|
Post by Deleted on Jul 28, 2014 0:11:39 GMT 3
Dagmarin itsetyytyväiselle hymylle ja hymäilylle ei meinannut tulla loppua toisen tanssahdellessa ympäriinsä. "Hyvät kengät pitävät jalat kunnossa ja puukonterät kuivina." Dagmar totesi toisen miettiessä kenkien miellyttävyyttä muokkaamisen jälkeen.
Lukki tanssi pitkin leiriä, kunnes tämä katosi hetkiseksi jonnekkin Dagmarin taa. Svadikin nosti päänsä marjapuskasta ja pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan onnesta hullaantunutta albiinoa. Kauaksi aikaa ei ratsu jäänyt töllistelemään. Se melkein kuin kohautti olkiaan heilauttamalla hieman päätään ja jatkoi sitten herkkujen syöntiä.
Kun Lukin askeleet katosivat seläntakana jähmettyi Dagmarkin kuuntelemaan. Kuuntelusta ei ollut hyötyä, mutta Lukin tuoksu kertoi ettei tämä ollut kadonnut kauas. Se oli hyvä. Kuiskaus sai Dagmarin hyrähtämään matalan kehräävästi. Päänsivulle painettua otsaa vasten puskettiin kevyesti ja käsi nousi hivelemään hellästi alabasterin valkeaa leukaperää.
"En ole, mutta uskon kyllä sanaasi. Pelkkä sienien kerääminen olisi minulle täysin ylitsepääsemätöntä." Mies kehräsi pehmeästi. Sormet sivelivät toisen leukaa ja kaulaa kevyesti ja hellästi. "Sinulta sekin onnistuu." Toinen naurahti pehmeästi. "Toin peuranlihaa. Se maistuu varmasti sieniesi kanssa mainiolta." Toinen makusteli ajatuksella. Tapa jolla mies toisen ihoa siveli kertoi ettei tällä ollut mikään kiire siirtyä kokkailemaan ihan vielä.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 28, 2014 0:38:18 GMT 3
Kaula oli herkkä paikka melkein mille tahansa olennolle. Suuret valtimot olivat pinnassa ja niiden keskellä kulki henkitorvi. Murskaava isku, kuristava ote tai terä kaulaan merkitsi varmaa kuolemaa. Lukki oli oppinut suojaamaan kaulansa jo poikasena seuratessaan setiään metsälle ja vaaniessaan pusikossa metsäpeurakoiraita. Pieni töytäisy sarvella saisi aikaan pahaa jälkeä, jos se osuisi väärään paikkaan.
Kenties oli siis vaistomaista jännittyä, kun Dagmar koski hänen kaulaansa. Hän oli nähnyt, miten mies repi eläviä olentoja palasiksi paljain käsin. Olkoonkin, että otteet olivat nyt päinvastaiset, se oli aika pysäyttävä muisto. Varsinkin miehelle, joka oli sitkeästi opettanut itsensä olemaan koskaan luottamatta kehenkään liikaa. Petos oli tässä maailmassa yleisempää kuin uskollisuus ja romanttisille ajatuksille "sielunsa löytämisestä" ja "ikuisesta rakkaudesta" nauroivat jopa niistä laulavat bardit.
Hän ei ollut varma, pelkäsikö loppuviimeksi enemmän haavoittuvaisuutta fyysisesti vai sitä, että jätti repisi hänet jossain vaiheessa riekaleiksi koskematta sormenpäällään.
"Aivan varmasti. Sinä saat tosin valmistaa sen. Olen yleensä niin laiska, että tyydyn kasvikunnan tuotteisiin", Lukki totesi laskeutuessaan kyykkyyn Dagmarin vierelle. Kosketusta ei pakoiltu. Se tuntui miellyttävältä, aivan kuten kaikki, mitä Dagmar teki. Mies oli kiltti ja hellä hänelle. Totta kai se olisi varmasti ollut mukavaa niistäkin, joiden elämä oli ollut hyvää. Hänestä se oli oikein erityisen mukavaa, koska kukaan ei ollut kiltti hänelle. Toisaalta, ei hän sitä ollut tätä ennen osannut kaivatakaan.
"Sinä sen sijaan mainostit olevasi tasokkaan lihan ystävä. Saat todistaa sen. Lupaan olla äärettömän kriittinen asiakas", albiino hyrisi ja nousi. Hän kiersi taas miehen taa, vaikka se riistikin käden hänen kaulaltaan, ja asetteli vastineeksi omat sormensa miehen niskaan. Hän piti siitä, miten Dagmarin puheen saattoi tuntea värinänä tämän selässä. Hiljaa, enemmänkin kevyesti silitellen kuin hieroen, mies liu'utti käsiään niskalla ja hartioilla. Välillä kalpeat sormet raapivat kevyesti takaraivon hiusrajaa.
"Ovatko ne selkärangattomat ruojat kaupungin kaartin palveluksessa aiheuttaneet sinulle paljonkin päänvaivaa? Kuinka usein saat olla ratkomassa turhia rettelöitä?"
|
|
|
Post by Deleted on Jul 29, 2014 0:49:44 GMT 3
"Valmistan sellaisen paistin ettet pelkällä nuotiolla kuvitellut sellaista saavan aikaankaan." Dagmar hyrisi tyytyväisenä. Kun albiino kiersi tämän seläntaa uudelleen ja antoi pitkien sormien liukua niskalla painuivat leijonan silmät tyytyväiseen puoliumpeen. Siitä oli todella pitkä aika kun kukaan oli päässyt koskettamaan miehen ihoa panssarin välistä. Toisen melkein kehrätessä pehmeästi saattoi tuntua siltä kun olisi silitellyt jotain isoa petoeläintä kalterien välistä.
"Otan kritiikkisi kernaasti vastaan. Harva uskaltaa arvostella mitään mitä teen.. ainakaan rehellisesti päin naamaani." Mies naurahti pehmeästi samalla kun otti kankaisiin käärityn lihan esille. Tottunein ottein liha valmisteltiin ja asetettiin nuotion ylle. Koko toimitus suoritettiin kuitenkin niin ettei Lukin sormiesn tarvinnut kaikota turhan pitkäksi aikaa toisen iholta. Kosketuksesta nautittiin vähintään yhtä paljon molempiin suuntiin.
"Kyllä ne välillä osaavat jotain tehdä, mutta suurimman osan aikaa ne joko toimittavat tyhjää tai perseilevät. Älä ymmärrä väärin: kaartissa on ihan oikeasti hyviä, kunniallisiakin sotilaita, jotka koittavat vain turvata kotinsa ja kaupunkinsa, palvella kansaa ja tehdä työtä jolla on tarkoitus. He vain joutuvat kokemaan syrjintää ja huonoa kohtelua niiltä jotka ottavat lahjuksia ja käyttävät valtaansa väärin." Dagmar kertoi samalla kun nojasi hieman Lukin suuntaan ja nosti katseensa.
Aivan kuin hetki sitten oli albiino ollut aivan toisen armoilla, oli nyt Dagmarin vuoro. Pää oli kauniisti taivutettuna taakse, mustat hiukset soljuivat osittain palmikoituna virtana pitkin selkää ja kaula oli täysin paljastettuna salamurhaajan edessä kuin oppikirjassa ikään. Dagmarin takaraivo nojasi Lukin rintaan ja mies hengitti syvään silmät puoliummessa. Jos olisi halunnut iskeä, nyt olisi se täydellinen hetki. Mutta Dagmarilla ei ollut pelkoa, vain luottamusta.
Kaulalla oli pitkä arpi, joka kertoi siitä kuinka tämä luottamus oli joskus palkittu.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 29, 2014 1:16:48 GMT 3
Lukki kuunteli selitystä, seurasi lähes lapsenomaisen uteliaasti lihan valmistamista ja muisti pitää miestä hyvänä siinä samalla. Hänellä oli harvoin... ei, ei harvoin. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut mitään tarvetta pitää hyvänä muita kuin Warraa. Kenties Dagmar oli pedonsieluineen kylliksi eläin, jotta albiino saattoi edes jollain tasolla luottaa. Dagmar oli suorasukaisuudessaan ja murinoineen päivineen inhimillisempi ja kaikkine tekoineenkin kunniallisempi kuin kukaan tätä ennen.
"Ikävää, että joudut tuhlaamaan jaksamistasi heidänkaltaisiinsa. Ikävää sekin, että niiden harvojen asianmukaisten on kärsittävä", Lukki totesi ja siirsi sormensa kaulan arvelle. Hän siveli keskisormellaan sitä pitkin niin pitkälle, kuin yletti ja silitti sitten mustat hiukset taakse. Kulmakarvojen rajat piirrettiin hellästi, samalla kun kasvoille nousi utuinen hymy.
"Mutta sinun vapautesi koittaa vielä. Päivä, jolloin saat riisua kahleesi ja kaikki, mistä ulemoit, on sinun", mies sanoi ja hiveli peukalollaan kyömyä nenänvartta. "Se metsästysmaja siellä jossain pohjolassa. Muutat sinne ja alat kasvattaa niitä villisikoja. Aivan kuten haaveilet."
Vaikkei se olisi ollut edes oikeutettua, hän olisi suonut sen Dagmarille silti. Ihan vain, koska soturi halusi sitä. Hän olisi ollut valmis jopa riskeeraamaan jotain sen unelman takia. Itsensäkin? Tavallaan. Hänen kuolemansa, jos se vain johtaisi myös Tháronin kuolemaan, oli tähän asti ollut puhdas kosto. Kenties se voisi olla jotain muutakin. Vaikka sitten avain Dagmarin unelmiin. Siinä oli siinäkin ihan hyvä syy kuolla.
Albiino painoi päänsä alas ja otsansa hetkeksi soturin otsaa vasten. Sitten nuoruutensa hän ei ollut koskaan tuntenut surua omaa kuolemaansa ajatellessaan. Ei ennen tätä. Koskaan ennen hän ei ollut kyseenalaistanut päätöstään.
"Sen haluaisin nähdä", mies kuiskasi karheasti ja punertavien silmien kulmiin kertyneistä rypyistä päätellen luomet oli puristettu yhteen melko lujaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 30, 2014 9:21:27 GMT 3
"Jos minä en vaivaudu jaksamaan niin kuka muukaan sen tekisi?" Mies urisi silmät puoliummessa kun toinen piirteli kuvioita iholle. Dagmar oli varmaankin ainoa joka sai korkeammatkin upseerit harkitsemaan tekemisiään. Kaartin sisällä kerrottiin sekaisin sankari,- ja kauhutarinoita. Harvat tuntuivat tajuavan mitkä teot saivat Dagmarin palkitsemaan heidät ja mitkä johtivat siihen että kaartilainen löytyi joko jostain pikku saarelta majakan vartijana tai kaartin kennelistä ajokoiran rehuna.
Puhe vapaudesta ja tulevaisuudesta saivat miehen hymyilemää vieläkin leveämmin. Lukin ääni ja se miten mies painoi otsansa pedon otsalle kertoivat edelleen samaa toivotonta tarinaansa, mutta Dagmar tiesi paremmin. Käsi kohosi ja silitti miehen niskaa valkeiden hiusten alta. "Sitten kannattaa pitää silmät auki. Kaikki voi tapahtua milloin hyvänsä ja saatat yksi päivä vain löytää itsesi talikoimasta heinää lehmille." Jätti kehräsi hymyillen.
"Kaikkensa voi antaa kuolemattakin."
Dagmar oli jo päättänyt että Lukin tarinan ei tarvinnut päättyä vaikka tämä ehkä saavuttaisikin tällä hetkellä elämänsä tärkeimmän päämäärän. Musta leijona ei ollut valmis luopumaan toisesta ihan niin helpolla. Sitäpaitsi, albiino sopisi hienosti hänen mielikuvaansa ruraalista tulevaisuudesta.
Otsa puski ylöspäin kevyesti toista vasten. "Eipä synkistellä siellä." Pehmeä ääni hyrisi. "Asioilla on tapa järjestyä aina. Ei ehkä niin miten me olemme miettineet, mutta kuitenkin." Dagmar osasi aina osoittaa kylmästä ja kyynisestä ulkokuorestaan huolimatta melkein lapsenomaista optimismia. Mutta vain aika ajoin ja hyvin, hyvin harvoille.
"Haluatko kuulla jotain jännittävää?" Mies kehräsi, piristääkseen mielitiettyään hieman. "Vakoojani ovat saaneet havaintoja Alaniksesta. Hän on todellakin elossa ja nähty lounaassa."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 30, 2014 10:40:56 GMT 3
Lukki naurahti vaimeasti. Niin, tämä olikin se aihe, josta ei kannattanut puhua. Dagmar piti uhrautumista tavoitteensa puolesta itsekkäänä ja tuntui suhtautuvan siihen jopa hivenen huvittuneesti. Vähän kuten aikuiset lapsien uhoon. Hänen vain oli vaikea, elettyään vuosikymmeniä vain kuollakseen, nähdä muuta keinoa. Eikä se ollut hänestä itsekästä.
Mikä kukaan oli väittämään, että se oli?
Albiino oli hyvä hätistelemään henkilökohtaiset ajatuksensa muualle, koska hän teki sitä tavallisesti koko ajan. Tällä kertaa Dagmar teki siitä vielä helpompaa kertomalla jotain yllättävää. Lukki avasi silmänsä, suoristi selkänsä ja katsoi yllättyneenä alas.
"Elossa?" mies toisti kuin varmistuakseen siitä, että kuuli oikein. "No sitä minä en osannut odottaa. Muistan, että mainitsit jotain siihen suuntaan, mutten uskaltanut edes toivoa, että se olisi totta."
Vaikka tunnelma olikin hivenen jäykistynyt aihepiirin eksyttyä kuolemiseen ja heidän eroaviin kantoihinsa, Lukki piti siitä huolimatta toisen kätensä silittelemässä miehen toista leuanpieltä. Silmät siristyivät mietteliäästi ajatusten juostessa laskelmoimaan, miten paljon ja mitä kaikkea Alaniksen ilmaantuminen muuttaisi.
Paljon.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 30, 2014 22:15:18 GMT 3
"Kyllä vain," Dagmar kurisi tyytyväisenä toi sen silitellessä. "joku oli nähnyt hänen ja jopa puhunut hänelle." Dagmarin vakoojat ja salamurhaajat saattoivat olla missä vain ja jutella kenelle tahansa ilman että näitä huomattiin. Pelkkä kauppiaan emäntä tai metsämökin erakkokin saattoi olla Dagmarin ja Veljeskunnan palkkalistalla. Oli suoranainen ihme että nainen oli pysynyt piilossa näinkin pitkään.
"Meillä on oikeasti mahdollisuus panna toimeen asioita, jos vain saamme hänet mukaan. Jos Alanis itse ei suostu osallistumaan edes sillä että vastaa seuraavan hallitsijan valinnasta, olemme aika pitkälti kusessa." Dagmar pohti ääneen. "Jos se nainen on yhtään niin hyvä kuin muistan, on meillä mahdollisuus." Mies sanoi.
Dagmar joutui väkisin pakottamaan silmänsä auki kääntääkseen hieman lihaa vartaallaan. "Antaisitko pari oksaa tuosta katajasta?" Mies kysyi pehmeästi samalla kun lirutti hieman yrtti viinaansa lihalle. Alkoholi ja myrkyt leimaahtivat taivaantuuliin vihreänä lieskana, jättäen jälkeensä pehmeän, yrteillä ryyditetyn makean tuoksun.
"Minulla on myös huonoja uutisia." Dagmarin ääni hieman synkistyi kun Lukki tuli takaisin lähemmäs. "13 legioona on myös tietoinen hänen olemassaolostaan."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 30, 2014 22:40:23 GMT 3
Lukki jätti leuan kanssa leikittelyn ja kävi toteuttamassa pyynnön. Hänellä ei ollut sen kummempaa käsitystä siitä, millaisia oksia Dagmar halusi, joten hän valitsi kaksi pientä ja tuuheaa ja nakkasi ne miehen syliin palatessaan. Tällä kertaa albiino otti paikkansa miehen istuimenaan käyttämän kannon vierestä ja katseli, miten lihasta tirisevä kudosneste tipahteli liekkeihin.
"Jos hän ei tule suosiolla, hänet voi aina kaapata. Tuskin edes hän voi kokeneelle joukolle mitään. Voimme keskustella hänen kanssaan vakavasti sitten siinä vaiheessa, kun hän ei voi enää vain livistää tiehensä. Hän on vastuussa tästä maasta. On hän sentään sen laillinen hallitsija", Lukki totesi. Hän uskoi, että Alanis suostuisi kyllä aikanaan, jos ei nyt ihan heti. Naisen oli kuitenkin parempi olla turvassa, varsinkin kun ne kolmetoista (tai kaksitoista jäljellä olevaa) kusipäätäkin tiesivät tämän olemassaolosta. "Häntä tulee toki kohdella kunnioittavasti ja hyvin, mutta hänellä ei ole tässä nyt ihan kamalasti vaihtoehtoja."
Toisaalta, Lukki ei ollut koskaan kuvitellut löytävänsä Alanista tai edes oikeasti samaa asiaa ajavia liittolaisia. Hänen suunnitelmansa oli kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan tappaa Tháron, nopeasti, vaati se mitä tahansa. Hän ei tarvinnut kuin suunnitelman siitä, kuinka pääsi sisälle. Ulostuleminen oli alusta asti ollut toissijaista.
Hän oli mukana tässä "uusi hyvä hallitsija vanhan paikalle"-jutussakin ihan puhtaasti Dagmarin vuoksi.
"Pitää vain toimia nopeasti. Jos sinun miehesi osaavat sanoa hänen paikkansa noinkin tarkasti, myös legioona eittämättä osaa. Jos he saavat hänet, kaikesta tulee hankalampaa. Mahdotonta, mikäli kaappaamisen sijaan vain viiltävät kurkun ja jättävät vuotamaan kuiviin."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 30, 2014 23:42:52 GMT 3
"Mietin itse aivan samaa. Luulen kyllä että kykenemme järkeilemään asiat niin ettei hän kieltäydy. Sen jälkeen voimme alkaa rakentamaan suunnitelmaa." Dagmar puheli samalla kun puristeli ensin katajan oksia hieman rikki sormissaan ennenkuin asetteli ne lihan ympärille. Nuotion reunan hiilloksen hitaasti korventaessa oksia ilmaan kohosi uskomattoman makoisa tuoksu.
"Hän on yllättävän taitava katoamaan kartalta ja on ainakin vielä onnistunut väistelemään, todennäköisesti tietämättään Legioonaa." Dagmar totesi. "Jos ne sekopäät ehtivät käsiksi häneen ennen meitä, ei ole varma mitä tapahtuu." Epävarmuus oli Dagmarille aina kaikista ärsyttävintä ja turhauttavinta. Koska heillä ei ollut tarpeeksi tietoa, ei ollut mitään kykyä ennustaa mitä se lauma tekisi seuraavaksi.
"Olisipa meillä kristallipallo.." Dagmar aloitti ennenkuin keskeytti ja kääntyi kokonaan Lukin puoleen. "Jenova.." Mies sanoi silmät viiruina. ".. se noita-akka kykenee ronkkimaan ihmisten päänsisältöjä ja suoltamaan ulos kaiken mitä siellä on." Dagmar puri alahuultaa. Toinen saattoi jo aistia mihin tämä oli menossa. "Jos vain saisimme yhden niistä kahdestatoista kusipäästä kiinni.." Iso ratas tuntui pyörivän kovaa vauhtia. "Mutta miten?"
|
|
|
Post by Deleted on Jul 31, 2014 0:03:06 GMT 3
Lukki värähti. Hän oli täysin samaa mieltä Dagmarin kanssa siitä, että Alanis olisi saatava kiinni ennen kuin nainen onnistuisi taas livahtamaan kätköön katseilta. Jenovan taito sai hänen selkäpiinsä kuitenkin karmimaan. Harva asia oli niin joka tasolla epäkohteliasta ja tungettelevaa, kuin ihmisen salaisuuksien urkkiminen. Jos sen saattoi tehdä vielä toiselta salaa, ronkkimalla mieltä... albiino värähti uudelleen.
Myönnettävä se kuitenkin oli, että Jenova osaisi tonkia salaisuudet esille. Nainen ei jättäisi ajatustakaan tarkistamatta. Jos se oli, mitä vaadittiin, niin kaipa se oli hyväksyttävä. Sen jälkeen, mitä Dagmarin alaisille oli kokeissa tehty, ajatustenluku oli sitä paitsi jopa inhimillistä.
Leirin täyttyessä herkullisesta lihan, yrttien ja katajan tuoksusta Warra alkoi nostella päätään. Se oli kalunnut luutaan kylliksi ja mieli teki jotain mehevämpää. Lukki sen sijaan oli liian ajatuksissaan ja jännittynyt huomatakseen, vaikka olisikin ollut nälkäinen.
"Mikäli et saa tarpeeksi irti kääröistä ja niiden vihjeistä, meidän tarvitsee etsiä lisää johtolankoja. Ei kai siinä muu auta. Tai sitten käymme läpi jokaisen, joka käsillä olevien todisteiden perusteella voisi ehkä mahdollisesti olla yksi heistä. Se vain vie tuhottomasti aikaa, vaatii äärimmäisiä valmisteluja, jottemme jää kiinni ja menee muutenkin hirveän hankalaksi."
Hän tekisi mielellään oman osansa, jos se saisi Dagmarin tyytyväiseksi. Ei hän voinut sanoa olevansa innoissaan vaarasta, eikä varsinkaan siitä, että mukava ilta oli muuttunut Alaniksen ja 13 legioonan miettimiseksi, mutta ei tässä kai muuta voinut. Pakko tämä oli jossain vaiheessa ratkaista. Se seisoi lopullisten suunnitelmien tiellä kuin vuori, väistymättä mihinkään suuntaan.
"Sinulla on töitä. Minä voin tehdä, mitä pystyn. Pakko myöntää kuitenkin, etten minä oikeastaan tiedä, mistä lähteä etsimään. Minulle kääröt eivät sano yhtään mitään, ja ne ovat tällä hetkellä parasta, mihin olen kyennyt", albiino totesi ja viittasi pergamentteihin hiukan pahoillaan. Hän oli tosissaan kuvitellut saaneensa niistä irti edes jotain hyödyllistä. Ilmeisesti hän oli kuitenkin ollut liian positiivinen.
Jos hänellä ei ollut antaa mitään, Dagmarilla ei olisi syytä tavata häntä. Tai siis, tunne-Lukin mielestä oli, mutta äly-Lukki oli eri mieltä. Se oli tähän asti voittanut kaikki väittelyt. Dagmar selvästi piti hänestä, mutta pitikö vain siksi, että hän sattui muistuttamaan menetetystä rakkaudesta ja olemaan hyödyllinen? Kuka tietää. Jos niin oli, hänen oli parempi yrittää olla sitä kumpaakin. Muuten hän menettäisi toisen, joka oli koskaan tosissaan merkinnyt hänelle yhtään mitään.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 1, 2014 1:00:58 GMT 3
Dagmar käytti vielä hetken pohtien ideaansa. Sen toteutus tulisi olemaan, ainakin hänen näkökulmastaan, ihan tuskaa, mutta onnistuessaan se olisi sen arvoista. Kolmentoista jäljittäminen oli melkein mahdotonta, puhumattakaan siitä että yksi pitäisi saada kiinni.. Siinä olisi hommaa itse kullekkin ihan tarpeeksi.
Dagmar havahtui ajatuksistaan Lukin puhuessa. Albiino koitti ihan tosissaan olla avuksi ja hyödyksi, aivan kuin se olisi jotain mitä piti tekemällä tehdä koko ajan. Toisaalta Leijona ymmärsi hyvin mistä kenkä puristaa: mies oli jo ainakin kerran laskettu hyödyttömäksi ja hyljätty ilman sen suurempaa selvittelyä. Onneksi Dagmarilla ei ollut aiettakaan sellaiseen. Ohikiitävässä ajassa albiinosta oli tullut enemmän kuin luolien koluamiseen aj kääröjen tulkkaamiseen käytettävä apu.
Kun Lukki selitteli miten oli kovasti yrittänyt tulkata kääröjä, mutta epäonnistunut, saattoi Dagmar melkein haistaa toisen pelon ja pahoittelut. Rauhallisesti käsi nousi ja otti albiinon alabasterisen leuan kiinni. Peukalo painoi huulet hellästi kiinni. Ei tarvinnut selittää ja selvitellä. "Kuka noista papereista välittää vittujakaan?" Leijona kehräsi matalasti. "Etsimme, löydämme, hoidam_me." Tavua painotettiin juuri sopivasti, ettei Lukille jäänyt yhtään epäselväksi että hänen kyvyttömyytensä lukea mysteeritekstiä oli ihan yhtä puhtaasti Dagmarinkin vika, kun tämä ei osannut antaa enempää osia palapeliin.
"Mutta meidän ei ole ihan pakko setviä tätä nyt. Ellei sinulla ihan muutenvain ole yhtä kolmentoista lakeijaa jossain sidottuna. Sen sijaan voisimme nauttia jotain parempaa." Mies sanoi samalla kun veti pienen palasen lihaa vartaasta ja vastaväitteitä kuulematta syötti sen hellän varmasti Lukille. Dagmar oli ilmeisesti adamantti siitä että ruoka olisi miehelle mieleen.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 1, 2014 1:26:31 GMT 3
Dagmar oli selvästi mies, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Oli se sitten katajanoksia lihaa varten, hyvää käytöstä alamaisilta tai hiljaisuutta silloin, kun selittelyille ei ollut tarvetta. Niin kauan, kuin se ei menisi määräilyksi, moinen oli Lukille ihan samantekevää. Hän oli nähnyt sen piirteen miehen olemuksessa alusta asti eikä se ollut säikäyttänyt häntä pois. Itsevarmuus ja ylpeys olivat aivan ansaittuja, olkoonkin, että niiden alla kyti vahvana orjuudesta kumpuava itseinho.
"Mmmh mmmmh mmm", albiino mumisi peukaloa vasten. Eleellä oli aseistariisuva vaikutus ja se sai hänet paremmalle tuulelle. Jätin sanat saivat suupielen hiukan kohoamaan. Ainakin vielä Dagmar puhui heistä yhdessä. Hänen epäonnistumisensa ei siis ollut aiheuttanut mitään akuuttia tarvetta katkaista välejä.
Peurapaistinkaan kohdalla ei paljoa kyselty. Tuskin peukalo oli väistynyt kun suuhun tuputettiin jo ruokaa. Mies nojasi vähän taaemmaksi, mutta kun ruoka seurasi, oli vain avattava kita ja otettava tarjottu palanen. Ihan kuin se olisi ollut jonkinlainen uhraus; paisti oli varsin hyvää. Lukki muisti luvanneensa olla kriittinen ja makusteli saamaansa maistiaista pitkään ja hartaasti. Siristeltyään silmiään ja maiskuteltuaan kuin hovikriitikko albiino lopulta nyökkäsi: "Varsin hyvää. Olin vähän epäileväinen sen katajan suhteen, mutta ilmeisen väärässä."
Koska Dagmar oli syöttänyt ensimmäisen palasen hänelle, oli sosiaalisesti korrektia syöttää toinen pala Dagmarille. Sopivan suupalasen koon analysoimiseksi albiino kurotti sen verran lähemmäksi kannolla huomattavasti korkeammalla istuvaa Dagmaria, että yletti toisella kädellään mittaamaan tämän suun suupielestä toiseen peukalonsa ja etusormensa väliin. Ilmeisesti se oli ihan yhtä paljon keventävää leikinlaskua kuin mahdollisuus sipaista miehen huuliakin. Paikoilleen lukitut etusormi ja peukalo suunnattiin sitten mallaillen paistin suuntaan ja lihasta leikattiin pienellä ruokaveitsellä sopiva palanen.
"Odota. Tämä on tarkkaa puuhaa", mies käski, vei lihapalasen veitsenterässä suunsa eteen ja puhalsi siihen. Sen jälkeen maistiainen ojennettiin edelleen puukonkärjessä Dagmarin huulille: "Ole hyvä."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 3, 2014 0:19:53 GMT 3
Liha tuntui kelpaavan ja sekös miestä miellytti. Kun Lukki alkoi mittailemaan toisen suuta, leveni mittaustulos melko lailla miehen hymyillessä kuin hangon keksi. Jos meinasi leikata koko ontelon levyisen palan, sai kalvaa puolet koko paistista. Olisi se varmasti onnistunut, mutta olisi se myös ollut melkoinen näky. Voisi kuvitella katsovansa krokotiilia joka koittaa niellä kokonaista seepran jalkaa: se oli ehkä hidasta, mutta tapahtuisi kyllä.
Onneksi Lukilla oli enemmän järkeä, kuin koittaa moista ja mies leikkasi ihan kohtuullisen palasen. Soturin pedonsilmissä oli äärettömän pehmeä katse kun tämä seurasi miten huolella albiino jäähdytteli hänen suupalansa ja tarjosi sen sitten vasta.
Katse ei irronnut Lukin punaisista silmistä, kun mies kurotti hieman kaulaansa ja otti palan teräviin hampaisiinsa. Silmät siristyivät hieman kun pala katosi suuhun ja sitä pureskeltiin hyvän lihan vaatimalla huolellisuudella. "Ihan kelpoa." Mies totesi. "Tarjoilu parantaa sen melkein erinomaiseksi." Dagmar kehräsi melkein tuulen alta. Liha otettiin pois tulelta ja asetettiin tuohen päälle, josta sitä olisi helpompi ottaa.
Huuliaan nuolevalle Warralle tarjottiin pieni palanen kohdasta jossa oli hieman rääpettä. Mies rakasti eläimiä, mutta periaate oli se että muutoin ruokittu koira sai sen mitä ihmisiltä jäi ja Warran poskeensa pistämä iso luuydin möntti piti nälän poissa ainakin tovin. Neiti saisi siis odotella sievästi siihen asti että pääsisi tuhoamaan koko tuohilautasen ja kaiken mitä siihen oli jäänyt.
Kun Hänen Korkeuttaan oli hieman viihdytetty makupalalla siirsi mies jakamattoman huomionsa ruokaseuraansa. Lihasta leikeltiin muutama pala ja niile aseteltiin Lukin keräämiä sieniä. Ne saisivat olla siinä ja imeä makua itseensä. Toinen pieni makupala löysi tiensä Lukin kasvojen eteen odotellessa. "Toivottavasti en nyt tyystin pilaa hyvin alkanutta vegetarismiasi." Dagmar sanoi pehmeästi. "Pari illallista lisää, etkä lähde enään kaupungista ilman ulkopaistia." Mies naurahti.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 3, 2014 0:38:48 GMT 3
Lukki oli vähään tyytyväinen mies ja Dagmarin intensiivinen, lempeä katse suoraan hänen punaisiin silmiinsä oli enemmän kuin kylliksi saadakseen menetyksen pelon hetkeksi kaikkoamaan. Se oli pelko, joka melko lailla määritti kaiken hänen tekemänsä, joten nyt oli käsillä taas se pieni hetki, kun edessä oli tarkoin valitun kuoren ja mietittyjen toimintatapojen sijaan henkilö. Joku, jota Lukki itsekään tuskin enää edes tunsi.
"Kuten sanoin, olen laiska mies", Lukki totesi ja otti tarjotun makupalasen kevyesti sormiensa väliin. Hänen mielessään kävi kyllä nauttia se suoraan Dagmarin sormista eikä omistaan, mutta kenties hän pitäisi sen tiedon ihan vain itsellään. "Jaksamiseni loppuisi jo sen viinankaadon kohdalla, puhumattakaan katajanoksista. Onnistuisin sitä paitsi vain varistelemaan niitä neulasia joka palaselle. Olen hyvä alkemisti, mutta surkea kokki. Marjojen, sienien ja rehujen syöminen on melko yksinkertaista. Senkus nakerrat vaan", albiino jatkoi ja hymyili taas. Nimenomaan taas, sillä hän ei tavallisesti katsonut aiheekseen hymyillä kuin silloin, kun halusi jotain.
Halusi hän tosin Dagmariltakin jotain. Ei kuitenkaan mitään materiaalista. Ei edes välttämättä mitään fyysistä, olkoonkin, että miehen olemus miellytti häntä suuresti. Hänelle olisi riittänyt, ettei mies vain enää katselisi muita samalla tavalla, kuin katsoi häntä nyt. Olisi vielä mukavampaa, jos ei olisi koskaan katsellut tätä ennenkään, mutta vahinko oli tapahtunut jo kauan sitten.
"Mutten pane vastaan, jos haluat tarjota paisteja useamminkin. Josta tuli mieleen", salamurhaaja laski katseensa ja kaivoi vyöltään pienen esineen narun päässä. Warra nosti katseensa välittömästi eikä se tällä kertaa näyttänyt nälkäiseltä vaan kiinnostuneelta.
Naruspätkässä roikkuva kappale paljastui luiseksi pilliksi. Se oli pitkä ja kapea ja sen ääni luultavasti niin korkea, että korviin sattui. Mikäli sitä edes kuulisi.
"Jos sinä tarvitset minua johonkin hommaan, niin puhalla tähän. Warra kuulee sen. Olen opettanut sen haukahtamaan silloin ja yleensä se jopa muistaa tehdä sen ennen kuin kirmaa pää viidentenä jalkana äänen suuntaan", Lukki selitti ja ojensi pillin Dagmarin käteen. Seuraavat sanat lausuttiin taas hiukan apeaan sävyyn, ihan kuin ne olisivat olleet vain hatara, typeräksi jo valmiiksi tiedostettu toive: "Voit sinä toki puhaltaa siihen ilman erityistä tarvettakin. Minä en ole koskaan niin kaukana, etten voisi tulla."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 4, 2014 0:41:19 GMT 3
Dagmar kohotti kulmiaan kun toinen alkoi kaivella jotain vyöltään. Pedon silmät tarkkailivat kiinnostuneina käsien liikettä kuin kissalla joka seurasi ikkunan välissä liikkuvaa kärpästä. Pillin näkeminen sai toisen kallistamaan hieman päätään vielä uteliaampana.
Vai että tällä kykenisi kutsumaan Warran ja tuurilla Lukinkin aina kun tarvitsisi. Soturin suuri kämmen ojentui ja aukesi ottaen pillin vastaan kuin jonkun kallisarvoisen aarteen. Dagmarin hyvin otettu, kiitollinen hymy oli melkein korvaamaton näky. "Pidän sen aina käsillä." Mies sai lopulta sanotuksi melkein liikuttuneena. "On hyvä tietää ettet koskaan ole kaukana." Dagmar todella tarkoitti sitä.
Miehellä oli usein ollut kutsuttavia, oli aseenkantajia ja hovipalvelijoita ja vaikka mitä, mutta koskaan ei mies ollut sellaisesta ollut yhtä kiitollinen. Osoittaakseen kiitollisuuttaan Dagmar teki juuri sen mitä näki sopivaksi osoitukseksi. Sen kummempia kyselemättä mies kumartui Lukin puoleen, Nosti tämän leukaa hienoisesti etusormellaan ja painoi hellän suudelman toisen repaleisille huulille.
Ihan hetkiseksi maailma tuntui pysähtyvän aivan kokonaan.
|
|