Post by Chryseis on Aug 2, 2014 21:45:01 GMT 3
Kun pimeyden Suurlohikäärme katosi pian Valon jälkeen, oli pitkään niin ettei yöllä ja päivällä ollut eroa toisiinsa. Aurinko valaisi jatkuvasti ja sen energia alkoi huveta, sillä nyt sillä ei ollut yötä aikaa levätä. Kuita ei sen sijaan meinannut erottaa kirkkaasta taivaasta, eikä tähtiäkään nähnyt ellei kurottanut vuoren huipulle niitä katsomaan.
Muuan velho aavisti pahaa, auringon väsyminen tietäisi kylmää aikaa, joka pienentäisi satoa ja kylmentäisi saaren lisäksi elollisten mieliä. Lisäksi jo nyt yöelävien lajien ahdinko kumpusi valittavana ulinana korkeuksiin, eivätkä yölliset kestäisi enää pitkään ilman rakasta hämäräänsä.
Velho eleli itsekseen Nagtrivuoren rinteillä ja käytti vanhat päivänsä tai yönsä vain mietiskelyyn ja loitsimiseen. Hänen omat ikävuotensa olivat lukuisat, ja miespolo päätti, että viimeisenä lahjanaan Gwannatharin saarelle hän toisi yön pimeyden ja päivän valon ennalleen.
Kahden vuoden ajan hän piti yllä tulta, jonka oli saanut utuisan unen kautta Suurelta Nagtrilta. Velho heitti liekkeihin lukemattomia ainesosia, niitäkin mistä oli jäljellä enää vain muutama varpu koko saarella. Roihun pudottamat tuhkatkin hän heitti uudestaan palamaan. Liekkeihin päätyi myös kaksi tähdenmurusta, jotka jo aikoja sitten putosivat taivaalta vuoreen. Kun tuli paloi kuumimmillaan se tuhosi myös eläinten ruhoja, susien, kettujen, jänisten ja mäyrien ruumiita.
Kun lumisade oli sinä vuonna langennut maahan jo useasti ja keskitalvi oli arvatenkin käsillä, vanha mies valutti omaa vertaan liekkeihin tuodakseen pimeyden takaisin tänä vuodenaikaa jonka kuuluisi olla koko elonkierron pimein.
”Katsokaa kuinka yö ei enää ole sinisen musta,
eikä yölintu puiden latvoissa laula.
Pimeys on vailla pyhintä olemusta
Valo ei enää hiivu levolle,
eikä yölintu puiden latvoissa laula.
Tähdet itkevät menetettyä kotiaan
putavat alas suruissaan kuin lumi,
joka sadasti maahan sataa
ennen pimeintä aikaa,
joka ei nyt ole edes varjoaan nähnyt.
Kuukaksoset surevat taivastaan
se kätkee ne nyt kuin häveten.
Ei korostu niiden haikea valo,
ei ympäröi niitä hehku tähtien.
Hiljaa taivaan taakse katoavat.
Auringo valo ei tiedä enää
onko sen aika valaista maata unetonta.
Kuin unihumussa se loistaa ajatta,
korvaten kaiken elottoman voiman
itseään uneen ajaen.
Nouse, voima hämärän,
herää tähtipaimeneksi, kuiden kumottajaksi.
Nouse kuin savu liekeistä tuomaan takaisin taivas,
silkkistä yötä loistava taivas.
Nouse, henki hämärän.
Juokse kuin susilauma, ulvo,
tuo takaisin menetetty yö.
Lyö hännälläsi puhtaaksi
tähtien vyö taivaan takaa.
Nouse, voima pimeän.”
Liekeistä nouseva savu näytti astuvan eteenpäin ja se otti suuren nelijalkaisen muodon. Velho näki ilokseen onnistuneensa ja kaatoi itsensä liekkien surmattavaksi valuttaen viimeisenä tekonaan ilon kyyneleet. Ne kyyneleet sytyttivät savusuden, miltä se suuresti näytti, silminä toimivat tähdenmuruset jälleen tuikkimaan ja kun velho paloi, muuttui savu elolliseksi ja mustemmaksi kuin mikään varjo mitä kukaan oli aikoihin nähnyt. Velhon tietoisesti luovuttama elämä siirtyi savuun ja sekottui osaksi Suurlohikäärmeen tulen puhdistavaa savua.
Zymnreynd Yöntuojaksi sen oli nimennut loitsulaulu jonka velho oli useaan kertaan laulanut. Ja Zymnreynd Yöntuojana se poistui velhon liekkiluolasta jossa se oli syntynyt juostakseen koko saaren ympäri.
Zymnreynd juoksi suurikokoisena kuin ukkospilvi ja valutti hännästään tervetullutta pimeyttä jälkeensä. Yöntuojan palattua lähtöpisteeseensä Nagtrivuorten huipun seudulle se näki, kuinka pimeys levisi viimeiseenkin valoisaan alueeseen taivaassa. Iloisena työstään se antoi tähtien loistaa yötaivaan läpi. Tähtien valo herätti myös taivaan kuut, joista toinen oli silloin täysi ja toinen kasvava sirppi, ja ne heijastivat tähtien ja levolle käyvän auringon valoa.
Zymnreynd koki suurta iloa ja halusi olla yhtä silkkisen yötaivaan kanssa. Siitä yöstä lähtien se on juossut pimeinä aikoina väsymättä tähdeltä toiselle, ja tähti minkä edestä sen häntä vilahtaa näyttää tuikkivan kuin iloisen vanhan miehen silmä.
Kesäisin, kun pimeyttä on vähemmän huhutaan Yöntuojan liikkuvan hevosen korkuisena, savuavana mustana sutena osana satunnaista susilaumaa, kunnes syksy koittaa ja yöt jälleen pimenevät.
- - - - - - -
Tarinaa kerrotaan usein vapaamuotoisesti, mutta sen sisältö pysyy pääpiirteittäin
samana. Erityisen rakas taru on yösusille ja muille sudensukuisille sekä ketuille.
Susilla ja ketuilla saattaa silloin tällöin tulla kärhämää siitä, kumpaa sukua Yöntuoja olisi.
Nykyään tarusta tekee ristiriitaisen se, että Yöntuojan luojan kerrotaan olleen ihminen.
Ihminen luovuttamassa omaa elämäänsä saaren hyväksi kuulostaa nykysaarelaisen korviin
siirappisemman luokan humpuukilta.