|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 16:11:01 GMT 3
Aurinko oli jo laskemassa, mutta kaupunki ei näyttänyt hiljenemisen merkkejä. Kesänjuhla oli vihdoin saapunut ja olennoilla oli lupa pitää kojunsa auki koko yön ja nauttia yöllisistä karkeloista. Tämä oli yksi niitä harvoja yöitä kun magiaa oli ilmassa ja kaikenmaailman taika yrttien ja juomien myyjät olivat liikkeellä. Olihan se tosiaasia että muutamat äärettömän harvinaiset kasvit kukkivat vain kesäyön juhlien aikaan, mutta aitoja oli aika usein vaikeaa erottaa halvoista kopioista. Se ei ollut tyhmä joka pyysi, vaan se joka maksoi eikä tiennyt mistä.
Kesäöiset karkelot olivat ihan omiaan kaikenmaailman järjestyshäiriöille ja kaduilla kävelikin normaalia enemmän sotilaita. Valitettavasti nämä sotilaat olivat itse aika usein kyseisten järjestyshäiriöiden syy, varsinkin kun kauppiaat jakoivat melko liberaalisti maistiaisia jos mistäkin juomasta.
Musiikki soi ja kaikilla oli niin hauskaa että ei ihmekään että pari sotilasta pääsi livahtamaan vartiopaikaltaan kujalle leipurin ja parantajan talojen väliin. Vanhan parantajan pojantytär siivoili takahuonetta ja laitteli laatikoita paikalleen kun sotilaat lähestyivät. Ilmeisesti keskikesän kaikki lemmenjuomat olivat tehneet tehtävänsä, koska miehillä oli selvät sävelet omassa mielessään. Mitä he eivät tienneet oli se että heitä seurattiin.
Sivukujalta kuuluva kirkaisu katosi musiikin sekaan.
//Trish, ole hyvä
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 19:45:51 GMT 3
Keskikesän kekkerit tuottivat suurimman osan alku- ja keskikesän tuotoista. Lukki piti huolen, että oli paikalla aina pari päivää ennen kuin ne alkoivat, missä sitten olikaan, ja lähti pari päivää niiden jälkeen. Moni suuntasi isompiin kaupunkeihin, mutta Lukki myi yleensä kylissä tai pienemmissä kaupungeissa. Niissä oli vähemmän kilpailijoita ja kauppa kävi paremmin. Guardassa hän oli myynyt useampana kesänä ja paikka pääkadun laidalta irtosi nytkin. Torille asti hän ei vielä päässyt, mutta keskikesän juhla levisi niin hyvin jokaiselle suuremmalle kadulle, että väkeä riitti silti.
Alvejuuri, kalmanvilla ja kanervauute tekivät kauppansa, kuten aina. Vähemmän yllättäen myös rosmariinin ja kamomillan erilaiset uutteet saivat aikaan jonoja ihmisten aavistellessa jo valmiiksi, kuinka kovassa krapulassa huomenna oltaisiin. Silloin tällöin, kun vartijoiden silmät välttivät, vaihtoivat omistajaa myös ne aineet, joista ei päiväsaikaan puhuttu.
Warra ei pitänyt humalaisista ihmisistä, mekkalasta eikä sähellyksestä. Se makasi myyntipöydän alla ja mulkoili sieltä kansaa kuin olisi muistanut ylhäisen syntyperänsä. Lukki kurotti välillä sivelemään silkkisiä korvakarvoja ja sai osakseen syyttävän katseen.
Päivän kääntyessä iltaan päin väki kävi humaltuneemmaksi ja ne vähemmän humaltuneetkin riehakkaammiksi. Musiikki soi, ihmiset tanssivat ja Lukki seurasi kaikkea oman kojunsa takaa. Nuoret kulkivat kädet tai vastaavat ulokkeet yhdessä hänen ohitseen tai joku osti lemmenjuomaa kyetäkseen yöllä legendaarisuutta lähenteleviin tekoihin (ainakin omasta mielestään). Lukki, jolle rakkaus oli yhtä kaukainen ajatus kuin kaikki muukin normaali oli koskaan ollut, ojenteli purkkeja ja puteleita niitä tarvitseville ja lastasi rahat lukittuun lippaaseen.
Warran murina havahdutti Lukin ajatuksistaan. Mies kurotti kurkkaamaan pöytänsä alle vain nähdäkseen nartun kippuran hännän katoavan toiselle puolelle. Nopea katsahdus ylös paljasti koiran luikkineen muutaman sylen päähän. Se tuijotti fanaattisesti kahden puodin väliin.
"Anna olla", Lukki komensi, vain jotta koira voi jälleen kerran osoittaa, kuinka vähän oikeastaan piittasi hänen toiveistaan. Luultavasti edes harkitsematta hänen pyyntöään se luikki sivukujalle, jättäen mielessään kiroilevan omistajansa kuukuilemaan peräänsä.
Missä tahansa muussa tilanteessa Lukki olisi antanut sen mennä. Nyt liikkeellä oli kuitenkin sen verran humaltuneita ja muuta epäilyttävää kansaa, ettei ajatus yksin vaeltelevasta Warrasta tekisi hyvää jo valmiiksi painajaismaiselle yölle. Lukki häälyi hetken kahden vaiheilla, ennen kuin nappasi rahalippaan mukaansa, käänsi kojun edessä roikkuvan kyltin vihreästä punaiseksi ja kiirehti koiransa perään. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa jättää kojuaan pitkäksi aikaa, muttei mitään itressejä menettää Warraa jonkun sekopään tikkatauluksi tai muuta vastaavaa.
Kaikenlaisia kusipäitä sitä maailmaan mahtui, ja kaupungeissa niitä oli ihan vaivoiksi asti.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 22:16:04 GMT 3
Kujalla oli hyvin pian vastassa hyvin epämiellyttävä näky. Kaksi aikuista miestä teini-ikäisen tytön kimpussa ja pahat mielessää. Tyttö oli ahdistettu kujan nurkkaan ja miehet lähestyivät hekotellen. "Tuleppa tänne tyttö." Toinen örisi makeilevalla äänellä.
Makeileva murina alkoi äkkiä kuulostaa oikealta murinalta ja se sai miehet vilkaisemaan taakseen. Yksi muriseva laiha koira ei saanut miehiä vielä muuttamaan mielipidettään. Koiran perässä tuleva mieskin sai lähinnä mulkaisun ja virnistyksen. "Jonon jatkoksi, kyllä me sinulle jotain jätetään." Toinen miehistä naurahti ja tarttui karkuun yrittävän tytön käsivarteen.
Toinen sotilaista kääntyi kohtaamaan kujalle eksyneen miehen jos tämä meinasi etuilla jonossa, samalla kun toinen alkoi maarittelemaan suudelmaa tytöltä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 22:25:28 GMT 3
Warra ei murissut koskaan turhaan. Se tuhisi, mulkoili pää pystyssä ja tuijotti, mutta se ei ikinä murissut turhaan. Tälläkään kertaa koiran vaisto ei pettänyt; Lukki pelmahti keskelle ikävää näytelmää. Yhden nanosekunnin ajan hänen mielessään häivähti vastenmielinen muistikuva menneestä. Jonkinlainen versio, jonka hänen mielensä oli rakentanut vihaa lietsoakseen, koska hän oli todellisen teon aikana metsässä kaukana tapahtumapaikasta.
Kaksi miestä. Jos hän olisikin saapunut tänne varjoista tai jousensa kanssa, kaikki olisi ollut varsin mainiosti. Hän olisi saanut ajettua miehet matkoihinsa ja tarvittaessa vahingoitettua näitä tähdentääkseen pakenemisen hyvää ajatusta. Nyt, ikävä kyllä, hän oli saapunut hakemaan koiraansa. Ei suinkaan taistelemaan.
"Ihan kaikella kunnioituksella neitiä kohtaan, näyttää vähän nuorelta ja vähän vastahakoiselta minulle. Teidänkin ehkä kannattaisi vaihtaa maisemaa", albiino vastasi. Leveä hymy ei ylettänyt silmiin asti ja käsi liukui hiljaa vyöllä odottavalle pitkälle veitselle. "Jos ette huomanneet, tuolla on kemut. Siellä voisi olla järjestyksenhallintahommia. Niin vieraita kuin tämänkaltaiset työt valtiaan koirille ovatkin, voisitte ihan vaihteeksi vaikka yrittää noudattaa lakia ettekä rikkoa sitä."
Lailla ei ollut hänelle mitään merkitystä eikä hän ollut maailman empaattisin ihminen. Hänellä ei ollut vastustamatonta halua saada turpaansa vierailta ja toisenlaisessa tilanteessa ja maailmassa hän olisi voinut hälyttää apua vartijoista.
Nyt, kun ne, jotka olisi pitänyt pidättää olivat vartijoita, homma meni vähän pulmalliseksi.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 22:53:55 GMT 3
Miehet lähinnä tyrskähtivät nauramaan miehen komennukselle. Ilmeisesti moinen sikailu ei ollut ennekokematonta kaksikolle. Toinen miehistä oli selvästi haltia verinen ja toisella oli suvussaan jotain eksoottisempaa. Molemmilla miehillä oli päällään, vaikkakin juhlalliset, silti täysin käytännölliset kaartin panssarit ja kummallakin roikkui vyöllä niin lyhyt miekka kuin nuijakin. Kumpaakin miehet varmasti käyttivät ilolla jos tilaisuus annettiin.
Tyttö ei uskaltanut edes enää kirkua, vaan lähinnä vikisi katatonisena toisen vartijan nojautuessa viereen ja kuiskiessa jotain oletettaenkin täysin painokelvotonta tytön korvaan. Tyttölapsen silmät olivat paniikkisista kyynelistä kosteat ja leuka hakkasi niin pahasti että hampaiden kolinan melkein kuuli musiikin yli.
"Sinuna en uhkailisi, kummajainen." Edessä seisova kaartilainen sanoi uhkaavampaan sävyyn. Takana toinen miehistä tempaisi tyttölapsen essun pois. "En tiedä millä pelimerkeillä meinasit tulla uhoamaan. Sinä rakkisi ja mikä armeina?" Mies nauroi ja otti miekan esille huotrastaan. Hetken aikaa kaikki tuntui melkein jähmettyneen paikoilleen. Jokainen odotti toistensa seuraavaa liikettä ennen kuin tilanne menisi todella rumaksi.
Äkkiä hämärä kuja muuttui hieman vielä hämärämmäksi. Albiino oli kadonnut kaartilaisen näkyvistä ja muuttunut taustavalossa jättiläiseksi. "Tämä.." Joku sanoi albiinomiehen selän takana, niin matalalla, jäisellä ja pahaenteisellä äänellä, että se tuntui menevän vähintäänkin kaikkien päälimmäisten ihokerrosten läpi ja viilentävän kaikkea muutamalla asteella.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 23:13:50 GMT 3
Hän ja mikä armeija?
Se oli erittäin hyvä kysymys. Kaartin miehet olivat ammattilaisia ja niin taitava kurkunleikkaaja kuin Lukki olikin, hän pääsisi pahimmassa tapauksessa hengestään joutuessaan kasvotusten taistelemaan ylivoimaa vastaan, aliaseistettuna ja ilman minkäänlaista suojaa. Harvemmin sitä yrttejä myydessään, keskellä kaupunkia, joutui uhatuksi. Ei edes ihmisenä. Yleensä pienemmissä kaupungeissa sai olla melko rauhassa.
Yleensä.
Warra lakkasi murisemasta. Suoraan sanottuna Lukillakaan ei ollut mitään sanottavaa ja hän valmistautui tekemään parhaansa saadakseen tilanteen ratkeamaan, vaikka sitten väkivallalla, kun joku puhui suoraan hänen takaansa. Varjo lankesi ylitse kuin ukkospilvi ja ääni, joka siitä puhui, sopi kuvaan varsin hyvin. Tuskin taivaskaan osasi jylistä yhtä vakuuttavasti. Lukki ehti jännittyä ja valmistautua takaapäin hyökkäävään uhkaan, kun hän tunnisti äänen.
Tämä oli se Dagmar. Se, jonka hän oli nähnyt metsässä joskus aikaisemmin. Kippas kappas, mikä kätevä sattuma. Mies oli jonkinlainen ylempi upseeri, ilmeisesti, ainakin asusteestaan päätellen. Ihan taisi olla kaartilainen. Kaartilaisen sana voisikin muuttaa tilanteen hänen hyväkseen ja ainakin näillä näkymin niin oli myös käymässä. Lukki päätyi siis olemaan hiljaa. Hänen loukkaustaan valtiaan hurtista ei vielä laskettaisi maanpetokseksi, joten kaartilaisella ei ollut syytä kuristaa häntä jälkeenpäin.
Nyt oli siis parasta yrittää antaa tilanteen ratketa omalla painollaan.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 23:30:12 GMT 3
Miehet eivät aluksi meinanneet tunnistaa jättiä taustavaloa vasten. Edessä seisova meinasi jo laukaista jotain nasevaa, ennenkuin tämän kasvot valahtivat albiinoa valkoisemmiksi ja miekka solahti takaisin tuppeen melkein äänen nopeudella. Se ääni joka oli hitaampi oli: "Don, ei nyt."
Doniksi identifioitu takana oleva mies ei meinannut päästää irti saaliistaan ennekuin edellä oleva haltia älähti uudelleen: "Don, nyt perkele!" Ärsyyntynyt Don vetäytyi seisomaan ja kääntyi katsomaan kunnolla tulijaa. Sekunnin murto-osan tämäkin meinasi lopettaa uransa jollain terävällä kommentilla ennenkuin tajusi ketä tuiotti. "Voi vit.." Mies sai muristua tuulen alle ennenkuin jähmettyi niille sijoilleen.
Tyttö nyyhkytti nurkassa ja keräsi revittyä toppiaan suojakseen. "Neiti, sisälle." Kuului toimintaohjeet jättimäisen varjon suunnilta. Tyttö ei empinyt vaan pyrähti liikkeelle kuin ansasta vapautettu rusakko ja paiskasi oven kiinni perässään.
Dagmarin jättimäinen olemus astui eteenpäin albiinon rinnalle ja katsoi kaksikkoa silmissään silkkaa raivoa. "Tänne." Komennus ei ollut kova, mutta kenellekkään ei jäänyt epäselväksi kannattiko sitä totella. Jos Warra olisi ollut lähempänä koiraa kuin kissaa, olisi varmasti sekin totellut miehen "kehoitusta".
Kaksikko ryntäsi yhdelle polvelle soturin eteen ja teki hätäisen mutta yllättävän tarkan kaartin tervehdyksen. Dagmar katsoi kaksikkoa, mutta ei puhutellutkaan heitä, vaan kalpeaa miestä rinnallaan. "Mitä täällä sinun näkökulmastasi tapahtui ja oliko se sinusta toteutettu pahalla tahdolla?" Mies sanoi kohteliaan rauhallisesti.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 16, 2014 23:46:32 GMT 3
Lukki oli aina ollut tyytyväinen kykyynsä luoda hyviä kontakteja. Nyt hän oli melko varma, että oli luonut yhden parhaistaan. Miehen jyrähtäessä käskynsä Lukki oli jo lähestulkoon valmis itsekin kumartumaan ja tottelemaan. Warra lakkasi murisemasta ja asettui, pysytellen kuitenkin turvallisen matkan päässä. Se ei pitänyt vieraista ja oli äskeisestä edelleen hiukan hermostunut.
Lukki sen sijaan tunsi sadistista nautintoa jätin kysyessä häneltä, oliko täällä tapahtunut miten laittomia asioita. Hän piti kuitenkin ilmeensä niin tyynenä, kuin tilanteessa nyt vain voi, ja mietti sanansa tarkkaan. Hän halusi hoitaa asioitaan täällä myöhemminkin ja kaksi paskiaista kuuluivat eittämättä vakiokalustoon. Dagmar sen sijaan tuskin kuului. Ainakin Lukki oli siinä käsityksessä, että kaartilaisten varsinainen paikka oli pääkaupungissa.
"Kaksi humalaista kävi tytön kimppuun", mies totesi sitten lopulta. Hän jätti loput jätin pääteltäväksi. Tämä voisi halutessaan tuomita sotilaat päällekarkauksesta tai nuhdella ja lähettää matkoihinsa. Lukki ei aikonut puuttua siihen. Hän ei olisi mielellään joutunut puuttumaan edes koko tilanteeseen, mutta joskus oli ikävä kyllä pakko. Valtiaan hurtat repivät ihmisiä riekaleiksi joka päivä, elleivät fyysisesti niin henkisesti. Oli Lukki miten paatunut tahansa, ei hän voinut katsella sellaista täysin sivusta jos nyt sattui paikalle moista todistamaan.
Joskus oli pakko sulkea silmänsä, mutta se oli helpompaa kaukaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 12:01:24 GMT 3
"Voin siis olla varma siitä mitä todistin itsekin." Dagmarin ääni jyrisi. "Mutta, me vain ajattelimm.." Edessä seisonut sotilas meinasi protestoida. Lause tosin loppui kesken, kun miehet pääsivät todistamaan pienen otteen Tharonin Verikoiran huhutusta nopeudesta ja tempperamentistä. Silmä ei ehtinyt räpäyttää kun toinen mies roikkui Dagmarin yhden käden otteessa tämän silmien korkeudella. Leijonan silmänympärykset tummenivat uhkaavasti kun kultaiset pedonsilmät tuiottivat suoraan edessä roikkuvan miehen sieluun. "Mitä te ajattelitte!" Dagmar karjahti niin että kujalle eksyneet rotatkin säntäsi pakoon rääkäisten.
Otteessa roikkuva mies vaaleni silmiinnähtävästi ja pieni sadepisaroita muistuttava ääni kieli että tämän rakko oli pettänyt. Kalvennut mies tärisi hetken ennenkuin alkoi parkua: "Se oli Don, tämä oli kaikki Donin ideaa. Hän halusi naista. Minä tulin vain pitämään selustaa, oikeasti!" Mies sai huuto soperrettua kaikki yhteen hengenvetoon. Don nosti katseensa maasta ja murisi jotain tuulen alle.
Dagmar tiputti valkeaksi kalvenneen miehen omaan virtsalammikkoonsa ja käänsi huomionsa Doniin. Don nousi seisomaan asentoon kuin yrittäen säilyttää edes osan kunniastaan, joka vastikään oli tahrattu oikein huolella. "Noh?!" Dagmar murahti äänessään jotain hyvin eläimellistä. Donin vastaus ei ollut ehkä se kaikista parhaiten muotoiltu: "Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kaikki sitä te.." Lause jäi taas kesken. Tuomari oli kuullut kaikki osapuolet eikä asiassa tuntunut olevan sen enempää miettimistä.
Ei ollut varmaa kumpi vaikutti enemmän kalpeaan sotilaaseen: se selkärankaan asti tuntuvan kammottava ääni joka Donin niskasta lähti, vai se tapa jolla miehen pää kääntyi 140 astetta ensin kohtaamaan toverinsa ja sitten katsomaan oikean olan yli. Valkeaksi vetävä sotilas oksensi vatsansisältönsä pitkin syliään samalla kun tämän toveri kaatui kuolleena kuin kivi.
Dagmar kääntyi jäljelle jääneen soturin puoleen. "Otat toverisi, viet hänet kasarmille. Jätät komentajalle selvityksen KAIKISTA teoistanne, aseesi, panssarit ja kaartin sinetin. Sen jälkeen katoat ja rukoilet kaikkia jumalia ettet koskaan tapaa minua enää." Dagmarin ääni ei antanut minkäänlaista epäilyn varaa. Mies lähinnä tärisi katatonisesti, mutta nyökkäili ymmärryksen merkkinä. "NYT!" Äänestä tuli hyvin selväksi, mistä miehen nimitys Musta Leijona tuli.
Olisi voinut luulla haltia sotilaalla olleen 10 miehen voimat tämän kaapatessa toverinsa maasta ja paetessa pakokauhun siivillä paikalta. Dagmar hengitti muutaman kerran syvään ja rauhoitteli myrskyävää mieltään.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 12:55:43 GMT 3
Tappaminen myrkyllä oli oikeastaan melko helppoa, jos niin voi tappamisesta sanoa. Yleensä ei tarvinnut nähdä uhriaan muutoin kuin varmistaakseen parinb päivän päästä, että tämä tosiaan oli kuollut. Joskus, jos sitä oli pakko katsella, se oli rumaa. Kurkun viiltäminen auki ei sekään varsinaisesti kaunista ollut, mutta se tehtiin takaapäin. Lukuunottamatta kuumaa verta viiltäneellä kädellä se oli yleensä jopa verrattain siistiä. Ei aivonpalasoa, ei suolia, ei vääntyneitä, murskaantuneita raajoja.
Lukki ei nauttinut tappamisesta. Hän teki sen, koska se oli joskus oikein ja koska se oli joskus tarpeellista. Jos oli keino selvitä ilman hengenmenetyksiä, hän jaksoi yleensä jopa kokeilla sitä ensin.
Dagmar ei ollut niitä "oikeudenkäynti ennen teloitusta"-ihmisiä. Olentoja. Jotain. Lukki todisti sotaoikeuteen verrattavaa nopeaa kuulustelua ja sitä seurannutta vieläkin nopeampaa tuomiota. Mies värähti inhosta Doniksi kutsutun pään kääntyessä rutisten ja ratisten ympäri. Kusen pistävä haju sekoittui pian oksennukseen. Karjaisu sai Lukin astumaan taaksepäin, ja saman tien hänen edestään juoksikin hämmästyttävän nopeasti omaa onneaan kai ikuisuuksiin asti kiittävä haltianpaska. Tämä raahasi mukaan toverinsa ja pian sivukujalla seisoivat enää he kolme. Kauemmaksi paennut Warra, hän ja kasvot tummuneina puhiseva Dagmar.
Dagmar, jonka oikea henkilöllisyys käväisi jo pikaisesti Lukin mielessä ennen kuin se sysättiin typeränä ajatuksena sivuun. Valtiaan Verikoira olisi tappanut miehen vain saadakseen osansa saaliista, ei pelastaakseen sitä. Eikä Dagmar nyt mitenkään, kaikkine kaartilaiselle omituisine ajatuksineen voinut olla... ei, se oli mahdoton ajatus.
Mies oli ollut uhkaava näky haavoittuneenakin, mutta tämä oli sitä vielä enemmän nyt. Pieni ääni, se tuttu järki, käski Lukin napata koiransa ja mennä matkoihinsa. Toinen, se hiljaiseksi hyssytelty, pohti mahtoiko olla ihan helvetin perseestä joutua palvelemaan armeijassa, jonka jokainen jäsen itseä lukuunottamatta oli sisimmältään mätä. Miltä mahtoi tuntua tajuta, että oli osa organisaatiota, joka vain teki tällaista joka päivä? Tappoi, raiskasi ja varasti. Ei, koska oli sota tai koska kosti, vaan koska voi. Ihan vain, koska voi.
Ennen kuin Lukki ehti saada selvyyttä seuraavista toimistaan, Warralla oli tuttuun tapaan omat ajatuksensa. Se oli silmäillyt omituista näytelmää kauempaa ja paennut äskeistä karjaisua, mutta nyt se jolkotti muutaman askelen lähemmäksi. Se ei tullut kosketusetäisyydelle isosta miehestä, vaan seisahtui muutaman sylen päähän ja tuijotti. Toisin kuin koirat yleensä, Warra katsoi aina suoraan silmiin. Aivan kuin olisi tuijottanut sieluun asti.
Vienosta hännänheilautuksesta päätellen Warra piti näkemästään.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 15:07:34 GMT 3
Dagmarin kaltaisia pedonsieluja oli jokin rakastava luoja siunannut eläimen hengellä ihmisen ruumiissa. He saattoivat olla arvaamattomia, helppoja kiihtymään, jopa oikeasti vaarallisiakin. Jokaista ohjasi vaisto ja aistit enemmän kuin loogisuus. Eläimillä oli kyky aistia tämä pedonsielu ja joko mieltyä ihmiseen tai kaihtaa tätä kaikin keinoin. Dagmar teki helposti ystäviä koirista ja hevosista, mutta linnut ja karja kaikkosivat miestä.
Warran hienostunut osoitus siitä että mies oli hyväksyttävää sorttia sai soturin verenpaineen rauhoittumaan ja muuten melkein ilmeettömän kivisille kasvoille nousi melkein havaittavissa oleva hymy. "Mies, jonka omistaa noin kaunis koira, ei voi olla paha ihminen." Dagmar sanoi yllättävän pehmeällä äänellä ottaen huomioon mitä juuri oli tapahtunut.
Dagmar tuntui palanneen tähän maailmaan ja nenään kiirivät hajut saivat miehen murahtamaan ja kääntymään poispäin kujalta. Mies pysähtyi albiinon kohdalle ja ojensi jotain. "Mene parantajan luo, ja osta jotain. Maksa tällä, äläkä ota vaihtorahaa." Dagmar sanoi ja antoi albiinon käteen kultakolikon. Kultapala oli enemmän mitä parantaja teki varmaan kolmessa kuukaudessa, mutta sen voimin miehellä olisi varaa pitää huolta tyttärestään. Dagmar tiesi pelottavansa kansalaisia, joten tämä lähetti toisen sen sijaan.
"Olen tuolla." Dagmar totesi ja osoitti puistoon juhlien ajaksi kyhättyä ulko tavernaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 15:37:43 GMT 3
Albiino otti kultakolikon vastaan puoliksi, koska ei uskaltanut kieltäytyä ja jäi tuijottamaan katoavan miehen perään. Vasta tämän kadottua Lukki käänsi katseensa koiraansa.
"Warra, jumalauta."
Warra kallisti päätään, heilautti häntäänsä eikä osoittanut sitten vähääkään katumisen merkkejä. Sen mielestä tämä kaikki oli mennyt erinomaisesti. Ennen kuin Lukki ehti edes harkita rahan pitämistä itsellään, koira tassutteli ylväästi parantajan oven eteen ja jäi katsomaan häntä läpitunkevilla silmillään. Huokaisten albiino antoi periksi. Kenties se nyt oli ihan viisastakin; Dagmar ei tuntunut ihmiseltä, jolta kannatti varastaa. Mies oli lisäksi ihan kelvon oloinen. Kukaan, joka piti koirista, ei voinut olla ihan täysin menetetty tapaus.
Lukki osti salvaa hiertymiin ja vanhoille haavoille. Sen oli kuulemma tarkoitus helpottaa niiden parantumista ja estää ruma arpeutuminen. Kun mies maksoi hämmentyneelle parantajalle, tämä yritti tyrkyttää rahaa takaisin. Albiino sanoi sen olevan peräisin "siltä isolya mieheltä aiemmin". "Keneltä?" "Kysy tyttäreltäsi, hän tietää", Lukki totesi ja lisäsi: "Toivottavasti hän on kunnossa." Sinä aikana, kun kalvennut parantaja singahti takahuoneeseen Lukki löysi tiensä ulos. Hän viittasi Warran mukaansa ja palasi myyntikojulleen aikeenaan tienata lisää. Se nyt oli ainakin tarkoitus, kunnes Warra pani taas kapuloita rattaisiin.
"Warra, tänne." Koira ei liikahtanutkaan. Se tuijotti kauempana odottavaa ulkotavernaa. Lukki pudisti päätään; hän ei ollut jumalauta täällä hankkimassa ystäviä. Parempi vain pysyä kaukana siitäkin; raivostuessaan se repisi raajat yksi kerrallaan irti ja näin muuten se vaikutti ikävästi siltä, että se oli kunnpm ihminen. Kunnon ihmisistä oli vaara alkaa pitää eikä Lukki aikonut asettaa itseään siihen tilanteeseen koskaan enää. Ihmiset pettivät, ja elleivät ne pettäneet, ne kuolivat. Yhtä lailla siitä seurasi vain surua ja hampaidenkiristelyä.
"Warra, TÄNNE."
Koira heilutti häntäänsä ja lähti pitkin, loikkivin askelin samaan suuntaan, kuin jätti aiemmin. Lukki tuijotti rotupiskinsä perään ja kysyi itseltään, miksi edes raahasi sitä mukanaan. Kiroillen hän pakkasi pöytänsä, viritti lukot valtaviin laatikoihin ja jätti kojunsa odottamaan seuraavaa päivää. Kukaan tuskin varastaisi kokonaisia laatikoita keskellä ihmisvilinää. Rahalippaan hän pakkasi mukaansa reppuun ja luovi sitten hermostuneena tiensä juhlivan kansanjoukon lävitse.
Ulkotaverna oli piukassa väkeä tähän aikaan, mutta jättiä ei ollut vaikea huomata. Ja jos olisi ollutkin, Warra oli hankkiutunut istumaan miehen lähettyville kuin huippuunsa koulutettu sotakoira. Perkeleen rakki ei suostunut edes luokse, jos hän käski.
Valtava mies oli muodostanut ympärilleen näkymättömän koskemattomuuden vyöhykkeen, jolle kukaan ei uskaltanut. Lukkikin harkitsi kahdesti, ennen kuin astui sen sisäpuolelle ja ojensi kullalla ostamaansa salvaa.
"Siihen haavaasi", hän perusteli lyhyesti. Sen pitäisi tähän mennessä olla jo ihan kunnossa, mutta jos siihen nyt joku arpi olikin jäämässä niin voisipa hoitaa sen pehmeämmäksi ja huomaamattomammaksi. Lukki muisti, ettei mies pitänyt rumista arvista. Hän harvoin unohteli sellaisten sanoja, joista oli hyötyä tai jotka muuten vain jäivät mieleen syystä tai toisesta.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 19:19:59 GMT 3
Dagmar asteli tavallisen synkeänä ulkotavernaan. Tämän ei tarvinnut kuin vilkaista pöytää jonka äärellä istui kaksi nuorta miestä ja pöytä tyhjeni kuin taikaiskusta. Mustan Leijonan ei tarvinnut kuin laskea takalistonsa tuolille, kun eteen oli kannettu olutta, tuoretta leipää ja leikkele lautanen.
Soturi kaivoi taskustaan toisen kultapalan ja antoi sen tavernan isännälle, joka oli henkilökohtaisesti juossut miestä palvelemaan. Omistaja tuiotti rahaa kädessään sekunnin ennenkuin ymmärsi kaartin johtajan aloittaneen piikin tavernaan. Ruokaa ja juomaa tarjoiltaisiin pöytään niin kauan kuin mies vaan niin toivoi. Dagmarilla ei juuri nyt ollut mikään erityinen nälkä ja tämä jäi istumaan rauhalliseen reunapaikkaansa ja kuuntelemaan trubaduurin pitkänsoljuvaa tarinaa lohikäärmeistä ja prinsessoista.
Ei aikaakaan kun Warra jolkotteli ihmisten ohi ja otti itselleen paikan miehen läheisyyteen. Dagmar hymyili itsekseen ja kohotti hieman tuoppiaan koiran suuntaan. Leikkelelautaselta lensi palanen lihaa koiran suuntaan ohjeen kera: "Älä kerro palvelusväelle."
Kauaakaan ei kestänyt ennenkuin kyseinen palvelusväkikin pääsi paikalle ja tarjosi miehelle jotain salvaa. Dagmar katsoi miestä melkein hyvittuneen oloisena ja otti salvan vastaan kiitollisen oloisena. "Tilaa mitä ikinä mielit." Mies sai lauseen sanottua kun tarjoilija tyttö ponnahti esiin jostain ja esitteli albiinolle illan tarjonnan. Tytön höpöttäessä Dagmar näytti keskittyneen silmäilemään Warraa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 20:47:49 GMT 3
Albiino sai todeta tavallisen monta kertaa, ettei halunnut mitään. Ilmeisesti jätti oli sen verran iso kiho, että tämän seurassa istuvan tahdottiin ihan välttämättä ottavan edes jotakin. Ei sitten tulisi myöhemmin sanomista siitä, ettei tarjottu. Jankattuaan jankkaamasta päästyäänkin, ettei tahtonut yhtään mitään ja todettuaan lopulta ystävällisen selkeästi, mihin tarjoilija saisi pian survoa ne tarjottimensa, Lukki jätettiin rauhaan.
Hän oli hyvä seuramies silloin, kun piti olla. Hän osasi olla uskottava kulkuri, erinomainen kauppias ja tyypillinen talonpoikaisperheen vanhin vesa, mutta hyvin harvoin hänen piti olla Lukki. Vaikka hän täällä esiintyikin kauppiasminänään, ei hänellä ollut nyt moiseen mitään syytä. Hän ei ollut kauppaamassa mitään eikä selvittelemässä mitään. Hän istui tässä, koska hänen kirottu rakkinsa ei totellut yksinkertaisintakaan käskyä.
Huomattuaan Dagmarin tarkkailevan koiraa Lukki karaisi kurkkuaan ja huitaisi hurtan suuntaan: "Hankin sen muutama vuosi sitten. Se on kai enemmän kissa kuin koira, ainakaan se ei koskaan usko mitään."
Warra tuijotti silmät kirkkaina ja heilutti taas häntäänsä vienon hitaasti. Kaikki sen olemuksesta kertoi, että se oli varsin tietoinen omasta erinomaisuudestaan eikä antanut kenenkään tässä maailmassa luulla toisin.
"Se auttelee minua, kun minun on käytävä metsässä yrtinhakumatkalla. Varoittaa, jos joku aikoo iskeä selkään", mies jatkoi vähän hiljaisemmalla äänellä. "Moisesta on hyötyä tässä maailmanajassa."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 21:29:56 GMT 3
Dagmar kuunteli ja hymyili. "Ystävistä on aina hyötyä tässä maailmassa." Mies totesi katsellen edelleen koiraa silmät melkein raukean puoliummessa. "Näin hänen kaltaisiaan koiria lapsena. Rikkaat aavikoiden kuninkaat ja aateliset kerääntyivät areenan reunoille katsomaan taisteluita ja lyömään vetoa. He pitivät koiriaan paremmassa arvossa kuin vaimojaan. Oli selvää jo silloin että heidän koiransa olivat enemmän aatelisia kuin he." Dagmar kertoi ja kääntyi sitten katsomaan albiinoon päin.
"Joskus koko areena varattiin aatelisille ja he kisasivat koirillaan. Sellini oli sellaisessa kohdassa että saatoin nähdä kuinka upeat, tuulta nopeammat koirat ajoivat eläviä arojäniksiä kiinni. Eräällä sulttaanilla oli kuvankaunis, melkein lumenvalkea narttu, Aavikon Ruusu. Se oli nopein kaikista ja sillä oli tapana tuoda saaliinsa sellini ikkunaan, sen sijaan että se olisi vienyt elävänä sätkivän kanin isännälleen." Dagmar muisteli.
"Mutta se oli eri maailma." Mies totesi huomatessaan että joku sivussa istuja kuunteli hänen puhettaan. Kuuntelija meinasi nielaista oluensa väärään kurkkuun kun Dagmar otti tähän suoran silmäkontaktin. Kansan ei ollut viisasta salakuunnella tätä miestä.
|
|