|
|
Post by Deleted on Jul 14, 2014 19:19:01 GMT 3
Lukki ehti odottaa veitsi kädessä ja jännittyneenä hyvän aikaa, ennen kuin tajusi tekevänsä sitä turhaan. Golem oli ja pysyi paikallaan ja homunculuksista se viimeinenkin pakeni luolaan. Sieltä ei myöskään rynninyt mitään tilalle. Ei ainakaan vielä.
Jaa. No. Olihan se parempi kuin joutua taas jonkunb painajaismaisen limapaskan mäiskittäväksi. Mies rentoutui, palautti tikarin sinne, mistä sen ikinä ottikaan ja suoristi selkänsä. Dagmarin karjaisu sai katseen nousemaan. Pikku paskiaisilla oli kai haluja tulla ulos, mutta Musta Leijona odottamassa oli näiden selkärangattomuudelle aivan liikaa.
Ota jostain pala paperia ja kirjoita. Helppo se oli sanoa perkele. Ei täällä ollut mustetta eikä kyniä mailla halmeilla. Dramaattisesti huokaisten Lukki maleksi esille varjoista, loi katseen luolaan ja yhden hieman epäilevän savigolemiin ja kurkisti sitten kärryihin. Siellä oli käärl poikineen. Varmaankin tutkimustuloksia ja muuta vastaavaa, jotka tämän vastenmielisen kokeen aivot olisi eittämättä halunnut takaisin. Salamurhaaja valitsi yhden kääröistä, repäisi sen nurkasta pienen palasen ja veti veitsen vyöltään.
"Mitä teenkään vuoksesi, Dagmar", mies huokaisi kuin olisi vähintään joutunut riistämään sydämen rinnastaan ja viilsi haavan kämmeneensä. Valkoinen iho värjäytyi punaiseksi hiljaksiin veren noustessa sileän haavan pohjalta ja kerääntyessä isoksi pisaraksi. Lukki poimi maasta tikun, jyrsi sen pään pehmeäksi ja survaisi sitten aiemmin pelastamansa lappusen Dagmarin kouraan.
"Pidä sitä auki, niin minä katson siitä mallia sen kirjoitusasun kanssa. Muistat vaan murista aina välillä sinne luolaan, niin tuskin sieltä mitään tulee", mies totesi ja lisäsi vikkelästi: "Tosin jos tulee, niin saat aivan vapaasti sanoa mieluummin ajoissa kuin myöhään."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 14, 2014 21:55:13 GMT 3
Dagmar piti toisella kädellä lappua auki Lukille. Toinen käsi antoi mustan ruoskan liikkua maassa kuin käärmeen välillä tehden kohoilevia kaaria jos joku tuntui olevan lähellä tunnelin suuaukkoa. Pikkuhiljaa kovenevasta kitinästä ja sähinästä saattoi päätellä että homonculukset keräsivät rohkeuttaan käytävässä. Onneksi he olisivat nopeampia.. toivottavasti.
"Ei tarvitse runoilla proosaa, selkeät komennot ovat parempia. Tuki haudan suu aukko ja istu, riittää varsin hyvin." Dagmar puhui rauhallisesti sen kummemmin hoputtamatta.
Vasta nyt soturi huomasi silmäkulmastaan mitä toinen käytti musteena. Ele sai toisen ensin vakavoitumaan, sitten hymyilemään. Musta leijona taisi olla hieman otettu albiinon täydellisestä omistautumisesta hommaansa. Sellainen oli vaikuttavaa, ainakin miehelle joka oli tottunut korjailemaan muiden tunarointia ja selkärangattomuutta joka tilanteessa.
Kun albiino sai paperin kirjailtua, tungettiin se savigolemin suuhun ja ruma patsas hievahti liikkeelle. Muutama nopea flikki ja yksi kunnon karjanajajan isku pelotti homonculit syvemmälle käytävään ja golemi asteli käytävän suulle. Se tarttui pilareihin ja mursi ne kuin karkkitangot romahduttaen käytävän suun ja puolet hautaholvista samalla. Dagmar asteli lähemmäs kun golemi kääntyi, mutta istumisen sijaan saviotus löikin kunnon sivuiskun Dagmarin leukaperiin ennenkuin jähmettyi taas liikkumattomaksi patsaaksi. Täysin yllätetty Dagmar lensi raunioiden sekaan ja jäi hetkeksi sinne makaamaan.
Ihan hetken aikaa heikompi mies olisi saattanut miettiä pakoon lähtemistä, kun jätti vielä makasi kanveesissa laskemassa lampaita. Hautausmaan hiljaisuus oli normaalia hiljaisempi ainakin kolme hengenvetoa, ennenkuin miehen basson matala ääni puhui.
"Is-tu.. ei is-ke." Ääni tavasi hyvin, hyvin rauhallisesti.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 14, 2014 22:22:05 GMT 3
Teksti ja kieli olivat hiukan hankalampia kuin Lukki oli ajatellut. Alkemistit... mitään ei voinut tehdä selkokielellä ja yksinkertaisesti. Albiino siristi silmiään viimeisen sanan kohdalla, mietti hetken ja kirjaili sitten sen loppuun. Lappu ojennettiin Dagmarille ja tikku heitettiin mäkeen.
Savigolemin nytkähtäessä liikkeelle Lukki perääntyi kunnolla taaemmaksi. Ihan vain kaiken varalta. Dagmar heilutti ruoskaansa kokenein ottein ja se pauke kaikui tyhjällä hautuumaalla. Mies oli varsin taitava erikoisen aseensa kanssa. Lukki ei olisi saanut mokomaa edes soimaan, saatika osannut tarkoituksella kohdistaa iskuja mihinkään. Hän olisi luultavasti vain onnistunut puhkomaan oman silmänsä, viiltämään toisenkin poskensa halki tai jotain muuta vastaavaa.
Hautaholvin romahtamisesta kuuluva ryminä oli melkoinen. Jos joku holvin sisällä huusikin, ei sitä ryminän läpi ainakaan kuulunut. Kivet nostattivat sortuessaan valtavan tomupilven, jonka keskellä golem kääntyi jähmeästi ympäri. Lukki avasi suunsa sanoakseen jotain, jonka unohti seuraavassa hetkessä kokonaan. Suu jäi auki golemin iskiessä valtavan kouransa voimalla kookkaan soturin leukaan. Lyönti lennätti valtavan miehen kuin rukkasen jonnekin vasta sortuneiden paasien sekaan. Golem jähmettyi tekonsa jälkeen saman tien patsaaksi ja jäi aloilleen.
Vasta kuullessaan Dagmarin äänen jähmettynyt salamurhaaja tajusi toimia.
"Voi perkele", mies manasi hampaidensa välistä, kiersi savigolemin ainakin pari olennon kädenmitan päästä ja loikki muutaman isomman kivenlohkareen yli jätin luokse. Nähdessään, millaista jälkeä valtava, moukarimainen nyrkki oli saanut aikaan mies päästi myötätuntoisen inahduksen ja vaikutti olevan aivan aidosti pahoillaan. Pahoillaan ja kenties hivenen varuillaankin. Ainakin hän peruutti yhden askelen taaemmaksi ennen puhumista: "Minä olen pahoillani... hitto vie. Minä en ole täysin tuttu niiden käytettyjen kirjaimien kanssa ja... helvetti. Ei kai... tai siis, sattui kai", mies mutisi edes kysymättä typerää kysymystään loppuun. Käsi nytkähti jätin suuntaan, mutta vetäytyi takaisin saman tien.
"Minun ei tosiaan ollut mikään tarkoitus."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 15, 2014 0:56:46 GMT 3
Jätti oli edelleen kanveesissa kun toinen lähestyi, mutta siirsi pikkuhiljaa käsiään nostaakseen itseään. Pölykin tuntui väistävän kohteliaasti kun jätti nosti naamansa irti marmorista. Käsi tarttui leukaan ja venytteli sitä paikalleen. Lopulta kuului tyydyttävä poksahdus ja matala murina kun leukaluu palasi uomilleen.
"Ei se .. mitään." Mies sai sanottua rauhallisesti ennenkuin käänsi kasvonsa toiseen päin. Valmiiksi jo aateliseksi kyömyksi murtunut nenäntyvi näytti ottaneen ienen osuman ja leukaperässä näkyivät edelleen golemin rystyn kuvat. "Se lyö melkein yhtä kovaa kuin äitini." Jätti sanoi, nosti katseensa albiinoon ja nauroi, ennenkuin irvisti ja piteli leukaperäänsä naurun hiljetessä pelkäksi virnistykseksi.
"En uskonutkaan. Olisit voinut kirjoittaa jotain paljon rumempaa, jos olisi ollut tarkoitus." Dagmar sanoi ennenkuin alkoi hitaasti punnertaa itseään ylös kivien keskeltä. Oli parempi liikkua hitaasti, että huomaisi heti oliko jotain muuta rikki. Onneksi vanhojen kipujen rinnalle ei näyttänyt ilmestyneen naaman lisäksi mitään uutta.
Dagmaria koko juttu tuntui lähinnä huvittavan.
"Noh, onneksi selvittiin näin vähällä. Jos minä olisin ollut kirjurina, hakisimme tuota saatanan kolossia nyt kaupungilta." Mies sanoi samalla kun taputteli pölyjä mustasta nahkapanssaristaan. "Parempi vaan tehdä koko paska toimimattomaksi niin ei tule ongelmia." Dagmar totesi samalla kun käveli lähemmäs savi ukkoa ja pyyhkäisi yli sen osassa olevan symbolin. Savigolemi lakosi maahan möhjänä samalla tilkiten tunnelin suun lopullisesti. Tai ainakin siihen aski kunnes joku tulisi isomman golemin kanssa etsimään homonkuluksiaan.
"Katsotaas sitten mitä jäi saaliiksi. Onkohan tuosta kärryissä olevasta roskasta sinulle mitään iloa?"
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 15, 2014 12:55:22 GMT 3
Dagmar yritti vitsailla tilanteellaan ja jätin epätoivoinen yritys nauraa sai lopulta albiinonkin suupielet ylös. Dagmarin puserrettua itsensä hitaasti ylös Lukki seurasi helpottuneena miehen jäljissä. Soturi tuhosi savigolemin ja sen valuessa tomuksi tilkitsemään raunion kivien väliin jääviä rakoja Lukki kumartui tarkastelemaan käärökärryjä.
Tavallisesti olisi ollut kiire juosta muualle, mutta jos tänne nyt vartijoita eksyisikin, yksi Mustan Leijonan nyökkäys ajaisi nämä tiehensä. Pakenemiseen tottuneelle Lukille tämä kaikki oli kuin liian hyvää unta. Hänellä oli kerrankin aikaa johonkin.
"Olen aivan varma, että rutkasti", salamurhaaja myhäili pyöritellessään kääröjä ja laskiessaan, miten monta niitä oli. Rahaa näistä ei saisi, mutta niistä voisi oppia jotakin. Tieto taas oli valtaa tässä maailmassa, ja valta avasi mahdollisuuksia. Koska Dagmar ei osannut lukea, hänellä olisi lisäksi ollut varsin hyvä mahdollisuus viedä mukanaan jokainen käärö sen kummempia epäilyksiä herättämättä, oli näissä sitten miehellekin tärkeää tietoa tai ei. Hän olisi tehnyt niin varmasti jokaisen muun kohdalla. Dagmarin kohdalla se ei edes käynyt mielessä. Moinen oli jo laskettavissa ihmeeksi.
"Mutta ällös huoli", albiino totesi, suoristi selkänsä ja nyppi paheksuvasti haavaa kämmenessään. "Niistä on eittämättä hyötyä sinullekin. Tulkitsemiseen voi mennä hetki, mutta minulla ei ole mikään kiire. Tietenkin, jos sinulla taas on, niin voin aina etsiä sinut käsiini myöhemminkin", mies lisäsi. Hän tiesi, että jätillä oli velvollisuuksia. Velvollisuuksia ja eittämättä elämä. Hän oli yksi positiivinen sattuma keskikesällä, josta jäisi kai jonkinlainen ihan mukava ja hyödyllinen kontakti myöhempiä aikoja varten.
Koska Jenova ei ollut mukana lukemassa ajatuksia, Dagmar saisi luulla, että "ihan mukava, hyödyllinen kontakti" oli hänenkin mielestään ihan tarpeeksi.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 0:50:00 GMT 3
"Minulla ei ole kiire minnekkään muualle kuin pois täältä kalmojen keskeltä." Dagmar totesi ja vihelsi kimeästi sormiensa lomasta. Tasainen jyskytys kertoi että Svadilvari oli kuullut isännän kutsun ja teki tietään hautojen välistä heidän luokseen.
"Taidetaan molemmat olla senverran rikkinäisiä että parempi antaa pikkuveljen hoitaa raskaat työt." Dagmar hymyili.
Miestä toki kiinnosti mitä kääröissä luki ja tämä olisi varmasti saanut kaiken oleellisen irti pikavauhtia antamalla kaiken Jenovalle. Tämä vain sattui olemaan paljon.. mukavampaa. Ja mikäpä tässä oli ollessa? Dagmar ei ollut pitänyt oikeastaan minkäänlaista omaa aikaa viimeiseen 5 vuoteen. Nyt oli korkea aika nauttia hieman omasta aikataulusta. Kutsu takaisin töihin ja komento jonnekkin hornankolkkaan oli varmasti edessä pikemmin kuin olisi halunnut, mutta ainakin tämän yön mies aikoi olla tiukasti lomalla.
Hevonen tömisti lähemmäs ja hörisi tyytyväisenä isännälle tervehdyksen. Suuri eläin sai rakastavan kosketuksen otsalleen ja rauhallisen opastuksen mennä seisomaan kärryjen eteen. Jos tätä pystyi vetämään savigolemi, pystyi samaan sotahevonenkin. Dagmar improvisoi maassa lojuvista köynnöksistä ja jostain köydenpätkästä valjaksen Svadille. Pehmusteeksi hevosen aj valjaksen väliin mies riisui oman nahkaisen paitansa. Hevonen oli aina arvokkaampi kuin yksi nahkapanssari.
"Haluatko istua mieluummin kärryissä?" Dagmar tiesi jo vastauksen mutta kysyi silti hieman poikamaisen ilkikurisesti hymyillen. Sen enempiä vastausta odottelematta hevonen pyydettiin seuraamaan ja Dagmar lähti navigoimaan sivuportille sellaista reittiä, että kärry tärvelisi minimaalisesti hautoja ja koristeita. Raadot olivat raatoja ja muuttuneet tuhkaksi, mutta joku roti ja kunnioitus piti silti olla. Dagmar suuntasi matkansa takaisin pellolle ja jonkun aikaa sitten hylätylle leiripaikalle.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 1:23:43 GMT 3
"Minä kävelen", Lukki nyrpisti nokkaansa ja hieraisi vieläkin hellää takamustaan. Hän ei vähään aikaan liikkuisi millään, mikä vähääkään liittyi hevosiin. Hän arvosti ja ihaili niitä, mutta niiden ratsastaminen ei vaan ollut hänen juttunsa. Kenties, koska kukaan ei koskaan ollut opettanut sitä. Hän oli oppinut kaiken tarvittavan pakolla. Vähän kuten sitä oppi uimaan jos tarpeeksi monta kertaa joutui räpiköimään vedessä. Ei sitä mestariksi tullut, mutta pysyipä pinnalla. Tai tässä tapauksessa selässä.
"Sinä saat totta kai kaiken, mikä sinua hyödyttää, mutta jos et pane pahaksesi, voisin pitää joitakin kääröjä" Lukki puheli jahka he pääsivät ulos hautausmaan porteista. Ilmakin tuntui jotenkin raikkaammalta tällä puolella,ja pikkuhiljaa ruohikossa piileskelevät kaskaatkin kehtasivat siritellä pari säveltä. Lukki siirtyi kävelemään Dagmarin takaa tämän rinnalle nyt, kun tie kävi hivenen leveämmäksi.
"Minulla ei ole aikomuksia kehitellä minkäänlaisia kannibaalikaasuja, mutta prosessipiirustuksista on hyötyä ihan yleisellä tasolla. Käytetyt koneet vaikuttivat melko monimutkaisilta ja oppisin mielelläni niistä edes perusteita", mies jatkoi. Hän oli aikeissa lisätä vielä jotain, oletettavasti ei mitään tärkeää ja puhtaasti jutustelumielessä, kun puheen keskeytti taivaanrannan takaa tielle heittyvä ensimmäinen auringonsäde. Aluksi se piirtyi maahan hieman ujosti ja kutitteli kosteiden ruohonkorsien kärkiä. Seuraavassa hetkessä se keräsi rohkeutensaja levisi idästä puhaltavan tuulenpuuskan mukana koko tienoon ylle, häätäen puiden oksilla ja ojanpohjalla tanssineet varjot vikkelästi piiloihinsa.
Kesäyön hämärän vaihtuessa vaaleaan valoon Lukki kätki kasvonsa syvemmälle hupun taakse ja kaivoi taskusta esille pitkät, mustat hansikkaat. Kalpeat sormet piiloituivat kankaan alle ja hansikkaiden varret työnnettiin pitkälle hihansuihin.
"Minä olen päättänyt yhden asian", Lukki totesi samalla, kun jättäytyi taas jätin taakse. Miehen leveän varjon suojassa hänen ei tarvinnut piilotella kasvojaan auringolta sen enempää, kuin mitä huppu ne kätki. "Sinä päivänä kun kuolen, aion seisoa auringossa ja tuntea sen lämmön ilman hiostavaa kangasta valon ja ihoni välillä. Ei palamisella ja sairauksilla ole enää siinä vaiheessa mitään väliä."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 13:09:40 GMT 3
Dagmar kuunteli toisen selityksiä siitä mitä kaikkea tämä saattaisi romusta saada irti. Jätti hymyili tyytyväisenä, kun toinen kuulosti niin innostuneelta.
"Mukavaa että noista romuista on jotain iloa." Soturi sanoi pehmeästi kun toinen asettui verelle kävelemään. Toisen lähellä kulkemisesta vaan ei kauaa saanut nauttia kun toinen jo kaikkosi aamun kajoa kuin joku häilyvä uni. Tuskin huomattavasti jätti huokaisi hiljaa.
Dagmarin varjo olikin hyvä piilo kaiken maailman valolta ja huomiolta. Yhtä paljon kun mies suojelisi uteliailta nuuskijoilta ja kaartilaisilta, tämä suojasi auringonvalolta ja varmasti monelta vaarallisemmaltakin asialta jos oli tarve.
Musta leijona näytti imevän kaikki aamun ensisäteet itseensä ja hengitti syvään aamukasteen raikkaaksi tekevää ilmaa. Oli vielä niin aikaista ettei edes kukko ollut hereillä, eikä se heräisikään vielä tunteihin. Keskikesän juhla vain teki pimeydestä ohikiitävän häivähdyksen. Dagmar piti siitä. Hän oli kasvanut ensin lapsuuden pohjolassa jossa oli puolen vuotta täydellinen pimeys, puolen vuotta kokoaikainen valo ja sitten aikuiseksi etelän porottavan auringon alla. Mies tuntui saavan elinvoimansa auringosta.
Lukin julistus seläntakana sai Dagmarin pysähtymään. Pää kääntyi niin että Dagmar puhui olkansa yli. Hymyyn piirtyneeltä huulilta kuuluivat sanat: "Toivon todella että voisin olla näkemässä sitä." Ei välttämättä tarvinnut olla telepaatti että olisi voinut aistia miten rehellinen toinen oli lauseessaan.
Dagmar jatkoi rauhallista matkaa kohti leiriä. Hieman myöhemmin, ilmeisesti kokonaisen takiaispensaan löytänyt Warra liittyi seuraan.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 13:38:13 GMT 3
Leijonan varjossa pysyäkseen ei tarvinnut olla kovinkaan varovainen, joten Lukilla oli aikaa puhuessaan katsella ympärilleen. Juuri siitä syystä hän meinasi törmätä soturin selkään tämän pysähtyessä. Albiino käänsi katseensa miehen kasvoihin kun tämä puhui olkansa ylitse. Sanat eivät tarjonneet selitystä pysähdykselle, mutta ne saivat Lukin vaaleat kasvot ensin mietteliäiksi ja sen jälkeen kasvavan ymmärryksen myötä punehtumaan.
Hän oli eittämättä ymmärtänyt rehellisen lauseen aivan väärin, mutta se ei vienyt pois sitä ajatusta, että tunnustus oli monellakin tapaa miellyttävä. Ei kaikista vähiten siksi, että hän ei aikonut kuolla vähään aikaan. Se tietäisi sitä, että Dagmarin oli odotettava mahdollisuutta pidemmän aikaa eikä tämä voisi karata kamalan pitkälle, ettei missaisi spektaakkelia.
Aamu oli hiljainen. Kärrynpyörien rahina tietä vasten ja sora soturin isojen saappaiden alla rytmittivät vaitonaista, mutta hyväntuulista paluuta kohti leiriä. Nousevan auringon välttely oli hyvä tekosyy kävellä niin lähellä kookkaamman miehen selkää, että aserasvan ja miehen oman myskintuoksun saattoi haistaa sieraimissaan. Lukki seurasi sitä kuin koiperhonen liekkiä, kunnes puskista ilmestyvä Warra sai hänen ajatuksensa katkeamaan.
"Huomaan, että hänen ruhtinattaruutensa on pitänyt hauskaa", mies nurisi ja sai koiralta vastaukseksi vienon hännänheilautuksen. Ryvettyneenä ja märkänäkin se käveli kuin kuningatar, luoden alamaisiinsa lempeän, lämpöisen katseen. Kun Lukki ojensi kätensä, se jolkotti pää pystyssä asettamaan otsansa kosketuksen alle. Aivan kuin tavanomainen koiran riehakkuus ei olisi sopinut sen arvolle.
"Asutko sinä jossakin?" Lukki uteli jahka Warra oli mielestään saanut kylliksi rapsutuksia ykköskumppaniltaan ja siirtynyt löntystämään Dagmarin vierelle. Miehen reittä tyrkkäistiin pari kertaa vienon vaativasti. Ele sai Lukin terveen suupielen kohoamaan.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 21:32:55 GMT 3
Dagmar kuuli kyllä kysymyksen, mutta päätti ensin vastata sille vaativammalle osapuolelle. Iso käsi laskeutui silittämään koiran silkkistä päätä parilla pehmeän varmalla vedolla. Tuo kosketus oli tähän mennessä ollut varattu vain miehen omalle lemmikille, mutta tämä ei nähnyt mitään väärää jakaessaan samaa hellyyttä toisellekin. Sitäpaitsi se oli vähintä mitä Warran kaltainen aatelinen ansaitsi.
"Minulla on muutama asunto siellä täällä." Dagmar vastasi sitten hymyillen. "Minulla on pohjoisessa pieni metsästysmaja, pääkaupungissa luonnollisesti aatelinen koirankoppi ja kaukana lännessä pieni talo rannalla." Mies luetteli. "Luonnollisesti minulla ei ole joko aikaa tai halua viettää päiviäni yhdessäkään niissä." Toinen hymähti, kun he saapuivat leirin viereen.
"Jos saisin päättää asuisin joko rannalla tai pohjoisessa ja kasvattaisin karjaa: villisikoja ja aurokkeja. Kunnon lihaa." Mies unelmoi silmät kimmeltäen. "Kaukana byrokratiasta, käskyistä ja Valtiaasta. Ihan vain itselleni ja.. niin." Dagmar naurahti itselleen ennenkuin jatkoi. "Mutta se on varsin etäinen unelma. Kaunis mutta kaukainen." Dagmar totesi samalla kun irrotteli köynnökset ja köydet hevosen kaulalta ja päästi sen taas vapaaksi. Svadi kääntyi hitaasti ja tunki sametinpehmeää turpaansa Lukin hupun sisään, kuin ihmetellen, miksi toinen oli mennyt piiloon. Ison hevosen hengitys tuoksui apiloilta ja vastaleikatulta heinältä, kun se haisteli pitkään ja hartaasti miehen hengitystä.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 16, 2014 22:50:54 GMT 3
Dagmar kertoi omistavansa useammankin asunnon. Lukki hymähti nauruntapaisen; niin hän oli ajatellutkin. Mies oli iso kiho ja luultavasti Valtias piti huolen, että tämän lemmikeillä oli ainakin ulospäin kaikki kunnossa. Kulisseja mies oli aina osannut ylläpitää.
Leiri värjötteli miellyttävässä varjossa vielä heidän saapuessaan. Tammi suojasi sitä ja Lukki asteli varjoon odottamaan, että Dagmar saisi Svadin vapaaksi väliaikaisista valjaistaan. Päällisin puolin leiri näytti koskemattomalta ja sitä se eittämättä olikin. Kukaan tuskin eksyi tänne muutenkaan, saati sitten juuri sattumalta tänä yönä. Pikaisen tarkistuksen jälkeen Lukilla oli aikaa keikkua kannoillaan ja kuunnella, kun Dagmar kertoi toiveistaan. Siitä, mitä toivoi tulevaisuudelta. Hymy kutitteli kalpean miehen kasvoja. Toisiksi viimeinen lause sai tämän kohottamaan kulmiaan uteliaana: "Itsellesi ja mille?"
Svadilvari teki itseään tykö. Lukki vetäytyi vaistomaisesti nojaamaan vähän taaksepäin. Eläin oli valtavan kokoinen eikä sen turvasta mahtunut hupun alle kuin murto-osa. Apilanhajuinen hengitys oli omiaan puhaltamaan pois sen vähäisenkin varovaisuuden, mitä mies enää tunsi hevosta kohtaan.
"Onko sinulla jokin projekti eläkepäivillesi? Jokin... aah, niin. Itsellesi ja jollekulle, tietenkin."
Totta kai. Kävihän se järkeen. Kaiken kurjan jälkeen mies halusi perheen. Sisältöä elämäänsä. Jotain muutakin, kuin tappamista ja tehtäviä. Olihan se hieno ajatus. Lukki ei ollut koskaan osannut ajatella sellaista. Hän ei ollut koskaan ajatellut elävänsä kokeakseen mitään sellaista... hienoa. Hän oli olemassa, koska metsästäjät olivat kasvattaneet hänestä kostajansa.
"No, se tuskin tulee olemaan ongelma", Lukki naurahti vasten Svadin turpaa ja nosti kätensä hivelemään hevosen paksua kaulaa. Sormet juoksivat sillä melkein haaveillen, samalla kun utuinen ääni puhui hiljaa: "Mies, joka kutsuu hevosta veljekseen. Mies, joka pelastaa tuntemattomia, maksaa pienimmästäkin yltäkylläisesti ja jopa myy itsensä pahimman vihollisensa käyttöön voidakseen joskus korjata itseensä ja kaikkiin muihinkin kohdistuneita vääryyksiä. Eikä se vielä edes riitä. Aiot vielä jäädä varmistamaan, ettei sama paska toistu uudelleen."
Lukki vetäytyi kauemmaksi hevosesta ja hymyili asettaessaan kätensä sen kyömylle turvalle.
"Ihmettelen, ettei täällä ole suorastaan jonoa ihmisistä, jotka olisivat valmiit antamaan kaikkensa ollakseen se joku."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 17, 2014 0:32:22 GMT 3
Dagmar hymähti naurahtaen.
"Vaaditaan siltä toiseltakin jotain muuta kuin kyky uida liiveihin." Mies hyrähti. "Niitä pyrkyreitä riittää aina, mutta en ajatellut tyytyä vain johonkin joka minut sillä viikolla huolii." Soturi sanoi samalla kun siveli taas ohimennen Warran päätä.
"Minull eon väliä sillä kestääkö se ihminen minua vielä ensi viikollakin. Sietääkö hän minua yhtä hyvin pahimpina kuin parhaimpina päivinäni. Jaksaako hän seisoa rinnallani pelosta, kivusta ja kärsimyksestä huolimatta kuolemaan? Minun elämäni ei koskaan tule olemaan helppo tai rauhallinen, idyllinen perhe potretti. Minä todennäköisesti tulen rämpimään välillä lantiolle asti paskassa ja suolenpätkissä, mutta olisi se mukavaa että olisi joku, joka jaksaisi rämpiä kanssani." Mies unelmoi ääneen.
".. tai ainakin pestä housuni kun joskus päädyn kotiin." Mies nauroi.
"Harva vanhempi koskaan haluaisi tai uskaltaisi antaa lastaan minun vierelleni seisomaan. Valtiaan verikoira, kädet kyynärpäihin asti viattomien veressä, sorron keulakuva.." Dagmarin ääneen tuli huomattava määrä inhoa ja halveksuntaa. Orjan merkki poltti punahehkuisena miehen sielua ja sydäntä ja se sai sanat suussa maistumaan kitkeriltä.
"Ja kun ihmisellä on sielullaa tuollainen stigma, ei niitä pysyviä ottajia paljoa ilmesty. Minä olen korkeintaan ruksi suorituksiin ja hieno tarina ryyppykavereille. En joku jonka kanssa kukaan oikeasti haluaisi yrittää elää." Miehen puheessa oli samaan aikaan hyvin surumielinen sävel, mutta myös selvä hyväksyntä. Musta leijona oli hyväksynyt kohtalonsa, mutta ei silti sortunut pessimistiksi. Ihmeitä tässä maailmassa sattui useinkin. Ei vain yleensä hyville ihmisille.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 17, 2014 0:51:03 GMT 3
Hassua, miten sitä saattoi olla samaan aikaan nerokas huijari, joka solmi valheellisia ystävyyksiä aina täysin oikein valikoiduilla sanoilla, ja surkea puhemies silloin, kun sanoilla oikeasti oli väliä. Albiinon hymy muuttui vähän pahoittelevaksi Dagmarin mietintöjen myötä. Ei hän nyt varsinaisesti tarkoittanut, että miehelle kelpaisi kuka tahansa. Se nyt oli itsestäänselvyys, että Dagmarin kaltainen ihminen vaatisi rinnalleen jotain käsittämätöntä. Suurenmoista. Sellaista, joka oli miehen itsensä arvoista.
Ehkä tämä aihe oli parasta jättää tähän, aivan kuten puhe valtiaan salamurhasta ja sen jälkipyykistäkin oli jätetty.
"Jos ne eivät vaivaudu ajattelemaan itse vaan uskovat juorut ja laulut, olet onnellisempi ilman", Lukki totesi, väläytti hymyn kuin pisteeksi koko keskustelulle ja kääntyi sitten tonkimaan kääröjä. Ne kiinnostivat häntä juuri tällä haavaa kuin kasa kiviä, mutta ainakin ne olivat hyvä syy vaihtaa aihetta. Sattumanvaraisesti salamurhaaja keräsi käsiinsä kolme kääröä ja kantoi ne sitten ison tammen juurelle. Hän tiputti ne maahan, laskeutui itse nojaamaan puuhun ja alkoi kääriä yhtä kääröä auki.
"Jos sinä haluat levätä, minä voin pitää vahtia", mies tarjoutui ja kääri käärön auki. "Olen pahoillani leuastasi. Minulla ei ikävä kyllä ole mitään tököttiä siihen, mutta hiero sitä vähän. Sen pitäisi auttaa."
Warra jolkotti leirin yli isäntänsä jalkoihin, laskeutui makuulle ja tunki päänsä miehen syliin. Se oli pitänyt aiemmasta tunnelmasta paljon nykyistä enemmän. Harmoniaan ja seesteisyyteen pyrkivänä olentona se tunsi aina suurta hermostusta ja epämukavuutta tilanteiden kääntyessä hankaliksi ja vaivaantuneiksi. Ja tämänkaltainen aikainen, aurinkoinen aamu oli sen mielestä aivan liian kaunis tuhlattavaksi konfliktiin.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 18, 2014 11:59:00 GMT 3
Dagmarinkaan ei ollut hankalaa huomata miten väärin albiino oli hänet ymmärtänyt. Nyt piti hetken jopa miettiä, ettei lopputulos olisi se, että Lukki kaikkoaisi kokonaan. Dagmar katsoi vaivautuneen oloista Lukkia joka teki itsensä mukavaksi puun alle. Warra asettui tukemaan isäntäänsä, niinkuin hyvän toverin kuuluikin.
Dagmar hymyili. Hymy oli sellaista lempeän lämmintä hymyä, mitä ei varmaan kukaan Svadilvarin lisäksi ollut nähnyt. Lukki koitti piilottautua käärönsä taakse, mutta se ei Dagmaria hämännyt.
Mies astui toisen eteen ja katsoi alas albiinoa ja tämän koiraa. Alhaalta päin toisen asennon ja ilmeen saattoi tulkita tuomitsevana, mutta se oli kaukana siitä. Soturi laskeutui polvelle varoen Warran turkkia ja kumartui eteenpäin kasvoillaan tutun kivinen ilme. Ennenkuin toinen saisi tilaisuuden paeta, miehen iso käsi nousi. Käsi tarttui hellästi hupun varjoissa olevaan valkeaan laukaan ja antoi peukalon levätä pehmeästi toisen alahuulen kaarella. Pedonsilmissä lepäsi lempeä katse, joka oli tarkoitettu vain albiinon rubiini silmille.
Warra varmasti aisti ettei toisella ollut pahaa tarkoitusta ja pysyi siksi vaiti. Melkein yläpuolelle kumartunut hahmo sai sen tottakai hieman vaihtamaan asentoaan vaivautuneena, mutta ainakaan koira ei nähnyt tarvetta alkaa suojella isäntäänsä. Teatraalinen haukotus kertoi kyllä mitä tuulenkoira oli hellästä eleestä mieltä.
Dagmar luki silmäkulmasta koiraa ja kasvoille nousi pehmeä hymy. Peukalo siveli hellästi toisen repaleisen suupielen arpea, kuin olisi silittänyt yleellistä samettia ja käsi päästi irti toisen leuasta.
"Onneksi on ainakin yksi joka ei välttämättä usko aivan kaikkea." Mies sanoi pehmeästi, hiljaa ja nousi. Dagmar asettui lukin vierelle nojaamaan puuhun ja hengitti syvään aamuyön raikasta ilmaa.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 18, 2014 13:59:20 GMT 3
Aina silloin tällöin pitkälle tapahtumat ja niiden mahdolliset kulkusuunnat miettivä Lukki teki virhearvioita. Yleensä ne eivät olleet kovinkaan radikaaleja ja aiheuttivat korkeintaan hatutusta. Homma ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Tällä kertaa hän teki kuitenkin lyhyen ajan sisään kaksi virhearviota ja ainakin toinen aiheutti pysyvää vahinkoa. Ei kuitenkaan fyysisellä, ikävällä tavalla. Hänen henkilökohtainen, korkeaksi rakennettu muurinsa vain missasi aivan täydellisesti siihen kohdistetun hienovaraisen hyökkäyksen ja jos hän oli yrittänytkin tapella antautumista vastaan, tuli siitä mahdotonta.
Se pienempi virhearvio oli odottaa, että Dagmar antaisi olla. Vain yhdessä hänen mielessään läpikäymässään teoriassa mies jatkoi aiheesta, ja siinäkin sanallisesti. Hän ei olettanut, että tammen lempeä varjo muuttusi astetta tummemmaksi ja jätti seisoisi äkkiä hänen yläpuolellaan. Niin kuitenkin kävi.
Seuraava, se huomattavasti kohtalokkaampi virhearviointi, tapahtui tämän jälkeen. Läpikäydessään mahdolliset syyt miehen lähestymiselle Lukki päätyi joka kerta siihen, että mies oli kiukkuinen. Oli tämä sitä paljon tai vähän, sillä ei ollut väliä. Dagmarin laskeutuessa kumaraan ja tuijottaessa häntä käärön yli vakavan järkähtämättä Lukki valmistautui vastaamaan mitä tahansa, mikä estäisi tilanteen siirtymisen huonommaksi.
Dagmar ei kuitenkaan puhunut. Siinä se virhearviointi oli. Mies, jonka olisi pitänyt arvata olevan pikemminkin tekojen kuin sanojen mies, ei puhunut. Tietenkään, olihan se selvää! Hän olisi voinut selvitä tilanteesta, jos ei olisi typeryyksissään katsonut miestä vielä silmiinkin. Hän oli valmitautunut pyytämään anteeksi, ei kohtaamaan loukkaantumisen sijaan katsetta, joka piirsi itsensä saman tien pysyvästi hänen verkkokalvoilleen.
Elettä ei voinut ymmärtää väärin. Olisi kyseessä ollut millainen kapteeni Kurjuus tahansa, jonka elämäntehtävänä oli ymmärtää väärin kaikki itseensä kohdistunut hyvä ja kaunis, tämän kohdalla olisi ollut pakko antaa periksi. Ison, aseen kosketuksesta ahavoituneen käden kosketus oli ennen kaikkea ystävällinen. Se ei ollut niin kiihkeä, että hän olisi voinut kuvitella miehen parantelevan asemaansa saadakseen fyysisesti haluamansa jossain vaiheessa. Se ei ollut "älä puhu typeriä"-tyyppinen jämäkkä, ystävällinen muistutus. Se oli kaikessa pyhässä yksinkertaisuudessaan kilteistää ja kauneinta, mitä hänelle oli tehty. Lempeä, vakava katse suoraan hänen punaisiin silmiinsä ja yksi kevyt, hellä kosketus.
Dagmarin noustessa ylös Lukki nosti oman kätensä. Hän hiveli huulelta arvelle samasta kohtaa kuin mieskin oli tehnyt kuin varmistaakseen, ettei mikään siinä ollut muuttunut. Mutta ei, se tuntui hänen sormiensa alla yhä edelleen karhealta, jopa hitusen iljettävältä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Ja silti hän ei ollut nähnyt hitustakaan inhoa. Dagmar oli katsonut lempeästi, koskenut niin kunnioittavasti kuin mahdollista, ja voittanut rinnalleen uskollisen seuraajan. Suuria ja hirvittäviä olivat ne teot, joilla Musta Leijona kykenisi enää menettämään puolivahingossa saavuttamansa.
"Kaksi", mies vastasi pitkän ajan jälkeen. Häneltä meni tovi saada olemuksensa taas järjestykseen, mutta jahka hämmennys oli vaihtunut miellyttävään hyvänolontunteeseen kulki puhekin taas. Hymy kareili huulilla miehen rullatessa käärön takaisin kiinni. Hän ei ollut edes kiinnittänyt huomiota siihen, mitä siinä luki. "Tai neljä, jos lasketaan eläinkunnan edustajat."
Albiino nousi puuta vasten, kunnes seisoi hänkin. Dagmar oli huomattavasti kookkaampi, joten miehen suuntaan vaivihkaa nojattu olkapää osui kevyesti jonnekin kyynärpään suuntaan. Tuuli havisutti kukkuloiden ruohonkorsia ja kasvoja peittävää huppua. Kaupungin päättymätön kuhina oli tauonnut hetkeksi. Ilmeisesti juhlijat lepäsivät kerätäkseen voimaa vielä parin päivän rutistukseen.
"Mihin sinä suuntaat seuraavaksi?"
|
|
