|
Post by Deleted on Aug 4, 2014 1:15:43 GMT 3
Pakko myöntää, että Lukki olisi ollut pettynyt, jos Dagmar olisi vain sullonut pillin taskuunsa ja keskittynyt sen jälkeen syömään lisää lihaa. Hän ei kuitenkaan odottanut miehen suorastaan liikuttuvan. Katse muuttui apean haaveilevasta pehmeäksi ja Dagmarin puhuessa Lukki nyökkäsi mielissään. Hänellä ei ollut omaisuutta eikä kotia, mutta Dagmar aikaansai tunteen jostain pysyvästä. Turvallisesta. Kenties juuri se tunne oli saanut hänet seuraamaan miehen jalanjäljissä keskikesästä asti.
Hänen leuastaan tuntui lyhyessä ajassa tulleen jätin omaisuutta. Milloin siitä pideltiin kiinni, milloin siitä käänneltiin hänen päätään ja milloin sitä siliteltiin. Hän soi moisen kunnian Dagmarille ihan mielissään. Silmät ehtivät siristyä aavistuksen tutuun eleen aikaansaamasta mielihyvästä, kun soturin kasvot olivatkin äkkiä huomattavasti äskeistä lähempänä. Huulet ehtivät raottua hämmästyksestä ennen kuin ne suljettiin kevyellä suudelmalla.
Leiri muuttui sumuiseksi ja katosi jonnekin näköpiirin reunoille. Villisti juosseet ajatukset asettuivat kuin virta, joka löysi viimein määränpäänsä. Hetkeksi hän jopa unohti nimen, joka oli määrittänyt hänen olemuksensa lapsuuskodin tuhoamisesta asti. Vasta kun ilma pääsi jälleen kulkemaan heidän välistään mieleen nousivat melkein halvaannuttava onnentunne ja sen takana alati kulkeva, kuristava pelko. Hänen oli turha enää edes kuvitella elävänsä vain tehtävälleen. Se oli kammottava ajatus. Se muutti kaiken, eikä hän ollut halunnut sitä. Hänelle ei vain annettu vaihtoehtoja.
"Jokin osa bardien lauluista ainakin on totta", mies hymyili lopulta, laski katseensa ja nojasi otsansa miehen leukaa vasten. Sillä hetkellä hän ei ollut varma, oliko enemmän onnellinen vai helvetin peloissaan. "Se tosiaan tuntuu pysäyttävän maailman."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 4, 2014 23:26:09 GMT 3
Kun huulet erkanivat jäi soturin huulille pehmeä hymy. Se tunne joka valtasi alaa, lämmitti ja teki hyväksi sai toisen vaipumaan melkein transsiin. Se oli harvinainen tunne, mutta Dagmar rakasti sitä. Se sai kurkussa kihelmöimään, teki kädet ja luomet painaviksi ja sai koko kehon vaan haluamaan olla juuri siinä missä se oli. Onneksi tälläkertaa asento oli melko mieluisa ja sen kruunasi albiinon alabasterinen otsa miehen leukaa vasten.
Kun Lukki mainitsi jotain etäistä bardeista ja niiden lauluista, soturi tyytyi naurahtamaan hymähtäen pehmeästi ja suutelemaan toisen hiusrajaa. "Joskus joku asia josta ne kultakurkut livertävät on totta. Ei kuitenkaan aina." Mies kehräsi. "Jokainen rakkaus ei pääty aina sydänsuruun.." Soturi hyrisi pehmeästi kuin lupauksena.
//wow sis, look, no fingers!!
|
|
|
Post by Deleted on Aug 4, 2014 23:57:30 GMT 3
Lukki sai suukon hiusrajaansa ja vakuutuksen siitä, ettei jokainen rakkaus päättynyt aina sydänsuruun.
Ei kenties jokainen, mutta hänen oli vaikea nähdä tämän päättyvän millään muulla tavalla. Epäonnistumisen mahdollisuudet suorastaan tanssivat edessä ja jokainen teki itsestään yksitellen numeron. Ensimmäisenä esiintyi epäilys, jolla oli luettelossa monta argumenttia. Yksi niistä oli ympyröity punaisella; se, ettei hän ollut ainoa. Mikä hänestä teki millään tavalla erityisen, jos Dagmar oli rakastanut ennenkin? Yhden tapauksen hän oli arvannut, mutta kai niitä voi olla muitakin. Ainakin Dagmar puhui keskikesällä rakkauksistaan monikossa ja tuntui nytkin olevan paljon häntä enemmän elementissään. Ja puhui monikossa. Lukki huomasi vihaavansa monikkoa.
Heti epäilyksen kumarrettua areenalle asteli syyllisyys, joka heitti saman tien hänen kasvoilleen aikeet kuolla tehtävässään ja kysyi, oliko se Dagmaria kohtaan jotenkin reilua. Vaikkei hän olisikaan sielu tai mitään sinne päinkään, oli hän kai jonkinlainen korvike-ihastus menetetyn sielun tilalle ja sellaisen menettäminen oli sekin kurjaa.
Ennen kuin muu porukka ehtisi paikalle, Lukki repi mielensä inhottavista ajatuksistaan sillä ainoalla tavalla, joka nyt tässä tilanteessa tuli mieleen. Se oli kenties vähän tökerö, mutta hän yritti paikata sitä puskemalla soturin leukaa ennen yllättävää nousemistaan.
"Minulla ei ole vettä."
Asia esitettiin niin päättäväiseen ja tärkeään sävyyn, että Lukki melkein uskoi itsekin oman tekosyynsä paeta yksinäisyyteen hetkeksi. "Lähellä on pieni metsälampi ja puro. Käväisen siinä sillä aikaa, kun liha jäähtyy. Voin täyttää sinunkin leilisi raikkaalla vedellä, jos haluat", albiino lupasi loikkiessaan muutaman askelen laavun alla odottavalle repulleen. Jos oli mahdollista olla samaan aikaan edelleen vähän pökerryksissä mielihyvästä ja helvetin vihainen itselleen, albiino eittämättä oli sitä juuri nyt. Sen saattoi nähdä, lähes haistaa. Rauhallisen varmat eleet olivat muuttuneet tönköiksi ja jännittyneiksi ja sormet, joista ei koskaan lipsunut mitään, hapuilivat repun hihnoihin kiinnitettyä leikiä yhtä varmasti kuin olisivat pidelleet liukasta saippuaa. Soljet eivät ottaneet auetakseen millään.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 5, 2014 23:08:24 GMT 3
Lukki puski leukaa ja pomppasi pystyyn kuin vieteri ukko julistaen jotain vedestä. Dagmar räpytteli hetken silmiään hieman hämmentyneenä ennenkuin sai sanaa suustaan. "En usko että tarvitsen." Soturi totesi rauhallisesti. Kulmat kurtistuivat hieman. Lukki räpesi epätoivoisen oloisena reppuaan. Mustan leijonan pää kallistui hieman kun toinen kävi mielessään läpi kaiken mitä oli sanonut ja kuinka sen voisi käsittää niin väärin että meinasi iskeä pakokauhu.
Dagmar tuli siihen lopputulokseen ettei ollut sanonut mitään sellaista. Eikä nyt suudelmakaan tuntunut olleen kovin epämieluisa. Silti albiino koitti pakoon hyvän syynsä voimin minkä ehti.
Soturi vilkaisi Warraa joka oli yhtä hämmentyneen oloinen. DAgmar kohautti olkiaan koiralle ja käänsi katseen takaisin mieheen. "Lukki." Ääni oli pehmeän rauhallinen. "Sanoinko jotain väärin?" Kysymys oli melkein viaton varsinkin jos se olisi tullut jonkun muun kuin kaksimetrisen soturin suusta. Harva jaksoi edes uskoa että Dagmaria edes kiinnosti mitä joku poika hänen sanoistaan ajatteli. Vähänpä he kuitenkaan tiesivät. Jätti välitti enemmän kuin olisi halunnut itselleenkään myöntää.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 5, 2014 23:34:41 GMT 3
Lukki ei ollut tottunut menettämään itsehillintäänsä, edes itseensä, ja sormien haparoinnin aiheuttama ärtymys tuntui ainakin maailmanlopulta juuri nyt. Hän sai leilinsä kuitenkin irti ja ehti noustakin, ennen kuin Dagmar lausui pehmeästi hänen nimensä ja tiedusteli, oliko sanonut jotain väärin.
Albiino pyörähti ympäri, loihti kasvoilleen sen tutun hymynsä, jolla saatiin luotua hyödyllisiä suhteita, muttei kyennyt puhumaan. Sitten heidän ensitapaamisensa hän ei ollut kyennyt valehtelemaan ihan suoraan päin soturin naamaa, tarkoituksella ja omaa etuaan ajatellen. Kuka tahansa muu Dagmarin olettamuksien mukaan olisikin kai käyttänyt jättiä hyväksi ja retostellut sen jälkeen huijarinkyvyillään kantakapakassaan. Hänelle mies oli paljon enemmän kuin valloitus. Jos hänen olisi pitänyt seivästää itsensä tylpän aidan tolppaan, hän olisi muutaman kerran asian varmistettuaan tehnyt sen kysymättä, jos se olisi taannut Dagmarille mukavan tulevaisuuden.
Ja se oli pelottavaa. Se asetti hänet asemaan, jossa hän ei halunnut olla. Hän ei ollut edes välittänyt Jandorista näin vahvasti ja miehen petos oli repinyt sydämen hänen rinnastaan palasiksi maahan siitä huolimatta. Jos Dagmar tekisi samoin, hän varmaan hyperventiloisi itsensä hengiltä. Tau kouristelisi, koska tuska olisi jo niin valtavaa, että sen voi fyysisesti tuntea. Oksentaisi suolensa ulos ja...
"Et", Lukki vastasi pudistettuaan päätään kai enemmänkin ajaakseen ajatukset taas tiehensä kuin tehostaakseen sanojaan. Päänpudistelun ohessa hänen kasvoiltaan valui pois myös teennäinen hymy. Se, mitä jäi jäljelle, oli jokseensakin ankeaa. Kalpeat, elottoman väriset ja elämänilottomat kasvot, joihin menneisyys oli piirtänyt toispuolisen kestohymyn kuin irvaillakseen hänen menetyksillään. Mies huolella luodun roolinsa takana oli huomattavasti vakavampi ja synkempi kuin mitä pirteä kulissi usein antoi ymmärtää.
"Et sanonut", albiino huokaisi uudelleen, nojasi siihen samaan kiveen, johon reppukin ja valui sitä pitkin alas. Yhtä orpona kuin lapsi vieraalla maalla hän hypisteli leiliään, kohautti harteitaan ja mutisi jonnekin kauluksensa suuntaan: "Et yhtään mitään. Minä en vain..."
Osaa näitä juttuja. Mutta sitä hän ei myöntäisi. Kaikki oli tarpeeksi huteraa jo muutenkin eikä hän aikonut ainakaan omalla kyvyttömyydellään ajaa Dagmaria pois. Hän hallitsisi tämän kyllä, kunhan saisi kerätä itsensä ja ajatuksensa taas kasaan.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 6, 2014 22:30:36 GMT 3
Dagmar katsoi pää edelleen kallellaan kumppaninsa touhuja. Naamalle nousi ensin se hurmaava asiakaspalvelu hymy, joka hetken miettimisen jälkeen valui pois samalla kun mies myönsi että ei toinen nyt ilmeisesti mitään kovin pahaa ollut sanonut tai tehnyt. Sanoma toistettiin vielä varmuuden vuoksi.
Dagmar ei ehkä ollut se älykkäin ja kirjaviisain mies, mutta hän osasi aistia toisten tuntemuksi yllättävän hyvin. Lukki valui istumaan alas ja sopersi vieläkin että ei oltu tehty mitään. Dagmar hymyili. Hän tunsi tuon naaman varsin hyvin. Hänellä oli itsellään ollut se täsmälleen sama naama silloin joskus, kun hän oli tajunnut miten vakavasti oli ajautumassa tilaan, jossa välitti jostain enemmän kuin uskalsikaan.
Se oli äärettömän pelottava paikka tässä maailmassa ja tähän maailman aikaan. Pelkkä ajatteleminenkin tuntui olevan vaarallista, puhumatta siitä että mieli vaeltelisi jossain muualla kuin siinä mitä teki juuri sillä hetkellä. Sellainen teki nopeasti hengettömäksi heidän molempien ammatissa. Toistaalta se saattoi olla myös ääretön voimavara.
Soturi hymyili rauhallista hymyään. "Näyttäisitkö samalla Svadille missä vettä on?" Mies sanoi pehmeällä äänellä.
"Minä odotan täällä."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 6, 2014 23:18:58 GMT 3
Dagmar ei puhunut hetkeen mitään ja pyysi sitten näyttämään veden hevoselleenkin. Lukki nousi vaiti ylös ja maiskautti suutaan siltä varalta, että hevonen nyt tajuaisi tulla mukaan. Jollei se tajuaisi, perkeleelläkö hän sen mukanaan raahaisi?
Albiino katosi metsän varjoihin nopeasti eikä hiljaisia askelia saattanut seurata. Dagmarilla toki oli hajuaistinsa, josta oli enemmän hyöyä kuin Lukki kuvitteli. Hän tiesi miehen olevan pedonsielu, oli hän moisista joskus kuullut, mutta ihan siihen tajuamiseen se sitten jäikin.
Puro oli pieni ja sen yhteydessä oleva lampi niin matala, että vedenpinta yletti juuri ja juuri saappaiden nilkkoihin. Lukki huljutteli jalkojaan ja potki vettä vuorotellen saappaalta toiselle. Hänen arat silmänsä pitivät haaleasta kuunvalosta enemmän kuin nuotion kirkkaudesta. Yksinäisyyskin kelpasi juuri nyt enemmän kuin seura ja mehevä paahtopaisti.
Vesi tuntui viileältä sormissa. Lukki antoi sen juosta niiden välistä samalla, kun kyykisteli veden yllä ja peilasi kasvojaan kuunvalossa.
"Juuri tällaisten asioiden takia kannattaisi pysyä itsensä herrana, Svadi. Välttää kaikenlaista turhaa kiintymistä", albiino totesi ja aurahti. Hän juoksutti sormet valkoisten hiuksiensa lävitse ja yksittäiset hymähdykset muuttuivat pian katkeraksi nauruksi. "Sitä ryhtyy typeräksi. On mustasukkainen kuolleille ja unohtaa olemassaolonsa syyn. Tehtävänsä... eikä tämä sitä paitsi kestä. Eivät tällaiset koskaan. Ei ole olemassa sieluja ja yksiä oikeita. Se pitäisi oppia kerrasta, silloin kun kyse ei ole mistään vakavasta. Silloin, kun ei voi vielä satuttaa itseään... vaikkaa paskaako minä tätä sinulle puhun. Ymmärrät näitä asioita luultavasti yhtä hyvin kuin minäkin."
Olisi väärin antaa Dagmarin odottaa kauempaa. Albiino nousi ja roiskutti vielä viimeiseksi vettä saappaanvarsillekin. Ainakin kengät oli nyt miehen ohjeen mukaan kasteltu.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 8, 2014 14:24:08 GMT 3
Lukki katosi metsään ja Dagmar jäi istumaan paikoilleen. Soturin huulilta pääsi syvä huokaus kun toinen oli kadonnut kuulomatkan ulkopuolelle. Mies tiesi hyvin miten vaikeaa toiselle oli luottaa ja uskoa, antaa itsensä tuntea jotain ja vain mennä sen mukaan. Hän oli itse kokenut saman ja osasi olla kärsivällinen. Jos vaan olisi joku keino jolla voisi hieman helpottaa toisen oloa..
Hetken pohdittuaan mies nousi tälle vartavasten tehdyltä paikalta ja loi katsauksen leiriin. Oma istuin oli kovin mukava ja kaikkea, mutta se nosti valmiiksi jo massiivisen miehen toisen yläpuolelle. Niska tulisi vähintään kipeäksi kun piti kokoajan katsoa alaspäin niihin punaisiin silmiin ja.. nyt asiaan. Jätti otti asetellun taljan ja siirsi sen hieman kannon viereen. Silmään osui kaatunut runko, jonka mies nosti hieman lähemmäs niin että se palvelisi selkänojana.
Warra katseli hieman huolissaan luolamiehen touhuja. Hetken aherruksen päätteeksi mies oli kasannut mukavan nojan jossa voisi istua samalla tasolla Lukin kanssa. Äsken istuimen virkaa toimittanut kanto sai nyt viran pöytänä, jolle mies asetteli tuohilautasille lihaa, sieniä ja muutaman marjan. Herkku illallinen kelle tahansa. Onneksi kukaan ei ollut katsomassa sillä tällälailla touhuava jättiläinen ansaitsisi lähinnä essun. Dagmar istahti alas ja ihasteli hetken uudistettua leiriä. Sen asettelu käytti taitavasti hyväkseen alkuperäistä, mutta oli vain toteutettu raaemmalla voimalla. Dagmar istui selin lammelle päin, selkänoja puunsa takana ja alkoi riisumaan päällimmäistä raskasta panssariaan pois.
Lammella Svadi joi vettä samalla kun Lukki puhui. Kun toinen vuodatti sydäntään, hevonen kuunteli. Albiinon lopulta noustessa ylös ja kääntyessä leiriin päin, sotaratsu laski päänsä Luki olalle takaapäin ja könysi ja veti leuallaan miehen omaa rintaansa vasten. Hevonen kuin isäntänsä, mitä sitä vähempää odottamaan edes? Ori painoi hellästi miehen omaa rintaansa vasten ja tuntui hierovan toisen sydänalaa alaleuallaan. Oliko ihmekään että Dagmar epäili hevosen älykkäämmäksi kuin tavallinen hevonen.. Pidettyään toista hetken hyvänä ori hörähti pehmeästi, hamusi miehen poskea huulillaan ja tuuppasi sitten pehmeästi kohti leiriä.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 8, 2014 14:54:40 GMT 3
Hevosen ylöättävä ele sai albiinon ensin säpsähtämään ja sitten hymyilemään. Mies silitti olkansa yli nojaavaa massiivista turpaa ja jomotus rinnassa ja mielessä heltisi hetkeksi.
"Sinä olet hieno otus", mies kehaisi. Hän jaksoi aina ihailla eläinten luotettavuutta, rehellisyyttä ja lojaaliutta. Svadin maailmassa olivat vieraat, ystävät ja Dagmar. Viimeksi mainittu siellä, minne kukaan muu ei koskaan yltäisi. Oliko siis ihme, että hän oli lopulta tahtomattaan kiintynyt Warraan? Sotaratsussa ja koirassa oli paljon samaa. Warralle hän oli kaikki. Kukaan ei koskaan olisi eikä koskaan ollut ollutkaan edes puoliksi sitä, mitä hän.
Hän oli koiran koko maailma, ja siksi hän saattoi luottaa toverinsa kiintymykseen.
Matka takaisin leiriin oli pitkä ja vastenmielinen märillä kengillä. Dagmar ei ollut määritellyt, miten paljon kenkiä pitäisi kastella, joten Lukki oli liottakut nshan läpimäräksi. Se oli ottanut aikaa, koska saappaat oli tehty kestämään vettä. Hän ei kuitenkaan halunnut pilata hienoa lahjaansa eväämällä vaadittavan vesikäsittelyn, jos se kerran piti kengille antaa.
Leirin valo kajasti puiden välistä valonarkoihin silmiin jo hyvissä ajoin ennen kuin he olivat edes perillä. Lähemmäksi päästessään Lukki huomasi Dagmarin järjestelleen leiriä mieleisekseen, muuttaneen kannon tarjoilupöydäksi ja hankkiutuneen eroon haarniskastaan. Albiino pakotti kasvoilleen hymyn ja askeleiden myötä viimeisetkin synkät ajatukset lokeroitiin pois häiritsemästä. Hän käyttäytyisi, kuten odotettiin.
Kuten hän itse odotti itsensä käyttäytyvän. Dagmar olisi varmasti antanut anteeksi enemmänkin typeryyksiä, muttanhän halusi pelata varman päälle. Jos hän oli lankeamassa välttelemäänsä ansaan, ainqkin hän voisi yrittää pelata korttinsa oikein ja pelastaa nahkansa kivulta ja pettymykseltä. Mitä se sitten vaatisikaan. Oli hän antautunut mestarinsa leikkikaluksikin aikanaan. Dagmar sentään yritti ja oli kiltti.
Hänen olisi helpompi näytellä tuntevansa olonsa hyväksi silloinkin, kun ei tuntisi. Dagmar tuskin arvasikaan, miten kiitollinen hän oli moisesta.
"Huomaan,nettä sisustit uudelleen", Lukki hymyili kiertäessään kaatuneen puunrungon vieritse repulleen. Hän laski äänestä päätellen edelleen tyhjän leilinsä maahan ja ojensi kätensä Warran suuntaan. Koira nousi ylös saman tien, kulki hänen eteensä ja nojasi otsansa hänen otsaansa vasten. Muutama vieno hännänheilautus osoitti, miten mielissään eläin oli isäntänsä palatessa retkiltään. Ilmeisesti se myös aisti, ettei kaikki ollut ihan kunnossa, sillä käpyvauva sai odottaa nartun istahtaessa hetkeksi kylki isäntänsä kylkeä vasten.
"Olen pahoillani. Kenkien kastelu otti yllättävän kauan. Toivottavasti paisti ei tyystin jäähtynyt."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 8, 2014 22:58:23 GMT 3
"Ei sillä ole väliä, saa sen lämmitettyä." Mies hymyili. "Kengät tuntuvat kurjilta hetken, mutta ne lämpiävät pian ja muovautuvat jalkaan." Toinen jatkoi ihan muina miehinä. Warralle annettiin pieni herkkupalanen Lukin ohi ja miehen leukaa sipaistiin puolihuolimattoman tahallaan käden palatessa.
"Tiedätkö? Mietin yllättävän pitkään että tahdonko tavata sinua enää uudelleen keskikesän jälkeen." Toinen jatkoi rauhallisesti. "Sinua on sattunut aikaisemmin ja sydämesi on särjetty julmimmalla mahdollisella tavalla. En ollut varma olisiko aivan viisasta päästää sinua niin lähelle kuin päästin. Olet kuitenkin salamurhaaja. Vielä pahempaa: Kerran hyljätty salamurhaaja." Dagmar puheli.
"Sinulla oli monta tilaisuutta pistää puukko kylkiluideni väliin, mutta jätit tilaisuudet käyttämättä. Ajattelin että odotat vain oikeaa tilaisuutta. Yritin kaikkeni että vain unohtaisin sinut ja antaisin olla. Että olisit vain kohtaaminen yössä.. tai kaksi." Jätti naurahti.
"Mutta et ollut, etkä koskaan pystyisi olemaankaan." Toinen huokaisi ja katse jäi Lukin silmiin. Kasvoille kiipesi lempeä hymy. "Kun sain viestisi en epäröinyt." Mies levitti nahkaista paitaansa auki rintansa kohdalta. "Jos tekisit sen, tähtää sydämeen, älä kaulaan. Siihen asti: ole minun."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 9, 2014 22:01:06 GMT 3
Hymy ei väistynyt hetkeksikään. Se pysyi kasvoilla kuin maalattuna, vaikka mies sen takana tuntui murenevan jokaisen jätin sanan myötä. Soturi myönsi hymyillen aikoneensa käsitellä häntä elämässään yhden tai tässä tapauksessa kahden illan tuttavuutena. Se ei vain ottanut tällä kertaa onnistuakseen.
Paljastettuun rintaan luotiin katse jätin viimeisten sanojen myötä. Jollei hän aikonut ottaa miehen henkeä, Dagmar pyysi häntä omakseen. Jos hän tuntisi myöhemmin katumista, hän voisi iskeä puukon rintaan silloinkin.
Siihen asti, ole minun.
Lukki tuijotti yhä edelleen, kuin olisi katsellut suoraan ihon alla rintalastan suojissa sykkivää sydäntä.
"Kukaan ei ole särkenyt minun sydäntäni", Lukki totesi lopulta ja käänsi katseensa jonnekin miehen taakse. "Minä en rakastanut Jandoria. Luulin typerää ihailuani rakkaudeksi. Hän kuitenkin opetti minulle sen, ettei minun etsimääni rakkautta ole. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa, sielua, toista puolta. Ihmiset ihastuvat, rakastuvat, naivat, lakkaavat rakastamasta ja kokevat saman jonkun toisen kanssa. Surkeinta lienee", albiino naurahti katkerasti; ", että minä olen ollut siitä huolimatta sinun siitä asti, kun parsin haavan vatsassasi. Niin että turhaan pelkäät katkeraa veistä yön hämärissa."
Salamurhaaja juoksutti kätensä lemmikkinsä turkin lävitse js koira painoi päänsä hänen olkaansa vasten.
"Sydämeni on ollut lähimpänä särkymistä silloin, kun sinä kerroit jo löytäneesi rakkautesi ja menettäneesi hänet. Silloin tiesin viimeistään etsiväni jotain, jota ei ole. Mutta se taas ei ole sinun vikasi. Minä olen sinun, vaikket sinä koskaan voi olla minun, kuten tahtoisin sinun olevan."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 10, 2014 22:57:54 GMT 3
Lukin sanat yhtäaikaa lämmittivät, mutta myös hämmensivät. Dagmarin pää kallistui toiseen suuntaan tämän koittaessa ymmärtää konseptia. "Että en koskaan kykenisi rakastamaan sinua yhtä paljon kuin Namtaria? Hän oli minun rakkauteni ja ainoa oikea?" Dagmar selvensi rauhallisesti. Hymy oli hävinnyt ihan vain ettei toinen edes vahingossa kuvitellut miehen mitenkään halventavan hänen ajatustaan.
"En koskaan voi rakastaa sinua niinkuin häntä, koska et ole hän, mutta se ei tarkoita ettenkö voisi rakastaa sinua enemmän." Mies hengitti syvään. Tämä oli taasen samanlainen mielipide ero, kuin elämän tarkoituskin. Kaksikko ainakin osasi olla erimieltä tarpeeksi isoista asioista.
"Minä rakastin häntä tottakai, mutta se oli kokonaan toisessa elämässä. Se rakkaus oli tapa selviytyä, hakea suojaa aina aivan niskassa hengittävältä kuolemalta. En halua kuulostaa siltä että vähättelisin mitään, mutta se ei ollut välttämättä vapaaehtoinen liittymä." Dagmar toivoi ainakin että Lukki ymmärsi edes jotain asioista joita tehtiin pakon edestä ja joista opittiin edes jotenkin pitämään.
"Hän oli minulle ankkuri, joka esti ajautumasta täydelliseen itsetuhoon. Joku joka välitti ja sai maailman tuntumaan siltä ettei se ole pelkkää kuolemaa ja paskaa. Aivan kuten sinäkin. Häntä minä rakastin koska.. noh ei ollut muuta, mutta se teki elämästä helpompaa. Se oli pakon sanelema hyvä." Katse oli niin lävitsetunkeva, mutta niin lämmin, että Lukin olisi vaikeaa olla katsomatta muualle kuin Dagmarin pedonsilmiin.
"Sinut. minä. valitsin"
|
|
|
Post by Deleted on Aug 10, 2014 23:37:18 GMT 3
Dagmarilla oli kyky naulita aloilleen pelkällä katseella. Siitä lieni miehelle arvaamattoman paljon hyötyä työelämässä ja muutenkin. Lukki olisi voinut pitää siitä piirteestä kaikkina muina hetkinä valtavasti, mutta hän vihasi sitä nyt. Se esti häntä kävelemästä pois ja moinen olisi ollut viisain teko juuri nyt. Toisaalta, olisiko se enää tässä vaiheessa muuttanut mitään? Hän voisi paeta, muttei enää unohtaa.
Dagmarin mielestä rakkauksia oli erilaisia. Joitakin rakastettiin, koska oli pakko ja toisia, koska sai valita. Lukin mielestä koko rakkaus oli niin monimutkainen asia, että moinen jaottelu tekisi siitä vain entistä hankalamman käsitellä. Dagmar painotti ajatuneensa rakastamaan Namtaria, sitä menetettyään siis, koska se oli keino selviytyä. Häntä rakastettiin eri syistä.
"Rakkautta yhtä kaikki", albiino vastasi viimein ja pakeni pedonkatsetta sulkemalla hetkeksi silmänsä. Nuotion valo heijasti niiyin hämärässä niin, että niihin sattui. Huppu suojasi siltä yleensä, mutta verhouduttuaan päivän auringon takia hän oli mieluiten iltaisin ja öisin ilman kangasta kasvoillaan. Sitä ikään kuin hengitti vapaammin.
Dagmarin sanat helpottivat hiukan hänen oloaan. Hän oli kuitenkin pitkän linjan suunnittelija ja arvioitsija. Oli vaikea muuttaa käsitystään toisen suhtautumisesta pelkkien sanojen perusteella näin nopeasti. Varsinkin, kun rakkaus oli rakkautta. Lukki ei ollut koskaan suuremmin uhrannut sen ymmärtämiselle ajatuksia.
"Menetettyään voi löytää uuden. Kuvittelin, ettei niin ole. Siinä surussa ja ikuisessa kaipuussa oli jotain kaunista. Maailmassa olisi vielä jotain pyhää ja ihmeellistä. Ikuista, joka ylittää sen viimeisimmänkin rajan. Kuun ja auringon tarinasta tulee heti tavanomaisempi, maallisempi, jos kuu menetettyään auringon löytää uuden toverin tähdistä ja lakkaa kaipaamasta. Muistelee joskus lämmöllä, mutta siinä kaikki. Mutta minä ymmärrän, mitä ajat takaa. En minä olisi koskaan vaatinut sinua unohtamaan häntä. En minä niin itsekäs sentään ole. Sitä paitsi, rakkauteen kuuluu muitakin pakollisia, inhottavia, hyväksyttäviä asioita. Eivät ne ole sinun vikasi."
Hän viihtyi Dagmarin seurassa. Enemmän kuin viihtyi. Hän ei antaisi näiden asioiden häiritä liikaa. Dagmar piti hänestä ja hän antaisi miehen rakastaa itseään miten tämä halusi. Jandorin mukaan rakkaus oli "uhrautumista" ja mies piti huolen, että hän tiesi, mitä se tarkoitti. Olkoonkin, että haltia oli vastenmielinen persoona näin vanhempana ajateltuna, tällä oli kai ollut jokin pointti.
"Ja kuka tietää, kenties minun kuoltuani et halua enää muita. Ja vaikka haluaisit, minä en ole paikalla näkemässä sitä. Voin pitää typerät uskoni ja kuolla siinä käsityksessä, että ne ovat totta."
|
|
|
Post by Deleted on Aug 11, 2014 23:45:37 GMT 3
Dagmar hymähti hieman ja kohautti olkiaan. Ilmeisesti hänen mieltymyksensä ei ollut tarpeeksi hyvää, koska sen oli pakon edestä jakanut joku muukin. Jos menneisyys teki Dagmarista lunastustavaraa, oli se vain hyväksyttävä seikka. Dagmarin alas painetusta hetkellisestä katseesta olisi saattanut huomata toisen tuntemaa lievää häpeää tai itseinhoa, jos osasi katsoa kivikasvojen lävitse.
Tuntui ikävältä kun miestä ripitettiin siitä että tämä kaipasi vapaaehtoista rakkautta ja jotakuta jonka kanssa elää, ei vain selviytyä. Ei varmaan koskaan aikaisemmin kukaan ollut saanut miestä tuntemaan häpeää, ei ainakaan tässä mittakaavassa.
Jätti oli hiljaa jonkun aikaa ja vain hymyili seuraten nuotion liekkejä. Pian kuitenkin sisimpään hakattu kivinen kylmyys söi sisälleen häpeän ja ikävän ja jäljelle jäi se sama avoimen tyhjä kuori, jossa sykki sydän vain yhdelle miehelle ja kahdelle eläimelle. Kaikki muut tuntemukset piilotettiin kiviseen olemukseen ja hävitettiin olemassaolosta. Ne tekivät heikoksi. Vain rakkaus ja raaka voima pitivät hengissä.
Dagmar havahtui liekkien tuiotuksesta ja katsahti albiinoon hymyillen lämpimästi. "Jos se on mitä toivot, toteutan sen viimeiseen hengenvetooni." Mies lupasi. "Niinkuin sinä olet minun, olen minä sinun." Hetki sitten miehestä hehkunut kolkkous oli tiessään ja toinen säteili pelkkää hellyyttä.
|
|
|
Post by Deleted on Aug 12, 2014 17:27:03 GMT 3
Lukki katui ylidramaattisuuttaan heti Dagmarin laskiessa sekunniksi katseensa. Hänellä oli tapana maalailla maailma silloin tällöin räikeämmillä sävyillä, kuin olisi kenties ollut suotavaa. Sekin oli tullut tavaksi alunperin jatkuvan ylinäyttelemisen ja yltiöystävällisyyden ja asiallisuuden kautta. Lukki oli kuitenkin tehnyt sitä niin kauan, että oli vaikea erottaa enää, mikä oli esitystä ja mikä häntä itseään.
"Olen pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus loukata sinua", albiino totesi hetken päästä. Hän vastasi lämpöiseen katseeseen vakavana. Tässä tilanteessa ei ollut varsinaisesti mitään kovinkaan miellyttävää, mutta Dagmar ei ollut syypää hänen epäluuloihinsa ja typeriin kuvitelmiinsa. Pilvilinnoista tippuminen oli kivuliasta ja hän osaisi kerätä luunsa kasaan ihan itse. Dagmarin ei tarvitsisi kuvitella olevansa jotenkin huono kohdellessaan maailmaa sellaisena, kuin se eittämättä oli.
"En minä vaadi sinulta mitään. Ei minulla edes ole oikeutta vaatia mitään kuolemani jälkeen. Ehkä elän liikaa tarinoissa. Silti, vaikkei maailmassa sitten mitään muuta ihmeellistä olekaan, sinä olet ainakin. Minä olin kuvitellut katselevani sinua lähinnä yksipuolisesti. En koskaan ajatellut, että katsoisit takaisin. Mitä tahansa sinä annat, minä olen siitä onnellinen", mies sanoi vilpittömästi.
Hän olisi onnellinen mistä tahansa, mitä Dagmar antaisi. Hän olisi valmis hyväksymään ja antamaan lähes kaiken, mitä Dagmar keksisi vaatia ja pyytää. Ihan vain, jotta voisi kulkea samoissa jalanjäljissä. Eikä kukaan estänyt häntä pitämästä miestä sieluna, joka korvasi sen, jonka hän menetti lapsena perheensä mukana. Kukaan ei voinut riistää häneltä hänen tunteitaan soturia kohtaan, ja hän sai ylidramatisoida ne ihan miten halusi.
Ei hän olisi kuoltuaan suremassa, jos Dagmar löytäisi toisen. Hän ei saisi antaa sen ajatuksen häiritä.
|
|