|
|
Post by Deleted on Jul 20, 2014 11:13:13 GMT 3
Keskikesän vihreä, tuulessa taipunut vilja oli kypsynyt keltaiseksi, kun Lukki seuraavan kerran tapasi Mustan Leijonan.
Kääröt, joita hän oli lueskellut heidän viime tapaamisestaan lähtien, olivat osoittautuneet hankalammiksi kuin hän oli kuvitellut. Mekanismit olivat vaikeita ymmärtää ja mieli kaiken takana piilotettiin tehokkaasti kiertoilmaisujen ja suoran välttelyn taakse. Toiveistaan huolimatta Lukki ei selvittänyt pääpahan nimeä, mutta hän oli niputtanut yhteen kasan pikkufaktaa ja tiedonmurusia, jotka kenties aukeaisivat Dagmarille. Mies oli loppujen lopuksi enemmän tekemisissä valtakunnan valtaväestön ja aatelin kanssa.
Verikoiran askelia ei ollut vaikea seurata. Ei varsinkaan, kun Lukki oli enemmän tai vähemmän seuraillut niitä koko ajan. Hän pysyi aina kaukana, näkymättömissä, kenties päivän parin matkan päässä. Hän ei kuitenkaan jättänyt miehen selustaa hetkeksikään.
Syystä tai toisesta Leijona suuntasi hieman ennen sadonkorjuuta Antjoon. Päämäärä sopi albiikolle; hän ei yleensä viihynyt liian lähellä pääkaupunkiseutua. Vainot olivat siellä muuta maailmaa kiihkeämpiä ja pelkkä naamansa näyttäminen väärässä juottolassa saattoi ajaa syytteeseen kapinanlietsomisesta tai yleisestä väärämielisyydestä.
Salakurhaaja pystytti leirinsä suometsän rajalle, paikkaan, joka kätki nuotiotulen ja sen savun hyvin ja jossa voisi keskustella arkaluontoisista asioista. Kukaan tuskin eksyi tänne syyttä. Toisena yönä saapumisensa jälkeen Lukki välitti Leijonalle viestin. Se ei ollut mitään sen ihmeellisempää, kuin Svadin pilttuun suolakiveen kiinnitetty lappu, jossa luki lyhyt värssy vanhaa lastensatua.
"Ja siitä lähtien maailmassa on ollut yö ja päivä. Ensin taivaankannen yli kiitää Aurinko, ja se säteilee voimaa ja rohkeutta ja intoa kaikkialle ympärilleen. Se valaisee koko tienoon ja sen kirkkaus häikäisee ne, jotka sitä katsovat. Auringon mentyä, ikävänsä haalistamana, kulkee kalpea Kuu. Se seuraa Auringon reittiä, kulkee sen jalanjälkiä, ja toivoo yhä, että ystävä joskus muistaisi sen, istahtaisi odottamaan, ja ne voisivat olla jälleen yhdessä."
Tarinan kylkiäisiksi oli suolakiven naruun sidottu yksi pieni havu ja pari nuutunutta kukkasta, joita kasvoi vain niityillä Suometsän kaakkoisreunassa, hieman Antjosta pohjoiseen.
(Athene, ole hyvä)
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 20, 2014 12:09:55 GMT 3
Keskikesä oli lämmittänyt soturin sydäntä enemmän kuin yksikään liekki olisi koskaan kyennyt. Tuskin kukaan Jenovan lisäksi pystyi moista näkemään, niin paksu oli kivisten kasvojen fasaadi. Tieto sai noidankin vain hymyilemään, mutta ulkopuolisille mystikko pysyi vaiti. Tieto siitä että verikoira oli pehmenemässä saattoi olla kohtalokasta, joten se oli parempi pitää visusti piilossa.
Dagmarilla oli usein sellainen olo että häntä seurattiin ja pidettiin etäältä silmällä, mutta ensimmäistä kertaa se ei ollut paha tai huolestuttava asia. Turhan rentoutuneeksi ei mies ollut alkamassa, mutta oli aina mukava tietää ettei kaikki seläntakana olevat olleet siellä upottaakseen puukkoa miehen lapojen väliin.
Eräänä iltana mennessään hoitamaan Svadia, mies oli löytänyt lappusen ja sillähetkellä hevosensa suupielessä roikkuneen havunpalan ja kukan. Tietäen miten vähän oli olemassa niitä olentoja jotka sotaratsun kanssa pääsivät samaan karsinaan ei mies voinut kuin hymyillä. Sadunpätkän tavaaminen oli vienyt ison osan iltaa, mutta soturi oli saanut hyvän kuvan siitä kuka kutsui ja minne.
Samana päivänä mies oli kasannut kaikki vähäiset tavaransa, ostanut hieman ruokaa, sekä omenoista ja kirsikoista tehtyä simaa ja kääntänyt ratsunsa kohti Suometsän rajaa. Svadilvari aisti isännän hyvän mielen ja raskaan hevosen askel oli kevyt. Kun mies lähestyi nummien yli meträn rajaa, saattoi tämä korkealta paikaltaan nähdä tutun tuulenkoiran kaivelemassa myyriä iltahämärissä nurmitukkojen väleistä.
Kimakka vihellys herättäisi koiran huomion pois karkuun pyrkivästä iltapalasta ja lähestyvään ratsastajaan. Ensin varoittavat haukahdukset vaihtuivat pian kun koira tunnisti hevosen ja ratsastajan. Ainakaan Lukin ei tarvinnut olla varuillaan lähestyjästä, sillä tuulenkoiran silmät harvoin pettivät. Nummi jylisi kun soturi kannusti ratsunsa laukkaan.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 20, 2014 12:29:08 GMT 3
Lukki oli kärsivällinen mies. Hänen koko elämänsä oli oikean tilanteen odottamista. Olo muuttui kuitenkin hermostuneeksi heti sen jälkeen, kun viesti oli välitetty. Katse ajautui paljon useammin taivaanrannasta kohoaviin kaupungin savuihin ja sormet näpertelivät milloin mitäkin keppiä, heinänkortta tai kaarnanpalaa, jonka ne löysivät. Nyt, kun odotettuun hetkeen oli huomattavasti vähemmän aikaa kuin vaikkapa edellispäivänä, hän ei olisi malttanut odottaa enää hetkeäkään.
Ilta hämärtyi hiljaksiin. Varjot hiipivät metsästä ja valtasivat pikkuhiljaa ruohomättäät ja kumpareiden väliin jäävät notkot. Lukin tähystyskivelle aurinko malttoi heitellä säteitään vielä hetken. Toiveikkaasti albiino tähysi horisonttiin, vain kohdatakseen tutun, raastavan tyhjyyden.
Juuri, kun oli jo epäilemässä viestinsä joutuneen parempiin suihin, Lukki kuuli kauempaa vihellyksen. Sitä seurasi kumakka haukku, joka vaikeni pian ja vaihtui sitten huomattavasti iloisemmaksi. Mies yritti tyynnyttää kiihtyneen jyskeen rinnassaan liukuessaan alas kiveltä ja suunnatessaan kiirehtivät askelensa kohti pajukkoa, jonka taakse Warra oli hetki sitten kadonnut. Hänen ei tarvinnut edes kiertää sitä loppuun asti kuullakseen lähestyvän jylyn eikä nähdä tulijaa tietääkseen, kuka se oli. Repaleinen suu venyi aitoon hymyyn. Sellaiseen, joka ilmestyi kasvoille, kun jokin kauan odotettu toteutui.
Albiinon astuessa esille pajukon takaa Svadilvari ratsastajineen oli jo liki. Warra oli ilmeisesti juossut ratsukkoa vastaan, sillä se kirmasi hevosen rinnalla pää ja häntä pystyssä. Ratsukko tuli lähemmäksi ja Lukki pysähtyi. Mies laski hupun kasvoiltaan ja naulitsi punaisten silmiensä katseen ratsastajaan.
"Ja niin palasi Aurinko matkoiltaan tapaamaan Kuuta", mies sanoi hymyillen ja lisäsi pehmeästi: "Viimeinkin."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 21, 2014 0:18:52 GMT 3
Dagmarinkin kasvoille nousi melkein vieraalta tuntuva ilme, ilahtuneeksi hymyksi sitä kai kutsuttiin. Mies hymyili kuin keskikesän aurinko nähdessään alabasterin vaalean miehen ilmestyvän pensaiden lomasta. Kyllähän tämä jo pelkästään Warran olemassaolosta tiesi että Lukki jossain oli, mutta ei se vienyt mitään pois siitä mielihyvästä joka toisen näkemisestä tuli.
Soturi veti hieman ohjista ja iso hevonen hidasti lähestyen loppumatkan melkein mahtipontisen komein, korkein askelin. Niska kaarella, vaikka ohjat olivat jo vapaina se asteli kuin suurinkin paraati hevonen Lukin eteen ja hörisi matalasti päätään nyökytellen. Ilmeisesti hevonen halusi olla isännän mieliksi. Dagmar lähinnä hymyili ja taputteli taistelu veljensä kaulaa ennenkuin katsoi alas punaisiin silmiin.
"Ollaanpas sitä runollisia." Dagmar sanoi naurahtaen. "Saat minut kuulostamaan paljon paremmalta kuin olenkaan." Mies "torui" nauraen. Tanner jysähti vielä kerran kun Leijona loikkasi alas satulasta. Suitset otettiin korskuvan oriin kaulalta ja albiinoa lähestyttiin lempeän rauhallisesti.
"Hei itsellesi." Dagmarin hymy muutti puheäänenkin melkein nauruksi.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 21, 2014 0:41:11 GMT 3
Lukki seurasi orhin rehentelyä huvittuneena, mutta muisti silti nyökytellä korrektin hyväksyvästi ja ihailevasti elikon viimein pysähtyessä hänen eteensä. Hevonen sai pehmeän silityksen turvalleen kuin osoituksena siitä, että albiino tiesi kyllä, miten kaikin puolin hieno ja kunnioituksen arvoinen eläin se oli.
"Sinun silmäsi eivät vain näe sitä, mitä minun, herrani", Lukki tähdensi ja kumarsi soturin suuntaan. Eleen ylitseampuvuudesta päätellen se oli tarkoitettu leikiksi, ei todelliseksi alamaisuuden osoitukseksi. Toki hänen oli vaikea keksiä ihmistä tai taikaolentoa, jonka puolesta kuolla tai jota kunnioittaa ja arvostaa yhtä palavasti, mutta hänen ei tarvinnut osoittaa sitä kumartelemalla.
Suoristettuaan selkänsä albiino veti kerran syvään henkeä kuin olisi haistanut jotain oikein miellyttävää ja katse edelleen pedon keltaisissa silmissä viittasi tätä seuraamaan.
"Olen tutkinut ne kääröt, jotka luovutit käyttööni", Lukki totesi johdattaessaan jättiä rinnallaan kohti leiriään. Warra jolkotti heidän edellään. Se tiesi jo valmiiksi, mihin oltiin menossa. Lukilla taas ei ollut mikään kiire. Hän vietti mielellään hetken vain vaeltamalla verkkaan Dagmarin vieressä ja paistatellen siinä olemuksessa, jota oli kaivannut. Hänellä ei ollut kotia, mutta hän huomasi Leijonan läheisyyden luovan sen saman tunteen, jonka lapsuudenkodin ajatteleminen loi. Siis silloin, kun se ei saanut muistamaan menetystä.
"En saanut selville paljoakaan, ikävä kyllä. Toivottavasti siitä vähästäkin on kuitenkin jotain hyötyä sinulle", mies lisäsi pahoitellen ja hymy kasvoilta hiipui. Hypähtäessään polun yli kaatuneen pienen puunrangan ylitse albiino nosti käden hetkeksi vatsalleen ja suupielten kiristyminen kieli siitä, että johonkin sattui. Selitys tuli kuitenkin ennen kuin tarkkasilmäinen soturi ehtisi kysyä: "Jouduin paluumatkalla selkkaukseen tietä vahtivan kaartin kanssa. Meille tuli erimielisyyksiä tietullin hinnasta. Heidän käsityksensä mukaan olemukseltaan ja mieleltään heikompien, joka ilmeisesti on ihmisen synonyymi näinä päivinä, tulee maksaa tuplahinta. Keskustelimme asiasta asianmukaisesti ja sivistyneesti, mutta minusta tuntuu, ettemme päässeet lopussakaan yhteisymmärrykseen. Sen verran innokkaasti olivat syöttämässä saappaitaan minulle."
Kyseessä oli hänen virheensä. Lähestyvän tapaamisen ajatteleminen oli saanut hänet varomattomaksi ja hän oli jättänyt tien vieren pusikoihin pesiytyneet kaartilaiset huomaamatta palatessaan kaupungista viestinsä välittämisen jälkeen. Kohtaaminen oli ohitse nopeasti eikä kukaan kuollut (yhdestä hän ei tosin ollut ihan varma, mutta oli se hengissä vielä hänen paetessaan), mutta turpiinsa saaminen oli aina ikävää siitä huolimatta.
Tässä maailmassa valtiaan sotureita sai pelätä teillä enemmän kuin maantierosvoja.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 22, 2014 12:40:38 GMT 3
Tottapuhuakseen Dagmaria ei varmaan olisi voinut vähempää kääröt kiinnostaa. Hänellä oli paljon parempi syy olla täällä ja tässä seurassa. Mies kuitenkin kunnioitti syvästi toisen vaivannäköä ja tahtoa tehdä hänelle todennäköisesti hyvinkin hyödyllinen palvelus.
"Kaikki mitä niistä irti saa on parempi kuin ei mitään." Soturi hymyili taluttaessaan hevostaan polkua pitkin albiinoa seuraillen. Dagmarille oli aika sama tällä hetkellä jos papereissa olisi ollut pelkästään pannukakku reseptejä, mies olisi kuunnellut niitä hymyillen yömyöhään Lukin lukemina.
Kun albiino irvisti hypähtäessään Mustan leijonan ilme synkkeni hieman. Kun Lukki kertoi mistä irvistys johtui ilme tiukkeni entisestään. Kurkusta kumpusi matala murina.
"Olisi pitänyt nylkeä ne sammakot ja ripustaa jaloistaan sillan alle." Mies murisi. Dagmar oli saanut viestin että yhdellä tarkastuspisteellä oli ollut jonkinlainen selkkaus. Miehet eivät olleet kertoneet mitä oli tapahtunut, joten Dagmar oli vain pidättänyt kaikkien viikon palkan rettelöinnistä.
"Saatan järjestää ylimääräiset sulkeiset kun palaan kaupungille. Ne paskat eivät nuku viikkoon." Jätti jurisi äänellä joka kertoi että tämä ei ollut mikään perusteeton uhkaus. Dagmar olisi tarjonnut toiselle apuaan, jos olisi osannut tehdä jotain muuta kuin asetella jäseniä paikoilleen. Nyt oli tyydyttävä vaan tarjoamaan koston suloista makeutta.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 22, 2014 13:41:05 GMT 3
Murina tuntui värinänä selkäpiissä ja sai vaalean miehen siristämään silmiään. Hän ei voinut sanoa, etteikö Dagmarin kostonjano hänen puolestaan olisi ollut miellyttävää. Ei hän kuitenkaan mitään sellaista olisi vaatinut.
"Aivan kuinka haluat. Sinun ei tarvitse vaivautua tähteni, mutta ajattelen kyllä lämmöllä niitä sulkeisiä jos ne päätät pitää", albiino hymyili, aivan kuin olisi puhunut jostain niin vähäisestä kuin makuuhuoneen verhouksen väristä. Ilmeisesti Dagmarin ei kaikesta huolimatta oletettu olevan millään tasolla kiinnostunut siitä, mitä hänelle kävi hänen vaellellessaan yksinään ympäri maita ja mantuja.
Kyseessä ei ollut marttyrismi. Se olisi tarkoittanut, että Lukki piti itseään jotenkin huonona. Päinvastoin, hän tiesi varsin hyvin, missä oli taitava ja missä ei. Hän oli ylpeä asioista, jotka osasi. Kuitenkin, kun kohteli itseään välineenä ja lajinsa ja kylänsä koston välikappaleena koko elämänsä, oli vaikea asennoitua olemaan jollekulle jotain muuta. Miekka saattoi olla hieno, terävä ja kunnioitusta herättävä, siihen saattoi jopa voimakkaasti kiintyä, mutta kuka sen puolesta jaksoi kostaa, jos siihen tuli kolhu?
Varvikko kahahki ja kääntäessään katseensa Lukki näki Warran palaavan heidän luokseen. Koiralla oli suussaan käpy, jota tämä tyrkytti innokkaan ylpeänä Dagmarin suuntaan.
"Älä vain heitä sitä", Lukki varoitti ja loihti kasvoilleen teennäisen vakavan, ylpeän asiamiesilmeen: "Pitelette käsissänne hänen korkeutensa Warra Ensimmäisen perillistä ja jalon suvun jatkajaa. Sillä oli sisaruskin vielä aamulla, mutta ikävä kyllä menetimme sen tappelussa", Lukki selitti ja hetkeksi miehen ilme synkistyi. "Warra jätti sen odottamaan tullessaan avukseni. Minun diplomaattinen asenteeni vähän kärsi siinä vaiheessa, kun se fauni kenkäisi Warraa kuonoon."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 23, 2014 0:53:23 GMT 3
Dagmar hymyili nähdessään Warran ja otti vastaan toisen tyrkyttämän kävyn. Onneksi mies ei ehtinyt edes miettiä kävyn heittämistä kun tälle jo selvennettiin mikä kyseinen objekti oikein oli. Soturi katsoi arvioiden, mutta arvostaen toisen kalleinta aarretta ja antoi Svadinkin varovasti haistaa sitä.
"Ihan on sinun näköisesi." Dagmar sanoi lempeästi ja antoi kävyn takaisin odottavalle emolleen.
Kuullessaan miten tullimiehet olivat kolhineet Warraakin, saattoi nähdä miten jätin sieraimet värähtivät toisen hengittäessä syvään ja huuli kulmahampaan päältä nykäisi hieman. Näistä pienistä eleistä saattoi laskea montako viikkoa asianomaiset seisoisivat variksenpelättiminä jossain jumaltenselän takana. Warra sai lempeän silityksen niskalle. "Toin sinulle jotain. Saat sen kun päästään leiriin." Mies puhui kuin olisi leperrellyt kummilapselleen.
Dagmar jatkoi kävelyä Lukin luo ja käveli niin lähelle, että ylettyi puskemaan toisen alabasterista otsaa leuallaan. Sanoja ei tarvittu: Dagmar pitäisi huolen ettei Lukkia enään häiritty ainakaan täälläpäin. Soturi hymyili lempeästi ja nyökkäsi toista näyttämään tietä vielä leirille asti. Ilmeisesti toisella oli satulalaukuissa yhtä ja toista jota tämä vain kutisi päästä purkamaan ja jakamaan uusille omistajilleen.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 23, 2014 1:21:17 GMT 3
Vanhempien kasvoilla oli sellainen tietty katse näiden katsellessa lapsiaan. Lukki katsoi Warraa samalla tavalla. Hymy syveni Dagmarin kehuessa käpylasta ja emon ottaessa lapsensa vastaan. Ilmeisesti tenava oli ollut hereillä kylliksi, sillä saatuaan silityksiä ja lupauksen tuliaisista koira jolkotti palauttamaan jäkikasvuaan leiriin. Vaativan odottavasta ilmeestä päätellen Dagmar ei saisi leirissä rauhaa, ennen kuin olisi jakanut tuomisensa.
Dagmarin lähestyminen ei saanut Lukkia väistämään, vaikkei hän osannut taaskaan moista elettä odottaa. Dagmar onnistui kuitenkin aina yllättämään hänet positiivisesti, niin tälläkin kertaa. Miehen pusku aikaansai matalan naurahduksen. Sanat tuskin olisivat riittäneet kertomaan, miten paljon Lukki nautti moisista pienistä, hellistä eleistä. Ne olivat outoja hänelle, aivan kuin oli tämä kasvava, outo tuntemuskin, mutta ne saivat hänet hetkeksi olemaan joku. Joku, joka ihan tosissaan ajatteli ja tunsi.
Kehotus jatkaa matkaa otettiin vastaan nyppäisemällä miestä hihankauluksesta. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta se kuljettiin niin lähellä kuin nyt mahdollista sotkeutumatta toisen jalkoihin.
Leiri oli yksinkertainen. Laavu oli pingotettu kahden ison lohkareen väliin ja vähät matkatavarat oli kätketty laavun perälle. Ilmeisesti ihan vain Dagmaria varten Lukki oli hankkinut istuinalustaksi vuohenvuodan, joka oli aseteltu kannon päälle lähelle nuotiota. Sen rinnalle oli pieneen tuohiropposeen aseteltu siemenleipä ja kuivattuja metsäsieniä. Se oli vähemmän, kuin hän olisi halunnut, mutta olipahan ainakin jotain. Hän halusi miehen näkevän, että tätä oli odotettu. Ihan muustakin syystä, kuin kääröjen takia.
"Voin tehdä tulen, jos sinulla on nälkä", Lukki totesi loikkiessaan hakemaan repustaan tulirautoja. Siinä matkalla suotiin viltin päällä lepäävälle Warralle muutama hento silitys. Koira vastaanotti ne silmät sirrissä kuin kuninkaallinen, sortumatta barbaarimaiseen ilakointiin isäntänsä ja lopun laumansa näkemisestä.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 23, 2014 10:58:58 GMT 3
Dagmar tuntui olevan varsin tyytyväinen toisen rakentamaan leiriin. Miehellevarten asetettu istumapaikka ja tarjottavat saivat toisen hymyilemään leveästi. Oli mukava tuntea itsensä kaivatuksi ja seuran niin mieluisaksi että sen eteen nähtiin näinkin paljon vaivaa.
"Jos suinkaan viitsit." Dagmar sanoi. "Minulla on ruokaa mukana, mutta se on maukkaampaa lämpimänä."
Dagmar aloitti kotiutumisensa huolehtimalla ensin veljestään. Sotaratsun suitset saivat roikkua maassa kun mies irrotteli ensin satulalaukut, sitten satulavyön ja nosti raskaat varustukset pois. Musta hevonen värisytti ja ravisti tyytyväisenä saadessaan selkänsä taas vapaaksi kaikesta tavarasta. Vielä suitset pois ja ori oli vapaalla.
"Svadi katso, mustikoita." Dagmar huomautti ja osoitti mättäitä muutamien metrien päässä. Iloinen kimeä vinkaisu kertoi että hevonen oli kovin mielissään kyseisen herkun läheisyydestä. Isännän kasvoja hamuttiin hellästi huulilla ja hevonen kiiruhti kevyin askelin imuroimaan varpujen makeita tummia helmiä parempiin suihin. Dagmar naurahti ja pyyhki hevosen kuolat poskeltaan.
Satula asetettuun suojaisaan kohtaan kivelle ja satulalaukut tuotiin miehelle asetetun taljan vierelle. Kärsimättömän kärsivällisesti huuliaan nuoleskelevalle Warralle kaivettiin tuoksuva nyytti, josta paljastui kookas naudanluu. Dagmar otti machairansa ja halkaisi luuta senverran, että koiran olisi helpompi päästä käsiksi luuytimeen jahka merkulliset sidekudokset olisi ensin järsitty olemattomiin.
"Voittaa peltomyyrät ainakin mahan täytteenä, vai mitä?" Dagmar hymyili ojentaessaan luun koiralle ja silittäessään sen lapoja.
Kun Hänen korkeutensa oli tehty tyytyväiseksi oli aika siirtää huomio takaisin komeaan Lukkiin, joka oletettaenkin oli saanut tässä ajassa nuotioon tulen.
"Kerro toki mitä olet löytänyt niistä lappusista?" Mies hyrähti, kuin smalltalkkina.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 23, 2014 11:20:16 GMT 3
"En ikävä kyllä paljoakaan, kuten sanoin", Lukki vastasi. Hän oli jo palauttanut tuliraudat sinne, mistä ne oli otettukin ja laittanut vastikään tulen ylle pannun. Pehmeän tyytyväinen katse, jolla hän oli seuraollut Dagmarin touhuja sivusilmällä, vaihtui vakavaksi ja asialliseksi. Työ oli kuitenkin, ennen kaikkea, se mitä Lukki oli tottunut tekemään. Hänen oli helppo muuttua takaisin analyyttiseksi jos sille annettiin pieninkin mahdollisuus.
"Suurin osa oli, kuten epäilinkin, ohjeita ja rakennepiirroksia. Niistä lienee enemmän iloa minulle. Muutamaan kääröön on kuitenkin kuvailtu kokeen edistymistä. Ne on kai tarkoitettu raporteiksi jollekulle. Ei näissä nyt mitään ihmeitä lue, mutta muutamassa kohdassa viitataan pariin henkilöön ja paikkaan, ilmeisesti jonkinlaisiin yhteistyökumppaneihin ja heidän tuloksiinsa... jossain. En tiedä, missä. Sitäkään ei lainita. Nimiäkään ei mainita. Oikeastaan moniakaan asioita ei mainita. Mutta minä luen ne kohdat sinulle, niin kenties ne viittaukset sanovat sinulle jotakin."
Täysin siinä käsityksessä, että tämä oli Dagmarin mielestä erinolaisen kiinnostavaa settiä juuri nyt Lukki kävi tonkimassa esille muutaman viikkoja sitten ryöstetyn käärön, kantoi ne nuotion äärelle ja alkoi lukea merkitsemiään kohtia ääneen. Aina välillä mies kiersi nuotion Dagmarin vierelle näyttämään jotain symbolia, joka mahdollisesti olisi sekin voinut kertoa miehelle jotakin. Jahka symboleita alkoi esiintyä enemmän, kääröjä lätittiin tihenevää tahtia soturin syliin ja vaaleat kädet viuhtoivat merkistä toiselle osoittamaan, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja niillä oli toisiinsa ja mitä Lukki kuvitteli sen tarkoittavan.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 24, 2014 23:31:31 GMT 3
Dagmar kuunteli rauhallisesti puolivahingossa aloittamaansa tulvaa. Toinen höpötti kuin papupata ja kasasi käärö toisensa jälkeen papyruksia ja papereita miehen syliin. Oli totta että Dagmar tunnisti osan symboleista. Ne olivat tulleet tutuiksi eri salamurhaajien ja vakoojien viesteistä vain hetkiä ennenkuin he olivat kadonneet. Samaan aikaan mies seurasi kärsivällisesti albiinon touhuamista ja höpötystä, pisti muistiin mitä tämä oli sanonut ja odotti oikeaa hetkeä.
Lopulta se hieno, pienen pieni hetki koitti, kun Lukki veti henkeä kesken lauseen osoitettuaan jotain symbolia. Dagmar nosti sormensa kiinnostuneena ja osoitti symbolin nurkkaa.
"Olet ihan oikeassa tässä, ne ovat samankaltaiset, juuri niin paljon että ne voidaan laittaa samaan kastiin. Tämä on erikoinen löytö." Mies nyökkäili äärettömän kiinnostuneena. Ennenkuin Lukki ehti jatkaa kuitenkaan, seurasi vastakysymys:
"Mutta kerro minulle, mitä pidät näistä?" Soturi sanoi täysin puskista ja veti toisella kädellä laukustaan esiin erittäin korkealaatuiset tummat nahkasaappaat. Ne oli selkeästi teetetty, ei vain ostettu jostain marketista. Käsityö oli erittäin hienolaatuista: saunat oli ommeltu vedenpitäviksi, pohjat olivat kovetetut, mutta äänettömät, saappaat näyttivät siltä, että kerran kostutettuina ja jalkaan vedettyinä, ne olisivat kuin toinen iho.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 24, 2014 23:49:29 GMT 3
Yllättävä keskeytys sai Lukin nielemään loput lauseestaan kovaäänisesti. Mies kumartui katsomaan, mitä soturi osoitti ja nyökytteli. Niinhän hän oli sanonut, ne olivat samankaltaiset. Olettaen, että Dagmar vetäisi esille laukustaan jotain aiheeseen liittyvää Lukki ehti jo valmiiksi siristää punaisiin silmiinsä arvioivan, intellektuellin sirrin. Se meni hukkaan, kun kasvojen eteen ilmestuivätkin nahkasaappaat.
Hetken aikaa hänen piti oikein miettiä, miten saappaat liittyivät yhtään mihinkään. Albiino ehti joka kurkkia niiden kantoja ja pohjia siinä uskossa, että sieltä löytyisi jonkinlainen symboli. Mutta ei. Ihan tavalliset, joskin pirun hienot ja eittämättä kalliit saappaat ne olivat. Miten ne nyt liittyivät yhtään mihinkään? Mitä mieltä hänen olisi pitänyt...
Dagmar oli ostanut hänelle lahjan.
Ymmärrystä seurasi varmaan minuutin mittainen, aivan täydellinen hiljaisuus. Sen aikana Lukki vain tuijotti edessään roikkuvia saappaita kuin olisi katsellut jotain aivan täysin käsittämätöntä, ihmismielelle ylivoimaista ja tajunnan räjäyttävää kohdetta. Sitten, hyvin hitaasti ja nielaisten, albiino ojensi kätensä ja otti toisen saappaan parempaan syyniin.
Sauma oli vesitiivis. Nahka oli jämäkkää, kestävää, mutta hyvin taipuisaa. Pohjat suojaisivat jalkapohjia kiviltä ja epätasaisuuksilta, mutta eivät kopisisi. Saappaat oli selvästi teetetty vastaamaan korkealaatuisia vaatimuksia ja olemaan samaan aikaan sekä käytännölliset että miellyttävät ja tyylikkäät.
Mies avasi suunsa vasta hetken päästä, kun kuvitteli kykenevänsä jo puhumaan. Siltikin hänen piti vetää pari kertaa henkeä.
"Kukaan ei ole koskaan ostanut minulle mitään", mies totesi, ja ojensi saappaan Dagmarille takaisin kuin linnunpoikasen. Hän ei ollut varma, odotettiinko hänen antavan saapas takaisin vai ottavan sen toisenkin. Miten lahjojen kanssa piti menetellä? Mikä oli kohteliasta? "Ne ovat helvetin hienot. Ehkä hienoimmat saappaat koskaan. Tai ainakin ihmisikään."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 26, 2014 0:46:28 GMT 3
Mitä pidempi aika Lukilla meni tajuta tilanne ja reagoida siihen sitä iloisempi jätti tuntui olevan siitä että hänen yllätyksensä oli osunut nappiin. Kun suu aukesi, mutta sanoja ei tullut, nousivat miehen suupielet varsin itseensä tyytyväiseen hymyyn. Lukki oli täysin yllätetty ja hyvin positiivisesti, se oli juuri sitä mitä Dagmar oli halunnut.
"No nyt voit ruksia sen puutteen pois listastasi." Dagmar totesi ja laski kengät Lukin eteen. Kun tätä edelleen vaan tapitettiin hölmönä, päätti mies hieman kannustaa hyvin hämmentynyttä kumppaniaan: "Kokeile niitä!" Dagmar naurahti samalla kun asetteli kääröt ja paperit pois sylistään.
Soturi katseli tyytyväisenä albiinonsa liikkeitä.
"Katselin että vanhat jalkineesi olivat varsin kuluneet. Ajattelin että kaipaat uusia. Sinulla ei ole hevosta.. vielä, joten hyvät kengät ovat kultaakin arvokkaammat." Soturi puheli samalla kun toinen kokeilisi kenkiään.
"Ne pitää kastella ja laittaa jalkaan yöksi ja ne muovautuvat sipimaan vain sinulle."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jul 26, 2014 1:08:44 GMT 3
Saappaat tuntuivat uudenkarheilta. Ne istuivat kuitenkin jalkoihin hyvin, paremmin kuin hän oli osannut kuvitellakaan, eikä niitä oltu vielä edes sisäänajettu. Ihasteltuaan lahjaansa ensin istualtaan mies nousi ylös, hypähti muutaman kerran ja tallusteli sitten ympäri leiriä kuin mannekiini, ottaen silloin tällöin muutaman juoksuaskelen tai loikki3n kiveltä toidelle.
Kengät olivat erinomaiset.
"Yö märillä kengillä ei houkuta, mutta uskon sinua", Lukki totesi keikaroidessaan pikkukiveltä toiselle. "Jos nämä muovautuvat tästä kovsstikin paremmiksi, unohdan ne jalkaani. Muistan repiä pois siinä vaiheessa, kun ilmanpuutteesta mätänevät jalkateräni alkavat haista."
Albiino loikki jonnekin miehen taakse ja kuului kahistelevan heinikossa. "Pohjat ovat hiljaiset, vaikka ovatkin kovat. Se on kiva."
Hetken hiljaisuutta seuraava kuiskaus puhallettiin niin läheltä miehen vasenta korvaa, että huulten liikkeen saattoi tuntea hennosti vasten korvalehteä: "Toimivat hiipiessä."
Ihan pieneksi ajaksi albiino nojasi otsansa miehen päänsivua vasten ja suorastaan värisi silkasta tyytyväisyydestä. Ei jäänyt millään tasolla epäselväksi, kuinka mielissään ja otettu hän oli.
"Minulla ei ole sinulle kuin se vuota, jolla istut ja muutamia kuivattuja metsäsieniä. Mutta tähdennän ajatelleeni sinua oikein lämpimästi ja tunteella joka kerta, kun kiskoin yhdenkään maasta. Ja kuivausprosessinkin aikana ajattelin. Se kävi jo työstä. Oletko koskaan kuivannut sieniä? Kamala homma."
|
|
