Post by Deleted on Mar 14, 2015 22:32:06 GMT 3
//No worries, ymmärrän hyvin.//
Isku meni melkein ohi, mutta teki se silti jotakin, ainakin osuma takaruumiiseen hidasti hietakäärmettä, hetkisen ainakin. Drejan katse seurasi Rhóanin kasvoja, sähähtäen tuolle vastaukseksi tuon omaan sähähdykseen, kuin todeten, että koiras oli kerjännyt sitä. Dreja ei estänyt koiraan pääsyä hiukan edemmäs, vaikkakin hänen olisi ehkä kannattanut koettaa pitää tuo mahdollisimman lähellä, kyetäkseen nujertamaan tuon mahdollisimman nopeasti. Ikävä kyllä, liikkuminen oli yhä hiukan tuskaista, äkkinäinen liikkuminen pahensi jälleen hetkellisesti huminaa ja särkyä naaraan pään sisällä. Adrenaliini vaimensi kipua, mutta osa siitä tunki yhä läpi, turruttaen naaraan aisteja. Hän oli saanut iskuja päähänsä aikaisemminkin, ja tiesi kyllä sen helpottavan, kunhan saisi hetken olla aivan rauhassa, tarvitsematta pelätä ympäristöään. Ennen kuin hän voisi kuitenkaan rauhoittua, pitäisi hänen rauhoittaa myös raivoava koiras.
Hitaan alun jälkeen koiras pääsi kuin pääsikin jälleen juoksuun, joskin vaivalloiseen sellaiseen. Tappeluhalut tuntuivat karisseen Rhóanin raivoisasta puolesta, kaikesta siitä uhosta huolimatta. Dreja pyrki parhaansa mukaan pääsemään kevyemmän tahtiin kiinni. Raskaiden askelien tömähdellessä maata vasten, Dreja kirosi itseään ja varomattomuuttaan, hänen olisi pitänyt ottaa taistelu vakavasti heti alkuun, hän olisi voinut helposti väistää hännäniskun. Se kostautui hänelle. Sitä hän ei edes miettinyt, tai ainakaan tiedostanut, miksi hän vaivautui puoliksi tuntemattoman koiraan takia, minkä takia hän yritti pelastaa tuon, vaikka tuo olikin käynyt hänen kimppuunsa täysin äkkiarvaamatta. Eihän hän edes tuntenut toista. Se olisi kai ollut järjen ääni, joka mokomia ajatteli, mutta onneksi Dreja ei ajatellut järjellään sillä hetkellä. Rhóan saattaisi milloin tahansa sännätä ihmisten keskelle, ja sen tiesi mitä nuo tekisivät äkkipikaisuuksissaan.
Välimatka kuroutui, ja olisi kuroutunut nopeamminkin, jos naaraan olisi kärsinyt juosta täydellä nopeudellaan. Hän oli tottunut juoksija, ja kuten jo aiemmin todettu, loistava loikkaamaan. Jos hän olisi kärsinyt, ja uskaltanut, olisi hän saavuttanut Rhóanin helpostikkin. Mitä enemmän rasitusta kuitenkin oli lohikäärmeen kehossa, sitä pahemmalta tuon pääkin tuntui.
Jopa Dreja kuitenkin yllättyi, Rhóanin kasvojen yllättäen katsoessa häntä kohti, ja seuraavassa hetkessä hän kohtasikin tulipilven, joka pakotti hänet pysähtymään. Liekit polttivat, mutteivät läpi asti. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun Dreja otti mittaa toisesta lohikäärmeestä, hän oli kärsinyt pahoistakin palovammoista, mutta niiden jäljestä hänen suomunsa olivat entistäkin vahvempia ja paksumpia. Hän puski hitaasti liekkiseimän läpi, ehtien juuri näkemään, kuinka hietakäärme sai maan kohoamaan muuriksi heidän välilleen. Dreja pysähtyi, hetkiseksi. Hän ei ollut tajunnutkaan saaren lohikäärmeiden kykenevän tällaiseen, ihka ensimmäistä kertaa hän tämän näki muutenkin, lohikäärmeen tekemänä. Hämmästystä suurempi oli kuitenkin ajatus siitä, miten hänen kannattaisi toimia. Muuri oli leveä, sen kiertäminen hidastaisi liikaa. Se ei ollut liian korkea, mutta odottaisiko Rhóan väijyksissä toisella puolella. Täysissä ruumiinvoimissaan Dreja olisi voinut rynnäköidä siitä läpi, mutta tällä haavaa hänellä ei ollut hinkua teloa päätään enää yhtään enempää. Riski oli suuri, mutta se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Drejan katse siirtyi muurin harjalle, ruumiinsa jännittyessä jälleen, ruhonsa painautuessa miltei maata vasten, ennen kuin hän loikkasi.
Rhóan ei odottanut muurin toisella puolella, joten riski oli kannattanut ottaa, jollain tasolla ainakin, Drejan jäädessä muurin harjalle, nähdäkseen hiukan paremmin eteenpäin. Naaras näki vielä kuinka hietasuomuinen ravasi edempänä, tuon selvät jäljet yhä lumessa näkyen. Naaras karjahti äkäisesti, ennen kuin lähti jälleen juoksuun. Hyppy oli suhteellisen kevyenlainen, joten se ei enää ollut vaikuttanut kovinkaan pahasti hänen päänsärkyynsä, joka kuitenkin yhä tykytti ilkeästi.
Rako heidän välillään kaveni jälleen, Rhóan oli vielä huonommassa juoksukunnossa kuin Dreja. Siinä vaiheessa, kun koiras saapui jo aukealle, ei Dreja vielä tajunnut tuota kunnolla, vasta siinä vaiheessa, kun hän tajusi auringon paistavan silmäänsä, ilman että ainutkaan puu tuli tielle, hän pysähtyi. "Kirottu..." Tämä oli hänelle huomattavasti huonompi juttu. Hän oli tullut liian kauas metsästä, keskelle aukeaa, sen hän totesi vilkaistessaan nopeasti taakseen, sen jälkeen katseensa keskittyi jälleen koiraaseen hänen edessään. Naaras loikkasi, harkitsematta hetkeäkään, hänellä ei ollut enää aikaa harkita, hän ei saisi päästää koirasta lentoon. Yritys oli jälleen vain yksinkertaisesti jättää koiras hänen alleen, ja estää tuota pääsemästä ilmaan, tällä kertaa hänen olisi varottava häntää, mikäli onnistuisi. Aavistus vain oli paha.
//Annan Drejan pitää tuon päävamman tämän pelin ajan "handicappinä", tasoittaa mukavasti noiden kahden voimaeroa, kokemuksesta nimittäin tiedän että kun pää on tarpeeksi kipeä, ja koitat jotakin ruumiillisesti ponnistella, niin tulos on aika kauhea.//
Isku meni melkein ohi, mutta teki se silti jotakin, ainakin osuma takaruumiiseen hidasti hietakäärmettä, hetkisen ainakin. Drejan katse seurasi Rhóanin kasvoja, sähähtäen tuolle vastaukseksi tuon omaan sähähdykseen, kuin todeten, että koiras oli kerjännyt sitä. Dreja ei estänyt koiraan pääsyä hiukan edemmäs, vaikkakin hänen olisi ehkä kannattanut koettaa pitää tuo mahdollisimman lähellä, kyetäkseen nujertamaan tuon mahdollisimman nopeasti. Ikävä kyllä, liikkuminen oli yhä hiukan tuskaista, äkkinäinen liikkuminen pahensi jälleen hetkellisesti huminaa ja särkyä naaraan pään sisällä. Adrenaliini vaimensi kipua, mutta osa siitä tunki yhä läpi, turruttaen naaraan aisteja. Hän oli saanut iskuja päähänsä aikaisemminkin, ja tiesi kyllä sen helpottavan, kunhan saisi hetken olla aivan rauhassa, tarvitsematta pelätä ympäristöään. Ennen kuin hän voisi kuitenkaan rauhoittua, pitäisi hänen rauhoittaa myös raivoava koiras.
Hitaan alun jälkeen koiras pääsi kuin pääsikin jälleen juoksuun, joskin vaivalloiseen sellaiseen. Tappeluhalut tuntuivat karisseen Rhóanin raivoisasta puolesta, kaikesta siitä uhosta huolimatta. Dreja pyrki parhaansa mukaan pääsemään kevyemmän tahtiin kiinni. Raskaiden askelien tömähdellessä maata vasten, Dreja kirosi itseään ja varomattomuuttaan, hänen olisi pitänyt ottaa taistelu vakavasti heti alkuun, hän olisi voinut helposti väistää hännäniskun. Se kostautui hänelle. Sitä hän ei edes miettinyt, tai ainakaan tiedostanut, miksi hän vaivautui puoliksi tuntemattoman koiraan takia, minkä takia hän yritti pelastaa tuon, vaikka tuo olikin käynyt hänen kimppuunsa täysin äkkiarvaamatta. Eihän hän edes tuntenut toista. Se olisi kai ollut järjen ääni, joka mokomia ajatteli, mutta onneksi Dreja ei ajatellut järjellään sillä hetkellä. Rhóan saattaisi milloin tahansa sännätä ihmisten keskelle, ja sen tiesi mitä nuo tekisivät äkkipikaisuuksissaan.
Välimatka kuroutui, ja olisi kuroutunut nopeamminkin, jos naaraan olisi kärsinyt juosta täydellä nopeudellaan. Hän oli tottunut juoksija, ja kuten jo aiemmin todettu, loistava loikkaamaan. Jos hän olisi kärsinyt, ja uskaltanut, olisi hän saavuttanut Rhóanin helpostikkin. Mitä enemmän rasitusta kuitenkin oli lohikäärmeen kehossa, sitä pahemmalta tuon pääkin tuntui.
Jopa Dreja kuitenkin yllättyi, Rhóanin kasvojen yllättäen katsoessa häntä kohti, ja seuraavassa hetkessä hän kohtasikin tulipilven, joka pakotti hänet pysähtymään. Liekit polttivat, mutteivät läpi asti. Ei se ollut ensimmäinen kerta kun Dreja otti mittaa toisesta lohikäärmeestä, hän oli kärsinyt pahoistakin palovammoista, mutta niiden jäljestä hänen suomunsa olivat entistäkin vahvempia ja paksumpia. Hän puski hitaasti liekkiseimän läpi, ehtien juuri näkemään, kuinka hietakäärme sai maan kohoamaan muuriksi heidän välilleen. Dreja pysähtyi, hetkiseksi. Hän ei ollut tajunnutkaan saaren lohikäärmeiden kykenevän tällaiseen, ihka ensimmäistä kertaa hän tämän näki muutenkin, lohikäärmeen tekemänä. Hämmästystä suurempi oli kuitenkin ajatus siitä, miten hänen kannattaisi toimia. Muuri oli leveä, sen kiertäminen hidastaisi liikaa. Se ei ollut liian korkea, mutta odottaisiko Rhóan väijyksissä toisella puolella. Täysissä ruumiinvoimissaan Dreja olisi voinut rynnäköidä siitä läpi, mutta tällä haavaa hänellä ei ollut hinkua teloa päätään enää yhtään enempää. Riski oli suuri, mutta se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto. Drejan katse siirtyi muurin harjalle, ruumiinsa jännittyessä jälleen, ruhonsa painautuessa miltei maata vasten, ennen kuin hän loikkasi.
Rhóan ei odottanut muurin toisella puolella, joten riski oli kannattanut ottaa, jollain tasolla ainakin, Drejan jäädessä muurin harjalle, nähdäkseen hiukan paremmin eteenpäin. Naaras näki vielä kuinka hietasuomuinen ravasi edempänä, tuon selvät jäljet yhä lumessa näkyen. Naaras karjahti äkäisesti, ennen kuin lähti jälleen juoksuun. Hyppy oli suhteellisen kevyenlainen, joten se ei enää ollut vaikuttanut kovinkaan pahasti hänen päänsärkyynsä, joka kuitenkin yhä tykytti ilkeästi.
Rako heidän välillään kaveni jälleen, Rhóan oli vielä huonommassa juoksukunnossa kuin Dreja. Siinä vaiheessa, kun koiras saapui jo aukealle, ei Dreja vielä tajunnut tuota kunnolla, vasta siinä vaiheessa, kun hän tajusi auringon paistavan silmäänsä, ilman että ainutkaan puu tuli tielle, hän pysähtyi. "Kirottu..." Tämä oli hänelle huomattavasti huonompi juttu. Hän oli tullut liian kauas metsästä, keskelle aukeaa, sen hän totesi vilkaistessaan nopeasti taakseen, sen jälkeen katseensa keskittyi jälleen koiraaseen hänen edessään. Naaras loikkasi, harkitsematta hetkeäkään, hänellä ei ollut enää aikaa harkita, hän ei saisi päästää koirasta lentoon. Yritys oli jälleen vain yksinkertaisesti jättää koiras hänen alleen, ja estää tuota pääsemästä ilmaan, tällä kertaa hänen olisi varottava häntää, mikäli onnistuisi. Aavistus vain oli paha.
//Annan Drejan pitää tuon päävamman tämän pelin ajan "handicappinä", tasoittaa mukavasti noiden kahden voimaeroa, kokemuksesta nimittäin tiedän että kun pää on tarpeeksi kipeä, ja koitat jotakin ruumiillisesti ponnistella, niin tulos on aika kauhea.//