Lyoein Fánessúlië

[Chume]

Tämä kappale on toiminut pienenä inspiroijana.

Nimi: Lyoein Fánessúlië

Kutsumanimi: Yusil

Laji: haltia

Sukupuoli: mies

Ikä: 91

Ammatti/asema: tällä hetkellä hän toimii Bralhon metsästyskumppanina, varsinaista ammattia hänellä ei ole

Poliittinen suuntaumus: Valtiattaren kannattaja - hän on ensitapaamisesta asti kunnioittanut Alanista, ja on valmis tukemaan tätä parhaansa mukaan.

---

Ulkonäkö: Kotkamuodossaan Lyoein on agarinkotka: hänen päänsä on vaaleampaa sinistä kuin muu keho, silmän yläpuolella on valkoinen ja alapuolella turkoosi kuvio. Nokka on kaareva, väriltään punainen ja kärjestään musta. Hänen silmänsä ovat kirkkaankeltaiset, siipien kärjet mustat ja pystö turkoosivalkoinen. Jalat ovat punaiset kuten nokkakin, ja niissä on terävät, kaarevat kynnet. Hänet on kirottu tähän hahmoon, eikä hän kykene muuttumaan siitä pois.
    Haltiana Lyoein on melkein kaksimetrinen hyvinkin hoikka mies. Hänen silmänsä ovat vihreät, ja vaalean hiekanvärinen tukka on hädin tuskin harteille ulottuva. Hänen kehossaan on vanhoja arpia siellä täällä, lähinnä keskivartalossa, ja iholtaan hän on vaalea. Hänen vaatteensa eivät ole kovin yleviä, päinvastoin: suurin osa niistä on käytössä kuluneita ja värittömiä, ja aseitakaan hänellä ei ole kuin yksi, lyhyt tikari, jonka hän löysi kadulta. Sen kahva on hyvin koristeellinen, ja eittämättä ase on arvokas, mutta haltia kuitenkin piti sen itsellään siltä varalta, että tarvitsisi sitä joskus, sen sijaan että olisi myynyt ja elänyt hetken hulppeammin. Kaulassaan miehellä on äidiltään saama hopeinen koru, jossa on kolme hopeasulkaa.
    Lyoein saaliseläin muoto on harmaa liito-orava.



Luonne: Lyoein on melko synkkää seuraa aina silloin tällöin, ja vaikka hänellä kyllä on huumorintajua, hän ei juuri vitseistä perusta, ja hän onkin mieluummin hiljaa kuin nauraa kovaan ääneen - mihin hän ei oikeastaan kykene, kiitos sille pienelle kiroukselle, joka on pysyttänyt hänet agarinkotkan hahmoon. Lyoein ei suutu kovin helposti, ja hänen pitkälle pinnalleen ei ihan heti löydy kilpailijoita, ja jos joku loukkaa häntä, hän pysyy mieluummin hiljaa kuin sanoo vastaan. Vaikka mies ei hyväksykään muihin kohdistuvaa vääryyttä, hänestä on hankalaa puuttua asioihin, sillä hän on pienestä asti oppinut, että jokaisen on pidettävä huoli omista asioistaan, ja vaikka tämä ei enää häneen pädekään, vanhoista tavoista on hankala päästä eroon.
    Synkästä luonteestaan huolimatta Lyoein ei pistä seuraa koskaan pahakseen, ja vaikka hän ei kaikkien kanssa tulekaan toimeen, hän yrittää parhaansa. Hän on enemmän tarkkailijaluonne, joskin tutumpien kanssa hän keskustelee mielellään. Hän varoo helposti sanojaan, ja ainoa, jolle hän onkin vuosikymmeniin suoraan sanonut 'ei' on Bralhon. Haltian suhde tähän ihmismieheen on muutenkin hyvin erilainen: tälle hän uskaltaa suoraan sanoa mielipiteensä, koski se sitten mitä tahansa, eikä hän pelkää, että tämä asiasta loukkaantuu. Vaikka kaksikko tuleekin hyvin toimeen keskenään ja luottaa toisiinsa, he eivät juuri jaa salaisuuksiaan. Varsinkaan Bralhon ei tiedä Lyoeinista paljoa, edes sitä, että haltia on kirottu.

    Nuorella haltialla on paha tapa vajota ja paeta omaan pieneen maailmaansa, eikä hän silloin huomaa lainkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Ne, jotka tapaavat haltian ensimmäistä kertaa, voivat pitää tätä hiljaisuutta ja kuuntelemattomuutta töykeyden merkkinä, vaikkei niin olekaan: hän vain ajattelee mielellään, ja nämä ajatukset vievät hänet helposti mukanaan.
    Lyoein on pienestä pitäen tottunut ottamaan vastaan käskyjä ja tottelemaan niitä, ja hän on kirotuksi jouduttuaan huomannut, kuinka hankalaa on elää ilman, että joku koko ajan pompottaa. Hän kuitenkin pitää vapaudesta, vaikka se on uutta ja hämmentävää. Huutaminen ja tappelut saavat haltian helposti säpsähtämään, eikä hän pidä ääntä itsestään eikä halua kerätä itseensä huomiota.
    Mies on hyvin uskollinen luonteeltaan, ja hän on oppinut tekemään mitä tahansa omiensa puolesta – ja niiden, joista hänen oletetaan pitävän huolen. Uskollisuus on hänelle jokseenkin hankala käsite, sillä sen sijaan, että hän seuraisi toista luottamuksesta, hän tekee sen, koska näkee sen velvollisuudekseen. Hän ei osaa kyseenalaistaa annettuja määräyksiä, ja jos hän liikkuisi yksin, tätä piirrettä olisi joidenkin helppo käyttää hyväkseen. Hänen ihmistoverinsa kuitenkin pitää huolen haltiasta, ja yrittää siinä ohessa kasvattaa tälle selkärankaa, kuten Bralhon sen ilmaisee, ja ajan myötä pieniä muutoksia on tapahtunut, mutta ne näkyvät lähinnä silloin, kun läsnä on niitä, joita hän kaikkein eniten arvostaa.

Menneisyys: Lyoein kotikylä oli kaukana lähimmistä kaupungeista, eikä sinne koskaan tullut matkailijoita, vaan sen sijaan kyläläiset matkustivat itse toisinaan muualle ottamaan selvää sen hetken uutisista ja tapahtumista. Elämä oli rauhallista ja eteni omalla painollaan enemmän luonnon kuin ympäröivän maailman ehdoilla, ja kylässä asuivat ihmiset ja haltiat sovussa keskenään. Lyoein syntyi sinne keskikesällä kirkkaaseen päivään, ja hän on aina pitänyt tästä vuodenajasta ylitse muiden.
    Lyoein isä oli maanviljelijä ja äiti käsityöläinen, ja varttuessaan poika auttoi molempia vanhempiaan minkä kykeni, hän kun oli tarpeeksi vahva maatöihin, ja näppäräsormisuus taas oli hyödyksi äitiä auttaessa. Lyoeinilla ei ollut sisaruksia, mutta hän puuhasi usein muiden kylän lasten kanssa ja sai useita ystäviä. Hän tutustutti ihmislapsia luontoon ja auttoi heitä ymmärtämään sitä, ja vastineeksi hänelle kerrottiin ihmisten tavoista. Haltia oli utelias ja innokas oppimaan kaikkea uutta, eikä maailmassa tieto koskaan lopu kesken.

Lyoein kymmenes talvi oli kylmä, ja osalla kyläläisistä oli vaikeuksia selvitä siitä. Eräänä yönä vaikeudet kuitenkin pahenivat, kun joku sytytti tulipalon suureen latoon, jonne iso osa syksyn sadosta oli viety. Kaikki juoksivat ympäriinsä sammuttaakseen valkean ennen kuin se poltti kaiken tieltään, ja silloin rosvot hyökkäsivät kylään vieden kaiken minkä mukaansa saivat. Lyoein kuului ikäväkseen tähän niin sanottuun irtaimistoon, ja rosvot veivät hänet muassaan tulen kajosta metsän pimeyteen. Aluksi hän ei ymmärtänyt miksi, hän halusi vain takaisin kotiin. Hän yritti karata useita kertoja, kunnes hänen kätensä sidottiin kiinni hevosen satulaan, jolloin hän ei siihen enää kyennyt. Hän olisi halunnut muuttua eläinhahmoonsa ja paeta siten, mutta siihenkään hän ei pystynyt, ja hän uskoikin jonkun roistoista olevan velho.
    Lyoein oli peloissaan eikä juuri puhunut. Hän oli kasvanut keskellä lempeää ja ystävällistä kylää, ja kylmä ja kova kohtelu oli hänelle vierasta. Eräänä yönä roistot puhuivat nuotion äärellä, ja Lyoein ymmärsi heidän keskustelevan hänestä. Kävi nopeasti selville, että he miettivät, minne myisivät hänet. Haltiapoika tiesi orjuudesta vain vähän, sillä sitä ei hänen kotikylässään koskaan esiintynyt, ja siksi hän uskalsi toivoa, että asiat paranisivat ja hän tapaisi vielä joskus perheensä. Hän mietti usein, mitä hänen kotikylälleen oli tapahtunut, ja toivoi, että hänen vanhempansa ja ystävänsä olivat kunnossa. Hän oli ainoa, joka oli viety, luultavasti hetken päähänpistosta.
    Rosvot päättivät lopulta, että veisivät pojan pääkaupunkiin, sillä siellä oli eniten väkeä valmiina ostamaan itselleen orjan. Vaikka yksikään miehistä ei puhunut haltialle, hän sai silti juttuseuraa eläimistä, joille hän aluksi hän puhui ääneen, mutta muutaman vihaisen sanan ja läimäisyn jälkeen hän oppi käyttämään telepatiaa äänen sijasta. Ihmiset tuntuivat pitävän taitoa uhkana itselleen, sillä luulivat, että poika vielä usuttaisi heidän eläimensä heitä vastaan.

Wariand oli lapsen silmissä suuri ja ihmeellinen, mutta Lyoein ei saanut juuri tilaisuutta katsella ympärilleen, sillä hänet vietiin suoraan torille, jonne oli jo kertynyt väkeä. Lavalla seisoi haltioita, pari ihmistä sekä yösusia ja fauneja, jalat ja kädet sidottuina ja katseet maahan luotuina, ja lavan reunalla seisoi kaapuunsa piiloutuneena kauppias, joka halusi pysyä nimettömänä. Vuorotellen hän otti jonkun rivistä ja esitteli tätä yleisölle, ja aina tämä onneton ostettiin. Rosvot menivät lavan viereen, jossa kauppiaan apulainen otti vastaan maksuja orjista, ja siellä he työnsivät pienen haltian tätä kohti ja kysyivät, paljonko pojasta saisi. Apulainen mittaili lasta katseellaan hetken aikaa ja nyökkäsi sitten: ”Terve, vahva ja nuori.” Sen enempää sanomatta hän ojensi rosvoille rahaa, jonka he laskivat ja lähtivät sitten tyytyväisinä, eivätkä enää koskaan olleet osa pojan elämää muuten kuin painajaisissa ja muistoissa.
    Sinä päivänä Lyoein ei joutunut lavalle seisomaan. Hänet vietiin päivän päätteeksi muiden orjien kanssa rakennukseen, jossa tuli ei lämmittänyt, ja he hakivat lämpöä toisistaan, mutteivat puhuneet sanaakaan. Seuraavana päivänä kauppias apulaisineen saapui heitä hakemaan, ja heidät vietiin jälleen lavalle, josta heidät yksi toisensa jälkeen ostettiin. Lyoein odotti omaa vuoroaan pelonsekaisin tuntein, ja kun se koitti, hän kuunteli tarjouksia peloissaan, sillä ei tiennyt, mitä odottaa. Toivo paremmasta oli varissut siinä vaiheessa, kun hän oli nähnyt kauhun muiden orjien silmissä.
    Poika päätyi rikkaalle miehelle, jonka kartano oli meren rannassa ja suuri kuin synti. Lyoein ei koskaan ennen ollut ollut sisällä niin valtavassa rakennuksessa, mutta ihmetys unohtui nopeasti, kun uusi todellisuus työnnettiin hänen ylleen. Mies selitti hänelle talon säännöt: häntä toteltiin heti ja kyseenalaistamatta, hänelle ei sanottu vastaan koskaan, ja tehtävät tuli suorittaa nopeasti ja huolellisesti. Täsmällisyys oli pakko, puhuakaan ei saanut, ellei siihen annettu lupaa. Ensimmäiset viikkonsa Lyoein vietti muiden orjien kanssa jotta hän oppisi talon tavoille sekä tuntemaan ympäristöään, ja sittemmin hänelle annettiin tehtäviä itsekseen suoritettavaksi. Monet kerrat hän epäonnistui tai toimi muuten väärin, ja aina siitä rangaistiin fyysisesti, sillä kartanon herran mielestä tämä oli ainoa tapa oppia tekemään asiat oikein. Ainakin häntä toteltiin, sen Lyoein huomasi. Kunnioituksesta hän ei mennyt takuuseen.
    Ajan myötä poika oppi talon tavoille, ja suurimman osan ajasta virheet olivat vain osa menneisyyttä, aikaa, jolloin hän ei vielä ollut kunnolla käsittänyt asemaansa. Hän keskusteli telepatian avulla muiden kanssa, ja hän sai itselleen ystäviä kuullen samalla paljon uusia asioita, ja näiden keskustelujen ansiosta hän jaksoi päivästä toiseen. Hän kasvoi kartanossa, vuodet vierivät toisensa jälkeen ja Lyoein huomasi ikäväkseen, että hänen oli vaikea muistaa vanhempiensa kasvoja ja ääniä, ja hän mietti, kuinka hyvin he enää muistivat hänet. Ajatus sai hänet surulliseksi, ja hän yritti vältellä sitä, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

Ollessaan seitsemänkymmenenkuuden, täysikasvuinen ja jo täysin tottunut rankkaan elämäänsä orjana, Lyoein lähetettiin kaupungille asioimaan. Hän tunsi Wariandin kadut ja kujat, sillä oli toisinaan käynyt siellä isäntänsä kanssa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänet lähetettiin sinne yksin. Silti hän ei edes harkinnut karkaamista, se tuntui vieraalta käsitteeltä, ja hän oletti, että vaikka olisikin juossut pois, hänet olisi saatu kiinni ja häntä olisi vain rangaistu tottelemattomuudesta. Hän oli nähnyt niin käyvän muutaman kerran, eikä se ollut kaunista katseltavaa.
    Hän oli torilla, jolla hänetkin oli myyty, kun yhtäkkiä kuului kohahdus ja hevosen laukka-askeleita ja pelästynyttä hirnuntaa, ja Lyoein kääntyi nähdäkseen väen hajaantuvan villiintyneen ratsun alta. Tuo hevonen oli tulossa suoraan kohti, ja jollain tapaa Lyoein tiesi, että puhe olisi vain pelästyttänyt sitä lisää, joten hän katsoi lähestyvää oriita ja puhui sille telepatian avulla. Ratsu hidasti ja katseli kummastellen ympärilleen, jolloin haltia meni sen luokse, tarttui sen ohjiin ja silitti sen päätä. Hevonen korskui ja oli yhä levoton, mutta hetken päästä se ei enää yrittänyt karkuun. Silloin hän näki ratsastajan, joka oli kumartunut oriin niskan ylle. Lyoein kuuli tämän raskaan hengityksen ja näki tämän horjuvan satulassaan. Haltia sai tämän kiinni ennen kuin tämä putosi maahan, ja hän laski tämän varovasti alas nähdäkseen tarkemmin, mikä oli saattanut ratsastajan siihen kuntoon. Tällä oli syvä haava rinnassa ja toinen, ei niin vakava kädessään. Jos Lyoein olisi ollut joku toinen, hän olisi saattanut ajatella, että mikä onni, että hänen molemmat kykynsä tulivat tarpeeseen, ja ehkä hän saisi itselleen kunniaa. Hän oli kuitenkin orja, joka ei ollut koskaan haaveillutkaan kunniasta itselleen, vaan hän teki aina vain sen, mitä täytyi, sillä näin hänelle oli opetettu. Siinä tilanteessa hän näki parhaaksi parantaa haavoja sen verran kuin voimillaan kykeni ja jaksoi muun väen katsellessa uteliaana hiukan loitommalla. Hän ei kiinnittänyt heihin huomiota. Mies, jota hän oli auttanut, avasi silmänsä ja katsoi haltiaa. mutisten kiitoksensa, mutta haltia meni vain hämilleen, sillä häntä ei ollut koskaan kiitetty mistään. Hän auttoi miehen pystyyn, ja vaikka tällä oli edelleen hiukan vaikeuksia pysyä suorana, tämä näytti sille, että pärjäisi omillaan takaisin linnaan – olihan tällä ratsunsa apunaan.
    Kiitollinen muukalainen katsoi hetken haltiaa ja sitten ympärille kertynyttä väkeä, ja pian tämän silmät laajenivat ja tämä kumarsi syvään. Lyoein meni ymmälleen ja kääntyi nähdäkseen monien muidenkin tekevän samoin lukuun ottamatta joitakin ritareita sekä kaunista naispuolista haltiaa. Vaikka Lyoein ei tiennyt, mistä oli kysymys, hän teki kuten muutkin, sillä ei tiennyt, miten muutenkaan tässä tilanteessa olisi ollut soveliainta toimia. Hän kuuli miehen vierellään sanovan ”valtiatar”, ja ymmärsi silloin, miksi niin monet tuntuivat tuota naista kunnioittavan. Lyoein suoristautui vasta huomatessaan, että muutkin näin tekivät, ja hän katseli uteliaana tavallisen kansaan keskuuteen saapunutta ylhäisöä. Hän oli kuullut valtiaasta sekä valtiattaresta, ei häntä sentään kiven sisällä ollut pidetty, mutta hän ei silti koskaan ollut nähnyt kumpaakaan. Hetken oli hiljaista, sitten kaupunki hiljalleen palasi takaisin tohinansa pariin, ja mies, jonka haltia oli juuri parantanut, kääntyi kohti auttajaansa ja kysyi tämän nimeä. Lyoein vastasi yhdellä sanalla pistäen merkille, että mies katsoi häntä kulma koholla. Tämä kysyi, mistä Lyoein oli, ja jälleen hän vastasi lyhyesti ja rehellisesti.
Matkalla takaisin kartanolle haltia pohdiskeli päivän tapahtumia. Ajatukset jäivät nopeasti taka-alalle hänen tajuttuaan, että oli viipynyt kaupungilla paljon pidempään kuin mitä olisi pitänyt, ja hän kiirehti loppumatkan. Se ei kuitenkaan auttanut: isäntää eivät koskaan kiinnostaneet syyt, ainoastaan seuraukset: haltia oli saapunut myöhässä, ja vaikka hän oli hoitanut asiansa, hän meni sinä iltana nukkumaan nälkäisenä ja keho pakottaen.
Aamulla hän heräsi tuttuun tapaansa aikaisin hetkeä ennen auringonnousua ja kävi ruokkimassa eläimet. Palatessaan sisälle hän näki isäntänsä. Lyoein näki heti, että tämä oli hyvin vihainen, eikä mies tiennyt miksi. Hän ei myöskään kysynyt.
    Hänen isäntänsä puhui hänelle matalalla ja uhkaavalla äänellä: ”Mitä teit eilen kaupungilla?”
    ”Kävin hoitamassa asioitanne, kuten olitte käskeneet, herra”, hän vastasi.
    ”Mitä muuta?!”
    ”Autoin vahingoittunutta miestä ja rauhoitin tämän pillastuneen ratsun, herra”, kuului vastaus.
    ”Siksi siis viivyttelit eilen. Sain juuri vieraita hovista. He haluavat sinut palvelukseensa. Osoitat kuulemma taitoa parantajana, ja sille olisi tarvetta.” Lyoein pysyi hiljaa. ”Mene siitä, pois silmistäni. Mutta usko pois, tämä ei jää tähän. Kun sinä joku ilta kävelet yksin jollain syrjäisellä kujalla, voin taata, että se jää sinun viimeiseksi illaksesi.”
    Haltia lähti kuten oli käsketty uskoen, että hänen nyt entinen isäntänsä tarkoitti sanojaan. Tämä ei koskaan ollut arvostanut sitä, että joutui luopumaan omaisuudestaan vasten tahtoaan, ja se teki tämän äkäiseksi, jolloin koko kartanon väki teki parhaansa pysyäkseen poissa tämän tieltä. Vuosikymmenten ajan kodin virkaa tehnyt rakennus jäi taakse, ja hän toivoi, ettei hänen lähtönsä aiheuttaisi harmeja muille. Hän käveli hoviin suorinta tietä, sillä tiesi tarkalleen missä se sijaitsi, ja hän mietti, mitä hänen pitäisi sanoa perille päästyään. Se murehtiminen osoittautui turhaksi, sillä portilla häntä odotti ritari, joka saattoi hänet valtaistuinsaliin. Valtias ei ollut paikalla, mutta valtiatar oli, ja Lyoeinin täytyi ainoastaan esittäytyä ja vannoa uskollisuutta, jonka jälkeen hänet saatettiin sairastupaan. Hänet otti vastaan vanha haltianainen, joka tervehti iloisesti. ”Kuulinkin, että saisimme uutta verta”, hän sanoi ja esittäytyi. Hän näytti Lyoeinille paikkoja ja kertoi, mitä hänen työnkuvaansa kuuluisi. Aluksi hän työskentelisi oppilaana muille, kokeneemmille parantajille, ja myöhemmin hän saisi toimia itsenäisesti. Haltialle tulivat mieleen alkuajat orjana, ja hän mietti, olisiko tämä lainkaan samanlaista.
    Kävi ilmi, ettei hovielämä ollut lähelläkään sitä, mihin hän oli lapsesta alkaen tottunut. Lyoein ei silti osannut toimia ilman käskyjä, puhui kohteliaasti ja teki aina kuten sanottiin. Hän ei myöskään puhunut, ellei häntä puhuteltu, ja muut pitivät tätä omituisena, vaikka ne muutamat, jotka hänen taustoistaan tiesivät, ainakin yrittivät ymmärtää. Muut taas tottuivat tähän vaitonaisuuteen, kutsuivatpa haltiaa leikillään Lyoein Tuppisuuksikin.

Mies pääsi nopeasti työskentelemään itsenäisesti, ja se oli kummallista. Kukaan ei koskaan sanonut, mitä hänen piti tehdä, vaan hänen piti toimia omillaan ja päättää itsenäisesti sopivimmat keinot kuhunkin tilanteeseen. Hän oppi siihen, muttei koskaan tottunut. Vuodet kuluivat jälleen, ja vähitellen hän alkoi kotoutua. Hän ei kuitenkaan juuri hyödyntänyt lisääntynyttä vapauttaan rentoutumalla ja lepäämällä, vaan vapaa-ajallaan hän hoiti pientä puutarhatilkkua, jossa kasvatti lempirohtoaan, lumihelmeä.
    Koitti se päivä, jona valtiattaren kerrottiin kuolleen. Lyoein otti uutisen raskaasti, sillä hän oli oppinut arvostamaan haltiaa ja pitämään tästä. Surun keskellä jokin kuitenkin vaivasi häntä, eikä hän aluksi osannut sanoa mikä. Sitten hän ymmärsi. Hän tunsi monien maiden historiaa sen verran kuin mitä oli kuullut ja onnistunut kirjallisuutta löytämään, ja monesti oli tapana pitää kuolleita hallitsijoita esillä, jotta muut voisivat käydä osoittamassa tälle kunniansa. Näin ei kuitenkaan valtiattaren kohdalla ollut. Jossain tilanteessa se olisi voinut olla normaalia, Lyoein oli ajatellut, mutta se ei ollut ainoa asia, joka ei täsmännyt. Myöhemmin hän kuuli, ettei valtiattaren ruumista ollut koskaan tuotu hoviin haudattavaksi, ja tämän myötä Lyoein tunsi toivoa, joka oli tunteena hänelle uusi. Hän kuitenkin piti siitä ja ruokki sitä, jottei se kuolisi. Nyt hän alkoi käyttää vapaa-aikaansa etsien, tutkien ja kuunnellen. Muutos huomattiin, mutta suurin osa pisti sen niin surun kuin senkin piikkiin, että hän oli vihdoin tottunut siihen, että hän oli vapaa.

Eräänä iltana Lyoein käveli linnan mailla omiin mietteisiinsä vajonneena. Yö oli tähtikirkas, ja juuri sellaisina öinä hän kaikkein mieluiten käveli ulkona. Ympärillä oli hiljaista, ainoastaan suihkulähde lorisi lähistöllä, ja mies istahti sen ääreen nauttien rauhasta. Hän oli niin omissa maailmoissaan, ettei heti edes tajunnut, ettei ollut enää yksin, vaan vasta sitten, kun hän tunsi poltetta sisällään, hän katsoi ympärilleen ja näki siluetin piirtyvän vasten linnan kivistä hahmoa. Haltia vajosi maahan kivun yltyessä, mutta ei huutanut. Jotenkin hänen äänensä oli kadonnut, eikä osoittanut aikeita paluusta. Siluetti, jonka Lyoein nyt tiesi varsin voimakkaaksi velhoksi, astui lähemmäs. Haltia ei vieläkään nähnyt tämän kasvoja, eikä hän edes löytänyt enää itsestään voimaa katsoa ylös. ”Olet osoittanut olevasi enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. Minulle maksettiin tästä, mutta teen tämän myös itseni vuoksi, ymmärräthän.” Lyoein oli vaikea enää keskittyä kuulemaansa, mutta hän teki sen silti. Nämä luultavasti olisivat viimeiset sanat, jotka hän eläessään kuulisi. ”Vanha isäntäsi lähetti terveisiä.” Velho kumartui ja kuiskasi hyvin hiljaa: ”Olet oikeassa, valtiattaremme on elossa. Mutta olisi varsin ikävää, jos kävisit levittelemään tuota uutista.” Kipu tuntui räjähtävältä, ja vaikka velhon sanat olivat helpotus, ne eivät auttaneet. Lyoein yritti hengittää, mutta se tuntui vaikealta. Juuri kun hän ajatteli, että enempää hän ei kestäisi, kaikki pimeni.
    Herätessään haltialla oli kummallinen olo, ja hän tunsi jomotusta ympäri kehoaan. Hän oli kiitollinen siitä, että oli elossa, mutta nopeasti hän huomasi, että jokin ei täsmännyt. Hän kohotti päätään ja ymmärsi sitten: hän oli petoeläinmuodossaan. Hän nousi äkkiä jaloillaan ja katsoi ympärilleen. Oli valoisaa, ja linnan väki kulki ympäriinsä, eikä kukaan aluksi tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota. Lyoein kokeili muuttua takaisin haltiaksi, mutta tunsi vain polttavaa kipua, eikä hän koettanut enää uudestaan. Hän kohosi siivilleen, ja muutama katsoi ihmetellen kotkaa, joka oli lajia jota ei Gwannatharilla nähty. Hän lensi ja lensi, hän ei tiennyt miksi tai minne, jokin hätä ja pelko vain saivat hänet toimimaan niin. Myöhemmin hän ei juuri muistanut matkasta muuta kuin sen, että se oli ollut pitkä ja hyvin raskas sekä vaikea.
    Ennen pitkää hän löysi itsensä meren rannalta vieraasta maasta. Hän etsi itselleen ruokaa ja lensi jälleen määränpäättä. Hän näki alapuolellaan savuavan, veren tahriman ja tuskan täyttämän maan. Hän lensi yhä pohjoisemmaksi, mutta tuska ei muuttunut miksikään. Lopulta hän oli liian väsynyt jatkamaan ja antoi maan syöksyä vastaan. Vasta herättyään hän huomasi olevansa pusikossa ja ettei päässyt irti. Hän räpytteli siipiään, mutta se ei hyödyttänyt. Hän katseli ympärilleen: savuavia raunioita. Sota siis oli yltänyt tänne asti.
Silloin hän havaitsi miehen kulkemassa etäämpänä, ja hän kiljaisi, jolloin muukalainen huomasi hänet. Hetken kuluttua tämä auttoi haltian irti, ja tämä lensi pois kiitettyään tätä. Hän laskeutui kuolleen puun oksalla ja katseli alas huomaten pian, että hänen auttajansa oli joutumassa pulaan. Hetken aikaa Lyoein odotti, toivoi että tämä selviäisi ilman apua. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan tämä jäi alakynteen, ja kiitollisuudenvelkansa ymmärtäen hän lehahti kirkaisten apuun sokaisten yhden miehistä, ja pian muut lähtivät karkuun. Haltiaa auttanut ihminen makasi maassa, ja Lyoein laskeutui tämän vierelle kehottaen tätä nukkumaan parantaen sitten tämän haavan kummastellen, että kykeni siihen kotkankin hahmossa.

Aamun sarastaessa mies jatkoi matkaa, ja Lyoein päätti liittyä tämän seuraan, sillä hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä, eikä hän tuntenut maata johon oli saapunut. Miehen nimeksi paljastui Bralhon, mutta Lyoein itse ei koskaan kertonut nimeään eikä sitä, että oli haltia. Sen sijaan hän tyytyi miehen antamaan nimeen Yusil, ja tottui siihen niin nopeasti, että jos joku olisi sattunut häntä syntymänimellään kutsumaan, hän olisi luultavasti hämmentynyt.
    Kaksikko matkasi rannikolle ihmismiehen kotikaupunkiin Wenindoreen. Lyoein lenteli paljon omillaan eikä usein käynyt linnan sisätiloissa, mutta pysytteli aina lähellä miestä, jota alkoi hiljalleen pitää ystävänään. Kun kuninkaanlinnaan eräänä yönä hyökättiin, Lyoein liittyi ihmisen seuraan ja kuunteli tämän riitaa isänsä kanssa. Kun kuuli minne Bralhon lähetettiin, haltia tunsi sydämensä hypähtävän: Gwannatharille! Hän pääsisi jälleen kotiin.

Taidot ja magia: Lyoeinin elementti on vesi, ja hän kykenee nostamaan maasta vettä sekä luomaan sitä. Jälkimmäinen on yleensä melko raskasta, etenkin jos sitä ei ole edes pientä määrää ympäristössä, esimerkiksi ilmasta tiivistettävissä. Hän on myös taitava parantaja, ja kykenee magian avulla parsimaan umpeen haavoja ja hoitamaan myös sisäisiä vammoja, mutta mitä vaikeampi tilanne on kyseessä, sen enemmän voimia se luonnollisesti vaatii.
    Lyoein kykenee myös telepatiaanja tämä on hänen kommunikointimuotonsa tämänhetkisessä hahmossaan.

Muuta: Agarinkotka, jonka hahmossa Lyoein on, on pohjoisen manneralueen rannikolla esiintyvä petolintulaji, jonka ravintoon kuuluvat kala ja pieniriista. Kotkat elävät noin kaksikymmentävuotiaiksi, eikä niillä ole juuri luontaisia vihollisia. Ihmiset saattavat toisinaan metsästää niitä, mutta yleensä kotkista on kuitenkin enemmän hyötyä kuin haittaa, sillä ne syövät niitä pieniä eläimiä, jotka helposti tuhoavat sadon. Kotkien pituus on noin 90-97cm pyrstöstä nokkaan, ja siipien kärkiväli liikkuu kahden metrin molemmin puolin.