Bralhon Ralos L'léanah

[Chume]

Nimi: Bralhon Ralos L’léanah

Kutsumanimi: mies esittäytyy aina koko nimellään, ja häntä kutsutaan yleensä jollakin niistä. Hän itse pitää eniten toisesta nimestään.

Laji: ihminen, isoäiti äidin puolelta on haltia

Sukupuoli: mies

Ikä: 28

Asema/Ammatti: metsästäjä

---

Ulkonäkö: Bralhonin laineella oleva vaaleanruskea tukka yltää melkein olkapäille saakka, ja se kehystää hänen kasvojaan. Miehen nenä on suora ja poskipäät selkeästi erottuvat, ja hän näyttää hiukan, joskaan ei merkittävästi, nuoremmalta kuin on johtuen haltiaverestään; tarkkasilmäisimmät saattavat huomata hänen korviensa pienen suippouden, jonka hän on tämänkin isoäidiltään, täysiveriseltä haltialta saanut. Hänen timantinmuotoisia kasvojaan koristavat eripari silmät, vasen silmä on tummanruskea ja oikea merensininen. Metsästäjän elämä on antanut hänelle taitojen ohessa rusketuksen sekä lihasta, ja pituutta miehellä on noin 185 senttiä. Vasemmassa kyljessään hänellä on miekan jättämä pitkähkö arpi.
    Bralhon suosii vaatteissaan silkkiä, samettia ja metsällä hyvälaatuista nahkaa, hän kun on tottunut parhaaseen. Toisinaan, lähinnä kaupungeissa ollessaan, hän käyttää myös tummansinistä, melkein mustaa liiviään, johon on kirjottu hänen sukunsa vaakuna, siivekäs miekka ja neljää tuulta kuvaavat neljä tähteä. Hän ei muutenkaan arkaile pukeutua hyvin ollessaan ihmisten ilmoilla, eikä kyse ole pelkästään tottumuksesta, vaan varmasti myös hiukan halusta prameilla aina silloin tällöin.
    Metsästäessään miehellä on yllään vaatteet, joissa on helppo liikkua ja joissa on hyvä piiloutua, eikä ulkonäkö ole aivan ensisijainen asia, vaikka ei hän rääsyissä kuljekaan jollei ole pakko. Yleensä hän käyttää rannesuojiaan, sillä jousi on varsin aktiivisessa käytössä, sekä välillä (’’jos muistan’’, hän sanoo) hän käyttää hanskoja, mutta ne eivät kuulu vakiovarusteisiin, pitkälti kiitos hyvälle verenkierrolle. Kylmemmillä ilmoilla hänellä on yllään tumma viitta, ja jos pakkanen yllättää, häneltä löytyy turkisviittakin, mutta suurimman osan ajasta se on kaiken muun vähemmän tarpeellisen kanssa kulloisessakin majapaikassa.
Mies kantaa mukanaan aina vähintäänkin tikaria, jonka hän on piilottanut mustiin polvien alapuolelle ulottuviin nahkasaappaisiinsa. Hän haluaa voida puolustaa itseään aina tarpeen vaatiessa. Lähtiessään pidemmälle reissulle hänellä on myös miekka, jonka huotra on syvän viininpunainen, ja matkassa ovat myös mustanahkainen nuoliviini sekä hyvälaatuinen metsästysjousi – hän tosin pitää pitkäjousista enemmän, sillä niihin hänellä on enemmän tuntumaa, mutta aivan koko arsenaalia ei sentään voi mukanaan kantaa. Hevosen satulassa saattaa toisinaan roikkua pyöreä kilpi, toisinaan ei, Bralhon ei ole turhan tarkka näistä asioista, ellei sitten tiedä varmuudella, että edessä on taistelu jota ei voi väistää.

Luonne: ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” lienee Bralhon mielisanonta, ja hän uskoo, että jokseenkin mitä tahansa voi saada rahalla, tai jos ei sillä niin puhumalla, ja sanan lahja hänellä on kyllä hallussa. Hän on valmis tekemään lähestulkoot mitä vain, jos hinnasta vain sovitaan, tai jos oma henki on kyseessä. Hän on oppinut siihen, että raha pyörittää maailmaa sekä siihen, että hänellä sitä riittää, eikä hän ole montaa kertaa löytänyt itseään pinteestä, jossa oikea summa tai muutama hyvin valittu lause auttaisi. Hän on kovin suojeleva omaisuuttaan kohtaan, ja auta armias jos joku yrittää häneltä jotakin varastaa, sillä hän lähtee perään eikä luovuta ennen kuin on antanut opetuksen tai ainakin saanut omansa takaisin. Hän on muutenkin varsin sinnikäs ja periksi antamaton, mikä lukeutuu vain eduksi metsästäessä, ja lisäksi hän on myös hyvin kärsivällinen antaen välillä itsestään sellaisen kuvan, kuin hänellä olisi kaikki maailman aika käytettävissään.
    Bralhonilla on sukkela kieli, joka niin loukkaa vihamiehiä, hurmaa naisia kuin saa juttuseuraakin kapakassa. Mies hakeutuukin toisinaan mielellään naisseuraan, joskaan juttukaveria enempää hän ei itselleen hae, hän vain kaipaa muutakin kuin miehistä kilpailua ja saavutuksilla leuhkimista, jota ainakin kotopuolessa on ollut riittämiin. Hän on varsin iloluontoinen ja positiivinen tuntiessaan olonsa turvalliseksi, mutta hän nauttii myös syvällisistä keskusteluista, jos niille vesille satutaan ajautumaan. Ironista kyllä, mies ei ole kovin kiinnostunut politiikasta (kun ottaa huomioon, että hänen isänsä on kotimaansa neuvoston korkein virkamies, ja politiikka on osa hänen lapsiensakin elämää), ja hän mieluummin jättää tämän pois omista puheenaiheistaan.

Vaikka päällepäin mies onkin ystävällisen ja avoimen oloinen, hän on viettänyt viimeiset kaksitoista vuotta sodassa tai sen uhan alla, eikä sen jättämistä jäljistä pääse helpolla. Hänen on hankala rentoutua vieraissa paikoissa, ja hän onkin jo kotimaansa taistelukentillä tottunut nukkumaan toinen silmä auki ja käsi miekan kahvalla, vaikka kaupungeissa hän ei varautuneisuuttaan näytäkään puoliksikaan niin avoimesti kuin erämaassa. Hän ei pidä hiipparoivista henkilöistä eikä siitä, että joku tulee yllättäen takaapäin, eikä kannatakaan tehdä, koska hän saa tikarin käteensä nopeammin kuin uskoisikaan. Hän ei pelkää taisteluita, eikä hän missään nimessä halua niistä perääntyä kerran konfliktiin ajauduttuaan. Pohjimmiltaan hän epäilee kaikkia niitä, jotka kantavan mukanaan asetta, eikä hänen luottamustaan ole helppo ansaita, mutta ystävänä hän on kuitenkin rehellinen ja luottavainen, eikä hänen kärsivällisyytensä ja lojaaliutensa tunne rajoja. Hän pitää aina lujasti kiinni omista mielipiteistä, mutta taitava puhuja saattaa hyvinkin saada hänet puolelleen, vaikka helppoa se ei olekaan.
    Bralhon on enemmän tekijä kuin pohtija, ja vaikka hänellä onkin kiitettävät strategiset taidot, hän mieluummin lähtee ulos toteuttamaan suunnitelmia kuin istuu kammiossa niitä tekemässä. Hän on taitava keksimään ratkaisuja tiukemmissakin tilanteissa, osittain siksi, että hän tutustuu aina ensin ympäristöönsä ennen kuin asettuu taloksi, sillä näin hän tietää, miten siitä voi parhaiten hyötyä, eikä hän pelkää sitä edukseen käyttää. Hän kantaa mukisematta vastuunsa, eikä hänellä muutenkaan ole tapana valittaa, vaikka tilanne olisikin hänelle epäedullinen, vaan hän lähtee mieluiten nopeasti miettimään, miten tilanne ratkaistaisiin. Tämä saattaakin antaa hänestä kylmänrauhallisen ja laskelmoivan kuvan, mutta kuten jo mainittukin, selviytyminen on hänellä etusijalla, oli sen hinta kuinka suuri hyvänsä – niin kauan kun ei tarvitse pettää niitä, jotka hän on uskaltanut päästää lähelleen.


L'léanahin suvun vaakuna: siivekäs miekka ja neljää tuulta kuvaavat neljä tähteä tummansinisellä pohjalla.

Menneisyys: Bralhon syntyi mantereella Agarin maan kaakkoisrannikolla sijaitsevassa pääkaupungissa, Wenindoressa. Hänen isänsä Qhosdor L’léanah oli –ja on yhä edelleen – maan korkein virkamies heti hallitsijan jälkeen, ja perinteitä kunnioittavan vanhan suvun vanhin poika ja perillinen. Hänen äitinsä, Nerisies, on tämäkin vanhasta aatelissuvusta, ja vaikka tämä olikin aina kiireinen, tämä teki silti paljon ollakseen lapsilleen rakastava äiti.
    Bralhonin lapsuus sujui melko rauhallisissa merkeissä, kommelluksia sattui, mutta ei yleensä mitään erityisen vakavaa. Hän leikki paljon yhden isoveljensä Esdarin ja pikkuveljensä Sadonin sekä myöhemmin myös pikkusiskonsa Vilyan kanssa. Heidän kaikkien päiviin kuului myös opiskelu, niin tylsää kuin sen välillä olikin. Bralhon oppi nopeasti lukemaan ja kirjoittamaan, ja hän on jo vuosia kirjoittanut päivien tapahtumista pieneen muistikirjaansa vain, jottei taitoa unohtaisi, hän kun on taidosta kuitenkin ylpeä, sillä kaikilla ei sitä ole.
    Kun Bralhon ei ollut oppitunneilla, jotka saattoivat olla mitä tahansa paikallaan istumisesta ratsastukseen ja aseenkäsittelyyn, hän kävi usein kaupungilla. Varttuessaan hän kävi siellä mielellään vain kuulemassa uutisia ja juttelemassa muiden kanssa. Wenindoreen rantautui laivojen lisäksi myös uutisia ja huhuja, ja näistä yksi kantautui hänen korviinsa puolivahingossa, mutta hän tiesi jotenkin, että se enteili muutosta, josta ei koituisi paljoakaan hyvää.

Päivä oli varsin lämmin, se hehkui kesää. Taivaalla ei ollut ensimmäistäkään pilveä, ja merituuli puhalsi leppoisasti idän suunnalta, ja jossain rantatorin liepeillä kirkuivat lokit. Ihmiset tuntuivat täyttävän kadut, ilmassa oli juhlan tuntua, joka saavuttaisi huippunsa huomenna yöllä. Nämä seuraavat kaksi yötä olisivat viimeiset, jolloin tähtitaivas näkyisi kunnolla, sitten yöt kävisivät liian valoisiksi, eivätkä ihmiset voisi enää lähteä vaellukselle, jolle monet aikuistuvat etenkin aateliston keskuudesta lähtivät: pian he eivät voisi enää seurata valitsemansa jumalan valoa, vaan olisi odotettava syksyyn. Nyt juhlistettiin myös Eyan laskeutumista maahan, ja syksyllä hän palaisi taas takaisin, opastamaan niitä, jotka valitsisivat hänen tiensä ja sitäkin varten järjestettäisiin juhlat, jonka aikana lukuisat lähtisivät kotoaan kohti matkaa, jonka tarkoituksena oli kasvattaa heitä ihmisinä.
    Bralhon oli suuntaamassa kohti toria, mutta hänen matkansa keskeytyi jo ennen kuin hän pääsi perille, sillä sinne vievien Portaiden vieressä seisoi tummatukkainen mies, joka oli kertakaikkisen ruokottoman näköinen, ainakin hänen silmissään. Ihmiset kulkivat tämän ohitse kuin eivät olisi tätä nähneetkään, ja tämä antoi heidän kulkea, kunnes tämän katse lukkiutui nuoreen mieheen, ja kun aatelissyntyinen pääsi portaille, tämä vanhempi mies astui hänen eteensä.
    Bralhon kurtisti kulmiaan. ”Siirry, olet tiellä”, hän sanoi.
    Mies hymyili ovelasti. ”Kaikella on hintansa”, hän sanoi ojentaen hiukan kättään merkitsevästi.
    ”Älä luulekaan. Miksi minun pitäisi maksaa, mutta kenenkään muun ei?”
    ”Tukimme tien, ihmiset voivat käydä kärsimättömäksi.”
    ”Emme me, vaan sinä.” Bralhonin olisi tehnyt mieli tönäistä tuo mies alas portaita, mutta se ei tainnut olla sopivaa, kohdeltiin köyhiä sitten muuten kuinka huonosti tahansa.
    ”Koska sinulla ainakin on rahaa. Olet L’léanahin sukua, etkö olekin, hmm?”
    ”Ehkä, mutta sillä ei ole mitään teke…”
    ”Voi poika, sillä on paljon tekemistä tämän kanssa. Pääsette kyllä ohi jahka hän maksaa!”
    ”Entä jos kierrän?”
    ”Seuraan sinua. Kotiin asti. Voi, kunnianarvoinen isäsi ei olisi mielissään. Köyhä seuraamassa poikaansa. Hän voisi jopa suuttua.”
    ”Niin, sinulle.”
    ”Ei, vaan sinulle.”
    ”Antaisit hänen nyt mennä”, liittyi kolmas ääni keskusteluun. Bralhon kääntyi ympäri ja näki naisen, suurin piirtein samanikäisen kuin mitä tämä itse oli. Hänellä oli vaalea pitkä tukka ja siniset silmät, ja kaiken kaikkiaan tämä näytti varsin viehättävältä siinä hymyillessään.
    ”Älä nyt viitsi, Seli. Tällä miehellä on rahaa muille jakaa, mutta silti hän ei sitä tee.”
    Nainen, jota mies oli kutsunut nimellä Seli, tarttui Bralhonin käteen. ”Tule.”
    Bralhon yritti udella, mihin nainen häntä vei, mutta hän ei saanut vastausta, sen sijaan Seli opasti hänet toiselle portaikolle, jota mies ei ollut ennen nähnytkään. Näiden portaiden alapäästä kantautui puhetta, ja kaksikko painui seinää vasten kuuntelemaan, kuinka kaksi miestä keskusteli varsin peittelemättömästi siitä, miten tyytymättömiä olivat nykyiseen hallitsijaan ja kuinka iloisia he olivat saatuaan tietää että tämä saisi surmansa tänä iltana linnassaan viettämässään juhlassa. Saman kohtalon saisivat kaikki hallitsijan neuvoston jäsenet, joihin miehenalun oma isä lukeutui. Bralhon oli pyytänyt Seliltä anteeksi ja juossut linnaan, jossa oletti isänsä ja hallitsijan valmistautuvan illan juhlallisuuksiin. Portilla hän ei pistänyt merkille, että vartijat katsoivat hänen kiirehtimistään varsin tarkkaavaisina, mutta ei sillä ollut väliäkään, sillä se tuskin olisi muuttanut mitään.

Linna ei ollut tyhjä, mutta kävi varsin pian selväksi, että hänen etsimänsä henkilöt eivät olleet paikalla. Hän oli kiirehtimässä vartiopaikalle, jossa joku oletettavasti tiesi, missä hänen isänsä oli, mutta ennen kuin hän poistui linnasta, hän huomasi jonkin olevan vinossa. Ehkä asiaa edesauttoi se, että hän oli juuri kuullut melko pahaenteisen huhun, tai ehkä hän olisi muutenkin pistänyt asian merkille. Ei sillä juuri ollut väliä, ainoastaan sillä oli, että tuo yksi vartija seisoi väärässä paikassa ja huonommassa ryhdissä kuin mitä linnassa sallittiin. Bralhon vaati toisen nimeä, ja koska tunkeutuja ei ollut odottanut, että hänet tunnistettaisiin, hän meni hämilleen. Äkkiä tämä kuitenkin kokosi itsensä ja veti miekan tupestaan. Bralhonilla oli ainoastaan tikari mukanaan, eikä siitä olisi paljoa apua, joten nuorukainen päätti vetäytyä. Hänen ikäväksi onnekseen tunkeutujilla oli jokin keino viestiä keskenään, ja pian käytävälle saapui muitakin vihamielisiä.

Bralhonin onnistui päästä ulos linnasta ja sen pihalta, ja ensitöikseen hän etsi isänsä ja kertoi tälle kuulemastaan ja tapahtuneesta. Qhosdor lähetti välittömästi kuninkaan kaartista ja omastaan väkeä valloittamaan linna takaisin kuninkaan joukoille. Sinä iltana Eyan laskeutumista juhlistettiin vuodattamalla verta linnan kivisille lattioille. Seuraavana iltana kukaan ei enää tuntunut uskovan, että joku olisi laskeutunut heidän keskuuteensa heitä auttamaan, sillä sisällissota oli päässyt täyteen vauhtiin. Mantereen historiankirjoissa ei ollut kirjattuna ainuttakaan sotaa, jossa kipinän sytyttämä palo olisi levinnyt niin nopeasti.

Kuukauden kuluttua sodan syttymisestä Bralhonin isoveli Esdar joutui kapinallisten vangiksi väijytyksen seurauksena. Yksikään hänen seuralaisistaan ei selvinnyt hengissä, ja jo samana iltana linnaan tuli viesti, jossa vaadittiin nykyisen kuninkaan astumista sivuun ja uuden valitsemista. Bralhon ymmärsi kapinallisten kannan: nykyinen kuningas oli kaikkea muuta kuin mukava ja armollinen. Pienimmätkin rikolliset olivat viimeaikoina joutuneet mestaajan eteen tai hirteen, verot olivat nousseet kuninkaan voidakseen kustantaa omia pitojaan, joihin ei rahvaalla ollut asiaa. Silti häntä ei miellyttänyt, että hänen veljensä oli vankina. Kaikkein eniten häntä tyrmistyttivät hänen isänsä sanat, jotka tämä lausui kapinallisten edustajalle tämän tullessa vaatimaan vastausta. ”Pitäkää Esdar, jos niin haluatte. Hän itse unohti olla varovainen, vaikka tiesi mitä siitä seuraisi. Kärsiköön nyt tyhmyydestään, minä en kanna vastuuta hänen virheistään.” Ja nämä kuninkaan neuvoston päämiehen sanat vietiin kapinallisille, eikä Bralhon nähnyt isoveljeään enää koskaan elossa.

Qhosdor katsoi poikiaan ja tytärtään vakavana. ”Olemme sodassa”, hän sanoi, vaikka hän tiesi heidän tietävän. ”Kuninkaan kannattajat halutaan tappaa, ja suurin osa heistä on ajettu tänne etelään tai tapettu.”
Meistä? Bralhon olisi tehnyt mieli sylkäistä. Hän ei itsekään ollut kuninkaan suurin ystävä, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli syntynyt tälle puolelle, ja tälle puolelle hän myös kuolisi, sillä hänellä ei ollut valinnan varaa. Hän oli vihatun kuninkaan vihatun neuvoston päämiehen poika, jonka pään kapinalliset haluaisivat. Tämä vain, koska hän sattui syntymään typerälle isälle, joka ei ymmärtänyt, että rauha olisi sovittavissa. Siihen tarvittiin vain uusi kuningas, olihan päivänselvää että nykyinen ei ollut sopiva asemaansa.
    ”Kapinalliset ovat vetäneet rajan, ja he sanovat irtautuneensa tästä maasta. Kuningas ei ole hyväksynyt sitä, kuten ei ole yksikään naapurivalloistakaan. Virallisesti Agar on yhä yksi suuri maa, jolla on yksi kuningas.”
    ”Käy asiaan. Et sinä varmaan meitä tuon takia koolle kutsunut?”
Qhosdor katsoi paheksuvasti Bralhoniin, joka ei ollut huomatakseenkaan. Hänen suorapuheisuuteensa ja ajoin rahvaanomainen kielenkäyttönsä herätti vanhollisessa miehessä usein pahennusta, mutta tämä ei moittinut poikaansa asiasta enää kuin harvoin. ”Äitinne, kuten myös kuningattaren, kotikaupunki on jäänyt tuon niin kutsutun kapinallisrajan taakse. He haluavat, että joku menee katsomaan, että heidän perheensä ovat kunnossa.”
    "Miksi ei lähettää sotilasta?”
    ”Johan se on sanottu: olemme sodassa. Heitä ei liikene sellaiseen työhön.”
    ”Kovasti tuntuvat viettävän aikaa kapakoissa. Vaikka onhan se hyvä, että osaatte priorisoida heidän toimiensa tärkeyden. Kuvittele nyt, jos he vain harkitsisivatkin kapinallisrajan rikkomista ja tämän joukon vangitsemista. Ennenkuulumatonta!”
    ”Bralhon, en siedä tuollaisia puheita. Enkä halua nähdä sinua vähään aikaan. Lähde selvittämään kaupungin tilaa ja raportoi siitä minulle. Menet yksin, näin et vedä liikaa huomiota puoleesi.”
Bralhonin olisi tehnyt mieli älähtää, mutta hän tiesi, että oli jo nyt venyttänyt rajoja liiaksi, joten hän pysyi hiljaa. Hänen olisi vain pärjättävä.

Bralhon ratsasti kaupungista, ja pian Seli liittyi hänen seuraansa kertoen, että hänelläkin oli asiaa uuden rajan toiselle puolen. Matka sujui leppoisissa tunnelmissa, ja jos he sattuivatkin törmäämään kapinallisiin, nainen piti huolen siitä, että Bralhonia ei jääty tuijottelemaan sen pidemmäksi aikaa. Kun hän kysyi, miten Selin onnistui pitämään vieraat aisoissa, vaikka mies olikin varsin tunnistettava, tämä kieltäytyi vastaamasta, eikä Bralhon udellut enempää. He ylittivät kapinallisrajan ilman selkkauksia, ja ennen pitkää he saavuttivat kaupungin, josta Bralhonin äiti oli kotoisin. Tosin sen entisestä loistosta ei ollut jäljellä enää paljoa. Suurin osa rakennuksista oli raunioina ja palaneita, osa savusi vielä kertoen, ettei tuhotyö ollut kovin vanha.
    Bralhon laskeutui ratsunsa selästä ja käveli sanattomana ympäriinsä toiveenaan löytää edes pieniä elonmerkkejä. Silloin hän kuuli tukahtuneen kirkaisun, mutta se ei kuulostanut ihmiseltä. Hän meni äänen suuntaan ja löysi pusikkoon sotkeutuneen kotkan, jonka tunnisti agarinkotkaksi, ja hän ihmetteli, mitä se teki niin kaukana rannikosta, jossa niiden tavallinen elinalue oli. Hän ei ollut varma, uskaltaisiko auttaa linnun pinteestään, sillä se ei selvästikään kyennyt pääsemään irti, mutta jokin siinä kuitenkin viesti, ettei se satuttaisi häntä, joten hän meni lähemmäs ja auttoi sitä. Lintu katseli häntä kärsivällisesti hänen varovasti irrottaessa sen siipiä oksistosta, ja kun työ oli tehty, se leyhytteli siipiään, ja Bralhon olisi voinut vaikka vannoa sen sanoneen kiitos. Sitten se lensi pois, ja Bralhon jatkoi matkaansa, tapaus jo unohtuneena. Ennen pitkää hän tapasi Selin, joka pudisti päätään kysymättömälle kysymykselle. Kaupungissa ei ollut ketään.
    Kolahdus takaa korjasi pikaisesti tämän käsitteen, ja kääntyessään ympäri Bralhon näki viiden miehen joukon: jokaisella oli aseet, kahdella miekka ja muilla mitä he nyt olivatkaan raunioista sattuneet löytämään. Bralhon hapuili perääntyessään oman miekkansa kahvaa, jolloin miehen ryntäsivät eteenpäin varsin halukkaina estämään tämän. Hänen onnistui kuitenkin juuri ajoissa nostaa aseensa kohti tulevan iskun eteen. Hän ei ollut koskaan edes harjoitellessaan taistellut näin suurta ylivoimaa vastaan, ja loittonevista laukka-askelista päätelleen apua Selin taholta ei ihan heti olisi tarjolla. Hän olisi vain pärjättävä niin pitkään kuin kykeni. Hän pyrki koko ajan pitämään silmällä vastustajiaan, ja kerrankin hän oli kiitollinen isoäidilleen siitä, että tämän haltiaveri virtasi hänen suonissaan. Ilman sitä hän olisi ollut liian hidas ja pian liian väsynyt taistelemaan. Naarmuitta hän tietenkään selvinnyt, mutta hengissä, kuten hän myöhemmin totesi. Ilman apua se ei kuitenkaan olisi onnistunut.

Bralhon oli juuri torjunut päähän kohdistuneen vasaraniskun tappamalla sitä heiluttaneen miehen, mutta hän oli kuitenkin niin tehdessään jättänyt kylkensä suojaamatta, ja toinen miekkamies otti tilaisuudesta vaarin ja iski. Kipu sai Bralhonin pudottamaan miekkansa, eikä hän kyennyt puolustautumaan kuin paljain käsin, ja se olisi johtanut niiden menetykseen. Silloin ilmassa kiiri tuttu kiljaisu, ja miehen juuri pelastama agarinkotka syöksyi taivaalta ja kynsi toisen miekkamiehen naamaa. Silloin nuorukaiselle tuli tilaisuus vetää tikari saappaastaan ja heittää se yhden vastustajan kurkkuun. Tämä horjui ja kaatui sitten koristen maahan, ja mies, jonka kimppuun kotka oli käynyt, törmäili sokeana ympäriinsä. Kaksi muuta epäröivät ja pakenivat sitten tietämättä, että olisivat saattaneet saada Bralhonin hengiltä, sillä tällä ei enää siinä vaiheessa ollut voimia nousta ylös eikä toista tikaria heitettävänään.
    Kotka lehahti väsyneen taistelijan viereen, ja ihminen hymyili, joskin se saattoi olla tulkittavissa myös kivun irvistykseksi. ”Taitaa olla minun vuoroni kiittää sinua”, hän sai sanottua.
    Kotka kallisti päätään. ’Maksoin velkani.’
    Bralhon kohotti kulmiaan. Kyllähän hänen silloin tällöin onnistui puhua eläimille, mutta keskustelut eivät olleet koskaan näin eheitä, mikä oli saanut hänet miettimään, että ehkä eläimet tämän kotimaassa olivat viisaampia ja osasivat myös keskustella kunnolla. ”Myöhään. Taisin tulla viimeiselle matkalle”, hän mutisi koskettaen kylkeään.
    Kotka laski päätään ja katsoi kiinteästi ihmistä. ’Nuku, siis. Ehkä matkasi voi jatkua.’
    Ja Bralhon nukkui.

Herätessään hän huomasi, että hänen kylkensä haava oli umpeutunut ja kotka oli yhä hänen vierellään valppaana kuin vahtikoira. Seliä ei näkynyt missään, mutta sillä ei ollut hänelle merkitystä. Sen sijaan hän tiesi, että hänen olisi suunnattava kohti kotia. Hän etsi hevosensa, joka oli etääntynyt läheiselle nummelle syömään. Kotka seurasi häntä koko matkan uskollisesti, ja tämä ihmetytti Bralhonia. ”Miksi seuraat? Mikään ei velvoita sinua siihen. Olen kyllä kiitollinen antamastasi avusta, mutta uskon pärjääväni yksinkin.”
Kotka, joka silloin oli ollut hänen olkapäällään, oli vastannut: ’Minulla ei ole kotia, ei ystäviä odottamassa minun paluutani. Toivoin, että voisin matkata kanssasi. Olemme auttaneet toisiamme, ja ehkä voisimme tehdä niin vastaisuudessakin.’
    Bralhonilla ei ollut vastaansanomista, ja niinpä kotka jäi hänen luokseen. Nuorukainen alkoi kutsua sitä nimellä Yusil, tuulen jumalan mukaan.

Kotilinnaansa palattuaan Bralhon kertoi heti ensimmäisenä, mitä kylälle oli tapahtunut. Hän ei kuitenkaan kertonut kapinallisista, jotka olivat käyneet hänen kimppuunsa joko tappaakseen tai ottaakseen panttivangiksi, eikä hän myöskään kertonut Selistä, sillä matkan aikana Yusil oli kertonut tämän paenneen läheiseen rakennukseen, jossa kapinalliset viettivät aikaansa. Hän oli keskustellut heidän kanssaan tuttavallisesti, ja Bralhon ymmärsi tulleensa huijatuksi. Se oli sodan henki, ja sen oppitunnin hän otti sydämeensä.
    Vuosien mittaan sisällissota kävi verisemmäksi ja vaati yhä enemmän uhreja. Bralhon joutui itsekin useaan otteeseen kentälle joukkoja johtamaan ja moraalia nostamaan, ja se teki hänestä paljon varoivaisemman mutta samalla myös enemmän tekojaan miettivän. Hänen isoveljensä pää lähetettiin linnaan, mutta Qhosdor ei näyttänyt piittaavan, vaan sen sijaan hän käski polttaa sen ja sirotella tuhkat mereen, eikä Esdarista ei sen koommin puhuttu sanaakaan. Oli kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä ei saanut Bralhonia kovinkaan iloiseksi, ja hänen vastenmielisyytensä kuningasta ja tämän neuvoston jäseniä kohtaan kasvoi. Eräs yö tarjosi hänelle tilaisuuden lähteä maasta, ja siihen hän myöskin tarttui.

Jossakin jyrähti ja Bralhon tunsi kivilattian tärisevän sänkynsä alla. Hän loikkasi ylös ja juoksi ikkunalle nähdäkseen, kuinka muurilta nousi savua, ja hän kuuli kuinka ulkona kävi meteli sotilaiden juostessa kohti räjähdyspaikkaa. Mies kiskoi saappaat jalkaansa ja veti sitten paidan ylleen kävellessään kohti huoneen ovea. Hän tarttui jouseensa ja miekkaansa ja asetti ne nopeasti tottunein elein paikoilleen. Hän juoksi käytävää pitkin ja alas portaita, kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Hän etsi katseellaan Qhosdoria, mutta isää ei kuitenkaan näkynyt missään. Oliko tämä jo taistelemassa? Vai oliko hän ehkä paennut?
    Öinen tuuli oli kylmä, ja tähdet loistivat taivaalla, jota savu peitti alleen. Siellä täällä lojui muurista irronneita palasia, mutta Bralhon tuskin huomasi niitä. Hän veti miekan huotrastaan jonkun tullessa häntä päin. Miekat kilahtivat yhteen. Tilanne oli nopeasti ohi, ja Bralhon jatkoi matkaansa kohti talleja, jossa hevoset hirnuivat halutessaan pois. Hän ei nähnyt isäänsä sielläkään, ja hän seisahtui hetkeksi hengittäen syvään savulta haisevaa ilmaa jättäen ympäröivän kaaoksen täysin ulkopuolelle. Mihin Qhosdor lähtisi hyökkäyksen sattuessa? Hän ei ollut koskaan antanut neuvoa sellaiseen tilanteeseen, hän oli aina vain sanonut: ’Taistele, äläkä anna niiden perkeleiden viedä henkeäsi. En tunnusta poikaa, joka ei osaa pitää puoliaan pohjasakkaa vastaan.’ Oli siinäkin isä, Bralhon ajatteli katkerasti muistaessaan veljensä. Ehkä hänen ei sittenkään pitäisi etsiä isäänsä ja selvittää, miten tämä voi. Ehkä hän vain antaisi tämän kuolla.
    Bralhon kuuli kirkaisun ja näki Yusilin. Kotka laskeutui hänen olalleen, vaikka olikin siihen liian iso, ja sanoi: ’Isäsi on turvassa ja on juuri käskenyt kaartinsa jäseniä tuomaan sinut hänen luokseen.’ Kotka kertoi, missä häntä odotettiin, ja Bralhon harppoi sinne pohtien, mitä asiaa hänen isällään mahtoi hänelle olla. Qhosdor katsoi häntä synkästi hänen saapuessaan, ja hän tiesi, että tästä keskustelusta ei tulisi mukavaa. Ulkona meteli alkoi hiljalleen laantua, ja Bralhonista tuntui että kapinalliset olivat jälleen hävinneet. Kuinka moni oli taas kuollut, hän pohti.
    ”Mikä ihme tuo kotka on?” Qhosdor kysyi, sillä ei ollut ennen sitä nähnyt.
    ”Se ei ole sinun asiasi. Kerro, miksi halusit nähdä minut.”
    Suoni tykytti Qhosdorin otsalla. ”Sinä et komenna ketään sotakentän ulkopuolella, ymmärrätkö. Olet ehkä aikuinen mies, ja nyt asemani perillinen, vaikka en sitä halua. Se olisi sopinut paremmin veljellesi.”
    Bralhonin tunteet kiehahtivat yli, ja vaikka hän yleensä piti vihansa itsellään sen sijaan, että huusi isälleen, tällä kertaa hän oli liian väsynyt pidätelläkseen itseään. ”Älä puhu minulle kuin olisin tappanut hänet! Sinä sen teit, jos kuka. Sinä ja se kuninkaan irvikuva!”
    Bralhonin isä oli pyyhkäissyt kädellä edessään olevaa pöytää, joka tuskin kuului hänelle, ja tavarat lensivät kilisten ja kolisten kovalle lattialle. ”Nyt lopetat nuo puheet, kuulitko?! Lopetat ne, tai vannon että löydät pian itsesi aseettomana kapinallisten keskeltä, sen voin sinulle taata.”
Mies veti henkeä ja käski itsensä rauhoittua, sillä tiesi, ettei isänsä valehdellut, tällä oli tapana tehdä huonoja päätöksiä ollessaan vihainen.
    ”No niin. Sinä lähdet tästä maasta. Menet Gwannatharille. Olet metsästäjä, ja pätevä sellainen, se minun on ikäväkseni myönnettävä. Saarella on joitakin asioita, joita haluan sinun tuovan minulle. Lohikäärmeitä meillä ei enää ole, mutta siellä niitä on. Ne ovat ase, jota tarvitsemme tässä sodassa. Lisäksi saaren magia on voimakkaampaa kuin missään muualla. Ota selvää, miksi näin on, ja kerro sitten minulle. Haluan, että me kykenemme sotimaan magian avuin. Isoäitisi ei ole halukas kertomaan kotisaarensa salaisuuksia, joten minun on lähetettävä joku sinne ottamaan selvää asioista. Hanki aseita, joita meillä ei ole, eläviä ja metallisia ja puisia. Haluan, että voitamme tämän sodan. Ja haluan päästä sinusta eroon, olen kyllästynyt ylimielisyyteesi. Ehkä tämä opettaa sinulle nöyryyttä, jota sinulta puuttuu. Älä luule, että minulla on mitään muuta syytä antaa sinulle tätä tehtävää. Jos Esdar eläisi, olisin lähettänyt hänet ja kaartini parhaat hänen turvakseen. Sinä saat ottaa hevosesi ja lintusi ja mitä sitten ikinä omistatkaan.”

Bralhon lähti laivalla jo seuraavan aamun sarastaessa. Hänen suuntanaan oli Gwannathar, josta hän ei toivonut löytävänsä mitään kuninkaansa auttamiseen, sillä jos hän löytäisi, hänen olisi se vietävä, tai hänen isänsä passittaisi hänet suoraan surman suuhun sen suurempia surematta.

Taidot ja magia: Bralhon hallitsee sukunsa tavoin ilmaa, tarkemmin tuulta. Hän voi pakottaa tuulen muuttamaan suuntaa, mutta vain rajatun kokoiselta alueelta: tämä kattaa näköetäisyyden, suurempi alue vaatisi liikaa voimia etenkin pidemmällä aikavälillä. Mies käyttää tätä kykyä metsästäessään, jotta saaliit eivät haistaisi häntä. Tämän taidon heikkoutena on se, että tuulta ei voi itse nostattaa, sen on jo valmiiksi puhallettava, jotta sen suuntaa voisi muuttaa.
    Vaikka Bralhon näyttääkin ulkoisesti ihmiseltä (ja verensä puolesta sitä melkein täysin onkin), hän on perinyt isoäidiltään muutaman taidon: hän voi puhua eläinten kanssa, joskaan viesti ei aina mene täysin perille, ja lisäksi hän on tavallista ihmistä kestävämpi, ketterämpi ja nopeampi. Haltian tasolle hän ei kuitenkaan missään nimessä yllä yhdessäkään näistä.
    Aseista hän hallitsee jousen sekä miekan, molemmat varsin taitavasti.

Muuta: Bralhon taitaa äidinkielensä lisäksi sujuvasti Gwannatharin yleis- sekä haltiakielen. Hän puhuu molempia hiukan korostaen, ensimmäistä enemmän kuin jälkimmäistä.
    Miehellä on hevonen nimeltään Shreo, joka on rodultaan nizaninhevonen. Rodusta kerrotaan seuraavaa Agarissa: ’’Nizaninhevosta on jalostettu maassamme jo pitkään, ja tavoitteena on ollut kaunis ja hyvä ratsu moneen käyttöön. Sen pää on sopusuhtaisen kokoinen ja suora sekä turpa pieni. Korvat ovat pienet ja silmät suuret, niska pitkä ja lihaksikas, kuten ovat jalatkin.
    Nizaninhevosia on kahdenlaisia, työhevosia sekä matkahevosia. Ensin mainittu on kooltaan suurempi (säkä noin 170cm) ja selvästi lihaksikkaampi kuin jälkimmäinen, joka on säkäkorkeudeltaan 155–160.n sentin luokkaa. Se on kestävä ja voimakas, mutta jää nopeudessaan ja ketteryydessään jälkeen pienemmälle matkahevoselle, joka on sekin lihaksikas. Hevosen harja on yleensä pitkää. Väriltään rotu on useimmiten musta, valkoinen tai kimo. Voikko ja ruunikko ovat selvästi harvinaisempia.
    Luonteeltaan nizaninhevoset ovat luotettavia ja uskollisia. Ne on helppo totuttaa erilaisiin ääniin, eivätkä ne pelästy helposti. Ne luottavat omistajaansa ja menevät minne ne ohjastetaan.’’
    Shreo on voikko kahdeksanvuotias tamma, joka on luonteeltaan sellainen, kun nizaninhevosilta toivotaan. Sillä tuntuu olevan myös jonkinlaista huumorintajua, se kun mielellään näpistää omistajansa rahapussin kun silmä vähän välttää…