|
Post by Chryseis on Oct 26, 2013 23:50:00 GMT 3
//Chumeeeee tseh tseh~ Anteeksi näin alkuun tosta melodramaattisesta otsikosta joka on outo Ja tuumailin että Alaniksen leiri on jossai ööö Krotoksesta pierun verran pohjoseen metässä kohti vuoren rinnettä.
Pelihän tulee ajallisesti sijottumaan semireilusti Lemeaspelin (Tupakan kylmä katku) jälkeen, tässä välissä on tapahtunut jotain Alanis IerrawinKoko päivän oli satanut pientä usvamaista tihkusadetta, kaikkialla ol märkää. Silloin tällöin pilven takaa näkyi riekale taivasta, mutta haaveet sään selkenemisestä olivat turhia. Muutaman kymmenen kilometriä Krotoksen kylästä pohjoiseen kolmihenkinen seurue kyhjötti nuotion äärellä. Nuotio paloi epäluonnollisesti, sillä se ei ollut täysin tavallista tulta. Magian aikaansaama tuli poltti märkiä puita ja niistä nouseva vesihöyry yhdistyi savuun. Liekkien yläpuolella poikittain olevassa tikussa oli valmistumassa lävistettyjä peuranlihan palasia. Viereisellä kivellä oli samaa sorttia mutta raakana. Mustahiuksinen, roteva haltiamies käänsi varrasta hieman ja olisi polttanut sormensa jos tuli olisi ollut jonkun muun kuin Alaniksen aikaansaannos: huppuviitan suojissa kyhjöttävä haltianainen piti tulta visusti silmällä ja piti huolen ettei Vantae polttanut itseään. Haltian oikealla puolella ihmismies, jota kutsuttiin yleisesti nimellä Kaiku, yritti syödä lihanpalasta. Vajaa kolmekymppisen miehen pieni parta kurtistui naaman vääntyessä irvistykseen. "Raakaa..." Alanis katsahti seuralaisensa suuntaan, Vantae vain tuhahti pienesti, osoitti ehkä hieman huvittuneisuutta. "Niinhän minä sanoin. Jos olet noin nälkäinen syö vaikka käpy." "Hahah, hauskaa. Olen nälkäinen..." Kaiku kertoi harmistuneena ja nojasi polviinsa. Kaiku ja Vantae toimivat Alaniksen henkivartijoina tällä matkalla, jonka tarkoitus oli levittää sanaa kapinasta. Kaiku oli täysverinen soturi, jonka pehmeä luonne pääsi ulos miehen ollessa nälkäinen. Vantae oli hiljaisesta luonteestaan huolimatta seurallinen. Mies oli vain keskittynyt samaan aikaan huolehtimaan lihoista sekä ympäristöstä. "..." Vantae nosti päätään ja Alanis huomasi sen. Haltia katsoi mustahiuksista odottaen. "Kuulin jotain." "Minä menen" Kaiku kuiskasi ja nousi seisomaan. Ruskeatukkainen, hieman likainen ihmismies katosi metsään ja yritti kulkea huomaamattomasti. Nälkä sai aikaan sen, ettei ihminen havainnut mistä suunnasta ääni tuli, joten hän päätyi kuljeksimaan ympäriinsä kaikenlaisten äänien perässä ennen kuin löysi jotain, joka ei ollut puu tai metsäneläin: ihminen. Kaiku astui vieraan nähtäville jousi jännitettynä. "Oletko uskollinen tyrannille?" Vakiintunut kysymys kuului vakavan ilmeen vahvistaen asian tärkeäksi. Kiiluvanruskeat silmät tuijottivat märän hupun suojista. //Kaiku tuli sitä vastaan missä tilanteessa Rantti ikinä onkaan :'D Vantaen kuulo on tosiaan level 100. Jos käy hyvin ja Bralhon on nälkänen se pääsee safkalle näiden muiden kanssa
|
|
|
Post by Chume on Oct 27, 2013 0:58:35 GMT 3
//Saa kuule nähdä, onko herra nälkäinen, kun noin vieraanvaraisen vastaanotonkin jo sai. :'D //
Kun Bralhon oli aamulla syötyään ja valmistauduttuaan astunut ulos pienestä savunhajuisesta metsästäjänmökistä, hän oli hetkellisesti nyrpistänyt nenäänsä. Hänestä piti joko sataa kunnolla tai ei laisinkaan, tällainen tihku oli lähinnä inhottavaa. Ympäröivä metsä tuoksui vienosti, ja edessä olevalla aukealla oli näkynyt hiukan elämää, jonka mies kuitenkin oli jättänyt rauhaan. Hän oli nostanut tumman viittansa hupun päähän suojatakseen kasvojaan ja niskaansa kylmiltä pisaroilta, ja sitten hän oli lähtenyt matkaan. Hän oli päättänyt pysyä tässä metsässä ainakin jonkin aikaa, joten hän uskalsi jättää ratsunsa mökille, kuitenkin niin, että se kykeni juoksemaan karkuun, mikäli jokin petoeläin sattuisi näille main. Miehen silmät tarkkailivat ympäristöä niin vaarojen kuin jonkin kiinniotettavankin varalta, mutta mitään lintuja kummempaa hän ei havainnut. Hänen tavoitteenaan oli enemmän ympäristöön tutustuminen kuin metsästys, hän halusi löytää paikat, joissa hän todennäköisimmin kohtaisi saaliita ja jotka olisivat parhaita ansoja ajatellen. Silloin tällöin, kun lehväkatto antoi tarpeeksi myöten, hän näki etäällä vuoristoa, jonka nimeä hän ei saanut sillä hetkellä päähänsä. Totta puhuen hänen ajatuksensa olivat muualla, oleellisimmissa asioissa kuin nimet. Hän ei ollut muutamaan päivään kuullut eikä aistinut Yusilia missään, ei sen jälkeen, kun kaksikko oli kohdannut muutaman vähemmän ystävällisen haltian Murtasta lähdettyään. Aluksi tilanne oli ollut enemmän tai vähemmän normaali, eikä huomiota ollut kiinnitetty suuntaan taikka toiseen, mutta sitten jokin sai yhden haltioista kääntymään erämaahan suunnanneeseen mieheen päin. Hän oli lausunut ääneen viisaan havaintonsa siitä, että Bralhon oli ihminen, ja silloin tämän seurassa olleet olivat hekin päättäneet, ettei heillä ollut mitään kiirettä sillan yli. Bralhon taas oli siinä vaiheessa, kun haltioiden kädet hakeutuivat miekoille, päättänyt, että nyt oli hyvä aika liikkua ripeämmin. Hän ei ollut jäänyt kyselemään, olisiko ollut mahdollista, että he olivat erehtyneet henkilöstä, ja että todellisuudessa heidän kohteensa olisi ollut joku toinen. Ei, hän arvosti pääkultaansa liikaa tehdäkseen jotain niin typerää. Kun mies oli todennut olevansa turvassa, hän oli kysynyt kotkalta, mitä tämä asiasta tiesi.
Bralhon olisi niin mielellään kironnut ääneen muistolle, varsinkin tälle osuudelle siitä. Ihmisvainoja. Ihmisvainoja, helvetti soikoon! Ja Yusil ei missään vaiheessa ollut kokenut tarpeelliseksi asiasta mainita. Tämän Bralhon oli sanonut ääneen silloin, ja kotka oli pyytänyt anteeksi. Hän ei ollut kuulostanut loukkaantuneelta, ainoastaan katuvalta. Yusil oli muuten mainio toveri, mutta sillä oli huono tapa tuoda asioita esille ainoastaan kysyttäessä. Kotka oli pian sananvaihdon jälkeen lentänyt jonnekin, eikä Bralhon sen jälkeen ollut kohdannut tätä. Tämä ei ollut ollut heidän ensimmäinen pieni yhteenottonsa, ja siksi Bralhon tiesi, ettei poissaololla ollut mitään tekemistä päivien takaisten tapahtumien kanssa. Aluksi ehkä, mutta ei se ennen näin kauan ollut poissa. Miehen oli myönnettävä, että hän oli huolissaan. Jotain oli tapahtunut jossakin välissä, mutta hän ei tiennyt mitä. Hänen pitäisi kysyä, ehkä hän sitten saisi vastauksen. Jos kotka nyt vain ensin tulisi takaisin. Hänen olisi pitänyt keskittyä enemmän ympäristöönsä, hän ajatteli itseään toruen, kun jokunen maahan pudonnut lehti kahisi hänen askeleensa alla. Vaikka hän ajattelisi ketä, hän ei saanut herpaantua. Hän otti syvään henkeä ja pakotti ajatuksensa hiljentämään ääntään. Vaikka olikin kovin epätodennäköistä, että hän törmäisi kehenkään juuri täällä, ei koskaan kannattanut elätellä sellaisia ajatuksia. Kun jotain tapahtuu. Jossilla on terävämpi miekka ja hiljaisempi askel. Kun varoittaa kyllä itsestään. Tätä hänen opettajansa oli hänelle muutamaan otteeseen sanonut, eikä ajatus ollut yhtään hullumpi. Etenkään, kun kun oli se, joka tällä kertaa saapui.
Aavistus enemmänkin kuin todellinen havainto sai Bralhonin käden hakeutumaan miekan kahvalle. Kulmat kurtussa ja hyvin valppaana hän katsoi ympärilleen, kuunteli kaiken kertovia ääniä. Ikävä kyllä etu ei ollut hänellä, ja hän löysi itsensä jännitetyn jousen vaarallisemmalta puolelta. Jousen pitelijä vaikutti siivottomalta mutta taitavalta. Hän tiesi, mitä teki, ja Bralhonin olisi oltava varovainen. "En pidä tyranneista", hän sanoi ääni vakavana ja käsi yhä miekan kahvalla. Sitten hän nyökkäsi kohti jousta ja sanoi: "Enkä myöskään pidä siitä, että osoitat minua tuolla."
|
|
|
Post by Chryseis on Oct 27, 2013 11:44:06 GMT 3
Kaiku katsoi hyväksyen mutta myös hieman hölmistyneenä vierasta miestä kun tämä lausahti vastauksensa. Kaiku laski empimättä jousensa, tulijassa ei ollut havaittavissa pienintäkään vilpin merkkiä. Alanis tosin saisi piakkoin tuomita sen asian. "Niin, pahoitteluni." Kaiku laittoi nuolen takaisin viineen ja ujutti jousen selkäänsä. "En minäkään siitä pitäisi eikä osoitteleminenkaan ole mukavaa. Minun pitäisi udella vielä muutamia asioita ihan tavan vuoksi, mutta olen liian nälkäinen moiseen. Meitä on kolme... ei vaa neljä mutta neljäs huitelee jossain. Olisi mukavampaa jos liittyisit seuraamme hetkeksi." Kaiku kertoi ja viittoi miestä seuraamaan. Kysymyshän se ei ollut, Vantae ja Alanis halusivat taatusti todeta itsekin ettei kulkijasta ollut vaaraa. "Tule. Emme vie paljoa aikaasi jos se on toiveesi."
//"Jos se on sinun tahtosi."- Entei kolmannessa pokemonelokuvassa ah miksi en voi löytää sitä suomeksi mistääään ;n; Säälittävän lyhyt mutta mitäs jaarittelemaan + pitää lähteä töihin. Autohittaile Kaikua sen verran ku on tarvis.
|
|
|
Post by Chume on Oct 27, 2013 15:24:29 GMT 3
//Animerunkkarista ainakin löytyy. 8) //
Huolimatta siitä, että toinen laski jousensa ja pisti sen pois, Bralhon ei todellakaan luottanut tähän niin paljoa, että olisi uskonut olevansa turvassa. Käsi ei lähtenyt miekalta mihinkään. Pitäisi udella asioita. Niinpä niin, mies ajatteli, se olisikin ollut liian helppoa vain päästää hänet menemään. Jokin syy tuolle äskeiselle uhkaavalle käytökselle oli oltava: tavallinen kulkija ei uhkaisi toista syyttä. Ehkä lähellä tapahtui jotakin, jota ei suotu aivan kenen tahansa silmille, tai sitten lähistöllä oli joitakuita, joilla oli syy piilotteluun ja löytymisen pelkoon. Mikä ikinä olikaan oikea vastaus, se saattaisi selvitä pian. Jos tuo edessä oleva luuli olevansa ainoa, jolla oli kysymyksiä, hän oli kovin väärässä. Bralhon lähti kulkemaan vieraan perässä. Hän ei antanut aistiensa enää herpaantua, sillä hän mieluiten tiesi mihin oli kävelemässä. Toinen oli puhunut neljästä, eli isosta joukkiosta ei ollut kyse. Tämä oli ihminen... Ah, siinä vastaus siihen, miksi hänen peräänsä oli lähdetty. Kyse oli ehkä piilottelusta, ainakin miehen omista tuoreista kokemuksista päätellen. Hän pohti, olivatko loputkin ryhmästä samaa lajia. Ehkä. Se, että joukossa oli näkyi olevan soturi, joka muiden paikalta pois patistelun sijaan lähti selvittämään, kuka alueella liikkui, herätti Bralhonissa muutamia ajatuksia, jotka olivat pitkälti arvauksia.
Hetken kävelyn jälkeen Bralhon kuuli nuotion vienoa rätinää sekä haistoi savun ja lihan. Ehkä he eivät olleet lähteneet jäämisen sijaan, koska eivät kuitenkaan olisi kyenneet piilottelemaan lähtönsä jälkiä? Jos he piilottelivat, he olivat huolimattomia. Mutta jos he halusivat tulla löydetyiksi, he toimivat oikein. Jälkimmäinen tuntui tässä vaiheessa järkevältä vaihtoehdolta, mutta toisaalta taas siinä ei sittenkään ollut järkeä ensinkää. Miksi vainotun lajin edustaja haluaisi tulla löydetyksi...? Bralhonista tuntui, että hänellä oli jo enemmän kysymyksiä kuin mitä hänelle esitettäisiin. Hän mietti, josko saisi suunvuoroa lainkaan, ehkä hänen kuuluisi vain vastata, ei ihmetellä. Ei vienyt aikaakaan, kun nuotio ja sen äärellä istuvat hahmot tulivat näkyviin. Bralhon silmäili heitä suomatta heille tervehdystä. Hän ei voinut mennä takuuseen hupun alla piilottelevan naisen lajista, mutta paikalla oleva mies näkyi olevan haltia. No, kun hän oli useampaankin otteeseen kuullut puhuttavan tyrannista, hän ei ihmetellyt, että muutkin kuin ihmiset olivat tätä vastaan.
//Hah, joku näköjään tykkää arvailla aikansa kuluksi. Enpä olisi arvannut. :'D //
|
|
|
Post by Chryseis on Oct 28, 2013 15:28:24 GMT 3
Vantae oli kääntynyt katsomaan taakseen jo tovia ennen kuin Kaiku saattoi vieraan miehen leiriin. Vantae ei sanonut mitään, nyökkäsi huomaamattomasti tervehdykseksi, johon ei koskaan saanut vastausta. Paitsi Kaiulta. Alanis nosti katseensa liekeistä tulijaan ja nuotion lämmin valo valaisi naisen kasvot niin, että vieras ihminenkin saattoi ne nähdä. Nuotio heijastui Alaniksen silmistä ja sai ne näyttämään liekehtivämmiltä kuin ne olivatkaan. Ierrawin ei vaivautunut nousemalla seisomaan vastakaiuksi tulijan tervehtimättömyyteen. Sitä paitsi kun on kyhjöttänyt pitkään paikallaan tihkusateessa ei liiemmin huvita liikkua turhaan. "Pahoittelen aiheuttamaamme häiriötä" Alanis kuulosti hieman väsyneeltä. "Kun liikkuu valtiaan vastaisella asialla ei voi olla liian varovainen." Vantae nousi ja katsoi paljonpuhuvasti Kaikua, joka huokaisi, katsoi kaivaten kypsyviä lihanpaloja ja nousi sitten itsekin. Kaksikko katosi peuranpolkua pitkin metsään, jättäen Alaniksen kahden tulijan kanssa. Haltianainen tarttui litimärkään irtihakattuun puunjuureen ja alkoi pyörittelemään sitä käsissään. Naisen käsistä puuhun tarttui tulta, ja kun juuri suurilta osin jo paloi Alanis laski sen nuotioon. "Kaiku ja Vantae toimivat turvanani ja seuranani, viestinviejäoravamme Zeban on hoitamassa tehtäviään. Saanko kysyä nimeäsi?" Alaniksen katseesta pystyi lukemaan, että nainen kyllä kertoisi omansa kunhan kuulisi ensin toisen nimen. Ierrawin oli uuvuksissa, ei ainoastaan fyysisesti metsästyksen jäljiltä. He joutuivat oleilemaan leirissään pidempään kuin oli mukavaa, sillä huhut kapinan levittäjän liikkeistä olivat levinneet kulkueen edelle. Nyt Zebanin tehtävä oli varmistaa, oliko Alaniksen seuraavaksi kohteeksi suunnittelema Ruhto turvallinen. Odottaminen nakersi muutenkin levotonta naista tehokkaasti.
//herp derp sit vasta kunjos Bralhon kertoo nimensä Alanis alkaa tajuta sillee hei toi saattaa muuten olla ulkomaalanen omg omg~ Voi kamala ku aivot on ihan tärpättihöyryissä tuntuu et ei saa fiksua tekstiä aikaan hyi :'D
|
|
|
Post by Chume on Oct 28, 2013 17:59:38 GMT 3
Kapinallisia. Se vastasikin muutamaan Bralhonin kysymykseen. He todennäköisesti piilottelivat, mutta vain vastapuolelta, ja vain toistaiseksi. Mies ei tiennyt, miten hänen nyt pitäisi näihin kolmeen suhtautua, sillä hänen kokemuksensa kapinallisista olivat kaikkea muuta kuin hyvät huolimatta siitä, että niin Agarissa kuin täälläkin ryhmät ajoivat kyllä periaatteessa oikeaa asiaa. Hän toivoi, että täällä ratkaisua haettaisiin viisaammin ja ehdottomasti vikkelämmin. Ei muuten, mutta maan tila näkyi suoraan koskevan häntäkin. Kun kaksi muuta paikallaolijaa poistuivat, Bralhon loi naiseen lyhyen katseen, jossa leijui kysymys miksi. Nainenhan olisi voinut ottaa tässä suurenkin riskin, jättäytyä kahden vihollisen kanssa. Bralhon olisi voinut olla kuka tahansa ja osata mitä tahansa. Rohkeaa tai typerää, ehkä molempia, mutta riski joka tapauksessa, mies ajatteli katsellessaan toisen leikkiä magialla. Tai ainakin hän oletti, että siitä tuossa oli kyse. Hän ei vieläkään ollut päässyt sisään siihen, eikä hänellä toisaalta ollut siihen halua tai tarvettakaan. Kuka tiesi mitä Agarin kuningas olisi asiasta ollut mieltä: todennäköisimmin hänestä olisi vain tullut yksi tapa käydä sotaa. Hänellä ei ollut kiirettä oppiakaan magiaa.
Toinen uteli miehen nimeä, ja hetken aikaa hän mietti antaisiko sitä. Olihan sentään kaikkien hyvien tapojen mukaista esittäytyä itse, mikäli kysyi toisen nimeä. Ei tässä missään hovissa oltu, joten ehkä tapoja oli turha odottaa, kapinallisia tai ei. Kuitenkin, päätellen siitä, että toinen oli jo esitellyt toverinsa, hän kertoisi luultavasti omankin nimensä miehen tehtyä samoin. "Bralhon Ralos L'leanah", hän lopulta sanoi. Nimensä kertomalla nyt tuskin mitään menettäisi, eihän hän edes ollut täkäläisiä. Kotopuolessa L'leanahilla oli enemmän painoa, täällä se oli ainakin tällä hetkellä vain nimi siinä missä kaikki muutkin. "Sanoit, ettet voi olla liian varovainen asemasi huomioon ottaen", Bralhon sanoi hetken mietittyään. "Kuitenkin tuot tuntemattoman leiriinne ja lähetät muut pois. Kerro, mikä siinä on varovaista." Sillä tämä oli jotakin, jonka hän halusi ymmärtää. Vaikka hän asiaa miten käänteli päässään, tilanteesta ei tullut turvallista millään. Mies ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, ja vaikka se olikin tulkittavissa epäkohteliaaksi eleeksi, käsi oli pysynyt samalla paikalla aina sen siivottoman ihmisen kohtaamisesta lähtien.
//Jos kaikki alkaa hepuloimaan vaan sen takia, että herra on ulkomaalainen, se menee vielä hämilleen, raukka. X) //
|
|
|
Post by Chryseis on Dec 8, 2013 22:58:05 GMT 3
Ihmismiehen ehkä hämmästynytkin katse sai salaperäisen ja tietäväisen vastauksen hupun suojista. Haltia kääntyi enemmän vieraan suuntaan. Ihminen oli niin jännittynyt, että Alaniksen olisi tehnyt mieli huokaista, se jäi kuitenkin ajatusasteelle. Naisella ei ollut kiire mihinkään, eikä mitään syytä olla uskaltamatta tehdä siirtoaan kun Kaiku oli jo antanut oman hyväksyntänsä kulkijalle. Miekka oli oikeaoppisesti valmiudessa, mutta se ei auttaisi haltian polttavia liekkejä vastaan. Liekit saivat kuitenkin jäädä nuotioon. " L'leanah.." Alanis maisteli nimeä, se tuntui vierasperäiseltä. Ihminen puhui suunsa puhtaaksi, Alanis olisi mielellään noussut jo kohteliaisuussyistä itsekin seisomaan mutta jäi paikalleen ettei mies tulkitsisi sitä vahingossakaan uhkaavaksi eleeksi. Nainen naurahti pienesti ihmisen sanoille. "Minulla ei ole hätää, kykenen kyllä puolustautumaan." Haltia katsoi tulta ja hymyili ehkä hieman vinosti. Katse siirtyi vastaamaan Bralhonin katseeseen. "Tuntuu vain siltä, että miekkakätesi saa pian krampin. Lähetin heidät sivummalle, jos vaikka hieman rentoutuisit... Olet varovaisempi kuin orava joka hiipii kotkan pesän ohi." Alanis huomasi sateen viimein hieman hellittävän, tällä kertaa ehkä jopa oikeasti. "Alanis Ierrawin. Toimin kapinaliikkeen johtajana ja riippakivenä perässäni raahautuu entisen valtiattaren arvo." Haltia puhui lähes tunteettomalla äänellä. "Tai oikeammin, kuolleen valtiattaren." Nuotion äärellä oli hieman kuivempaa kuin muualla, sen ympäriltä löytyi montakin kohtaa johon Bralhon voisi halutessaan istuutua.
//Iiks aijajai aiheutan itselleni väristyksiä hups.
|
|
|
Post by Chume on Dec 18, 2013 19:43:59 GMT 3
//Viestissä mainittu Vaníssë on siis Bralhonin isoäiti, ja hän oli hovineito linnassa aina siihen saakka, kun katosi sanaakaan sanomatta sellaset… 50-60 vuotta sitten. Alanis siis saattaa tunnistaa nimen, tai sitten ei. :’D//
Toinen vakuutti voivansa kyllä puolustautua tarpeen vaatiessa, ja sitä mies ei epäillyt. Hän ei pystyisi puolustautumaan magialta, ja vaikka hän kykenisikin hetken pitämään puoliaan haltiaa vastaan, ennen pitkää tämä pääsisi niskan päälle. ”En mieluiten tulisi syödyksi”, Bralhon sanoi. ”Kaikki kotkat eivät käy kimppuun, mutta koska en osaa sanoa, mikä niistä hyökkää, olen mieluiten varovainen. Sota on hyvä opettaja.” Nainen kertoi olevansa entinen valtiatar, ja tämän nimikin kuulosti etäisesti tutulta. Hän kallisti hiukan päätään antaessaan samalla kätensä viimein liukua miekan kahvalta. ”Alanis?” Bralhon päästi kuivan huvittuneen tuhahduksen. ”Terveiset Vaníssëlta. Uskoisin, että hän oli pahoillaan lähtönsä vuoksi, hän on aina ikävöinyt takaisin tänne.” Hän ei varmasti osannut sanoa, tunnistaisiko Alanis nimeä, mutta hän tiesi, että hänen isoäitinsä olisi varmasti ollut enemmän kuin iloinen kohdatessaan haltian, jonka seurassa Bralhon nyt oli. Hän ei ollut odottanut törmäävänsä aivan niinkin merkittävään henkilöön kuin – entiseen – valtiattareen, ja totta puhuen hän ei ollut aivan varma, olisiko sitä edes halunnut. Ehkä se jonkun mielestä olisi ollut kunnia ja erittäin toivottu kohtaaminen, mutta silloin tämä olisi joko haltian puolella tai mistään tietämätön hölmö. Tai tietoinen verrattomasta kyvystään valehdella, sillä koskaan ei voinut mennä takuuseen, milloin tapaisi jonkun, jonka suhtautuminen tähän nuotion edessä istuvaan oli vähemmän kunnioittava, jonkun, joka halusi verta. Jonkun, jonka vuoksi piilottelu ei ollut lainkaan huono idea. Bralhon oli jo tosin tullut siihen johtopäätökseen, että täälläkään ei kannattanut sokeasti luottaa kehenkään, joten eroa entiseen ei merkittävästi luultavasti olisi. Hetken aikaa mies pohti, istuako nuotion ääreen. Hänen vaistonsa olivat kovasti ajatusta vastaan, mutta hän järkeili, että mikäli tämä Alanis alkaisi käyttäytyä epäilyttävästi, olisi aivan samantekevää, missä hän olisi. Istuutuessaan naista vastapäätä hän huomasi, että tämä ei vaikuttanut miestä itseään paljoa lyhyemmältä. Tämä ei yllättänyt metsästäjää, sillä hän tiesi kyllä jo ennestään haltiat pitkiksi. Hän huomasi myös tiettyä arvokkuutta, jonka oli tottunut näkemään isoäidissään, mutta pinnan alla hän oli havaitsevinaan uupumusta. 'Kapinallisten johtaja ja kuollut valtiatar. Vähempikin rasittaa', hän ajatteli, muttei kommentoinut mitään ääneen. Hän päätti antaa toisen puhua, mikäli tämä sitä halusi, ja omalta osaltaan antoi hiljaisuuden olla itsekseen vielä hetken. Sillä hetkellä hän aisti tutun tuntemuksen, joka oli jo vähän aikaa ollut poissa, ja hän katsoi kohti taivasta, vaikka tiesi, ettei siellä mitään näkisi, ei ainakaan vielä. "Yusil", hän mutisi hiljaa itsekseen. Kotka oli palannut, ja oli jossain lähettyvillä. Bralhon toivoi, ettei se katoaisi mihinkään, sillä sillä hetkellä hän kaipasi tuttua seuraa, ja ehkä kotka tietäisi, kannattaisiko näihin henkilöihin luottaa vai ei.
//Yay, Lyoein tulee kuten... luvattua? Sanottua?//
|
|
|
Post by Chryseis on Mar 1, 2014 22:43:00 GMT 3
Bralhoniksi esittäytynyt alkoi viimein osoittaa pieniä luottamuksen merkkejä, ne olivat Alanikselle enemmän kuin tarpeeksi. Haltianainen sai hetken ihmetellä pienen naurahduksen syytä, mutta siihen tulikin vastaus kysymättä. "Vaníssë?" Alanis kysyi hieman epäuskoisella äänellä. Hänen valta-aikanaan tästä kadonneesta palvelijattaresta liikkui enää vain kuiskauksia ja toinen toistaan jännittävimmiksi muuttuneita huhuja. Ierrawin ei ollut koskaan tavannut tätä Vaníssëa, mutta oli kyllä ennen pitkää päässyt perille mistä huhussa oikein oli kyse. Alanis meinasi jo todeta kuinka mielenkiintoista oli kuulla naisen olevan yhä elossa. Sitten vieras sukunimi ja Vaníssën mystinen katoaminen yhdistyivät kokonaisuudeksi, ja Alanis nosti hieman päätään ymmärtäessään mistä oli kyse. "Kiintoisaa... Nuotioni ääreen saapu kulkija Usvan toiselta puolelta ja tuo yllättäviä uutisia. En itse koskaan tavannut tätä Vaníssëa, mutta hovielämä piti kyllä huolen että kuulin asiasta."
Alanis käänsi keppiä, jossa lihanpalat odottivat viimeistä kohtaloaan. Nuotion liekit silittivät haltian käsiä ja hänen nostaessaan kätensä kauemmas, uloimmat liekit näyttivät seuraavan haikeina perässä hetken aikaa, ennen kuin palasivat taas paikalleen. Hieman kauempaa kuului vaiemana Kaiun ja Vantaen keskustelunpätkiä ruuasta ja seuraavasta metsästysvuorosta, sekä ohimennen puunhakkuusta ja aikatauluista. Näiden äänien päällä Alanis havaitsi siipien havinaa. Lintu kun oli osin itsekin, haltia ei nähnyt tarpeelliseksi etsiä siivekästä katseellaan. Jonkinlainen kotka, se oli selvä, ja pienikokoinen verrattaen Alanikseen itseensä. Aivan kuin lintu olisi lähestynyt, ehkä hieman varoen tai epäröiden? Alanis katsahti Bralhoniin hetken hiljaisuuden jälkeen. "Ystäväsi?" eiköhän ihminen tiennyt mitä haltia irralliselta tuntuvalla kysymyksellään tarkoitti.
//Vaníssë... mieleeni kehittyy heti liuta hovissa kulkevia juoruja ja huhuja ja vaikka mitä, kaikkea äärimmilleen liioiteltua xD Jee Lyoein /o/
|
|
|
Post by Chume on Mar 2, 2014 21:50:27 GMT 3
//Varmasti liikkuu huhuja, en ihmettelis. Jo lähtö yksin oli oma lukunsa, mutta. X)//
”Hän taitaa sitten kerätä huhuja puoleensa. Meillä päin haltioita näkee hyvin harvoin. Kun yksi liittyy aatelistoon…” Bralhon kohautti olkiaan. ”Mutta ei hän piittaa.”. Hänen isoäitinsä oli todellakin liian ylpeä välittääkseen siitä, mitä hänestä sanottiin. Hyvällä tavalla ylpeä, oman arvonsa tunteva, ja toisinaan turhankin suorasanainen. Miehen kuva haltioista perustui juuri Vaníssëen, ja hänen oli lähes mahdoton kuvitella sellaista lajin edustajaan, joka olisi vähätellyt itseään tai joka olisi niin vain antanut muiden polkea itseään. Jälleen mies huomasi katselevansa tulta, ja hänestä se näytti elävältä olennolta, ei vain lämmittävältä valkealta. Magia todella oli jotain, mitä hän ei juuri osannut käsittää. Hänen oma kykynsä oli loppujen lopuksi merkityksetön, hyödyllinen vain hänelle itselleen ja vain joskus: hänen siskonsa oli paljon taitavampi ja tuntui muutenkin perineen paljon heidän isoäidiltään. Hän pohti, mahtoiko Yusil osata mitään. Se tuntui olevan täältä kotoisin, ja täällä magia näkyi olevan jokapäiväistä monille lajeille, ei vain kaksijalkaisille. Naisen esittämä kysymys herätti Bralhonin ajatuksistaan, joihin hän ei ollut sallinut itsensä vajota kovin syvästi, ja hän nyökkäsi mitään sanomatta. Hän katsahti jälleen odottavasti kohti taivasta, ja silloin kotka puhui hänelle.
Lyoein: Lento luoteeseen oli vienyt paljon pidempään kuin Lyoein olisi suonut tai edes odottanut. Hän tiesi, että ennen olisi suoriutunut matkasta puolessa tästä ajasta, vaikkei koskaan ollut kovinkaan mielellään muuttunut kumpaankaan eläinhahmoistaan edes ennen kirousta. Hän oli oppinut pitäytymään haltian muodossaan jo nuorena, eikä muuttuminen linnaan siirtymisen jälkeen enää ollut tuntunut luontevalta. Ja nyt hänen tilanteensa oli tämä. Hän ei tiennyt kirouksista paljoa, mutta hänestä tuntui, että mantereella olo oli lievittänyt sitä, ja vaikutti siltä, että se tarvitsi saaren maagisia virtauksia edetäkseen. Mikä kirous se olisikaan ollut, jos se vain olisi pakottanut tähän hahmoon, haltia ajatteli synkän huvittuneesti. Ehkä, jos hän olisi jättänyt tulematta tänne, hänellä olisi ollut enemmän aikaa. Hän kuitenkin piti Gwannatharista, se oli kaunis ja se oli hänen kotinsa, eikä hän jo senkään vuoksi olisi voinut kuvitella jättää palaamatta, vaikka sen vaikutukset häneen eivät nyt olleet täysin suotuisia ja kaikki muistot eivät olleet kultaisia. Yhden hämärän muiston perässä hän oli lentänyt toiveenaan löytää kotikylänsä. Ei hän tietenkään enää muistanut, missä se sijaitsi, mutta hän muisti, että matka sieltä pääkaupunkiin oli ollut lapsen jaloille pitkä. Hänen ajatuksissaan piirtyivät vuoristo ja metsät, ja hänestä tuntui, että eräänä kevyen usvaisena aamuna hän oli nähnyt joen kimmeltävän etäällä lännen alamaalla auringon noustessa horisontissa. Se oli selkeä muisto, ja yksi hänen kauneimmistaan koko lapsuusajalta. Hän oli kiitollinen, ettei ollut unohtanut ainakaan sitä. Hän toivoi, että joku päivä löytäisi kotinsa ja perheensä, mutta hänestä tuntui, ettei hän olisi tiennyt mitä sanoa. Hän ei edes uskonut, että hänellä olisi rohkeutta lähestyä heitä. Tieto siitä, missä he olivat ja siitä, että he olivat kunnossa, sitä hän kaipasi ja siihen hän voisi tyytyä. Hän ei olisi halunnut tuottaa heille murhetta kertomalla ensin kuka oli, ja sitten kirouksesta, joka veisi hänet kuitenkin uudelleen heidän luotaan. Ehkä sitten, jos hän löytäisi keinon purkaa tämän, hän lähestyisi heitä…
Nagtrivuoret olivat jääneet taakse jo aikaa sitten, ja alla siinsi meri. Kylmä tihku oli helpottanut, mutta meri aaltoili yhä vain harmaana kuin suostumatta uskomaan, ettei sille ollut tarjottu tilaisuutta raivota ja syöksyä kohti rantaa. Lyoein haki ajatuksissaan Bralhonia toivoen, ettei ollut huolestuttanut tätä liiaksi poissaolollaan. Hänen oli ollut tarkoitus palata aiemmin, eikä hän sen vuoksi ollut juuri pitänyt taukoja paluumatkallaan. Mennessä hän oli pitänyt niitä aivan tarpeeksi. Mielensä perukoilla hän kuuli tutun äänen vuosien takaa, ja se kutsui häntä vätykseksi. Haltia ei hätistellyt muistoa entisestä omistajastaan pois päästään, vaan antoi sen jatkaa puheitaan niistä suuremmin piittaamatta. Hän erotti Sangaerin etäällä, ja hän tiesi pian saavuttavansa Nyagzarin, jonne Bralhon oli jäänyt heidän erotessaan. Hän oli varma siitä, että mies ei ollut poistunut pienemmältä saarelta, hän tunsi tämän tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä odotti häntä. Kun hänen alapuolellaan meri vaihtui ensin hiekkaan, sitten vehreään ruohoon ja vähitellen metsään, hän aisti toverinsa vahvasti. Tämä ei ollut yksin ja vaikutti jokseenkin varautuneelta, ja Lyoein toivoi, ettei tämä ollut pulassa. Välitöntä vaaraa ei tuntunut olevan, mikä oli helpotus. Ensin hän huomasi savun nousevan lehvistön seasta, ja sitten hän jo otti yhteyden Bralhonin. ’Oletko kunnossa?’ hän kysyi, vaikka tiesi, että mies ei välttämättä saisi vastaustaan hänelle saakka. Niin kävi tällä kertaa, ja Lyoein laskeutui hiljaisuuden vallitessa kaarrellen alemmas kohti paikkaa, jossa hän tiesi tämän olevan. Bralhon istui nuotion äärellä, ja häntä vastapäätä istui joku. Lyoein lähestyi tämän vieraan selkäpuolelta, joten hän ei osannut varmuudella sanoa tästä henkilöstä mitään. ’Olen pahoillani…’ Lyoein aloitti osoittaen sanansa Bralhonille, joka katsahti häneen kulmat hetken koholla. ”Anna olla”, sanoi mies kättään heilauttaen. ”En edes tiedä, mitä kadut tällä kertaa. Lähtöäsi vai sitä mitä tapahtui ennen sitä?” Hän pudisti päätään. ”Ollutta ja mennyttä.” Lyoein olisi halunnut huokaista, mutta laskeutui vain miehen vierelle. Tuntui hyvältä päästä vihdoin maan tasalle lepäämään, ja hän toivoi, ettei hänen aivan pian tarvitsisi nousta uudelleen siivilleen. Hän myös toivoi, ettei Bralhon huomaisi uupumusta, tuntui aina vieraalta, kun joku huolehti hänen peräänsä. Hän huomasi Bralhonin suuntaavan katseensa hänestä nuotion toisella puolella istuvaan henkilöön, ja Lyoein teki samoin.
Hän kuuli etäisesti, kuinka mies esitteli heidät toisilleen muutamalla sanalla –”Alanis, tässä on Yusil. Yusil, Alanis.” -, mutta ainakaan hänen kohdallaan se ei olisi ollut tarpeen. Tietenkin hän muisti valtiattaren kasvot, ja hetkeksi kaikki väsymys katosi kirotun haltian kehosta. Kyllähän hän oli tiennyt, että tämä eli, se velho oli kertonut asiasta hänelle sinä yönä, mutta oli aivan eri asia nähdä, todella nähdä, hänet siinä silmien edessä. ”Taidatte tuntea toisenne”, Bralhon sanoi, muttei kuulostanut yllättyneeltä. Lyoein ei tiennyt, mitä sanoa, eikä hän ollut edes varma, tunnistiko nainen häntä. ’Te todella elätte’, haltia sanoi lopuksi saatuaan itsensä koottua. Hän tunsi olonsa helpottuneeksi ja onnelliseksi, ja samalla jälleen hiukan uupuneeksi nyt, kun kaikkein suurin yllätys oli jo siirtynyt sivummalle. Hänen sydämensä ei kuitenkaan suostunut vielä täysin rauhoittumaan, ja hänen mielessään pyöri niin monta ajatusta, ettei hän saanut niistä edes selvää, vaikka olisi yrittänyt.
//Ei ollut Lyoeinin kirjottaminen helppoa, ei. :'D Pitää raapustaa enemmän sen näkökulmaa vastaisuudessa...//
|
|
|
Post by Chryseis on Mar 2, 2014 23:28:59 GMT 3
Harvemmin Alanis edes ajatteli omaa, punertavaa sulkapeitettään. Värikkään kotkan laskeutuessa haltia kuitenkin totesi pienemmän siivekkään sulkien olevan hyvin näyttävät. Sulkapukujen vertailu kuitenkin jäi lyhyeksi. Bralhonin esitellessä linnun Alanikselle ja toisin, haltia katsoi eläintä hieman tarkemmin kuin hän yleensä katsoi tuntematonta tässä tilanteessa. Kun ihmismies toteavasti pohdiskeli kaksikon jo tuntevan toisensa entuudestaan, Ierrawinin oli pakko heittää huppunsa niskaan ja katsoa lintua tovi vielä uudelleen kun hupun kangas ei ollut tiellä. Sen katseessa oli jotain hyvin, hyvin etäistä ja silti kovin tuttua. Haltia näytti hämmentyneeltä. Nainen kuuli hämärästi tutun äänen sanovan lauseen, jonka Alanis oli kuullut viimeaikoina varsin usein. Vastaus siihen tuli äänellä, josta huomasi haltian miettivän jotain varsin keskittyneesti. "Jos tätä voi elämäksi sanoa..." Alanis nojautui hieman taaksepäin, katsoi hetken tulta ja käänsi sitten taas katseensa ihmiseen ja agarinkotkaan. "Äänesi..." Haltia kävi ajatuksissaan kauempana menneisyydessä kuin mitä oli ikuisuuksiin uskaltanut. Ierrawinin muisti oli mitä ilmeisimmin siitä terävämmästä päästä, hyvä ominaisuus valtiattarelle. "Fánessúlië?" Alanis kysyi varovaisella äänellä. Ierrawinin olkapäät olivat normaalisti hieman jäykkinä, kuin valmiustilassa nopeaan miekan käyttöön, mutta nyt ne olivat valahtaneet veltoiksi kaikesta tästä hämmennyksen määrästä. "Vai ei Vaníssën mysteerin ratkeaminen riittänyt, tällä päivällä oli minulle vielä lisää kerrottavaa..." Lause oli lähellä ääneen pohtimista. Vantae kuikuili hieman kauempaa puiden lomasta. Mies heilautti kättään ja Alanis sattui juuri näkemään sen. "Tuota... Kaiulla on nälkä." haltiamies huomasi Alaniksen olevan sellaisen ajatustyön vallassa, että mustahiuksisen omassakin päässä melkein humisi. Alanis havahtui siinä istuessaan ja naurahti pienesti. "Tulkaa vain. Ja tuokaa samalla se hieman isompi vesileili." Vantae katosi hetkeksi varjoihin ja palasi sitten Kaiun ja nahkaisen vesinyssäkän kanssa. Kaiku hymyili tyytyväisenä, sekä tervehdykseksi jo rauhoittuneemman oloiselle miehelle, että iloisena saatavilla olevasta ruuasta. Vantae ja Kaiku eivät turhia puhuneet, vaan nappasivat itselleen lihapalat vartaasta. Alanis kääntyi takaisin vieraidensa puoleen. "Vaikutat olevan hieman uuvuksissa, haluatko?" Ierrawin kysyi linnulta ja osoitti raakaa lihakimpaletta läheisellä kivellä. Siitä oli aikaa milloin Alaniksella oli ollut vastaava olo. Yllättäen hänen mieleensä palasi muistoja, jopa henkilöitä, hovista. Eivätkä ne tuntuneet tällä kertaa pahoilta. Ierrawin kykeni ajattelemaan Wariandia ilman, että Tháronin kylmä katse peitti heti koko mielikuvan. Samalla hän muisti, miltä auringonnousu näytti linnan itätornista, ja miten ohi kiiruhtava parantaja saattoi tuoksua varsin hyvältä kaikkien rohtojen takia. Ierrawin ravisteli itsensä ajatuksistaan takaisin nykyhetkeen.
//Alanis ja nostalgiaryöpyt |'D Toivottavasti Lyoein ei ota nokkiinsa nimittelystä.... ^^'
|
|
|
Post by Chume on Mar 3, 2014 14:48:22 GMT 3
//Ei se osaa ottaa nokkiinsa, joten ällös huoli. :3 //
Lyoein ei sanonut, että elämä, ja se, mitä saattoi siksi kutsua, oli suhteellinen käsitys, sillä hänen näkemyksellään ei ollut suurta merkitystä. Kun Alanis näytti tunnistavan haltian, tämä nyökkäsi pienesti ja osoitti sanansa vain naiselle: ’Kyllä. Mutta pelkkä Lyoein riittää.’ Hän vilkaisi Bralhonin suuntaan syrjäsilmällä. ’Tai Yusil.’ Lyoein oli tottunut kuulemaan, kuinka aatelisia puhuteltiin sukunimeltä, ei hänen kaltaisiaan, ja oli outoa, että joku niin teki. Hänestä tuntui tutummalta, kun tyydyttiin etunimeen, ja kukaan ei edes ollut puhutellut häntä hänen oikealla nimellään vuosiin. Lisäksi oli yllättävää, että toinen ylipäätään muisti hänet. Hovissa oli paljon väkeä, ja jokaisen kasvon muistaminen oli varmasti hankalaa, etenkin jos niiden omistajan kanssa ei viettänyt erityisemmin aikaa. Hän pisti merkille muutoksen valtiattaren olemuksessa, muttei kuitenkaan kysynyt mitään. Haltia ei tiennyt paljoa saaren tilanteesta, miten hän olisikaan voinut oltuaan pois niin kauan, ja lentomatkallaankaan hän ei ollut kuullut paljoa: jokunen sana kapinallisista ja vainoista, mutta hyvin vähän mitään uutta tai sellaista, mitä hän ei olisi jo arvannut. Hän kuitenkin uskoi, että nainen ei ollut päässyt helpolla näiden vuosien aikana. Alaniksen oli sanottu kuolleen, eikä hän ollut julkisesti käsitystä korjannut – ei ainakaan ennen Lyoeinin lähtöä. Huhut kiersivät, tietenkin, ja ehkä joku niistä oli valtiattaren käsialaa, mutta yhtä kaikki nainen oli piilotellut. Mies oli melko varma siitä, että vuoden olivat olleet raskaita tällekin - tai eritoten tälle. Lyoein oli ollut muualla, maassa, jonka sota ei koskenut häntä, maassa, jossa hän olisi saanut lentää vapaana, eikä kukaan olisi pistänyt sitä merkille. Hän olisi vain ollut lintu muiden joukossa. Alaniksen seuraajia taas kutsuttiin kapinallisiksi. Ei valtaa vastaan käyty kevyesti ja seurauksitta, ja valtiattaren kohdalla tilanne oli varmasti vaarallisempi. Valtias oli halunnut hänen kuolevan, eikä ollut kovin todennäköistä, että tämän mieli olisi muuttunut tästä.
Vieras ääni sai haltian hätkähtämään, ja hän haki katseellaan äänen lähdettä. Puhujaksi paljastui mustatukkainen mies, joka katosi hetkeksi palatakseen sitten pian ihmismiehen ja Alaniksen pyytämän veden kanssa. Lyoein huomasi, kuinka Bralhon tarkkaili kaksikkoa, ja hän tiesi, ettei tämä luottanut heihin, muttei myöskään vaikuttanut tavattoman varautuneelta. Haltia huomasi ajattelevansa, kuinka kamala asia sota oli, se muutti mieliä liikaa, eikä se antanut rauhaa. Ei kukaan ansainnut sellaista. Hetkeksi hän palasi ajatuksissaan lapsuutensa kotikylään, lämpimään kesäiltaan, nauruun ja lintujen liverrykseen, kotoisaan savun ja ruuan tuoksuun. Sen he ansaitsivat, kuulumisen ja turvallisuuden tunteen. Ne, joita vainottiin, ne jotka sotivat. Myös nämä nuotion äärellä olevat, Lyoein ajatteli. Tällaiseen elämään ei kenenkään olisi pitänyt kuulua. Molemmat paikalle saapuneista kävivät kiinni lihaan, ja ainakin ihminen, jonka nimeksi Lyoein uskoi Kaiku, vaikutti varsin tyytyväiseltä saadessaan vatsantäytettä. Valtiatar tarjosi Lyoeinillekin syötävää, ja haltia nyökkäsi kohteliaasti, kumarsi linnun tavalla, kuten hänen vieressään istuva ihminen olisi todennut. ’Kiitän’, haltia sanoi haluten kovasti kieltää uupumuksensa. Hän ei kuitenkaan pitänyt valehtelusta, joten ei maininnut siitä mitään. Sen sijaan hän nappasi hänelle osoitetun lihan nokkaansa ja astui muutaman askeleen loitommalle kivestä. ’En tarkoita loukata, mutta tekin vaikutatte väsyneeltä. Pyydän, että pidätte huolen itsestänne.’ Jakakaa taakkaa, levätkää. Niin hän olisi halunnut sanoa, mutta hänellä oli aavistus siitä, mitä valtiatar olisi sanonut: hän ei halunnut vaivata muita liikaa, hänellä ei ollut aikaa levätä, ei nyt. Ehkä hän olisi sanonut toisin, Lyoein ei voinut varmasti tietää, mutta mikä oli jäänyt sanomatta, jäi vailla vastausta.
Haltia ei piitannut saamansa lihan raakuudesta, hän oli jo vuosien saatossa tottunut siihen. Nielaistessaan palan hän huomasi, että Bralhon yritti puhua hänelle ajatusten kautta, ja tällä kertaa hän siinä onnistuikin, joskin sanat kuulostivat etäisiltä. Lyoein pohti, pitäisikö hänen opettaa tätä magian saralla, ehkä tällä oli taitoa siihen… ’Sinä siis tiedät heidät?’ ’Valtiattaren, kyllä’, haltia vastasi huomaten, että päällepäin Bralhon vaikutti vain olevan omissa ajatuksissaan. Tietenkään tämä ei halunnut kenenkään olettavan, että he keskustelivat, ja tämä näkyi päätelleen, että mikäli haltia ja nämä hänelle vieraat tiesivät toisensa entuudestaan, he tietäisivät haltian telepaattisista taidoista. ’Heihin voi siis luottaa?’ Lause oli enemmän kysymys kuin toteamus. ’En voi päättää puolestasi, mutta minä luotan heihin. Jos et yritä mitään, eivät hekään’, Lyoein sanoi napatessaan palan lihaa suuhunsa. Hetkeen haltia ei kuullut Bralhonin ääntä, ja hän mietti, yrittikö tämä sanoa jotain vai oliko tämä muuten vain hiljaa. Sitten: ’Luotan sinuun.’ Lyoein kohotti katseensa ja katsoi hetken miestä, joka tuntui rentoutuneen jonkin verran ja asettuneen hiukan mukavampaan asentoon. Pian haltia palasi takaisin ruokansa pariin päättäen pysyä hiljaa. Ei hän olisi edes tiennyt, miten vastata.
|
|
|
Post by Chryseis on Mar 4, 2014 17:45:28 GMT 3
Nuotio rätisi ja paloi jo hieman rohkeammin kun tihkusade alkoi viimein väistyä. Haltia otti itselleenkin vähän jo kärähtäneen lihanpalan. "Ah..." Alanis naurahti hieman surkeana. "Pienet, rauhaisat hetket nuotiolla ovat minulle täydellisintä lepoa. Pieni keskustelunpoikanen tuttujen tai tuntemattomien kanssa saattaa olla vain pieni valonpilkahdus, mutta kun niitä kertyy ajan mittaan ne valaisevat isomman alueen kuin uskookaan." Alanis hymyili pienesti ja kohautti olkiaan. "Voi olla vaarallista yrittää valaista liikaa yhdellä kertaa." Vantae nielaisi ja nojautui lämmittämään käsiään nuotion yläpuolella. Viimeaikoina tummahiuksinen oli saanut toden teolla patistaa Ierrawinia nukkumaan. Haltianainen olisi moneen otteeseen venyttänyt omaa, öistä vahtivuoroaan vain, koska ei muka saisi ikäviltä ajatuksilta nukuttua. "Alaniksella on tapana puolitorkkua kuin lintu termiikillä. Kerrankin hän nukahti kesken matkan ja herättyään huomasi määränpään jääneen jo taakse." "Vantae!" Alanis laski lihanpalansa ja inahti, haltiamies naurahti. "Hän ei koskaan myönnä sitä" mies iski silmää "mutta totta se on." Alanis pudisti päätään ja hymyili hieman nolostuneena. "Olen kyllä torkkunut lentäessäni mutta Vantaen väittämä koskee ratsain taitettua matkaa, enkä edes osaa nukkua istuen", nainen täsmensi hiljaa. Haltia söi lihansa ja osoitti sitten Bralhonin suuntaan. "Huomaatko minkä päällä istut?" Se oli saattanut näyttää nopeasti katsottuna punertavalta kankaanpalalta, sellaiselta minkä päällä Kaiku istui (pala hänen edellistä, jo hajonnutta takkiaan). "Se on siipisulkani joka sattui irtoamaan toissapäivänä." Kaiku söi jo ties kuinka monetta kimpaletta eikä malttanut edes pureskella suutaan täysin tyhjäksi: "Hyvä istuinalusta. Vedenpitävä. Siitä saisi myös kestävän hernepyssyn tai lohikäärmeelle sopivan sulkakynän." Alanis katsoi Kaikua hieman huvittuneena. Kaiulla oli tapana keksiä joskus aivan hulluja ajatuksia, vieläpä sellaisia mitkä todettiin varsin toimiviksi kokeilun jälkeen. Ierrawin katsahti taivaalle. Puiden latvojen lomitse näkyi vielä pilviä, ne lipuivat laiskasti eivätkä osoittaneet merkkiä vedestä tai myrskystä. Hetki sitten seurue oli istunut apaattisena tihkusateessa. Tällä hetkellä Alanis tosiaan tunsi lepäävänsä. Hänen mieltään ei varjostanut mikään iso ja pelottava, sillä ainoa huolenaihe oli Zebanin paluun ja uutisten odottaminen. "Yusil on nähnyt saaren ylhäältä ja kulkenut linnunteitä. Oletko itse koskaan lentänyt?" Alanis kysäisi. Kysymys ei varsinaisesti liittynyt mihinkään, mutta haltiaa asia kiinnosti. Ierrawin ei ollut juurikaan ajatellut Usvan takaisia maita, eikä täten osannut eläytyä sieltä kotoisin olevan kokemuksiin kotosaarestaan. Ehkä juuri tämä pieni, hieman lapsenomainen kiinnostus juuri nyt piti ahdistavat asiat loitolla Alaniksen mielestä - ja siitä hän oli kiitollinen.
//derp derp. Alanis on joko nukkunut liikaa tai sit on yliväsyny ku tolleen vaan mieli uhkaa kirkastua kesken suihkepullosateen xD Laitoin ton lentämisjutun nyt vähän silläkin varjolla tonne että sitä voi käyttää siltana siihen että Rantti muistaa lohikäärme-etsintänsä tai jotai?? En tiedä enää itsekään ;u; Oikeammin siksi jos Bralhon haluaa päästä Alaniskotkan reppuselkään ennen kuin palataan taas vakavampaan keskusteluun öh........ Menen nurkkaan itkemään.
|
|
|
Post by Chume on Mar 5, 2014 18:52:48 GMT 3
Bralhon hymähti huvittuneena kuunnellessaan Vantaeksi kutsutun sanoja. Alanis ei vaikuttanut kovin ylpeältä tapahtuneesta, ainakaan tämän reaktiosta päätellen. Yusil taas katsoi kohti valtiatarta silmissään katse, jonka Bralhon itse tunsi varsin hyvin, ja joka yleensä tiesi samanlaista saarnaa kuin mitä mies oli parantajilta tottunut kuulemaan. ’Teidän on levättävä enemmän. Ei ole turvallista nukahtaa silloin, kun ei ole tarkoitus, etenkään teidän kohdallanne.’ Hetken kotka oli hiljaa ja räpäytti sitten silmiään kuin tajuten, mitä olikaan sanonut ja kenelle. ’Ah, pyydän anteeksi’, se sanoi, ja jos se olisi ollut ihminen, se olisi mutissut. Bralhon ei voinut olla naurahtamatta reaktiolle hyväntahtoisesti, se kuitenkin oli tarkoittanut sanoillaan vain hyvää. Eikä se edes ollut ollut väärässä, joten ei sitä mistään voinut syyttää.
Kun nainen osoitti Bralhonin suuntaan puheenaihetta vaihtaen, mies katsahti sivulleen. Hän ei todella ollut kiinnittänyt sen suurempaa huomioita siihen, mihin oli käynyt istumaan, ja sulaltahan se näytti. Hän tuijotti sitä hetken – siipisulka? – ja muisti sitten tämän haltioiden muuntautumistaidon. Alanis siis muuttuu linnuksi? hän mietti siirtäessään katseensa takaisin kolmikkoon, josta tällä kertaa puhui se ihmismies, joka oli jokin aika takaperin osoitellut häntä jousellaan. Kaiku taisi olla tämän nimi, ellei hän aivan väärin ollut kuullut. Lohikäärmeelle sopiva sulkakynä… Mies vilkaisi sulkaa uudelleen. Toivottavasti kaikki lohikäärmeet eivät olleet niin kovin suuria. Ehkä kuninkaalle kelpaisi jokin pienempikin eläin, hän toivoi, vaikka tiesi paremmin. Hän olisi halunnut huokaista syvään, mutta näki kuitenkin parempana olla herättämättä kysymyksiä. Bralhonin eriparisilmät siirtyivät Vantaesta Alanikseen, ja hän sanoi tälle: ”Taidat olla hyvinkin vaikuttava näky linnunhahmossasi.” Mies oli rehellinen sen sanoessaan, sillä jo sulka itsessään oli suuri, ja hän saattoi vain kuvitella, kuinka kookas oli lintu, josta se oli lähtenyt. Yusil taisi olla poikanen siihen verrattuna, mutta pelkästään kokonsa puolesta. Ei hänen toverinsa enää erityisen nuori ollut, hän mietti. Se oli vaikuttanut täysikasvuiselta jo heidän tavatessaan, elämää nähneeltä, jopa. Rehellisesti sanottuna mies ei ollut ennen edes pohtinut, kuinka vanha Yusil oikeastaan olikaan, mutta nyt kun hän asiaa ajatteli, hänestä tuntui, että se saattoi olla jo melko vanha kotkaksi. Kysyminen tuskin auttaisi, se joko ei vastaisi, tai sitten se ei edes pitänyt lukua asiasta. Nyt se nökötti hiljaa ja lihansa jo syöneenä, ja sen katse tuntui hakeutuvan aina kulloisenkin puhujaan. Bralhonista vaikutti sille, että se kuitenkin pariin otteeseen vilkuili kohti Alanista kuin joko varmistaakseen, että tämä oli edelleen siinä, tai varmistaakseen, että se todella oli nähnyt oikein.
Puheenaiheeksi nousi lentäminen, eikä Bralhonin tarvinnut edes muistella vastatessaan: ”Olen kerran, vuosia sitten, eikä se ollut pitkä retki. Se oli isoveljeni idea, ja hän sai kaksi serkkuammekin suostumaan. Linnaan oli hiljattain tuotu viisi…” Bralhon haki hetken paikallista sanaa, mutta tajusi sitten, että näitä eläimiä ei välttämättä edes ollut täällä. ”Kutsumme niitä nimellä anyir. Ne ovat tavallista ratsua suurempia ja monesti varsin pahansisuisia. Niiden kouluttaminen on oma työnsä, mutta veljeni ehdotti, että voisimme keskustella niiden kanssa, sopia pienestä lentoretkestä.” Heillä oli todellakin ollut etu puolellaan verrattuna eläimistä vastuussa olleisiin, jotka eivät osanneet oikeastaan lainkaan kommunikoida muiden kuin oman lajinsa edustajien kanssa. ”En tiedä, miten hän sai minut suostumaan, mutta menimme pihaan ja pääsimme kuin pääsimmekin yhteisymmärrykseen niiden kanssa. Päivä oli varsin kuuma, ja niillä on melkoinen turkki, joten pääsimme melkein heti lähdettyämme pulahdukselle mereen.” Mies hymähti huvittuneena, sillä sitä yksikään heistä ei ollut odottanut. Serkkutyttö Alaya olikin tovin saanut selitellä märkää mekkoaan ja Esdar päähänpistoaan sekä sitä, miten he olivat ensiyrittämällä saaneet nuo ”pedot” puolelleen. Ei heidän taitonsa puhua eläimille milloin onnistuneemmin, milloin vähemmän onnistuneemmin, ollut mikään suuren luokan salaisuus, mutta moni eli siinä luulossa, että anyirit nyt vain sattuivat olemaan haluttomia yhteistyöhön. ”Se oli mukava kokemus, sitä en voi kieltää. Sen päivän jälkeen ei kuitenkaan enää tarjoutunut uutta tilaisuutta.” Huomatessaan, että pilvet eivät enää tihkuttaneet vettä seurueen ylle, Bralhon laski hänkin huppunsa, sillä loppupeleissä se kuitenkin vain rajasi hänen näkökenttäänsä. ”Teille taitaa tarjoutua näitä tilaisuuksia paljon useammin”, hän enemmän totesi kuin kysyi.
//Ja selvis, et Lyoeinilla on parantaja-mode, jolloin se sanoo sanottavansa henkilöstä riippumatta ja häpeää sitten jälkikäteen. :’’D Oli uutta mulle.//
|
|
|
Post by Chryseis on Mar 13, 2014 23:06:31 GMT 3
Alanis hieraisi niskaansa kuultuaan Lyoeinin kehotuksen lepäämisestä. Tietenkin haltialintu oli oikeassa ja vastaukseksi sille Ierrawin nyökäytti päätään ja hymyili. "Olet enemmän oikeassa kuin raaskin edes myöntää", nainen kuiskasi siivekkäälle. Hän seurasi Bralhonin kertomusta lentävistä ratsuista. Hiljalleen haltian kasvoille piirtynyt hymy leveni ja leveni. Ihmisen päästyä loppuun nainen naurahti. "Kuulostaa varsin hauskalta", mielikuva joka oli kehittynyt haltian mielessä oli huvittava, "mutta olet oikeassa. Olen lentänyt lähes yhtä paljoin kuin kulkenut jalan. On kuitenkin aivan erilaista lentää itse tai lentää toisen olennon selässä. Jälkimmäinen on tietyllä tavalla hauskempaa" Alanis pohti "se tuntuu kai enemmän vatsanpohjassa." Kaiku oli viimein saanut syötyä pahimpaan nälkäänsä. Vantae näytti hetken aikaa pohtivalta. Mies oli iloinen tästä nuotiohetkestä ja vieraista. Moiset asiat saivat Alaniksen olon silmin havaittavasti kevyemmäksi. Tummahiuksinen haltia myös aavisti mitä kapinattaren mielessä liikkui, nainen vain ei välttämättä uskaltanut sanoa sitä ääneen peläten sen olevan jollain tavalla epäsopivaa tai muuta vastaavaa. Siksi Vantae nojautui polviaan vasten siinä istuessaan. "Kuulkaahan, eikö teidän ollut määrä lähteä etsimään oravaa?" Tottahan se oli. Alanis oli puhunut suunnitelmastaan aamulla, mutta lykännyt sitä sateen takia. "Taivas ei enää itke. Jos ottaisitte nuorukaisen mukaan ylimääräiseksi silmäpariksi?" Nuorukaisella haltia tarkoitti tietenkin ihmismiestä. Alanis havahtui, näytti hetken mietteliäältä ja nyökytteli sitten pienesti. "Etkö pidä sitä vaarallisena? Yritit aikaisemmin saada tehtävän itsellesi", haltia muistutti. "Olen varpunen. Sitäpaitsi partioituani reittiä mitään poikkeavaa ei löytynyt, lisäksi, teidän silmillä erottaisi muurahaistenkin joukosta kuka on uhka ja kuka ei." Alanis katsahti Bralhoniin, sitten taas Vantaeen. "Totta, luulisin. Pieni lento voisikin tehdä terää istumisen jälkeen. Mitä sanot, Bralhon? Lähdetkö kyytiin?" Alanis näytti iloiselta, mitä hän oikeastaan olikin. Tietynlainen leikkisyys paistoi naisen olemuksesta läpi silloin tällöin, hetkinä jolloin sille oli mahdollisuus. Tämä oli juuri sellainen hetki. "Silloin tosin sinun olisi hyvä ottaa Kaiun kaapu lainaksi. Ylhäällä voi olla hieman vilpoisaa varsinkin kun sade meni kastelemaan sinut." Kaiku nyökytti päätään hillityn innoissaan mutustaen yhä lihanpalaa: "Shuohiddelen. Awamish nauddii shuuresdi gokemaddomambien wennäddämisestä."
|
|