Hajisan: Roasted almonds and leather

[Deleted]

//Aloitus siis KuroNekoa ja Elyaa odottamaan //

Lana

Katupöly ei tänään päässyt kivitien pintaan laskeutumaan, väkeä riitti ja askelet nostattivat nuo pienet hiukkaset tanssimaan yhä uudestaan ja uudestaan. Musiikki sekoittui toiseen, rytmit sulivat yhteen ja puheen loppumaton virta kuului kaikkialla. Missä haltia ehosti tarjolla olevia seppeleitä, missä nahkurin pajan lämpöiset tuoksut avautuvan liikkeen ovesta tulvahti. Lihanyyttien tuoksu pöllähti vasemmalta ja paistetun mantelin makeus oikealta. Punaiset suuret silmät eivät kuitenkaan etsineet ruakaisten tuoksujen lähteelle omistajaa, vaan nainen keskittyi, ympäröiviä nakujalkaisia huomattavasti lyhyempänä, kävelemään eteenpäin, josko löytäisi vähän väljemmän kohdan hengähtää.

Väenpaljoudesta aiheutuvasta kuumuudesta huolimatta, oli juuri kaupunkiin saapunut yhäkin huppu päässään, mutta se asia oli korjattavissa. Faunitar puikahti pois haltiamiesten takaa kahden käsityökojun välikköön, jossa myös kiitettävän varjoisaa oli. Karvaiset, mutta todellisuudessa hyvin näppärät, sormet kohosivat hupun reunamille, laskien tuon viitan selkään. Toki tämä kaupunki oli nähnyt fauneja ennenkin, varmasti jopa Frea’an suvun kaukaisia rihmoja asutti paikkaa, mutta nelikorvaisia sorkkajalkaisia ei varmaan tavalliseen toripäivään mahtunut. Vihreän villakankaan väistyttyä kohosivat kaikki nuo neljä suippokärkistä kuuntelemaan ja musiikin tyylilajeja riitti varmasti kullekin omansa, vaikkei Lana niistä kovinkaan kiinnostunut ollut. Korviakin tarkemmin tutkivat silmät ohitse kulkevaa väkeä, josta harmittavan moni oli sitä karvattomampaa laatua, Valtiaan kiitos kuitenkin haltioita, eikä ihmisiä. Sydän rauhoittui siis hitaamman sykkeen ottamaan ja korvatkin herkesivät heilahtelemasta asettuen kiiltävien kiemuraisten sarvien taakse.

Lanalla ei ollut kiirettä, tämä päivä oli pyhitetty vain sopivan majapaikan etsimiseen, joka tuskin oli ongelmaksi väkimäärästä huolimatta. Silti molemmin puolin käsityöläiset silmäyksen loivat pysähtyneeseen, joka ei kuitenkaan hypistellyt nahkaisia laukkuja tai kynttilätarvikkeita, joita myytävänä olisi ollut. Oma laukku oli aivan riittävä, vaikka se oli ehkä koruton ja yksinkertainen, vaan miksipä viitan alle kuitenkin jäävän tulisikaan niin korea olla. Kynttilänjalalla nainen tekisi vielä vähemmän, ellei tulisi tarve metallisella esineellä jotain nakujalkaista mäjäyttää. Korvat värähtivät ajatuksen myötä ja katse jopa hetkeksi kallistui noiden metallisten käsitöiden puoleen. Viitan kätköistä vyöltä kuitenkin löytyi myrkyin kyllästetty tikari, joka vastaavassa tarpeessa varmasti työnsä tekisi, vaikkei Lana kummoinen taistelija ollutkaan. Kojun pitäjä kääntyi jo faunittaren puoleen ja tuntui olevan valmis pitämään kunnon myyntipuheen tuotteistaan, kun kaikeksi onneksi maksava asiakas veti haltiaherran huomion puoleensa. Tilanteen hyödyntäen, puikahti Lana jälleen kadun virtaan korvat musisoinnin mukaan välistä värähdellen.

[Suzume]

//Täältä hyppelen paikalle kera Elyan//

Elya Korpinsydän

Toripäivä. Yksi sana, joka sai niin monta mielipidettä. Tärkein niistä kuitenkin Elyalle oli vain hänen omansa. Toripäivä. Musiikki ja tuoksut leijailivat yhteen ja muodostivat kovan kiireen, melun ja iloisuuden tunteen yhtä aikaa. Väkijoukko poikkelehti ympäriinsä, etsivät kojuilta löytöjä, talloivat toistensa jalkoja yrittäessään keretä ensimmäisenä apajoille. Eri ruoat ja yrtit saivat pään jo kipeäksi, melu nousi välillä haltiakorville sietämättömäksi. Toripäivä. Ja Elya olisi halunnut olla missä tahansa muualla.

Haltia pujotteli sulavasti väkijoukossa eteenpäin. Harmaa kaapu oli pitkä, tribaalikuvioita hupunreunassa ja musta mekko oli vielä hieman tomuinen viime yön matkasta. Nyt jos koskaan Verentaitaja halusi vain heittää hiostavan hupun päältään ja juosta viileään varjoon levähtämään. Mutta eihän sitä voinut tehdä, oli töitä, töitä. Työ oli pitkästä aikaa poikkeavanlainen, hyvä niin. Eipähän elämä ruennut tylsältäkään tuntumaan, kun vaihtelua saatiin. 'Tosin tästä hälinästä ei löydä ketään, ellei ole tarkkana,' vihreäsilmäinen mietti kun ohitti muutaman haltiamiehen porukan, jotka loivat häneen vihaisia katseita. Elya jatkoi matkaansa.

Eilenaamulla Elya oli saanut kiireisen, vaikkakin hyväpalkkaisen työn. Tästä hän ei ollut voinut kieltäytyä, vaikka oli ollut juuri saapunut ja joutui taas lähtemään matkaan. Koko yön hän oli juossut ja hyppinyt metsien läpi, päässyt perille ja joutunut keskelle markkinahullutusta.
'Etsi myrkynkeittäjätär, taitava fauni. Tuntomerkkeinä toimivat kierteiset sarvet ja kaksi korvaparia. Palkkio on hyvä, joten oletan sinun pärjäävän tällä tiedolla. Tuo faunilta tarvittavat myrkyt, jotka listassa lukevat...'
Pitäisi siis löytää tämä fauninainen.Se oli ensimmäinen osio. Helpommin sanottu kuin tehty, tässä hälinässä, noilla vähäisillä tiedoilla. Pitäisi turvaantua johonkin kätevämpään kuin näköaistiin...
Verentaitaja pysähtyi keskelle vilkasta katua saaden siitä hyvästä muutaman tönäisyn ja ärtyneitä tuhahduksia. Elya sulki silmänsä ja keskittyi... Missä hän tuntisi erilaisen sydämensykkeen... Kolme haltiaa edessä... Ei. Erilainen kuin haltian veri... 'Löytyi!'
Haltian silmät rävähtivät auki. 'Fauni on lähes suoraan edessäpäin!'
Elya kiihdytti askeleitaan, tunki eteenpäin, pujotteli käyttäen kyynerpäitään edetessään. Huppu vetäistiin tiukemmin päähän, nyt hän jo näki faunin, ainoa riski olisi että liikkuessaan nopeasti hänetkin huomattaisiin.
Musiikki ja muut taustahälinät saivat nyt unohtua, ainoa mihin Elya keskittyi joka solullaan oli saada kohde kiinni. Hän voisi yrittää puhuttaa faunia. Mutta jos toinen lähtisi karkuun, tulisi tästä haastavampaa... 

[Deleted]

Lana

Faunin nauttiminen jäi vähäiseksi juuri nyt, kun jälleen onnistuivat leveät, tai ainakin hänen omiaan leveämmät, selät tukkimaan pääsyn seuraavaan väljempään rakoon väkivirrassa. Turhautuminen ei paistanut kasvoilta, ei sellainen sopinut vaikka tuittupäinen puoli siihen taipuvainen välillä olikin, mutta sisällä syvällä oli nainen valmiina muuan sanarikkaan käsimerkin nostamaan. Tyydyttävä oli antaa jonkun muun oma askelten mitta päättää, samallahan sitä saattoi vaikka kojujen sisältöä tutkia. Läheisten askelten rytmiin sekoittui kuitenkin kauempaa kiireisempiä ja tämän tiedon painautuessa alitajuntaa, alempi korvapari käännähti paremmin asiaa seuraamaan.

Oliko kyseessä kiireinen asiakas, myyjä vaiko rosvon perään lähtenyt? Huutoja ei kadulle kantautunut ja olivatko askeleet kaukana vaiko muuten hiljaisemmaksi suunnitellut. Nainen käänsi päätään, vaan ei lyhyempänä voinut kuin takana juuri seisovien rintakehät ja kasvot nähdä. Mieli koitti turrutella noita varovaisen sielun luuloja, lytätä asia, sillä pieni oli todennäköisyys, että faunittaren, hänen, perässä ketään olisi. Silti mielikuva ilkimielisestä ihmisestä kauhistuttavasti sisällä kipinöi, juoksemaan käski ja piiloon hakeutua kehotti. ’Rauhallisesti nyt vain, ei kukaan ihminen kehtaa keskellä väkijoukkoa...’, Lana tyynnytteli itseään mielessään. Nainen ei ollut varma edes siitä, mitä pelkäsi ihmisen hänen tekevän, oli kerrassaan naurettavaa kuvitella kuitenkaan, että mitään näkyvää yksikään niistä kehtaisi. Vaan ei sitä tiennyt, tämäkin kaupunki oli niitä harvoja, joissa huhuttiin ihmisten jopa asuvan, vaikka Valtiaan silmien alla oltiin.

Lana nosti vaistomaisesti hupun takaisin päähän korvansa peittääkseen, ehkäpä näin hän menisi lyhyestä ihmisestä, eikä mahdollisella öykkärillä riittäisi mielenkiintoa. ’Et edelleenkään tiedä, onko kukaan perässäsi, tai onko edes kenenkään perässä’, nainen muistutti itseään, vaikkei se oloon auttanut hetkeäkään. Ehkäpä siitä tulisi kuitenkin turvallinen olo, jos kiiruhtavilta askelien läheisyydestä pääsisi pois.


Kadun risteys tuli kuin itse lahjana joltain suuremmalta voimalta, vaikka toki samalla paikalla se oli seissyt vuodesta toiseen. Kolme suuntaa johon mennä. Vasen tuntui viettävän vähän korkeammalle kapeampana kuin kaksi muuta vaihtoehtoa. Kojuja toki oli senkin varrella, mutta vain toisella puolella. Vasemmalla puolella oli myös suuri puuovi, jonka yllä kettinkien varassa kiikkuva puukyltti mainosti paikan nimeä. Kiekuraiset kirjaimet eivät kuitenkaan Lanalle juuri sillä hetkellä auenneet, mutta eiköhän paikasta jotain juotavaa ja syötävä tuoksun perusteella saisi.

Takana tulevat ääntelehtivät jo siihen malliin, ettei naikkosen hidastunut kävelytahti miellyttänyt, joten huppunsa yhä syvemmälle vetäisten Lana valitsi tuon kapeamman kadun uudeksi suunnakseen. Väkeä oli väljemmin ja faunitar saattoi taas oman kävelytahtinsa päättää. Yhäkin tarkkaan kuulostellen, mutta päätään kääntämättä nainen tarkkaili selustaansa, vaikka huppu tiellä olikin hiukan ääniä suodattamassa. Toinen käsi nypläsi hiukan hermostuneena viitan solkea, ettei mokoma vaate vain liiaksi auennut ja häntä paljastanut, vaikka lyhyt viitta vain kintereisiin asti oli alunperinkin, eikä jaloista voinut olla lajia tunnistamatta. Tikarin paikka vyötäisillä polttui mieleen, kuinka nopeasti sormet löytäisivätkään tutun kahvan ja heilauttaisivat lyhyen terän esille. Faunitar laski sekunteja, vaikka oma sydämensyke vaikeuttikin laskutoimitusta pahemman kerran.

[Suzume]

Elya

Väkijoukossa eteenpäin tunkien pikkuinen Elya pyrki astumaan samaan tahtiin kuin muutkin. Hän oli treenannut, treenannut paljonkin. Mutta eikös fauneilla ollut melko hyvä kuulo? Tämä faunitar kuulisi hänet varmasti... Eri asia olisi, miten toinen suhtautuisi koko ajan tiheämpää tahtiin tuleviin haltianaskeliin. Nyt hän näki faunin, tuo veti huppunsa päähän, kuin piiloutuakseen. 'Veresi paljastaa sinut' haltia hymähti itsekseen. Nyt kun hän oli faunin löytänyt, hän ei päästäisi tätä niin helposti silmistään. 

Elya oli hyväksynyt tämän työn suurimmaksi osaksi uteliaisuudesta. Myrkynkeittäjä. Jos tuon faunin etsimisestä maksettaisiin näin ruhtinaallisesti, toisen täytyi osatakin jotain. Hänen työnantajansa eivät olleet tyhmiä. Verentaitaja oli itse ollut suunnattoman kiinnostunut tästä "myrkynkeittäjästä" ihan vain saadakseen tietää, oliko toinen huhujen arvoinen. Sitä haltia kyllä epäili suuresti.

Fauni näytti aprikoivan minne mennä. Elya tuhahti, toinen oli huomannut hänet. Tai ainakin tajunnut ettei kaikki ollut kohdallaan. Huppupäinen sujahti vasemmalle risteyksestä, pienemmälle kadulle. Hyvä niin, vähemmän porukkaa. Huono niin, aukeampi tila. Nyt hän ei voisi enää väijyä faunia.
Elya pujahti kadun reunaan, astumatta vielä piilostaan kadulle ja kuulosteli. Toisen sydämensyke nousi, hermostuneisuuden mittaan. Hän tunsi, kuinka hädissään fauni oli: Ei paniikissa eikä peloissaankaan, mutta varuillaan, varuillaan ja hermostunut.
Elya nykäisi huppuaan vielä paremmin kasvoille, hohtavat vihreät silmät näkyivät sen alta hieman. Sitten hän käännähti rauhallisesti, mahdollisimmän luonnollisesti kujalle. Turhaahan moinen esitys oli, eiköhän toinen ollut kuullut hänen saapuvan. Oikea käsi kohosi puolustukseen, kyljen viereen nyrkkiin, pikkurilli suoraksi ja vasen käsi kämmenpuoli alaspäin suoraksi. Lasinen terä hänen hihansuuhunsa piilotettuna muisteli olemassaolostaan, mutta Elya elätteli toivoa että sille ei olisi tarvetta. Ellei toinen hyökkäisi, tai suostuisi hänen puheisiinsa... Silloin haltia vaikka hyökkäisi, kunhan saisi työn hoidettua.
"Dhanalai Frea’a?" haltia kysäisi ilmoitusluontoisella äänellä. 

[Deleted]

Lana

Askeleet katosivat, jos niitä oli koskaan ollutkaan. Mieli teki kurkata olan yli risteykseen, vaan senkään vertaa ei tahdottu toiselle vihjettä antaa, jos joku pysähtyneenä hänen selkänsä perään vaani. Yhäkin toinen karvainen käsi viitan soljella fauni odotti ja korvat hupun sisällä värähtivät kangasta liikauttaen. Kiireinen oli varmasti jonkun muun perään jo lähtenyt, pakkohan niin oli olla. ’Nyt ihan rauhassa vain...’ Lana rauhoittui, lopulta niinkin kovasti etteivät nuo normaaliin tahtiin kuuluneet haltian askeleet mitään painavampaa huomiota ansainneet, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Joku kadulle kääntyvä asiakas vain, sanoivat aivonystyrät suoraan emännälleen. Siksipä sitä suurempi yllätys oli, kun ääneen lausuttavan kuuli fauni nimensä.

”HIIIIIIhhhh”, äännähdys livahti huulien välistä, kun koko pieni naisihminen jännittyi suoraksi kuin mistäkin pahanteosta yllätetty lapsokainen. Huppu valahti niskaan kuin tilauksesta ja punaisin silmin luotiin yli oman olan tuo pelästynyt ensimmäinen katse saapuvaan. Jo väriltäänkin tuliset silmät haastoivat ja silti pelolla odottivat noita aivan liian ihmismäisten piirteiden löytymistä. Katse mittasi tuntemattomien kasvojen suhteen nopeasti, pisti merkille tuon naisen kauneuden, sirouden ja pituuden, niin hyvin kuin toisen hupun varjo salli. Haltia, ei tuollaiseen kauneuteen moni ihminen pystynyt. Raskaan helpottunut henkäys kertoi tunnistuksen lopputuloksesta. Lana sulki hetkeksi silmänsä ja taputti hiukan rintakehäänsä sydämen kohdalta, kuin vanhaa ystävään siinä lepytelläkseen. Ei ollut syytä pumpata verta niin kiihkeään rytmiin enää, kaikki oli, jos ei hyvin, niin odotettua paremmin ainakin.

”Taponlehti sentään... Kyllä, olen Dhanalai Frea’a”, pieni pelonjälkeinen hengästyminen koristi sanoja, mutta tomerana fauni oli ympäri kääntynyt ja laskenut nyt kätensä lanteilleen. Edestä avonainen viitta paljasti faunin arkitamineissaan, niissä vähäisissä mitä karvaisen nyt koskaan tarvitsi pitää. Punaiset silmät etsivät kontaktin tulokkaan vihreistä, eikä pelko enää ruskeita kasvoja koristanut. Oma lyhyys ei tuntunut vähentävän lainkaan sitä arvokkuutta, joka suoraselkäisesti toiselle nähtäväksi annettiin.
”Nuori neiti, toivon todella, että tarkuituksenne ei ollut vain säikäyttää sydänraasua kurkkuuni”, Lana lausui näpsäkkäänä ja ihme ettei odottavasti ihan sorkkaansa vasten katua naputellut, olisi tuo ääni sopinut varmasti mielikuvaan, mikä täti Frea’asta nyt tuli. Kiukkuiseksi ei faunitarta voinut kuitenkaan luonnehtia, sillä eihän tässä todisteita ollut toisen syyllisyyteen, tahattomaksi oli siis tapahtunut vielä luettava kaiken reiluuden nimissä.

[Suzume]

Elya

Fauni oli laskenut huppunsa ja kääntynyt Verentaitajaa katsomaan. Elya odotti yhä hieman varautuneesti toisen reaktiota, joka paljastui olevan jotain helpotuksen ja säikähdyksen väliltä. Elya laski kätensä puolustusasennosta. Faunitar oli juuri se, ketä hän oli etsinyt: tuntomerkit passasivat yhteen, eikä toinen näyttänyt kysymystä nimestä kieltämänkään. Punaiset silmät tarkastelivat haltian piirteitä. Hän tunsi kuinka faunin sydämensyke rauhoittui sitä mukaa, melkeinpä jo normaalin tasolle.

Fauni kääntyi ympäri, ja totesi Elyan aavistukset oikeaksi. Haltia hymähti itsekseen. Toinen oli selvästikin säikähtänyt hänen varjostuksestaan. Eihän sitä joka päivä lähde haltia väijymään perään keskellä torihälinää. No, Elya ei välittänyt vaikka toinen olisikin säikähtänyt. Tämä oli hänen työtään. Miksi siis muiden mielipiteistä välittämään. Kun itse tiesi omansa, pärjäsi elämässä. Se riitti hänelle.

Faunitar näytti hieman närkästyneeltä tokaistessaan Elyan säikyttelystä. Tädittely olisi ollut jo liikaa, mutta fauni antoi selvästi tätimäisen kuvan itsestään.... Kohta varmaankin rupeaisi ohjastamaan haltiaa kunnollisesta tapaetiketistä. Saarnaa hyvästä käytöksestä vakooja viimeisenä tässä halusi.
Elya virnisti hieman, huppu heilahti pois päästä ja paljasti pitkät, hopeiset kiharat ja sirot kasvot kokonaisuudessaan. Haltia haroi hiuksiaan, huohahtaen samalla... Varjo ja viileys, viimeinkin.
"Aikomukseni ei ollut suotta pelotella. Seurasin sinua aivan syystä..." hän hymähti.
"...Myrkynkeittäjä Dhanalai," haltia lisäsi vielä. Verentaitaja kohotti kätensä ristiin hopeisten rannekorujen helähtäessä samalla. Sitten hän jatkoi:
"Olen tässä kaupungissa tasan yhdestä syystä: löytääkseni sinut. Olet saavuttanut vähän mainetta taidoillasi alamaailmankin puolella..." haltia piti pienen tauon ja jatkoi:
".... Mikä voi kuitenkin olla vain aiheetonta palturiakin."
Yksi syy miksi Elya oli hyväksynyt työn tällä kertaa oli uteliaisuus. Tätä huhuttua myrkkyjen asiantuntijaa hän oli halunnut päästä tapaamaan. Alamaailmassa kiersi paljon huhuja ties mistä, piti vain osata erottaa totuus ja keksitty toisistaan. Elya oli aina kiinnostunut selvittämään mitä uutta paljastui juorujen alta.

[Deleted]

Lana



Haltia paljasti paremmin kasvonsa laskiessaan hupun alas. Lana ei ollut koskaan kadehtinut pitkiä hiuksia, sillä tunsi ne oman kokemuksensa takia epäkäytännölliseksi, silti hopeiset kiharat olivat kieltämättä näyttävän näköiset. Kädet yhäkin lanteillaan fauni odotti pitempänsä vastaavan, eikä turhia kehuja pöydälle lyönyt. Ei tullut yllätyksenä, että toinen varta vasten hänen perässään oli, jos nimien kanssa varjostuksen päätti. Tämä ei ehkä ollut ensimmäinen kerta, mutta silti oli Lanan vakituiset asiakkaansa läpi käytävä mielessään, josko olisi vain unohtanut jonkun tapaamisen. Fauni kohotti toisen kätensä taputellakseen sormenpäällä alahuulta, toisen käden tukiessa toveriaan kyynärpään kohdalta. Pieni yrttien tuoksu ei haitannut ajatustyötä lainkaan.

Sormi pysähtyi ja ylin korvapari nytkähti selvästi pystynpään yhden sanan kohdalla. Alamaailma, tuo hyvin vaarallisten, mutta usein hyvin maksavien asiakkaiden joukko oli hänet jälleen muistanut hänet. Samaiset korvat, jotka yllätyksestä pystympään olivat karanneet, kuitenkin painuivat nopeasti luimuun kun palturiksi jo kehdattiin kulkevia tietoja sanoa. Suupieli vetäytyi silti hymyyn, olihan maksavalla asiakkaalla toisaalta oikeus tuotteen laatu varmistaa.
”Niinpä niin... uskaltaudut koemaistamaan? ” Lana kysyi kevyen piikikkääksi, mutta naurahti sitten sanojensa perään.

Katu ei ollut oikea paikka päästää nyt suusta mitään sen tarkempaa, korvia oli kaikkialla, vaikka harvat niistä yhtä tarkkoja oli kuin neljä omassa päässä.
”Etsimmekö hiljaisemman paikan, vai oletko tutumpi tämän kaupungin kanssa?” Saattoihan haltialla olla jo valmiiksi keskustelulle sopiva nurkkaus. Ehkäpä hiukan tyhmänrohkeaa myrkynkeittäjältä antaa tuntemattoman paikkaa ehdottaa, mutta luotto omiin taitoihin oli kova. Harvempi ehkä tiesi neidin magiakyvyistä, mutta joskus huhuin tarttui virheellistä (taikka lähes oikeaa) tietoa niistäkin.

[Suzume]

Elya


Myrkynkeittäjä ei näyttänyt ilahtuvan Elyan huolettomasta näpäytyksestä ja vastasikin samalla mitalla.
"Turhaan minä litkujasi maistelemaan, työnantajani saavat olla niitä, jotka pettyvät," haltia naurahti ja keikutti samalla sormeaan hopeisen hiuskiekuran ympäri. Ei ylimielisesti, mutta tarpeeksi ärsyttävästi. Ei hän faunin taitoihin niin paljon tunnustusta pannut, että olisi toista arvostanut puhetyylilläänkään. Mistä sitä tiesi, mikä huhua ja mikä totta oli? Samalla Verentaitajan ajatukset kuitenkin laukkasivat.
Ei kauan menisi, kun joku ihmettelisi haltian ja faunin seisoskelukokousta keskellä katua, vaikkakin keskellä vähäjoukkoista sellaista. Puhe levisi väkijoukossa paremmin kuin salamanisku vedessä, eikä sellaista termiä kuin "salaisuus" löytynyt. Pitäisi löytää hiljaisempi, turvallisempi paikka jatkaa keskusteluja. Elya ei viihtynyt tässä väkihulinassa, tuntui kuin aina löytyisi joku niskaan hengittämään. Neidillä oli kokemusta liian varomattomastakin tietojenvaihdosta, joiden jälkiä hän oli saanut korjailla myöhemmin.

Fauni lausui hänen ajatuksensa kysymykseksi. Elya keskeytti hiustupsun pyörittelyn yhtä lailla kuin myös tuon entisen tapauksen muistelun.
"Hiljaisuus on aina parempi", hän vastasi, "mitä vähemmän väkeä, sitä vähemmät riskit."
Nyt kun haltia mietti, hän muisti tosiaankin nähneensä kaupungin ulkopuolella vanhan isojen kivien ryhmittymän metsän laidassa ja niiden vieressä kaivon. Koko väki tuntui kokoontuneen markkinahulinan keskelle, joten hiljainen kaivo sopisi tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Siellä saisi jutella rauhassa. Majatalon nurkkapöytä olisi toki ollut toinen vaihtoehto, mutta Elya ei halunnut mokata tätä työtä, ja majatalossa oli aina joku joka näki pidemmällekin kuin oman tuoppinsa eteen. Ja kuuli myös.
"Tiedän rauhallisemman keskustelupaikan", haltia totesi ja veti harmaan viitan hupun taas päähän. Tribaalikuvio hohti hopeaa kilpaa hiusten kanssa. Kankaan myötä tuli myös takaisin se hiostava ja ahdistava kaupunkitunne. Noniin, kauan sitä viileyden huumaa kestikin. Nyt pitäisi palata taas hälinän joukkoon pujottelemaan.
Vihreäsilmäinen käännähti takaisin tulosuuntaansa päin ja astui muutaman askelen.
"Seuraa minua", hän huikkasi olkansa yli. Oli faunin ongelma jos eksyisi hänestä väkijoukossa. Kaivon luona pääsisi pois tästä melusta ja kuumuudesta.


// jos haluut ja Lana suostuu vaan seuraamaan niin feel free to hittailla Elya sinne kiville tai minne lie nyt sitte x''D

[Deleted]

Lana

Niinpä niin, ei haltiaa voitettu yksinkertaisin piikein, olihan tuon kieli selvästi yhtäläisen terävä siinä missä nokkelakin. Kumpikin viittasi varsin nopeaan ajatuksenjuoksuun, joka oli varmasti luonnollista sen alan edustajalle. Silojalkaiset olivat pahimmillaan silloin kun päässä ei kahta käpyä yhteen lyönyt, silti älykäs oli ehkä vielä senkin verran vaarallisempi. Pelolle ei kuitenkaan ollut tilaa antaa valtaa nyt, joten jalkojen karvattomuus oli syrjäytettävä mielestä jälleen kerran, keskityttävä olennaiseen, kunnes maksu olisi turvallisesti oikeassa taskussa ja voisi jälleen epäluulot laskea valloilleen. Mitä itse tuohon loukkaukseen tuli, ei Lanan ammattiylpeyttä voinut noin vain horjuttaa.
”Onneksi se ei ole mahdollista”, fauni hymähti. Oli tietysti totta, ettei kaikkein hullunkurisimpiin suunnitelmiin aina ollut kasvimaailmasta apua, mutta useimmat asiakkaat tiesivät mitä pyysivät, jos kerta tiesivät jo keltä pyytää.

Haltia tahtoi syrjemmälle ja puntarointi valheen ja totuuden kanssa alkoi. Jokainen sanojen sävähdyksestä etsittiin tuttuja viitteitä, joita ei kuitenkaan löydetty. Toki ammattitaitoinen saattoi nekin piilottaa, mutta riskittä Lana ei kuvitellutkaan näistä tilanteista pääsevänsä. Puntarissa painoi yhäkin mahdollisuus uusien tarvikkeiden ostoon, johon rahaa myöskin kului, siinä missä elämiseen itseensä. Lana nyökkäsi siis, vaikkei tarkkaa paikan sijaintia vaihdettukaan sanoin, oli vain seurattava.
”Seuraan kyllä”, Lana varmisti vielä haltijalle pieni naurahduksen säväys sanoissaan. Varmistus siksi ettei tämä hopeakutri turhaan säikähtänyt, ettei sorkkien kopse kuulunut aivan omien kantapäiden läheisyydessä.

Faunitar heilautti myöskin hupun korviensa ylle, vaikka se kieltämättä teki jäljestystyöstä aavistuksen vaivalloisempaa. Silti haltian askelta saattoi väestä seurata, erosihan se kuitenkin niistä, jotka keskittyivät itse kadun mahdollisuuksiin, kuin sen läpäisyyn. Näin saattoi Lana kulkea välillä hiukan kauempana, välillä lähempänä, puikahdella ihmisten väliä ja olla juuri niin kuin suuri sattuma samaan suuntaan jonkun kanssa vei. Välistä oli tietysti aivan silminkin tarkistettava, että tuttu hupukas oli yhä seurattujen askelten tuottaja. Muutamaan kertaan tuli myrkynkeittäjä törmättyä milloin kuhunkin, sillä keskittyminen korvien havaintoihin sai luonnollisesti muutoin hiukan herpaantumaan läheisempien liikkeiden arvioinnista.

Kuumuus keräsi jälleen hikipisaroita niskaan, mutta haltija tuntui suunnistavan ulos kaupungista, jolloin saattoi neiti karvakinttukin sukeltaa lopulta toriväen sekaisesta joukosta ja liittyä toisen seuraan. Nähdessään kaivon, oivallus kiipesi kasvoille ja lopulta hyväksynnäksi muuttui. Jälleen kerran huppu laskettiin niskaan ja korvat kohosivat välittömästi tarkistamaan yhtä jos toistakin asiaa. Taaksepäin ei kuikuiltu, sillä polku oletettiin yhtä yhtä tyhjäksi kuin se kuultiin. Se sijaan silmät seurasivat läheisen metsän varjoja. Kaivo oli todennäköisesti vanha vesipiste ajoilta, kun kaupunki oli ollut pienempi. Paikalliset käyttivät varmasti jo lähempänä olevaa vedenlähdettä.
”Ei huono valinta”, Lana totesi ehkä enemmän itsekseen, vaikka toinen olikin vapaa kehun siitä ottamaan. Yhäkin kaivolle lähestyessä silti luodattiin läheisen metsän äänistä epäilyttävyyksiä.

”Kannatko mukanasi tarkoitusta vai ostoslistaa?” fauni kysäisi sitten kun oli itse tyytyväinen ympäristönsä hiljaisuuteen, toki sallien yhä haltialle tehdä ensin omat havaintonsa, eikä käyttänyt aivan niin vaarallisia sanoja puhuessaan. Oli melko yleistä, ettei asiakas tiennyt kuin ominaisuuksia, joita myrkyltä tarvitsi, vaikka oli niitäkin harvoja, jotka osasivat nimetä täsmälleen ainesosasia, tietäen, että harvinaisimpia kasveja oli vaikea löytää, ja vielä vaikeampi täsmälleen oikean ikäisenä, jolloin kuvioon tulikin mukaan jo Lanan erikoisuus.

[Suzume]

Elya



Fauni vakuutti seuraavansa, johon Elya hymähti pienoinen hymynkare suunpielillään astellen samalla ripeänoloista mutta varmaa tahtia kujan reunalle, takaisin hälinään. Huppu hopeakutrien päällä tuntui vain moninkertaistavan jo valmiiksi kovalla teholla porottavan auringon lämpöä. Joukossa kulkeminen ei asiaan auttanut, ja ei kauaa mennyt kun Elya tunsi hikikarpalon, ja toisenkin vierivän niskaansa pitkin. Silti piti haltia tahtinsa samana, kuumudesta huolimatta, taakseen vilkaisematta, koska oli varma että fauni seuraisi. Kokemus ja vaisto, niihin hän luotti.

Ulos kaupungin melusta ja melskeestä päästyään saattoi Verentaitaja huokaista helpotuksesta, vaikkakin aistit tarkentuivat heti läheisen metsän varjoihin vaikkka kaukana tuo vielä silmälle oli. Kaivon luokse päästyään viskasi Elya hupun päästään ja loikkasi istumaan kaivon kivireunalle huokaisten ääneen ja päivien jatkuvasta liikkeelläolosta särkeviä jalkojaan heilutellen. Vaikka aurinko porotti yhä yhtä kuumasti, hälinästä päästyä oli viileähkö tuulenvire kasvoilla ihanin tunne pitkään aikaan.
Elya sulki silmänsä ja avasi ne vasta faunin kysymystä kuunnellessa.

Haltia työnsi kätensä kaavunsa sisään ja taskusta nappasi hieman matkalla rypistyneen, kahtia taitellun paperin, jota suoristeli hieman ja ojensi sen toiselle.
"Minä olen tällä kertaa vain välittäjänä, joten en ole paperia vielä katsonut", hän selitti.
Näissä hommissa oli hän oppinut, että mitä vähemmän kyseli ja puuttui asiohin jotka eivät itselle kuuluneet, sitä vähemmän itsensä vaikeuksiin sai.
Kyllä yleensä Elya kysyessä sai kaiken tahtomansa tiedon, mutta tämänkertainen työntarjoaja oli harvinaisen vaitelias kaikista yksityiskohdista eikä antanut minkäänlaista tilaisuutta kysellä. Yleensä uteliaisuus voitti kiellot, mutta tällä kertaa ei Elya ollut halunnut paperia katsoa, ajatellen että tahtoisi saada itse oman kuvansa tästä työstä, selvittäen kaiken mahdollisen itse.

"Olen kyllä itse kiinnostunut minkä takia olet mainetta niittänyt pimeälläkin puolella." Haltia totesi, katse sinisenä loistavassa taivaassa. Huhuja tai ei, olisi mukava saada asioista varmuus.