|
Post by Chryseis on Apr 19, 2014 15:43:28 GMT 3
Kenelle tahansa vapaa peli, joka sijoittuu menneisyyteen, aiempaan kevääseen eli ennen Alaniksen aikajanalta löytyvää (vielä aloittamatonta) peliä "Tupakan kylmä katku"! Tulkaa puhkaisemaan Alan- eikunsiis Welanjan liirum laarum onpas kaunista täällä-kupla.
------
Alanis Ierrawin
Haltia istui ruohon peittämän kummun päällä ja oli uponnut mietteisiinsä. Kevät oli lopuillaan ja luonto alkoi heräillä horteestaan, hieman taaempana oleva kylä oli elämää täynnä. Alanis heitti mielessään hyvästit yritykselleen löytää Suurlohikäärme. Sitä hän oli ollut tekemässä vielä eilen. Alanis, tai siis Welanja, oli matkannut Yangravonin lähteelle yrittäessään etsiä Esjaa. Etsintä oli turhauttavaa, mutta se ei riittänyt, saarella oli haltianaisen varalle muutakin. Hänen kimppuunsa oli hyökännyt tummanpuhuva aarnikotka. Toki Alanis oli taistellut vastaan, mutta siinä vaikeessa kun petoeläimen veitsenterävät kynnet olivat viiltäneet hänen vasemman kätensä riekaleiksi, yllättäen paikalle ilmestynyt apu oli tarpeen. Aidaonilaiset aarnikotkat olivat lyöneet hyökkääjän maahan ja vieneet Welanjan kylään saamaan hoitoa kädelleen. Pitkät ja syvät haavat olivat yhä kipeitä, mutta kun käsi oli sidottu naisen olo oli helpompi. Sidekangas peitti oikeastaan koko käden olkapäästä ranteeseen ja osin kämmenenkin yli, ja sen läpi kuulsi paikoin verinen punainen väri.
Alanis piti kylästä, sen asukkaat olivat hyvin ystävällisiä eivätkä kyselleet liikoja. Silti naista ahdisti, hän ei erityisemmin pitänyt salailusta, tilanne vain pakotti hänet siihen. Ehkä haltia saisi pian jostain rohkaisun, joka auttaisi häntä kertomaan Lemeaksen kylänjohdolle mitä valtiaan ja murhayrityksen kanssa todella tapahtui. Hänen täytyisi vain levätä täällä muutama päivä, sen jälkeen hän aintaisi itsensä jälleen miettiä ahdistavia asioita. Ierrawin jatkoi merelle päin katselua. Jos hänen kätsensä ei olisi tässä jamassa, hän varmasti ottaisi kotkan muodon ja lähtisi lentelemään meren ylle.
|
|
|
Post by Suzume on Apr 22, 2014 9:17:47 GMT 3
//Elya- eikun siis Aurianna- ei toimi vielä vakoojana, ainakaan palkalla, ei ole siis vielä saanut työtarjousta valtiaalta päin mutta tekee ailti alamaailman töitä. Nyt se on periaatteessa hakemassa vinkkejä siskostaan, uskoo nimittäin että he asuivat ennen ihmispariskunnalle joutumistaan jossain päin Esjan metsää mutta pitää korvansa uutisilta auki :`3
Elya Korpinsydän
Aurinko paistoi lehtipuidenkin läpi luoden monenmoisia kuvioita hiekkapolulle. Tuuli toi mukanaan virkistävää meren tuoksua, pistävää ja suolaista. Se kieppuili, puiden ja pensaiden ympärillä, kietoen kulkevan haltian suloiseen pyörteeseensä. Metsäpolku oli vain jatkunut ja jatkunut ja Verentaitajan pitkien saappaiden peittämiä siroja jalkoja jo hieman kivisti. Oli jo aikaa siitä, kun Elya oli viimeksi kohdannut toista elävää oliota, ja sekin oli ollut joukko ryöstöretkellä olevia miehiä. Hän oli päättänyt ohittaa miehet, ja loikkinut läheisen puun oksia pitkin varjoissa kauemmas. Heitä oli ollut paljon, hän oli ollut yksin sentään. Ei vihreäsilmäinen mitään kovin arvokasta mukanaan kantanut, jos huomioon ei otettu lasista pitkää terää hihan sisällä piilossa, tikaria vyöllä, tai kevyttä nahkaista kolikkopussia, jossa hädin tuskin oli mitään kiliseväksi asti. Lasiterä oli juuri sellainen ase mitä Elya oli etsinyt. Se oli kevyt, heilauttaessa lähes näkymätön, ja oli kuitenkin terävä kuin paraskin miekka. Silti niin pieni että sen pystyi hyvin kätkeä hihansuuhun tai kaula-aukon sisään. Musta resuinen kaapu heilahti, kun Elya pyrähti juoksuun. Hopeiset hiukset olivat suorat, muutama hopeahelmin koristeltu letti mukanaan. Samoiluhousut ja metsän vihreän sävyjä eri tavoin heijastava pitkähihainen kietaisupaita olivat sopivia pitempiin retkiin.
Polku päättyi vihdoinkin johtaen eläväiseen kylään. Elya hymyili kaikille vastaantuleville iloisesti, samalla kun käveleskeli pääkatua pitkin. Meren tuoksu kävi voimakkaammaksi ja tuuli leyhytti matkasta pölyisiä kasvoja. Rannalla voisi kai käydä virkitymässä ja vilvottelemassa jalkojaan vedessä. Sitten hän pystyisi keskittymään tietojen keräämiseen.
|
|
|
Post by Chryseis on May 5, 2014 13:56:22 GMT 3
Alanis piti hetken silmiään ummessa. Huolimatta siitä, että hänen vasenta kättään kirveli ilkeästi tää hetki tuntui rauhoittavalta. Toisaalta todellisuuden julma varjo vaani aivan hänen takanaan (vaikka haltian oma varjo lankesikin hänen eteensä) odottamassa milloin Welanja astuisi taas levottoman vaeltajan rooliinsa. Tällä hetkellä ruskeahiuksinen totesi olevansa jotain Alaniksen ja Welanjan väliltä. Valtiatarmainen tyyneys ja avaramielisyys huokui hänestä ulos niin että sen saattoi tuntea väreinä käsivarsissa, mutta toisaalta Welanjan piittaamaton huolettomuus sekottui aiempiin siinä määrin, että Alaniksesta melkein tuntui että hänen tulisi nimetä itsensä uusiksi vielä toisenkin kerran. Welanja-nimeen tuntui liittyvän niin paljon surua, tuskaa ja levottomuutta ettei hänen aina olisi tehnyt mieli edes käyttää sitä. Alaniksena esittäytyminen toisaalta ei tulisi kuuloonkaan ainakaan koiran ikään. Riippui tietenkin mitä tyrannivaltias tekisi lähitulevaisuudessa.
Meri kimalsi hieman kauempana edessä kuin iloiten keväästä. Sen aaltoihin sekoittui valoa ja varjoa täydellisen tasapainoisasti. Haltianainen melkein kykeni näkemään puuskittaisen, lempeän tuulen aiheuttamat väreet hieman isompien aaltojen pinnalla. Ikävä kipuaalto havahdutti Alaniksen tylsistä ajatuksistaan ja nainen katsahti kättään. 'Taasko se vuotaa?' Haltia oli hieman hämillään. Hetki sitten isoin haava näytti jo rauhoittuneen ja nyt se taas valutti verta jopa sidekankaan läpi. Ei Ierrawin yleensä vaatinut mitään ensiluokan hoitoa, mutta ehkä aarnikotkat eivät tosiaankaan olleet näppärimpiä paikkaajia. 'Pitää kai vaivihkaa pyytää jotain kädellistä sitomaan tämä uudestaan. Tosin ensin sitä voisi kai käydä huuhtomassa suolavedessä...' Alanis nousi puristaen oikealla kädellään vasenta olkavarttaan ettei kipu vallan kaatanut häntä takaisin maahan. Oli toki mahdollista, että haavat olivatkin hieman vakavampia kuin mitä oli aikaisemmin arveltu. Ainakin ne tuntuivat siltä. Nyt kun haltia oli noussut ylös hänen leppoisasta oleilusta laiskistuneet aistinsa olivat palanneet takaisin sille tasolle mitä ne yleensä olivat. Alanis kuuli askeleita takaansa ja kääntyi nähdäkseen nuoren haltian suuntaavaan kutakuinkin häntä kohti, kenties toinen pyrki meren rantaan. Kun toinen oli kävellyt hieman lähemmäs, Alanis nyökkäsi tervehdykseksi olettaen ettei vieras jäisi syyttä juttelemaan tuntemattoman kanssa.
//Aina saa olettaa asioita~ Ihana ku nää molemmat käyttää peitenimiä xD
|
|
|
Post by Suzume on May 5, 2014 21:16:16 GMT 3
Aurinko paistoi kirkkaanpuoleisesti Elyan silmiin, joita jo vähän särki jatkuvasta siristelystä ja kirkkauden määrästä. Metsäpolku oli ollut vilpoisa ja varjoisa, mutta puiden pimeydestä astuttua kirkkaus oli aiheuttanut tarkoille haltiansilmille pelkkää päänsärkyä. Rantaan astellessa merinäkymä oli kyllä itsessään jo palkkio. Aallot ja auringonvalo leikkivät kimallellen merenpinnassa, pienet vaahtopäät heijastivat valoa kirkkauttaan huutaen. Elya huokaisi- ihan vain ikäänkuin heittääkseen viime kuukausien kiireen hetkeksi pois- ja lähti astelemaan kohti rantaa. Samassa hän kerkesi pyöritellä päässään vaihtoehtoja seuraavasta etsintäkohteesta... Kun tämäkin paikka lopulta tuottaisi vesiperän siskon etsinnässä - niitä oli sattunut viime aikoina enemmän kuin tarpeeksi - minne päin hän seuraavaksi suuntaisi? No, sitä tosin oli aikaa vielä miettiä. Pari päivää tyhjänoloista hakuammuntaa, yksi lähellä oli- tapaus ja sitten matka jatkui. Turhautuneisuus alkoi jo kalvaa haltian mieltä näinä aikoina, jolloin toivoisi että edes kerran onnistaisi. Elya ei tuntenut kauheasti syyllisyyttä käyttäessään siskonsa nimeä. Oli jopa yllättävän helppoa pitää yllä kahta eri persoonallisuutta, koska kumpikin oli tietty osa häntä. Kuitenkin kuin peilin kaksi eri puolta... Rämäpäinen mutta luotettava, hymyileväinen Aurianna ja hiljainen sekä huomaamaton, epäilyttävä, vaarallinen Verentaitaja Elya. Kummatkin olivat hän, toinen oli vain menneisyys ja toinen nykyinen jumittunut olotila. Valitettavasti hienostohaltia ei voinut olla samaan aikaan metsänasukki, joten nämä kaksi luonnetta saivat lopulta olla kaksi eri henkilöä. Elya oli aina ollut hyvä peittämään jonkun luonteenpiirteensä toisten alle. Saapuessaan rantaan hän käveli kaunista haltianaista vastaan. Elya nyökkäsi, lyhyen tervehdyksen ja ohitti naisen. Samalla hän huomasi -ei, vaan aisti- naisen vahingoittuneen käden. Haava oli auennut, ja vuoti verta. Sen hän tunsi jo katsomatta. Elya pysähtyi. Hetken epäröinti näkyi töksähtävänä ja äkkinäisenä pysähtymisenä, kuin hän olisi näkymättömään seinään törmännyt. Haltian päässä pyöri. Ei ollut hänen asiansa. Nainen saisi kyllä apua. Aivan varmasti. Kylästä löytyisi kyllä joku... Mutta haava ei silti umpeutuisi. Pääsisikö nainen edes kylään asti? Veri vuosi kuin kiusatakseen, kuin halutakseen aiheuttaa haltianaiselle pahaa. Elya kyllä tunsi verenhukan oireet, vallankin hyvin. Hän voisi korjata asian... Mutta ei pitäisi puuttua muiden asioihin! Niistä ei joutuisi kuin vaikeuksiin- "Öh... Anteeksi", hän käännähti. Hiiteen periaatteet vain oman itsensä huolehtimisesta. "Tuota.. Tuo haava..." Elya haparoi, oikeita sanoja etsien. "Näen ettei kaikki ole kunnossa.. Voisinko auttaa?" Verentaitaja sai vihdoin ja viimein kokonaisen lauseen suustaan. Ja moitti saman tien itseään. Miksi piti aina mennä sotkeutumaan asioihin, jotka eivät kerta kaikkiaan kuuluneet hänelle? Toisaalta, nainen tarvitsisi kädelläni hoitoa. // ei kannata olettaa, koska Elya tuntuu nykyään tekevän kaiken oletusten vastaisesti, jopa omiensakin
|
|
|
Post by Chryseis on May 15, 2014 13:54:03 GMT 3
Alanis Ierrawin
Haltia oli ottanut jo muutaman askeleen kylän suuntaan kunnes yllättävä näkökentän sumeneminen sai hänet pysähtymään. Alanis haki tasapainoaan ja odotti että huimaus hälvenisi. Nainen katsahti velttona sivulla roikkuvaa kättään, jota verhoava sidekangas värjäytyi koko ajan punaisemmaksi. Tuntui siltä, kuin veri olisi vuotanut hetki hetkeltä vuolaammin. Alanis irvisti ja oli aikeissa jatkaa matkaansa, kun takaa kuului huudahdus. Ierrawin kääntyi ja näki sen samaisen nuoremman haltian. "Niin?" Toinen sopersi jotain Alaniksen kädestä. Tarjosi apua? Alaniksen kulmat kohosivat hämmästyksestä, ilmeisesti helpotuksestakin. "Kiitos, apu taitaa olla tarpeen" Alanis suoristui, huimaus oli kutakuinkin hälvennyt. "En tiedä miksi viillot vihoittelevat vieläkin. Aarnikotkan kynsissä taisi olla jotain vettä vahvempaa joka hidastaa paranemista..." Ierrawin asteli hitaanlaisesti kohti toista haltiaa. "Nimeni on Welanja." Ierrawin ennakoi huimauksen saapuvaksi ja pysähtyi jääden nojaamaan käsillään polviinsa.
//Ensimmäinen vastaukseni oli pidempi ja siedettävämpi mutta bittiavaruus nielaisi sen ;___; Autohittaile sen verran ku on tarvis jos on tarvis ^^
|
|
|
Post by Suzume on May 15, 2014 23:45:44 GMT 3
Elya Korpinsydän
Elya hymyili naiselle, vihreät silmät pysyivät kuitenkin huolestuneina. Haltia esitteli itsensä Welanjaksi. "Olen Aurianna", hän vastasi. Hän asetti naisen takaisin istumaan ja polvistui itsekin tutkimaan käden haavoja. Tottuneesti hän kieputti siteen pois. Kääreet olivat räikeästi punaisemmat kuin naisen ensi kerran nähdessään. Elya oli harjoitellut parantamista paljon, ja osasi kyllä sanoa haavasta jo arvion naisen nykyisestä tilasta häntä katsomatta. Nyt Elya kiitti itseään että oli pysäyttänyt Welanjan. Haavat eivät toden totta umpeutuneet: lisäksi Elya pelkäsi että haltian kertoman aarnikotkan kynsissä oli todellakin ollut jotain... Lisäksi petolintujen kynnet olivat muutenkin täynnä bakteereja ja vakaviakin tartuntatauteja. Elya arvioi hetken aikaa parasta tapaa hoitaa viiltohaavat. Ne pitäisi saada puhdistettua, verenvuoto loppumaan ja haavat suljettua. Mutta jos Welanjan verenkiertoon olisi kerennyt jo levitä joku bakteeri, jota oletettavasti oli kotkan kynsissä ollut.. Mitään ei saisi jättää arvailun varaan, koska pahasti edennyt tulehdus ja sen myötä tulevat taudit veisivät hengen. Ennakoi ja varmista. Sitä oli hänen siskonsakin toistanut monet kerrat.
Hetken kättä tarkasteltuaan Elya huokaisi. Ainoa vaihtoehto tällä hetkellä ei ollut kovin mieluinen. Hän kohotti katseensa haavoista Welanjan silmiin. "On vaara, että saat verenkiertoon joutuneesta myrkystä tai bakteereista taudin. Ja jos haava tulehtuu, lopputulos on sama." Hän piti pienen tauon ja jatkoi hieman varovaisemmin: "Toivottavasti.. äh.. Kuulostaa ehkä oudolta mutta... Minä pystyn hallita verta. Joten minä osaan kyllä tietää onko verenkierrossasi mitään... Minun pitää vain saada veri hallintaani ensin." Elya katsoi Welanjaa pitkään kuin halutakseen viestittää ettei pilaillut eikä myöskään halunnut hänen pelästyvän. Haltianaisen pitäisi nyt luottaa häneen. Jos viime sanat eivät olisi olleet niin vakavia, Verentaitaja olisi nauranut omalle käytökselleen. Paljastaa nyt karmivanoloiset ja oudot voimansa lähes tuntemattomalle ja olettaa että haltia luottaisi häneen kun on vielä sitä ennen yhtäkkiä saanut päähänsä auttaa tätä? Nyt Elya pystyi sanoa olevansa enemmän Aurianna kuin koskaan. Elya oli tiesi tarkalleen mitä hänen pitäisi tehdä. Kutsua Welanjan avoimesta haavasta verta hallintaansa, jonka jälkeen, saatuaan tiedon olihan naisella kaikki hyvin, pysäyttää verenvuoto ja sulkea haava. Mikä parempi, siirtää veri sideharsosta takaisin Welanjalle. Niin oudolta kuin se kuulostikin, Elya tiesi että pystyisi toteuttaa tuon kaiken. "En pyydä sinua suostumaan tähän", haltia jatkoi vielä, "mutta se on tällä hetkellä paras ja valitettavasti ainoa positiivinen vaihtoehto. Voinko hallita vertasi?" Kysymys saattoi kuulostaa typerältä ja oudolta Verentaitajan suuhun, mutta tuntui oikein tilanteeseensopivalta.
|
|
|
Post by Chryseis on Jun 12, 2014 15:59:38 GMT 3
Alanis Ierrawin
Auriannaksi esittäytynyt nuori neito istutti entisen valtiattaren takaisin nurmelle. Tyynenä Alanis vain istui siinä, kuunteli ja katseli milloin maahan, milloin toisen haltian ohi. Verestä punertuneen kankaan näkeminen ei häntä hetkauttanut. Enemmänkin hän oli yhä ymmällään haavasta ja siitäkin, että Aurianna sattui tarjoamaan apuaan vain hetki ennen huimauskohtauksia. Ierrawin ei viime vuosina ollut paljoa välittänyt naarmuista tai arvista tai mistään tulehduksista sen kummemmin, mutta kuunnellessaan nuoren parantajan, mitä ilmeisimmin, puhetta nainen päätti että voisi olla näiden asioiden kanssa hieman tarkempi jatkossa. "Nhh... Pieni ihme etten ole jo altistunut niille aikaisemmin", Alanis inahti. Aurianna muuttui hieman vaivaantuneemmaksi ja se sai Ierrawinin kohdistamaan katseensa läheisen kiven sijasta häneen. Hetken Alanis istui silmät tavallista enemmän auki möllöttämässä nuorempaa hämmentyneenä: oliko hän kuullut oikein? "... Verta?" Alanis kuulosti tilanteeseen nähden aivan liian vakavalta - samalta miltä hän oli vuosia sitten kuulostanut lausahtaessaan pahantuulisena jotain hoviväelle. Pahantuulinen Alanis ei tietenkään ollut, oikeastaan päin vastoin. Ja utelias. "Erittäin jännittävää..." haltianainen nyökkäsi pari kertaa Auriannan katsoessa häntä tiiviisti. "Hieman harvinaisempi taito."
Aurianna kertoi suunnitelmistaan ja tietenkin Alanis aluksi hieman epäröi. 'Ei tässä kyllä taida mitään menetettävää olla. Ja olisi hyvä saada edes jonkinlainen aavistus verimagiasta. Ties vaikka minun pitäisi tulevaisuudessa osata puolustautua sitä vastaan..' Alanis katsahti hieman karsastaen vasenta kättään, joka näytti varsin kamalalta. "Ewhh... Kuulehan..." Alanis hengitti syvään. "Antaa mennä vaan. Alan käymään hieman uteliaaksi voimasi suhteen." Welanja-maskin takaa Aurianna näki Alanismaisen hymyn, joka oli viimeistään merkki siitä että parantaja voisi tehdä mitä parhaaksi näki.
//Hyiii minä innnhoan tätä museon näppäimistöä, niin jäykkä. Kirjoitustapani on tälle liian nopeaa ja se unohtaa kirjaimia välistä ja piippailee ja ARGH. Pahoitteluni siis mahdollisista typoista. Eniveis, sainpas vastattua :D Töiden jälkeen en olis enää ehtinyt... PS. Haha, nämä hienot, harvinaiset hetket kun ropettaa ja palkka juoksee ;P
|
|
|
Post by Suzume on Jun 17, 2014 20:37:32 GMT 3
Elya
Haltia tarkasteli Welanjan kättä alkaen pikku hiljaa huolestua. Nyt jo haavaa katsoessa pystyi sanoa ettei kaikki aivan kunnossa ollut: kuumalla säällä avohaava oli jo aloittanut pahanlaatuisen märkimisen ja punehtumisen. Elya saattoi vain toivoa että hän pystyisi varmistamaan toisen voinnin oikean tason.
Elyasta tuntui että hän voisi vajota maan syvimpään rakoon, kaivettuaan kuitenkin ensin siitä vieläkin syvemmän. Totta kai hän oli arvannut että voimista kertominen ihmetyttäisi ja pelästyttäisi tai saisi toisen varuilleen. Toisen kuitenkin osoittaessa - Verentaitajan ihmetykseksi - kiinnostusta, rentoutuivat hieman hänen jännityneet hartiansa ja kulmat kohosivat ihmetyksestä. Welanja totesi kyvyn harvinaisuudesta. Tähän Elya laski hieman katsettaan, pienen hymynkareen kuitenkin kääntyessä punahuulille. "Niin... Sain kuulla että tämä on tragedian kautta kehittynyt, negatiivisten tunteiden synnyttämä taito, mutta se on ollut minulla syntymästä lähtien... Tosin tietämättäni." Silmissä ehkä pilkahti pieni suru, muiston karatessa lukkojensa takaa. Sitten hän vangitsi tuon tunteen takaisin muurinsa taakse ja kohotti katseensa haltianaiseen.
Kyllä Elya näki että toinen epäröi. Eihän sitä ihan joka päivä lähes tuntematon esittänyt tällaista ehdotusta. Saadessaan kuitenkin myöntävän vastauksen ei neito tiennyt pitäisikö hänen tuntea helpotusta vai hermostua entistäkin enemmän. Hän vastasi hymyyn, vaikkakin väkinäisesti. "Selvä on. Tämä saattaa tuntua vähän... Omituiselta, mutta älä säikähdä sitä. Se on ohi nopeasti", hän vastasi, kuunnellen itse omaa rauhoittelevaa äänensävyään, kysellen samalla itseltään kumpaa heistä sanat tässä yrittivät rauhoitella. Hän oli ohjannut muiden verta ennen vain tappaakseen tai satuttaakseen. Ei auttaakseen... Kerta se oli ensimmäinenkin.
"Aloitan. En kutsu kuin muutaman pisaran.. Osaan kyllä jo silloin tietää eron." Elya piti Welanjan käsivarresta kiinni vasemmalla kädellään, samalla kun laski oikean kämmenpuoli alaspäin muutaman millin päästä haavan pahimmin vuotavasta kohdasta. Yhden hengenvedon ajan hän epäröi. Mutta sulki silmänsä ja keskittyi. Hän tunsi Welanjan sykkeen. Hän tunsi kuinka sydän pumppasi verta jok'ikiseen ruumiinosaan. Hän tunsi veren lämmön. Elyan silmät rävähtivät auki. "Tämä tuntuu sitten oudolta", hän mutisi kuin itsekseen, mutta samalla myös varoitukseksi haltialle. Samaan aikaan Elya olisi halunnut nauraa, nauraa kovasti ja pitkään itselleen. Oudolta? Saattaa tuntua oudolta??Hän itse tiesi juuri parhaiten miltä se tuntui, se kun oma veri ohjaantui muualle! Vaikka hän käytti omaansa vain hyökkäykseen ja oli jo tottunut, se ei poistanut kipua. Tunne oli kuin joku muu ohjailisi omaa ruumista! Kuin oma sielu meinaisi lähteä karkuun myrskytuuleen mutta siitä piti pitää kiinni kaikin voimin.
Hikipisarat kohosivat kalpeille kasvoille. Vain muutama pisara. Vain muutama. Älä vahingoita. Älä satuta. Älä...
Kun Elya kiepautti rannettaan ja nosti kolme sormea pystyyn terävästi, hänen kätensä vieressä, haltioiden silmien välissä leijui pieniä veripisaroita, peräisin Welanjan haavasta... Ei, vaan paljon syvemmältä. Verentaitaja huokaisi helpotuksesta. Elyan kontrolli naisesta oli heltynyt, ja hän varovasti vilkaisi toista pitäen pisaroita ilmassa leijumassa, valmiina kuin avoin kirja kertomaan naisen terveydentilan.
//hihiii, palkan kanssa ropettamassa c: sanohan jos autohittailin liikaa!
|
|
|
Post by Chryseis on Jun 21, 2014 19:26:04 GMT 3
Alanis Ierrawin
Alanis vajosi hetken kestäneeseen surumielisyyteen kuultuaan Auriannan kyvyn alkuperän. 'Saarella on varmasti paljon muitakin negatiivisia kykyjä.. Enkä minä pysty niitä puhdistamaan, liioin kukaan muukaan elollinen.' Onneksi nykyhetki oli sen verran positiivinen, että haikea aatos unohtui jonnekin mielen perukoille ja Alanis pääsi keskittymään siihen, mitä veriparantaja hänelle sanoi. "Selvä", Alanis kuittasi kuulemansa ja varautui, hän ei todellakaan tiennyt mihin. Johonkin uuteen. Aurianna näytti hitusen hermostuneelta, ehkä nuori ei ollutkaan aivan satavarma mitä teki. Se ei kuitenkaan Alanista jaksanut häiritä enempää kuin laittamalla liikkeelle pienen kannustavan ajatuksenpoikasen. Aurianna liikautti sormiaan ja Alaniksesta tuntui kuin joku olisi kiskaissut lohikäärmeenjouhisiimaa hänen verisuoniensa sisällä. Tunne oli erittäin inhottava, mutta meni ohi nopeasti. Sen jäljiltä Alanis tosin henkäisi pienesti ja naisen silmät suurenivat toviksi, pupillien pienentyessä äkillisen outouden vuoksi. Haltia tajusi, että hänen katseensa kohdistui kolmeen painovoimaa uhkaavaan veripisaraan. 'Se salpasi hengityksenikin', Alanis pohti sitä lyhyttä kivunnykäystä, 'varmasti hyvin kohtalokasta pidempiaikaisena kokemuksena..' "Olit oikeassa." Alanis pihahti hiljaa, sillä ääni oli juuttunut jonnekin kurkun puoliväliin. "Se tuntui hyvin omituiselta." Auriannan toimenpiteen jäljiltä haltian veri tuntui erilaiselta naisesta itsestään. Aivan kuin veri kiertäisi suonia hieman eri tavalla, pistelevästi, kuin yrittäen väistää verentaitajan varmoja otteita. Tunne sai Alaniksen kummankin olkapään kutisemaan, mutta nainen ei ollut varma uskalsiko liikkua. "Näyttääkö pahalta vai pahalta?" haltia kysyi toiselta kuiskaten.
//Hyi hitto, siimaa verisuonissa? Yääärg hyvästi leppoisa ensi yön uni.
|
|
|
Post by Suzume on Jun 23, 2014 21:51:45 GMT 3
Elya Welanja selvästi koki saman nykäisyn, niin Elyalle tutun, hänen ilmeestään päätellen. Tunne ei ollut mikään mukava, ja varmasti järkytys tuli niin täysin uudesta tunteesta odottamatta, vaikkakin nopeasti tapahtuvana. Haltianainen sai kun saikin kuitenkin äänensä takaisin. Elya irvisti ja nyökkäsi toisen todetessa tunteesta, samalla kun hänen hartiansa kyyristyivät hieman ja olemus painui alaspäin katuvana. Onneksi ensimmäinen osa oli onnistunut, ja Elyan katse suuntautui taas ilmassa leijuviin veripisaroihin. Ne pysyivät pienen matkan päästä hänen käsistään, jotka roikkuivat ilmassa ranteista rentoina kuin marionettinuken. "Katsotaan", totesi haltia ja sulki pisarat kämmeniensä sisälle. Sitten nainen sulki taas silmänsä ja keskittyi. Tätä hän oli vähemmän tehnyt, mutta tunsi että osaisi toisen voinnin kertoa. Kerran hän oli erästä varasta ohjaillut, ja saanut itsekin samalla todella oudon tunteen. Tuolloisen rosmon suonissa oli silloin virrannut hänen itsensä tietämättään tappava verisuonisairaus.. Ja tuon sairaan kehon ja veren ohjailu oli saanut uskomattoman huonon olon Elyallekin. Kaiken periaatteen mukaan hän tunsi toisen verestä lähes kaiken. Kummallista miten paljon se pystyikään paljastaa : joillakin myös syke paljasti kertoiko kehon omistaja valetta vai totta. Tuo oli melko hyödyllinen tieto monissa tilanteissa. Elya kurtisti hieman kulmiaan ja iskosti kaiken keskittymisensä nykyhetken tilanteeseen. Silmät edelleen kiinni, hikipisaroiden noustessa siroille kasvoille hän mutisi tietoja, ettei vain antaisi Welanjan odottaa uutispommia. ".. Outo.. Outo tunne. Jotain.." Ääni oli Elyalta itseltäkin hiljentynyt, kuin kadonnut kokonaan. Hieman rykien hän kuitenkin sen palautti, vaikka edelleen hiljaa mutisikin. "Jotain, jotain minä tunnen. Kynsistä.." Vihreät silmät rävähtivät auki sirinän vihloessa hänen päätään. Elya haukkoi henkeä. Uskomatonta että tuollainen pieni keskittymistä vaativa asia vaikutti jaksamiseen niin paljon. Veripisarat menettivät pisaramaisen muotonsa ja valuivat suljettujen käsien välistä Elyan kaavun helmalle tahrien sen pienin punaruusuin. Verentaitaja yski, ja tunsi raudan ja veren pistävän maun suussaan. Elya käänsi kuitenkin päänsä takaisin Welanjaan. "Öh... Jotain. Viruksen tai taudin. Kuin heikkoa myrkkyä, ilmeisesti linnun kynsistä.. Mikä olosi on tällä hetkellä?" Elya ei saanut vielä selvää oliko bakteeri tappava vai harmiton. Jos vaarallinen oli, niin se ei haavoista vielä pitkälle ollut levinnyt. Jos näin oli, naisella pitäisi tuntua jo jonkinlaisia oireita. //hehah, siimaa yigh!
|
|
|
Post by Chryseis on Jul 4, 2014 19:35:19 GMT 3
Alanis Ierrawin
Nuori haltia keskittyi niin palavasti, ettei Alanis uskaltanut tuijottaa toista, vaikka se olisikin ollut hyvin houkuttelevaa. Hän loi katseensa oikealle alas ja hengitti ulos hieman hermostuneena, ei kuitenkaan järin kovaäänisesti. Alaviistossa ei ollut mitään mihin kiinnittää katseensa, joten Alanis taikoi naamalleen mahdollisimman rauhallisen ilmeen ja katseli Auriannan nyrkkiä kuin ajatuksiinsa vaipuen odotellen veritohtorin tilanneraporttia. "Hmh..." haltia äännähti, kun nuorempi mumisi jotain myrkystä ja muusta ikävästä. 'Jotain ainakin, siis...' Alanis ajatteli hieman pettyneenä. 'Menit sitten telomaan itsesi kunnolla', hän sätti itseään. Nyrkki pudotti pisarat, Alaniksen epäonneksi suoraa toisen vaatteelle, ja saman tien Aurianna yski ja Alanis valpastui. "Tuota..." Kysyisikö Alanis ensin toisen vointia vai kertoisiko omansa. Ehkä oli kohteliasta vastata ensin. Ierrawin pohti oloaan, miten sen saisi puettua sanoiksi. Nainen kohotti kulmiaan kun tajusi: "Itseasiassa en tunne vasenta kättäni olkapäästä alaspäin." Se ei sinänsä haitannut - kipuakaan ei tuntunut. Tunnottomuus vain saattoi olla merkki jostain ikävämmästä. "Ja oikeassa korvassa humisee. Ei kipua missään..." Alanis kertoi, nomrmaaliksi palautuneella äänellä. "... Mutta kerrohan, oletko itse kunnossa? Tunnistan kyllä yskän äänensävystä kun jollakulla on verta kurkussa." Aivan, ja Ierrawin muisti hyvin selkeästi myös miltä se tuntui.
|
|
|
Post by Suzume on Jul 6, 2014 15:44:10 GMT 3
Elya
Nuori haltia valahti hieman aiempaa kalpeammaksi kuullessaan Welanjan selostuksen voinnistaan. Tunnottomuus oli aina huono juttu, jos verenmyrkytyksistä puhuttiin... Heti siirtyi hieman hätäinen katse kohti toisen kättä, ihan kuin olisi vain katseellaan voinut tietää mikä aiheutti vaivan ja kuinka vahvasti. Pää kääntyi kuitenkin takaisin Welanjaan, kun toinen Elyan vointia tiedusteli. "Ei tässä... Kaikki on hyvin, ainakin luulisin niin", hän vastasi. Kun hän kohdisti katseensa johonkin ja hengitti syvään, sirinä alkoi pikku hiljaa väistyä pään sisältä. Keskittyminen ja rauhoittuminen auttaisivat, eikä haltialla olisi esteitä jatkaa kykyjensä käyttöä.
Huoli itsestä vaihtui kuitenkin saman tien huoleen Welanjasta. Elyan päässä pyöri eri vaihtoehtoja. Myrkky oli siis levinnyt jo kokonaan vasempaan käteen. Siitä ei kestäisi kauan ennen kuin se saavuttaisi sydämen. Pahin skenaario jonka hän oli koskaan nähnyt oli ollut koko käden katkaisu, estäen myrkyn etenemisen, mutta silloin kyseinen aine oli ollut nopeasti leviävää ja varmasti tappavaa. Piti olla joku muukin keino... Yksi kummitteli naisen mielen perukoilla mutta viimeiseen asti hän halusi välttää sitä. Liian vaarallista, liian riskialtista, liian typerää, liian... Tappavaa. Eikä sellaista voinut pyytää Welanjalta. Elyan teki mieli läimäyttää itseään typeryydestään mutta silti hän avasi suunsa. "Tämä on oikeastaan todella riskialtis keino... Mutta nyt olen oikeasti huolissani turvallisuudestasi. Jos myrkky on niin tappavaa kuin se voi olla, se saavuttaa ennen pitkää sydämesi. Eikä silloin asialle voi enää mitään." Elya piti pienen tauon ja veti henkeä. "Anteeksi. Minä... Taidan antaa sinulle koko ajan vain huonoja vaihtoehtoja", hän naurahti hieman hermostuneesti. "Mutta.. Minä voisin saada myrkyn vedettyä pois. Teorian mukaan, koska voin ohjata verta, pystyn myös hallitsemaan kaikkia osasia siinä. Saattaisit menettää paljon verta... Mutta saisin silloin siirrettyä sinulle sitä. Tämä on huono idea, enkä pakota sinua suostumaan... Valitettavasti se on myös ainoa toimiva idea jonka saan mieleeni." Elya käänsi katseensa omiin käsiinsä, vaieten odottaen naisen reaktiota.
|
|
|
Post by Chryseis on Jul 8, 2014 21:52:25 GMT 3
Alanis Ierrawin
Elyan kertoma sai Alaniksen hetkeksi valahtamaan ajatuksiinsa. Naisen kaitse ohitti Elyan ja osui jonnekin kauas ulapalle. Ierrawin tunsi hermostuvansa, mutta kielsi itseään panikoimasta. Päivä oli kertakaikkiaan liian kaunis moiseen. Elyan pieni tauko ja hengähdys suorastaan huokui jonkinlaista katuvaisuutta, tai vastaavaa. Alanis käänsi katseensa, jossa ei ollut häivähdystäkään edes siitä vähästä olemassaolevasta hätääntymisestä, toisen kasvoihin. "Hmh.." Alanis naurahti. "Älä välitä, ilman sinua olisin todennäköisesti jo paljon pahemmassa kunnossa. Myönnähän se itsellesi, ehkä pieni itsekehu helpottaa oloasi." Ierrawin katsahti kättään joka näytti kertakaikkiaan kamalalta. Mitä nyt yhdestä kädestä, vaikka ikuiset arvet tästä varmasti jäisikin. Haltianaisen paljon nähnyt katse loisti kun hän katsoi taas verimaagia, ja joku jolla on hyvä mielikuvitus olisi saattanut melkein erottaa kuinka valtaistuinsalin pylväät heijastuivat niistä. Alanis nosti sitä kättä johon oli vielä yhteydessä ja laski sen sitten rohkaisevasti Auriannan olkapäälle hetkiseksi. "Menetin sitten tänään verta tai henkeni olen kiitollinen. Huonokin vaihtoehto on parempi kuin ei vaihtoehtoja laisinkaan." Alanis irrotti otteensa nuoremmasta ja kävi pitkäkseen nurmikolle kuin huoleton tyttönen, poikittain Auriannasta katsottuna vasen käsi toisen suuntaan. Aurinko häikäisi hieman ikävästi, kun Ierrawin katsoi korkeuksiin. "No, hoidahan homma, eikä sitten mitään paniikkia. Olen kokenut yhtä sun toista joten turhaan pelkäät aiheuttavasi mitään hirveää, traumaattista kokemusta." Alanis oli itse hieman hämmentynyt miten kykeni vain luottamaan toiseen, mutta mikään tässä hetkessä ei toistaiseksi ollut antanut aihetta olla luottamatta. Se vain oli varmaa, että mikäli hän nyt vielä nousi tästä elossa se aarnikotka joutuisi sellaiseen kuulusteluun että itkisi vielä verta.
//Ja luonnollisesti, autohitti sallittua, tohtorit ei kysele 'saanko tuputtaa sinulle tärkeää troppia' jotennn... 8D Eteläisessä Aidaonissa luvassa puuskittaisia verikuuroja.
|
|
|
Post by Suzume on Jul 15, 2014 20:33:26 GMT 3
ElyaHaltia oli vajonnut omiin itsesyytöksiinsä ja ajatuksiinsa. Jos hän mokaisi, kuten olisi jo monta kertaa voinut tehdä, miten toisen kävisi? Jos Welanja ylipäätään edes suostuisi hänen hulluun ideaansa. Mikä oli hyvin epätodennäköistä. Ei Elya naista pakottaisi vaaraa valitsemaan. Vaikka vaara väijyi kylläkin jo tilanteessa itsessään... Niin kovasti, että kirkas ja kaunis päivä tuntui halvalta huijaukselta. Kuin taivaat olisivat ilkkuneet ja tehneet pilkkaa sineydellään, antaen verihaltialle yhä enemmän aihetta vajota varjoihin. Kuullessaan kuitenkin Welanjan sanat ja naisen käden rohkaisten tuntien nousi Elyan katse yllättyneenä omista käsistä takaisin toisen kasvoihin. Haltian katseesta, hänen olemuksestaan, välittyi jotain, jotain joka tuntui valavan uskoa hänenkin mieleensä. Jotakin ylvästä ja viisasta, sellaista johon saattaisi tukeutua. Elya ei siinä vaiheessaa muuta kyennyt kun hiljaisuudessaan nyökkäämään. Jotenkin Welanjan sanat loivat masentuneeseen mieleen hieman uutta uskoa tulevasta. Elya korjasi hieman polvillaan olevaa asentoaan ylemmäksi, siirtyen lähemmäs pitkäkseen mennyttä haltiaa. "Aloitan." Haltia sulki silmänsä ja hengitti muutaman hengenvedon todella syvään. Sama, maaginen tunne valtasi koko hänen kehonsa. Hänen ei tarvinnut tietää miten hän teki sen, hän vain tiesi osaavansa tekemänsä. Kädet kohosivat, kuin marionettinuken, ilmaan rennosti. Silmien rävähtäessä auki, Elya tunsi nyt kaiken. Mikä ikinä sitten olikaan hänen voimiaan äsken väsyttänyt, oli poissa. Verentaitaja tunsi kaiken.Myrkyn, hitaasti mutta varmasti kättä pitkin kuolettavasti leviävän. Welanjan sydämen, joka sykki niin tasaisesti että hänen oli jälkeenpäin pakko ihmetellä toisen rauhallisuuden määrää. Veren kiertävän naisen kehon joka kolkassa. Hän tunsi voivansa hallita sitä kaikkea, tunsi käsiensä pyörivän ranteista taipuen, sormista jäykkinä mitä monimutkaisimpia kuvioita. Tunsi itsensä käskevän Welanjan kehoa, vaikkakin sisäisesti vain. Elyan kädet ehkä hieman tärisivät, mutta jatkoivat sulvasti yhteen kokoontuvia liikkeitään samalla kun hän sisimmässään tunsi vetävänsä kuoleman poispäin sydämen sykkeestä. Elya ei tiennyt kauan aikaa kului, ehkä muutamia minuutteja, ehkä useita kymmeniä. Fyysisesti tuntui, kuin olisi seissyt ikuisuuden siinä paikallaan, petollisen veren runsaan määrän kiiluessaan nyt hänen edessään, silmien korkeudella. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavaksi, ei niin kauan kuin jo valmiiksi verenhukasta kärsivän Welanjan haavat olisivat hoitamatta. Samaan aikaan, niin kauniina ja tyynenä pysynyt luonto päätti kirota Elyan päivää taas synkempään päin. Meren päällä noussut tuuli iski pienimuotoisena myrskynä, joka heilutti päänsä alas painavan haltian vaatteita rajusti. Kun puuska rauhoittui, tajusi Elya sen vieneen mukanaan Welanjan haavojen sidekääreet, maahan pudotetut. Kun aikaa oli jo vähemmän, mitä oletettu, viskasi hallinnastaan pois haltia tuon iljettävän, hänelle huonon olon pelkästä hallitsemisesta tuovan veren, jonnekin nurmikolle että sai kätensä vapaaksi aiemmin varautuneensa hätäsuunnitelman toteutukseen. Samalla sekunnilla oli hän jo polvistunut naisen viereen, vetänyt hihassa pysyneen tikarin pois piilostaan ja kerennyt epäröidä silmänräpäyksen ajan. Sitten hän vetäisi kylmän terän omalle kädelleen, viiltäen ihon rikki ja suihkuamassa olevan veren napaten heti hallintaansa. Siirtäen omaa vertaan Welanjalle. Kun tuo oli ohi, hän kovetti oman verensä punaiseksi värjäytyneestä kädestään hätävarakeinona, ja säntäsi parantamaan lopullisesti haltianaisen haavat. Kun kaikki näytti olevan kunnossa, hän pyyhkäisi otsallle kihonneita hikipisaroita ja polvistui takaisin luokse Welanjan. "Tuota... Oletko kunnossa?" //Heh...Anteeksi kesto mutta ONPA MAHTAVAA PÄÄSTÄ TAAS KIRJOITTAMAAN! voisi jatkaa omiakin projekteja... heheh, auts, vielä pari peliä toisissakin paikoissa
|
|
|
Post by Chryseis on Aug 2, 2014 19:04:18 GMT 3
Alanis Ierrawin
Noniin, haltia totutteli ajatukseen että siimatunne saattaisi palata. Kuitenkaan, se ei palannut, ainakaan samanlaisena. Sen sijaan tuntui hetken satunnaisen suonien nykimisen jälkeen siltä, kuin hänen sydämensykkeellään olisi ollut vielä oma syke, joka tykytti hyvin nopeasti. Onneksi haltian ajatuksia ohjasi pois veressään tapahtuvasta puhdistuksesta se, että kummallisen kivun sijaan saattoi keskittyä siihen että muisti hengittää. 'Kylläpä ruoho tuntuu kylmältä...' Vai oliko hänen selkänsä vain tulessa? Ilmeisesti haltian taitama tulielementti ei pitänyt Elyan magiasta laisinkaan ja koko tulienergia ikäänkuin pakeni sydämen tienoilta selkärankaan - ja se tuntui erittäin ikävältä. Hetkeksi Alanis kuin kouristeli lievästi ja kaulan lihaksen jännittyivät kun hän ikään kuin Elyan liikkeitä vastustaen käänsi katseensa pois nuoremmasta. Vaati pienen ponnistuksen saada tuli syttymään, mutta Alaniksen oikealle kämmenelle syttyi lopulta tuli, joka paloi hyvin vihaisesti rätisten. Se paloi hyvin vaaleana ja kuumana, hellittäen samalla painetta haltian selästä. "Phuuh..." Alanis huoahti ääni vain hieman vavahdellen. Pää kääntyi takaisin verihaltian suuntaan kutakuinkin samaan aikaan toisen kysymyksen kanssa. "Olen." Elya sai vastauksensa kuiskauksenomaisena, sillä energia ei vain riittänyt voimakkaampaan ääneen. Tuli paloi yhä Ierrawinin oikeassa kädessä ja selän kipu oli muuttumassa vain hienoiseksi pistelyksi. "Vaikka selkäni melkein syttyikin tuleen" naurahdus oli hiljainen mutta varmasti kuultavissa. Ierrawin vilkuili ympärilleen päätä suuremmin kääntelemättä. "Mmitäs..?" Haltia pakotti oikean kätensä tottelemaan - tuli siinä sammui humahtaen ja käsi kohosi huitaisemaan silmille valahtaneet hiukset pois näkökenttää sumentamasta. Alanis käänsi päätään nähdäkseen oliko nurmella oikeasti reilu määrä verta vai oliko se vain harhaa. "Johan nyt..." Ei veri mitenkään inhottanut, mutta silti Alanis kylmästi sysi havaintonsa ajatusten ulkopuolelle ja jäi sen sijaan katsomaan Elyaa. Äänikin tuntui palailevan. "Siinä on muutama veripisara. Taidan kiltisti lojua tässä vielä hetken..." Ylös nouseminen varmasti huimaisi toden teolla, mikäli nainen nyt ylipäätään pääsisi istumaankaan. "Pahin taisi olla siinä? Toivon totisesti ettet saattanut itseäsi rapakuntoon vuokseni... oikeisehan siihen nurmelle jos sikseen on. Tilaa riittää ja ruoho on mukavan viileää." Ierrawin nosti katseensa nuoremmasta taivaalle, joka hieman kiusoitellen häikäisi vähäsen. Tuulenvire osui silloin tällöin haltian kasvoille ja helpotti omalta osaltaan Alaniksen hyvin kalpeaa ja vähäveristä oloa. "Minä vielä revin siltä petolinnulta nokan irti..." Alanis mumisi osin itsekseen.
|
|