Erethia -elämän varjopuolet

[Deleted]

/Saa tuoda vapaasti seuraa./ Delta Delahaye

Jos ei olisi tietänyt paremmin, olisi voinut luulla, että Delta Delahaye oli iloinen mies. Kerrassaan aikoihin ei ollut kalpean pisamanaamaisen miehen kasvoilla koreillut vinoa hymyä, joka oli niin suppea, että peitti hampaita jopa hieman pakotetun oloisesti. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta mahdollisesti viimeinen, kun mies antoi hymy kaartua kasvoilleen. Metsästysretki oli onnistunut paremmin kuin tarkasti kehoaan piilotteleva mies olisi osannut uskoakaan ja kieltä rennosti naksauttaen vampyyri tiesi, että voisi pitää kallisarvoista lomaa viikon niin halutessaan. Hän oli päässyt jo aikaisemmin riiputtamaan veret ulos saaleista ja kulki nyt poikkeuksellisesti päiväsaikaan ulkona vilkkaan kaupungin kaduilla, kohti markkinakatujen sivukujia, josta hän voisi löytää itselleen huumaavaa juomaa kurkkunsa virkistämiseksi. Hengittävän pellava viitan huppuun syvälle uppoutuneena vampyyri niin ikään vältteli aurinkoa ja yritti pitää itsensä niin nopeassa liikkeessä, että kukaan ei kerkeäisi kiinnittää toista vilkaisua epäkummalliseen näkyyn haisevalla ja tukahduttavalla kadulla, joka kuhisi sontaa etsiviä kärpäsiä.

Hengitys tasaisesti pumpaten Delta saavutti haluamansa paikan ja työnsi oven auki hetkeksi menettäen näkökykynsä pimeyteen astuessa. Kävellessään tiskille pitkävartiset vaellukseen soveltuvat nahkakengät kopisivat lattiaan, samalla kun vampyyri silmäili vihreillä silmillään, joita tummat renkaat aluset korostivat, kapakan seinustoja jossa istui vain muutama pahainen asiakas. Päiväsaikaan paikka oli yllättävän tyhjillään ja vain kanta-asiakkaat saattoivat tunnistaa suhteellisen harvakseltaan paikassa käyvää miestä. Delta oli aina pitänyt tästä syrjäisestä, jopa hieman nuhjuisesta, mutta kuitenkin lievästi korkeakastisemmasta kapakasta, jossa tarjoiltiin juomien lisäksi myös kevyttä ruokaa johon vampyyri ei kuitenkaan koskaan ollut koskenut, mutta huhut kertoivat, että ruoka täällä oli yllättävän maittavaa, joskin hieman tyyristä normaalipalkkaiselle kansalaiselle.

Vihreät silmät laskeutuivat tarjoilijaan ja hieman väkinäisesti mies nojasi lopulta tiskiin, ottamatta jakkaraa istuttavaksi, sillä mies halusi välttää kaikin mahdollisin tavoin turhaa keskustelua juopuneiden kanssa. Delta ei tarvinnut tänään verta, eikä hän hyvästä mielialastaan huolimatta ollut niitä miehiä jotka kaipasivat liiaksi seuraa, etenkään kun vampyyrit eivät olleet mitään halutuimpia keskustelukumppaneita. ”Tuoppi.” Mies totesi tarjoilijalle, joka selvästi hieman tyytymättömänä miehen ulosantiin pitkä huppu syvälle päähän vedettynä, lopulta käänsi huokaisten lihaksikkaalle metsästäjälle selkänsä hakeakseen humalaa havittelevalle miehelle juomansa. Pitkän aikaa oli keski-ikää jo hitaasti tavoitteleva mies kuitenkin onnistunut pitämään yllä hyvät suhteet lähinaapureihinsa ja tarjoilijatkaan eivät useimmiten jättäneet vampyyriä kuivin suin epäilyistään huolimatta, sillä monet olivat valmiita ostamaan miehen edistynyttä kokkipalvelua, joka oli varsin tunnettu naapurustossa. Asiakaskunta koostui lähinnä keskiluokasta ja ylhäistöstä jotka herättivät huomiota, eikä miehellä ollut valittamista tiiviistä asiakastahdista pajallaan. Hän tienasi tarpeeksi selviytyäkseen ja työ auttoi positiivisesti miestä soluttautumaan yhteiskuntaan monesta syystä, oli se sitten veren vuoksi tai politiikan himosta. Deltalle politiikka ei ollut täysin hepreaa ja vampyyri kummallista kyllä, kannatti ihmisiä vainoavaa kuningasta enemmän kuin mielellään useasta syystä ja se teki vampyyristä vaarallisemman kuin moni tiesi. Ihmiset ja muut olennot osasivat karttaa vampyyreitä, mutta se ei silti tarkoittanut että kokki olisi koskaan ollut pulassa vampyriytensä kanssa niin paljon, että olisi kärsinyt verenhukasta liian kauaa. Delta Delahaye, punatukkainen ja kalpea mies oli yksi etevimmistä metsästäjistä ja nuorena kirouksen päällensä saaneena oli vampyyriys vain puskenut perheensä menettänyttä poikaa elämän ja kuoleman rajamaille, kasvattaen pojasta miehen elämän kovan koulun kautta.

Deltan elämä ei ollut ruusuilla tanssimista useasta syystä, mutta tänään mies ei ollut yhtä ahdistunut päänsisäisen vellovan tuskansa kanssa ja kuten aikaisemmin todettu, olisi voinut luulla, että Delta Delahaye oli elämäänsä tyytyväinen mies.

[RavenGuardian]

((Jos sopii niin Raven liittyy Taihininsa kanssa peliin. Toivottavasti siitä ei ole haittaa))

Joskus sitä vain huomaa olevansa täysin väärässä paikassa. Kissapojan tapauksessa myös se kuinka hän ylipäätään oli päätynyt Erethiaan, oli jo pyyhkiytynyt pois hänen mielestään. Tosin Taihin ei oikein osannut kutsua mitään paikkaa kodikseen. Hän saattoi viipyä jonkin aikaa asumassa jossain kunnes vain jotenkin kulkeutui muualle. Oli hänellä kai asumus jossain... jossain hyvin syrjäisessä paikassa vaikka muutamat vuodet hän olikin jostain syystä asustellut lähellä Wariandia. Syytä siihen hän ei tiennyt. Hänhän yleensä pyrki välttelemään isompia kaupunkeja. Ehkä hän oli paennut Wariandia Erethiaan sitten? Ehkä hän oli matkalla jonnekin sinne missä hänen oikea asumuksensa oli... missä se sitten oli? No olihan Taihin myös kirjailija. Hän liikkui keräämässä inspiraatiota kirjoihinsa. Olihan hän myös taiteilija ja etsi myös rauhallosta paikkaa toteuttaa itseään. .. Olihan hän myös kapinallinen (ainakin osina päivistään), joten miten ihmeessä hänen sallittiin julkistaa töitään? Tosin se mitä hän kirjoitti tai maalasi ei ainakaan suoranaisesti lietsonut kapinaa. Hän kirjoitti kaikille. Hän maalasi kaikille. Hän taiteili aivan muusta kuin tästä saaresta. Ehkä siinä oli syy. Lisäksi ei hän ollut tunnettu kapinallisena. Hän ei avoimesti sitä käynyt huutelemassa... ja ei, hän oli väärässä jälleen. Joskus hänen taisteluhaluisin persoonansa laittoi hänet tekemään mitä odottamattomimpia asioita. Taihin oli monesti saanut vierailla tyrmissä. Mutta jos kukaan ei oikeastaan yhdistänyt häntä siihen kirjailija-taiteilijaan, niin mikäs siinä. Taihin itsekin oli enemmän kuin vain yksi persoona.

No nyt hän oli siis Erethiassa ja varsin sekavassa mielentilassa. Hän laahusti kadun poikki kuin zombi, lasittunut katse meripihkan värisissä kissansilmissään. Hänen pussimaisen housunsa ja löysä harmaaruskea paitansa kätkivät hänen kehonsa saamat arvet ja osan hänen kummallisista raitakuvioistaan, mutta eivät voineet piilottaa sitä tosiasiaan miten sekasikiöltä hän näytti. Ja sehän hän oli. Hän ei enää tiennyt mikä oli joskus ollut. Eikä hän pahemmin enää välittänytkään muistella.

Nyt hän laahusti kissat korvat luimussa majataloon mikä jo sinänsä oli outo paikka hänenlaiselleen erakolle, mutta tavallaan hän oli nälkäinen ja janoinen eikä hänellä ollut voimia tai sen puoleen halujakaan alkaa metsästää ruokaa. Toivottavasti hänellä vain oli tarpeeksi rahaa ostaa mitään. Hän ei ollut rikas ja hänen vaurautensa vaihteli varsin paljon sen mukaan miten tuottelias hän oli onnistunut olemaan, oliko hän juuri myynyt kirjan tai maalauksen. Nyt hän oli aika pohjamudissa. Kissapojan ei tarvinnut tehdä työtä sen eteen, että hän liikkui täysin äänettömästi. Hänen kissapuolensa automaattisesti piti siitä huolta. Eikä hänellä ollut kenkiäkään kopisemassa. Onnea vaan sille joka löysi hänen tassuihinsa sopivat kengät. Taihin siis laahusti täysin aavemaisen hiljaa sisään niin etteivät monet niistä vähistä asiakkaista häntä edes huomanneet. No ei hänkään kiinnittänyt huomiotaan heihin. Hän hiipi tiskin luokse, mutta sitten vain pysähtyi siihen tuijottamaan lasittuneesti eteensä aivan kuin ei olisi tiennyt mitä edes halusi. Siinä vaiheessa hän keräsi muutamia katseita. Kissapojalta meni kuitenkin ohi, se kun tarjoilija koetti kysyä häneltä mitä hän halusi. Lähinnä siksi, että hän vaistosi yllättäen jonkun tulleen hänen taakseen seisomaan. Aikaisemmin tiskin luona ei ollut ollut kuin hän ja tuo yksi kumma kalpea mies johon Taihin ei aemmin ollut ehtinyt edes kiinnittämään huomiotaan. Nyt hänen takanaan oli joku.

"No mikäs elukka sinä sitten mahdat olla? Eläimet yleensä jätetään pihalle." Kissapojan takana seisova suurikokoinen mies sammalsi. Taihin haistoi tämän olevan humalassa ja se herätti hänet hänen oudosta mielentilastaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja nosti katseensa mieheen. Heillä todellakin oli rutkasti koko eroa. Taihin oli varsin lyhyt. "Jätä rauhaan." Kissapoika sihahti kuulostaen pelottomalta, mutta todellisuudessa hän pelkäsi. Hän oli ehkä hullu, mutta nyt tuo hulluus ei vaivannut häntä niin paljoa, että uskaltaisi käydä miehen kimppuun. Hän häviäisi. Hän häviäisi joka tapauksessa jos mies nyt ei vain jättäisi häntä rauhaan. Taihin vei kätensä taskuun ja puristi kapeat taiteilijan sormensa pienen kirjasensa ympärille.

[Deleted]

/Hyvä kun toit seuraa! Jätin sinun päätettäväksesi miten humaltunut mies reagoi./

Vihdoin oli juoma tarjoiltu pöytään ja pienellä nyökkäyksellä tarjoilijattarelle, oli Delta valmis hiipimään varjoihin. Ennen kääntymistään, sivukulmasta vampyyri kykeni näkemään oven aukenevan kapakan sumuiseen ilmapiiriin ja kissapojan lasittuneiden silmien lannistavan tyhjyyden ohjaten tietä eteenpäin. Vihreät silmät tarkkailivat syvältä pellavaisen hupun kätköistä näkyä vaikka 16 –vuotiaan oloisessa poikasessa ei ollut oikeastaan mitään mikä normaalisti olisi kiinnittänyt vampyyrin huomion, mutta nyt kiinnostuneempana ympäristöstään ja elämisestä ylipäätänsä, saattoi Delta vain ihailla laahustavien askeleiden äänettömyyttä. Hän oli pitkään joutunut tekemään kaikkensa pysyäkseen hiljaa metsästystilanteissa ja kissamainen poika tuntui kuin olisi luotu metsästämään. Pieni suppea hymy kaartui punatukkaisen miehen kasvoille kun hän toi lopulta tuopin huulilleen ja nähdäkseen hiljaisen kulkijan suunnistavan tiskille aivan hänen viereensä, joka sai vampyyrin jännittymään hieman. Hän kykeni haistamaan kissapojan erikoisen tuoksun ja hetken mies pohti, oliko hän koskaan aikaisemmin nähnyt moista näkyä alkujaankaan.

Selvästi omissa ajatuksissaan oleva kissapoika oli saanut elämänsä tuskaan tylsistyneen lihaksikkaan ja kookkaan miehen huomion ja hän pohti, olisikohan kissapoika valmis tekemään yhteistyötä palkkaa vastaan. Jotkut saaliseläimet olivat herkempiä ja huomattavasti haastavampia metsästettäviä ihmisille, jotka olivat normaalisti kömpelöitä ja myös hitaita liikkujia lyhyiden jalkojensa vuoksi. Delta oli kasvanut suureksi ja oli vaikeaa ajatella miehen kookkaasta profiilista, että tämä tosiaan edusti ihmisiä. Tarjoilija hieman hämmentyneenä vilkaisi Deltaan kissapojan reagoimattomuudesta esitettyihin kysymyksiin ja vampyyri kohautti hieman kysyvästi olkiaan. Samalla kun hän oli aikeissa kopauttaa nuorta kissapoikaa olalle välttääkseen tarjoilijan närkästyneisyyden, juopunut mies keskeytti Deltan aikeet.

Vampyyri ei saanut kuin hämmästellä pojan kykyjä reagoida asioihin ennen kuin ne edes tapahtuivat, selvästi tietoisena jonkun läsnäolosta takana hän kääntyi kohtaamaan juopuneen haisevan hengityksen ja mollaavat sanat. ”Jätä rauhaan.” Oli kissapojan vastaus miehelle ja aito hymy kaartui vampyyrin huulille, ehkä tästä pojasta voisi ollakin metsästämään kallisarvoisempaa lihaa hänelle, kissapoika ei näyttänyt siltä että omasi suurta omaisuutta, joten tämä tuskin osaisi kieltäytyä hyvästä tarjouksesta kokille, jonka ihmisyys toi omat ongelmansa. Oppimista kikoista huolimatta jotka olivat tehneet hänestä etevän, lähes äänettömän, metsästäjän, eivät opitut kikat aina kuitenkaan olleet riittäviä ja saattoi viedä päiviäkin ennen kuin Delta sai haluamansa saaliin loukkuunsa. Vampyyri oli oppinut tarkkaavaiseksi ja vaikka kissapojan sanat olivat selvät, käskevät ja pelottomat, saattoi kalpea mies huomata nyrkkien puristuvan. Oliko poika valmis taistelemaan? Oliko ele turhaumuksen merkki?

Normaalisti vampyyri ei välittänyt liittyä kahinoihin, ei minkäänlaisiin sosialisointia vaativiin akteihin, mutta kuten aikaisemmin todettu, Delta oli tänään hyvällä tuulella eikä hän halunnut juopuneiden sekaantuvan hänen elämäänsä. Tämä yksilö vaikutti siltä, että tuskin jättäisi kissapoikaa rauhaan helpolla ja argumentointi oli todennäköisesti turhaa, koska humala oli päässyt yllättämään miehen paremmin ja nostamaan tämän väkivaltaisuuden huippuunsa. ”Hei kaveri, totta turiset! Mitenkäs olisi jos tarjoaisin sinulle tuopillisen, voisimme unohtaa moiset eläimet jotka kuuluisivat aittaan, eikä tänne sivistyksen pariin.” Delta seisoi tarpeeksi lähellä kissapoikaa, että tämä varmasti kykeni tarkoilla silmillä näkemään hupun suojaan joka paljasti pisamaiset kasvot. Vihreiden silmien ympärille oli kaartunut tummat, violetin ja sinisen punertavat renkaat nukkumattomista öistä. Delta laski katseensa poikaan ja kopautti kenkäänsä, jotta varmasti sai kissapojan huomion ja jos tämä katsoisi mieheen, voisi hän nähdä Deltan vinkkaavan tälle pelastavasti silmää, yrittäen kertoa mahdollisimman lempeällä ilmeellä että kissapojan ei tarvitsisi huolehtia juopuneista miehistä jotka vain aiheuttivat kaaosta.

Korkea mies joka selvästikin oli pysähtynyt miettimään oliko kissapojan kiusaaminen vai juopuminen parempi tie illan pääspektaakkeliksi teki pientä horjuvaa liikettä paikallaan. Delta kiinnitti takaisin huomionsa mieheen, suuret hartiat ja rintakehä nyt kääntyen kohtaamaan uudelleen juopuneen. ”No mitenkäs on, veikkoseni?” Vampyyri sanoi samettisella, kutsuvalla äänellä johon ei ollut tiennyt edes kykenevän. Sitä olisi voinut verrata kobran hypnotisoivaan tanssiin. Keski-ikäisen miehen charmikkuus oli noussut jostain aivan puskista ja matala, ääni kuulosti jopa Deltan omiin korviin kuin hän olisi yrittänyt vietellä naisia lähtemään mukaansa baari-illan jälkeen kotiinsa. Hitaasti Delahayen tuuheat kulmakarvat rypistyivät, hieman kyllästyneenä odottelemaan juopuneen miehen vastausta, pohtien plan Bta, saadakseen juopuneen ja tunnelmaa pilaavan saastaisen sian katoamaan vampyyrin näköpiiristä niin kauan kuin maata kantaa. Vampyyrin ilme nopeasti synkkeni ja syvälle huppuun kätkeytyneissä sielunpeileissä alkoi turhautumisen sijaan nousemaan kytevää raivoa, joka tuntui olevan ainut tunne jota hän koki, tätä päivää lukuun ottamatta. Delta ei halunnut pilata kauan odotettua hyvää henkistä mielentilaansa ja juopunut saisi olla varma, että jos hän astuisi vampyyrin barrikaadin yli sille puolelle mielentilaa jota mies ei itselleen toivonut, voisi juopunut mies katua sitä hengellään. Vampyyrien kanssa ei ollut leikkimistä, ne olivat ailahtelevia olentoja monista syistä, eikä Delta Delahaye tehnyt siinä poikkeusta. Hän oli vihainen, katkera ja täynnä tuskaa ihmisiä, vampyyreitä, noitia ja velhoja kohtaan, sekä vihasi itseään ja sitä mitä oli. Nuoruus oli kadonnut, voi, niin kauan aikaa sitten nyt jo lähes keski-ikäisen miehen silmistä ja vampyyri-elämä oli tehnyt synkästä tiestä pimeämpää kuin ikuinen uni.

[RavenGuardian]

Pitäisikö hänen taistella vai paeta? Taihinin ensi reaktio oli kutsua tämä mies maistamaan pelkojaan. Kissapoika voisi luoda illuusionsa pelottaakseen tämän pois sillä tällä kertaa hän lähes tunsi vahvan yhteyden kykyynsä. Mutta hän ei ollut sillä päällä, että tahtoisi herättää enempää huomiota kuin hänen kummallinen ulkomuotonsa jo toisissa herätti. Jos hän nostattaisi demoninsa esiin, sen näkisivät kaikki täällä olijat. Tämä persoona hänessä inhosi ajatusta joutua huomionkeskipisteeksi. Tämä persoona tahtoi piiloutua ja olla ilmaa kaikille. Tämä oli aivan erilainen kuin hänen tappelijapersoonansa, se kapinallinen tai kunnianhimoinen persoonansa. Pakene... pakene... Silti hänen kapeat sormensa olivat kirjasen ympärillä eikä hän liikkunut paikoiltaan. Jos hän ei tekisi jotain kohta tuo mies todennäköisesti aiheuttaisi hänelle harmia. Mutta jos Taihin tappelisi vain kynsin ja hampain...

Ja sitten hän sai yllättyä, sillä se kalpea mies tiskin luona oli yllättäen puuttunut tilanteeseen ennen kuin Taihin sai päätöksensä valmiiksi. Aiemmin Taihin ei tosiaan ollut paljoa huomiota tähän mieheen ehtinyt kiinnittää. Nyt hän kuitenkin käänsi katseensa ylös tämän huputettua kasvoja kohti. Aluksi hän oli varma, että tämänkin mies pilkkasi häntä. Niinpä hän jännittyi lisää kohdatakseen tämänkin, mutta hänen kissansilmänsä näkivät hyvin hupun hämärään. Mies iski hänelle silmää. Joten tämä yritti olla hänen puolellaan ja kääntää juopuneen körilään huomion pois hänestä. Miksi? Mitä tämä kalpea mies siitä hyötyisi? Taihinilla ei ollut luottamusta keneenkään. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joku tuntematon ryhtyi auttamaan häntä kun ei tiennyt mitä nämä hänestä halusivat. Sitä paitsi tämä mies haisi vaaralliselta. Kuitenkin kissapoika pysyi hiljaa ja antoi tämän pitkän miehen hoitaa tilanteen. Ehkä tämä sitten kertoisi... tämä varmasti kertoisi... mitä oikein halusi. Taihin ei silti voinut olla puntaroimatta sitä olisiko paremmin pärjännyt juopuneelle köriläälle kuin tuolla kalpealle miehelle. Kyllä, ehdottomasti hän olisi mieluummin ottanut juopuneen körilään vastustajakseen. Nyt hänen vain täytyi toivoa, ettei tuon kalpean miehen aie ollut mitään vastenmielistä kissapojalle.

Meripihkan väriset kissansilmät siirtyivät varovasti takaisin juopuneeseen mieheen, mutta hän koetti varoa vetämästä tämän huomiota enää takaisin itseensä. Mies siristeli pieniä siansilmiään tuijottaen nyt kalpeaa miestä. Taihin saattoi nähdä tämän kasvoilta, että tämä mietti hyväksyisikö tarjouksen vai jatkaisiko lyhyen kissapojan kiusaamista. "Kaiken maailmaan elukoita sitä nykyään on liikkeellä. Luulevat vielä olevansakin jotain" Mies nyökytteli sitten tyytyväisenä omaan vastaukseen. Kuka se tässä luulee olevansa jotakin? Taihin tukahdutti alkavan murinan kurkustaan. Hänen korvansa kuitenkin pysyivät luimussa ja kissanhäntä vääntelehti ärsyyntyneesti. "Tuoppi tosiaan auttaisi unohtamaan moiset elukat." Juoppo jatkoi sitten ahneesti.

Sika. Taihin mulkoili miestä kulmiensa alta, mutta piti päänsä hieman painettuna. Jotain hyötyä siitä, että hän oli lyhyt. Mies unohti nopeasti hänen olemassaolonsa. Kissapoika lähti varovasti äänettömin askelin hiipimään varjoisampaan osaan. Hänen olisi tehnyt mieli hiipiä kokonaan ulos, mutta se että hän oli todella nälkäinen piti hänet täällä. Tosin hän mietti oliko se kannattavaa. Hän voisi etsiä toisen paikan ostaa ruokaa ja sitä paitsi oliko hänellä edes rahaa ruokaan? Viimeinkin hän sentään pystyi ajattelemaan tarpeeksi selkeästi, että pystyi pohtimaan näitä ajatuksia. Hän mietti että jos saisi edes jotain ostettua, hän voisi sitten nopeasti häipyä sen kanssa kun juopuneen miehen huomio olisi muualla. Tai toivottavasti myös kalpean pitkän miehen. Taihin ei ollut varma halusiko kuulla ollenkaan mitä tämä vaatisi hänen pelastamisestaan.

[Deleted]

Pitkä puntarointi oli tuottanut tulosta ja lopulta Delta antoi kurtistuneiden kulmiensa kaartua normaaliin, levänneeseen ilmeeseen, kun juopunut lopulta suunnisti tiskille punatukkaisen vampyyrin kanssa, jatkaen vielä muutaman minuutin pauhaamista eläimistä ja niiden kuulumisesta tasan ja vain uunin syövereihin ihmisten nautittavaksi lautasella tarjoiltuna. Pian alkoholisoitunut väki unohti ympäristönsä ja vampyyri salli itsensä livahtaa miehen seurasta pois kapakan pimeimpään nurkkaan. Välikohtauksen lopetuksen myötä tuttuun suhinaansa päivää mullistaneista juoruista langennut kapakka salli Delahayen astella varmoin askelin nahkaiset pitkävartiset kengät kopisten suunnata pimeimpään nurkkaan, josta mies ihme kyllä, löysi kissapojan istumasta. Mies oli ollut varma että tämä oli poistunut välikohtauksen myötä ja hetkeksi hän vain pysähtyi tuijottamaan kohti tuntematonta kulkijaa, puntaroiden jaksaisiko hän istuutua toisen seuraan vai nauttia rauhassa tuopistaan.

Sekuntit venyivät minuutiksi, kun hän vain seisoi siinä, unohtuneena pitkään tuijotukseensa ja lopulta kuin transsista heränneenä vampyyri astahti hieman epävarmasti eteenpäin ja lopulta istuutuen nyökkäyksen kerta pöytään. Paska. Huppu valahti miehen päälaelta alas hartioille ja siinä hän oli, pitkät ripset hitaasti sulkeutuen poskia vasten ja kulmakarvojen rypistyessä ahdistuneeseen irveeseen. Mies tiesi että hänen tulisi nyt ja välittömästi poistua, kissapoika tuskin oli niin tyhmä, että ei tajuaisi pisamanaamaisen miehen olevan vampyyri ja nyt tämä varmasti ajatteli että hän oli tullut houkuttelemaan toisen sivukujille, vain imeäkseen pojan kuiviin. Hitaasti Delta kohotti lihaksikkaan, kalpean kätensä joka oli verhottu samettisella paidalla niskaansa epävarmana mitä hänen tulisi tehdä. Naksauttaen kieltään, hän lopulta avasi silmänsä katsoakseen nuoreen kissapoikaan huolestuneilla, vihreillä silmillään. Hän ei halunnut tästä illasta kaoottista, eikä myöskään porttikielto lempikapakkaan ollut miehen mielessä pelkästään vampyriytensä vuoksi.

”Minun on tuskin turha edes yrittää uskotella, että en pelastanut sinua vain koska… olen…” Deltan sanat pysähtyivät kurkkuun ja mies huokaisi syvään, punertavat kutrit jotka uhkasivat painovoimaa, liikahtivat miehen liikehdinnän mukana. ”Työskentelen lähellä… olen metsästäjä, kokki, ja… huomasin että olet etevä. Hiljainen. Huomaamaton. Tai ainakin lähes huomaamaton jos korviasi ei oteta huomioon. Saat varmasti paljon naljailua niskaasi.” Delta sopersi. Hän ei ollut tottunut puhumaan kenellekään ystävälliseen sävyyn. Ja nyt ajatellessa, hän ei edes tiennyt milloin oli viimeksi tehnyt minkäänlaista ystävällistä elettä kenenkään vuoksi – ei sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kuinka masentavaa elämää mies elikään, Delta ajatteli. Hän halusi vajota maan alle. Jopa omiin korviin vampyyrin sanat kuulostivat epävarmoilta ja naurettavan kömpelöiltä, haparoivilta ja tuskallisilta, kuin hän ei edes osaisi puhua kunnolla. Täydellistä, näin teet hyvän ensivaikutelman muille, mies pohti synkkien ajatustensa jatkeeksi. Toisaalta minkä vuoksi miehen edes tarvitsi tehdä hyvää vaikutelmaa yhtään kenellekään? Ei hänellä ollut tulevaisuutta. Ehkä hänen kannattaisi vain pysyä asiassa, bisneksessä, että vampyyri ei tekisi itseään totaalisen naurettavaksi.

”…Jotkut lajit, saaliseläimet, eivät ole yhtä helppoja metsästää. Ei edes yhtä etevälle metsästäjälle kuin minä olen, mutta sinä olet luontainen jäljittäjä. Äänetön ja varma, hypnoottinen ja puoleensa vetävä…” Deltan sanat nousivat jopa ihailevaan sävyyn, hän oli joutunut ikuisuuden opettelemaan taitonsa sille tasolle jossa ne nyt olivat ja pelkkä kissapojan kävely oli niin luontaista, että mies ei voinut muuta kuin ihailla. ”En ole köyhä.” Vampyyri jatkoi pienen paussin jälkeen ja raotti viittaansa, jonka alta paljastui vihreä, samettinen ja selvästi korkealuokkaisempi paita, jota koristi pienet kultaiset kuvioinnit. Mies oli saanut paidan palkaksi useiden onnistuneiden ruokatarjoilujen myötä ylhäistö neidon kekkereille, jota tämä piti useammin kuin kerran puolessa vuodessa ja Delta oli lähes joutunut kieltäytymään yhtä upeasta paidasta jonka oli saanut, mutta lady oli hyvin kiintynyt hänen tarjoamiin palveluihinsa, joten minkä hän oli voinut tehdä? Niin ikään, jätti mies sanansa riippumaan vihjailevasti kissapojalle, joka toivottavasti ei huutaisi koko kapakalle kauhunvallassa, sillä se saattaisi aiheuttaa paljon haavaa miehen tulevaisuudelle, johon Delta ei luottanut lainkaan. Tulevaisuus ja elämänjatkumo ei ollut sellainen asia johon hän uskoi, ainoa asia mihin hän itsessään luotti oli katkera, vellova tuska, joka ohjasi vampyyriä joka päivä kostoon, mutta sillä välillä hänen oli tehtävä työtä elääkseen ja päästäkseen asemaan, jossa voisi todella kostaa vanhempiensa kuoleman, sekä vampyyrielämänsä johon hänet oli kirottu ikuisuudeksi.

[RavenGuardian]

Ehkä pakeneminen vain olisi ollutkin parempi. Nyt Taihin vain kyyhötti pimeimmässä nurkassa, mutta oli sentään rohjennut istua miettimään. Hän oli niin nälkäinen että olisi voinut vaikka kaluta edessään olevaa pöytää. Ainakin hän nyt oli hetken turvassa, mutta pysyi valppaampana. Pitkä kalpea mies oli saanut sen juopuneen körilään mukaansa joten heistä ei ollut harmia. Tarjoilijakin vaivautui kerran käymään hänen pöytänsä luona kun viimein huomasi hänet varjoissa. Säälittävästi pyydettyään, onnistui ostamaan itselleen palan kuivaa leipää ja vettä. Enempään hänen rahansa eivät riittäneet eikä se ollut riittävästi, mutta hän oli kiitollinen edes siitä. Tarjoilija oli ollut vähällä myymättä hänelle mitään. Kissapoika koetti pureskella nopeasti kovan leipäpalan jotta pääsisi mahdollisimman nopeasti pois, mutta yllättäen hän tajusi jonkun tulleen taas pöydän luokse. Hän nosti jännittyneenä katseensa ja huomasi sen pitkän kalpean miehen tuijottamassa häntä. Taihin jäi paikoilleen erityisesti hänen kissapuolensa inhosi tuijotetuksi tulemista. Se oli uhkailun merkki niiden kielessä eikä Taihinin toinenkaan puoli siitä pitänyt. Pitäisikö hänen nousta ja lähteä?

Sitten mies otti itselleen vapauden istua pöydän ääreen, mutta kissapoika sai muuta ajateltavaa kuin pakenemisen kun nyökätessä tämän huppu valahti niskaan. Taihin oli nyt täysin varma minkä takia mies haisi vaaralliselta. Hän epäröi, mutta sitten - ehkä ihan sitä tajuamattaan tai tarkoituksella - kalpea mies räpäytti silmiään hitaasti. Taihinin kissalle ele tarkoitti kutakuinkin sitä, ettei mies ollut uhka. Kissa hänessä reagoi siihen heti ja niin Taihinkin räpäytti hitaasti omia silmiään ennen kuin se ihmismäisempi puoli hänessä ehti estääkään. Noin, tajusi mies sitä tai ei, Taihinkin oli nyt siis vakuuttanut tälle ettei olisi uhka. Siltä kissapoika jännittyi uudelleen kun tuo kalpea punahiuksinen vampyyri kohotti lihaksikasta kättään. Hänen mestarinsa oli usein lyönyt häntä ja kissaa... tai jos ei löynyt häntä niin koskettanut häntä ja pakottanut hänet... Taihin luimisti korvansa uudelleen, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Tai niin kuin toinen pelkäsi, hänellä ei ollut aikomustakaan alkaa kiljua. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään pitkään aikaan. Vain kuunteli mitä toinen puhui. Kissapoika oli yllättynyt siitä, että joku oli pannut merkille hänen taitonsa. Hän ei itse ollut edes ajatellut asiaa. Sen jälkeen kun kissa oli tullut osaksi häntä, siitä oli vain tullut hänelle luonnollinen tapa liikkua. Kyllä hän oli hyvä saalistaja. Olivathan kissat sitä. Tai hän oli silloin kun täydellinen hulluus tai tyhjyys eivät vallanneet häntä. Ja muulloin kuin nyt kun oli jättänyt itsensä tuohon tilaan niin pitkäksi aikaa, että oli olla nääntyä nälkään. Nyt hän oli liian heikko metsästämään. Ja sitten vampyyri sanoi, ettei ollut köyhä. Aikoiko tämä palkata hänet metsästämään? Sitä ei aiemmin ollutkaan tapahtunut. Kaiken rahansa, Taihin oikeastaan vain kirjoitelmistaan, maalauksistaan ja piirroksistaan.

Taihin tuijotti vampyyria. Ei suoraan tämän vihreisiin silmiin, mutta kuitenkin piti katseensa tämän liikkeissä. Hän kuitenkin pysytteli yhä hiljaa epävarmana, mutta hänen korvansa eivät olleet enää niin luimussa kuin aiemmin eikä häntä viuhtonut äkäisesti puolelta toiselle. Se teki vain hidasta kiemurtelua ilmassa. "Minä en tuomitse ketään heidän lajinsa perusteella." Kissapoika sanoi sitten viimein. Eipä niin. Parhaimpina päivinä hän tuomitsi kaikki sen perusteella että he ylipäätään olivat elossa ja puhuivat hänelle. Mutta oli myös niitä päiviä jolloin hän todellakin uskoi jokaisten oikeuksiin.... ei velhojen ja maagien. Heille hän ei antaisi mahdollisuutta enää koskaan. Nyt hän kuitenkaan ei ollut kummallakaan päällä. Hän voisi yhtä hyvin katsoa mitä tämä vampyyri aikoisi. Hän koki olonsa kuta kuinkin turvalliseksi nyt kun hänen kykynsä tuntui olevan yhteydessä häneen. Riittäisikö se harhauttamaan vampyyriä jos tarve vaatisi? Toivon mukaan hänen ei tarvinnut ottaa siitä selvää. Oli hänellä kuitenkin terävät kynnet ja hampaat, mutta niin oli vampyyrilläkin. Ja vampyyri näytti häntä voimakkaammalta. Ehkä hänen kissansa olisi ketterämpi. Ehkä hän pääsisi pakoon jos tarvitsi. "Haluatko sinä kenties palkata minut metsästämään? Sitäkö sinä vihjailet?" kissapoika kysyi. Hän pyöritteli viimeistä palasta leivästään sormissaan ja vaikka keho käskikin syödä sen, hän ei tehnyt niin. Kissapoika oli yhä epävarma.

[Deleted]

Vampyyri ei ollut ainut joka tunsi olonsa epävarmaksi. Pöytä tuntui hylkiöiden ryhmittymältä, ihmis-sekoituksilta joita kukaan ei halunnut seuraansa ja synkät ajatukset vallaten miehen, tämä vilkaisi nopeasti olkansa taakse lopulta laskien kätensä hitaasti tuopille. Nostaessaan huurteisen juoman huulilleen, mies salli heittää viimein huppunsa takaisin päähän, että kukaan muu ei kerkeäisi nähdä nopeaa vilautusta miehen oikeasta identiteetistä. Kissapojan epävarmuus hermotutti vampyyria, mutta tämän sanat saivat vihreäsilmäisen miehen kääntämään katseensa hitaasti uudelleen toiseen ja nyökkäämään niin hitaasti, että maailma tuntui hetkeksi hidastuvan myös ympäriltä. Kissapoika oli typerä jos ei pelännyt tiettyjä lajeja ja Delta huokaisi syvään toisen naiiviudelle.

”Sinuna varoisin sanojasi.” Delta tokaisi hieman turhankin intensiivisesti. Hän ei luottanut ihmisiin, eikä noitiin ja velhoihin, sekä muihin vahvasti maagisiin olentoihin jotka olivat kykeneviä luomaan kirouksia onnettomien niskaan. ”Pimeä taikuus kulkee tiettyjen… veressä ja he saavat aikaan asioita joita et halua kontollesi ja vain pelkästään koska hyväuskoisesti annat henkilöiden uskotella että he aikovat hyvää, saatkin niitä kirouksia niskaasi kuin sadekuuro olisi langennut päällesi.” Mies totesi synkästi, selvä omakantainen kokemus huokuen menneisyydestä jolloin hänet oli kirottu vampyyriksi. ”Ja juurikin moisten kirousten langettajien vuoksi olen tuomittu tekemään tätä työtä jota ylemmäksi tuskin koskaan pääsen. Miksi kukaan haluaisi palkata minua?” Katkeruus sai varjot synkkenemään entisestään miehen huputetuilla kasvoilla jos mahdollista. Silmät sulkeutuivat ja Delta kohotti kättään otsalleen hieroakseen aivonystyröitään. Mihin hän oli jäänyt puheissaan?

”…Mutta sinulla on tilaisuus, toisin kuin minulla, jota kuka tahansa karttaisi kuin syöpäläistä – jopa tappaisi. Olen metsästäjä ja minulla on suhteellisen laaja asiakaskunta tarjoilupalveluissani, joita palvelen lähinnä lähetyksien lomasta, mutta olen viime aikoina saanut paljon tilauksia ja joidenkin saaliseläimien metsästäminen on hankalaa, vie päiviä ja joskus jopa viikkoja jäljittää harvinaisempia lajeja, saati sitten saada metsästystilanne käyntiin ja onnistunut kaato joka ei pilaa tarjoiltavaa lihaa. Joten kyllä, olisin kiinnostunut palkkaamaan jonkun avukseni.” Delahaye jatkoi selvästi hieman tuskaisena avunpyynnöstä jota ei todellisuudessa ollut edes ajatellut toteuttamiseen saakka. Sanat vain tuntuivat ryöppyävän miehen suusta ennen kuin hän edes kerkesi ajatella asiaa sen suuremmin. Oliko pelkkään muukalaiseen luottaminen järkevää? ”Pystyn tarjoamaan maksuksi ruokaa, vaatteita… tarpeeksi haastavien ja runsaiden määrien metsästyksen kautta myös aseita. Yösijaa minulla ei ole sen enempää kuin oma huoneeni ja en usko että kukaan uskaltaisi nukkua seurassani, tai edes saman kaupungin sisällä jos tietäisi… kuka olen…” Lihaksikkaan miehen sanat kuivuivat kasaan, hän ei oikein tiennyt kuinka jatkaa aiheesta ja jotenkin koko tilanne tuntui muutenkin absurdilta. Kuka edes jäi istumaan vampyyrin kanssa samaan pöytään? Pojan täytyi olla sekaisin päästään jäädäkseen kuuntelemaan Delahayen sanoja, tai ehkä tämä vain pelkäsi niin paljon että ei uskaltanut nousta. Pelko… ajatus sai kylmänväreet kulkemaan läpikotaisin vampyyrin selkäpiitä pitkin ja tämä hytkähti penkissään. Hän oli tehnyt vääränvalinnan, miehen oli poistuttava. Miksi hän haki yhtään mitään kontakteja muihin? Ei vampyyrilla ollut tulevaisuutta! Oli kulunut liian pitkä aika kun hän oli keskustellut näinkään pitkänä kenellekään, vaikka keskustelu olikin yllättävän yksipuolista.

Mies nousi penkistään nopeasti ja äkkinäinen liike sai tuolin kolahtamaan kyljelleen, mies harppasi rivakoin askelin eteenpäin, kohti uloskäyntiä, mutta jokin sai Delahayen pysähtymään ja katsastamaan vahvan olkansa yli vielä kerran kissapoikaan. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa sinulle sanaakaan.” Ja niin mies harppoi pitkin askelin kohti ovea vihaisena itselleen, että edes yritti asettaa itseään asemaan jossa hän sai puhua kenellekään niin normaalisti kuin oli tehnyt. Helvetti soikoon! Hän oli vampyyri ja tappoi muita elääkseen raa’an häpeilemättömästi! Miten hän edes saattoi vaatia keneltäkään apua kun todellisuudessa olisi vain parempi jos Delta Delahayea ei edes olisi olemassa! Hetken mies ajatteli että päättäisi elämänsä tässä ja nyt, mutta katkerat ajatukset olivat liian syvällä miehen päässä olleet jo vuosia, eikä hän todellisuudessa ollut valmis kuolemaan. Hän halusi tappaa jokaisen ihmisen tästä maasta kostaakseen sen minkä oli menettänyt kauan aikaa sitten, ihmisyytensä.

[RavenGuardian]

Taihin alkoi yllättäen nauramaan. Ei mitään iloista naurua vaan katkeran ja lähes sekopäisen kuulosta ennen kuin onnistui hillitsemään itsensä. Sitten hän vaiensi itsensä, mutta hänen meripihkan värisissä kissansilmissään jäi silti huvittunut ilme. "Käsitit minut väärin. Minä en luota yhtään kenenkään, mutta sillä vain ei ole lajin kanssa mitään tekemistä. Ja on minulla niitäkin päiviä jolloin annan mahdollisuuden, mutta minä silti tarkkailen, pysyin varuillani ja arvion tekoja. Minä en enää usko, että toisten aikeet olisivat hyviä. Minä olin naiivi kerran ja sain maksaa siitä." Hän heilautti kissanhäntäänsä.

"Aivan niin kuin sinutkin, myös minut on kirottu olemaan tällainen. Minä en syntynyt tällaiseksi vaan se henkilö johon sokeasti luotin tuhosi minut. Sitä paitsi sinä et tällä hetkellä edes puhu yhdelle sellaiselle hengelle joka oli naiivi. Meitä on kaksi tässä ruumiissa." Kissapoika kosketti rintaansa kuin tehden selvästi mitä tarkoitti. Kyllä, hän ja se onneton kissa. Jonain päivinä heitä tuntui olevan vieläkin enemmän. Liikaa persoonia yhteen ruumiiseen. Pelkkä meilien sotku joka tuhosi sen mahdollisuuden, että kissapoika koskaan voisi tuntea itsensä kokonaiseksi. Mutta hän oli valjastanut tuon ominaisuuden käyttöönsä. Se, että hän pysty vaihtelemaan persoonaansa teki hänestä oikeastaan loistavan kirjailijan ja taitelijathan olivat muutenkin hulluja. Tuo toinen sen sijaan vaikutti epätoivoiselta. No Taihin oli joissan persoonissaan käynyt läpi saman. Mutta nykyisin hän oli kerta kaikkiaan turta koko maailmalle. Häntä ei kiinnostanut vähääkään ne asiat jotka olivat 'todellisia'. Hän oli menettänyt myös ajatuksensa itsensä tappamisesta. Miksi tehdä niin kun hän ei edes monesti kokenut olevan olemassa? Hänen mielensä oli liian rikkoutunut käsitelläkseen sellaista kovin pitkiä aikoja enää.

"Sitä paisti siitä tilaisuudesta. Jos et sattunut jo huomaamaan minä olen hullu. Minäkin välillä tapan ja minä nautin siitä. Minäkin pidän verenmausta ja minäkin olen saalistaja. Hauskinta on, että minä saatan ensin olla täysin järjissäni ja seuraavalla sekunnilla olenkin jo tappanut. Että se siitä tilaisuudesta. Luuletko, että kukaan sellaista haluaa palkata? Monien mielestä meidät mielisairaat tulisi kaikki tappaa tai vähintään sulkea jonnekin pois, piiloon maailmalta ikuisiksi ajoiksi ja unohtaa. Minulle on yritetty tehdä molemmat useammin kuin kerran. Mutta silloin kun jotenkin kontrolloin itseäni pidän itse itseni piilossa maailmalta. Vieläkö huvittaa palkata minut?"

Vampyyrimies sai ilmeisesti jotain muuta ajateltavaa eikä Taihin osannut kertoa johtuiko se tästä itsestään vai ehkä siitä mitä kuuli kissapojasta koska hän ei ollut varma oliko tämän omalta kurjuudeltaan käsittänyt mitä oli kuullut. Kissapojan meripihkan väriset silmät seurasivat tämän liikehdintään jännittyen koska ei ollut varma mitä tämä aikoi. Ja kun tämä nousi niin äkisti ylös, että tuoli kaatui, hyppäsi myös kissapoika jaloilleen sihahtaen. Hän paljasti petoeläimen hampaansa ja kyyristyi valmiina ottamaan mahdollisen hyökkäyksen vastaan. Sitä ei kuitenkaan tullut vaan kalpea pitkä vampyyri suorastaan rynnisti ulos. Taihin tuijotti silti jännittyneenä tämän perään ja ovella mies vielä sanoi, ettei hänen olisi pitänyt sanoa kissapojalle sanaakaan. Kissapoika seisoi jonkin aikaa tämän mentyäkin paikoillaan sydän hakaten vasten kylkiluita. Jos joku olisi tullut koskettamaan häntä silloin, olisi koskettaja vähintäänkin saanut raapaisun hänen terävistä kynsistään. Kukaan ei kuitenkaan lähestynyt. Nämä olivat vilkaisseet heihin ja tuijottaneet jäljelle jäänyttä Taihinia, mutta eivät sitten tehneet muuta.

Taihin kuuli murisevan äänen ja hänellä kesti hetken ennen kuin tajusi sen olevan lähtöisin hänen omasta kurkustaan. Hän vaiensi sen ja rauhoittui viimein, mutta ei istunut takaisin. Selkeämmässä päivässä oli se hyötyä, että hän kykeni miettimään asioita järkevästi. Jos hän aiemmin oli ollut epävarma siitä miksi vampyyri oli yhtäkkiä sanonut jotain sellaista, niin nyt hän kykeni tutkimaan jäljelle jäänyttä kalpean miehen tuoksua. Se oli epätoivoa. Ei suinkaan vihaa Taihinia kohtaan. Seuraava asia mitä hän pohti oli se tosia-asia ettei hänellä itsellään vieläkään ollut rahaa ruokaa ennen kuin saisi taas jotain aikaiseksi ja myydyksi taiderintamallaan. Hän ehtisi kuolla nälkään ennen sitä, mikäli oli jo liian heikko metsästämään. Vampyyri oli tehnyt varteenotettavan tarjouksen. Oliko Taihinilla varaa olla ottamatta sitä vastaan?

Hän teki hieman epävarman päätöksen ja hiipi ulos majatalosta ja seurasi sitten Vampyyrin jättämään heikkoa tuoksujälkeä kunnes näki tämän. Hänen pitäisi vain saada tämä kiinni. No se taisi olla yksi sekopäinen idea, mutta Taihin ei aikonut juosta tämän perään koska ei ollut varma kuinka vampyyri siihen reagoisi. Hän siis lähetti edeltään illuusion. Ei ehkä paras mahdollinen idea tai olento, mutta hänellä ei tällä hetkellä ollut kirjasessaan muuta kuin toinen toistaan demonisempia hahmoja. Niinpä tuo kuolleen ja demonisen näköinen koiraeläin yhtäkkiä vain materialisoitui vampyyrin eteen pysäyttääkseen tämän. Se ei ollut mikään pieni otus ja koska se oli luotu Taihinin negatiivista tunteista, se myös käyttäytyi uhkaavasti. paljasti pitkän terävät hampaansa ja murise tyhjät silmäkuopat tuijottaen vampyyria. Mahtavaa... No ainakin Taihin sai vampyyrin kiinni, mutta ei mennyt aivan tämän lähelle vaan jäi muutaman metrin päähän. "Onko se tarjous ole kuitenkin vielä voimassa?" Hän kysyi.

[Deleted]

Vampyyri kohotti hitaasti kulmaansa pojalle, jonka ääni ei kuulostanut enää yhtä vakaalta kuin aikaisemmin. Mies saattoi tuntea vaaran ilmassa ja se sai vasemman kulman kohoamaan, ei kysyvästi, vaan hieman epävarmana kuinka reagoida tilanteeseen. Täyteläiset huulet suipistuivat tiukaksi viivaksi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, pojan sanat tuntuivat kietoutuvan yhtenäiseksi hänen omien ajatustensa joukkoon ja Delta saattoi vain ajatella mikä oli saanut tämän nuoren kulkijan yhtä rikki sisältä, kuin hän itse oli. Mies katui pian ajatuksiaan, kun kissapoika häikäilemättä ylitti rajansa. Deltan kurkusta kuului eläimellinen murina, kun kissapoika linkitti heidät molemmat samaan tuhoon, samaan kurjaan elämään ruumiissa joita he eivät omistaneet. Kuka oli tämä poika sanomaan, että tunsi hänen tuskansa! Kissapojan ei tarvinnut verta elääkseen, hänen ei olisi tarvinnut tappaa yhtään viatonta miestä tai naista vain elääkseen. Viha huokui vihreisiin silmiin, joissa nyt pyörteili tummaa raivoa.

”Älä kuvittelekaan että me olisimme samanlaisia. Sinä et tiedä mitään elämäni tiestä jota joudun kulkemaan joka päivä, joka yö, joka tunti ja minuutti.” Se oli totuus. Delta Delahaye kärsi elämästään unissaan ja tummat silmänaluset kertoivat harvoista öistä jotka hän nukkui levollisesti. Tämä päivä oli alkanut hyvin, mutta nyt mies oli raivoissaan – vihainen itselleen ja muille. Mies vaipui tuskaisiin ajatuksiinsa ja Taihinin sanat tuntuivat puurolta vampyyrin mielessä. Hän kuuli vain yksittäisiä sanoja, hullu, tapan, nautin… verenmaku… saalistaja… Deltan ei olisi koskaan pitänyt puhua tälle pojalle.

Itsetuhoiset ajatukset valtasivat miehen pään ja halu hypätä vain 10 minuuttia taaksepäin elämässään oli suurempi kuin viha joka vyöryi vampyyrin sisällä sillä hetkellä. Hän oli noussut penkistä ja lähtenyt harppomaan ulos, jättäen Taihinin jälkeensä, vajoten mielensä palatsiin. Pitkä pellavainen viitta roihusi tuulessa miehen takana tummana ja uhkaavana, kun yllättävä tuulenpuuska ja sade oli iskenyt kaupungin ylle. Vampyyri tiheytti askeltensa tahtia ja harppoi jäntevillä jaloillaan eteenpäin, pysähtyen vain muutaman metrin ennen kotitalonsa ovea, tajutakseen Taihinin seuranneen häntä. Vampyyri kääntyi rivakkaasti, nahkaiset kengät iskeytyen hiekkaiseen tiehen ja lennättäen pikkukiviä silkasta voimasta viereisen kivitalon seinustaan. Sateen vuoksi koko katu oli nyt tyhjä ja vampyyrin raivostuneet kasvot olivat nyt kohti Taihinia, samalla kun mies paljasti pitkät hampaansa sähisten kissapojalle. Vihreissä silmissä oli raivoa, mutta niiden takana oli pelkoa ja yksinäisyyttä jota mies koki joka päivä säälittävän elämänsä vuoksi, jossa ei ollut yhtään värikästä sivua. Kaikki oli mustavalkoista, ikävää ja sydäntä särkevää. Delta Delahayen kädet olivat uhkaavasta eleestä huolimatta puserrettuna miehen omaa rintaa vasten, kuin puolustukseksi.

Mies laski katseensa ja petomainen, suorastaan demoninen ilme valahti kivisiksi kasvoiksi josta ei voinut nähdä miehen tunteita, vaikka silmät kertoivatkin paljon enemmän kuin tuhat sanaa. ”Tee kuinka itse näet parhaaksesi.” Usvaiset sanat hupun perältä saivat lämpimän hengityksen höyryämään sateen jäljiltä kylmentyneessä ilmassa. ”Kuten sanoin, minäkään en kykene kaikkeen.” Mies ei kyennyt metsästämään tiettyjä lajeja ja hän kääntyi nyt talonsa ovelle avatakseen sen piilolukosta ja jättäen sen muutamaksi sekunniksi avoimeksi jos Taihin päättäisi tulla sisään keskustelemaan työstä ja esittämään kysymyksiään. Delta huokaisi syvään ja riuhtaisi viittansa pieneen naulakkoon tilavan keittiön nurkkaan. Keittiössä oli usea taso, uuni ja paljon erilaisia työvälineitä joita Taihin tuskin oli koskaan edes nähnyt. Ulko-ovea vastakkaisesta päästä löytyi kiemurtelevat ja synkät portaat alakertaan josta löyhkäsi riiputettavien lihojen kuihtuneen veren lemu. Keittiön toisella puolella taas oli minimaalisen pieni syvennys, josta lattialta löytyi kasa vilttejä ja talja jonka päällä mies nukkui yönsä. Keittiössä ei ollut lainkaan istuttavia penkkejä, mutta mies repäisi pienen jakkaran yrttikasvinsa alta ja siirsi kasvin puolestaan keittiötasolle uunin viereen. Talo ei ollut viihtyisä, mutta jos huoneistossa olisi asunut joku elämään kiinnostuneempi henkilö, siitä olisi voinut saada idyllisen kodin. Vampyyrillä ei ollut elämänintoa tai esteettisiä vaatimuksia elämälleen, jonka vuoksi yläkerta näytti kuin parhaimmaltakin poikamiesboksilta. Siitäkin huolimatta että miehellä ei ollut paljoa omaisuutta, tai huonekaluja, seinillä riippui mitä upeimpia metsästysjousia kolme kappaletta, sekä metsästysveitsiä pari. Huoneisto oli myös kauttaaltaan kliininen, eikä mistään löytynyt muruakaan, tai veritahraa siitäkään huolimatta että syvältä kellarista löyhkäsi maailman kauhein lemu kuolleiden eläimien langettamana.

[RavenGuardian]

Vampyyri näytti vihaiselta ja sähisi Taihinille joten kissapojan luonnollinen reaktio oli kyyristyä korvat luimussa ja sähistä takaisin näyttäen puolestaan omia hampaitaan takaisin. Myös hänen petonsa vaikutti entistä aggressiivisemmalta, mutta loppujen lopuksi demoninen koirahirviö ei ollut todellinen. Pelkkä kuvajainen, illuusio. Se ei voisi satuttaa ketään fyysisesti. Kun Taihin oli lähes varma, ettei vampyyri hyökkäisi hänen kimppuunsa, hän kutsui kätensä heilautuksella petonsa luokseen ja oli vähällä koskettaa sitä ennen kuin muisti, että se oli mahdotonta. Hän antoi illuusio särkyä ja peto palasi takaisin kirjasen sivulle. Oli ollut virhe kutsua se esiin, mutta kissapoika ei voinut mitään sille, että kiihtyneenä toimi varsin harkitsemattomasti. Kissapoika kuitenkin vielä seisoi jännittyneenä paikoillaan tuijottaen tällä kertaa aivan suoraan kalpeaan pitkään mieheen. Hänen häntänsä huitoi sekä kiukusta, että epävarmuudesta.

"Minä myönnän, että en tiedä mitään sinun elämästäsi, mutta sen puoleen et sinäkään tiedä minun. Et ole ainoa joka kärsii... tai ehkä olin väärässä itseni suhteen. Muistin nimittäin juuri, että kaikki me mielipuolet olemme täysin tunteettomia. Eihän sellaiset voi kärsiä vai mitä?" Taihin sanoi kuulostaen kylmältä ja katkeralta, mutta silti hänen suunsa oli vääntynyt tuohon vääristyneeseen virneeseen. "Minua kummastuttaa kuinka sinä pystyt tappamaa ja syömään eläimiä, mutta ihmisten kohdalla sinusta tuntuu että se on väärin vaikka sinähän vain noudat lajisi saalistus tapaa. Sinun uhrisi kuolevat ainakin syystä. Voisit koettaa kertoa niin itsellesi joskus. Kun minä herään aamulla kädet veressä ja suussa veren maku, en tiedä mitä uskotella itselleni. Minä tapan hulluudesta, en elääkseni. Ainoa mahdollisuuteni on uskotella ettei sitä tapahtunut. Ja kyllä sanoin nauttivani tappamisesta ja veren mausta, mutta vain silloin kun se tietty kontrolloimaton persoona on hallitsevana. Äläkä käsitä väärin, en väitä että minulla olisi asiat huonommin kuin sinulla koska mistä hemmetistä minä sen tietäisin.Yritin vain auttaa." Taihin luimisti korviaan entisestään sillä hänen kissapuolensa tahtoi puhua seuraavaksi. "Mutta ovatko eläimet kenties sinulle ihmishenkeä arvottomampia...? Parempi ettet vastaa tuohon. Kissani ei ehkä pidä siitä. Saalistaminen on oikein mikäli sen tekee elääkseen ja saalista kunnioittaen."

Taihin kääntyi sitten päättäen jättää tuon kalpean pitkän miehen rauhaan. Se ihan selvästi inhosi häntä. Kissapoika juoksi läheiseen metsään ja tarttui siellä puuhun, mutta ei sitten kiivennytkään ylös niin kuin oli alunperin aikonut. Hän kuitenkin muistutti itseään, ettei hänen kannattanut tuhlata niitä vähiä voimia mitä hänellä oli, sellaiseen turhaan. Kissapoika kuitenkin nojasi puuhun jonkin aikaa odottaen, että hänen pako refleksinsä jättäisi hänet rauhaan ja rauhoittaisi hänen kiivaasti hakkaavan sydämensä. Seuraavaksi hän muisteli sitä mikä oli haistanut vaimeasti tulevan talosta. Verenhaju... Siellä oli taatusti ollut lihaa. Taihinin vatsa kurisi tyhjyyttä saaden hänet melkein voimaan pahoin. Silti vesi oli herahtanut hänen kielelleen. Pakoreaktio oli kuitenkin ajanut hänet pois sieltä eikä hänen ylpeytensä muutenkaan halunnut antaa periksi sille, että anelisi vampyyriltä. Hänen oli kauan sitten koettanut piiskata itsensä siihen, että heikkoutta ei sopinut näyttää muille. Hänen olisi esitettävä vahvaa. Mutta eikö hän juuri ollut ruikuttanut vampyyrille kaikkea typerää? Hän inhosi sitä. Inhosi todella. Ainakaan hän oli pitänyt itsensä jaloillaan, mutta nyt kun hän oli yksin se alkoi olla mahdotonta.

Kissanpojan olisi pakko koettaa saalistaa jotain itselleen nyt vielä kun oli jotain voimia saanut siitä kuivasta leipäpalasta. Tosin hän oli tainnut jo tuhlata siitäkin energiasta tarpeeksi kutsuessaan sen elukan. Taihin nosti kiireesti kätensä pyyhkäistäkseen nenäänsä. No ei ainakaan verta tällä kertaa. Hän tönäisi itsensä irti puusta ja lähti hiipimään syvemmälle puiden sekaan etsien saalista. Kohta hän löysi aukean pitkää heinikkoa ja haistoi sieltä kanien hajua. Hän pysähtyi puiden varjoihin ja epäröi. Kani oli hankala saalistaa, niillä oli koloja täällä, ne olivat nopeita ja ennen kaikkea niillä oli ihan yliluonnollisen tarkka kuulo. Taihin olisi täysin suojaton tuolla aukealla, mutta kanin haju houkutteli häntä joten hän lähti hiipimään pysytellen matalana. Kohta hän löysikin oikean jäljen ja sen päästä kanin joka rouskutti tyytyväisenä apiloita. Nyt olisi oltava hyvin varovainen. Taihin hidasti liikkumistaan entisestään ja kyyristyi vielä enemmän pitäen korvansa pystyssä kohti kania. Lähemmäs... vielä lähemmäs... melkein. Kani äkkiä käänsi päätä ja huomasi hänet. Se ampaisi salaman nopeasti karkuun ja vasten järjen ääntä Taihin koetti lähteä sen perään. Hetken hän piti kanin vilkkuvan valkoinen hännän näkyvissään, mutta onnistui vain uuvuttamaan itsensä ja pian joutui päästämään sen pakoon. Kissapoika antoi itsensä kaatua maahan puiden siimekseen ja kierähti siitä kyljelleen ja käpertyi kerälle kuin kissa.

Aivan mestari saalistaja. Vapiskaa vain kaikki riistaeläimet. Taihin huokaisi. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut enää voimaa mihinkään. Joten ollakseen entistä typerämpi hän raaputti maahan muutaman pikku linnun kuvan ja kutsui se lentelemään ja visertelemään hänen lähistölleen. Hän katseli niitä uupuneena meripihkan värisillä silmillään ja hitaasti antoi mielensä liukua jälleen tuohon tyhjään tilaan missä oli kulkenutkin jo muutaman viikon. Minua ei ole olemassa. Minua ei oikeasti ole olemassa. Tämä on harhaa... yksi illuusioiden vyyhti. Olematonta.

[Deleted]

Taihin kyyristyi säähisten etukenossa vampyyriä kohden, joka sai Deltan lipaisemaan hermostuneesti huuliaan ja kulmat kurtistumaan vihreiden silmien ylle v – kirjaimen muotoon. Miehen polvet joustivat lihaksikkaan ruumiin alla, samalla kun vampyyri oli huomaamattomasti kohottanut kätensä suojausvalmiuteen rintaansa vasten, kuitenkaan tarttumatta aseeseensa joka oli kätkettynä lantiolle. Deltan hopeiset silmät laajenivat, kun demoninen koira ilmestyi aggressiivisesti suojelemaan omistajaansa ja se sai vampyyrin ottamaan eläimellinen murina kurkusta kantautuen kahdella nopealla askeleella taaksepäin. Hetken Taihin ja Delta vain seisoivat vastakkain, mies lopulta laskien käsiä alas ja antaen kylmän ilmeen laskeutua kasvoilleen. Pieni naurahdus kantautui Deltan suusta, siinä oli hermostunut, joskin metallinen sävy. Delta ei ollut aikaisemmin kohdannut illuusioita, hirviömäisiä koiria, tai muuta yhtä epänormaalia sitten kirouksen päälle saatuaan ja mies ei halunnut ottaa vastaansa mielipuolista kissapoikaa ja tämän ”ystävää”.

Vihreät silmät pälyilivät kujaa vierustavien talojen ikkunoita kohti samalla kun Delta yritti pitää kissapoikaa silmällä. Hengästyneenä aikaisemmasta raivon puuskahduksestaan, olivat miehen hoidetut hampaat vain hieman paljastuneet täyteläiden huulien lomasta suu raollaan happea haukkoen. Jännittyneenä molemmat seisoivat tyhjällä kujalla ja lopulta demoninen eläin katosi näköpiiristä, jonka läsnäolo oli saanut kylmät väreet kulkemaan vampyyrin iholla. Hetkellinen helpotus sai vampyyrin siirtämään painoaan jalalta toiselle.

”Tsk.” Punatukkainen mies oli käärinyt nyt kädet ristiin rintansa päälle ja katsoi pitkien ripsiensä alta kissapoikaan. ”Minua ei kiinnosta kärsitkö vai etkö.” Delta ei halunnut välittää kenestäkään ja oli yrittänyt ikuisuuden estää inhimillisten tunteiden pääsyn sydämeen. Hän ei kommunikoinut muiden kanssa, koska yksinäisyys tuntui sen jälkeen pahemmalta. Kommunikointi myös aiheutti usein seurauksensa ja mitä enemmän joku tutustui Deltaan, sitä varmemmin tämä sai tietää hänen olevan vampyyri. Inhimillinen käyttäytyminen, sosialisoinnin tarve, läheisyyden kaipuu… kaikki tämä oli jotain mitä Delta ei voinut enää saada vaikka olisi halunnutkin ja ajan myötä miehestä oli tullut kylmäkiskoinen puhuja, kieltäen oikeat tunteensa. ”Tämä.” Delta osoitti itseään päästä jalkoihin. ”Ei.” Murina kantautui vampyyrin suusta hiljaisena ja pahaa enteilevänä. ”Ole.” Vampyyri henkäisi syvään, sulkien silmänsä kuin olisi puhunut lapselle joka ei tahtonut ymmärtää jotain yksinkertaisimmista asioista. ”Lajini.” Delta avasi silmänsä, joissa oli sykkivää vihaa. Viha oli kohdistettu nyt Taihiniin vaikka todellisuudessa sen alkuperä oli jostain aivan muualta, eikä Deltalla ollut minkäänlaista kykyä tai halua kontrolloida sykkiviä suonia jossa adrenaliini virtasi voimakkaana. ”Se ketä arvostan ja mitä arvostan, ei kuulu sinulle tai kenellekään. En usko että bisneksessä tarvitaan vuodattaa koko elämänkertaa ja arvomaailmaa.” Taihin olisi pätevä metsästäjä, mutta kaikki pojan puheet kertoivat pysymään tästä erossa. Tämä sanoi itseään hulluksi ja siltä tämä kirjaimellisesti vaikuttikin. Hän piti tappamisesta tietyssä mielentilassa, no, hyvä sille. Vampyyri ei pitänyt hetkestäkään kun hänen hampaansa upposivat elävän henkilön lihaan, imien lopulta viimeisiäkin veripisaroita irti verenhuuman vallassa siitä onnettomasta sielusta joka oli astunut väärään aikaan väärään paikkaan. Tämä elämä ei ollut läheskään sellainen jossa Delahaye oli kuvitellut elävänsä, eikä hän halunnut elämäänsä lisään tuskaa ja vaikeutta. Jos Taihin haluaisi metsästää Deltalle, se olisi 50/50 heille molemmille, vampyyrin asiakaskunta saattaisi karttua tai ainakin pysyä samana ja kissapoika taas saisi häneltä niitä asioita mitä ikinä tarvitsikaan. Delta oli jättänyt tarjouksen riippuman ilmaan ja oli kääntynyt kotiinsa, jonne Taihin ei miestä seurannut.
Vampyyri huomasi olevansa helpottunut, että Taihin ei ollut tarttunut tarjoukseen. Oli totuus, että Delta tuskin olisi kyennyt pitämään yllä minkäänlaista keskustelua Taihinin kanssa enää pitkään ilman väkivaltaa tai ainakin kissapojan sekoamista. Lopulta raskaasti huokaisen, antoi mies oven sulkeutua ja pitkät kalpeat sormet tarttuivat piilolukkoon, jättäen vain hyvin harvalle tiirikoitsijalle mahdollisuuden murtautua asuntoon. Mikäli joku päättäisi yrittää varastaa jotain lähes kolmikymppisen, elämää nähneen vampyyrin asunnosta, kohtaisi tämä vahvasti aseistautuneen ja kaiken lisäksi herkkäunisen Delahayen varmasti ennen kuin kerkeäisi kissaa sanoa. Usein, mutta ei kuitenkaan aina, kuolivat ne jotka uskalsivat astua vastustamaan pisamanaamaista vampyyriä ja oli suhteellisen selvää, että murtautujat tuskin olivat elämää jatkavien kärkilistoilla.

Delta asteli hitaasti sankolle joka lepäsi nurkassa. Hänen pitkäsormiset kätensä laskeutuivat huoneenlämpöiseen veteen ja mies aloitti neuroottisen hinkkauksen, pestäkseen jokaisen kolkan niin hyvin kuin lainkaan oli mahdollista. Synkät ajatukset olivat hetkeksi kuihtuneet vampyyrin mielestä ja Deltan pää oli vailla ajatuksia, vain keskittyen käsiensä putsaamiseen, jonka jälkeen hän salli riisuutua arvokkaan hitaasti vaatteistaan. Keho paljaana, mies käveli nurkkaukseen joka oli täynnä vilttejä ja salli itsensä lipua niiden lomaan, asettuen piinaavan hiljaisuuden kehtoon ja jos hän saisi unta, se olisi toisen luokan ihme. Delta antoi sinertävien luomiensa sulkeutua hitaasti, pitkät ripset leväten pisamaisia poskia vasten.

[RavenGuardian]

"On se nykyään." Oli ollut Taihinin vastaus Deltan lajin suhteen, mutta nyt kissapoika ei enää jaksanut ajatella koko vampyyriä. Hän ei enää ajatellut yhtään mitään muutenkaan vaan palasi siihen zombimaiseen tilaan. Jos hän siinä tilassa edes ajatteli jotain se ei koskenut tätä maailmaa. Se on tarinoiden ja epätodellisen maailma. Siellä Taihin ei ollut kukaan tai mikään. Ainakaan pysyvästi. Siellä hän vaihteli hahmoa ja persoonaa tai vain oli pelkkä tarkkailija. Se sopi hänelle aivan hyvin.

Jossakin vaiheessa hän kuitenkin palasi sen verran todellisuuteen, että sai kannustettu itsensä nousemaan. Hitaasti. Ensin polvilleen ja siitä sitten kissamaisille jaloilleen. Illuusiolinnut olivat kadonneet eikä hän pohtinut niitä sen enempää. Ne vain katosivat kun hänen otteensa kykyynsä jollain tapaa heikkeni. Kissapoika pyyhkäise maasta kuvion niistä pois ja lähti sitten hitaasti kävelemään takaisin Erethiaan kaupunkiin. Hän ei tehnyt sitä kovin tietoisesti, mutta jalat vain kulkivat siihen suuntaan. Aivan kuin joku ajattelisi hänen puolestaan. Niin varmaan tekikin. Niin oli tehnyt aiemminkin kun hän ylipäätään oli saapunut sinne. Taihin ei pitänyt kaupungeista. Mieluummin hän pysytteli alueilla joilla oli mahdollisimman vähän väkeä. Hän uskoi oman asuntonsakin olevan jossain sellaisessa paikassa. Joku ihan erämaassa tai sitten jossain pikku kylässä. Vain satunnaisesti hän tuli kaupunkeihin. Hän oli vain unohtanut.

Nyt kissapoika kai luulisi, että kaupunki tarjoaisi hänelle paremman mahdollisuuden saada ruokaa. Tai sitten se oli se toinen. Aivan sama. Kohta hän oli kuitenkin takaisin vampyyrin asunnon luona, mutta käpertyi vain istumaan sen kulman taakse. Kissapoika painoi päänsä polviaan vasten ja kietoi häntä koukussa olevien jalkojensa nilkkojen ympärille ja jäi siihen.