|
Post by RavenGuardian on Jan 4, 2015 21:11:43 GMT 3
Oli kai turha säikkyä toisten kykyä. Taihin itsekin omasi varsin pelottavan kyvyn. Tosin hänestä kyvystään ei oikeastaan ollut vaaraa kenellekään. Ainakaan sillä asteella mihin Taihin oli sillä yltänyt. Ehkä vielä jonain päivänä... Tuollainen veren hallinta jonka tämä nainen näytti osaavan sen sijaan olisi vaarallisempi. Jos nainen aikoisi vahingoittaa häntä, Taihinin täytyisi luottaa vain nopeauteensa, hänen täytyisi murtaa tuo hauraalta näyttävä niska. Ehkä kissapojan kyky yllättäisi ja ostaisi aikaa. verenhallitsija ei tiennyt millainen hänen kykynsä oikeastaan oli. Tämä oli saattanut nähdä sen pedon jonka Taihin oli kutsunut esiin, mutta ei tiennyt kyseessä olevan vain illuusio. Taihin uskoi, että hänellä olisi ehkä mahdollisuus viedä se pidemmällekin. Hänellä oli vahva tunne siitä, mutta mitä se maksaisi hänelle itselleen. Mikään ei tullut ilmaiseksi. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi ruveta puolustamaan itseään.
Taihinin olisi karistettava nämä ajatukset mielestään. Ne vain kutsuivat sitä verenhimoista elukkaa esiin. Hänen oli silti hankalaa luottaa, mutta posliinikasvo oli kuitenkin sanonu että oli velkaa hänelle. Nytkin nainen vakuutti, että olisi varovainen. Taihin silti jännittyi kun nainen istui hänen viereensä polvilleen. Hän pysyi kuitenkin hiljaa paikoillaan istuen jalat ojennettuina edessään. Huono asento jos tahtoisi nopeasti liikkeelle. taihin koetti sulkea korvansa siltä pieneltä ääneltä joka yllytti häntä kaikkeen varovaisuuteen ja lopulta ehkä taas hulluuteen. Kissansilmät tuijottivat herkemättä vaalea kättä joka siirtyi haavan ylle. Hän vain nyökkäsi hitaasti naisen kysymykselle.
Ensin mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta tunne tuli ensin. Kirjailija värähti sitä kuin aikoisi säntien liikkua kauemmas, mutta se ei sattunut vaan... se tuntui juuri siltä mitä nainen oli saonutkin sen tuntuvan. Se oli outo tunne. Veri joka aiemmin oli virrannut huolestuttavana virtana ulos haavasta vain lakkaso vuotamasta. Hitaasti kissankorvat hivuttautuivat pystyyn eikä kirjailijan ilme ollut enää niin kiperä enemmänkin utelias. Hänen kehonsa oli täynnä vanhoja arpia, monet syviä haavoja aikoinaan, mutta yhtäkään ei kukaan koskaan ollut parantanut näin.
Taihin vapautui lumousesta kun verenhallitsija alkoi sitoa haavan kaavunkaistaleella. Kissapoika siirsi katseensa taas noihin vaaleisiin kasvoihin ja hänen korvansa painoivat taas jurosti alas, mutta ei hän vihainen ollut tai uhitteleva. "Tuota... Kiitos." mustahtavat huulet sanoivat hiljaa aivan kuin hänestä olisi hieman hankalaa kiittää. Kun nainen oli saanut haavan piiloon, Taihin nousi taas käpälilleen. Hän ei katsonut naiseen enää ja vakutti varautuneelta taas. "Taihin... minun nimeni on Taihin Sysiraita." Kirjailija kertoi sitten hiljaa. Ei nainen ehkä tekisi tiedolla mitään, mutta tulipahan esittäydyttyä. Hän odotti, että nainenkin kertoisi oman nimensä sillä hän oli kuta kuinkin kyllästynyt ajattelemaan tätä vain posliinikasvona tai naisena. Ihan sama kunhan nainen antaisi jonkin nimen. Ei sillä väliä oliko se oikea.
|
|
|
Post by Suzume on Jan 11, 2015 17:46:13 GMT 3
Nainen piti liikkensä rauhallisina ja varovaisina, kuin peläten osuvansa väärään kohtaan tai tekevänsä jotain väärin, varoen ja tarkastellen toisen reaktioita. Ehkä jos jotain sattusikin, ja mies päättäisi pitää häntä enemmän uhkana kuin apuna. Silloin hänellä olisi voimansa parantamisessa ja polvillaan kumartuneena toisen viereen hän voisi olla hetkessä hengetön. Ehkä hän ehtisi torjua käsillään. Aseita ei ollut kaapatulle jätetty, ja jääneistä ainoa oli maassa rikkinäisenä. Vahvakaan lasi ei olisi kova vastus... Ei, hänen pitäisi keskittyä haavaan ja sen hoitamiseen nyt, hän näkisi kyllä seuraukset myöhemmin.
Elya kiristi sitomansa vielä uudestaan pitävämmälle solmulle, ja kohotti varovasti katseensa ja kumartuneen hahmonsa pois parantamansa luota istualleen. Verentaitaja nousi varoen ylösn hetkellisen huimauksen saadessa hänet valtaansa. Kykyjen käyttö vaati aina veronsa... neito pyyhkäisi otsaansa, jolle oli jo muodostunut muutama kylmän hien helmiäinen pisara.
Odottamattoman kiitoksen kuullessaan kohotti vakooja päätään, silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä. "Niin... tuota, ole hyvä", hän sai suustaan, kuin jotain uutta ja tuntematonta kieltä hän olisi puhunut kuulostivat sanat nuo omiin suippokorviin varsin oudoilta. Kissapoika esittäytyi, haltia nyökkäsi hitaasti katse maahan luoden. Taihinin nimekseen sanoneen hän oletti odottavan myös nimeä jolla voisi haltiaa kutsua. Vaikka toisen puolesta ei tietoa ollut, tunsi nainen olevansa ainakin puolet totuudesta velkaa. Sitäpaitsi, Taihin tiesi jo hänen ammattinsa, joten nimen kertominen ei vahingoittaisi mitään... vai vahingoittaisiko.
"Koska jo ammattini lajinkin kuulit, on minun varmaan turha sepittää petollisempia nimikkeitä itselleni", hän hymähti nostaen taas katseensa miehen silmiin. Katse saattoi ehkäpä olla jopa surullisen huvittunut kokonaisuudessaan tuossa. "Olen Elya Korpinsydän", neito esittäytyi vuorostaan vienosti ja kevyesti niiaten, kuin tuo liike olisi jo ollut osa tuota haurasta, kalpeaa olemusta. "Meidän on päästävä pois", hän huokaisi vilkuillen kiviseinämiä. Parasta olisi jatkaa matkaa, valitettavasti jopa ehkä kohti roistoja. "Kannattaa varmaankin suunnata käytävään... Onko sinulla mitään tietoa mihin suuntaan?"
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 12, 2015 22:25:44 GMT 3
Taihinin eläinmäinen puoli havaitsi ensin sen, että verentaittajan kykykin ilmeisesti maksoi tälle jotain käyttää. Kuten sanottu mikään ei ollut ilmaiseksi. Kissapoika ei kuitenkaan sanonut siitä mitään. Tämä nainenkaan ei sanonut joten he molemmat vain pysyisivät hiljaa siitä. Ei Taihin itsekään pitänyt siitä, että kukaan huomasi, että hänenkin kykynsä aina vaati veronsa. Harmillisesti tosin se ilmeni varsin selvästi.
Verentaittaja ei ilmeisesti ollut tuttunut myöskään kuulemaan kiitoksia. Senkin Kirjailija huomasi. No harva tässä maailmassa enää ketään kiittikään. Harva tässä maailmassa tarjosi mitään ilmaiseksi. Kaikki maksoi aina jotain. Nainen eli samojen ajatuksien kanssa kuin Taihinkin. Kirjailija mietti mahtaisiko nainen antaa nimensä hänelle, mutta sen tämä sitten kuitenkin teki. Tosin moni kulki salanimellä eikä voinut olla koskaan varma mikä oli heidän oikea nimensä. Nainen oli kyllä sanonut, että se olisi hänen oikea nimensä. Sillä ei ollut väliä. Taihin oli nyt saanut jonkin nimen jolla kutsua naista. "Elya... selvä." Kissapoika sanoi . Sen mitä vakooja sitten voisi löytää hänen omasta nimestään oli oikeastaan vain hyödytöntä tietoa. Ehkä törmäisi siihen, että hän oli kirjailija, ehkä taiteilija... ehkä löytäisi tietoa hänen tyrmäreissuistaan, mutta ei juuri muuta. Kirjailija eli piilossa. Oli harvoin tekemissä kenenkään kanssa. Ei mitään hyödyllistä. Mitä Taihin sitten voisi saada selville Elyasta-nimen perustella? Sillä ei ollut väliä. Tämän jälkeen nainen mahdollisti pyyhkyityisi hänen mielestään ja katoaisi. Ei sillä, että nuo posliinikasvot olisi helppo unohtaa, mutta Taihin ei aina pystynyt pitämään kiinni muistoistaan todellisuudessa ja ne sekoittuivat muistoihin joita ei koskaan tapahtunut täsäs maailmassa... täsäs todellisuudessa tai missään. Ehkä hän jonain päivänä muistaisi verentaittajan taas, ehkä ei.
Taihin nyökkäsi Elyalle hieman tämän puhuessan, että heidän pitäisi päästä pois, mutta tämän kysymyksen kohdalla hän vilkaisi naista näyttäen epävarmalta. Hänen meripihkan väriset silmänsä olivat raollaa pitkien ripsien peittäminä kunne shän taas avasi ne kokonaan tarkastellakseen paikkaa. "En tiedä. Olin tajuttomana kun ne toivat meidät tänne... Mutta minulla on aika tarkka hajuaisti ja kuulo... ja... No... olen melko hyvä aavistamaan asioita." Hän kertoi ja käveli sinne missä heidän luolasoppensa näytti johtavan jonkinlaiseen käytävään. Hän onnahteli vaikka koettikin piilottaa sen.
Hän pysähtyi kohdassa jossa käytävä näytti haarautuvan. Siellä kissapoika nosti korvansa pystyyn ja katseli vuoroin kumpaankin suuntaan kissansilmillään. Molemmat käytävät näyttivät sysimustilta vaikka joku oli jättänyt seinäntelineeseen ykden kituuttavan soihdun. Taihin vilkaisi soihtua, mutta käänsi nopeasti sitten katseensa taas pois. Hän oli huomannut liekistä tämän kuin oli tuntenutkin. Pieni tuulen vire tuli toisesta käytävästä, mutta s eoli hyvin heikko. Se kuitenkin johtaisi jonnekin missä olisi jokin reikä ulos, mutta todennäköisesti myös roistot olivat siellä. He eivät varmasti antaisi heidän kävellä tuosta vain ulos. Taihin otti muutaman ontuvan äskeen kuitenkin sinne ennen kuin vilkaisi taakseen Elyaan nähdäkseen seurasiko tämä.
|
|
|
Post by Suzume on Jan 13, 2015 18:49:20 GMT 3
Huimaus hellitti paikallaan seisomalla, mutra siitä suuhun jäi iljettävä kirpeä maku, juilimaan mielenpohjalle. Mitä ikinä tekikin, aina jossain kohtaa hän se kehossaan huomasi. Oli sitten sairastelua tai uupumusta, ne aina seurasivat perässä vaikka vain aavistuksen kykyään käytti. Ylikäyttöä hän ei halunnut edes ajatella,oireet olivat kuin kymmenen ruttoa päällekäin jylläämässä nakertaen hänen sielunsa ja elämänsä viime rippeitä. Mutta se oli onneksi vain hänen ja itsensä ainoastaan kannettava.
Taihin vaistot olivat normaalia paremmat, ja jos mietti, se kävi järkeen, olihan jokaisen rodussa sitten siihen synnytyssä tai siihen luodussa joitain kykyjä, eri asia oliko näistä kyvyistä enemmän hyötyä kuin haittaa. Poikkeuksena toimivat ihmiset, mutta näillä riitti sitten vihaa ja väkivaltaa vaikka muille jakaa... Näin ainakin Elyan kohtaamilla. Ei nainen todennut etteikö itse käyttäisi alamaailman kieroja keinoja aika ajoin, mutta lapsuuden orjakauppiaista lähtien eivät ihmisten kanssa kohtaaamiset olleet kovin...miellyttäviä. Mutta tottahan tuo oli, haltija itsekin oli kyvyn haltia ja ties vaikka kissapojalla olisi muutakin kuin aistien vahvuutta taidoissaan. Mielessä välähti kuva metsässä nähdystä hiriviöstä, mikä ikinä se sitten oli silloin ollutkaan.
Taihin lähtiessä kulkemaan kääntyi verentaitaja seuratakseen. Kaavun helman piiloihin vetäistiin vielä maasta tuo lasiterä entinen, jos sille vaikkapa käyttöä vielä löytyisi, aseettomia kun he jo olivat. Kivuliaan ja tainnuttaneen mikankahvan jomotus oli jo vihdoin niskasta poistunut, mutta nainen tunsi yhä voimankäytön vaarat kehossaan: sydän tuntui pumppaavan välissä kuin hengenhädässä, välissä se tuntui hidastuvan kuin ikijäähän vajonneen. Hiljaa mielessään haltia toivoi ja rukoili vaikkei muuhun kuin omaan voimaan ja pärjäämiseen uskonutkaan ettei paniikkikohtaus iskisi kesken kaiken. Sitä hän ei saisi rauhoitettua, ja Taihin voisi jättää tämän surutta. Tai mikä pahempaa, jäädä auttamaan ja kärsiä itse.
Onkaloiden haarauman kohdalla kääntyi mies varmistamaan, seurasiko suippokorvainen. Elya kohotti katsettaan ja pysähtyi itsekin risteykseen. Häntä huoletti myös haava: pikaparannus ei auttaisi kauan. Ja vakooja olisi voinut vannoa näkevänsä Taihinin ontuvan. Elya seurasi, kadoten itsekin kivipoluista toiseen, puristaen kätensä nyrkkiin jännittäen aistinsa ja valmistaen vaistonsa. Kaapparit eivät antaisi heidän lähteä taistotta.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 13, 2015 19:44:52 GMT 3
Haltianainen siis seurasi häntä. Sen varmistettuaan Taihin jatkoi matkaa. Käytävä sulkelsi täyteen pimeyteen niin etteivät hänen kissansilmänsäkään voineet kunnolla erottaa eteenpäin kulkevaa reittiä. Hän vain toivoi, ettei kohtaisi mitään yllättävää pudotusta, mutta ainakaan roistot eivät heti olisi vastassa. Käytävä oli jätetty pimentoon ja jos joku sinne tulisi hänellä olisi taatusti soihtu mukanaan ja silloin Taihin ja Elya erottaisivat tulijan ensin. Kirjailijalle pimeys oli ystävä. Se ei ehkä aina ollut ollut sitä hänen mestarinsa aikoihin, mutta nykyään sillä ei ollut enää samaa vaikutusta häneen. Hän oli jättänyt sen pimeän ja kylmän vankilan taakseen ja nyt kissa oli osa häntä. Mutta Taihin alkoi olla varma siitä, ettei hänen seuralaisensa tuntenut samoin tästä pimeydestä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
Kohta käytävän päässä erottui taas heikkoa valoa ja kissapoika hidasti varuillaan askeleitaan. Sinne oli turha rynnätä tästä suojasta. Saattaisi muuten olla niin, että he vain paljastaisivat itsensä roistoille eikä taihin aikonut tulla yllätetyksi. Hän piti aistinsa valppaina, mutta ei ainakaan vielä kyennyt haistamaan muuta kuin hieman kylmän ja kostean ilman joka oli sekoittunut luolan ummehtuneeseen ilmaan. Hän ei kuullut ääniä jotka kertoisivat elonmerkeistä. Jossakin vain tippahteli vettä kiville. Siitä huolimatta Taihin pysähtyi hetkeksi ja ojensi kätensä pysäyttääkseen Elyan. "Odota hetki. Minä menen ensin." Hän varoitti hiljaa. Miksi ihmeessä hän silti aikoi suojella sitä haltianaista? Ei se kyllä täysin ollut sitäkään. Hän luotti enemmän kissan osansa hiipimistaitoihin kuin vieraaseen josta ei tiennyt paljoakaan.
Joten kissapoika hiipi aivan hiljaa lähemmäs sinne missä käytävä vaaleni ja erotti kohta, että käytävä tuli suurempaan tilaan. Vielä lähemmäs mentyään, meripihkasilmät erottivat jossain korkealla katossa halkeaman josta valoa tuli sisään. Sieltä pakeneminen tosin vaatisi siivet. Harmi, ettei mestari ollut keksinyt rakentaa hänestä kissansijaan lintua. Toinen asia mitä hän huomasi oli, että tämä suuri tila oli jonkin sortin porraskäytävä. Hän erotti kivestä tehnyt huonokuntoiset portaan risteilevän tilaa ylös ja alas. Hänen harmikseen heidän käytävänsä portaat veivät alas päin. portaiden alla levyttäytyi piemä kuilu eikä Taihinin tehnyt edes mieli arvailla kuinka syvä se oli. Hän alkoi harmistua siitä, että oli ehkä valinnut väärän reitin, mutta ainakaan siellä ei ollut heitä odottamassa kukaan. "Voit tulla." Hän kertoi seuralaiselleen.
Kirjailija ei lähtenyt liikkeelle vaan jöi seisomaan portaiden alkupäähän kädet puuskassa, korvat luimussa ja häntä heilahdellen ärtymyksestä. Hän ei ollut varma pitäisikö heidän suunnata takaisin vai jatkaa siitä huolimatta eteenpäin vaikka portaat veivätkin alas päin. Meripihkat silmät vilkaisivat myös uudelleen harmistuneena halkeamaa kuin varmistauen ettei sinne ollut pääsyä. Hiljainen murina nousi hänen kurkustaan. Täällä hajut olivat seikoittuneet eikä hän osannut erottaa niitä toisistaan, mutta ainakin näytti siltä että he olivat kahden.
|
|
|
Post by Suzume on Jan 16, 2015 23:27:12 GMT 3
Kuin pimeässä aina, nyt kun Ekya ajattelikin asiaa, seinät alkoivat kaatua päälle, mustuus syveni ja halusi hukuttaaa hänet. Se etsi kaikki hänen pelkonsa ja nosti ne hänen silmiinsä, kuristi ja vei hapen. Huomaamattaan kylmät paniikin hikipisarat valuivat niskaan ja otsalle, sydämensyke nousi ja laski kuin sillä ei olisi ollut minkäänlaista yhtenäistä rytmiä. Nainen käänsi kateensa eteenpäin, pakotti itsensä seuraamaan Taihin liikkeitä ja hahmottamaan tämän ääriviivat edellään, pitääkseen edes jonkinlaisen järjeksi kutsutun hengissä. Hän ei saisi romahtaa pakonomaisiin pelkoihinsa nyt, ei nyt kun hänellä oli muutenkin voimat sykkimässä huimauksena ulos heikosta kehostaan. Hänen pitäisi pitää itsensä koossa.
Silloin kuin avuksi käytävän päästä vilkkui valoa, ja kuullessaan kissapojan terävine aisteineen varoittavan ja sitten siirtävän sanansa toiminnaksi, vakooja pysähtyi kuin seinään helposti kuunnellen noita sanoja. Jopa kummallista, miten hän tuosta noin vain reagoi käskyyn. Ehkä hänen mielensä oli niin sekaisn ettei verentaitaja edes jaksanut väittää vastaan. Vaikka huonompiin töihin ja alamaailman hommiin tottunut nainen olisi osannut kulkea kuinka hiljaa, oli hänen myönnettävä voitto.. no, kissanhiljaisille askelille joilla Taihin jatkoi eteenpäin. Ja vaikka kuinka hän teki pimeän puolella töitä, mikään ei estänyt lasisen mielensä heikkoja hetkiä... nekin saapuivat yleensä vasta voimankäytöin jälkeen.
Kun sitten toisen suusta kuultiin kehotus pois hämärän tienoilta astua ja seuraan liittyä, astui haltia porraskäytävien tilaan, jota valaisi -aivan liian korkealla oleva- kattoikkuna luonnon takoma. Sitä tuijotellessaan Elya mietti hetken nauroivatko jumalat noille kahdelle onnettomalle, joilla ei ollut mahdollisuuttakaan tavoitella heidän valoaan joka oli kiusauksena ylle jätetty roikkumaan. Toisaalta haltia oli myös iloinen luonnonvalon pilkahduksesta: se rauhoitti hänen niin kovin rauhatonta mieltään.
Hiljainen murina kaikui ainhiljaisissa seinissä, ja sen kaiun hiljentymistä kuunnellen tuijotteli Elya vuoroin portaikkoa Taihinia, sitten toista portaikkoa, valonlähdettä-- ja sitten taas portaikkoa. Ja tuli siihen tulokseen mihin heistä kumpikaan ei olisi mielellään päätynyt. "Meidän on varmaankin vain jatkettava alaspäin", hän lausui sanoiksi mielessä ja ilmassa kysymyksenä pyörineen, sanojensa päätteeksi astuen muutaman askeleen lähemmäs tuota kuilua.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 17, 2015 0:28:19 GMT 3
Kissankorvat kääntyilivät kuin koettaen napata jonkin äänen, minkä tahansa äänen, mutta tämä portaiden tila oli täysin hiljainen. Meripihka silmät kääntyivät vilkaisemaan kanssavankia tämän puhuessa ne sanat jotka he molemmat olivat oikeastaan jo tienneet tehtävän. Heidän tuli jatkaa eteenpäin vaikka portaikko veikin alas. Ehkä se vielä jossain kohtaa kulkisi ylös päin jotain toista kautta jonne he päätyisivät. Toinen otti muutaman askeleen sinne, mutta Kirjailija silti epäröi. "Onko sinulla mitään tietoa siitä onko noita miehiä enemmänkin kuin ne jotka näimme?" Hän kysyi. Jos miehiä olisi vain ne, heillä olisi pienempi todennäköisyys törmätä niihin näin isossa sokkelossa tai ainakin heidät saattoi olla helpompi voittaa jos olivat levittäytyneet luolastoon... tai sitten he vain luottivat siihen että vaikka vangit pääsisivät vapaiksi he vain eksyisivät.
Kissapoika teki kädellään hieman pysäyttävän eleen Elyalle ilmoittaakseen menevänsä ensin. Sitten varovasti hän hivuttautui portaille jotka kiveen hakattunakin näyttivät haurailta, iän rikkomilta ja liukkailta halkeamasta tippuneesta sulaneesta lumesta. Parempi pitää askeleet varmoina sillä sivustoilla odotti kuilut. Ikävä kyllä Taihinin joka toinen askel oli varsin hutera. Jalka oli ilmeisesti loukkaantunut pahemmin kuin hän oli odottanutkaan ja portaat suorastaan korostivat kipua. No edellä kulkiessaan hän ei ainakaan putoaisi haltianaisen niskaan.
Hän liikkui hitaasti pohtien samalla kukakohan oli alunperin tehnyt nuo karkeat portaat ja minkä vuoksi. Luola saattoi toki kuulua alunperinkin roistoille tai joillekin salakuljettajille tai sitten se oli ollut ehkä koti jollekin rodulle joskus kauan aikaa ennen heitä.
Osaa portaasta jolle Taihin astui murtui yllätäen hieman, mutta aiheutti vain sen että kissapoika liukui hieman eteenpäin alemmalle portaalle ja onnistui kyykkyyn painumisella estämään itseään luiskahtamsta reunan yli. Hetkeen hän ei kuitenkaan saanut itseään takaisin pystyyn. Hän hyödyttömästi käski itseään olematta välittämästä jalastaan ja että kivun näyttäminen oli heikkoutta, mutta siitä huolimatta hän oikeastaan istui portailla jonkin aikaa ennen kuin pääsi jälleen jaloilleen. Silloin hän luuli kuulleessaan jonkin äänen sieltä minne he olivat menossa. Kissankorvat olivat äkkiä taas pystyssä, mutta ääni ei toistunut. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä.
|
|
|
Post by Suzume on Feb 26, 2015 20:14:24 GMT 3
Portaista ei kuulunut ääntäkään, ja vaikka haltiankorvat tarkat noista kuuloaistin ärsykkeistä olivatkin, meni tässäkin aistissa voitto kissankorville. Taihin ei ainakaan näyttänyt kuulevan mitään erikoista. Elya yritti katsoa syvään hämärään, vaan ei onnistunut erottamaan tuolta mitään. Tällä hetkellä portaat näyttivät olevan ainoa vaihtoehto. Siitä, oliko se hyvä vaihtoehto, ei ollut minkäänlaista takuuta.
Elya kohotti katseensa kysymyksen kuullessaan. Hän rypisti kulmiaan ja mietti hetken.
Verentaitaja kirosi itsekseen haltiakielellä ja katsoi hetken maahan. Sen halkeilut ja pöly vaikuttivat nyt oikein mielenkiintoisilta.
”Heitä on kokonainen joukko”, hän kuiskasi. ”En ole saanut udeltua paljoa, mutta heitä on kuin verkostossa. Se, kuinka monta heitä on nyt paikalla, ei ole varmaa- mutta, jos tämä on osa heidän varastojaan tai piilopaikkojaan…” Neito jätti lauseensa kesken nostaakseen suljetut silmänsä ja keskittyi. Hän nosti käsiään hieman koholle. Lopulta hän horjahti hieman ja jalokivisilmät rävähtivät auki.
”En aisti ketään.. vielä. ” Hän mutisi huohottaessaan. Seinät alkoivat kaatuilla taas.
Haltia oli mielessään jopa kiitollinen kissapojalle, joka lähti laskeutumaan portaita ensin. Vaikka pimeys syvenisi, olisi hänellä jokin opastava hahmo, johon hän voisi turvautua järkensä rippeillä, jos ei muuten niin etevänä hahmona hänen luonaan.
Portaan murtuessa Elya pysähtyi kuin seinään ja tarrasi kiinni jostakin jossa varmaan vielä aikoja sitten oli ollut kaide ettei olisi rojahtanut päin Taihinia. Elya oli jo avaamassa syytään kysyäkseen toisen vointia- jalka ei näyttänyt hyvältä ja tuntui vielä pahemmalta- kun hän säpsähti kuullessaan... jotain. Haltia jähmettyi paikoilleen ja kesti hetken ennen kuin hän edes hengitti. Aivan kuin hiljaa odottaminen olisi voinut saada äänen toistumaan.
Vasta hetken päästä haltia hivuttautui portaalle Taihinin viereen hiljaa kuin aave.
”Mikä se oli?” hän henkäisi lähes äänettömästi ja astui muutaman askeleen edemmäs kissapojan ohi pimeyteen kurkottaen.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 27, 2015 2:55:01 GMT 3
Vai, että isokin joukko heitä vastassa. Taihin oli mutissutkin muutaman kirouksen sille, mutta silloin se porras oli sitten murtunut ja hän liukunut istumaan ja vaikka hetki sitten Elya oli kertonut ettei aistinut ketään lähettyvillä vielä eivätkä hänen omat aistinsakaan mitään olleet huomanneet, hän oli silti kuullut jotain. Nainen oli kuullut sen myös joten se ei voinut olla vain kirjailijan rikkonaisen mielenharha. He molemmat odottivat hiljaisuudessa jännittyneinä jos ääni toistuisi.
Taihin ei ollut varma sekoiliko vain, mutta hän jostain syystä alkoi miettiä että se mitä he olivat kuulleet ei kuulunut millekään elävälle. He olisivat molemmat aistineet jonkun siellä jos se olisi ollut elävä, eikö? Nyt he olivat kuulleet vain äänen. Se oli ollut jonkinlainen kolahdus tai kahahdus. Tarkemmin kissapoika ei sitä voinut kuvailla. Ääni oli ollut niin hiljainen ja lyhyt. Mutta jos se olisi lähtenyt jostain esineestä olisi se kai toistunut? Tai olisi siellä ollut silloin joku sen esineen kanssa ellei se toiminut vesivoimalla tai vastaavalla. Luolastossa kyllä hiljaa litisi vettä joka pisaroi katon reiästä, mutta ei tasaista kohinaa. Entä sitten se mahdollisuus, että siellä oli joku joka osasi piilottaa läsnäolonsa heidän aisteiltaan... tai sitten siellä oleva oli kuollut... Taihin oli kyllä kuullut nekromagiasta, mutta eivät ne otukset kai voineet kauaksi mennä itse nekromaagista.... tai sitten ehkä lunta tai oksa oli pudonnut reiästä sisään. Hän ei kyllä ollut nähnyt sitä.
Kissapoika nousi takaisin seisomaan hitaasti ja katseli sinne minne he olivat menossa. "En tiedä, mutta mikä siellä sitten ikinä onkaan, meidän ei kannata kohdata sitä näissä portaissa. Muutenkin Meidän on parempi olla kohtaamatta koko joukkoa kerralla" Hän sanoi hiljaa takaisin Elyalle vastauksena tämän kysymykseen ja aivan kuin he mahtaisivat sille jotain jos koko joukko nyt odottaisikin heitä portaiden päässä."Tiedätkö yhtään onko niillä roistoilla jotain kykyjä?"
Kirjailija lähti hivuttautumaan taas portaita alas päin, mutta tällä kertaa hieman kiirehtien. Ei liikaa, ettei vain taas menettäisi jalan sijaa, mutta sen verran, että he ehtisivät pois portaista jos joku tulisi. Hänellä ei ollut aikomustakaan ottaa selvää kuinka syvä tuo kuilu portaiden alla oli. Hänen silmänsä erottivat portaiden päässä osittain hajonneen oven ja hän kiirehti sen luokse tasanteelle kurkistamaan oven säpäleiden ylitse pimeään käytävään joka jatkui portaiden takana.
Mikään ei valmistanut häntä siihen, että saman tien pimeydestä kurottui käsi ja tarttui häntä kaulasta. Se nappasi hänet maasta ylös noin vain, mutta Taihin ei ollutkaan kovin pitkä. Hän oli liian typertynyt edes rimpuillakseen. Miksei mikään hänen aisteistaan ollut varoittanut häntä tästä? Hän ei vieläkään pystynyt aistimaan tämän käden omistajan paikalla ketään.
|
|
|
Post by Suzume on Feb 27, 2015 17:06:03 GMT 3
Ei ääni toistunut enää, mutta se ei poistanut hiljaisuuden hajoamista ja sen jännittynyttä ilmapiiriä. Jalokivisilmät pälyilivät pupillit kaventuneina mustuuteen , yrittivät saada selville ääntä tai nähdä edes vilauksen sen alkulähteestä. Käsi haparoi kiinni kaiteenpalasesta, hän kurkotti portaalta eteenpäin kuin kielekkeen reunalla olisi ollut, painui matalaksi ja hiipi muutaman askeleen alaspäin. Mitään hahmoa syvenevästä portaikosta ei erottumaan asti näkynyt, mustaa alkoi olla niin paljon että se jo pomppi hänen näkökentässään syvenevinä pilkkuina. Haltia käänsi katseensa takaisin Taihiniin.
"Totta..", hän mutisi. Katse kiersi taas portaikkoa alkupäästä pimeään. Kumpikaan heistä ei ollut taistelukunnossa nyt. Voimat voisivat auttaa mutta niitäkään ei olisi käytössä rajattomasti.
Elya tuhahti ja hieroi halkeillutta huultaan. Kasvoja kihelmöi yhä väkivalloin varastetun suukon jäljiltä. "Jos ei muuta, niin raakaa voimaa heillä riittää. Muttei moraalia", hän sanoi. Mielessä kihelmöi edelleen ajatus takaisinmaksusta korkojen kera. "Mutta en myöskään usko et he voisivat pyörittää noin isoa joukkoa pelkän fyysisen voiman avulla. Meidän tulee siis varautua..." Tuntui oudolta puhua 'meistä.' Sana ei sopinut verentaitajan suuhun sen paremmin kuin 'kiitos' tai 'anteeksi'. Hän oli aina ajatellut pärjäävänsä yksin.
Matka jatkui kiirehtien mutta hiljaisena. Aika ajoin Elya vilkaisi jalkoihinsa, etsi paremman paikan laskea askeleensa, ja jatkoi matkaa. Muutama askel ennen tasannetta neito kumartui, ja riisui jalastaan saappaansa. Ne olivat jo resuiset ja pohjasta halkeilleet, ja kivipinta olisi äänettömämpi paljasjaloin. Kengänpohjien narskunta saattaisi paljastaa heidät vielä. Hän kietoi kangaspalat jalkapohjiensa ympärille toimien nopeasti ja koitti muutaman portaan alaspäin kunnes pääsi tasanteelle ja oven eteen; ennen äänettömät askeleet olivat nyt tuskin kuultavissa. Kengät hän löi sukkelasti seinän varjoisaan rakoon, sieltä niitä ei kukaan löytäisi saati haltuunsa saisi. Hän kohotti katseensa juuri, kun Taihinia kohti hyökättiin.
Säikähdys jähmetti verenhaltian. Vielä enemmän hänet shokkiin sai se ettei hän aistinut...mitään. Muiden veren aistiminen oli kuin näkökyky hänelle. Ilman sitä oven takainen maailma oli hänelle kuin sokea läikkä. Henki pakeni Elyan keuhkoista. Kuinka hän ei ollut huomannut? Jokin herätti naisen transsistaan. Hän ryntäsi Taihinin luo ja kohotti yhä mukana pitämänsä lasiterän. Ase iskeytyi suoraan kuristavaan käteen,voimakkaasti ja syvälle. Käsi katosi ja irrotti otteensa. Samassa sekunnissa Elya riuhtaisi oven auki ja ryntäsi sen enempää miettimättä sisään. Se ei edes ollut lukossa, tai sitten lukko oli hapertunut paperinvahvuiseksi vuosien aikana. Jokin tarttui häntä hartioista, ja lähes viskasi hänet päin viereistä kiviseinää. Nainen sai kohotettua käsiään suojaksi, mutta kompuroi tönäisyn voimasta päin kovaa kiveä.Seinä ei antanut periksi, vaan linnunluisen herkkä keho antoi. Elya tunsi korvissaan soivan kun hän hoipersi kivuliaasti ja hapuili pystyyn yrittäen paikantaa, oliko hyökkääjä yhä paikalla.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 28, 2015 6:49:03 GMT 3
Elyan kertomat epäilykset eivät todellakaan luvanneet heille hyvää jos ne osuivat oikeaan. Se että heitä vastassa oli iso joukko jolla ei ollut pulaa raa'asta voimasta oli jo huolestuttavaa, mutta jos niillä vielä sattui olemaan jotain kykyjä, he olisivat todella pulassa. Taihin oli kyllä tappanut niitä voimakkaimpiakin, mutta ei ikinä joukon hyökätessä kerrallaan ja yleensä yllätys oli ollut hänen puolellaan. Hänellä ei ollut suuria voimia, hän oli melko lyhyt, mutta hänellä oli terävät kynnet ja hampaat sekä nopeutta ja notkeutta. Kiitos kissapuolensa, mutta hän oli haavoittunut eikä hän sitten tiennyt Elyan tavoista taistella. Tämän vahvuuksista ja heikkouksista pystyäkseen arvioimaan heidän mahdollisuutensa tai hyödyntääkseen tai tukeakseen tätä. Sillä niin kuin nukkekasvoinen nainen oli sanonut, heidän molempien pitäisi tottua ajatuksen, että he olivat tällä hetkellä 'me', ryhmä vaikka se niin oudolta heistä molemmista tuntui.
Ja tietysti se yksi pahimmista asioista sitten tapahtuikin. Kissapoika ei ollut ollut tarpeeksi varovainen ja oli antanut tämän pimeydestä tulleet käden tarttua itseään kaulasta. Voimakas käsi koetti rusentaa hänen kurkkunsa eikä hän hetkeen voinut ajatella hölmistyneenä muuta kuin että henkilö ei ollut millään muulla aistilla tavoitettavissa kuin että näki tämän vahvan käden. Tämä olento ei ollut mitään. Kun hän sai itsensä ajattelemaan rimpuilemista, hän oli jo lähellä tukehtua. Terävät takakäpälien kynnet koettivat tavoittaa jotain jonka raapia auki. Kädet koettivat irrottaa sen kurkkua purostavan käden tuloksetta. Molemmat tuloksetta. Hän oli alkanut jo nähdä mustia täpliä näkökentässään eivätkä ne johtuneet vain tästä ympäröivästä pimeydestä.
Silloin käsi äkkiä päästi irti ja Taihin putosi kuin räsynukke maahan. Hän veti rahisten henkeä muutamia kertoja ennen kuin henki alkoi taas kulkea paremmin ja hän pystyi tajuamaan, että Elya oli pelastanut hänet. Nainen itse oli kadonnut sen oven taakse eivätkä sieltä kantautuvat äänet luvanneet mitään hyvää. Kissapoika kompuroi pystyyn niin nopeasti kuin onnistui, mutta tuli varoen pimeän käytävän oviaukon luokse. Heitä kumpaakaan ei hyödyttäisi se jos hän ryntäisi sinne ja tulisi yllätetyksi jälleen. Siellä käytävässä pimeys tuntui olevan läpipääsemätöntä. Hänen kissansilmilläänkin oli hankalaa erottaa mitään ja kun hyökkääjä ei kerran haissut miltään, hohkannut lämpöä ja ei juuri kuulunutkaan, hän ei voinut kunnolla paikantaa missä tämä oli. Elyan hän aisti, mutta miten hän pystyisi auttamaan tätä jos ei löytänyt hyökkääjä pimeyden keskeltä?
Meripihka silmät laajenivat täyteen kokoonsa napatakseen kaiken mahdollisen valon jonka vain tuli oviaukosta. Hän luuli tietävänsä missä hyökkääjä oli, mutta ei pystynyt sanomaan tarkkaan joten ei voisi luultavasti tappaa tätä iskemällä elintärkeisiin paikkoihin kun ei voinut nähdä miten päin hyökkääjä oli. Saattoi jopa että tämä tuijottikin suoraan häneen eikä hän tietäisi sitä. Taihinin oli kuitenkin otettava riski ja hyökättävä. Hän loikkasikin nopeasti tuota hahmoa kohti ja iski kyntensä tämän lihaan. Ainakin hän oli osunut johonkin, mutta hahmo ei päästänyt minkäänlaista kivun äännähdystä. Kissapoika koetti repiä kunnon haavat tälle ja jopa purra, mutta tuli sitten isketyksi päin seinää niin, että keuhkot tyhjenivät ilmasta ja hän maistoi veren maun suussaan olematta varma oliko se tämän hahmon vai hänen omaansa.
Ylös! Ylös nyt! Kirjailija yllytti itseään mielessään ja saikin itsensä taas jaloilleen tullakseen vain tönäistyä nurin uudelleen. Tämä vastustaja oli vahva ja suurikokoinen. Enempää siitä ei voinut sanoa. Taihin kieri pitkin kivilattiaa ja koetti sitten punnertaa jälleen itsensä ylös, mutta jäi hoippumaan nelinkontin.
|
|
|
Post by Suzume on Mar 1, 2015 1:18:45 GMT 3
Haltian suusta pääsi toivoton vingahdus, ja jo hän puri huultaan äänen päästämisestä. Seinä toivotti suojaa hakevat kädet vastaan kovalla toivotuksella. Kipu rymisytti kyynärpäistä hartioihin ja sykkivänä kipuna päähän. Käsissä hän tunsi lämpimän, tahmean verensä. Kipua ei ollut kuitenkaan tarpeeksi lamauttamaan, päin vastoin, se sai hänet hereille. Se poisti pilkut hänen silmistään, selvitti hänen näkökenttäsä kristallinkirkkaaksi. Ja vaikka hän ei vieläkään nähnyt hyökkääjää tässä kirotussa kivikolkossa, hän tiesi ettei aikoisi ainakaan henkiriepuaan täällä heittää. Elya ei uskonut elämään tämän elämän jälkeen, eikä aikonut jäädä katselemaan löytyisikö sellaista sittenkin.
Taihin oli seurannut häntä, nainen pani merkille haparoidessaan itsensä ylös kiveä vasten. Vaikka hän ei nähnyt, hän kyllä kuuli tappelun kahinan ja tömähdykset. Elya kokeili askeliaan: ne kantoivat. Aseita ei ollut: lasiterän loppukin oli kadonnut tuon tuntemattoman käteen, ja vaikka haltia oli tuon syvälle iskenyt, ei hän ollut kuullut kivunhuudon tapaistakaan. Ilmeisesti myöskään Taihin ei ollut aistinut tuota...jotain. Verentaitaja itsekään ei ollut tajunnut mitään ennen kuin kuristavat kädet olivat löytäneet asemansa kissapojan kaulan ympärille, ja silloinkin hän oli menettänyt muutaman arvokkaan sekunnin seisomassa kuin paraskin patsas. Mikä se oikein oli! Elävä kuollut? Jonkinlainen peto?! Sillä hetkellä Elya ei välittänyt. Hän ponnisti itsensä lopullisesti ylös ja juoksi kohti kamppailevaa Taihinia.
Vakooja juoksi kohti pimeässä piileksivää hahmoa ja repäisi sen kädet kauemmas Taihinista. Samassa ne olivat jo hänen ympärillään: kuristivat, veivät hapen hänen keuhkoistaan. Nainen rimpuili, potki ja tarttui lopulta kuristaviin käsiin. Yksi kaunis tarkkaan harkittu liike haltialta, sormet kääntyivät paikoille jonne niitä ei oltu luotu ja olento päästi -ilmeisesti ainakin jonkinlaisesta kivusta johtuen- naisesta irti. Tämä putosi lattialle kakomaan ja yskimään mutta oli samalta hetkeltä pystyssä: pälyili hämärään jonne hyökkääjä oli taas kadonnut. Hän jopa näki jotain. Liian myöhään. Hopeahiuksinen pyörähti vain nähdäkseen tumman,korkean hahmon joka kohottautui käydäkseen kohti Taihinia. Elya hyppäsi ja sai jotenkin ujutettua kätensä paikalle, jossa oletti edes kasvontapaisten olevan, ja löysi silmät. Nainen tunsi kaatuvansa, häneen tartuttiin ja se yritti viskata hänet pois selästään roikkumasta. Vaan kynnet vaikka kissankynsille hävisivätkin löysivät uomansa upottaa - ja taas nainen rojahti pois, päin kiviseinää huonoksi onneksi. Ilma pakeni hänen. keuhkoistaan ja isku vihloi selkärangasta aivojen jokaiseen soluun. Hän ei tiennyt oliko onnistunut noiden muutamien sekuntien aikana riistämään heille aikaa, mutta sen hän tiesi ettei aivan heti olisi valmis nousemaankaan. Jo useampia kertoja keuhkoista karannut ääni kuiskasi toisen nimeä. Taihin?
|
|
|
Post by RavenGuardian on Mar 2, 2015 1:33:38 GMT 3
Tässä pimeydessä ei ollut hyötyä kutsua piirroksiaankaan eloon sillä hän ei ollut varmana näkisikö tämän heidän kimpussaan oleva olento niitä ja pelästyisikö tämän. Niistä ei ollut hyötyä täällä joten ainoa mitä Taihin voisi tehdä oli tapella kynsin ja hampain. Voimakas hän ei oikeastaan ollut ja heidän vastustajan oli niin suuri, että hän tuskin voisi pienikokoisena tätä kaataa kumoonkaan. Tällä tuntui myös olevan hyvin paljon lihasvoimaa ja ei ilmeisesti mitään teräasetta. Kai tämä muuten olisi jo käyttänyt sitä heitä vastaan runnomisen sijaan.
Kirjailijan vielä kyyristellessä siinä lattialla Elya taisi taas hyökätä sen hahmon kimppuun ja saada tämän pois hänen luotaan. Taihin itse ei vieläkään meinannut päästä pystyyn. Hän koetti punnertaa itsensä siltä kylmältä lattialta takaisin jaloilleen haistaen sekoituksen vähän heidän kaikkien vertaan... tai ei kyllä ollut varma siitä hyökkääjästä, mutta ainakin hänestä oli tuntunut että hänen kyntensä olisivat ihoa rikkoessaan kastuneet tahmaiseen aineeseen. Jos se kerran vuosi verta sen voisi tappaa.
Taihin luuli, että hahmo oli taas jättänyt hänet rauhaan naisen hyökätessä sen kimppuun, mutta ilmeisesti kun he erosivat, vuori kääntyi taas käydäkseen kissapojan kimppuun joka oli kyllä jotenkin jo saanut siinä vaiheessa jalat allensa, mutta ei saanut itseään liikkeelle. Hän vain paljasti hampaansa sille muristen, mikä ei tietenkään pysäyttänyt sitä. Sen sijaan suuren hahmon hyökkäyksen pysäytti jälleen Elya. Taihin hahmotti tämän heikosti olennon niskassa. Hänen olisi toimittava myös nyt kun arvasi missä vuoren pää oli.
Olento sai karistettua haltianaisen selästään, mutta Taihin loikkasi silloin iskien kyntensä sinne missä arveli kaulan olevan. Hän koetti repiä sen kaulavaltimon auki ja takertui vain tiukempaan kun olento koetti karistaa hänet irti itsestään. Hän tunsi sen suuret kourat tarttuvan itseään vyötäröltä ja se repi hänet irti, mutta ei päästänyt otteestaan vaan koetti puolestaan repiä hänet kahtia vahvoilla käsillään. Taihin kuitenkin ehti tuntea pientä voitonriemua sen veren roiskuessa päälleen. Hänen voiton riemunsa kuitenkin katkesi omaan kivun ulvahdukseensa käsien repiessä häntä. Kissapoika pelkäsi luidensa musertuvan tai vatsansa vai repeävän auki. Hän kuuli Elyan hiljaa kuiskivan nimeään, mutta ei voinut vastata.
Mielessään kirjailija näki revittyjä ruumiita ja sisälmyksiä levinneenä pitkin kiveä tai ruohoa... Hän ei ollut enää varma oliko se hän vai joku hänen omista uhreistaan vai täyttä harhaa. Kuinka monta niitä ruumiita edes oli? vai oliko vain yksi. Se pikku tyttö... hän muisti sen pikku tytön... Ei! Silloin sen peto heräsi taistelemaan Taihinin vaipuessa johonkin syvään järveen mielensä sisällä. Peto sai ruumiin jälleen liikkeelle ja repi itsensä vapaaksi noista vahvoista kourista. Se ei välittänyt kivusta. Se halusi pelkästään tappaa!
Heti kun hän sai jalkansa taas maahan, hän hyökkäsi uudelleen. Iski kyntensä olennon vatsaan ja repi sen auki. Nyt vuori koetti perääntyä pois hänen luotaan, mutta hän ei antanut. Hän hyökkäsi sekopäisen raivon vallassa ja repi olentoa mihin ikinä sitä ylsikään repimään. Pian se kaatui, mutta hän ei lopettanut sen repimistä. Peto oli turhautunut siitä kun sen veri haissut tai oikeastaan maistunut miltään. Tämä ei tyydyttäisi sen verenjanoa... Mutta olihan käytävässä vielä yksi saalis. Sen veren hän haistoi. Hän kääntyikin kohti sitä, mutta jokin häiritsi häntä. Mutta hän tahtoi verta... miksi ei? Muristen matalasti hän otti askeleen taas kohti sitä.
Taihin? Joku kuiskasi sen nimen. Taihin? Kuka se oli? Ellei sitten... Taihin hätkähti irrottautuen petostaan, horjui kauemmas Elyasta hieman kauhistuneena. Hän olisi voinut tappaa naisen. Hän veti rahisten henkeä koettaen rauhoittua. Kyljet kohoilivat kiivaasti ja hän alkoi tuntea kipua koko ruumiissaan ja mietti jo mahtoivatko hänen omat suolensa ehkä roikkua ulkona vatsankohdalta sen vuoren vahvojenkäsien jälkeen. Oli liian pimeää nähdä eikä Taihinia innostanut kokeilla. Hän alkoi tuntea uupumusta ja mietti että he molemmat olivat varmaan jo siinä kunnossa, että jos joku nyt hyökkäisi he olisivat valmista kauraa.
|
|
|
Post by Suzume on Apr 18, 2015 0:57:21 GMT 3
Äskeinen kipu oli herättänyt, tämä antoi ilmaista nujanukutusta. Naisen pään sisällä särisi, hänen näkönsä heitteli: seläst oli kuulunut -ja tuntunut- mitä iljettävin rusahdus mutta murtumiselta oltiin todennäköisesti vältytty. Haltia sai välillä pidettyä silmiään auki, näki välähdyksen tai kaksi, ja taas luomet painuivat kiinni lähes uneen pakottavan pökyrtenyisyyden valloittaessa koko kehon ja tehden kivun turraksi, sitten näön, sitten kuulon. Kuin hän olisi tippunut ja kaikki kuuluisi kaukaa... pelkkänä taustameluna. Sitten se pieninkin kohina lakkasi, ja Elya erotti varjon lähestyvän.
Se ei ollut äskeinen peto- se oli Taihin, mutta jokin oli vialla. Verentaitaja ei päätään kyennyt nostamaan, sillä hetkellä oli hyvä kun hän jaksoi hengittää, ja yritti pinnistää kaiken uinumaan karkaavan tahdonvoimansa avaamaan silmiään ja toistelemaan nimeä, joka oli turraksi verisillä huulilla jo käynyt, ääni kuiskaustakin heikompana.
"Taihin", hän vinkaisi, kohottaessaan päätään ja yrittäessään samalla nostaa itseään maasta, siinä onnistumatta. Kissapoika oli perääntynyt, kasvoillaan ilme jota tokkurainen ei osannut tulkita. Jokin Taihinin silmissä oli kuitenkin sammunut, jonkinlainen liekki, joka oli vielä äsken hohtanut roihuten kuin hallinnasta riistäytynyt tuli metsässä Elya henkäisi, kohotti päätään ja koitti vaihteeksi liikuttaa käsiään. Se toimi, ja osittain itseään pystyyn raahaten, osittain nousten hän veti itseään ylös kiveltä ja asteen lähemmäs Taihinia. Elya puri huulta: liike sattui, mutta hän toimi ja liikkui kuin koomassa tärähdykseltä. "Oletko sinä... kunnossa?" Hän kuiskasi sillä äänen rippeellä joka murjotuista keuhkoista vain pääsi kielelle asti.
Neito epäröi hetken, ja kuitenkin lopulta kohotti kättään kohti perääntynyttä varovasti ja hitaasti, yrittäen koskettaa tämän kasvoja jos vain niihin ulottui eikä kissapoika liikettä kavahtanut. "Tapoitko sinä..." hän aloitti katsoen pimeään, "...kuoliko..se...?"
//anteeksi tämä järkkytauko yritän taas päästä vauhtiin mukaan ;--;
|
|
|
Post by RavenGuardian on Apr 18, 2015 20:24:01 GMT 3
Taihin mietti yhä huterana sitä mitä oli ollut vähällä tehdä. Hänen petonsa oli lähes hyökännyt Elyan kimppuun repiäkseen naisen kappaleiksi vain jotta saisi maistaa ja haistaa veren ja tuntea tämän kuolevan. Ei hän oikeasti halunnut tappaa Elyaa. Ei järjellisesti, mutta se peto oli kaikkea muuta kuin järjellinen olento. Se oli jotain sellaista jonka tulisi mieluummin pysyä piilossa. Se rikkoi kissapojan aina aivan totaalisesti. Mutta se pikku tyttö... kirottua... se pikku tyttö ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen sellaista kuolemaa. Ei, taihin tiesi, että hänen pitäisi antaa sen ajatuksen taas kadota jonnekin ja keskittyä tähän missä he nyt olivat. Oli täysin turhaa alkaa nyt surra niitä jotka olivat kuolleet. Mutta nainen olisi voinut kokoea saman kohtalon. Onneksi jokin oli kiskaissut kissapojan pois siitä tilasta.
Käytävä ei tuntunut enää niin pimeältä tuon vuoren kuoltua. Taihin saattoi jopa erottaa Elyan ilmeen... ja nainen hänen. Oliko Elya nähnyt sen? Näkikö hän nyt sen kauhistuneen ilmeen joka kissapojan kasvoilleen oli noussut kun tämä oli tajunnut mihin oli lähes vajonnut? Taihin jännittyi paikoilleen. Ei oli vieläkin liian pimeää tai sitten pimeys vain aaltoili täällä kuin vesi. kaipa sekin oli mahdollista... tai sitten kirjailija oli menettämässä vain tajuntansa. Sekin hyvin mahdollista. Hän ei vieläkään aikonut ottaa selvää siitä miten pahasti olikaan loukkaantunut äsken. Vatsan tienoille kyllä sattui, mutta Taihin tavallaan sulki kivun pois mielestään ainakin toistaiseksi. Elyalla ei tainnut mennä sen paremmin.
Taihin seurasi naisen yritystä nousta seisomaan, uskaltamatta itse mennä lähemmäs auttamaan koska yksinkertaisesti pelkäsi. Hän oli vielä shokissa koko oman petonsa ilmestymisestä vaikka se olikin nyt jo vajonnut jonnekin hänen mielensä syövereihin. Hän tunsi ja kuuli korvissaan oman sydämensä yhä hakkaavan kiivaasti ja hänen oma hengityksensä oli yhä hieman huohottavaa. Pakko rauhoittua.
Haltia kysyi oliko hän kunnossa eikä Taihin tiennyt mitä siihen vastata. Kai? Älä vain liukastu sisälmyksiini sitten jos tulet lähemmäs? Olen, kunhan oma petoni ei herää? Kirjailija ei tiennyt. Ei sitten yhtään mitään, mutta jotain hänen täytyisi vastata. "Joten kuten... ainakin elän yhä." Enempää hän ei voinut tarjota vastaukseksi. "Entä sinä?"
Taihin jännittyi entistä enemmän kun Elya kohotti kättään häntä kohti. Hetken hän suunnitteli perääntyvänsä vielä kauemmas, mutta ei sitten saanutkaan itseänsä liikkeelle ja naisen käsi löysi hänen kasvonsa. Taihin ei liikahtanutkaan, mitä nyt yhä hengitti hieman kiihtyneesti. Tappoiko hän sen pahuksen vuoren? Nyt hänellä oli viimein aikaa pohtia sitäkin. Oli se aika varmasti kuollut, mutta hankala sanoa sellaisesti jota ei pystynyt oikein aistimaan mitenkään ja ruumis tuntui jääneen johonkin ikuiseen pimentoon, mutta se että he vieläkin saivat olla rauhassa siinä, oli varmaan merkki että vuori oli kaatunut. "Aika varmasti." Hän kertoi naiselle ja epäröi sitten. "Mennään hetkeksi takaisin tuonne tasanteelle. Siellä on valoa... voimme levätä siellä hetken." Hän ehdotti sitten hiljaa. Pystyisivätkö he kulkemaan edes tuota pikku matkaa?
((Älä huoli, minäkin olen ollut poiskäytöstä erään liian kovan iskun jäljiltä ja nyt olen vasta palaillut normaali elämään))
|
|