Piikkimetsä, Erethia - Rauhanrikos

[Ghaldun]

//Sturmi, olkaa niin hyvä


R´zoh Ashkor Rhóan

Kylmä tuulenpuuska riepotteli puunlatvoja repien yksittäisiä oksia mukanaan maahan. Viima nostatti seuraansa myös vastikää satanutta, yhä puuterimaista lunta, joka leijaili ympäriinsä talviauringossa kimallellen.
Massiivinen ruho painautui matalammalle huurteista aluskasvillisuutta vasten, pysytellen tuulen alapuolella. Hiekanvaalea suomupeite ei ollut parhain suojaväritys näissä olosuhteissa, tähän vuodenaikaan. Nahkasiipi oli kyyristellyt lähes hievahtamatta jo pidemmän aikaa, pitäen kaukana puiden välissä olevan hirven näkökentässään.
Oli tovi, kun Rhóan oli viimeksi rehellisesti käynyt metsällä. Nytkin olisi hän ennemmin lentänyt kierroksen Suurjärven yllä ja sukeltanut itselleen muutaman eväkkään, ellei järvi olisi ollut osittain jäässä. Hyiseen veteen pulahtaminen ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa, ainakaan ihan lähiaikoina.

Suuri sorkkaeläin katosi männynrunkojen väliin. Rhóan nosti hieman päätään ja eteni muutaman metrin hangessa. Metsän pohjalla lunta ei ollut kuin parikymmentä senttiä, mutta lumi mikä lumi: Koiraan raajoja oli alkanut jo pistellä tarpeeksi hangessa kykittyään.
Tiheä metsä ei ollut lainkaan ihanteellinen ympäristö saalistavalle lohikäärmeelle. Metsässä ei voinut lentää, ja vaikka hiekkasuomu olikin nopea juoksija, eivät tiheiköt antaneet anteeksi hänen suurta kokoaan. Vikkelä tai ei, jos hän säntäisi saaliinsa perään nyt, olisi hän auttamatta liian hidas runkoja väistellessään.

Niin syventyneenä seuraamaan hirven liikehdintää, meni Rhóanilta hetki, ennen kuin hän rekisteröi kuulemansa. Välittömästi lohikäärme hylkäsi kohteensa ja suuntasi keskittymisensä ja katseensa vasemmalle. Hänen korviinsa kantautui raskaita, lähestyviä askeleita.

[Deleted]

//Täältä tulemma//

Lunta ja jäätä. Se muistutti hänen kotiseutuaan, vaikkakin siellä lunta oli aina talvella lähes poikkeuksetta enemmän. Silti, tällaisessa säässä metsästäminen oli Drejalle käynyt kaikkein tutuimmaksi kotiseudullaan pohjolassa. Suuresta koostaan huolimatta askeleita ei juuri kuulunut, massiivisen naaraslohikäärmeen kulkiessa hyvin matalana, vatsapuolen panssarisuomujen miltei viistäessä hangen pintaa, kuononsa seuratessa tuoreita sorkanjälkiä lunta pitkin. Luonnollisesti ei sillä elonpainolla tietenkään täysin äänetön liikkuminen luonnistunut, mutta ainakin hivenen hiljaisemmin kuin normaalisti. Naamioväri ei ollut tummansinervällä lohikäärmeelläkään parhaasta päästä, mutta sen ei ollut niin väliksi, kunhan mahdollinen saalis ei pitäisi häntä uhkana, niin kauan että hän pääsisi tarpeeksi lähelle, ja siitä loikkaamaan. Drejalla ei ollut siipiä, jotka voisivat tarttua oksistoon, ja näinollen haitata hänen hyökkäystään. Pakkanen ja lumi ei häntä haitannut, olihan hän elänyt koko poikasaikansa jään ja lumen keskellä, hän oli jo ehtinyt tottumaan siihen, pikemminkin muun maailman leuto ilmasto oli ollut hänelle se vaikeampi totutella.

Hetken päästä Dreja pysähtyi tykkänään, nuuhkien ilmaa hetken aikaa, kohottaen päätään hetkeksi. Kevyt tuulonen toi mukanaan hajun, hirvieläimen, saaliin hajun, se oli lähellä. Mutta samalta suunnalta tuli myös toinenkin haju. Se oli vieraan haju, mutta samalla niin tuttu. Dreja ei ollut kohdannut vielä ketään kaltaistaan saarelle tultuaan, mutta nyt hän selvästi erotti tuulessa toisen lohikäärmeen hajun.
Hän lähti uudestaan liikkeelle, koittaen hiukan sivuta hajun tulosuuntaa, ettei törmäisi päätä pahkaa toiseen lohikäärmeeseen. Hän ei haistanut verta ilmassa, oliko toinen saman hirven perässä kuin hänkin. Dreja ei tunkisi toisten apajille, mutta halu kohdata omiaan oli liian suuri, eikä hän todellakaan halunnut häiritä lajitoverinsa metsästystä.

Jonkin matkaa kuljettuaan, siniset silmät löysivät kohteensa. Kaksikin, jos oltiin tarkkoja. Edessäpäin, mäntyjen takana vilahti jokin tumma, hirvi jota hän oli jäljittänyt. Hiukan hirvestä oikealle, näkyi jokin vaaleampi, mutta selvästi lumesta erottuva lohikäärme. Dreja ei kääntänyt päätään, antoi vain silmänsä tutkia toista hetken, tuo katseli hänen suuntaansa, aivan väärään suuntaan, jos metsällä oli. Lohikäärmeestä hänen katseensa kääntyi takaisin hirveen. Männikössä toisella näytti olevan huomattavasti hankalampi paikka saaliin nappaamiselle. Drejalla taas, oli viittä vaille suora linja hirveen. Tilanne oli hiukan ongelmallinen, jos hän menisi juttelemaan toiselle lohikäärmeelle, saalis menisi molemmilta sivu suun, jos hän taas jäisi vain odottamaan, ottaisiko toinen mahdollisuutensa napata hirven, vai jäisikö tuo vain odottamaan mitä Dreja tekisi. Naaraspuolinen päätti nopeasti mitä tehdä.

Hirvi tuli käytännössä suoraan hänen näkökenttäänsä, käänteli päätään ja korviaan, kuunteli, ja katseli ympärilleen, niin kauan Dreja pysytteli paikoillaan, päästämättä ääntäkään. Hirvi oli sivuttain häneen nähden, ja käänsi päänsä poispäin hänestä. Silloin Dreja päätti toimia. Valtava ruho jännittyi, painautuen maata vasten, lihaksikkaiden raajojen vapauttaessa valtavan määrän voimaa, ja suuren naaraan keho ponnahti ilman halki, kohti hirveä. Muutamat oksat raapaisivat lohikäärmeen suomuista pintaa, piikkiensä katkoessa muutamia, mikä aiheutti sen että hirvikin huomasi hänet, auttamatta liian myöhään. Suuri eläin koetti kompuroida pakoon, mutta hätiköidessään ei saanut otettua heti suuntaa, vaan valtavan jysähdyksen saattelemana, lohikäärme laskeutui aivan hirven viereen, massiivisten leukojen puristuessa eläimen kaulan ympärille, välittömästi tuon niskat murtaen. Siisti kaato, kuten hänen vanhempansa olivat aikoinaan opettaneet. Saaliilla ei kuulunut leikkiä, siihen tuli suhtautua kunnioituksella, ja yhtä lailla, tuli kunnioittaa toisen saalista, kuten Drejalla oli tarkoitus nyt tehdä.

Naaras kääntyi hirven veltto ruho hampaissaan, kohti suuntaa missä oli lajitoverinsa nähnyt, lähtien rauhallisesti lähestymään tuota. Dreja kulki selvästi sen näköisenä että oli toisen nähnyt, ja yhtä lailla yritti olla mitenkään uhkaamatta toista. Päästyään kasvotuksin hiekanvärisen, häntä pienemmän koiraan kanssa, Dreja nykäisi hirveä hiukan eteenpäin, laskien sen hampaistaan, astuen sitten askeleen taaksepäin. "Pahoitteluni, tarkoituksenani ei ole viedä saalistasi. Tämä vain oli ainoa keino jonka keksin, päästä puhumaan kanssasi, ilman että saalis menee molemmilta sivu nokan." Dreja selitti neutraalilla äänensävyllään. Liian pitkä aika oli todellakin ollut siitä kun hän oli puhunut oman lajisensa kanssa, nyt hän halusi tilaisuuden käyttää, kun siihen oli mahdollisuus, ja Dreja saattoi vain toivoa, ettei koiras loukkaantunut naaraan napatessa sen saaliin.

[Ghaldun]

R'zoh Ashkor Rhóan

Kirkkaat silmät tuijottivat tiiviisti kohti suuntaa, josta ääni kuului. Askeleet hangessa kaikuivat samaa varovaisuutta kuin Rhóanin hetkeä aiemmin. Epäilemättä tulija oli liikkeellä samalla asialla kuin hänkin, mutta kuka tai mikä oli vaanimisen kohde, oli arvaksen varassa. Luontaisia vihollisia lohikäärmeillä ei pahemmin ollut, jos laisinkaan, mutta varautuminen ei aiheuttaisi vahinkoa.

Puunrunkojen välistä saattoi pian erottaa suuren hahmon. Etäisyyden vuoksi oli kokoa tarkasti vielä vaikea hahmottaa, mutta hietakäärme tiesi heti kertoa tämän olevan häntä itseään reilusti kookkaampi. Siipien puuttumisesta huolimatta oli toinen helposti tunnistettavissa lohikäärmeeksi.
Vaikka vieraan lajitoverinsa pää ei ollut kääntyneenä Rhóanin suuntaan, koiras saattoi aistia häneen suunnatun katseen. Nahkasiipi ei hievahtanutkaan, vaan tutkiva silmäpari tuijotti tulijaa rävähtämättä.

Oli vierähtänyt hetki, kun Rhóan oli viimeksi törmännyt toiseen lohikäärmeeseen. Heimonsa oli jokseenkin harvalukuinen, mutta vaikka kohtaamiset eivät olleet tavattomia, tuntui se aina olevan yllättävä sattuma. Eri asia oli tietenkin, jos tiesi, mitä etsi. Saarella oli lohikäärmeiden suosimia alueita ja kaupunkeja, joihin hakeutumalla saattoi kaltaistaan seuraa vaikeuksitta löytää.

Sinervätänkirjava lohikäärme oli jo kiinnittänyt huomionsa muualle, ja katsomattakin Rhóan tiesi tarkkaavaisuuden kohteen olevan edempänä olevassa saaliissa. Tulija ei ollut osoittanut uhkaavia merkkejä hiekkasuomua kohtaan, mutta ainakin vaanimisen syy oli varmistunut. Koiras oli liian utelias irrottaakseen silmänsä lohikäärmeestä ja suuntaamaan huomionsa takaisin hirveen. Toisen aikeet saattoi lukea tämän kehonkielestä hetkeä ennen kuin ne pantiin käytäntöön. Jos Rhóanin sijainti olisi yhtään otellisempi, olisi hän kenties itsekin valmistautunut kaatoon. Hetken koiras ehti leikitellä ajatuksella, kumpi saavuttaisi sorkkaeläimen nopeammin, jos molemmat tähtäisivät sen kimppuun yhtäaikaisesti. Mutta edessään olevat puunrungot olivat yhä paikallaan, joten nahkasiipi tyytyi seuraamaan tilannetta.
Olisi väärin täysin yllättyä siitä, kuinka nopeasti lohikäärmeen suuri ruho räjähti liikkeelle; kuinka sulavalla liikkeellä lohikäärme saavutti kohteensa ja nappasi sen kuolettavaan otteeseen veren hajun täyttäessä ilman. Rhóan oli paljon ketterämpi, kuin miltä näytti, mutta hän olikin rakenteeltaan siro. Siro, verrattuna edessään hirven ruhoa hampaissaan pitelevään, jykevän lihaksikkaaseen ja järeään lajitoveriinsa.

Kyseisen jylhän ilmestyksen alkaessa lähestyä häntä, nousi Rhóan vaistomaisesti jaloilleen. Vaikka vieras ei yhäkään osoittanut merkkejä vihamielisyydestä tai minkäänlaisesta uhasta, levitti koiras silti siipiään puolilleen, kuin pienentääkseen kokoeroa kaksikon välillä. Hän antoi katseensa vapaasti tutkia lohikäärmettä. Naaraan suurta ruumista peittivät lukuisat arvet, ja Rhóanin tavoin halkoivat piikkirivistöt hänen suomujaan.
Hietakäärme hymähti ja laskosti siipiään hieman.
”En voi kieltää, ettenkö olisi hiukan harmissani. Jäljitin sarvipäätä aamupäivän, eikä lumessa kyhjöttäminen ole ajanvietteenä miellyttävimmästä päästä”, koiras kertoi, oikoen samalla kylmstä hieman kankeita raajojaan. Väijymisessä oli oma viehätyksensä, mutta kaato oli saalistamisen tyydyttävin hetki, minkä menetys oli ymmärrettävästi harmi.
”Mutta myönnän myös, että päätöksesi toimia oli hyvä. Saalis on kaadettu, joten lienee turhaa vaivata päätään sillä, ’kumpi näki sen ensin’ ”, Rhóan naurahti lempeästi, rehellisesti tarkoittaen sanojaan. Naaras oli jakamassa saliin, joten mitään ei oltu menetetty.
Sinertävän lohikäärmeen puheessa oli korostus, jota hiekkasuomu ei tunnistanut. Hän kallisti päätään ja astui askeleen lähemmäs maassa lepäävää ruhoa.

”No, kyseessä on jaettu ateria, joten pöytäseuran on hyvä esittäytyä”, koiras nyökkäsi päällään kohteliaasti. ”R’zoh Ashkor Rhóan”, hän esitti perinteiseen tapaan koko nimensä, mutta korosti viimeistä, jättämättä paljoakaan varaa epäilykselle, millä nimistä toivoi itseään kutsuttavan.



// Seurustelkoon ensin tovin, niin tulee sitten yllätyksenä, heh

[Deleted]

Koiras oli harmistunut, aivan ymmärrettävästi, mutta kuitenkin yhtä mieltä siitä että Dreja oli oikean valinnan tehnyt kaataessaan hirven saatuaan siihen tilaisuuden. Kaikesta huolimatta ei toinen vaikuttanut isommin harmistuneen, kun Dreja kuitenkin oli valmis saaliin jakamaan, luonnollisestikin. Dreja oli itsekin karkuuttanut saaliinsa useasti nuorempana, joko omastaan, tai ulkoisen vaikuttajan syystä. Naaraspuolinen oli sen puoleen saanut vanhemmiltaan parhaat mahdolliset opit elämää varten, joten nykyään saaliin karkaaminen oli huomattavasti harvinaisempaa.
Lohikäärmeelle luontaista oli ollut levittää siipensä isomman lajitoverin edessä, sen Dreja oli oppinut vuosien varrella, joskin ennen tätä kohtaamista oli edellisestä kohtaamisesta omiensa kanssa kulunut melko pitkä aika.

Yhtä lailla kuin koiras antoi katseensa tutkailla naarasta, antoi Dreja katseensa kiertää koiraan ruumiin läpi. Toinen oli kookas, mutta sirorakenteinen, ei tosin missään nimessä pahassa mielessä. Harvalla lohikäärmeellä oli Drejan ruumiinrakenne, ja naaraallekkin se oli muodostunut juurikin siipien puuttuessa, lohikäärmeen ollessa pakotettu matkaamaan jalan kaikkialle. Toisen kehossa oli myös tutun näköisiä piikkirivistöjä, mutta suomunsa olivat vailla arpien värivirheitä. Siitäkin huolimatta, että Dreja kykeni näkemään toisella olevan ikää, ainakin häntä enemmän, ihmetteli hän hiukan. Mitä hän oli kuullut saaren tilanteesta, ja vaikka lohikäärmeitä tarinoiden mukaan kunnioitettiinkin, niin oliko toinen todella onnistunut elämään liki väkivallattoman elämän, vailla arpia suomujaan rumentamassa.

Koiras astui askeleen verran lähemmäs ruhoa, päätään kallistaen, jotain kenties miettien. Harvemmin Dreja kykeni luottamaan kehenkään ensitapaamiseltaan, saati rentoutumaan noiden seurassa, mutta tämän koiraan kanssa hän tunsi voivansa tehdä jonkinasteisen poikkeuksen. Koiraan, joka esittäytyikin hänelle, saaden ensin lohikäärmeen irvistämään päänsä sisällä, kuultuaan hankalahkon, mutta hienon nimen, josta kaikeksi onneksi koiras tarjosi korostuksellaan helpotuksen. "Täkäläiset ovat saaneet synnyinlahjoikseen kauniita nimiä." Dreja naurahti hivenen, ennen kuin kumarsi hivenen Rhóanille. "Rhóan, olen Dreja." Naaras vastasi esittelyyn, varsin pelkistetyn kuuloisella nimellään, se oli kuitenkin synnyinnimensä, jonka vanhempansa olivat hänelle antaneet. Naaras kohotti hivenen päätään, ennen kuin laskeutui makuulleen lumeen, ristien eturaajansa eteensä. "Sinä jäljitit saalista pidempään, joten aloitus kuuluu myös sinulle, minulla on meistä kahdesta varaa odotella vaikka hetkinen." Dreja totesi rauhallisesti, kenties jopa hivenen huvittuneena. Vaikkakaan hänellä ei ollut kehossaan juurikaan ylimääräistä lihaa valtavien lihaksiensa lisäksi, niin hän kyllä selvisi pidemmänkin aikaa syömättä, mutta luonnollisesti väsyi sen jälkeen nopeammin, jolleivät lihakset saaneet tarvitsemaansa ravintoa.

[Ghaldun]

R´zoh Ahkor Rhóan

Hiekkasuomu naurahti nolona naaraan kommentille hänen nimestään, mutta luonnollisesti oli koiras otettu kommentista. Hän antoi pienen nyökkäyksen kiitoksenosoitukseksi ja hymyili toiselle, kuinka lohikäärme nyt rujoilla hampaillaan saattoi hymyillä. Imartelua, kenties, mutta kohteliaisuuksien kuuleminen oli aina mukavaa, vaikka ne olisivatkin lausuttu vain kohteliaisuuden nimissä. Hietakäärmeiden puhetapa oli kunnioittava, joten huomaavainen käyttäytyminen ja muiden ystävällisesti puhutteleminen tuli Rhóanille luonnostaan.

”On ilo tavata, Dreja”, nyökäten jälleen, laskien tällä kertaa kaulansa kuin kumarrukseen.
Naaraan tarjous oli järkeenkypä. Jokseenkin tarpeeton, mutta piti sisällään paikkaansapitävän faktan. Rhóan ei nähnyt syytä kieltäytyä kutusta. Koiras laskeutui hänkin hankeen ruhon vierelle ja laskosti siipensä kyljilleen.

”Mutta mainitsisin silti, että kunnia kaadosta kuuluu sinulle”, nahkasiipi huomautti vielä, luoden kunnioittavan katseen hirvestä Drejaan. ”Komea, puhdas kaato.”
Hietakäärme kumartui likemmäksi saalista, kiertäen pitkän häntänsä lähemmäs ruumistaan, kunnes upotti sitten neulanterävät hampaansa hirven ruhoon. Veren haju täytti jälleen hänen sieraimensa, ja kyseinen neste hänen suunsa. Koiras asetti toisen eturaajansa hirven suuren rintakehän päälle tueksi repiessään väkivaltaisen näköisesti lihaa hampaillaan. Pääosa hietakäärmeiden ravinnosta koostui kalasta, mikä oli huomattavasti miellyttävämpää syödä. Kookkaankin eväkkään saattoi niellä kokonaisena. Lihan raastaminen irti luista oli sotkuista.

Viimein nieltyään kääntyi Rhóan katsomaan jälleen naarasta ja osoitti kuonollaan kohti ruhoa. Nokkimisjärjestys oli toisinaan turhaa, ja näin isoon saaliiseen saattoi käydä kiinni useampi yhtä aikaa, eikä koiras tohtinut odotuttaa Drejaa turhan takia.
Koiras raastoi itselleen vielä toisen suupalan, ennen kuin avasi suunsa, tällä kertaa puhuakseen:
”Jos saanen udella: Puheessasi on mielenkiintoinen korostus”, hän aloitti, kenties hieman varovaisella äänellä. ”Mistä päin saarta olet kotoisin?”
Korostus oli nahkasiivelle tuntematon. Hän oli käynyt saaren useassa kolkassa, mutta kyseinen puhetapa ei ollut tarttunut hänen korvaansa aiemmin. Naaraan koko olemuksessa oli jotain hyvin mielenkiintoista, erilaista, mutta koiras ei osannut sanoa, mitä.

[Deleted]

Dreja nyökkäsi kiitokseksi, Rhóanin vastatessa hänelle. Dreja oli opetettu poikasesta asti kohteliaaksi oli kyseessä kuka hyvänsä, ensitapaamisesta lähtien. Ihmisten kohdalla Dreja ei vain siihen kyennyt, ja saattoiko häntä siitä syyttääkkään. Hietakäärmeen maininnalle komeasta ja puhtaasta kaadosta, ja siitä että kunnia siitä kuului Drejalle, antoi naaras hymyn käydä kasvoillaan.

Rhóan aloitti ruokailun, joka olisi saattanut kenen tahansa ulkopuolisen silmään näyttää raa'alta ja barbaariselta. Vaan minkäpä lohikäärme asialle mahtoi, oli mentävä olosuhteiden mukaan, eikä lohikäärmeiden ruokailusta paljoa siistimpää saanut. Dreja sen puoleen oli kaikkiruokainen, siihenkin oli poikasena opetettu, ettei tulisi metsästää vain yhtä lajia riistasta, vaan käyttää muitakin mahdollisuuksia hyväkseen, kuten juurikin kalaa.

Koiraan nieltyä ensimmäiset palasensa, tuo osoitti kuonollaan ruhoa, Drejan ymmärtäessä kyllä tuon merkityksen. Tottahan se kyllä oli, tämä hirvi oli kookas yksilö, eikä nokkimisjärjestys ollut nyt niin tärkeä, kun ei minkään valtakunnan laumassa ruokailtu. Niinpä naaras ryömi piirun verran lähemmäs, hirven toiselle puolelle, ollen nyt käytännössä vastapäätä koirasta. Suuren eturaajansa Dreja asetti pitämään hirveä paikoillaan, laskien päätään hiukan, tarraten ensin kiinni vain hirven nahoista. Naaraan omat hampaat olivat luonnon armosta omiaan repimään lihaa, mutta nahka ja karvat eivät olleet hänen mieluisinta ravintoaan, ja siksipä nyt, kun hampaansa puhkoivat nahkan, Dreja nykäisi päällään ylöspäin, repien suuren palan nahkaa irti lihoista, paljastaen hyvässä rasvassa olleen vaalean lihan sen alta. Nyt naaraan hampaat pääsivät viimein töihinsä, pureutuen kiinni vaaleaan lihaan, saaden liikkeelle yhä lämmintä verta. Naaras raastoi ensimmäisen palasen suuhunsa, kiinnittäen sitten huomionsa Rhóanin puoleen, tuon kysyessä mistä päin saarta hän oli kotoisin. Puheensa korostusta Dreja ei aiemmin ollut edes tajunnut, mutta kaipa se oli luonnollista, tulihan hän kaukaa vierailta mailta, jossa lohikäärmeidenkin kulttuuri ja puhetapa olivat olleet aivan erilaiset.

Dreja nieli lihankimpaleen, kiinnittäen katseensa jälleen koiraaseen. "En näe kysymyksessäsi mitään väärää. Mutta minä en ole kotoisin tältä saarelta. Kotimaani on kaukana pohjoisessa, merien takana. Rantauduin tälle saarelle vasta vähän aikaa sitten." Drejan katse siirtyi puhuessaan, kenties jopa hiukan kaihoisasti kaukaisuuteen, kuin hän olisi tasantarkkaan tiennyt, missä päin hänen kotiseutunsa sijaitsi. Kaipa se oli lohikäärmeen vaisto, joka sen kertoi. Kaukaisuudesta katseensa palasi toisen puoleen. "Tämä talvinen maisema muistuttaa kovasti kotiseutuani. Minun on melkein helpompi liikkua lumessa ja pakkasessa, kuin missään muualla." Dreja piti katseensa Rhóanissa, hymyillen hiukan sanojensa päätteeksi.

[Ghaldun]

R'zoh Ashkor Rhóan

Tuijottaminen oli epäkohteliasta. Siitä huolimatta ei nahkasiipi malttanut olla seuraamatta naaraan ruokailua, joskin koiras yritti pitäytyä vaivihkaisissa katseissa suoran pällistelyn sijaan. Ei Rhóankaan mikään leppoisannäköinen ilmestys ollut kaikkine piikkeineen, mutta Dreja oli aivan toista maata: ulkomuodoltaan tämä oli jopa julma, ellei häikäilemättömän oloinen. Mutta jo pari sanaa vaihdettuaan saattoi koiras kertoa, ettei tämä pitänyt paikkaansa toisen luonnon osalta, ja piti hietakäärme sitä paitsi muutoinkin tarkoin vahtia siitä, ettei antaisi ulkonöän hämätä: ennalta tuomitseminen oli yksi lyhytnäköisimmistä virheistä, jonka kukaan saattoi tehdä.

Naaraan valkea hammasrivistö oli vaikuttava näky niiden repiessä nahkaa irti ruhosta, yhdellä vahvalla liikkeellä. Veri värjäsi edessään olevan lajitoverinsa suupielet ja hampaat. Rhóan veti pitkän hengenvedon sieraimiinsa. Rautainen haju tuntui kiemurtelevan jokaiseen mielensä sopukkaan, niin intensiivisesti, että koirasta tuntui hetken ajan pyörryttävän. Hänen raajojaan kihelmöi, eikä hiekkasuomu ollut sen varma johtuvan pelkästään kylmästä. Kuin lihaksia polttaisi päästä ponnistamaan liikkeelle.

Oliko siitä todella näin kauan, kun lohikäärme oli viimeksi käynyt kunnolla metsällä? Että kaadon menetys jäi kuin jäikin kaivertamaan hänen mieltään aamun kestäneen jäljittämisen jälkeen, sanoi hän ääneen mitä tahansa?

Vastaus nahkasiiven kysymykseen oli paljon mielenkiintoisempi, kuin hän oli osannut odottaakaan. Rhóanin kurkusta karkasi yllättynyt henkäys hänen nostaessaan päätään. Hän katsoi Drejaa, antaen katseensa kiertää jälleen, vielä viime kertaa huolellisemmin.
Lohikäärmeiden ulkonäkö vaihteli rajusti ja heitä oli moneen lähtöön. Naaraan ulkoisessa olemuksessa ollut mitään niin silmiinpistävää, että olisi arvannut hänen olevan muualta kotoisin pelkästään sen perusteella. Kuinka mielenkiintoista! Rhóan suorastaan värähti innostuksesta. Tämä oli toinen kerta, kun hän oli tavannut jonkun saaren ulkopuolelta. Viimekerran vedenväen edustaja oli ollut kuitenkin matkan aiheuttamasta rasituksesta niin mieleltään sekaisin ja shkokissa, raukkaparka, ettei hänen puheistaan ollut ottanut tolkkua. Siispä hietakäärme oli ilahtunut edessään seisovasta mahdollisuudesta. Mitä kaikkea Dreja uutta tietäisikään kertoa! Kotiseudutunsa kulttuurista, kasvillisuudesta, eläimis-

Ainoa ulkoinen vihje seuraavasta hetkestä olivat Rhóanin äkisti kapeiksi viiruiksi supistuvat pupillit. Saman sydämensykäyksen aikana hiekkasuomu jännitti lihaksensa ja syöksähti eteenpäin. Lohikäärmeen kita avautui ja koiraan hypätessä hirven ruumiin yli, tavoittelivat terävät hampaat lajitoverinsa kaulaa.

[Deleted]

Dreja nyt ei ollut tuijotuksesta millänsäkään, hän oli tottunut siihen matkoillaan. Lohikäärmeet eivät olleet niin yleisiä näkyjä kaikkialla maailmassa, joissakin maissa se oli ollut todella ainutlaatuinen mahdollisuus päästä näkemään elävä lohikäärme. Samalla, Drejaa oli myöskin pelätty paikoitellen melkoisesti, ihmisten osalta kylläkin ihan syystäkin, mutta muutkin olivat alkuun olleet melko varovaisia, juurikin julman ulkomuodon takia. Minkäpä lohikäärme sille mahtoi, minkä luonto oli hänelle suonut.

Rhóan ei vastannut hänelle heti, joten Dreja oletti tuon haluavan hetken aikaa sulatella hänen sanojaan, ja senpä takia Dreja raastoi hirven ruhosta vielä yhden palasen. Kesken kaiken hänen vaistojaan alkoi kutkuttamaan, ja nielaistuaan Dreja käänsikin päätään suuntaan ja toiseen. Oliko lähettyvillä jokin uhkaava, kenties vielä yksi lohikäärme, ihmisten joukkio, tai jotakin ihan muuta. Naaraspuolinen ei olisi edes aavistanut mahdollisen uhan olevan lähempänä kuin kuvittelikaan.

Saman tien kun Dreja käänsi katseensa takaisin koiraaseen, huomasi hän kuitenkin muutoksen toisessa. Drejan silmät laajenivat, kehonsa lihasten jännittyessä, sydämenlyönnin verran liian hitaasti. Koiras oli nopealiikkeinen, eikä Dreja ehtinyt kunnolla reagoimaan, ennen kuin Rhóanin hampaat pureutuivat kiinni naaraan kaulaan, osittain. Kaulan panssarisuomut estivät toisen leukoja sulkeutumasta tarpeeksi, vielä. Syvänsininen lohikäärme puri omia hampaitaan yhteen, kierähtäen koko ruumiinsa voimalla ympäri, koittaen ravistaa koiraan irti hänestä. Kierähdyksen jälkeen Dreja ponkaisi ylös. Hän ei ollut lyönyt, kuten oli tehnyt niin monelle hänen kimppuunsa käyneelle. Hän ei ollut halunnut tehdä sitä. Hänen halusi ensin selvittää, oliko tämä hänen kimppuunsa hyökännyt todella se Rhóan, jonka kanssa hän oli niin ystävällismielisesti jutellut, vai oliko kaikki ollut toisen puolelta silkkaa valhetta, oliko tämä se mihin koiras oli pyrkinyt. "Tule tolkkuihisi Rhoan, en halua satuttaa sinua, mutta jollet heti lopeta, minulle ei jää vaihtoehtoa." Dreja koetti puhua mahdollisimman rauhallisesti, peläten kuitenkin, ettei hänelle jäisi muuta vaihtoehtoa, kuin taistella toisen kanssa.

[Ghaldun]

R´zoh Ashkor Rhóan

Hampaat upposivat kohteeseensa, leukojen lihasten tehdessä ankarasti töitä puristuessaan kiinni jykevään kaulaan. Hetkellinen nautinto onnistumisen tunteesta pyyhkiytyi nopeasti ohi, kun Drejaa karisti koiraan kurkustaan kierähtämällä rajusti ympäri. Rhóan oli pakotettu avamaan leukojensa puristusotteen, jollei halunnut tulla riepotelluksi ympäriinsä. Liikkeen voima heitti nahkasiiven lumista maata vasten, ja hän vierähti kömpelösti, mutta vikkelästi ympäri jäisessä juurakossa. Samoin tein jaloilleen päästyään Rhóan loikkasi muutaman askeleen sivummalle hakiessaan jälleen tukevaa asentoa ja jalansijaa.

Rauhallisesti lausutut sanat eivät herättäneet hietakäärmeessä minkäänlaista reaktiota. Vauhko katse tuijotti läpitunkevasti suoraan kohti naarasta, mutta silmissä ei näyttänyt olevan minkäänlaista inhimillistä kiiltoa.

Rhóanin mieli oli kaukana, lainkaan tiedostamaton ympäristöstään ja tapahtumien kulusta. Neuvottelusta ei olisi mitään hyötyä. Vaikka koiras kuuli sanat, eivät ne koskaan päätyneet tietoisuuteen asti.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, ja tuskin viimeinen. Ikävän tilanteesta teki se, ettei sille olisi tehtävissä mitään. Edes Rhóan ei myöhemmin muistanut vastaavista kohtauksistaan mitään. Jälkikäteen paras kuvaus oli, kuin hän olisi vain yksinkertaisesti menettänyt tajuntansa.
Kaitpa hän oli alitajunnassaan tulkinnut kookkaamman lohikäärmeen uhaksi. Kilapilijaksi, joka yritti samoille apajille repiessään hänen hirveään suupaloiksi. Ehkä hän oli nähnyt tilaisuutensa naaraan laskiessa varauksensa ja keskittyessään syömiseen, ja päättänyt käyttää sen hyväksi.

Tolkuissaan ei Rhóan koskaan olisi oma-aloitteisesti käynyt kiinni itseään suurempaan, väkevään lohikäärmeeseen. Mutta tälläkin hetkellä hiekkasuomu kaarsi puoliympyrän sinisen liskon edessä, silmät poukkoillen villisti kohteessa. Hietakäärmeen etuna oli hänen nopeutensa, ja tässä tapauksessa myös siipensä, sillä vastustajalta ne uupuivat. Näin tiheässä maastossa niiden hyödyntäminen oli sula mahdottomuus. Vietti osoitti häntä kohti aukeampaa aluetta. Jos koiras saisi ajettua Drejan kohti metsän reunaa...
Naaras tuskin lähtisi hänen peräänsä, jos nahkasiipi vain pinkaisisi juoksuun lähemmäs otollisempaa maastoa. Pieni syötti olisi paikallaan, mikäli Dreja oli provosoitavissa.

Koiras syöksähti jälleen äkkivarmatta kohti toista lohikäärmettä. Tällä kertaa hän jännitti jäntevän ruumiinsa loikkaan, ja yritti hypätä naaraan ohi tämän vierestä, pyrkien näykkäämään hänen takaraajaansa kohdasta, jota terävät luupiikit eivät suojanneet.

[Deleted]

Ei hyödyttänyt, kuten naaras oli vähän pelännytkin. Siitä huolimatta, vaikka Dreja tiesi nyt tilanteen, hän epäröi. Epäröi satuttaa toista, vaikka näki selvästi ettei tuohon järkipuhe tehoaisi, ja että tuo kyllä olisi valmis satuttamaan häntä. Se oli outo tilanne naaraalle, hän ei ollut ennen epäröinyt taistella kenenkään sellaisen kanssa, joka oli käynyt hänen kimppuunsa. Mutta jotenkin hän oli varma siitä, ettei Rhóan, jonka kanssa hän oli saaliin jakanut, olisi tehnyt tällaista. Oliko tässä kyseessä jokin toinen persoona, tai vastaava. Dreja oli matkoillaan törmännyt jakomielisyyteenkin, mutta ei tämä ihan siltäkään vaikuttanut. Koiras ei vaikuttanut olevan minkäänlaisissa järjissään, enemmänkin kuin tuon primitiivisimmät vaistot olisivat ottaneet vallan tuosta. Epäröinti johtui myös siitä, ettei Dreja halunnut tappaa toista, mutta voimiensa sääntely siten että hän ei liikaa satuttaisi tai vammauttaisi toista, olisi paljon vaikeampaa kuin tappamiseen tarvittava voima. Toinen ei ollut mikään heikko, sen Dreja tiesi ja näki, mutta samalla hän kyllä tiedosti omat voimansa, jotka olivat lohikäärmeellekkin suuret. Edes Dreja ei sitä tajunnut, mutta kertaakaan elämässään hän ei ollut joutunut miettimään tällaisessa tilanteessa näin paljoa.

Koiras ponkaisi jälleen liikkeelle, näyttäen ensin siltä että olisi jälleen syöksynyt kohti Drejaa, mutta sujahtikin ohitse, naaraan ehtimättä liiemmin tekemään mitään, ennen kuin tunsi terävien hampaiden näykkäävän takaraajastaan, saaden hänet murahtamaan, samalla kun loikkasi hivenen sivuun. Hampaat olivat jättäneet vertavuotavan haavan, mutta liikkumista se ei hidastaisi, se oli pintahaava, mutta samalla, se oli onnistunut siinä mihin berserkki oli pyrkinytkin, se oli ärsyttänyt Drejaa liikaa. "Hyvä on, jos et suostu kuuntelemaan puhetta, niin sitten sinut pitää nuijia tolkkuihisi!" Dreja sähähti koiraalle, nyt täysin valmiina käymään vastahyökkäykseen. Edelleen vain takaraivossaan kyti ajatus, ettei pienempää hietakäärmettä saisi satuttaa liikaa. Mutta samalla, yhtä kaikki, Dreja tiesi Rhóanin olevan tuossa tilassa ensisijassa vaaraksi itselleen, ja siksi hänet piti pysäyttää.

Drejan keho jännittyi vuorostaan, naaraan loikatessa suoraan kohti toista lohikäärmettä. Hän ei yrittänyt lyödä, ei purra, vaan puskea toista lohikäärmettä päällään, se oli lopultakin, vaikkakin kova, niin lopultakin hänen harmittomin aseensa.

[Ghaldun]

R'zoh Ashkor Rhóan

Veren maku täytti jälleen koiraan suun, mutta tällä kertaa se ei ollut peräisin hirvestä. Violetti kieli lipaisi irvokkaasti lämmintä nestettä suupielistä hietakäärmeen ottaessa jälleen parempaa jalansijaa ja tuijottaessa tiiviisti Drejaa.
Hiekkasuomu ei ollut lausutuista sanoista moksiskaan. Toisen aiemmasta, rauhallisesta äänensävystä ei ollut jälkeäkään, vaan sanat puhuttiin ärtyneesti sihisten. Rhóanilta ne menivät sivu suun, mutta hän aisti muutoksen naaraassa: siinä missä tämä oli ollut aiemmin pidättyväinen, haluton kanssakäymiseen, huokui tummapuhuvasta lohikäärmeestä nyt toisenlainen energia.

Aiemmin Rhóan oli todennut lajitoverinsa olevan pelottava nopea kokoisekseen, eikä naaras pettänyt nytkään. Suuri ruumis oli hetkessä ponnahtanut hänen niskaansa. Nahkasiipi ehti ottaa vain puolikkaan askeleen väistääkseen, mikä aiheutti naaraan pään iskeytyvän voimakkaasti Rhóanin hartiaan. Vaikka piikkirivistöt suojasivat hänen ruumistaan osittain, ei niistä ollut pahemmin apua. Drejan kuonossa oleva luusarvi lävisti jykevän iskun voimasta koiraan nahan ja upposi hänen lihaansa. Tälli sai hietakäärmeen paiskautumaan usean metrin taemmas ja koiras kaatui rymisten vasten lumista metsänpohjaa, suuremman lohikäärmeen tullessa perässä. Lähes hätääntyneesti hiekkasuomu raapi villisti eturaajoillaan mitä kykeni, ja yritti puskea naaraan päältään.
Pitkä, piikkinuijainen häntä heilahti ensin toiselle sivulle vauhtia keräten, ennen kuin Rhóan heilautti sen niin voimakkaasti kuin kykeni toiselle sivulle, yrityksenään osua kohti Drejan päätä.

[Deleted]

Veren haju tulvahti naaraan sieraimiin, kuonosarvensa puhkaistessa koiraan suomuisen nahkan. Verta valahti naaraan kuonolle, ja huulille, saaden Drejan näyttämään vielä jokseenkin uhkaavammalta kuin mitä jo oli. Hänen hyökkäyksensä oli toiminut melko hyvin, siten kuten hän oli suurin piirtein tarkoittanutkin. Jos hän onnistuisi pitelemään Rhóania aloillaan niin kauan että tuo väsyisi, tai tulisi tolkkuihinsa, kaikki olisi hyvin. Helpommin sanottu kuin tehty, taas. Olisihan se pitänyt naaraankin tajuta, että jos hän pienemmän lohikäärmeen ahdistaisi maata vasten, saattaisi vaistojensa varassa toimiva olento hätääntyä.

Naaras teki parhaansa pitääkseen kasvonsa poissa koiraan kynsien ulottuvilta, mutta sitäkin enemmän kärsivät kylläkin eturaajansa. Onneksi hätäisesti raavitut haavat eivät olleet syviä. Ei sillä että Drejan arpisessa nahassa enää olisi muutama arpi lisää mitään rumentanut. Drejan onnistui pysytellä koiraan päällä ihan silkalla elonpainollaan, ja pitää tuo paikoillaan, vaikka tuo kovasti koettikin häntä puskea pois päältään.
Dreja unohti kuitenkin yhden hyvin tärkeän seikan, nimittäin ympäristönsä havainnoinnin. Kai hän ei pitänyt tätä varsinaisena taisteluna, koska tämä asia unohtui tykkänään. Tai sitten hän oli liian keskittynyt rauhoittamaan koirasta, ettei kyennyt huomioimaan ympäristöä kunnolla, ja sen virheen hän tajusi vasta siinä vaiheessa, kun koiraan hännänpään piikkinuija jymähti voimalla naaraan kalloa vasten.

Se pakotti Drejan pois koiraan päältä, jolloin naaras rojahti saman tien maahan makuulleen. Sellaisesta täysosumasta ei välttämättä olisi helpolla lohikäärmekkään selvinnyt tajuissaan, mutta onneksi Dreja ei ollut ihan tavallinen. Hänen luunsa olivat hiukan eri tavalla kehittyneet kuin normaalisti, ja se koski myös kalloa. Onnekas sattuma myös, että hänen sarvinen 'kruununsa' oli vaimentanut pahinta iskua. Silti, piikit olivat raapineet joitakin naarmuja hänen kasvoihinsa, ja hänen päässään humisi, oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään, saati pysyä pystyssä, vaikka kuinka yritti. Se vaatisi hetkisen verran että hän kykenisi jatkamaan kunnolla. Yllättäen hän olikin se joka joutuisi yrittämään pitää koiraan loitolla itsestään.

[Ghaldun]

R’zoh Ashkor Rhóan

Kynnet viilsivät vasten sinisiä suomuja nurkkaan ahdistetun eläimen vimmalla. Vaikka ne raapivat vain pintaa, tekivät ne tehtävänsä. Veripisarat täplittivät koiraan eturaajoja ja rintakehää. Hän yritti kiemurrella Drejan alla, mutta lohikäärmeen vankka ruumis ei liikahtanutkaan. Ei, ennen kuin piikikäs nuija löysi kohteensa.
Tummat piikit löivät lujasti päin Drejan päätä, minkä voimasta naaras viimein hievahti. Rhóanin sysäsi vielä takajaloillaan, ja potkun saattelemana pääsi hiekkasuomu syvänsinisen lohikäärmeen alta. Hän kompuroi välittömästi jaloilleen ja otti pitkän loikan kauemmas vastustajastaan, hengittäen raskaasti.

Nuijaniskulla oli enemmän vaikutusta, kuin Rhóan oli odottanutkaan. Naaras oli vajonnut hankeen makuulleen, selvästi tärähdyksestä pyörällään.
Nyt hietakäärmellä olisi otollinen tilaisuus. Drejan puolustus olisi hetkellisesti alhaalla -tai alempana-, mikä oli Rhóanille eduksi. Vaikka taistelun kiihko kohisuttikin yhä verta koiraan suonissa, alkoi äskeinen pakokauhu laantua, ja hartiaa tykyttävä kipu ja uupumus pureutuivat hänen tajuntaansa. Levottomasti Rhóan laski painoa toiselle eturaajalleen ja siltä pois, tunnustellen sen aiheuttamaa kipua haavoittuneessa jalassaan. Poltto lihaksessa ei ollut sietämätöntä, ei tarpeeksi katkaisemaan leikkiä ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Nariseva murina purkautui Rhóanin kurkusta. Sen sävy oli lähes ilkkuva. Hietakäärme levitti siipensä niin laajalle kuin puiden lomassa saattoi. Tiheä metsä ei ollut hänen puolellaan, ja koiras halusi korjata tilanteen. Hän nousi hetkeksi takajalkojensa varaan ja heilautti häntäänsä uhkaavasti Drejan suuntaan. Selkeä voimannäytös, mikä oli tarkoitettu niin uhkailuksi kuin ärsykkeeksikin.

Saamastaan vammasta huolimatta Rhóan laskeutui alas sulavalla liikkeellä, joka jatkui syöksähdykseksi naarasta päin. Hämäykseksi hän huitaisi hännällään jälleen kohti toisen päätä, mutta tavoitteenaan oli näykätä lohikäärmeen piikeistä vapaata kylkeä, minkä jälkeen hän pinkaisisi jälleen kauemmas naaraasta tämän ulottumattomiin.

[Deleted]

Dreja koetti pitää edelleen yllä uhkaavaa kuvaa, koittamalla pitää hurjan katseensa kohdistettuna vastustajaansa, ja muristen paljastettujen hampaidensa välistä. Tehoa söi kyllä se, että oli vaikea keskittyä yhtään mihinkään vielä, ja katse harhautui aika ajoin muualle.
Dreja koetti yhä ylös, mutta humina ja pyöriminen päässä tekivät kyllä tehtävänsä, pakottaen hänet takaisin makuulleen vielä toistaiseksi.
Katseensa tarkentui jälleen hietakäärmeeseen, tuon muristessa hänelle, selvästi ilkkuen hänelle, siitä kuinka iso ja vahva hän oli, eikä kyennyt tämän parempaan. Siipien levittely, takajaloilleen nousu, hännän heilautus, kaikki oli tarkoitettu provosoimaan isompaa lohikäärmettä. Vaivoin Dreja hillitsikin enää itseään, mutta pakotti itsensä pysymään rauhallisena, koska vaikka hänen päänsä selkenikin vähitellen, niin jos hän nyt hyökkäisi, koituisi siitä hänelle enemmän vahinkoa.

Rhóan hyökkäsi jälleen, hyvin nopeasti, kuten aikaisemminkin. Yhäkään tuo ei iskenyt kunnolla, vaikka tilaisuus siihen olikin, vaan vain näykkäisi sinisten suomujen peittämää nahkaa, saaden Drejan ärähtämään, ennen kuin koiras taas pinkaisi kauemmas naaraasta.
"Nyt riitti." Dreja murahti, lähinnä itselleen, tämä ei voisi jatkua näin. Puoliväkisin sininen jätti kohottautui maasta takaisin jaloilleen, asettuen kohtisuoraan pienempää lohikäärmettä kohden, horjahtaen vielä kevyesti. Päässään humisi yhä, mutta tällä haavaa se oli hänen oma verensä joka kiehui. Hänen olisi lakattava varomasta liikaa, Rhóan ei ollut mikään hento ja hauras olento, jota hänen tulisi käsitellä silkkihansikkain, tuo oli lohikäärme, kuten hänkin, tuo kestäisi kyllä pienen selkäsaunan. Dreja ei edelleenkään halunnut satuttaa toista kovin pahasti, mutta jos toisen pysäyttäminen sitä vaatisi, niin sitten olkoon niin.

Naaraan leuat erkanivat toisistaan äkisti, voimallisen karjahduksen päästessä ilmoille, selvänä merkkinä koiraalle, ettei armoa enää annettaisi, että hän oli nyt tosissaan.
Dreja syöksähti vuorostaan kohti hietakäärmettä, kohottaen toisen massiivisista eturaajoistaan korkealle ilmaan, tuoden sen alas kuin valtavan moukarin lailla kohti vastustajansa päätä. Kenties, hyvällä tuurilla osuma veisikin tuolta tajun, mutta sen suhteen Dreja ei ollut kovinkaan toiveikas.

[Ghaldun]

R’zoh Ashkor Rhóan

Näykkäisy irrotti naaraasta ärtyneen karjahduksen. Hiekkasuomu oli pysähtynyt jonkin matkan päähän ja seisoi toinen kylki kohti Drejaa. Askeleensa oli keveä, valmiina uuteen pyrähdykseen. Suuttumus uhkui suuremmasta lohikäärmeestä, ja vaikka toisen härnääminen olikin ollut tavoite, liikahti Rhóan hieman levottomasti. Kookkaampi ja jykevämpi vihollinen oli vaarallinen jo itsessään, ja raivo vain lisäsi vettä myllyyn.
Mahtava, äänekäs karjaisu sai hietakäärmeen säpsähtämään. Jos naaras ei aiemmin päällä puskiessaan ollut vaikuttanut ottavan kamppailua vielä tosissaan, vaikutti tuulen suunta nyt muuttuneen. Samalla nakersi koiraan vaistoja huoli siitä, että jos toinen oli aiemmin tieten tahtoen pidätellyt voimiaan, mitä seuraisi, kun sininen lohikäärme päättäisi tarkoituksella antaa kaikkensa?

Salamana Dreja oli jo liikkeessä. Nahkasiivelle jäi vain silmänräpäys aikaa reagoida, ja sen hän käytti ponnistamaan ruumiinsa juoksuun. Sivusilmällään hän saattoi nähdä vilaukselta valtavan eturaajan nousevan uhkaavasti iskuun. Rhóan, joka oli itsekin tähdännyt kohti vastustajansa päätä jo toistamiseen, osasi pelätä pahinta.
Koiras ehti juuri ja juuri sukeltaa pois Drejan eturaajan alta. Ainakin lähestulkoon. Isku tömähti voimakkaasti hietakäärmeen hännäntyveen, mikä painoi hänen takaruumiinsa hetkeksi hankeen. Isku kirvoitti Rhóanista terävän sihahduksen massiivisten kynsien sivaltaessa hänen nahkaansa.
Vimmaisesti hiekkasuomu lähes ryömi ja raahasi ruumistaan usean metrin lumessa, ennen kuin sai kerättyä itsensä ja sai jalkansa kunnolla takaisin alleen. Ja jalat alleen hän myös otti: taakseen katsomatta Rhóan yritti parhaansa mukaan juosta niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Alaselkää poltti terävä kipu ja häntä tuntui hetken ajan täysin turralta, joten koiraan tahti oli pudonnut reippaasti aiemmasta.

Vihainen sähähdys kajahti puiden välissä. Vaikka hietakäärme ei ollut vielä lyöty, oli aiempi, irvailuunkin johtanut voitonriemu kaikonnut hänestä kokonaan.
Raskaat askeleet kaikuivat hänen takanaan ja koko maa tuntui jylisevän niiden tahdissa. Jos koiras jäisi kiinni ja naaraan kynsiin nyt, olisi se hänen loppunsa.
Rhóan avasi suunsa ja sylki ilmaan mahtavan liekkimeren. Sillä ei todennäköisesti olisi mitään vaikutusta toiseen, elleivät hänenlaisensa, muualta kotoisin olevat lohikäärmeet sitten hallinneet tulen hengittämistä tai heidän suomunsa siltä suojanneet. Tulisen pilven tehtävä ei kuitenkaan ollut pysäyttää naarasta, vaan ostaa hietakäärmeelle hetki aikaa. Routainen maa oli kaikista pahimmasta päästä, ja koiraalle magiankäyttö tässä tilassa oli hyvin vierasta, mutta mitä vain, ettei sininen hirmu ennättisi hänen niskaansa. Vaistonsa varassa hän keskitti mielensä rippeet maahan aivan takanaan. Hyinen maa protestoi äänekkäästi, mutta nopeasti jäinen kivi ja maa-aines kohosi metsänpohjalle muuriksi. Se ei ollut korkea, mutta oli ilmestynyt polulle äkillisesti.

Koiras jatkoi jo aavistuksen linkuttavaa juoksuaan. Se kuitenkin palkittiin hänen viimein putkahtaessaan ulos metsänreunasta, aukeammalle alueelle. Rhóan ei levittänyt siipiään välittömästi ja ollut sillä selvä. Hänen täytyi varmistua siitä, että saisi johdettua Drejan ulos metsästä, syvemmälle aukealle. Nahkasiipi hidasti hieman tahtiaan, mutta ei pysähtynyt jättämään itseään kuin tarjottimelle mikäli naaras olisi aivan hänen kannoillaan.


//Tarkoitukseni ei todella ole muchata, yritän vain kirittää kaksikkoa lähemmäs Erethiaa