Erethia- Pidä näppisi erossa

[Deleted]

//Qummitus kera Kamirin //

Sirilia Diask

Erethia. Lopultakin Sirilia oli päässyt satamakaupunkiin ja nautti siitä täysin rinnoin. Hän oli käynyt kirjautumassa majataloon ja lepuutettuaan itseään yön yli Sirilia oli mennyt kaupungin kaduille. Haltia piti erittäin kovasti Erethiasta. Meren tuoksusta ja laivoista, jotka toivat kaupunkiin vierailijoita kaikkialta mantereelta ja kuulemma toisinaan jopa muualta, meren takaa. Mutta ennen kaikkea he olivat potentiaalisia asiakkaita.
Sirilia etsiytyi torille, jolla parveili jo aimo määrä jos jonkinlaista tallustajaa. Ennen lähtöään Sirilia oli peseytynyt ja hänen kermanvaaleat hiuksensa oli letitetty kullanvärisellä nauhalla ja kiedottu nutturalle. Haltianeiti oli pesettänyt myös vaatteensa ja kiillottanut viulunsa. Kaikki merkit raskaasta matkasta olivat kadonneet.

Sirilia otti vyötäröltään pienen pussin ja avasi sen. Se sisälsi pieniä kiviä, suuri osa täysin sileitä ja melkein pyöreitäkin. Kun haltia asetti viulun leukansa alle ja alkoi soittaa, kivet leijailivat jonossa ylös pussista. Se sai ohikulkijoiden huomion puoleensa. Surilia soitti kappaletta, joka kertoi suuresta lohikäärmeestä, Nyagzarista, joka sai vuoret järisemään ja kaatumaan (siinä kohdassa kivet kasaantuivat vuoreksi ja romahtivat). Sirilia alkoi laulaa soittamaansa kappaletta kirkkaalla äänellä. Kun haltia lopetti kappaleensa ja antoi kivien rapista alas kadulle, katselijat taputtivat käsiään ja tiputtelivat kolikoita toiseen pussiin, kukkaroon, jonka vaalea haltia oli asettanut myös jalkojensa juureen. Sirilia sitoi kukkaron vyölleen ja ohjasi sitten kivet takaisin pussiin. Kun hän nousi ylös, katsojat olivat jo hajaantuneet jatkamaan ostoksiaan.

Sirilia arveli, että oli saattanut saada kymmenen, ehkä melkein kaksikymmentä yalaa kokoon. Hän suunnitteli palaavansa torille, mutta kävisi ensin muualla. Niinpä haltianeito lähti kävelemään poispäin torista, katua pitkin. Hän tunsi satamakaupungin melko hyvin ja tiesi minne pitäisi mennä päästäkseen suurimman majatalon luokse. Siellä olisi varmasti asiakkaita.

[Qummitus]

//Minä olen aina myöhässä. Anteeksi!//

Kamir Wariandilaisen päivä oli alkanut onnettomasti. Jo ennen auringonnousua hän oli herännyt lokkien aamiaisparven äänekkääseen kiljuntaan, toden totta jo silloin hän oli kömpinyt esiin muuan ahtaan kujan varjoista ja väsyneempänä kuin aikoihin pyyhkinyt unihiekat rähmäisistä silmistään, etsinyt tiensä Erethian laitamilla mutkittelevien pikkukatujen kurjuudesta lähimmälle torille sekä istahtanut erään piskuisen vuohiaitauksen edustalle tekemään sitä, mitä kerjäläiset yleensä tekevät. Koko aamun hän oli koettanut näyttää niin säälittävältä kuin vain suinkaan osasi, koko pahuksen aamun hän oli nököttänyt kiltisti paikoillaan ja vartonut, että joku ohikulkijoista viimein heltyisi ja pudottaisi hänen ojennettuun kämmeneensä kolikon poikineen, mutta eihän sellaista tapahtunut enää nykyään, ei näin lähellä Wariandia. Niin surkeaa kuin se olikin, Kamir oli saanut huomiota ainoastaan kärpäsiltä, jotka sinnikkäästi pörisivät hänen ympärillään hänen hikisen hajunsa villitseminä, sekä vuohilta, jotka aika ajoin työnsivät pienet päänsä aidan aukkojen läpi ja koettivat maiskuttaa hänen liivinsä pörröistä helmaa suihinsa. Siinä kaikki.

Kurjinta tilanteessa ei kuitenkaan ollut se, etteivät sydämelliset erethialaiset suoneet hänelle sen kummemmin kannustavia katseita kuin armollisia armopalojakaan, vaan se, etteivät he kohdelleet kaikkia yhtälaisella kylmyydellä. Kun päivän ensimmäinen muusikko oli saapunut torille esittelemään taitojaan, oli niin kojujen takana ahertavien kauppiaiden kuin värikkäitä valikoimia tutkivien asiakkaidenkin mielenkiinto herännyt. Kun haltianeito oli aloittanut konserttinsa ja paitsi soittanut viulua puhdasvireisesti ja eläväisesti myös laulanut ja saanut kivet tanssimaan ilmassa, he olivat kerääntyneet lähemmäksi katselemaan, kuuntelemaan ja ihastelemaan. Kun hän oli lopettanut, he olivat hymyilleet, taputtaneet ja - mikä pahinta - antaneet kolikoidensa kilahdella kauniisti kimallellen hänen sirojen jalkojensa tyvessä odottavaan rahapussiin. Tap, tap, taputi tap, taputi taptaptap - hiljaisuus! Kamirkin oli läpsyttänyt käsiään naisen kunniaksi, mutta tilanteen tajuttuaan antanut suosionosoituksensa äänen kadota nälkäänsä itkevien eläinten surullisen määkinän taakse nopeammin kuin... no, jokin nopea. Voi, maailman epäreiluus tuntui niin pahalta, niin kovin, kovin pahalta, ylivoimaiseltakin, murhaavalta, täysin väärältä! Toki taitava katumuusikko ansaitsi palkkion hyvin tehdystä työstään, sitä Kamir ei kieltänyt, mutta Kamir oli ollut täällä ensin, tämä oli hänen paikkansa. Ei haltia voinut vain tulla ja viedä mukanaan sitä, mistä hän oli koko aamun unelmoinut, ei vain voinut. Se oli epäreilua, niin epäreilua!

Rauhallinen hengitys sisään, toinen ulos. Rauhallinen hengitys sisään, toinen ulos.

Turhauttavaa, turhauttavaa. Yhtä hölmistyneen ja avuttoman näköisenä kuin väkiviidakossa vanhemmistaan eksynyt lapsi Kamir katsoi, kuinka toinen solmi kukkaron vyölleen, käänsi selkänsä aamupäivän auringossa kylpevälle torille ja jatkoi matkaansa ehkä uusille apajille, ehkä voittopottiaan tuhlaamaan, ehkä kotiin. Sekunnit kuluivat ja aivosolut raksuttivat. Ongelma: pienoinen aarre oli väärän henkilön hallussa, joskin laillisesti. Ratkaisu: se oli saatava oikean henkilön haltuun, joskin laittomasti. Perustelut: jos neidolla oli varaa noin hienosti kiiltävään soittopeliin, jos hänellä oli varaa pukeutua noin kauniisti ja näyttää noin hyvinvoivalta, ei hän selvästikään ollut köyhä, ja jos hän ei ollut köyhä, ei pieni, hmm, ryöstö varmasti tuntuisi missään. Vaikka tuntuisikin, ei hänellä olisi mitään hätää, sillä hän voisi aina asettaa viulun uudelleen olalleen, tarttua jouseen ja ansaita musiikilla itselleen lisää rahaa. Huomenna hän voisi taas mainiosti ja tuskin edes muistaisi menettäneensä muutamaa hassua kolikkoa. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Aivotyö tehty.

Kamirin ei tarvinnut vakuutella ajatuksiensa oikeudenmukaisuutta itselleen sanankaan verran enempää. Hän hyvästeli sarvekkaat eläinystävänsä suukottamalla erästä pientä, erityisen suloista vuohta otsalle ja könysi sitten jaloilleen, joskin hieman laiskasti, sillä hänen häntäluutaan jomotti ikävästi tuntikausia jatkuneen istumisen jälkeen. Oiottuaan hetken puutuneita jäseniään hän kiiruhti ripein askelin ja vastaantulijoita väistellen viulistin jäljille, katse alati lukkiutuneena hänen vaaleisiin, nutturalle sidottuihin hiuksiinsa. Välimatkaa kerjäläisen ja katumuusikon välillä oli jokusen jalankulkijan sekä yhden ratsukon verran, millaisena Kamir pyrkikin sen pitämään, sillä eihän hän noin vain voinut rynnätä neidon vierelle ja kaiken kansan keskellä napata rahapussia hänen lanteiltaan - ei, ehei, sillä täällä vartijat kantoivat Tháronin lippua, elleivät kirjaimellisesti, niin ainakin kuvainnollisesti, ja sen lipun alla he varmasti mielellään ottaisivat ihmisen kiinni taskuvarkaudesta ja rangaistukseksi viiltäisivät roskalajin edustajalta kämmenet irti. Kamir piti käsistään, joten niin ei saanut käydä. Oli oltava ovela ja varovainen, odotettava oikeaa aikaa ja paikkaa...

Ja Kamir odotti. Hän seurasi neitoa ja odotti.

[Deleted]

// No mitäs tässä nyt pienistä . Mutta ei siis haittaa, en ole ollut täällä päin kauhean aktiivinen oikeastaan //

Sirilia

Ei ollut mitään ihanampaa kuin satamakaupunkin aamupäivän melussa ja melskeessä. Meren tuoksu, lokkien kirkuna, laivoilta kantautuvat huudot ja äänet, tuoreen leivän tuoksu ja puheensorina kaduilla, kauppiaat huutelemassa tarjouksia ohikulkeville asiakkaille. Sirilia nautti täysin rinnoin. Hän oli viihtyvänsä parhaiten kaupungissa sen jälkeen, kun hänen isänsä oli ensimmäisen kerran vienyt tyttärensä Wariadiin. Sirilia oli ollut silloin vielä nuori ja pääkaupunki oli tehnyt suuren vaikutuksen pikkulikkaan. Sen jälkeen vaaleaverikön sydän oli aina kuulunut suurkaupungeille ja niiden hälinälle, vaikka ei hän pistänytkään pahakseen ajoittaista vierailua myös pienemmillä paikkakunnilla. Ne eivät kuitenkaan saaneet aikaan sellaista seesteisyyttä ja harmonista oloa kuin Erethia ja Wariand.

Sirilia oli poistunut torilta ja suunnisti nyt kohti kaupungin suosituinta majataloa. Se ei sillä kertaa ollut haltianeidin majapaikka, mutta hän oli esiintynyt siellä muutaman kerran hyvällä menestyksellä. Ehkä häntä onnistaisi tänäänkin. Haltianeito kävelil kadulla väistellen ratsukoita ja kärryjä katsellen samalla rakennusten edessä olevia myyntikojuja.

Hän pysähtyi hetkeksi yhden kojun eteen jääden katselemaan sen tarjoamia koruja. Myyjä oli vanha ja jokseenkin ryppyinen nainen, ilmeisesti ihminen, ja hänen jaloissaan pyöri kolme pientä lasta. Sirilia, jonka kävi pikkuisia sääliksi, osti itselleen nahasta ja helmistä tehdyn rannekorun maksaen samalla hieman pientä ekstraa. Nainen kiitteli hartaasti ja Sirilia poistui kojulta iloisena siitä, että oli ilahduttanut jotakuta noin paljon.

Haltia oli aikeissa jatkaa matkaansa majataloa kohti, kun hän huomasi, että katu oli poikki. Kahden härän vetämät vankkurit olivat kolaroineet hevoskärryjen kanssa ja koko katu oli tukossa eläimien, kärrynsäpäleiden, sivustakatselijoiden, vihaisten kuskien ja kaatuneen kalakuljetuksen takia. Sirilialla ei ollut mitään halua lähteä puskea itseään väkijoukon ja kalojen läpi, joten hän kääntyi hiljaiselle ja hämärämmälle sivukujalle, jota pitkin pääsisi aivan hyvin majatalolle. Harmi vain, että sellaisilla kujilla liikkui usein hämärää sakkia...

[Qummitus]

//Kiitän sinua kärsivällisyydestäsi!//

Pöh, naiset! Aina alttiina suurkaupunkien tarjoamille houkutuksille, aina valmiina shoppailemaan, aina korujen perässä. Kamir seurasi uhrinsa tekemisiä turvallisen matkan päästä osin huvittuneena, osin kauhistuneena; osin heltyneesti hymyillen, osin vuolaasti kiroten. Tilanne turhautti, otti toden teolla päähän. Toki vampyyri soi viulistin hemmottelevan itseään pienillä ja harmittomilla ostoksilla, ei siinä mitään, mutta samaan aikaan hän pelkäsi, että tämä olisi vasta alkua. Mitä tapahtuisi, jos matkan varrelle osuisi räätälin paja? Neito kävelisi taatusti sisään, löytäisi käsiinsä mieluisan ja toki myös kalliin kankaan, teettäisi siitä itselleen uuden mekon. Epäilemättä hän kiinnostuisi myös hiusnauhoista, soljista ja huiveista ja rohmuaisi mukaansa niitäkin, ennen kuin kiiruhtaisi floristin kojulle miettimään, millaisen kukkakimpun hän tänään ostaisi kotiaan koristamaan. Nämä ajatukset puistattivat ja kauhistuttivat Kamiria, sillä hän tiesi, että mitä enemmän nainen ennättäisi törsätä, sitä vähemmän varastettavaa hänelle jäisi. Nyt oli kiire, kerta kaikkiaan kiire. Itsensä edesmenneen valtiattaren nimeen (rauha rakkaalle Alanikselle!) kerjäläinen aneli ihmettä, joka ohjaisi tilanteen pois niiltä epäsuotuisilta raiteilta, joille hän sen epäili juuri ajautuneen.

Kuinka ollakaan, näkymättömät voimat taisivat kuulla hänen hätänsä. Kun muusikko maksoi koruostoksensa ja matka jatkui, kadulla kulkevien kansalaisten joukko kävi risteys risteykseltä aina vain sakeammaksi ja sakeammaksi huipentuen lopulta täydelliseen tungokseen, jonka läpi ei aivan helposti käynyt rymyäminen. Kamir oli paikalle kertyneisiin haltioihin ja yösusiin verrattuna kovin lyhyt, eikä hän heidän takaansa kyennyt täysin näkemään, mitä oli tapahtunut, mutta kaaoksen keskeltä kantautuvat kireät huudot antoivat ymmärtää, että kyseessä oli liikenneonnettomuus, johon liittyi jollakin tapaa lastillinen kalaa, ikäloppu kopukka sekä törkeä kiilaus. Sen selkeämpää kuvaa mies ei ehättänyt tapahtuneesta mielensä sisällä maalata, kun hän jo huomasi suippokorvaisen ystävänsä ratkaisevan tämän pattitilanteen livahtamalla salakavalasti tien pohjoispuolella komeilevien kaksikerroksisten rakennusten välissä mutkittelevan sivukujan harmauteen.

HAH! Täydellistä.

Varjo lankesi aknen turmelemalle naamalle, ilma kävi hieman vilppaammaksi. Pääkadulta kantautuva eloisa hälinä vaimeni askel askelelta ja pian Kamir saattoi kuulla sen vain hiljaisena haamuna korviensa huminan takaa. Täällä oli rauhallista, mutta samaan aikaan kujan tunnelma oli myös epämukavan uhkaava ja painostavan pahaenteinen. Se suorastaan huusi: rahukalam, rahukalam, nyt on aika olla varuillaan! Kamir ei kuitenkaan moisesta hätkähtänyt, hän ei pistänyt asiaa pahakseen, sillä hän katseli paikkaa slummien sokkeloissa kasvaneen rääsyläisen perspektiivistä: hänen mielestään tämä paikka oli kaikessa karuudessaan, värittömyydessään ja likaisuudessaan suorastaan kodikas. Varsin tyytyväisenä tilanteeseen hän hiipi neidon jäljillä matalana ja ääneti, silmäillen samalla sitä vähää, minkä välimatkan takaa kykeni hänestä näkemään, miettien, kauanko aikaa hänen kampauksensa tekemiseen oli kulunut ja kauanko hän oli viulunsoittoa harjoitellut. Minkä ikäinen hän oli, millaisista asioista hän piti, oliko hänellä perhettä, kenties nälkäisiä lapsia kotona odottamassa, että äiti toisi kotiin rahaa ruokaan? Mitä enemmän Kamir aprikoi uhrinsa elämän yksityiskohtia, sitä verisemmin ja väkivaltaisemmin omatunto häntä soimasi, sitä hitaammiksi hänen askelensa kävivät ja sitä iljettävämmin perhoset alkoivat lepatella hänen vatsansa sisällä. Vielä ehdit muuttaa mieltäsi, ne tuntuivat sanovan, vielä ehdit kääntyä takaisin ja säästää tuon rehtiä työtä tekevän naisparan surulta ja vääryydeltä. Tämä ei miellyttänyt hänen mahalaukkuaan sitten alkuunkaan. Älä edes harkitse jänistäväsi nyt, se murahti, älä todellakaan edes harkitse, sillä sinun on saatava ruokaa hinnalla millä hyvänsä, muuten näännyt vielä nälkään, minä kyllä tiedän. Kamir nyökkäili hyväksyvästi: hän oli toden totta syönyt eilisen aikana vain kourallisen puuroa, tänään ei mitään, ja hänen oli nälkä. Hänen oli tehtävä asian eteen jotakin, huolehdittava itsestään, toimittava, unohdettava sekä myötätuntonsa että omatuntonsa, oltava hurja varas. Nyt, nyt!

Kamir totteli impulssejaan. Silmänräpäyksessä hän ponkaisi matkaan ja juoksi, juoksi, juoksi, saavutti neidon, nappasi kukkaron hänen vyöltään ja juoksi vielä lisää, pakeni, pakeni, pakeni. Ei, hetkinen, väärin, ei hän niin tehnyt, luuli vain. Todellisuudessa hän heti tarpeeksi likelle päästyään loikkasi viulistia kohti kädet ojossa ja liivin helma hulmuten, aikeenaan mitä ilmeisimmin kampata toinen maahan. Tällainen tempaus ei aivan kuulunut hänen suunnitelmaansa, tämä oli vahinko. Tällaista sattui, kun oli nuori ja hullu; tällaista sattui, kun mielen ja kehon välisiin polkuihin osui häiriö väärällä hetkellä. Odottamattomasta mokastaan huolimatta mies kuitenkin sai tähdättyä liikkeensä siten, että mikäli temppu onnistuisi, haltia kaatuisi todennäköisimmin kyljelleen eikä hänen kalliilta näyttävä viulunsa näin murskaantuisi hänen alleen. Toisaalta tämä huomaavainen ele olisi täysin turha, jos neito säikähdyksissään pudottaisi soittopelin maahan. Pahus! Ja eivät kauhukuvat toki vielä siihen loppuneet, sillä vasta nyt Kamir tajusi, kuinka pelottavan hentoiselta ja hauraalta nainen näytti - mitä jos häneltä murtuisi iskun voimasta luu? Äh, aivan, aivan, ja entäpä sitten, jos hän oli kuulevaisilla haltiakorvillaan kuullut lähestyvien juoksuaskelten äänen ja ennättäisi väistää? Kamir mätkähtäisi maahan yksin ja toinen ehtisi tajuta tilanteen, aloittaa pakomatkan ja kadota kujan sokkeloihin rahoineen päivineen. Paljon saattoi mennä pieleen, mutta oli jo liian myöhäistä katua. Kamir oli jo hypännyt.

[Deleted]

Sirilia

Eihän Sirilia voinut vastustaa suuria nappisilmiä, nälkäisenä ojentuvia käsiä tai helmiä. Hän oli kuitenkin nainen ja sellaiset asiat vetosivat häneen. Etenkin nälkäiset lapset, joiden päiväruoka saattoi olla sen varassa, saiko myytyä juuri sen yhden rannekorun. Ei Sirilia kuitenkaan aikonut sen enempää kuluttaa rahojaan. Näin isossa kaupungissa majataloasuminen ei ollut aivan halpaa ja syödäkin pitäisi, joten ei rahoja sopinut aivan viskellä ihan minne sattui. Ja hän yritti myös hieman pitää rahaa säästössä, eihän sitä tiennyt, jos tielle sattuisi osumaan vankkurit tai vastaavat, jotka kulkisivat samaan suuntaan. Kyydistä piti maksaa ja harvemmin laulut kelpasivat. Joskus kyllä, mutta eivät suinkaan aina.

Mutkan matkaan aiheutti kolari edessäpäin. Sirilia ei halunnut jäädä paikalle norkoilemaan liian pitkäksi aikaa, tällaisissa väkijoukoissa tungeksi usein pitkäkyntisiä, eikä hän muutenkaan ollut kiinnostunut seuraamaan tappelua, joka oli kärrykuskien välille syntynyt. Siellä miehet nyt mäiskivät toisiaan kaloilla ja huutelivat solvauksia toisilleen. Väkijoukko hurrasi ja vihelsi, muttama yritti saada riitapukarit eroamaan, mutta joutui lentokalan uhriksi. Vaaleaverikkö katsoi parhaaksi poistua paikalta ennen kuin kalasade muuttuisi laajemmaksi ilmiöksi.
Hän siirtyi vähin äänin sivukujalle vilkaistuaan ensin nopeasti ympärilleen. Hän ei huomannut varjoaan vaan keskittyi kulkemaan eteenpäin mahdollisimman nopeasti.
Sirilia oli hermostunut. Hän tiesi varsin hyvin, ettei naisen -tai miehenkään- ollut hyvä kulkea yksinään tällaisilla syrjäkujilla. Nyt oli sentään päivä, mutta siltikin paikka oli Sirilian mielestä karmiva. Hän oli harvoin kulkenut tällaissa paikoissa ja ymmärsi kyllä varsin hyvin miksi.

Sitten jostain kuului juoksuaskelia ja Sirilia kääntyi säpsähtäen katsomaan siihen suuntaan. Hän näki miehen, joka tuli lähemmäs ja hyppäsi häntä kohti. Haltia ehti ottaa askeleen taaksepäin, kun hän tunsi kaatuvansa maahan. Viulu kirposi hänen otteestaan ja liukui katua pitkin jonnekin kauemmas. Hienoa, siihen tulisi varmasti naarmuja. Sirilia kaatui kyljelleen ja vaikka olkapää hieman vaimensi törmäystä, hän onnistui iskemään päänsä maahan varsin kipeästi. Hetkeksi silmissä pimeni ja sinkoili tähtiä ja muita nättejä kuvioita, kunnes valot palasivat päälle.
Vaaleatukka yritti liikkua, mutta päätä ja kylkeä vihlaisi. Hän sipaisi varovaisesti otsaansa ja sai sormiinsa jotain lämmintä ja punaista. E..ei kai se vain ollut verta? Kyllä vain. Toinen käsi tapaili mekossa olevaa taskua ja taskussa olevaa veistä. Hän ei todellakaan aikonut alistua mihinkään ryöstöön tai johonkin vielä pahempaan. Haltia yritti kääntyä katsomaan miestä, joka häneen oli törmännyt, jos tuo ylipäänsä oli enää paikalla.

[Qummitus]

//"Siellä miehet nyt mäiskivät toisiaan kaloilla --." Voi, et arvaakaan, miten tämä riemastutti!//

Oli hän. Hän makasi selällään viulistin vieressä ikävästi irvistäen, vasenta käsivarttaan pidellen sekä ajatellen pahaa huonosta onnestaan, jolla oli tapana seurata häntä kaikkialle; joka oli hänen varjonsa, kuin uskollinen koira, joka ei koskaan hyljännyt isäntäänsä. Niin oli asian laita, että Kamir oli typerän sukelluksensa jälkeen tömähtänyt katuun kyynärpää edellä ja eiköhän isku vain ollutkin osunut suoraan kyynärhermoon, eiköhän vain! Harmillisen hermoimpulssin haamu kaikui hänen kyynärvarressaan kuin yksinäinen huuto yön pimeydessä, ja vaikka tunnetta ei aivan kivuksi voinutkaan kutsua, oli se silti pahuksen kitkerä ja häijy, hiisi vieköön ja saamarin saamari! Kamir ei ollut varma, kiroiliko hän ääneen vai ainoastaan mielessään, mutta loppujen lopuksi asia oli hänelle täysin yhdentekevä - tokkopa hänen kurja kielenkäyttönsä oli sivistyneeltä vaikuttavalle haltianeidolle tällä hetkellä suurin syy järkyttyä. Varmasti itse törmäys veti tämän asian suhteen pidemmän korren, näin mies arveli.

Joidenkin sekuntien ajan Kamir vain makasi siinä ja räpytteli silmiään kuiviksi, katseli, kuinka pilvet verkalleen lipuivat eteenpäin sinisellä taivaalla kaukana hänen yläpuolellaan. Pian hän kuitenkin havahtui takaisin todellisuuteen ja oivallukseen siitä, ettei ryöstö ollut enää pelkkä suunnitelma hänen päänsä sisällä, vaan aivan oikea ja elävä tilanne. Aikaa ei ollut hukattavaksi, oli toimittava - hop, hop, ryhdistäydy! Hätäisesti mies kierähti ylös polviensa varaan vasenta kämmentään ravistellen, sillä sen ulkoreuna ja kaksi ulointa sormea tuntuivat vielä kovin voimattomilta ja lamaantuneilta, puutuneiltakin. Aivan ensimmäisenä Kamir etsi silmiinsä tapahtumia kauemmaksi karanneen viulun, ihan vain tullakseen tietoiseksi sen kohtalosta, minkä jälkeen hän kumartui hieman eteenpäin kurkatakseen vierellään makaavan haltian olan yli ja kyetäkseen näin näkemään hänen kasvonsa, mutta paljon hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hämmentävän vaaleansinisten silmien katse tuli häntä juuri sopivasti vastaan.

"Päiviä!" Kamir tervehti napakasti ja somasti. Hän hymyili toiselle lempeästi aivan kuin tilanne olisi ollut täysin normaali, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta hänen suunnaltaan leijuva aavistuksen säröilevä tunnelma kuitenkin paljasti, ettei hetki ollut hänelle aivan kaikista mieluisin. Hempeytensä vuoksi mies näytti rajusta ulkonäöstään huolimatta (rasvaiset hiukset, sotkuinen parransänki, huono iho, likaiset rääsyt ja ties mitä muuta!) varkaaksi varsin vaarattomalta, muttei kuitenkaan tajunnut ottaa rooliaan vakavammin ja yrittää enemmän, sillä neidon verinen otsa murensi hänen mielenrauhaansa. Hymy hyytyi hitaasti. Kamir oli huolissaan, mutta sosiaalisen sokeutensa vuoksi hänellä ei käynyt mielessäkään kysyä, oliko toiseen sattunut pahastikin tai oliko tuo kunnossa - ei, ehei, hän vain tuijotti kauniisiin kasvoihin hyvin kiusaantuneen ja syyllisen näköisenä ollen samalla kovin tyytyväinen siihen seikkaan, että hiukset roikkuivat hänen tummilla silmillään himmentäen edes hieman hänen naamallaan rymyävän vauhkon tunnelauman kirkkautta, sillä hän toden totta kävi läpi tunteita, joita hän ei olisi siinä tilanteessa halunnut tuntea: hermostuneisuutta, katumusta, hätääntyneisyyttä. Hänen sanansa olivat vilpittömät, mutta hänen tekonsa soti niiden uskottavuutta vastaan.

"Suo anteeksi."

Suo anteeksi se mitä tein, suo anteeksi se mitä nyt teen. Äkisti ja arkailematta Kamir ojensi kämmenensä kohti neidon vyöllä roikkuvaa rahapussia pyrkimyksenään tarttua siihen ja repiä se irti - voimalla, raa'alla voimalla! Hänen silmänsä kyllä huomasivat naisen hakevan jotakin kädellään, mutta mustan hiuspehkon alla asustava laiska järki pysyi vaiti eikä kertonut omistajalleen, mitä asia merkitsi - ei vihjaissutkaan, ei kerta kaikkiaan antanut mitään syytä epäillä. Kamir ei saattanut aavistaa, että toinen piti mukanaan teräasetta.

//Ihanko oikeasti minä vastaan peliin samana päivänä kun huomaan vuoroni koittaneen enkä kahden kuukauden viiveellä? Johan nyt ovat maailmankirjat sekaisin.//

[Deleted]

// //

Sirilia

Siriliasta tuntui, että hän olisi jäänyt vankkureiden alle. Ehkäpä ne kalamiehet olivatkin jyränneet hänet ja hän heräili tajuttomuudestaan. Ehkä hänellä oli ollut ruumiista poistumis- kokemus ja hän oli nähnyt tilanteen ulkopuolisen silmin. Ja nyt hän palaisin todellisuuteen, kalanpäiden keskelle.
Mutta missään ei tuntunut niljakkaita kaloja eikä kuulunut ihmisten huutoja. Jos hän ei ollut joutunut kalakärryjen runtelemaksi niin missä hän sitten oli? Haltia käänsi päätään nähdäkseen missä oli ja kohtasi yllättäen tummat silmät. Mitä?

Vaaleaverikkö ei tajunnut vastata toisen pirteään tervehdykseen. Liekö isku hidastanut järjenjuoksua vai johtuiko se vain tästä kerrassaan omituisesta tilanteesta? Hän ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa miestä läpitunkevilla silmillään. Hän tarkkaili toisen kasvoja, ilmeen muutoksia, yksityiskohtia ja yritti samalla saada järkensä kulkemaan. Ikävästi samaan aikaan otsan haavasta tihkui verta hitaasti, mutta varmasti.
Muutaman kerran silmiään räpsyteltyään Sirilia tajusi, että tämä mies oli tönäissyt hänet kumoon tehdäkseen herra ties mitä. Haltia ei aikonut todellakaan antaa mitään pahaa tapahtua vaan alkoi hivuttaa kättään varovaisesti kohti veistään, jota piti mukana kaiken varalta.

Sitten mies yllättäen pyysi anteeksi. Sirilia oli jo sanomassa jotain se suuntaista kuin ''ei se mitään'', mutta tunsi sitten, kuinka kukkaro repäistiin vyöltä.
"Sinuna en tekisi tuota", hän sanoi hiljaa samalla, kun sormet kietoutuivat veitsen kahvalle ja se vedettiin varovaisesti esiin. Ihan vain sen verran, että mies näkisi Sirilian olevan tosissaan. Ainahan rosmolla olisi mahdollisuus yrittää pakoon, mutta Sirilia ei todellakaan aikonut menettää rahojaan.

//Hyvähyvä Minä tässä vaan hidastelin itse -.- //