Nuotiolaulu jota ei koskaan laulettu

[Chume]

Alanis ei ollut väärässä todetessaan retken kuulostaneen hauskalta, kyllä se sitä oli ollut, ja se olisi saanut Bralhonin mielestä jatkua pidempäänkin. Viileällä ilmalla se olisi voinut onnistuakin, ja talvella he olisivat ehkä löytäneet itsensä pohjoisvuoristosta – olisiko se sitten ollut hyvä asia vai ei, siitä voitiin olla montaa mieltä. ”En voi vertailla, kun en luultavasti itse voi koskaan omin voimin lentää”, mies totesi. Hänen elementtinsä oli kyllä ilma, mutta paljoakaan siitä ei ollut hyötyä, ikävä kyllä. Olisi voinut olla varsin käytännöllistä ja mukavaa voida liihotella omin voimin korkeuksissa, mutta ei auttanut kuin tyytyä muiden siipiin, ihminen kun hän oli.

Bralhon kuunteli kapinallisten keskustelua, mutta katseli tulen kirkasta leikkiä kuin asia ei olisi häntä lainkaan kiinnostanut. Hän oli kuitenkin jo hyvän aikaa sitten oppinut, että kuuntelemisen taito oli varsin oleellinen asia, oli hän sitten osa keskustelua taikka ei. Koskaan ei tiennyt, mitä saisi selville, eikä se olisi suuri menetys, vaikka päätyisikin vain seuraamaan jutustelua jostakin tavattoman epäoleellisesta. Vaikutti sille, että se orava, jonka he halusivat löytää, oli heille jostakin syystä tärkeä, eikä tarvinnut olla erityisen viisas päätelläkseen, että heidän mielestään pikemmin oli parempi. Hän ei oikein kyennyt käsittämään, mihin he pientä jyrsijää tarvitsisivat, mutta hän yritti olla ajattelematta sitä yksityiskohtaa liikaa. Ehkä tärkeämpää oli miksi, ei mikä. Etenkin kun etsintään kuulosti sisältyvän jonkinlainen vaara, johon kapinallisten johtajaa ei haluttu sotkea. Tuossa asemassa oikeastaan kaikki taisi olla vaarallista, mutta riskit olivat toisinaan suuremmat. ’Ja sinä mietit liikaa’, Bralhon ajatteli.

Ajatus siitä, että häntä ehdotettiin mukaan otettavaksi, ei missään nimessä tuntunut erityisen houkuttelevalta monestakin syystä. Yhden vaaran kanssa hän olisi ehkä voinut elää, mutta hänen pahinta odottamaan tottunut mielensä keksi lisää syitä mieluummin kieltäytyä kuin tarjota omaa apuaan. Hän oli vasta tavannut nämä henkilöt, eivätkä he olleet antaneet hänelle mitään muuta syytä luottaa heihin kuin sen, että hän oli edelleen elossa, eikä tämä edes ollut suurin syy epäröidä. Tässä maassa vihollinen saattoi olla oikeastaan missä tahansa, ja vaikka tämä entinen valtiatar olisikin hänen puolellaan, hän tuntisi olonsa turvallisemmaksi, kun hänellä olisi maata jalkojen alla, ei taivasta. Kun hän näki haltianaisen iloisen ilmeen, pieni osa jossain hänen takaraivon perukoilla moitti häntä, tuskin tämä kovin usein sai syitä hymyillä. ”En usko, että silmistäni on paljoakaan apua tuolla ylhäällä”, hän sanoi taivasta kohti pienesti nyökäten. ”Etenkin, kun etsitte jotakin niin pientä.” Hän melkein sanoi, että Yusilista olisi varmasti heille paljon enemmän apua kuin hänestä, mutta vaikeani viime hetkellä. Kotka ansaitsi leponsa, vaikka se olisi kuinka vakuutellut, että olisi jaksanut. Hetken aikaa hän punnitsi mielessään vaihtoehtojaan sekä niiden kannattavuutta. ’Kadun tätä myöhemmin, aivan varmasti’, hän totesi itsekseen nyrpeänä tunnetta kuitenkaan päällepäin näyttämättä. Sen sijaan hän kohautti pienesti olkiaan. ”Mutta ei olisi pahasta nähdä maisemia yläpuolelta. Kartat kun eivät näytä aivan kaikkea.” Sanat olivat totta, hän mielellään tunsi maat joita tallasi, ja hän uskalsi väittää olevansa varsin hyvä arvioimaan etäisyyksiä paikkojen välillä. Siitä oli hyötyä, sillä hän voisi miettiä, kuinka kauan metsästäjänmökiltä menisi hyvältä vaikuttavalle metsästyspaikalle, jos sellaisen sattuisi näkemään. Hän nousi seisomaan, sillä oletti, että Alanis mitä todennäköisimmin haluaisi lähteä liikkeelle sen suurempia viivyttelemättä. Hän vilkaisi Yusilia, joka oli kohottanut päätään korkeammalle. Yksi katse ihmismieheltä kuitenkin hiljensi linnun, ja se asettui hiukan mukavammin. Bralhon päätti, että mikäli saisi tilaisuuden, hän kysyisi kapinallisten johtajattarelta kotkasta. Nuo kaksi tunsivat ennestään, sitä ei käynyt kieltäminen, ja hän olisi valehdellut, jos olisi väittänyt ettei ollut utelias tietämään lisää toveristaan, joka ei itse vaikuttanut halukkaalta kertomaan itsestään mitään. Ennen hän olisi uskonut sen vain olevan kotka muiden joukossa, mutta hänestä tuntui, että ei kovin moni tavanomainen kotka olisi tuntenut jotakuta niin korkeassa asemassa. Toki hän saattoi olla väärässäkin, mutta kysymällä hän tuskin menettäisi mitään.

//Jee afternano-laatu (eikä tarina ees oo vieläkään valmis...). Ja hittaile ihan vapaasti tarpeen mukaan. 'u'//

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Alanis tunsi, kuinka hänen mahdollinen arvokkuutensa varisi märälle maalle, nainen hymyili leveästi vaikkakin piilotti sen nyrkkinsä taakse. Hyvin pian nainen havahtui siihen, että pureskeli kynsiään - oravana opittu tapa joka ei ollut niitä parhaimpia haltiankehossa.
Vai niin, nyt oli tällainen tilanne käsillä. Lentoretki tuntemattoman kanssa, kuinka epäturvallista, joku olisi voinut ajatella. Alanis koki asian hieman laajemmin.
   Ierrawin näki edessään potentiaalisen selviytyjän, mutta myös potentiaalisen ruumiin: sangen komea nuorimies oli saapunut Usvan takaa ja hänen olisi tiedettävä asioita. Kukapa olisi oikeampi henkilö kertomaan näitä kun Alanis.
Haltia nojasi polviinsa ja nousi seisomaan hymähtäen L'leanahin toteamukselle ettei hänestä oikeammin olisi hyötyä. Ilman minkäänlaista kuultua käskyä Vantae nousi ja riisui vaivatta Alaniksen viitan ja irrotti myös tämän asevyön. Sen ajan haltianainen kaivoikin hiuksiaan jostain paitojen välistä, ne tuntuivat kamalalta.
  "Kiitoksia." Alanis sai hiuksensa, takuttomat kuten aina, aisoihin ja kääntyi Bralhonin puoleen. Kaiku heitti miehelle viittansa ylimääräiseksi lämmikkeeksi.
  "Yusil ja Vantae, jos katsotte leiriä tovin?" Vantae nyökkäsi ja istahti alas.

Kaiku asteli Alaniksen ja Bralhonin puolelle nuotiota.
  "Metsän reuna kutsuu. Lyhyt matka, onneksi." Kaiku otti muutaman askeleen, hän kulkisi edelle. "Ei sillä etten jaksaisi kävellä pitkään", mies täsmensi.
Alanis pihahti, se oli tulkittavissa naurahdukseksi.
  "Mennään jo, kotka pyrkii jo vapaaksi." Haltia oli tosissaan, hänen oli vaikea estää itseään muuttumasta jo nyt. "Lapaluita kutittaa..." nainen ilmoitti hiljaisella äänellä havaintonsa jonka ehkä kuuli vain Bralhon. Haltia hieraisi toisella kädellä oikeaa lapaansa.
Tällä kertaa käveltiin polkua pitkin, mikä oli ollut harvinaista luksusta viimeaikoina. Peuranpolut olivat turvallisempia kuin kaksijalkaisten. Tiedä sitten johtuiko Kaiun opastuksesta, mutta se hieman yli kilometrin matka tuntui menevän hetkessä.
Metsän rauna ja sen korkeat puut olivat vastassa nopeasti. Alanis etsi hetken katseella sopivaa puuta, samoin Kaiku. Vain pienen hetken kaksikko tähyili puita, sitten Alanis rikkoi hiljaisuuden.
  "Tuo tuossa, tuo kaksilatvainen mänty." Alanis osoitti valitsemaansa ikivanhaa mäntyä. Kaiku jäi paikalleen. Hänen olisi täytynyt puntata Alanis vauhtiin, sillä alaoksat olivat kovin ylhäällä alaoksiksi. Moiselle ei ollut tarvetta.
  "Muutun mieluusti lennossa, kokoni on sen verran suuri että maan pinnalla muutos on hyvin epämukava." Alanis selitti kasvoillaan pienesti inhottunut ilme. Viimeksikin Alaniksen toinen jalka oli juuttunut nuoriin pajuihin.
      Kaiku peruutti Bralhonin viereen ja mittaili komeaa mäntyä katseellaan.
  "Salama on tainnut iskeä latvan kahtia." Siltä tosiaan vaikutti. "Eikä puu kuitenkaan kuollut."

Alanis käveli kaksikosta katsoen puun taakse ja kuului pieni humahdus. Ierrawin-oravan pienet kynnet tarttuivat kaarnaan kuin oravalta saattoi olettaakin, ja niinsanottu aatelisorava kipitti runkoa pitkin nopeasti kuin siili alamäkeen väistellen muutamia oksia.
Latva oli saavutettu hyvin nopeasti ja orava kulki latvan paksuimmalla oksalla edes takaisin mittaillen kestikö se haltian painoa.
  'Helposti.' Toteamuksen jälkeen Alanis, haltia, kurkisti alas kohti karmean kaukana olevaa maan pintaa ja vilkutti Kaiulle, joka hilpeänä vastasi vilkutukseen.
Kaiku joutui pettymään, hän oli toivonut että kapinajohtajatar olisi hypännyt edes voltin nyt kun oli yleisöäkin.

Alanis loikkasi yhtään empimättä männystä pää edellä alas ja levitti kätensä. Sadepilvien lomasta aurinko pääsi viimein läpi ja Alanis näytti kuin olisi hajonnut kesken putoamisen pieniksi valopisaroiksi. Pisaroiden seasta levittyivät ensin nopeasti suuret punertavanruskeat, tummat siivet ja äkkiäkös koko kotka tuli näkyviin.
Punasulka räpytteli siipiään ja sai aikaan jonkinmoisen puuskatuulen. Putoaminen hidastui ja jättimäinen petolintu laskeutui nurmelle kutakuinkin Bralhonin kokoisten tukkimaisten linnunjalkojensa varaan. Alaniksen tuimat kotkansilmät nauliintuivat, tai ainakin vaikutti siltä sillä hienovaraista katsetta ei kotka osannut luoda, L'leanahiin.
  "Valmista." Alaniksen ääni kuului tavallista kaikuvampana ja ehkä hieman matalampana molemmille suunnattuna, vaikkain etupäässä Kaiulle. Kaiku olisi nyt voinut lähteä, mutta hän tosiaan halusi nähdä kun Bralhon nousi ilmaan - tai toivoa kuulevansa muutaman huudahduksen.
Alanis laski sulkapeitteisen ruhonsa maan tasolle ja aukaisi siipeään niin että Bralhon voisi halutessaan kiivetä sitä pitkin kyytiin.
  "Harvinainen tilaisuus päästä Alaniksen reppuselkään?"
Kaiku naurahti Alaniksen letkautukselle, etupäässä siksi koska se olisi sopinut paremmin Kaiun itsensä sanomaksi.

//Tuota jjjoooo.... uga uga macho macho Alanis benjihyppää korkeuksista ilma köytää hnghpff haha eih...

[Chume]

Jos Bralhon ei vielä ollut uskonut, että hänen tapaamansa kultatukkainen haltia oli elänyt ainakin osan elämästään korkeassa, hallitsevassa asemassa, niin nyt hän alkoi olla vakuuttunut. Siihen ei tarvittu kuin tuon Vantaen toiminta ilman minkäänlaista käskyä toimia. Ei vielä se, mutta kun Alanis ei itse vaivautunut riisumaan, vaan Vantae otti tältä niin viitan kuin asevyönkin, Bralhon oli varma, ettei nainen ollut valehdellut sanoessaan olevansa entinen valtiatar. Ei niin, että mies olisi sitä suuresti epäillyt. Kukaan ei huvikseen kertonut tuollaisia valheita ellei niistä ollut hyötyä.

Viitta viihotti ilman halki ja Bralhon nappasi sen ilmasta. Sen kummempia miettimättä hän heitti sen harteilleen Kaiun kiertäessä nuotion selvästikin heitä johtaakseen. Yusil nyökkäsi kuuliaisesti esitetylle pyynnölle kuin se olisi ollut käsky, ja Bralhon loi siihen lyhyen silmäyksen: älä jaksa, hänen katseensa sanoi. Kotka rikkoi katsekontaktin kuin olisi tuntenut olonsa vaivaantuneeksi, ja Bralhon lähti seuraamaan Kaikua ja Alanista pois leirinuotion ääreltä. Tulen lämmön jälkeen kostea ilma tuntui viileältä, mutta lainaviitta piti hyvin lämmön allaan, ja ero tuntui lähinnä kasvoissa. Kylmä miehen ei ollut, ei missään nimessä. Hän oli lähtiessään varautunut siihen, että tihku olisi saattanut jatkua koko päivän. Pilvimassa kuitenkin repeili pakoin ujosti vilautellen sinistä taivasta sen takana, joskin repeämät olivat pieniä ja yrittivät kovasti kuroa itsensä umpeen kuin häveten, että antoivat nähdä mitä piilottelivat takanaan. Enintään he saisivat luultavasti lisää tihkua, jos sitäkään.

Alanis sanoi jotakin lapaluiden kutinasta, ja Bralhon vilkaisi haltian suuntaan, muttei sanonut mitään vaan keskittyi kuuntelemaan ympäristöään. Metsässä heidän ympärillään kuului välillä liverrystä, eikä Bralhon voinut olla toteamatta ettei vieläkään tuntenut lajeja juuri lainkaan. Agarissa metsästysretkillä hän tiesi jo laulun perusteella, mikäli jossain oli jotakin, mitä piti välttää, mutta nyt hän ei olisi välttämättä tuntenut varoitusääniä vaikka olisi sellaisen kuullut. Yusil ei ollut ollut läsnä niin paljoa, että olisi voinut hänelle juuri mitään kertoa, ja mies yrittikin oppia tarkkailemalla. Ennemmin tai myöhemmin se kantaisi tulosta.

Heidän kulkemansa matka ei ollut erityisen pitkä, ja pian saapuivat metsän reunalle, jossa puut tavoittelivat vielä korkeammalle kuin toverinsa syvemmällä metsässä, tai siltä se ainakin hänen silmäänsä näytti. Hänen seuralaisensa katselivat puuta kuin etsien niistä jotakin heidän tarkoituksiinsa sopivinta. Kun se löytyi, Bralhon totesi, että syy heillä oli oikean rungon etsimiseen ollutkin. Alanis livahti männyn taakse, ja pian runkoa pitkin kiipesi orava. Mies ymmärsi, että tuo jyrsijä oli haltia eläinmuodossaan, ja vaikutti ihan järkevältä kivuta ennemmin tuossa muodossa kuin lajina, jota ei ollut tarkoitettu ensisijaisesti kiipeämään ja asustamaan puissa. Korkealta kurkisti kuitenkin jälleen haltia, joka vilkutti alhaalla odottaville miehille. Kaiku vastasi vilkutukseen, kun taas Bralhon seisoi kädet puuskassa ja odotti mitä tuleman piti. Ilmassa muuttumisesta oli ollut puhe, joten vahva aavistus miehellä oli.

Bralhon asetti painon vasemmalle jalalleen naisen hypätessä. ”Isoisoäitini yritti kuulemma joskus samaa”, hän totesi naisen putoamista katsellen. ”Ei osoittautunut erityisen tuottavaksi kokeiluksi.” Totta puhuen hän oli varsin utelias näkemään muodonmuutoksen, sillä hänen äidinäidillään ei ollut tapana eläinmuotoaan esitellä. Vain kerran hän oli nähnyt tämän muuttuneena, mutta siihen johtavasta tapahtumasta ei silmäystäkään. Ikävä kyllä tällä kertaa aurinko päätti, että ainakaan kovin selkeästi hän ei saisi tätä ihastella taikka ihmetellä, sillä se valitsi juuri sen hetken tullakseen kurkkimaan, mitä saarella mahtoikaan olla meneillään. Mies varjosti silmiään, vaikkakaan siihen ei ollut tarvetta kovin pitkäksi aikaa. Mahtavat siivet halkoivat ilmaa, ja pian suuri kotka piilotti auringon taakseen. Bralhon ei nähnyt kuin lähestyvän, tumman siluetin, mutta se riitti saamaan hänet varsin vakuuttuneeksi.

Siiveniskun aiheuttama ilmavirta lennätti ilmaan maasta nappaamaansa pölyä ja lehtiä, ja Bralhon muutti lainkaan ajattelematta puuskan suuntaa itsestään sivuun välttääkseen roskat silmässä. Nyt kun kotka oli laskeutunut, mies todella ymmärsi tämän koon. Suuri ei ollut liioittelua, ehkä jopa vähättelyä. Massiivinen oli ensimmäinen sana jolla hän olisi haltian kotkamuotoa kuvaillut, eikä yksittäinen sulka ollut kertonut omistajastaan tarpeeksi.

Alanis puhui, eikä Bralhon heti vastannut, sillä hän yritti vielä käsittää näkemäänsä. ’Mitä käsittämistä tässä on?’ pieni ääni hänen mielensä sopukoissa kysyi. ’Aiotko jäädä käsittämään sittenkin, kun kohtaat lohikäärmeen?’

”Harvinainen tilaisuus? Pitää varmaan olla otettu”, hän sanoi sen sijaan, että olisi jatkanut lohikäärmeiden ajattelua, hän teki sitä tarpeeksi muutenkin. Kotkan selkään kipuaminen olikin hänelle aivan uusi kokemus, yksi niistä monista, jotka olivat käyneet häneen kiinni viime aikoina. Hän ei voinut väittää, että se olisi ollut helppoa, mutta hän ei kuitenkaan muksahtanut alas siiveltä, vaan pääsi turvallisesti ylös korkeuksiin. Ajatus oli hyvin outo ja jokseenkin vaikea käsittää. Hän. Valtiattaren selässä. Entisen, mutta valtiattaren yhtä kaikki. Hänen isoäitinsä olisi luultavasti pitänyt tilannetta kaikkea muuta kuin ihanteelliselta, mutta hänen siskonsa olisi varmasti halunnut hänkin kyytiin. Hänellä oli myös aavistus siitä, mitä hänen isänsä olisi ajatellut, ja sen aavistuksen hän sulki oikein mielellään päästään.

Hän katsoi alas maahan onnellisena siitä, ettei pelännyt korkeita paikkoja. Koko matkasta olisi muussa tapauksessa voinut tulla varsin hankala, ellei jopa mahdoton. Hän oli asettunut tukevasti paikoilleen, mutta se ei kuitenkaan saanut häntä tuntemaan oloaan erityisen turvalliseksi. Korkeus ei haitannut, mutta moni muu asia kyllä. Hän päätti kuitenkin keskittyä maaston tarkkailuun, ei ajatusten kierrättämiseen kehässä. ”Valmis kun sinä olet”, hän sanoi Alanikselle toivoen, että tarkoitti, mitä sanoi.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Alanis hymähti, ja olemassaolevaa hymyä ei nähnyt nokan vuoksi, mutta silmät nauroivat. Sulat siirtyilivät hieman paikoiltaan kun ihminen kapusi kyytiin, mutta nopeastipa ne palasivat taas kuosiin.
    "Päätä vasta laskeuduttuamme oletko otettu vai et." Haltiakotka nousi jaloilleen hitaanpuoleisesti ja suoristi kaulansa. "Pidä sitten ihan kunnolla kiinni, voit olla varma ettet edes kutita minua, saati nipistä. Ja jos satut putoamaan luulen kyllä saavani sinut kiinni."
Ierrawin kääntyi hieman oikealle ja herätteli siipiään ja pystöään. Suuri kotkanpää kohosi vaimeaa tuulta vasten ja totesi ettei nousussa varmastikaan tulisi ongelmia.
   Selkäpuolelta kuului Bralhonin ääni ja Alanis päästi nokastaan lyhyen käkähdyksen puolitarpeettomaksi merkiksi siitä että oli kuullut.

Punertava kotka tepasteli ensin muutaman askeleen paikallaan ja harppasi sitten linnunkoivillaan askeleen ja pari eteenpäin. Katse loivasti taivaassa Alanis kiidhytti vauhdinsa lintumaisen kömpelöön juoksuun, josta siipiään rivakasti ilmaa vasten iskien kohosi nipin napin nuorten koivujen yläpuolelle. Siitä ei kuitenkaan kulunut kuin muutama sydämenlyönti kun kotka kiri ilmavirtauksen ja pääsi helpommin ylemmäs. Vielä tovi kiireempää siipienkäyttöä ja Alanis saavutti termiikin.
Gwannahtarin kamara oli jäänyt jonnekin alas, mutta enää Alanis ei edes jaksanut rekisteröidä sitä. Alapuolella oleva oli menneisyyttä ja kaukana edessä oli tulevaisuus, mitä kotka mieluummin tarkkaili. Pnasulka kaarsi loivanrauhaisasti kohti Nyagzarin saaren pohjoiskärkeä.
  "En ihmettelisi jos kummaksuisit päähänpistoani ottaa sinut mukaan, Bralhon." Alanis puhui nousun hiljaisuuden jälkeen. "Vaikkakaan ei se ollut päähänpisto. Tuumin, josko voisin kertoa sinulle rauhassa jotain saaresta, mitä nyt kaipaat tietääkään." Siivet kantoivat kaksikkoa hieman ylemmäs ja pilvet lähenivät koko ajan.
  "En aio udella mitä ihmettä teet tällä vaarallisen usvan takaisella syrjäsaarella, mutta ainakin ihmisten tilanne sinun olisi hyvä tietää. Ellet jo tiedäkin, ystäväsi lienee maininnut asiasta?"
Alaniksen, kyytiläisensä ja maanpinnan välissä purjehti muutamia yksittäisiä sumumaisempia pilviä, jotka hiljalleen hajosivat osaksi ilmankosteutta. Aurinko paistoi jossain vasemmalla yrittäen parhaansa mukaan kuivata sateen jälkiä korkeuksistaan käsin.

[Chume]

”Luulee saavansa kiinni”, mies mutisi itsekseen äidinkielellään. Hän ei voinut väittää, että tuo nimenomainen lause olisi saanut hänet tuntemaan olonsa mitenkään erityisen turvalliseksi taikka vakuuttuneeksi. Näin ollen Bralhon teki kuten kehotettua ja otti pitävän otteen ainakin pienentääkseen riskiä liittyä joko Lyhdynkantajan tai sitten jonkin paikallisen kalmojen saattajan seuraksi - jos moisia edes oli. Bralhon kun ei voinut väittää olevansa uskon miehiä, eikä vieraiden jumaliin tutustuminen ollut hänen ensisijainen mielenkiinnonkohteensa. 

Tasapainon ylläpitäminen Alaniksen noustessa jaloilleen ei ollut erityisen suuri haaste, vaikka keikkumista olikin ehkä turhankin kanssa. Hän ei voinut olla muistamatta hänet tänne tuonutta laivamatkaa, jonka loppupuolella yllättänyt rajunpuoleinen myrsky sai tämänkin tuntumaan varsin mukavalta kyydiltä. Maan jäädessä heidän alapuolelleen Bralhon ei voinut olla katsomatta alas. Ei sitä joka päivä saanut tilaisuutta nähdä maailmaa korkeuksista, eikä tämä muillakaan tavoin ollut mikään jokapäiväinen kokemus. Ehkä tätä pitäisi ainakin arvostaa, jos ei mitään muuta. Alla olevan metsän lehvien läpi hän ei kyennyt näkemään, mutta hänelle nousi kuitenkin jonkinlainen kuva siitä, millaista alapuolella missäkin oli. Hän huomasi heidän suunnan käyvän kohti pohjoista, jossa hän oli nähnyt vuorten pilkottavan piilottaen meren johonkin taakseen. 

Bralhon nosti katseensa alapuolisesta maailmasta ja katsoi kohti Alaniksen kasvoja tämän puhutellessa häntä. Kummeksuminen oli lievä tapa ilmaista asia, hän kun ei itse välttämättä olisi kohdellut vieraita näin ainakaan hetken päähänpistosta, kuten nainen oli sen ilmaissut. ”Täällä on yhtä vaarallista kuin missä tahansa muuallakin.” Tavallaan. Olisihan hänellä ollut Agarissa jonkinlainen vartio, olivat hänen ja isän välit sitten kuinka huonot hyvänsä. Oli turha yllyttää kansaa jättämällä L’leanahin senhetkinen perillinen oman onnensa nojaan – vaikka olihan niin jo päässyt käymään. Mutta ei kenenkään sitä tarvinnut tietää.  

”Yusil ei kertonut mitään, ennen kuin vasta kun olin huomannut asian itse. Siltä linnulta pitää ymmärtää kysyä, ei se muuten mitään sano.” Ehkä hänen pitäisi vain syyttää itseään, olihan hän tuntenut linnun jo vuosia. Siinä ajassa pitäisi oppia asia jos toinenkin sellaisesta, jonka kanssa vietti ison osan ajastaan. 

Nyt tilaisuuden tarjoutuessa Bralhon alkoi miettiä, mitä hänen kannattaisi kysyä. Sellaisia asioita oli varmasti paljon, mutta nyt, kun sitä pohti, yksikään ei tuntunut livahtavan mieleen. ”No… Tiedän kyllä tilanteesta, mutta voisin ehkä kulkea turvallisemmin mielin, kun tietäisin, minne ei eritoten kannata mennä. Ainakaan nyt, kun satuin tapaamaan sinut.” Hänen ei tehnyt mieli juosta päätä pahkaa niihin paikkoihin, joissa haltiat olisivat innokkaasti ottamassa hänet kiinni vain, koska hän sattui epäonnekseen tulemaan tälle saarelle väärään aikaan. Pääkaupunki oli itsestäänselvyys, eikä hän tälle Nyagzarin saarelle tuovaan kaupunkiinkaan aikoisi heti palata, vaikka se osoittautuisikin tavallisesti turvalliseksi paikaksi.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Kotkan olemuksesta ei mitenkään näkynyt se lievä huoahdus mikä syntyi kun Bralhon vastasi. Kenties tällä nykyisimmin Yusilina tunnetulla linnulla oli syyntä, mutta olisihan tuon nyt ollut vähintäänkin kohteliasta mainita ihmisvainoista.
  'Miksi hän ei kertonut?' Alanis ajatteli ja vastasi saman tien itselleen. 'Ehkä hän ei vain kyennyt...'
Alanis kaarsi kohti Zyagzarin saaren pohjoista laitaa. Ei olisi turvallista ylittää salmea, mutta tuskin sille olisi tarvettakaan. Hänhän oli aikeissa vain etsiä joko Zebania tai merkkejä toisesta.
   "Sanotaan, että nöyrä ihminen pärjää kyllä." Alanis kuulosti jokseenkin surumieliseltä. "Mutta ei siitäkään takuita ole. Älä missään nimessä astu jalallasi pääkaupunkiin. Se sijaitsee tästä länteen, Suurjärven etelärannalla..."
Alanis hiljeni hetkeksi. Voi, miksei hän voinut tavata tätä Bralhonia hieman aikaisemmin, ennen paljastumistaan... hänellä olisi niin paljon enemmän turvapaikkoja sanottavana. Alanis havahtui omaan hiljaisuuteensa.
   "Nagtrivuoren kupeessa olevat Thárion ja Guarda ovat ihmisten surmanloukkuja. Oikeastaan, jos kaipaat rauhaa sitä löytää vain maan alta tai aivan saaren koillis- ja luoteiskärjistä. Koillisesta tosin löytäisit hyistä ikiroutaa, ja lienee jo valtiaan epäilyksessä että se seutu piilottaa monet ihmiset. Itse lähtisin sijassasi kohti luoteista."
Alanis lensi tämän jälkeen pitkään hiljaa. Hän toivoi Bralhonin menevän luoteeseen osittain siksi koska hän itse joutuisi kulkemaan koilliseen. Jos hän veti vastoinkäymisiä ja hälinää ympärilleen samaan tahtiin kun aikoinaan olisi koillinen vaarallinen ja sen turvin luode turvallinen.

Kotka näki kaukana meren ja Akranesin metsä levisi sen alla. Alanis laskosti siipensä ja kiisi alemmas, lähemmäs puiden latvoja.
   "Zeban on tavallaan kuin minä..." Alanis sanoi yllättäen. "Meistä kumpikin viihtyy oravana oravien joukossa, jättäen syrjään todellisen itsensä... Mutta sinun saattaisi olla hyvä tietää että etsimme nyt oravan sijasta Zechariam Kuunselkää, sinertävänvaaleaa lohikäärmettä joka on hieman minua pienempi."
Zeban kyllä erottuisi tummaa metsää vasten. Ja kyllähän hänen oli pakko lentää salmen yli, orava ei veden yli pääsisi.
Alanis tähyili ympäristöään ja alkoi liihottaa taivaalla kaarrellen kuin suuri leija.
  "Oletko vielä kohdannut lohikäärmeitä?" Alanis kysyi osittain uteliaisuudesta, osin udellessaan ihmisen suhtautumista niihin. Lohikäärmeistä saattaisikin olla hyvä puhua.

[Chume]

Miehen suusta pääsi jopa kyllästynyt huokaus, kun nainen oli puhunut. ”Aina nöyrä. En olisi täällä jos olisin sellainen”, hän sanoi, eikä epäilystäkään, etteikö hän olisi ollut turhautunut. Miksi ihmeessä kaikkien piti olla pappeja ja palvelijoita? Aivan varmasti valtaapitävät pelkäsivät oman mukavan istuimensa puolesta, mutta eikö se vain kertonut, kuinka suuresti he luottivat taitoihinsa pitää vihollisensa kurissa? Jos kansan parissa oli enemmän niitä, jotka pitivät miehistä ja naisista jotka heistä olivat vastuussa, mitään huolta ei olisi ollut. Mutta ahneus tuntui olevan varsin yleistä ainakin Agarissa, ja ylhäiset mieluiten haalivat itselleen kaiken tarpeellisen ja paljon ylimääräistä jättäen rahvaan taistelemaan rippeistä. Sellainen ei koskaan päättynyt hyvin. Siksi kaikkien piti olla sävyisiä. Että vältettäisiin ongelmat ja piilotettaisiin yhdessä ne, jotka olivat jo syntyneet. Niin tietysti. Hyvinhän se toimikin.
Alanis särki jälleen hiljaisuuden, ja Bralhon kuunteli. Matka luoteeseen tarkoittaisi melkeinpä pisintä mahdollista matkaa saaren poikki, ja matkan varrella odottaisi varmasti paljon sellaista, johon olisi vain parempi jättää törmäämättä. Isoimmat tiet ainakin olisivat poissa laskuista, ja pikkutiet taas kiertelivät joka paikkaan, mutteivat suoraan mihinkään. Kiirettä tässä ei ollut, että kai sitä saattoi vähän katsellakin, että mitä löytäisi-

”Lohik- miksi sitten puhuit kokoajan oravasta? Ei, tiedätkö mitä, unohda. Antaa olla.” Bralhon haroi tuskastuneena hiuksiaan. Jos he kerta todennäköisemmin etsivät lohikäärmettä, miksei sanoa sitä heti. Jumalat sentään, tämä nainen oli yhtä hankala kuin Yusil! Ehkä se johtui sulista. Ehkä pitäisi kaiken muun lomassa ryhtyä varomaan lintuja, ennen kuin ne saisivat hänet hengiltä.
”En ole koskaan tavannut lohikäärmeitä.” Enkä ehkä haluaisikaan. Mutta kas näin se vain maailma leikkii leikkejään, ja tässä ollaan. Sellainen piti tavata. Napata, viedä kotiin, pistää sotaan. Miksei se voinut vain olla orava? ”Olisiko jotain, mitä pitäisi ennalta tietää?” hän kysyi sen sijaan katsellen maisemaa ja huomaten vasta nyt, että he olivat laskeutuneet alemmas. Varmasti vaalea läiskä erottuisi metsää vasten, mutta kotkilla oli terävämmät silmät, kuten jo todettua, joten Bralhon tyytyi vain katselemaan katselemisen ilosta, ei etsimään lohikäärmettä. ”Jotain, mikä niitä siis voisi loukata? Ja jos tässä maassa ylipäätään on jotain, mitä pitää tai ei pidä sanoa, niin kerro ole kiltti.” Mies ei ollut kovin perillä kulttuurieroista, mutta vaikka häntä ei vielä ollut etikettivirheistä moittinut, se ei tarkoittanut, etteikö ainakin joitakin asioita tehtäisi eri tavalla. Toistaiseksi hänelle oli jäänyt tunne, että täällä kaikki ei ollut niin tarkkaa kuin kotona, mutta hän ei ollutkaan täkäläiseen elämään vielä sotkeutunut kovin, eikä niin toivottavasti pääsisi käymäänkään. Olisi silti hyvä tietää, ettei vahingossa pääsisi loukkaamaan maanviljelijää tienpielessä.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Jostain kotkaisan höyhentyynyn uumenista kantautui pahoitteleva mutta huvittunut naurahdus.
    "Tällä saarella on paljon selittämättömiä asioita, eikä niitä kuule vähimmissä määrin sellaisen suusta jonka mieli, sydän ja tajunta olivat kolme vuotta oravan kehossa. Kuten minäkin, Zechariam tuntee olonsa mukavaksi pienenä puurottana, siksi puhuin oravasta."
Alanis liihotteli tasaisin siiveniskuin paikoitellen hyvin lähellä puiden latvoja tähyillen oravaa ja nousten pian taas hieman korkeammalle tähyilemään mahdollista lohikäärmettä. Alanis pidätti uuden huvittuneen naurahduksen Bralhonin joskeenkin turhautuneella äänellä kysytylle kysymykselle.
    "Älä puhu mitään Alanis-nimisestä valtiattaresta. Se herättää valtiaan väessä pidättelemätöntä halua surmata ja kapinallisissa parhaimmassa tapauksessa epäilyksiä oletko huijari. Lohikäärmeet sen sijaan..." Kotka kaarsi lähes täysin tulosuuntaansa, se oli nähnyt jotain puissa.
    "He tietävät ettei monikaan ihminen kykene vahingoittamaan heitä fyysisesti, sen sijaan henkistä vahinkoa on syytä varoa. Ylpeitä, tarkoitan. Tosin useimmat vain. Kehotan tutkiskelemaan ja tutustumaan kunkin lohikäärmeen luontoon varoen, varsinkin nyt kun tyranni on tartuttanut ihmisvihaansa ympäri saarta myös lohikäärmeiden keskuuteen. He eroavat haltiasta lähinnä suuremman kokonsa ja voimansa puolesta."

Alaniksesta tuntui jokseenkin omituiselta puhua niin paljon, hän olisi mieluummin ollut se joka kuunteli. Mutta teki hyvää puhua niistä niinsanotusti tavallisista asioista. Ehkä ne sivuuttaisivat hetkeksi ne asiat jotka joka kulman takaa yrittivät pistää Alaniksen kuoliaaksi.
   "Itse nimittäisin lohikäärmeitä oman tiensä kulkijoiksi." Ierrawin levitti siipensä, löi niitä hetken ilmaa vasten saaden puiden oksat lähes riuhtomaan osia irti itsestään. "Ja tämä tässä on Zeban, sekä oman tiensä kulkija että uskollinen viestinviejäni." Kotkan katse oli nauliintunut läheisen puun oksalle jolle oli esteetön näkyvyys. Oksalla nökötti surkean oloinen mutta tietyllä tavalla halpottunut orava, joka oli selvästi aluksi säikähtänyt isoa lintua kuollakseen mutta tunnistanut sitten ystävänsä.
   "Sinullahan kesti. Kiipeä kyytiin, vaikutat uupuneelta." Alanis sanoi ja tutkiskeli pientä eläintä katseellaan siihen asti kunnes tuo kipitti oksia ja kotkan koipea pitkin tuon selkään Bralhonin eteen.

  "Uupunut on lievä ilmaisu, lintu hyvä. Ja kukas on tämä mielenkiintoisen näköinen kaveri?" Vaarallisen lähellä Zebanin toista silmää kulki ohut, vielä verestävä arpi, ja vastaavanlaisia näkyi pitkin poikin sen kehoa. Hännästä näki että siinä oli nyhdetty tuppo jos toinenkin. Epäilemättä kurjasta olostaan huolimatta Zeban katsoi ihmismiestä uteliaana. Alanis siirsi toista jalkaansa paremman tasapainon perässä ja käänsi hieman päätään taaksepäin. Bralhon vaikutti tyypiltä joka mieluusti esittäytyy itse. Jos tämä ei pitäisi paikkaansa, mies voisi sysätä esittelyn mutkitta myös haltiakotkan harteille.
 
    'Pöllö?' Alanis tuumaili katsoessaan oravan naarmuja. 'Näyttää tuskaisalta.' Kuten aina, lievä syyllisyyden tunne hiipi Alaniksen alitajuntaan: jos hän olisi lähtenyt etsimään Zebania aikaisemmin, olisiko tältäkin vältytty.

[Chume]

//Hih sori kyllästyin taas kirjaamaan, että ’sanoi äidinkielellään’, mutta kummajaisfraasi on tuolla lopussa käännettynä. :3 //

Selvä, lohikäärme, joka halusi olla orava. Se kuulosti oikein järkevältä, Bralhon olisi itsekin oikein mielellään valinnut heikomman olomuodon, jonka saalistajat napsisivat välipalakseen aivan surutta. Hän ei käsittänyt, mikä tuota haltiakotkaa hänen äskeisissä sanoissaan huvitti, mutta ehkä hän olisi itsekin naureskellut, mikäli Alanis olisi ajautunut Agariin eikä olisi käsittänyt paikallisesta menosta ja ajatusmaailmasta jotain, mikä hänestä tuntui itsestäänselvyydeltä. ”Älä huoli, pidän kyllä suuni kiinni tästä tapaamisesta. Kuka tietää missä on korvia, enkä todellakaan halua sotkeutua teikäläisten ongelmiin”, Bralhon sanoi, ja hiljeni sitten kuuntelemaan naisen selostusta osuutta lohikäärmeistä.
    Hänestä alkoi vähitellen tuntua, että joka kerta, kun hän sai niistä siivekkäistä lentävistä liskoista enemmän tietoa, hänen halunsa palata suorinta reittiä kotiin seurauksista huolimatta kasvoi. Ehkä hän voisi etsiä jostain munia – siis jos ne munivat – ja kasvattaa suomukkaita ihan alusta alkaen. Jos niillä menisi aikaa aikuistua, niin eihän se hänen ongelmansa olisi, kuningas saisi ihan keskenään heitellä kruunuaan pitkin valtaistuinsalia tajutessaan, että koko maailma ei pyörinyt hänen tahtonsa mukaisesti. Ainakin hän voisi perustella tekonsa sillä, että pienet oli alusta asti helppo opettaa ’oikeille tavoille’, toisin kuin jo omiin tapoihinsa tottuneet suuret, valtavat tultasyöksevät pedot, jotka eivät ehkä kovin iloisesti katselisi lapsivarkaita… Pitäisi selvitellä lisää asiaa jos toistakin, kuten mistä pikkusuomukkaita voisi löytyä, mutta ei ehkä nyt. Alanis voisi ryhtyä epäileväksi, jos hän alkaisi kysellä liikaa saaren arvostetuista olennoista, eikä hän todellakaan halunnut ryhtyä taisteluun jättiläiskotkan kanssa.

Kun Alanis mainitsi Zebanin nimeltä, mies siirsi katseensa siihen puuhun, jonka edessä he olivat, ja hänenkin onnistui havaita pieni jyrsijä odottelemassa oksalla. Hetkeksi se katosi hänen näkökentästään, mutta kipittikin jo pian hänen eteensä, jolloin hän huomasi, että se oli todennäköisesti nähnyt parempiakin päiviä. Oliko lohikäärmeillä oikeasti minkäänlaista ylpeyttä? Ehkä ylpeys oli täällä erilaista, sellaista, joka ei kestänyt oravan muuttumista lohikäärmeeksi suojautuakseen pedoilta, vaikka oli ehkä kuitenkin parempi olla sanomatta sitä ääneen, hän kun ei halunnut suututtaa ensimmäistä tapaamaansa heikäläistä olemalla töykeä… Ainakin siihen asti, kunnes tämä Zeban päätti itse puhua tyylillä, joka sai hänet hiukan nostamaan toista kulmaansa. Hänelle tuli tunne, että tuo orava-lohikäärme osoitti utelunsa enemmän Alanikselle kuin suoraan ihmettelynsä kohteelle, ja mies pyöräytti silmiään tälle töykeydelle. ’Tämä mielenkiintoinen kaveri’, aivan kuin mies ei olisi ymmärtänyt puhetta ensinkään, ja Alaniksen olisi vastattava hänen puolestaan.
    ”Eos, jelte til’masnin amer mavalev kar”, hän sanoi, ihan vain ollakseen yhtä kohtelias kuin tuokin. Tai ehkä hän vain oli tottunut, että häntä puhuteltiin eri tavalla, mutta kuitenkin, ei kai se nyt niin vaikeaa voinut olla vain kysyä suoraan, mikä hänen nimensä oli. Hänestä nimittäin tuntui, että kyse ei ollut kielellisestä eroavaisuudesta. Hän ei kuitenkaan aikonut sen suuremmin tekemään asiasta numeroa, vaan kun haltia oli hiljaa, hän oletti, että tämä antoi hänelle tilaisuuden esittäytyä itse. ”Olen Bralhon”, hän sanoi lyhyesti, jo hiukan väsyneenä koko nimen toistamiseen. Eihän sillä oikeastaan edes ollut väliä, kunhan heillä oli jotain, jolla häntä kutsua – jotain muuta kuin siilin antama kerrassaan kummallinen lempinimi.
    ”Oletan, että suuntaamme takaisin”, hän sanoi äänessään hiukan kysyvä sävy. Heillä tuskin olisi paljoa muuta syytä liihotella ympäriinsä, mutta eihän sitä koskaan voinut varmuudella tietää. Ehkä taivaalla olisi vähemmän uteliaita ylimääräisiä korvapareja kuulemassa tietoa, jota ei ulkopuolisten olisi suonut kuulevan. Tosin siinäkin tapauksessa hänet olisi järkevintä jättää jonnekin, koska hän ei aikoisi valehdella, jos se joskus pelastaisi hänen henkensä.

//*”Just niin, unohtakaa, että olen tässä teidän kanssanne.”//

[Chryseis]

// :'> Zebanilla on eläimen käytöstavat...

Alanis Ierrawin

Saman aikaisesti iso helpotus ja suuri huoli valtasi haltiakotkan mielen. Zeban oli kunnossa, mutta joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Olisi kuitenkin maltettava kysymysten kysyminen tuonnempaan, sillä oksa ei ollut paras paikka neuvottelulle ja kaiken lisäksi oravalohikäärmeen pitäisi levätä. Kotka kokeili siipiään ja hyppeli hetken oksallaan. Bralhonin äänensävy kuulosti jokseenkin tympääntyneeltä kun hän esittäytyi, se pisti hieman Alaniksen korvaan.
   "Pitäkää kiinni, palaamme leiriin."
Tällä kertaa nousu oli kömpelömpi, puista katkeili oksia siipien lyödessä niitä ja linnustakin irtoili sulanhaituvia. Hetken räpiköityään Alanis kuitenkin sai enemmän tilaa siivilleen ja kohosi ylemmäs pienin nykäyksin.
Petolinnun selässä Zeban piti kiinni sulista jotka hieman törröttivät Bralhonin otteen vaikutuksesta. Orava piti käpälillään tiukasti kiinni ja kohoili hieman siiveniskujen mukana, kevyt kun oli. Zeban vaikutti uupuneen lisäksi mietteliäältä. Sen kuono oli jo valmiiksi lähellä ihmismiehen kättä joten pitkähäntä nuuhki sitä hetkisen.
   "Vai Bralhon. Miten kummassa päädyit hänen mukaansa?"
Alanis oli ollut tovin hiljaa, vajonnut mietteisiinsä. Jokin tässäkin hetkessä alkoi rakoilla, heti kun nuotion rauhaisa loimu oli kauempana ja avara taivas ympärillä kaikki tuntui levottomammalta. Oravan kysymyksen kuullessaan nainen kuitenkin vastasi.
   "Kaiku löysi hänet, loput taisitkin arvata hajusta. Miksi epäilet häntä?"
Zeban totesi Alaniksen lentävän nyt tasaisemmin joten se päästi otteensa ja kipitti varovasti lähemmäs kotkan päätä, jättäen ihmisen taakseen.
   "Viime kokemukseni ulkolaisesta ei ollut mukava. Olen varuillani isäni käskystä."
Alaniksen nokasta karkasi pieni vihellystä muistuttava naksahdus.
   "Mikäli puhut siitä velhosta, unohdit-"
   "En velhosta, vaan haltiasta joka yritti kaapata sisareni."
Alanis hiljeni hetkeksi ja huoahti sitten.
   "Keskity lepäämiseen, Zeban. Puhu huolistasi minulle myöhemmin, ennen kuin heittäydyt hankalaksi kerron että luotan Bralhoniin. Hänessä virtaa Suurien hyväksymä veri." Alanis puhui tietenkin Vaníssësta, ja naisen ääni oli huomattavasti äskäistä huolettomampi.

Alanis oli loppumatkan hiljaa, keskittyen kuuntelemaan ympäröiviä tuulia ja suunnistamaan suorinta tietä takaisin. Sama kaksilatvainen mänty näkyi alaviistossa ja kotka kaarteli koko ajan pienenevissä ympyröissä kohti maan pintaa, joka tuntui lähestyvän vauhdilla. Tömähdys maahan ei kuitenkaan päässyt ravistelemaan kyytiläisiä kovin pahasti, petolinnun suuri ruumis jousti tarpeeksi. Ierrawin laskeutui alemmas ja antoi Brlahonin liukua alas. Zeban jäi vielä linnun olkapään tuntumille seisomaan, silloinkin kun muutos alkoi.
   Ensin hitaammin, lopussa nopeammin siipisulat kutistuivat havisten ja sulautuivat sormiksi samaan aikaan kun linnun keho oli suoristunut ja kuin imaissut sulat sisäänsä. Osa sulista hajosi kankaiden kuiduiksi ja muodosti haltian vaatetuksen. Viimeisenä katosivat kasvoja reunustavat sulat. Ierrawin ravisteli hihastaan muutaman irronneen untuvan ja sulanpalasen maahan aikasemmin varisseiden isoimpien sulkien sekaan. Zeban oli koko ajan tasapainoillut lintuhaltian päällä ja istui nyt naisen olkapäällä kun tämä nyppi hahtuvaisia hiuksistaan.
  "Emme lähteneet hetkeäkään liian aikaisin.." Ierrawin totesi osittain itsekseen mutisten.

//Onneks Alanis on viettäny kivasti aikaa kummassakin eläinkehossaan, muuten se tuskin osais muuttua takas haltiaksi vaatteet päällä

[Chume]

//Voisikin muuten olla kiusallista, etenkin näin miesseurassa. :’) Tai mistäs minä tiedän, ehkä kaikki vaan kohauttelis olkiaan ja heittäis jotain puettavaa sille.//

Lohikäärme-oravan nuuskuttelu kutitti Bralhonin kämmenselkää, ja oli vaikea uskoa, että tuo oikeasti oli jokin suuri ja mahtava, vähän vähemmän suuressa ja mahtavassa hahmossa vain. Hän ei ollut aivan varma, kenelle tämä seuraavan kysymyksensä esitti, etenkin kun Alanis tuntui vajonneen omaan maailmaansa ja jättäneen heidät hiljaisuuteen, mutta pian tämä soi vastauksensa. Mies katseli oravan tassuttelua haltiakotkan pään suuntaan, ja sen sanat kuullessaan hän mietti, mahtoiko etäisyyden ottaminen johtua siitä, että se halusi pitää asian kaksikon välisenä. Bralhon huomasi taas tuntevansa olonsa jokseenkin unohdetuksi kuunnellessaan kahden muun käymää keskustelua, mutta tällä kertaa hän jätti puuttumatta siihen pitäytyen kuuntelijan roolissa. Hän ei siis, ainakaan puheista päätellen, ollut ainoa muualta tullut, eikä tämä, kenestä lohikäärme ikinä sitten puhuikaan, näyttänyt tehneen tähän erityisen hyvää ensivaikutusta. Miehestä oli kuitenkin tylyä, että Zeban päätti tyystin olla luottamatta tietynlaiseen väkeen vain siksi, että yksi oli toiminut, kuten oli. Hän olisi voinut huomauttaa toiselle, että hän ei ollut velho, eikä edes haltia, joten kaiken sortin epäileminen olisi ollut siltä osin turhaa, mutta toisaalta, samalla hänen olisi tehnyt mieli sanoa Alanikselle, ettei häneen ehkä ollut luottaminen. Ei hän iskisi tikaria naisen selkään, sen verran hänellä sentään oli omanarvontuntoa, mutta haltia ei ehkä olisi ollut niin tunnollisesti mennyt vannomaan hänestä, jos olisi tiennyt koko totuuden hänen täällä ololleen. Hänhän olisi voinut napata oravaa hännästä ja viedä mukanaan – periaatteessa. Hän ei halunnut tietää, kuinka suuri tuo olento olisi todellisessa muodossaan, ei tarkasti, olihan Alanis kuitenkin sanonut sen olevan itseään pienempi. Bralhon ei kuitenkaan halunnut selvittää asiaa tuota suututtamalla, olkoonkin kuinka naarmuilla ja uupunut tahansa. Mutta, kaiken kaikkiaan Zeban oli periaatteessa oikeassa epäillessään häntä, vaikkei häntä vielä oikeastaan lainkaan tuntenut.
    Hiljaisuuden laskiessa heidän keskuuteensa Bralhon antoi katseensa vaellella maisemien sekä Zebanin välillä. Vaihteeksi hänen päässään ei pyörinyt lukuisia ajatuksia, vaikka hän istuikin lohikäärmeen kanssa saman kotkan selässä. Jollain tapaa hän alkoi hiljalleen uupua yrittäessään alati miettiä, miten hän onnistuisi tehtävänsä kanssa, ja jos hänellä ei olisi ollut sisaruksia Agarissa, hän olisi ehkä tosissaan miettinyt vain tänne jäämistä, etsinyt jonkin mukavan kolon joltain vuorelta tai syrjäisestä kylästä ja jäänyt elämään omassa rauhassaan, tai ehkä jonkun kanssa, eihän sitä koskaan tiennyt.

Leiripaikan tullessa näkyviin Bralhon katsoi ajattelematta ja tottumuksesta aluetta sen ympärillä varmistuakseen, että kaikki oli kuten silloin, kun he olivat lähteneet. Lehvien läpi hän ei tietenkään voinut nähdä, mutta leiri vaikutti sillä haavaa rauhalliselta. Laskeutuminen tapahtui sen verran vauhdilla, että hän vaistomaisesti paransi otettaan Alaniksen sulista, joskin piti huolen, ettei nipistänyt tai kiskonut. Hän ei ehkä käyttäytynyt ja puhunut kuten olisi ehkä ollut soveliasta naisen entisen, ja nykyisenkin, aseman huomioon ottaen, mutta hän koki kuitenkin parhaaksi olla repimättä tämän niskaa paljaaksi. Se olisi helppo ottaa henkilökohtaisesti.
    Kun hänen jalkansa koskettivat maata, hän tunsi itsensä helpottuneemmaksi kuin olisi odottanut, ja hänen oli myönnettävä itselleen, että vaikka lentoretki oli ollut onnistunut ja mukava, hän ei välttämättä heti lähtisi uudelleen. Hän kuitenkin tunsi olevansa parhaimmillaan siellä, minne ihmiset ensisijaisesti oli tarkoitettu. Silmäkulmastaan hän havaitsi kotkan hiljalleen katoavan Alaniksen ottaessa jälleen haltian muotonsa, mutta ensisijaisesti hänen huomionsa oli hetkellisesti kiinnittynyt Yusiliin, joka oli siirtynyt puun oksalle, jossa se nuokkui puolinukuksissa. Luultavasti se olisi havahtunut, jos Bralhon olisi sitä kutsunut, mutta hän päätti jättää sen rauhaan ja kääntyi sen sijaan katsomaan Alanista, joka oli jotain hiljaa sanonut. Hän kohotti aavistuksen kulmaansa, mutta aavisteli, etteivät sanat olleet hänelle tarkoitetut, joten niiden merkityksen kysymisen sijaan hän riisui lainaviittansa ja etsi katseellaan Kaikua. Ilma tuntui tietenkin viileältä ylimääräisen vaatekerroksen hylkäämisen myötä, ja mitä lähemmäksi iltaa päästäisiin, sen vähemmän olisi lämpöä luvassa. Hän ei kuitenkaan murehtinut luovuttaessaan viitan lainasta kiittäen alkuperäiselle omistajalleen nuotion ääressä.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Haltia kiskoi viittaansa hieman paremmin olkapäilleen ja viittoi Bralhonia seuraamaan.
  "Vaikutat sellaiselta ihmiseltä joka pärjää jopa täällä, Bralhon." Alanis sanoi hetken käveltyään. "Yusil on mukanasi ja sen lisäksi sinua epäilemättä suojaa perintösi Vanissëlta, kiintoisaa." Ierrawin piti Zebania käsivarrellaan, naisen ääni kuulosti samaan aikaan huvittuneelta ja vakavalta.
  "Niin, ja mitähän kummaa tämä karkurin jälkeläinen täältä hakeen, ihmettelen." Zeban äkäisi ja kiipesi Alaniksen olkapäälle kurkistaakseen Bralhonin suuntaan ja palasi sitten takaisin alas.
  "Zeban! Mielipiteesi on jo huomattu, voit yhtä hyvin keskittyä omaan hyvinvointiisi. Mistä puheenollen, paranisit nopeammin omana itsenäsi, takkuhäntä." Ennen kuin Alaniksen ja Zebanin keskustelu olisi ehtinyt äityä lähelle sanaharkkaa, Kaiku asteli polulla vastaan kättään heiluttaen. Mies jäi seisomaan paikalleen ja odotti että kaksikko ohittaisi hänet. Ihminen kuitenkin yllättyi että Alaniksen tervehdyksen sijaan hän sai vain oravan syliinsä, nainen itse pyyhälsi eteenpäin.
  "Kuuntelen Zebanin raportin sen jälkeen kun hän on levännyt." Jälleen Kaiku joutui yllättymään, oli jo sanomassa jotain mutta sulki suunsa, kun haltia pysähtyi hetkeksi ja kääntyi.

  "Bralhon, tulisitko hetkeksi kanssani?" Oliko kyse sitten Zebanin yrmeästä mielipiteestä, kummallisesta tilanteesta vai mistä, Alanis oli hieman levoton.
Haltia käveli polkua hetken, siirtyi sitten hieman pienemmälle polulle jonka sateesta märät varvun kastelivat kengät ja lahkeet helposti. Pian kuitenkin oltiin hyvin lähellä sitä paikkaa, missä Kaiku oli pysäyttänyt vieraan ihmisen.
  "Pahoitteluni, yleensä Zeban osaa pitää kuononsa kiinni." Alanis sanoi naurahtaen hieman epätoivoisena. "Mieltäni kuitenkin painaa eräs seikka..." Myönnettäköön, Alaniksen olisi tehnyt mieli suoraan kysyä Bralhonin syy saarelle saapumiseen.
  "Kuinka pääsitte usvan läpi?"
Varsinkin hoviaikanaan Alaniksen tietoon kiiri useita epäonnisia tapauksia. Ei ollut aivan uutta että saarelle pyrkineiden ruumiita huuhtoutui silloin tällöin rantaan ja ties mitä muuta. Bralhon ei kuitenkaan tuntunut kummemmin riutuneelta, mikä herätti haltian mielenkiinnon.

//Ohhoh, Alaniksella on aina vähän hankalampi pelata kun muistaa

[Chume]

Bralhon olisi halunnut kysyä, mikä sai Zebanin olettamaan, että Vanissë oli karkuri, sillä hän itse ei ainakaan tiennyt minkä takia hänen isoäitinsä oli alun perin täältä lähtenyt. Tämä ei koskaan puhunut omasta elämästään ennen saapumistaan mantereelle, vain siitä, millainen Gwannathar oli. Tai ainakin sen hyvistä puolista. Ehkä tämä todella oli karannut, eikä siksi puhunut, tai ehkä haltia oli vain kyllästynyt paikalliseen elämään, ja lohikäärme-orava antoi ennakkoluulojensa sävyttää puheitaan. Bralhon päätti vain pysyä vaiti, ja eihän hänellä ollut syytä itseään ryhtyä edes puolustamaan, kun Alanis hoiti sättimisen. Riita lohikäärmeen kanssa oli yksi niistä asioista, joita hän yrittäisi vältellä mahdollisimman pitkään.

Naisen pyytäessä seuraamaan Bralhon loi vielä yhden pikaisen silmäyksen matkakumppaniinsa oksalla ennen kuin lähti tämän perään. Hän otti paikan Alaniksen viereltä, ja kuunteli kävellessään metsän hiljaisuutta heidän ympärillään odottaen, että haltia sanoisi sanottavansa. Kun he vaihtoivat kapeampaan polkuun, mies jättäytyi Alaniksen taakse katsellen uteliaana ympärilleen. Gwannathar oli niin kaukana kaikesta, että luonto näytti hyvin erilaiselta kuin mantereella, ja se oli jo jotakin. Agar oli niin suuri, että etelässä ja pohjoisessa kasvustot olivat täysin erilaisia, ja silti hän huomasi, ettei ollut nähnyt läheskään kaikkea, mitä maailmalla oli tarjottavanaan. Hän pohti, miten paljon uutta hän tällä pienellä saarella vielä kohtaisi ja kuinka paljon hän oppisi. Onneksi Vanissë sentään oli jakanut jotakin, tai hän olisi ollut hukassa kuin metsäläinen suurkaupungissa. Vaan kuinka paljon tämä oli jättänyt kertomatta ja kuinka paljon oli muuttunut vuosien saatossa, se oli arvoitus, jota hän ei olisi heti halunnut käydä ratkomaan.
    Bralhon siirsi katseensa Alaniksen suuntaan tämän puhuessa, ja hän kohautti olkiaan kysymykselle. ”Luultavasti meillä oli vain hyvä tuuri”, hän vastasi. ”Matkan aikana oli myrsky, ja se olisi voinut upottaa laivan.” Hän toivoi, että alus oli päässyt turvallisesti takaisin matkalle kohti Agaria, mutta hän ei ollut aivan varma. Hän ei uskaltanut luottaa siihen, ja jos kerran tänne oli niin hankala päästä, ainakin mikäli puheisiin oli luottaminen, miksi poistuminen olisi sen helpompaa.
    ”Täällä ei selvästikään usein näe ulkopuolisia”, hän sanoi. Asia oli nopeasti käynyt hänelle selväksi, ja herättänyt hänessä yhden kysymyksen: ”Tiedättekö mitään ulkomaailmasta, muutakin kuin huhuja?” Päätellen siitä, mitä hän oli nähnyt ja miten vaihtelevin reaktioin häntä kohdeltiin, hänestä tuntui, että saaren asukkaille ei tekisi lainkaan pahaa nähdä ulkomaailmaa.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

   'Hyvä tuuri...' Tavasta jolla haltia hengitti ulos pystyi kai lukemaan, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain hyvästä ja huonosta tuurista. Ierrawin oli kuitenkin hiljaa. Puheet myrskystä kuitenkin valpastuttivat Alaniksen uudemman kerran ja nainen katsahti Bralhonia tavallaan onnittelevasti.
   "Ja myrskystä ja usvasta huolimatta pääsitte perille. Joko Suurlohikäärmeiden ote on lipsumassa tai teillä totisesti oli hyvä tuuri." Alanis naurahti.
Tietenkään Suurten voimissa ei ollut vikaa, sen huomaisi kyllä. Kun mies jatkoi Alanis pysähtyi hetkeksi, iski kätensä hetkeksi puuskaan ja naurahti pienesti, tuhahtaen.
   "Osa ei edes usko että merentakaisia maita on olemassa. Eikä se ole mitenkään tavatonta." Haltia laski kätensä taas sivuilleen.
   "Aihe lienee melkoisen arka, siitä puhutaan harvemmin. Emme tiedä mitään muuta kuin mitä satunnaiset tulijat kertovat tullessaan - jos kertovat, useimmat eivät. Yleisin mielipide ja se mitä täälläpäin herkimmin sanotaan on, että ulkomaailma ei kiinnosta ja että olemme usvan ansiosta turvassa siltä." Alanis pyöräytti silmiään. "Itse en usko muiden maiden poikkeavan Gwannatharista sen kummemmin."

   Aihe oli kyllä kiintoisa nyt, kun siitä puhui oikeasti ulkomaalaisen kanssa. Aikaisemmin Ierrawin ei ollut lotkauttanut korviaankaan moiselle. Haltian sydän oli kuitenkin auttamatta saarella, eikä nainen siksi osannut ajatellakaan muita maita, varsinkaan pakeneminen ei tullut kuuloonkaan niin helppo ratkaisu kuin se sinänsä olisikin voinut olla. Haltia istahti muutaman askeleen päässä olleelle kivelle ja risti jalkansa nojaten hieman taaksepäin käsiinsä. Hänen katseensa oli suuntautunut alaoikealle siihen asti kun naisen ilme muuttui kohtalaisen kiinnostuneesta jälleen hieman vakavammaksi. Alanis katsoi Bralhoniin.
    "Kuule.." Alanis nielaisi huomaamattomasti. "Tietooni ei ole tullut ainuttakaan tapausta, historiasta tai nykyisyydestä, jolloin saarelle saapunut olisi kuunaan palannut maahan josta tuli." Ierrawin koki hetken empimisen jälkeen kuitenkin parhaaksi sanoa se ääneen. 'Ainakaan eläessään.'
    "Ja mitä palaamisiin ja lähtemisiin tulee, olet vapaa jatkamaan matkaasi, ellei mieleesi sitten tule muuta kysyttävää."

//Lopettelua, pikkuhiljaa? Ellei mitään maatamullistavaa tapahdu x'>

[Chume]

//Jeesh~ :3//

Bralhon pudisti päätään näyttäen hiukan huvittuneelta. ”On outoa ajatella, että jotkut uskovat olevansa ainoita tässä maailmassa.” Mantereelta tulevan oli tietenkin helppo puhua, kun monessa suunnassa oli muita maita, niin maalla kuin merelläkin. Olisi äärettömän harvinaista törmätä henkilöön, joka ei ollut tietoinen ainakin yhdestä muusta valtiosta, mutta ei se kai mahdottomuus ollut. Kuka tiesi miten monella tutkimattomalla saarella eli kansoja, jotka olivat autuaan tietämättömiä ympäröivästä maailmasta.

”On täällä erilaista, monellakin tapaa. Puhuvat eläimet, taikuus”, mies luetteli. ”Ne ovat asioita, jotka ovat toisin siellä mistä minä tulen.” Yhteistäkin oli, mutta se nyt oli väistämätöntä kaikkialla missä kaksijalkaisten edustajat kulkivat, eikä hän nähnyt tarpeelliseksi asiaa mainita.
    Kun nainen istuuduttuaan puhui saarelta lähtemisen vaikeudesta, Bralhon nojasi puuhun kädet rinnalla. Jotenkin hän oli arvellut naisen elekielestä, että mitä tämä aikoikaan sanoa, tuskin olisi hyviä uutisia, mutta hän ei ollut olettanut että asia koskisi millään tapaa hänen poistumistaan. Lisävaroitukset olisivat tuntuneet todennäköisemmiltä. ”Ehkä kenellekään ei vain tullut mieleen ilmoittaa, että teki lähtöä,” Bralhon sanoi olkiaan kohauttaen. ”Ja oli miten oli, aion ainakin yrittää. Tämä maa ei ole kovin kotoisa.” Vaan oliko mikään paikka missä sai nukkua toinen silmä auki ja käsi miekankahvalla? Ero oli hänen kohdallaan siinä, että hänen perheensä oli Agarissa.
    Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti että hänellähän voisi hyvinkin olla elävää sukua täällä. Hänellä ei ollut aavistustakaan oliko Vaníssëlla elossa olevia vanhempia tai sisaruksia tai… Mutta ehkä sitä oli turha pohtia, sillä hänellä tuskin olisi edes mitään keinoa tunnistaa näitä, ja he olivat haltioita. Kuka tiesi kenen puolella he olivat ja paljonko verenperintö heidän vaakakupissaan painoi.

Bralhon suoristautui ja laski kätensä sivuilleen – toinen hipaisi miekan kahvaa, joskin se oli alitajuinen tottumus, ei uhkaava ele. Olihan se mukana, jotain sen suuntaista. ”Ehkä minä selviän nykyisillä tiedoilla ainakin jonkin aikaa.” Hetken mielijohteesta hän lisäsi: ”Ja jos pidät päitänne minkään arvoisina, jättäisin leirin ja lähettäisin vähemmän savumerkkejä. Minulla on sellainen tunne, että lähiseudulla saattaa olla väkeä, joka ei ole puolellasi.” Väkeä, johon Bralhon itse oli verrattain hiljan törmännyt ja joka ehkä luulisi nuotiota vain metsästäjän tekeleeksi. Mutta metsästäjät ja muut vaeltajat näkivät matkoillaan, ja heidän suuntaansa mies olisi itse ainakin mennyt jos olisi etsinyt jotakuta tai jotain. Muuta kuin lohikäärmeitä.
    ”Jos voisit sanoa Yusilille, että palaa leiripaikallemme sen sijaan että lähtisi omille teilleen, olisin kiitollinen. Sitten kun se herää, jos sen läsnäolosta ei teille ole haittaa,” Bralhon sanoi. Hän päätti suoda kotkalle sen levon, eihän tässä periaatteessa kiire ollut, hän kun luultavasti majailisi mökillä vielä pari päivää ennen kuin jatkaisi matkaansa.

//Yh sori jos tässä on jotain kömpelöä tekstiä. Viimeset ”pari” kuukautta oon kirjottanu ja lukenu melkeen pelkästään enkuks. >n> Ja oletuksena nyt voi olla, että mikäli Alanikselta ei tuu mitään sanottavaa, mihin Bralhon ehdottomasti haluaa vastata, ni se häipyi tuosta omille teilleen.//