Murta- Yllättäviä kohtaamisia // Chryseis & Qummitus

[Suzume]

///Aloittelin sitten tänne :)khyll on mahti otsikko, juuh...//



Elya



Murta. Pitkästä aikaa. Aamupäivän aurinko paistoi kirkkaasti myyntikojujen ylle, jossa kävikin jo melkoinen hyörinä. Kauppaa käytiin kovalla tahdilla, silmiä siristellen kirkkaalta paisteelta. Mutta ei aurinko lämmittänyt, ehei. Pureva pakkanen piti huolen, ettei kenellekään tulisi liian kuuma.
Lumihanki oli kovin tamppaantunut keskeltä katua, mutta katot näyttivät siltä, kuin olisivat saaneet niskaansa ison kauhallisen tomusokeria, ja harvojen pensaiden ja kasvien oksat notkuivat lumen painosta katkeamaisillaan. Viime öiden kovat pakkaset olivat yllättäneet kaikki, nyt sitten haalittiin hinnalla millä hyvänsä vilttejä ja polttopuita.

Kylmin talvi pitkään aikaan oli myös keskeyttänyt valtiaan vakoojan matkan. Murtaan piti siis jäädä joksikin aikaa, kai samalla voisi hieman töitäkin tehdä.
Elya asteli ulos majatalosta ja kilisytti nahkaista kolikkopussiaan mielissään. Rahaa oli jäänyt vielä sen verran, että nyt hän voisi hemmotella itseään hieman, ja ostaa jotain kaunista. Ei törsäillä, vaan jotain pientä, pientä vain. Tai niinhän sitä aina vakuutettiin itselle, kunness löytyi jotain kaunista, sitten vielä vähän lisää... Eeeeii. Tänään ei oltaisi isoilla ostoksiila.
Elya veti keuhkonsa täyteen kaupungin raikasta, kylmää ilmaa ja lähti kohti kojuja. Heti ensimmäinen tuulenpuuska teki selväksi, että ilman kunnon vaatteita täällä jäätyisi. Elya kietaisi harmaan, nilkkoihin asti ylettyvän kaapunsa vielä tiukemmin ylleen. Musta, röyhelöinen muttei liian mahtipontinen mekko oli onneksi pitkähihainen, epäonneksi helma oli vain hieman polvista alaspäin pitkä.
Pitkät saappaat eivät olleet parhaat tähän säähän mutta saivat kelvata. Hiukset hän oli kerrankin avannut, pitkät hopeanvaaleat hieman pakkasesta kihartuneet hiukset laskeutuivat pitkälti selkään. Muutamaan lettiin oli pujoteltu valkoisia helmiä.
Kierrellessään ympäriinsä Elya etsiskeli katseellaan samalla jotain raportoitavaa. Eihän kukaan rupeaisi avoimella paikalla vastarinnasta puhumaan, mutta varuillaanolosta oli muodostunut tapa, tapa josta ei oikein päässyt eroon. Vaikka tänään hän aikoi pitää vapaata, ellei jotain oikein mehukasta sattuisi vahingossa kuulemaan. Noh, nyt pitäisi löytää jotain ostettavaa.

Kierreltyään jonkun aikaa löytämättä mitään joka olisi tuntunut ostettavan arvoiselta tai ylipäätään sopinut hänen melko vajanaiseen budjettiinsa, neitonen pysähtyi katselemaan muutaman kissanpennun leikkiä kadun reunaan. Niiden vieressä istuskeli rääsyihin pukeutunut mies, joka näköjään kauppasi jotain. Ihmiseltähän tuo näytti, mutta lakki peitti kasvot niin hyvin, ettei oikein voinut olla varma. Mies kohotti katseensa, vilkuili ilmeisesti päiväuniaan häirinnyttä haltiaa.
"Haluaisikos neiti ostaa jotain? Minä tietäisin nimittäin just tuohon siroon ranteeseen sopivan korun," mies kaiveli rähjäisen näköistä laukkuaan. Hetken etsittyään köyhä kauppias nosti laukusta kauniin hopeaisen rannerenkaan, jossa roikkui sininen pieniä timantteja kimalteleva kuu. Juuri sitä "pientä ja sievää," mitä hän oli etsinyt. Elya kaiveli muutaman kolikon pussistaan ja kumartui katsomaan korua tarkemmin, mutta samalla hänen tunsi kurkulleen painuvan puukon kylmän terän.

"Mitäpäs jos antaisit vain kaikki rahat, niin ei satu, neiti." Mies virnisti mädäntyneillä hampaillaan. Juuri tällaisia tilanteita Elya olisi halunnut välttää. Ei hän tahtonut tehdä itsestään numeroa keskellä kaupunkia, ei. Tuollaiset törkyiset niin-sanotut-kauppiaat olivat suorastaan raivostuttavia, eikö sitä vain voinut käydä kauppaa rehellisin keinoin. Mutta kauppatavarakaan ei näyttänyt kovin lailliselta, miten muuten kuin vohkimalla kauppias oli saanut itselleen noin arvokkaan näköisen korun?
Varastanut sen varmaan toiselta haltialta, tai suoraan koruliikkeestä. Korun alkuperän miettiminen saisi kuitenkin jäädä hetkeksi, sillä kylmä teräs painui tiukemmin kiinni kaulan ihoon, osoittaen ettei tämän puukon kanssa leikittäisi. Elya huokaisi.
"Olisin kyllä mielelläni ostanut tuon korun. Mikä epäonni." Samalla Elya käänsi katseensa suoraan miehen silmiin. Hän kohotti sormensa auki kämmenselkä ylöspäin. Mies alkoi paniikissa kakoa, saamatta henkeä. Kauhuissaan olevat silmät tuijottivat verentaitajaa. Elya puristi kätensä nyrkkiin. Miehen silmät muljahtivat, ja pää notkahti sivulle. Elya avasi kätensä nyrkistä ja etsi pulssin kaulasta. Hyvä, sydän löi yhä.
Helpotus.
Hän oli pystynyt kontrolloimaan voimiaan sen verran, ettei ollut tappanut varasta.
Joskus vain itsehillintä petti, ei hän voinut sille mitään.
Haltia nappasi miehen vierestä rannekorun ja jätti tilalle muutaman lantin. Kissanpennut olivat jääneet katsomaan tapahtunutta. Ne vilkuilivat vuorotellen Elyaa, vuorotellen pyörtynyttä ukkelia. Elya kumartui silittämään toista pennuista, jolloin musta katti rääpäisi rannekorun hänen kädestään ja nappasi suuhunsa. Sitten pentu juoksi niin kovaa kuin tassuistaan pääsi viereiselle kujalle.
Haltia kirosi mielessään. Hei, minähän maksoin siitä! teki hänen mielensä huutaa, mutta mikäpä tilanteessa enää auttoi.
Koru oli viety, ei voinut mitään: Elya oli kerennyt kuitenkin tykästyä siihen.
Joten neito asteli pimeälle sivukujalle. Tällainenhan ei saisi häntä pelkäämään! Hän saattaisi löytää pennun, sekä tärkeämpää-korunsa. Ja vaikkei löytäisikään, sopiva oikotie majatalolle kulki tästä läpi. Mikäs kiire tässä olisi.
Hän vilkaisi vielä kauppiaanretkua maassa... Ehkä mies saisi olla tällä kertaa. Oppipahan toivottavasti tekemään jatkossa reiluja kauppoja. Ensimmäinen askel kattojen varjostamalle pimeälle kujalle oli vaivalloinen ja Elyan piti ottaa seinästä tukea: viimeksi eilen hän oli käyttänyt kykyjään suorastaan liian paljon, eikä voimien ylivienti tiennyt mitään hyvää. Katu edessäpäin oli sumea, mutta hetken aikaa räpyteltyään ja seisottuaan seinään nojaten kaikki tarkentui näkökentässä, ja matka sai luvan jatkua. Hieman vielä horjahtaen Elya lähti astelemaan kujaa pitkin.


// Kökköinen alku anteeksihh... yh lyhyttttt.. :-[// 

[Chryseis]

// Ahahahahahahah....haa. Jos toi oli susta lyhyt, mun nimeni on Katti Matikainen xD

Mest Soraniavon

Mest oli kuljeksinut jonkin aikaa ympäriinsä kaupungissa, myöntämättä itselleen että oli oikeasti eksynyt. Vasta löydettyään torille nuorukainen huokaisi ja antoi itsensä rentoutua. Tällä kertaa faunin ei täytynyt raahata maalaustarvikkeita mukanaan, sillä hän oli päätynyt Murtaan etsimään uusia materiaaleja väreihin. Tietysti hiilet ja luonnoskirja olivat mukana, mihinkäs taiteilija muka lähtisi ilman niitä. Mestillä oli myös päällään hovitaiteilijan paita, sen ansiosta hän olikin päässyt Murtaan maksutta.
Faunia ei innostanut vilinässä kulkeminen, joten mies luotti tällä kertaa suuntavaistoonsa ja oikaisi varjoisten kujien kautta. Ehkä pian olisi aika kulauttaa jotain kurkusta alas, ehkä kädä maistamassa jotain paikallista pikkupurtavaa.
    'Aivan kuin varjot olisivat viileämpiä täällä kuin pääkaupungissa...' omituinen ja turha havainto, mutta se nyt vain tuli ajateltua. Havainnon perään fauni huomasi, että häntä kohti juoksi kaksi pientä kissaa - toinen piti, mitä epäkissamaisimmin, suussaan jonkinlaista korua.
    'Jahas... haltiakissoja?' Fauni kyykistyi ja nappasi korua kantavan mustan kissan syliinsä. Se alkoi heti hamuilla kynsillään faunin käsiä, Mest ei välittänyt, ja suu kiinni päästi närkästynyttä maukumista. Toinen kissa pysähtyi katsomaan kiinni jäänyttä veljeään säikähtäneenä.
    "Eihän tuollainen sovi!" Fauni lausahti. Samassa hänen käsissään roikkuikin kainaloista nuori haltiapoika, jonka jalat hipoivat maata. Koru oli yhä pojan suussa. Hyvin suuttuneena poika riuhtaisi itsensä irti faunin otteesta ja töpsähti takapuolelleen maahan.
    "Anna minun olla, tämä koru on minun!" Värikkäämpi kissa loikkasi veljensä olkapäälle, muttei muuttanut muotoaan.
Mest jäi seisomaan nuoren haltian eteen ja pudisti päätään tekovihaisena.
    "Niinpä niin, oikeasti tietysti tapasin huonosti voivan neitosen, teeskentelit auttavasi ja varastitkin korun," Mest arvaili. "Tai sitten löysit sen maasta ja pakenet nyt sen omistajaa joka näki sinun noukkivan sen maasta ja väität kiven kovaa että löytäjä saa pitää. Se sääntö ei päde, pikkukaveri."
Haltiapoika näytti menneen sekaisin puhetulvasta. Mest käytti sitä hyödykseen.
"Annahan se tänne niin etsin oikean omistajan puolestasi enkä tee teistä ilmoitusta vartijalle", fauni huoahti.

Kirjava kissanpoika maukaisi veljensä korvaan, joka sanaakaan sanomatta nousi ylös ja länttäsi korun faunin ojennettuun käteen, jossa oli liuta kissana raavittuja jälkiä jotka eivät tietenkään vuotaneet verta vaan tihrusivat pienesti vettä. Kirvelivät kyllä varsin ikävästi.
Haltiapoika kissa olkapäällään käveli pois, katsahti vielä taakseen, näytti nyrpeää naamaa ja juoksi tiehensä.
Mest oli jatkamassa matkaansa suuntaan josta kissat olivat juosseet, ja huomasi jonkun kulkevan häntä kohti. Koru kädessään fauni tihrusti hämärässä ja pitkä, valkoinen letti roikkui melkein polvitaipeissa asti kun fauni hieman kumartui sivulle nähdäkseen paremmin.
    "Päivää. Jahtasitko sattumalta kahta pientä kissaa?" Soraniavonin silmissä oli tavanomaisen ystävällinen kiilto.

/Anteeksi muuten kesto, odottelin hetken että kuka oikein vastaa ensin mutta taisinpas olla minä :'>

[Suzume]

Elya Korpinsydän



Pimeällä kujalla astellessaan Elya manaili itsekseen. Typerät typerät typerät typerät keppostelijat ja taskuvarkaat ja kakarat ja rosvot ja lumimyrskyt ja päänsäryt ja... Kiroaminen itsekseen ei auttaisi kuitenkaan enää mitään, tehty mikä tehty ja tapahtunut mikä tapahtunut. Elyaa vain huimasi sen verran, että hän tiesi ettei olisi kunnon valmiudessa jos joku hyökkäisi. Juuri tullessaan kujan, jonka päästä oli lähtenyt, toiselle laidalle, Elya kuuli puheääniä jotka kiinnittivät hänen huomionsa.Vielä pimeässä tallatessaan hän näki henkilön kurkkaavan kujareunalta. Haltian käsi nousi automaattisesti hieman kouruun pikkurilli suoraan, hyökkäysasentoon joskin hieman horjuvaan koska näkö heitteli vielä missä sattui.

Käsi kuitenkin laskeutui sillä samalla sekunnilla kun Elya näki tarkemmin kujan päässä olevan henkilön - tarkemmin ottaen faunin.

Verentaitaja huomasi faunin hovivaatetuksen, joten antoi ajatuksen vihollisesta kadota mielestään. Hieman vielä tukea seinästä ottaen hän pääsi kujan reunaan, lähemmäs puhujaa. Haltia astahti valoisaampaan kohtaan hieman varoen ja silmiään siristellen vähäiseltä auringonpaisteelta.

"Päivää. Kahta kissaa jahtaan, valitettavasti. Varastivatko ne keppostelijat sinultakin jotain?"
Elya kysäisi. Samalla hän kerkesi tutkiskella faunia.
Tämän silmät olivat kirkkaansiniset ja hiukset pitkät ja leteille sidotut. Eniten verentaitaja pani kuitenkin merkille toisen kädessä olevat raapaisunjäljet. Yleensä Elya tavallaan "aisti" ihmisen tai minkä muunkin eliön sisällä olevan veren. Hän osasi siitä tietää ja paikantaa missä henkilöt olivat, osasi siitä tietää mitä kohtaa kehosta  hän ohjaili tai tulisi ohjailemaan, jos tarve vaati.
Aivan kuin jotkut tunnistivat toisen äänen perusteella, Elya tunnisti veren perusteella... Hän tunsi muiden sydämen pumppaavan veren kaikkialle verisuonistoon. Kellään ei veri ja sen omianisuudet olleet samanlaiset. Halutessaan hän pystyi muistamaan miltä jokaisen veri tuntui, niin hullulta kuin se kuulostikin.
Mutta tämä fauni... Elyalta tuntui todella oudolta olla hänen lähellään. Vaikka kuinka hän yritti kuunnella, tuntea, aistia, hän ei tuntenut sydämen sykettä, ei veren lämpöä tai tuntua hänen suonissaan.

'Eikö hänellä ole verta, vai olenko minä niin heikentynyt etten tunne sitä?' Verentaitaja oli todella hämmentynyt. Asiaa ei auttanut, että faunin käden haavoista näytti vuotavan....vettä?
Elya vilkaisi omaa kättään, johon ei ollut tähän mennessä kiinnittänyt huomiota, mutta nyt katsottaessa kämmenselkä oli punaisten viirujen peitossa, pisaroita tipahteli maahan melkoisen syvistä naarmuista tiuhaan. 'Miksi ihmeessä haava ei ole jo umpeutunut?'
Elya ei voinut uskoa omaa tilaansa. Miten yksi voimienkäyttökerta päivässä vaikutti hänen kehoonsa näin?? 
Aamu, joka oli alkanut poikkeavankin rauhallisesti näytti menevän aina vain hullumpaan suuntaan.
Ennen kuin fauni hänen silmissään alkoi taas vääristyä kahdeksi ja sumentua, Elya ryhdistäytyi hieman ja yskäisi ääntään, kysyen:
"Satuitko näkemään minne suuntaan kissat juoksivat? Toinen niistä vei minulta erään esineen."


//Jatkan Elyalla nyt sitten vielä tähän väliin c://

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Faunin suureksi iloksi tulija vastasi hänen kysymykseensä, vieläpä tavalla joka viesti naisen olevan tosiaankin korun oikea omistaja. Näillä näkymin päivän hyvä työ olisikin tässä.
    "Oi, eivät suinkaan..." fauni tutkaili itsekin, hienovaraisesti tietysti koska avoin tuijottaminen ei kuulunut hovin tapoihin, uutta tuttavuutta. Kujan varjo saattoi hieman valehdella, mutta Mest huomasi haltian silmät hurmaavan vihreiksi ja hiukset kauniin hopeahtaviksi... Mies ravisteli itsensä takaisin todellisuuteen. Hopeakutri tuntui voivat huonosti, ainakin päätelleen tämän hieman horjuvasta olemuksestaan.
   "Tuota, voitko hyvin?" Mest astui hieman lähemmäs. "Näytät hieman pahoinvoivalta" fauni vilkaisi vierasta suoraa kasvoihin "ja kalpealta."
Eipä haltia kuulostanutkaan järin terveeltä.
   "Itseasiassa pidin heille pienen saarnan ja päästin heidät menemään." Fauni osoitti suuntaa jonne pojat olivat liuenneet. "Mutta taidat olla enemmän huolissasi tästä kuin heistä?" Fauni ojensi korun naiselle. "Ja tuota noin... saanen osoittaa, että olen hieman huolissani tilastasi juuri nyt... Saanko kysyä nimeäsi?" Fauni nyökkäsi ikäänkuin myöhäisenä tervehdyksenä ja esittäytyi kumartaen pienesti, pitäen sinisten silmiensä katseen naisen vihreissä. "Mest Soraniavon, valtiaan hovitaiteilija." Kuvitteliko fauni vain, vai olivatko juovat haltian kädessä verta?

//Lyhyt, mutta vastustin kiusaukseni autohitata Elya pökräämään prinssinsä käsivarsille x'''D Miksi pidentää kun kyseessä on kuitenkin vuoropuheluvaihe...

[Suzume]

Elya


Elya yritti herätellä itseään takaisin kuntoon. Miksi juuri tänään, kaikista päivistä hänelle kävi näin? Toki oli totta, että hän oli lähiaikoina entistä enemmän ollut huonovointinen, ja paniikkikohtauksiakin oli tullut useampi. Eihän tällaisen pitäisi hänen elämäänsä haitata... Tosin joku muu saattaisi väittää Elyan huolehtivan itsestään liiankin vähän. Phyh, kyllä hän näistä hengissä selviäisi, ainakin se olisi tarkoitus. Mutta tänään jokin oli pahemmin pielessä: haavat kädessä eivät umpeutuneet, hänen verensä ei hyytynyt kuten normaalisti. Tasapainokin meinasi aika ajoin tehdä tepposet.

Fauni kysyi haltian vointia.
"Kaikki on hyvin... Kiitos huolenpidosta," tämä vastasi vähätellen. Se nyt tästä vielä puuttuisi että hän rupeaisi ääneen vollottamaan sairastelujaan. Ei, nämä asiat hän ratkaisisi itse. Kalpeus oli levinnyt haltian kasvoille, mutta Elya moitti itseään; tälle olotilalle hän ei antaisi valtaa.

Uuden tuttavan todetessa pikku varkaiden lähdöstä Elya suunnitteli lähtevänsä perään. Ajatukset kuitenkin haihtuivat, kun fauni ojensi juuri samaisen hopeakorun haltialle takaisin.
"Kiitos paljon," Elya hymyili. Sumeus esti katsomasta kunnolla, mutta kyllä hän korun tunnisti samaksi jonka hän oli kadottanut jonkin tovi sitten.
Fauni esittäytyi. Mest Soraniavon? Nyt kun mietti, kyllä hän oli nimen ennenkin kuullut. Taitelija oli maineikas ja taitava, huhut sanoivat. Elyan oli helppo uskoa nämä huhut todeksi.
"Ilo tavata teidät. Olen Elya Korpinsydän," Verentaitaja esittäytyi vuorostaan niiaten hymyillen toiselle. Ei ollut mitään syytä rueta hujaamaan henkilöllisyyttään, kun valtiaan hovissa työskentelevälle puhuttiin.
"Kaunis ajatus, kun huolehdit, ja kiitän sinua siitä. Olen kuitenkin aivan kunno-
Lause jäi vihreäsilmiseltä kesken, kun hänen jalkansa pettivät alta. Tieto siitä, että hän kaatuisi kohta, levisi hetkessä mieleen. Horjahtaessaan eteenpäin Elya tuijotti maata... Jalat eivät liikkuneet kuin hän olisi halunnut, tai sitten hän oli menettämässä tajunsa. Kova laatoitus näytti kuitenkin helpottavalta, mutta todella kivuliaalta lepopaikalta, jolle hän päätyisi aivan kohta.
Tänään sitten ei ollutkaan kaikki aivan niin kunnossa kuin hän oli todennut. Tai no, vakuutellut itselleen.

// vaikka kuinka välttelisin Elyan pökräyskohtausta niin valitettavasti se oli väistämätöntä x'''D hupsiii...

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Fauni huomasi heti naisen olevan huonommassa kunnossa kuin antoi ymmärtää. Jo silloin, kun haltia vielä vähätteli huonoa vointiaan Mest sorkkaili muutaman askeleen lähemmäs ja valmistautui antamaan toiselle tukea. Taiteilija sai kuitenkin huomata varsin nopeasti ettei tuki riittänyt. Faunin korvat säpsähtivät pienestä säikähdyksestä ja olkapäät kävivät hetkeksi korvissa, kun mies syöksähti kylmän maan ja haltianaisen väliin. Lopputuloksena Mest päätyi istumaan yksi polvi maassa ja pitäen toista kättä Elyan olkapäällä, toista naisen vyötäisillä. Fauni hymähti hämmentyneenä ja hitusen vaivaantuneena. Haltian pää retkotti ainakin osin faunin oikean olkapään yli. Mest yritti nostaa Elyaa hieman ylemmäs, jottei toinen valuisi enää yhtään syvemmälle hänen syliinsä.
   "H-hoi..." Mestiä saattoi punastuttaa vähän. "Oletko aivan varma että olet kunnossa?" fauni pyrki varovasti ravistelemaan naista enemmän tai vähemmän hereille. Jostain pääsi kylmä tuulenpuhuri livahtamaan kujalle ja toi mukanaan ikävän ujelluksen lisäksi tujauksen hyistä puuterilunta, mistä osa läjähti suoraa Mestin niskaan.
  "Itse asiassa en kysele enää, sinut pitää saada jonnekin lepäämään. Sitten saat vakuutella itsellesi että voit hyvin..." Hovitaiteilija sanoi, ei vihaisesti mutta tuiman iloisena, ja punnersi seisomaan tukien haltiaa edelleen. Fauni muisteli missä olikaan nähnyt mukavan majatalon. Täytyisi palata takaisin torin suuntaan ja kääntyä ennen sitä oikealle, sen verran Mest uskoi muistavansa suuntia.

//En tiiä onko se tajuissaan joten pystytkökävelemään-klisee saa jäädä ^^' Enkä viittiny enempää autohittailla, mut jos haluut niin saat mun puolesta pelata nää sinne jonneki minnelie :'D Ja jos et approovaa Mestin tapaa ottaa kaatuva haltia kiinni, Elya voi ilmaista sen läimäytyksellä x'''D

[Suzume]

Elya Korpinsydän

Hovitaiteilija oli napannut Elyan kiinni, ennen kuin hän oli iskeytynyt maahan. Haltia kiitti mielessään hyväsydämistä faunia, suu kun ei siihen tällä hetkellä pystynyt. Elya piti silmiään raollaan, mietti antaisiko unenomaiselle tilalle periksi vai pysyisikö vielä hetken nipin napin valveilla. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.Haltia kuunteli Mestin moitteita hiljaa. Hän tunsi, kuinka nousi pystyyn, ei kuitenkaan omin voimin vaan toisen avustamana ja tukemana.
"Ei tarvitse, kyllä minä tästä.Olen tottunut..." Elya yritti näin sanoa, mutta puhuminen jäi kuiskauksenomaiseksi värinäksi, joka pysähtyi jonnekin haltian huulille ja teki sanoista epäselvää muminaa.

Haltia tunsi kuinka toinen rupesi auttamaan häntä eteenpäin, luultavasti suuntana joku majatalo. Tätä hän oli viimeiseksi halunnut, joutua muiden taakaksi omien asioidensa takia.
Kadun muuttuessa valoisammaksi ja pakkasen pistellessä poskipäitä, Elya kuiskasi Mestille vielä jotain. Oliko se sitten kiitos vai anteeksi, siitä ei hän itse selkoa ottanut. Sitten haltian silmäluomet valahtivat kiinni, pimeys alkoi levitä. Hän kuuli vielä hopeisen kuukorun kilinää ranteestaan. Täällä ei kuitenkaan ollut kuuta saati tähtiä, vain pelkkä mustuus. Kylmyys kietoutui haltian ympärille ja hän sukelsi, sukelsi siihen pimeyteen mitä hän oli aina inhonnut.

* * * * * * * * * * * *

Kylmyys ei enää pistellyt Elyan poskia.
Pikemminkin lämpö, joka levisi hänen kasvoillensa nipistellen samalla kun lämmitti ihoa. Haltia piti silmänsä vielä kiinni, mutta alkoi tunnustella ja kuunnella olinpaikkaansa, samalla kun hänen muistikuvansa alkoivat selkeytyä ja hahmottua sieltä täältä.
Hän makasi sängyssä, sen hän tunsi. Kadun ääniä kuului kaukaa, kuin vaimennettuna; ikkuna peitti osan äänistä. Huoneessa tuoksui jonkinlainen yrtti, ilmeisesti petivaatteiden hajustamisessa tai huoneen raikastamisessa käytetty. Tuoksu oli makeantuntuinen ja hento. Nämä asiat todettuaan haltia koitti liikuttaa kättään. Vasemman käden sormet koukistuivat ja suoristuivat normaalisti, tosin pakkasen jäljiltä hieman kankeina. Oikean käden kohdalla hän sävähti.
Kipu oli pistävää, eikä Elya uskaltanut yrittää äkkiseltään tehdä kädellä mitään. Kuinkahan kauan hän oli nukkunut? Ei varmaankaan kauan. Olo ei tuntunut niin levänneeltä että olisi kerennyt puolta päivää taju kankaalla viettää.

Hetken kuunneltuaan ja levättyään Elya avasi hitaasti vihreät, hohtavat silmänsä.
Sitten haltia yritti nousta istumaan. Mutta katto oli lattiassa, seinät vinossa ja kaatuivat häntä kohti, pääkipu lävisti kovalla sirinällään ja yritys jäi horjahtamiseen takaisin tyynyn viereen. Huimaus hellitti hieman, ja Elya nousi uudestaan, tällä kertaa paremmalla menestyksellä, istumaan sängylle.

Hovitaiteilija, Mest, istui sängyn lähellä olevalla tuolilla.
Elya oli hieman hämmentynyt. Fauni oli auttanut lähes tuntemattoman haltian majataloon lepäämään, vaikka olisi ihan hyvin voinut jättää hänet pakkaseen jäätymään.

Tällaista henkilöä luonteeltaan Elya ei ollut koskaan tavannut. Ei silti, maailma, jossa hän eli, oli täynnä valehtelua, petosta ja tekaistuja hymyjä sekä persoonia. Niin kuin puolet hänestä itsestäänkin. Siksi tällainen vilpitön hyvä teko, tai itse asiassa monta sellaista, oli Elyalle aivan uutta.
"Kiitos", oli ainoa sana johon haltian suu tällä hetkellä taipui.

Hän katsoi Mestiin tarkemmin ja jatkoi:
"Kiitos paljon. En tosin osaa ymmärtää, miksi autoit minua niin. Voin vain kiittää ja toivoa, että annat minun korvata äskeisen jotenkin."

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Fauni istui hiljaisessa huoneessa tuolilla piirrellen jotain pienikokoiseen luonnoskirjaan oksalla, jonka sisällä oli ohut hiilitanko mikä pilkisti ulos toisesta kärjestä. Tuuli yritti välillä päästä sisään ikkunasta, mutta fauni oli laskettuaan haltian sängylle varmistanut ainakin kahteen kertaan että lasinen luukku pysyisi kiinni.
Soraniavon piirsi vielä muutaman viivan luonnokseen, jonka tunnisti heti luonnostelmaksi nukkuvasta Elyasta. Fauni oli myös merkinnyt millä tavalla valo tuli ikkunasta huoneeseen ja lankesi osittain haltian yli. Naisen osoittaessa heräämisen merkkejä valkohiuksinen sujautti vihon ja kynän nopeasti takaisin pieneen vyölaukkuun ja kohensi hitusen asentoaan.
Korpinsydän pääsi joten kuten istumaan ja faunin ihmetykseksi näytti ja kuulostikin hieman hämmentyneeltä.
  "Ei kaikkea tarvitse ymmärtää, riittää että hyväksyy." Mest hymyili. "Minulla ei ollut mitään syytä jättää sinua kylmään, eikä liioin olla auttamatta. Jokaisella on oikeus saada apua, eikä siitä vaivaakaan ollut."

Tosiaan, eihän faunilla ollut mikään kiire minnekään. Hänellä oli aikaa vaikka millä mitalla, eikä väriaineiden etsimisessä koskaan kannattanut hötkyillä. Yleensä parhaat värit löytyivät sattumalta. Värien löytyminen saattoi johtua kompastumisesta, väärinkäsityksestä tai mistä tahansa, joskus niitä vain oli mahdoton löytää jos etsi järjestelmällisesti.
  'Hänen hiuksensa...!' nuorukaisen mieli kirkastui, se taisi näkyä ulospäinkin valpastuvana katseena.
   "Niin tuota" ei fauni olisi mitään korvausta avustaan vaatinut, mutta jos nainen kerran itse kysyi niin miksi ei. "Itse asiassa..." Mest soperteli vähän, kuin keräten itseään. Oliko miehen poskipäissä havaittavissa hieman punertavampaa sävyä? "Jos ihan totta puhutaan olen täällä etsimässä uusia pigmenttejä maaleihini... Tuumailin, josko... äh.." fauni hieraisi vaivaantuneena niskaansa. "Hiuksesi... voisinko mahdollisesti saada muutaman kiehkuran? Saisin varmasti valmistettua uudenlaista sävyä."
Mestin vyölaukussa kulki aina mukana pienet sakset, joita fauni käytti esimerkiksi herkkien objektien kuten hiusten tai keijujen kankaan leikkaamiseen, ettei materiaali vahingoittunut. Ehkä niille tulisi taas käyttöä.

//Pitäs varmaan pian palata ulos niin saadaan Kamir mukaan? c:

[Suzume]

Elya Korpinsydän


Haltia suunnitteli jo miten korvaisi Soraniavonille tämän avun. Iloksensa Elya huomasi faunin näyttävän siltä että oli keksinytkin jotain. Toisen miettiessä Elya nousi hitaasti ylös ja käveli vähän vielä horjahtaen ikkunaan. Ulkona aurinko paistoi jo heikommin ja pakkanen kuritti kadulla kävelijöitä. Kylmä ilma tunki jopa ikkunan läpi, hohkaen Elyan käsiin. Hän katseli lasia, hengitti siihen huurteita. Ne haihtuivat nopeasti mutta jättivät sulaneena jäljen ikkunaan.
Sitten haltia kääntyi takaisin Mestin puoleen tämän esittäessä pyyntönsä.
"Mikäs siinä. Käy oikein hyvin." Haltia hymyili iloisesti Mestille samalla kun kieputti yhtä hopeista suortuvaa sormensa ympäri. Ei ollut yllättävää, että hovitaiteilija oli kaupungissa taiteen takia.
"Jos voin tehdä hyväksesi vielä jotain muutakin, kerrothan?"
Hiustupsu sinne tai tänne. Se oli pienintä mitä toinen voisi pyytää.


//suberyberkyber lyhyttä tekstiä anteeksi siitä

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Fauni hapuili pieniä saksia vyölaukkunsa pohjalta. Hiljaa mielessään mies mietti jo millaista sävyä saisi aikaan jos sekoittaisi hopeisen hiuksen mukana minttua tai hopearuusua. Soraniavon nousi tuolistaan ja otti vaadittavat puolitoista askelta nuoren haltian suuntaan.
    "Oi ei, tämä riittää mainiosti" Mest hapuili, ehkä hieman vaivaantuneena, Elyan hiuksia. "Värejähän minä täältä haen. Tätä tilannetta en kuitenkaan osannut odottaa..." Fauni leikkasi mahdollisimman siististi, mahdollisimman tyvestä ja mahdollisimman huomaamattomasta paikasta läheltä niskaa. Miehen käteen jäi alle upuolen sentin läpimittainen suortuva hiuksia, minkä hän sujautti vyölaukusta onkimaansa pieneen, punertavaan kangaspussukkaan.
    "Tarkoitin, että harvemmin törmää henkilöön jonka hiusten väri säväyttää tällä tavalla." Mest kohotti pussukan nenänsä tasolle. "Jää nähtäväksi millaista väriä näistä saa!" Fauni kuulosti aika lailla niin hyväntuuliselta kuin mitä olikin sujauttaessaan pussukan takaisin laukkuunsa. Saattoi tuntua mahdottomalta saada väriä irti hiuksista, mutta fauni ei käyttänytkään alkemiaa. Hovitaiteilijan oma magia oli avain hänen maaliensa pigmentteihin, ja magialla tunnetusti pystyi vaikka mihin.
    "Ai niin, kätesi!" vuohikorva muisti. "Luuletko että sille pitäisi tehdä jotain?" Mestin oma käsi oli jo normaalin näköinen, haavat eivät enää vetistäneet ja jos ne huomasi ne näyttivät vaivaisilta paperihaavoilta. Fauni ei viitsinyt alkaa jälleen kyselemään haltian yleistä vointia, hänestähän saisi vallan ylipaapovan kuvan.

[Suzume]

Elya Korpinsydän


Elya pöyhytti hieman leikeltyjä hiuksiaan ja naurahti faunille.
"Olen kyllä kuullut ettei monella ole samanvärisiä, mutta on hauska kuulla että hiukseni ovat noinkin erikoiset", hän hymyili. Mest oli ystävällinen, mikä oli mukavaa vaihtelua pimeyteen missä hän aikansa vietti. Silti, tällaisia henkilöitä kohdatessaan synkkyi aina haltian mieli, hän tiesi, että valheiden ja salailun lenkki kiristyi kiristymistään.

Haltia katsahti käteensä. Haavat eivät olleet vieläkään umpeutuneet. Hän repäisi mekkonsa hihasta irti silkkisen hopeanauhan, ja kietoi sen nopeasti kätensä ympärille. Sitoessaan sen solmulle haltia irvisti vihlonnalle, mutta vaihtoi ilmeen lähes samantien hymyyn.
"Tämä riittää, kaikki on hyvin."
Ei olisi mitään syytä huolehtia moisesta nyt.

Hetken ajan Elya ajatteli kaiken olevan hyvin. Sitten hän kurtisti kulmiaan. Kuvitelmaako vain, vai sekoittuiko huoneen yrtintuoksuun jotain muuta? .... Savua?
Pistävä haju tuli aina vain voimakkaammaksi. Päätä särki jo pelkästään siitä. Miksi ihmeessä majatalossa...
Ajatukset keskeytyivät kun seinien toiselta puolelta alkoi kuulua paniikkisia huutoja. Ja rätinää, huminaa... Peräisin liekeistä.

Vihreät silmät laajenivat totuuden valjetessa. Elya tuijotti Mestiä muutaman sekunnin suu auki, kunnes vetäisi hihan suunsa eteen.
"Tulipalo! Älä vain hengitä savua!"
Hän tarttui faunia kädestä samalla singahtaen ovelle ja tarttui kahvaan. Metalli poltti kuumana, ja Elyan oli pakko repäistä kätensä pois. Kuumuus alkoi nousta kun hän paniikissa mietti mitä tehdä. Äänistä päätellen liekit eivät olleet vielä oven kohdalla. Kuolisivatko he tähän huoneeseen? Hetkenkin viivyttely toisi tappavaa lämpöä lähemmäs oikealta. Savua oli jo sankasti huoneessa, haltia yritti hengittää sitä niin vähän kuin mahdollista.
Siinä muutaman sekunnin ajassa kun hän oli alkanut panikoida, vastaus pomppasi hänen silmiinsä. Niinpä tietenkin! Elya potkaisi oven alempaan saranaan napakan potkun. Ja uudestaan. Hänen nilkkansa huusi armoa kovalta metallilta, muta sarana antoi periksi ja ovi kolahti raolleen. Hän veti syvään happea, sitä vähäistä mitä saatavilla vielä oli.
Haltia kiskoi Mestin mukanaan savua täynnä olevaan käytävään. Kreivin aikaan: liekit nuolivat kattoa, muutaman metrin päässä kaksikosta. Vaistomaisesti Elya lähti juoksemaan vasemmalle, riuhtoen faunia kädestä pitäen. Portaat alas juostiin vauhdilla, kirjaimellisesti liekit perässä jahdaten.
Juuri kun Verentaitaja kerkesi luulla, ettei ovi olisikaan täällä ja että he palaisivat poroksi tai tukehtuisivat savuun, puinen uloskäynti, jota käytettiin kauppiaiden toimitusten vastaanottoon, ilmestyi heidän eteensä.
Lukossa.
Elya kirosi itsekseen ja joutui vihdoin haukkomaan henkeä, mutta saikin keuhkoihinsa ison määrän tuhkapölyä. Haltia yski vaivalloisesti vedet silmissään. Nyt piti toimia, muuten he kuolisivat, eivätkä jalatkaan huutaneet hurraata idealle uusista saranapotkuista. Mestin hän ainakin halusi pelastaa.
Sen enempää ajattelematta Elya nappasi hopeanauhan irti ja repäisi kämmenen haavansa pahemmin auki. Hän antoi veren virrata lattialle.
Sitten hän pyöräytti oikean kätensä rannetta ja viilsi ilmassa viistoon oven edessä. Veri maasta ja hänen kädestään seurasi liikettä, ja sivalsi oven keskeltä halki. Elya potkaisi oven kunnolla auki ja työnsi Mestin ulos vauhdilla. Sitten hän hyppäsi oviaukosta sivukujalle itsekin, juuri kun liekit saavuttivat kohdan jossa hän oli äskön seissyt.
Vihreäsilmäinen rojahti lumihankeen yskimään. Happi alkoi pikkuhiljaa virrata taas ja pakkanen alkoi pisteillä keuhkoja. Punaiset läikät täplittivät lunta käden vieressä. Nyt hän oli ainakin paljastanut friikkivoimansa ja kunnolla...
"Oletko- yskivä haltia sai vaivoin sanottua- "kunnossa, Mest?!"


//autohittauksen maailmanmestari Suzume esittäytyy... :c

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Elya näytti pysähtyneen hetkeksi kuin miettimään jotain. Ilmeisesti yrttien tuoksu oli puolivuohen nenään niin voimakas, ettei mies saanut savusta mnikäänlaista havaintoa ennen kuin huoneen ulkopuolelta kuului liekkien räiskyntää ja huutoja. Mest valahti kalpeammaksi kuin normaalisti oli ja katsahti monttu auki tuijottavaa haltiaa epäuskoisena mutta vallan tietoisena siitä, ettei kyseessä ollut vitsi.
"Eäh?" Mest äännähti kun Elya riuhtaisi hänet ovelle. Kuuma kahva sai Mestin hieman irvistämään - ja sitä seurannut potkujen sarja melkein sai faunin haukkomaan henkeään. Onneksi ei kuitenkaan, sillä savu oli jo tunkeutunut huoneeseen. Ovi rämähti saranoiltaan ja siinä samassa katosi hovitaiteilijan mielikuva hennosta haltiatyttösestä. Miestä vähän pelotti.

Savu kirveli Mestin silmissä kun Elya säntäsi fauni mukanaan käytävään. Mest yritti olla kompastumatta ja vilkaisi taakseen vähän väliä - se oli virhe. Takaa erottui aivan selvästi käytävään lyyhistynyt, palava ruumis... se oli majatalon nuori apupoika. Fauni käänsi katseensa eteenpäin, juuri ajoissa ennen portaita joissa olisi varmasti kaatunut, ja piti toista kättä suunsa edessä. Mest hengitti paitansa hihan läpi, mutta silti savun maku alkoi maistua miehen suussa.
Kuumuus oli hirveä. Varsinkin silloin kun Elya yritti avata ovea, joka olikin lukossa. Faunin suonissa kiertävä vesi virtasi vuolaana ja levottomana kuin kauhusta sykkivä sydän.
  "Hmnh?" Mest inahti kun Elya repäisi haavansa auki. Mies peruutti vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin mutta astui ne saman tien takaisin - hänen selkäänsä poltti. Liekkien lähestyessä takaa ja Elyan veren kerääntyessä lattialle Mest ei tiennyt mitä tehdä. Soraniavon alkoi ajautua paniikkiin. Liekeistä kuuluvat huudot ja tulen tappava rätinä saivat miehen kyynelehtimään vuolaasti ja vapisemaan kauttaaltaan.
Elya teki selväksi, ettei hänen verensä ollut täysin voimatonta. Mest tämän huomatessaan erehtyi vetämään syvään henkeä, mitä seurasi se, että fauni alkoi yskiä kaksin kerroin taipuneena. Tuhka lenteli kaksikon ympärillä ja valkea turkki alkoi kerätä harmautta.

Hyvä kun fauni edes tajusi sitä, mutta samalla hetkellä kun ovi halkesi Elya oli pukannut hänet ulos vasten hyistä lumihankea. Vuotavilla silmillään Mest näki, että haltianainen ehti ulos juuri sillä hetkellä, kun liekit roihahtivat uudesta hapenlähteestä innoissaan täyteen tuhovoimaansa. Fauni ryömi yhä köhien kauemmas ovesta astuen silloin tällöin paitansa helman päälle. He olivat päässeet ulos sivummalta, majatalon edessä oli jo täysi tohina päällä. Veden magian taitajat yrittivät suojata viereisiä taloja ja tulimaagit tekivät parhaansa usuttaakseen liekkejä haihtumaan. Tulos oli vaihtelevaa.
  Mest istui hankella ja hengitti ahneesti kylmää ilmaa, joka tuntui tulipalon hornamaisen kuumuuden jälkeen valtiaan siunaukselta. Haltian kysymyksen kuullessaan fauni ei saanut sanoja suustaan, mutta nyökkäili. Huomatessaan Elyan veren värjäävän hankea punaiseksi mies yskäisi muutaman kerran ja pihisi:
  "Oletko aivan varma että kätesi on...?" Kunnossa, elossa? Jotain sellaista. "Ja mitä se oikein oli? En ole koskaan nähnyt vastaavaa." Lauseen loppua kohden sarvipään ääni alkoi palautua.
  "Äsh, oli miten oli, meidän on parempi lisätä etäisyyttä!" fauni kompuroi jaloilleen jaloilleen ja ojensi auttavan kätensä Elyalle. Kaksikon takana risteilevät hämärät, tosin nyt osin oranssina hehkuvat, kujat tuntuivat kuin turvapaikalta.

//Mest ja tulipalo: kliks

Kamir tänne? Tseh tseh?