|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 12:54:40 GMT 3
Albiino hymyili toteamukselle Verikoirasta. Hän oli saanut oman osansa valtiaan hurtista aikanaan, eikä se piskeistä mielenvikaisin kuulunut hänen suunnitelmiinsa juuri nyt. Muukalainen oli oikeassa, hän oli aivan liian viisas mies tekemään virheitä nyt.
Kesken jätetty ja myöhemmin jatkettu lause sai Lukin kiinnostuneeksi, mutta hän peitti tunteensa hyvin. Hän pani merkille soturin piirteet tämän noustessa ja vapauttaessa hevosensa raskaasta taakasta. Mies oli mainittavan kokoinen, varsinkin nyt kun tätä katseli kyykyssä alaviistosta. Siinä seuratessaan, kuinka mies kiitti oriitaan hyvästä työstä hän oli hetken aikaa melkein pahoillaan siitä, että moinen määrä lihasta ja eläinrakkautta oli muuten niin kieroutunut. Ainakin päällepäin, joskin se puolihuolimaton lause oli jäänyt hänen mieleensä pyörimään.
"Kiitos, mutta ei kiitos", albiino vastasi jätin rojahdettua satulaansa vasten. "Minä säästän sinut siltä näytökseltä. Olen kuullut, että kanssani syöminen vie ruokahalun. Teen kyllä tulen. Lämpö kelpaa minullekin", salamurhaaja hymyili ja viittasi toisella kädellään huolettomasti riivityn suupielensä puoleen. Toisin kuin moni muu kenties hänen sijassaan, hän ei hävennyt kasvojaan. Hänellä ei ollut mitään syytä. Kukaan ei koskaan katselisi niitä rakkautta tuntien, eli hänen ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa rumuudestaan. Ystäviä ei ollut, Warraa lukuunottamatta, ja niin elegantin itseriittoisen nirppanokka kuin koira olikin, eivät senkään pöytätavat kovinkaan kummoiset olleet.
Lisäksi hänen ei tarvinnut kuin katsoa kuvajaistaan aina niinä hetkinä, kun tavoitteen taakka painoi ja sen alle tunsi musertuvansa. Revityt arvet kertoivat, millainen valtias Tháron kansalleen oli ja niistä jokaisen hän aikoi piirtää miehen kasvoille ennen kuin tämä kuolisi.
Vuoristossa oli vähänlaisesti puita, joten Lukki katosi hetkeksi ja palasi mukanaan sylillinen kevyttä kannettavaa. Haettuaan vielä toisen ja kolmannenkin mokoman puuta oli sen verran, että siitä saisi aikaan nuotion ja ylläpitäisikin moista vielä hetken. Kipinärauta löytyi vyöltä ja tuli syttyi ripeästi. Hetken perästä se jo paloi kiitettävällä riemulla, ahmien sekaansa viskeltyjä puita ja valaisten hiljaksiin hämästyvän vuoristolammen harmaat kallioseinät.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 18:31:03 GMT 3
Mies naurahti, kun toinen halusi säästää tätä näytökseltä joka oli albiinomiehen ruokailu. "Usko tai älä mutta sinun naamasi ei ole lähelläkään se pahin jonka olen nähnyt." Kultasilmä totesi juuri ennenkuin toinen katosi hakemaan puita. Soturi kaiveli satulalaukkujaan ja saikin käsiinsä ensin pajunkuori jauheen. Mies nielaisi kitkerää lääkettä ja laittoi pussin vyölleen ettei tarvitsisi etsiä pussukkaa myöhemmin.
Kun toinen sytytteli nuotiota kaivoi soturi esiin eväänsä. Vahakankaaseen oli kiedottu ilmakuivattua lihaa, hajusta päätellen arvokasta juustoa ja siemenistä koostuvaa leipää. Nämä olivat ilmeisesti lähinnä sitä varten, jos saalista ei sattunut löytymään. Montaa päivää ei iso mies tälläisestä söisi, mutta eipä lähimpään kaupunkiinkaan ollut kuin reippaan päivän ratsastus.
Kun tuli alkoi hieman lämmittää mies uusi tarjouksensa ja leikkasi palat jokaista ruokaa toisellekkin. "Syö, tai ota matkaasi." Tämä oli ilmeisesti jonkinsortin kiitos.
Musta Leijona leikkasi palan lihaa ja juustoa, laittoi ne leipäpalan päälle ja puraisi palasen. Katsellessaan liekkejen tanssia risujen kimpussa mies tuntui uppoavan jonnekkin tajuntansa syvyyteen. kesti tovin ja mies vain tuiotti melkein hypnotisoituneena tuleen. Metsä oli melkein aavemaisen hiljainen, kunnes sen katkaisi miehen matalan pehmeä ääni.
"Kun olin 10 jaoin sellini erään eteläisiltä saarilta tulleen miehen kanssa. Hän oli iso, isompi kuin minä silloin ja ajatteli saavansa minusta huoransa pitkien iltojen ratoksi. Se oli yleistä, mutta minut oli siihen mennessä jätetty rauhaan.." Dagmar muisteli tapahtunutta ääneen, puoliksi varmaan itsekään sitä tajuamatta. "Rego kävi kimppuuni yöllä. En muista edes mitä tapahtui, mutta lopputuloksena Regon koko leuka alahampaiden alta oli poissa." Mies sanoi ja piirsi viivan leuan kuopan kohdalle. "Rego ei enään koskaan koittanut käydä kimppuuni ja jopa ystävystyimme. Sen miehen syömistä oli välillä vaikeaa seurata." Dagmar hymähti ennenkuin havahtui hypnoosistaan ja jatkoi syömistään.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 18:48:34 GMT 3
Albiino otti ruoan vastaan muttei syönyt sitä. Ei ainakaan heti. Hän pani merkille, miten mies söi ruokia itsekin ja päätteli, että ne eittämättä olivat puhtaita. Hän olisi kyllä huomannut, jos mies olisi ojentamisen aikana lisäillyt mausteita hänen kappaleisiinsa tai omia ruokia leikatessaan käyttänyt eri veistä tai ottanut toiselta puolelta ruokapalaa. Sellaiset asiat tuli tarkistettua vaistomaisesti kun eli koko ajan veitsenterällä.
Eikä edes pelkän ammatinvalinnan takia, vaan puhtaasti, koska oli syntynyt ihmiseksi.
Vieras päätti ryhtyä puheliaaksi ja selitti, miksei hänen syömisensä katsominen nyt ainakaan yöunia veisi. Lukki kuunteli kohteliaasti ja hymähti aidon, tyytyväisen nauruntapaisen miehen kuvaillessa, mitä oli päällekarkaajalleen tehnyt. Hän tuskin olisi hymyillyt itse tapahtuman nähdessään, mutta näin kerrottuna se siveli mukavasti kaikkea sitä katkeruutta ja vihaa, jota hän kasvatti ja ruokki sisällään.
"Melko hyvin kymmenvuotiaalta", albiino kehaisi jopa aidon vaikuttuneena. "Tosin ikävää, että jäi henkiin. Ikävä kyllä minusta ei tainnut olla yhtä paljon apua, kun rosvojoukko kävi ottamassa haluamansa äidiltäni ja sisareltani ja kiitokseksi naulasi heidät seinään. Muistaakseni purin yhtä, mutta sen jälkeen muistikuvat ovat vähän hataria", Lukki lisäsi keskusteluun omasta puolestaan. Hän ei uskonut jätin valehdelleen äskeistä eikä hänellä ollut syytä valehdella oman perheensä kohtalosta. Ihan kaikkia yksityiskohtia vain ei kannattanut lörpötellä. Ikävä kyllä kyseinen kohtalo oli nykyään niin yleinen, ettei se, naurettavaa kyllä, edes paljastaisi hänen taustastaan mitään.
"Pakko myöntää, etten olisi arvannut sinun istuneen lapsena sellissä. Sieltä harvemmin pääsee valtiaan sotilaaksi. Ainakaan kovinkaan usein", Lukki huomautti ja näersi näppärin sormin palasen juustoa. Varsin hyvää juustoa se olikin, kun sitä nyt enemmän tarkkaili ja haisteli. Mies oli siis rikas. Rikas valtiaan kannattaja, joka juovuksissa huomautti tämän olevan diktaattori ja vihjaili jotain siihen suuntaan, että kenties olisi parempi kun ja sitä rataa.
Jokainen valtiaan riveissä tallaava sotilas oli aivan varmasti kieroutunut paska ja tehnyt hirmutekoja useammankin elämän edestä. Jokin pani silti kyselemään juuri tältä vähän enemmän. Ehkä se oli se aiempi hetki hevosen kanssa. Hänen oli vaikea kuvitella ketään, joka piti hevostaan veljenään, tappamaan ja raiskaamaan kylällistä ihmisiä.
Vaikeaa, muttei mahdotonta. Ei missään nimessä mahdotonta, ja tässäkin tapauksessa eittämättä juuri se vaikean ja mahdottoman välinen mahdollisuusväli oli se, mihin jätti aivan varmasti tipahtaisi.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 19:58:39 GMT 3
Dagmar oli kuullut moisen kertomuksen perheen menetyksestä ihan liian monta kertaa. Siviilien kimppuun hyökkääminen oli aina suurin mahdollinen kunniattomuus ja Dagmar teki aina kaikkensa ettei joutunut niiden ohjeiden toteuttajaksi. Jotenkin mystisesti kylät, jotka piti hävittää saivat varoituksen päivää aiemmin ja vastassa oli vain vanhuksia ja muutama fasadiksi jäänyt taistelija.
"Sitten meillä on jotain yhteistä." Soturi melkein huokaisi toisen kertoessa perheestään. "Koko kyläni poltettiin maantasalle, mutta ei ennenkuin klaanini oli repinyt puolet armeijasta pelkiksi riekaleiksi." Miehen silmänympärykset tummuivat taas kun tämän asento painui hieman enemmän kyyryyn. "Olin silloin 7 talvea nähnyt. Olin ainoa eloonjäänyt, kuten varmaan sinäkin." Mies hymähti.
Dagmar jakoi tarinaansa vain harvoin. Hyvin hyvin harvoin jos totta puhuttiin. Vaikka normaalisti miehen kielenkannat olivat hyvin tiukalla, ehkä tätä miellytti ajatus siitä että kun hän oli poissa, edes joku tietäisi hänen oikean tarinansa, eikä vain niitä kamalia propaganda kertomuksia siitä kuinka Valtias oli muovannut verikoiransa lohikäärmeiden ruumiista ja helvetintulesta. Noh, tottahan se oli omalla tavallaan..
"Odotin kuolemaa areenalla jokainen päivä, mutta isku tuli vasta 11 vuotta myöhemmin." Mies irvisti niin että kulmahammas pilkahti hämärässä. "Se oli pahempi kuin kuolema." Dagmar sylkäisi vaakunan suuntaan.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 20:32:44 GMT 3
Lukki valitsi diplomaattisen hiljaisuuden jätin arvellessa heidän historiansa olevan samankaltainen. Puolittain siksi, että se oli totta ja puolittain siksi, että vaikkei se olisi ollutkaan, ei keskustelukumppanin tarvinnut sitä tietää.
Seuraavat lauseet saivat Lukin jännittyneeksi. Mies kertoi yhdellä lauseella odottaneensa areenalla kuolemaa. Ilmeisesti yksitoista vuotta, sillä isku oli tullut vasta silloin ja se oli laskettavissa kuolemaakin pahemmaksi. Jos tämä mies oli ollut yksitoista vuotta areenalla, ilmeisesti massiivisen teurastuksen jälkeen, mikä ihme sai taistelemaan Tháronin nimiin? Vaakunan puoleen sylkäisemisestä päätellen jätillä ei tosiaan ollut mitään kovinkaan lämpöisiä ajatuksia "herrastaan".
Miksi tämä taisteli riveissä siitä huolimatta?
"Meidän kylämme koostui puunhakkaajista", Lukki tuli möläyttäneeksi vahingossa ihan kokonaisen totuuden. "Meistä ei ollut kovastikaan vastusta. Ryöstettyään kaiken, tapettuaan miehet ja lapset ja väkisinmaattuaan varmaan naaraspuoliset lampaatkin he polttivat ruumiit keossa keskellä toria. Satuin paikalle siinä vaiheessa, kun isästä oli hiiltynyt vasta puolet. Ihan kiva sinänsä, eipä tarvinnut arvailla, että jäikö henkiin", mies totesi ohimennen. Hänen kiinnostuksensa oli kuitenkin nyt aivan muualla kuin omassa menneessään. Hän näki sen joka yö painajaisissaan ja kieltäytyi tietoisesti ottamasta unilääkkeitä painajaiset poistaakseen. Hän tarvitsi unensa kyetäkseen pysymään päättäväisenä. Hänen suurimmasta menetyksestään oli tullut hänen suurin motivaattorinsa.
"Mitä siellä areenalla sitten tapahtui?"
Tämän hän halusi kuulla. Miehen tarina oli täysin käsittämätön. Kenties tarinan loppu saisi siihen edes hiukan järkeä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 21:06:36 GMT 3
Puunhakkaajia. Kuinka järjetön hallitsija antaa tuhota niin vähäpätöisen kohteen, jonka asujat eivät ole varmasti elämässään muuta syntiä tehneet kuin syntyneet ihmisiksi? Dagmarin halveksuntaa "herraansa" kohtaan oli vaikeaa kasvattaa, mutta ei se ainakaan positiivisemmaksi tälläkään muuttunut.
"Mitä nyt gladiaattori areenalla yleensä tapahtuu?" Mies naurahti synkeästi. "Kun kasvoin liian isoksi, enkä päässyt hengestäni tarpeeksi, järjestettiin minulle teloitus." Mies muistelee. Melkein sadistinen hymy nousi Mustan Leijonan suupieliin. "27 kaartin eliittiä ja yksi resuinen kakara. Kahdeskymmenes kahdeksas oli liikaa. Katsoin kuolemaani ja totesin, että saan enemmän aikaa elossa kuin kuolleena. Palkinnoksi sielustani sain vapauden, mutta myös mahdollisuuden voittaa sieluni takaisin." Mihinkään yksityiskohtiin mies ei edes humaltuneena mennyt. Vähemmän syytä päästä hengestään maanpetturina.
Soturi katsoi liekkeihin ja hymähti itsekseen.
"Joskus on tehtävä pahaa tehdäkseen hyvää.." Sanat näyttivät maistuvan happamilta soturin suussa. Kykenisikö mies enään tekemään tarpeeksi hyvää korvatakseen kaiken pahan?
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 21:30:23 GMT 3
Jos Lukki nyt oikein päätteli, niin mies oli voittanut sitkeydellään ja ilmeisesti melko ilmiömäisillä asemiestaidoillaan vapautensa orjuudesta, mutta päätynyt valtias Tharonin alaisuuteen. Ilmeisesti valtias oli pitänyt miestä hyödyllisenä ja antanut elää.
"Riippuu pahasta", Lukki vastasi lopulta.
Hän ei ollut hyvä luottamaan ihmisiin, mutta harvoin sitä toisaalta tuli vastaan rehellisiä ihmisiä. Tai sellaisia, jotka olivat edes hyviä valehtelemaan.
"Valtias Tharonin alaisuudessa voi olla hankalaa keksiä niin suuria... niin", Lukki naurahti lipsahdukselleen. Yllättävän avoin ilmapiiri oli saanut hänet melkein paljastamaan jotain, jota valtiaan maailmassa ei kannattanut sanoa ääneen. Ei varsinkaan istuessaan iltaa tämän sotilaan kanssa. Oli parempi varoa sanojaan, josko vaikka huomenna humalastaan selvinnyt päättäisikin lörpötelleensä liikaa ja raahaisi hänet valtiaansa eteen. Hänestä tulisi seuraava "pieni paha suuremman hyvän vuoksi".
"On varmasti helpompaa elää hänen alaisuudessaan kuin hänen kohteenaan. Teit viisaasti aikanasi."
Olkoonkin, että siitä hyvästä mies oli myynyt sielunsa. Lukin oli vaikea nähdä, kuinka tappamalla, sortamalla ja häpäisemällä yhtä lajia valtiaansa nimissä voi vastineeksi tehdä edes jollain tasolla tasapainottavaa hyvää, mutta eipä se ollut hänen tehtävänsä moisia liettiä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 23:02:23 GMT 3
"Toivotaan niin.." Mies totesi synkeänä. Olkoonkin etteivät kuolevat olleet polttaneet kuviaan miehen verkkokalvoille pysyvästi, ei Dagmar silti nauttinut yhdenkään viattoman tappamisesta. Mies osasi oll täysin jääkylmä ja kohdella hommaa pelkkänä bisneksenä, mutta ei se siitä aina helppoa tehnyt.
"Tuhansien veri on saattanut minut asemaan jossa voin estää uuden vuodatuksen, tai ainakin vähentää sitä." Mies kuulosti siltä että oli jo kivennyt tiensä suoraan helvettiin, mutta ajatteli koristella polun pieliä edes muutamalla kukkasella. Mies söi leipänsä loppuun ja kääri loput eväänsä takaisin suojakankaaseen.
Ruokanyyttiä satulalaukkuun laittaessaan miehen käteen osuivat kääröt, jotka tämä oli kovalla työllä saanut käsiinsä. Niissä olisi tietoa siitä kuka hänen veljeskuntansa salamurhaajia oikein tappoi ja miksi. Mies otti rullan esille ja avasi sen. Nuotion valossa saattoi nähdä "näkymättömällä musteella" tehdyn kuvion paperissa: salamurhaajien Veljeskunnan häntäänsä pureva ouroboros. Kääröt olivat raportteja, jotka eivät olleet koskaan päässet Dagmarin käsiin. Lähettejä oli kadonnut niiden saavuttua suden metsään ja Dagmar oli jäljittänyt päiväkausia viimeisintä.
"Olentoja katoilee ja kakki kuuluvat samaan ammattikuntaan." Mies totesi synkeänä. Dagmarilla kestäisi tunteja lukea yksinkertainen puolen arkin käärö ja silloinkin ymmärtäminen oli hieman sitä sun tätä. Mies ei kuitenkaan pyytäisi apua enään uudelleen, tietäen toisen tahdottomuuden sekaantua asiaan joka tätä ei varmasti koskettanut mitenkään. Kuka nyt kadonneista salamurhaajista välitti?
|
|
|
Post by Deleted on Jun 14, 2014 0:02:00 GMT 3
Mies perusteli vuodattaneensa tuhansien verta sillä periaatteella, että voisi sitten pelastaa seuraavat tuhat. Plus miinus tuhat oli nolla pelastettua loppujen lopuksi. Mutta, sekään ei tietenkään ollut Lukin asia. Hänen asiansa ei myöskään ollut tarjota synninpäästöä tuntemattomalle, joka ei sitä edes suoraan hakenut. Voi kai sitä kuvitella hyvää tekevänsä, ja kenties tämä mies tekikin. Hyvää kaiken pahan jälkeen, jos se nyt mitään enää korvasi.
Voi olla, että muukalainen oli aivan oikeassa miettiessään, miten Tháronin kuollessa joku seuraava mielenvikainen nostettaisiin valtaistuimelle. Niin voisi käydä, kävisikin jos vanha neuvosto saisi asiasta päättää. Mutta Lukki tuskin olisi sitä näkemässä. Hän aikoi maksattaa Tháronilla kaiken vuodatetun veren ja loppu jäisi sitten muiden huoleksi. Tehtävä eittämättä veisi hänen henkensä.
Muukalaisen kaivellessa esille ne aiemmin mainitut kääröt Lukki uskalsi maistella juustoa. Häntä oli alkanut kiinnostaa miehen nimi ja asema, mutta kuten jo aiemmin mainittua, ihmiset eivät koskaan kyselleet nimiä turhaan.
Näkymätön muste, mikäli sitä voi sellaiseksi kutsua, sai Lukin kiinnostumaan kääröistä. Sanat saivat hänet entistäkin kiinnostuneemmaksi. Annettuaan miehen pyöritellä kääröjä mielensä mukaan hetken aikaa hän ahmaisi loputkin siitä surkean pienestä juustonökäreestä, jota oli sormissaan pyöritellyt ja ojensi kätensä.
"Ihmisen perisynti on luottaa kiitollsuudenvelkaan. Olkoon se minunkin syntini, mikäli loppuviimeksi aiot surmata minut näiden lukemisesta", albiino totesi. Nuorion valossa valkoinen käsi näytti vielä tavallistakin valkoisemmalta. Lähestulkoon luulta, jossa risteili sinipunaisia laskimoita siellä täällä. "Katso tämä vaikka kiitokseksi juttuseurasta."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 14, 2014 16:30:26 GMT 3
"Katson ettet joudu tästä roviolle." Dagmar totesi vakavana ja ojensi kääröt toiselle. Oliko sitten jätin sanaan uskominen, se oli kunkin oma päätös.
Rääröt olivat käsinkirjotettuja ja täynnä varmasti albiinollekkin tuttuja salamurhaajien kiertoilmaisuja. Käärössä on paljon ihan vain perinteisiä selontekoja joistain tarkkailussa olevista henkilöistä ja seuraava kryptinen teksti:
"Päivän kuudestoista,
Kääntäjälle annettu palkkio työstään. Kääntäjä löysi tarinoistaan kauppiaan jolla on kioskinsa. Kioskinomistajan koirat ovat vihaisia, mutta maito hyvää. Kääntäjällä ei ollut valuuttaa kauppiaalle, joten kauppa peruttiin. Menen myöhemmin maistelemaan maitoa auringon alle."
Ilmeisesti informantin mukaan joku liikkeenpitäjä on suoraan tekemisissä salamurhaajien katoamisiin ja kyseessä ollut agentti oli aikeissa mennä tarkastelemaan paikkaa lähempää. Dagmar odotteli rauhallisesti kun albiino lueskeli kääröä. Miehellä ei näyttänyt unen lisäksi olevan kiire minnekkään.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 14, 2014 22:34:52 GMT 3
Lukki otti käärön vastaan, käänteli sitä ja luki viestin läpi.
Mitä tahansa hän siitä ymmärsikään, hän kätki sen taitavasti ja päätyi lopulta ojentamaan viestin muukalaiselle takaisin: "Se on koodikieltä, tai kirjoittaja on sekopää."
Mies toisti viesti sanasta sanaan, kohautti harteitaan ja lisäsi: "Toivottavasti se kertoo sinulle enemmän kuin minulle."
Vai oli väkeä kadonnut. Lukki oletti näkymättömästä musteesta ja koodikielestä, että kyseessä oli se hänen hetki sitten pohtimansa järjestö, jonka avulla Tháron piti sekä kirjaa uskollisistaan että niitti pois ne puutarhansa vähän tummemmat omenat. Joku tuntui kuitenkin napanneen järjestön hampaisiinsa ja asiaa oli menty tutkimaan.
Hän voisi hyötyä moisesta tahosta, jos saisi selville, kuka se oli. Tällä hetkellä hänen oli kuitenkin keskityttävä tähän tilanteeseen ja tähän mieheen. Ilmeisesti jätti oli saanut tehtäväkseen selvittää, kuka Tháronin arvokkaita pikku paskiaisia listi. Lukin puolesta olisi voinut listiä ihan kaikki, mutta jos hän olisi antanut itsensä pitää ihmisistä, hän olisi melkein voinut pitää tästä miehestä. Osa hänestä toivoi, että tämä onnistuisi tehtävässään. Kenties siksi, että toinen tosiaan muistutti vähän häntä. Sillä erolla, että mies oli myynyt sielunsa sille, joka oli syypää kurjuuteen ja alistanut itsensä tämän pelinappulaksi. Se oli kuvottavaa, pelkurimaista, mutta mies oli ollut nuori silloin. Kai sitä voi muuttua...
Hän ei ymmärtänyt, miksi ajatteli tällaista sentimentaalista paskaa. Oli muutakin mietittävää. Hän oli solminut yhden kätevän kontaktin nyt, ja uusi voisi odottaa nurkan takana, jos hän saisi vihjeitä siitä, kuka salamurhaajia metsästi.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 14, 2014 23:09:28 GMT 3
"Joku siis houkuttelee kadonnet ansaan työtarjouksilla." Dagmar tulkkasi. "Se on huono." Mies murisi ärsyyntyneenä. "Sen jälkeen kun kapinallisten ja Alaniksen vainoaminen kiellettiin ovat kaikki joutuneet hakemaan muuta työtä." Soturin silmät näyttivät raskailta ja mies uupuneelta ja ärsyyntyneeltä.
"Paskalinnut." Mies murahti puoliääneen. Dagmar saattoi tajuta puhuneensa nyt ihan kunnolla ohi suunsa ja veti syvään henkeä huokaisten. "Minun on korjattava tämä." Mies henkäisi ja otti käärön takaisin. "Jotenkin.."
Soturi nojautui hieman parempaan makuuasentoon ja veti satulalaukusta turkiksen harteilleen. Silmät tuiottivat liekkeihin ja niiden hypnotisoivaan leikkiin. Vaikka mies olikin iso, pelottava ja selkeästi äärettömän vaarallinen, oli tämän tämänhetkisessä olemuksessa jotain hyvin turvallista ja seesteistä. Vähän niinkuin nukkuva lemmikki-karhu.
Musta sotaratsu nukkui seisaallaan toinen takajalka koholla. Sen korvat hieman liikahtelivat aina kun kuului jotain muuta kuin isännän puhe tai nuotion äänet. SOturinkin silmät pilkkivät siihen tahtiin että toisella sammuisi lamppu hyvin pian. "Otatko ensimmäisen vahdin? Herätä minut sitten.." Dagmar mutisi puoliunessaan. Ei ollut varma puhuiko tämä albiinolle vai hevoselle, mutta ainakin hevonen reagoi pienellä hörähdyksellä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 0:02:23 GMT 3
Lukki risti hämähäkkimäiset sormensa ja seurasi melkein huvittuneena, kuinka iso mies soperteli lisää ohi suunsa ja sammui kuin saunalyhty. Sitä ennen tämä pyysi vahtiin arvattavasti omaa hevostaan. Juuri tuosta syystä Lukki ei juonut, ei edes kovimpiin kipuihinsa. Hänellä oli niihin ihan omanlaisiaan huumeita.
Hän olisi voinut helpolla päästää hengen jätistä. Viedä kääröt, lukea ne ja etsiä käsiinsä arvokkaan kontaktinsa. Jollain kieroutuneella tavalla miehen maailmankäsitys oli kuitenkin suorempi ja oikeampi kuin monella muulla. Tämä oli tehnyt vastenmielisyyksiä, mutta ainakin taustalla oli ollut jollain tavalla jalo ajatus auttaa ihmisiä hädässä. Ja voiko poikasta syyttää pelkuriksi, kun se aneli armoa henkensä puolesta?
Valtiatar Alanis. Mies sai kaiken kuulostamaan siltä, että nainen oli elossa. Se muuttaisi monia asioita monien muiden elämässä. Hänen elämässään ei niinkään. Hän oli kiinnostunut toimimaan yhteistyössä kapinallisten kanssa, koska se hyödytti hänen tavoitettaan. Mutta jos Alanis olisi elossa, maailma hänen tehtävänsä jälkeen näyttäisi valoisammalta.
Iso mies ei tainnut olla ihan niin perseestä kuin antoi ymmärtää. Nukkuessaan tämä näytti melkein turvalliselta. Jälleen kerran Lukki kuvitteli mielessään, kuinka jätti repi paljain käsin kahtia jonkun onnettoman Tháronin käskystä ja turvallisuudentuntu katosi saman tien. Aivan kuten sen kuuluikin. Maailma, ikävä kyllä, potki päähän hyväuskoisia. Kusipäät selvisivät.
Nyt kun toinen oli unessa, Lukki kävi lähteessä pesemässä kasvonsa, peilasi taas hetken itseään sen pinnasta kuin muistuttaakseen itselleen, miksi oli tässä maailmassa ja palasi sitten takaisin nuotion äärelle. Karhu tuskin heräisi uniltaan ennen aamua, mutta Lukki ei ottanut sitä riskiä. Hän valvoisi, varmistaisi, että mies oli elossa vielä aamullakin ja menisi kenties matkoihinsa. Pitäisi tämän mielessään tulevaisuuden varalta.
Ikävä kyllä jossain välissä aamuyötä hänen yrityksensä pysyä hereillä muuttuivat pilkkimiseksi, ja räpytyksien väli kasvoi ja kasvoi, kunnes tutut yön painajaiset veivät taas mukanaan. Välillä mies säpsähti niitä nähdessään, mutta vuosien varrella huutaminen ja suuremmat huitomiset olivat jääneet taakse. Ehkä mieli oli tajunnut, ettei se pääsisi pinteestä huutamalla. Parempi kestää ja odottaa aamua.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 10:40:38 GMT 3
Yön äänet tuudittivat kenet tahansa uneen. Veden tasainen solina vuorenreunaa alas, yölinnun kaukainen tuutulaulu ja pöllön hiljainen huhuilu. Hevonen päivysti puoliunessa ja iso soturi nukkui kuin kuollut. Samaan aikaan mies näytti täysin puolustuskyvyttömältä ja siltä että voisi leiskauttaa jaloilleen ja halkaista ensimmäisen vastaantulijan kallon.
Yö sujui mitä ilmeisimmin ilman sen suurempia ongelmia ja ensimmäinen havaittavan kova ääni olivat auringon paisteeseen heränneet pikkulinnut. Oli vielä aikaista, mutta metsä harvoin kelloja katseli. Se fakta että linnut olivat palanneet tällepuolelle metsää kertoi että eilisen uhka oli poistunut ja elämä palannut normaaliksi.
Kevyt kilinä kuului varusteista, joita silmiinnähden vahingoittumaton Musta Leijona nosteli mustan ratsunsa selkään. Hevonen seisoi tottelevaisen hievahtamatta kun isäntä asetteli satulaa ja panssarin paloja paikoilleen niin etteivät ne hiertäisi arvokasta hevosta.
Albiino saattoi tuntea jotain raskasta päällään. Muutenkin olo saattoi olla yllättävän lämpöinen ja mukava. Pienellä havainnoinnilla mies saattaisi huomata nukkuvansa syvällä Dagmarin turkiksen alla. Syystä tai toisesta jätti oli antanut peitteensä toiselle keskellä aamuyötä. Voi olla että albiino oli elämöinyt unissaan ja mies oli tulkinnut sen paleluksi. Tai sitten mies oli nähnyt sen saman mitä tämä oli katsellut koko elämänsä ja yrittänyt tavallaan vähentää toisen tuskaa.
Kuka noista nyt tiesi.
"Huomenta" Dagmar sanoi rauhallisesti nähdessään liikettä silmäkulmassaan.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 11:21:09 GMT 3
Lukilla harvoin oli lämmin nukkuessaan. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi ystävyyssuhteiden ja perheen lisäksi yrittänyt tahallaan riistää itseltään jonkinasteisen tyytyväisyydenkin ja elää mahdollisimman askeettista elämää. Yleensä mies vain oli joko liian laiska tekemään itselleen kunnon pesää, liian kiireissään tehdäkseen niin tai hänellä oli, kuten nyt, liian vähän tavaraa mukana. Lisäksi hän nukkui istualtaan. Paitsi tänään. Tänään hän huomasi kellahtaneensa kyljelleen nuotion viereen ja hautautuneensa johonkin, joka haisi aserasvalta, kulutukselta, karvalta ja jossa oli miehekäs sivuaromi.
Ensimmäinen ja unisen mielen paras veikkaus oli, että hänet oli survottu säkkiin. Siksi nouseminen jäi melkoisesti siitä käsityksestä, jonka asiallisen albiinohiipparit yleensä aikaansaivat ihmisissä. He vain istuivat aloillaan ja istuivat aloillaan aamullakin, ja tuskin olivat edes nukkuneet siinä välissä. Tuijottivat ärsyttävän tietäväisen näköisesti.
Tänä aamuna he ponnahtivat ylös turkiksen alta melkein hätäisesti, istuivat vähän aikaa pöllämystyneen näköisinä värittömät hiukset sotkeentuneina toisiinsa, naamalle ja törröttäessä sähköistyneinä turkista kohti. Tajutessaan, ettei ollut säkissä ja että mitä ilmeisimmin nukkui jätin turkiksen alla albiino veti käden hiuksiensa lävitse ja totesi pörröiselle olemukselleen täysin sopimattoman ja pakotetun asialliseen sävyyn: "Huomenta."
Mies nousi, yritti selvittää sotkeentuneen huppunsa takaisin päälleen ja ojensi sitten raskaan turkiksen jättiä kohti. Käsi suorastaan notkui sen painosta. Jätille moinen lieni kevyt kuin pitsirätti. Mies oli vakuuttavan järkähtämättömän näköinen nyt, kun seisoi suorassa eikä kumarassa.
|
|