|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 12:05:41 GMT 3
Soturi otti vastaan karhuntaljansa ja nakkasi sen hevosen takaliston päälle. Sen kummempia ei mies sanonut. Hevosen varusteet puettiin tottuneesti ratsulle päälle ja Svadilvari sai paikallaan seisomisesta palkaksi jonkun makupalan miehen taskusta. Hevonen näytti yllättävän tyytyväiseltä varusteisiinsa eikä tehnyt mitään numeroa siitä että se oli puettu ennen ratsastajaa.
Dagmar nosti maasta oman panssarinsa ja puki senkin tottuneesti päälleen. Normaalisti näin raskaan panssarin laittoon tarvittiin asepoikaa, mutta mies oli muunnellut panssarinsa niin että sai sen itse päälleen. Kaikki istui kuin hansikas ja kokonaisuus näytti melkein miehen toiselta iholta. Panssari oli takuuvarmasti ainakin osittain maaginen ja varmasti arvokas. Viimeisenä mies kumartui nostamaan maasta vaakunan, joka oli viimeinen osa kokonaisuutta.
Kultaisista silmistä saattoi nähdä sen raa'an halveksunnan jota mies tunsi koko kuvatusta kohtaan. Pellinpala asetettiin paikoilleen ja mies suki sivuilta lyhyet hiuksensa takaisin niskaa kohden. Kasvoille alkoi palata sen tavallinen jääkylmä ja kivenkova ilme, joka oli Dagmarin "työnaama". Kasvot olivat verestä ja noesta puhtaat ja mies varsin vaikuttva ilmestys. Musta paladini.
Dagmar kääntyi vielä albinon puoleen ja astui lähemmäs. Ihan hetkisen ei ollut varmuutta oliko mies aikeissa napata hymypoikaa pillistä ja pistää kylmästi päiviltä, vai tehdä jotain muuta. Hetken kultaiset silmät tuiottivat albiinon punaisia. Käsi kohosi..
..mutta pysähtyi vyötärön korkeudelle kämmen ojennettuna kuin kätelläkseen. "Dagmar." Mies totesi yksioikoisesti.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 12:22:55 GMT 3
Lukilla meni huomattavasti vähemmän aikaa. Hän harjasi hiuksensa läpi sormin, mulkoili aurinkoa ja veti hupun päänsä varjoksi. Sen jälkeen hän katseli hiljaa, kuinka mies muuttui sotilaaksi ja puki lopulta päälleen sen vaakunan, jota Lukki vihasi enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tosin niin näytti vihaavan sitä kantava mieskin.
Näin haarniskaa lukuunottamatta mies oli melko vaikuttava. Tällä riitti varmasti vientiä. Tai riittäisi, jos mies olisi tuntunut sen tyyppiseltä. Toisaalta, Lukki tiesi sotilaiden tavat huvitella. Ihan ikävän lapsuudenkokemuksensa kautta ja kaupunkien alamaailmassa kierreltyään. Suurimmalle osalle kelpasi kaunis naisseura paremmin kuin hyvin. Osa oli toisia valikoivampia, mutta loppujen lopuksi näistä oli kai mukavaa purkaa patoutunutta energiaansa muutenkin, kuin tappamalla ihmisiä. Mikäpä siinä, jos se nyt sattui olemaan jonkun juttu. Toki sitä olisi kuvitellut, että edes osalla sotilaista oli perhe, jota miehen tapa hypätä naisissa varmasti jollain tasolla kismitti, mutta sekään ei ollut hänen asiansa. Kyse oli Tháronin sotilaista. Näiltä ei voinut odottaa moraalia.
Lukki havahtui ajatuksistaan miehen kääntyessä. Häivähdys nurkkaan ajetun eläimen pelkoa käväisi silmissä miehen astuessa eteenpäin. Hän oli pelannut riskillä auttaessaan vaarallista muukalaista ja olisi ikävä huomata tässä vaiheessa, ettei se kannattanutkaan.
Miekan sijaan mies tarjosi nimeään. Puolen sekunnin järkytyksen jälkeen Lukki ojensi oman, huomattavasti pienemmän kätensä (eikä hänen kätensä edes ollut mitenkään pieni! Mies oli jumalauta valtava) ja kätteli: "Mukava tutustua."
Hän oli käynyt läpi mielessään kaikki mahdolliset nimensä ja valinnutkin niistä sen, joka oli yleensä täälläpäin. Jos mies välttämättä kyselisi nimen perään, hän antaisi sen ja vetäisi tämän muiden huijattujen joukkoon. Jos nimellä taasen ei olisi väliä, hän voisi olla valehtelematta. Iso mies tuskin valehteli ja olisi ikävää joutua omasta puolestaan luikurinlaskettelijaksi. Ikävää, mutta siinä tapauksessa välttämätöntä.
Dagmar... hän oli kuullut sen nimen jossain yhteydessä... takuulla oli. Joskus. Hän ei vain osannut yhdistää, missä, koska ja mihin liittyen.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 15, 2014 13:41:06 GMT 3
Aivan kuin jätti ei edes odottanut nimeä vaan nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi kohti hevostaan. Mies ei ilmeisesti sen kummempia meinannun jäädä juttelemaan, jos kerran jossain oli lauma pian hengestään pääseviä salamurhaajia. Dagmar otti tosissaan vaaran joka hänen kiltaansa kohdistui, tiesi siitä loppujen lopuksi kukaan tai ei. Kieltämällä vainot mies oli tehnyt paljon vihollisia salamurhaajien keskuuteen, tehdessään suuren osan työttömäksi tai hyvin vähän palkatuksi. Siksi oli niin tärkeää kitkeä pois jokainen joka oli uhkana niille muutamalle jotka Dagmarin alla uskollisesti palvelivat.
Soturi nousi yhdellä sulavalla liikkeellä satulaan ja keräsi ohjat käsiinsä. Svadilvari piristyi silmissä ja näytti varsin energiseltä huolimatta eilisestä loppuun ajamisestaan. Ori korskahti ja mies satulassa oikaisi ryhtinsä sopivaksi.
"Ja hei.." mies huikkasi vielä ihan tyhjästä. ".. jos joudut ongelmiin.." Mies sanoi ja heitti jotain suoraan albiinolle. Sen kummempia selittelemättä mies käänsi ratsunsa ja lähti reippaaseen käyntiin jatkaen metsän ja kallionreunaa kohti lähimpää kaupunkia.
Heitetty esine oli kultakolikon kokoinen pyöreä pala: Kaartin sinetti. Käytännössä tällä albiino voisi saada armahduksen melkeimpä mistä tahansa maanpetturuutta pienemmästä rötöksestä. Kiva muisto, jos ei muuta.
//Kiitos pelistä siskoseni. Jatketaan uudella juonella samalla lepakkokanavalla..
|
|