|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 18:44:26 GMT 3
//Trisha
Dagmar Overby
Sateen jäljiltä koko metsä tuoksuu raikkaalta. Sammaleet melkein loistivat vihreinä, kun vihdoin pitkän kuivan kauden jälkeen sade oli päässyt puiden katteen läpi kastelemaan ihan maan pinnalle asti. Metsän puolella riemusta soikeiden pikkulintujen laululta ei meinannut kuulla omia ajatuksiaankaan. Lähempänä metsän ja vuoren rajaa, missä pystysuorat kalliot leikkaavat metsän poikki, oli taas sitten melkein aavemaisen hiljaista. Vain muutama korppi raakkui apaattisesti, pelotellen tiehensä ne viimeisetkin pikkulinnut.
Kallio toisti hiljaa vaimeaa kilahtelua. Äärettömän raskaat askeleet hapuilivat kivistä kallion seinää, kuin etsien jotain. Suuri eläin huohotti syvään ja koitti pitää väkisin yllä liikettä. Svadilvarin massiivisen kallopanssarin alta valui verinen kuola. Hevosen hengitys oli luvattoman raskas ja askel hapuili niin, että suuri eläin oli luhistua polvilleen kiven luisuessa pois kavion alta. Massiivisen sotaratsun selässä nojasi liikkutaton mies. Toinen oli ollut jo tovin tajuton, mutta ilman komentoa hevonen oli jatkanut turvallisen suojan etsimistä.
Kallion seinää valuva vesi oli tehnyt lammen, joka katkaisi hevosen matkan. Ori oli aivan liian uupunut kiertääkseen sitä ja sen hoippuvat askeleet pysähtyivät veden ääreen. Mies satulassa hievahti ja kuului kumea tömähdys, kun tämä pudottautui maahan. Hevonen kurotti päätään ja tuuppi turvallaan isäntäänsä pehmeästi höristen. Kun mies tuntui hengittävän, astu ori eteenpäin ja joi syvään jääkylmää vettä melkein pohjattoman tuntuiseen janoonsa. Mies makasi edelleen kasvot maata vasten hengittäen hiljaa. Käsi hapuili täristen vyötä ja sillä olevaa pussia, mutta niinkin pieni liike tuntui kestävän ikuisuuden. Onneksi kallion huomassa oli suojassa ainakin yhdeltä suunnalta tulevilta hyökkäyksiltä. Hevoset pää nousi äkisti veden pinnasta ja koko eläin jähmettyi tuiottamaan metsää.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 19:49:02 GMT 3
Kosteikosta löytyi yllättävän paljon kalmanvillaa. Se oli pieni, ohdakkeen kaltainen kasvi, jonka kukkanen muuttui keltaisesta höttöiseksi aina siinä vaiheessa, kun sateet saapuivat ja siementen oli otollisinta tippua maahan.
Lukki oli kerännyt pienen pussukkansa täyteen arvokkaita, villamaisia tupsuja. Nukka oli takertunut kalpeisiin sormiin kuin hämähäkinseitti ja pikku kukkapalleroiden tyrkkiminen pussiin muuttui astetta hankalammaksi. Kun yhden sai sisälle, tuli kaksi sormiin juuttuneena ulos. Lukki jatkoi työtään siitä huolimatta keskeytyksettä. Hänellä ei ollut mikään kiire, kodittomilla harvoin oli. Hänellä oli kylliksi ruokaa metsässä yöpymiseen vielä päiväksi ja sen jälkeen hän vaeltaisi lähimpään kylään keittämään keräämistään rohtoa vanhojen miesten tai sitä vastaavien virtsavaivoihin.
Kalmanvillasta toki sai aikaan muutakin, mutta näin niinkuin virallisesti se oli nimenomaan niihin virtsavaivoihin. Ja niin huvittavaa kuin se olikin, juuri senkaltaiset pikkuvaivat pitivät Lukin kiinni leivässä.
Jahka kädet olivat muuttuneet liian tahmeiksi keräilyyn mies sulki pussin, kiinnitti sen vyölleen ja suuntasi askelensa suorinta tietä kohti kauempana odottavaa lampea. Sinne oli tovi matkaa, mutta sen vesi oli puhdasta ja siellä saattoi yöpyä. Puhumattakaan siitä, miten kaunis maisena oli seuraavana aamuna herätessä. Silloin sitä melkein unohti, kuinka täynnä vihaa se oli.
Lukki oli kaimansa tavoin ketterä mies eikä kallionreunaa pitkin kiipeileminen ollut temppu eikä mikään jahka kallioille asti nyt vain päästiin. Omissa ajatuksissaan mies loikki leveältä luonnonaskelmalta toiselle, hyppäsi kiinni kallionreunaan ja punnersi itsensä ketterästi reunan ylitse. Järkytys oli melkoinen, kun häntä hiljaisen lähteen sijaan odotti valtavan hevosen hurja turpa. Se oli juuri tarpeeksi kaukana, jottei sitä heti saisi naamaansa, mutta juuri tarpeeksi lähellä lamauttaakseen miehen hetkeksi aivan paikalleen. Tovin he vain tuijottivat toisiaan, hän ja hevonen, ja Lukki odotti sitä kuuluisaa terää kaulalleen kertomaan, kuinka hän oli marssinut suoraan ansaan.
Sitä ei tullut. Itse asiassa, hän taisi jopa nähdä hevosen omistajan. Hahmo näkyi puolittain valtavan elukan takana ja jonkinlaisesta hatarasta tärräämisestä päätellen oli vielä jopa elossa. Elossa, mutta varsin huonossa hapessa. Ihan parhaassa mahdollisessa kuosissa ei ollut valtava hevonenkaan.
Ihan pienen hetken ajan Lukissa taistelivat äly ja tunne. Se oli harvinaista; yleensä tunne tajusi paikkansa ja pysyi siellä jossain älyn ruokakupin ja pedin välissä odottamassa, että se varta vasten kutsuttaisiin esiin (niin ei ikinä käynyt). Tällä kertaa se huikkasi kuitenkin hiukan häpeillen ja arasti, että vaikka olisi kenties viisasta painella menemään, olisi oikein tarkistaa, mikä sen makailijan kunto oli. Kenties se voisi jopa tarvita rohtoja ja maksaa niistä. Kenties se olisi hyvä kontakti. Kenties se olisi ihminen eikä kukaan sellainen, joka haluaisi repiä Lukilta pään hartioilta saman tien kun hänen viitan ja hupun alla piilotteleva olemuksensa paljastaisi hänet ihmiseksi.
Hah! Aivan varmasti! Äly tiesi, ettei moista tapahtunut. Tuurilla tämä olisi edelleen ansa. Toisaalta taas, äly tiesi sanoa myös sen, että niska siinä katkeaisi jos alkaisi taiteilla itseään takaisin tulokautta. Oli huomattavasti helpompaa kiivetä jyrkkää seinämää kuin laskeutua alas, niin vaikeaa kuin se olikin uskoa. Loppuviimeksi tunne ja äly sopivat jonkinlaisen hataran kompromissin siinä kahdessa ja puolessa sekunnissa, jonka Lukki ehti tuijottaa täysin toimintakyvyttömänä.
"Tuli otettua turpaan?" mies huikkasi niin selvästi, kuin rikkonaisilla huulillaan nyt vain kykeni puhumaan. "Niin käy paremmissakin piireissä... tuota noin, sinulta on tippunut jotain. Tuossa takanasi. Tuleeko kaviota naamaan heti, jos kurkkaan?" mies puheli varovasti ja liikahti hitaan koetellen lähemmäksi. Hän tiesi sotahevoset varsin äkkipikaisiksi olennoiksi ja tämä nyt takuulla oli sotahevonen. Se ei varmaan mahtunut edes tavalliseen pilttuuseen, herra varjele...
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 20:51:59 GMT 3
Isolla miehemmä oli koko keskittyminen niin pelissä pelkän pussin hapuilun kanssa, että tältä oli ihan kokonaan jäänyt lähestyvä hiippari havannoimatta. Miehen normaaleissa piireissä tämä oli fataali virhe, eikä mikään ainakaan vielä todistanut sitä etteikö tämä olisi juuri sellainen normaali piiri. Dagmar oli juuri ja juuri saanut sormensa pussinsa suulle kun joku puhui ja mies jähmettyi niille sijoilleen.
Hevonen laski päätä ja luimisti panssarin takana korviaan. Iso kavio molskautti äänekkäästi vettä, kun hevonen kuopaisi maata haasteena. Hevosen hengitys oli raskasta ja syvää, se oli juossut pitkään täydet varusteet ja iso mies selässään ja eläin oli selvästi haavottunut ja uuvuksissa. Se oli silti tarpeeksi vahva tappamaan miehen isäntäänsä suojellakseen.
Mies maassa käänsi tuskallisen hitaasti päätään. Mustien hiusten alta näkyivät vaan uupuneet rikinkeltaiset silmät, jotka koittivat nähdä mistä ääni tuli. Lammen rannassa seisoi joku kaksijalkainen, joku kapea olemus kaavussa. Mies veti syvään henkeä ja haistoi ilmaa. Hengenvetoa seurasi muutama rahiseva kumea yskäisy. Suussa maistui veri.
Metsästä pöllähtänyt tyyppi ei haissut rikiltä, eikä mädältä lihalta. Toinen haisi soturin nenään lähinnä mieheltä, sammaleelta ja yrteiltä. Samoaja ehkä, tai metsänvartija.. tai varas joka oli tullut haaskalle korppien kanssa. Samapa tuo. Dagmarilla oli paljon varastettavaa, mutta ei mitään menetettävää.
Soturilla kesti useampi sekuntti ennenkuin tämä sai sanottua sanan hevoselleen.
"Svadi, dogur." Miehen bassona muriseva ääni lausui pohjoisella kielellä. Hevonen käänsi korvaansa kuullessaan komennon. Se empi ihan hetken ennenkuin astui sivummalle. Se jäi kuitenkin tuiottamaan tulijaa synkeänä kypäränsä alta. Tie soturin luo oli vapaa, mutta oli helppo tuntea että jokaista liikettä seurattiin herkeämättä.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 21:02:23 GMT 3
Lukilla ei ollut isestään mitään liian suuria luuloja; tuonkokoinen elukko saisi varmasti tampattua hengiltä, vaikka se olisi seisonut lammen rannalla jalkaa köyhempänä. Ilmeisesti ratsastajassa oli kuitenkin sen verran eloa, että tämä kykeni vielä puhumaan. Varsin hankalalta se kuulosti ja rohiseva yskä paljasti toisen olevan vakavasti haavoittunut. Lukki ei ollut aivan yhtä taitava haavojen kuin sairauksien parantamisessa, mutta totta puhuen eipä tässä toisella nyt ollut parempaakaan saatavilla.
Lukki ei ollut tosin vieläkään varma, olisiko hänkään varsinaisesti saatavilla. Ihmissoturi haarniskoidun ratsun kanssa keskellä metsää olisi varmasti ollut aivan liian hyvää tapahtuakseen hänelle. Eittämättä haavoittunut paljastuisi jonkinlaisen metsissä vaeltelevan ihmissoturin sijaan "muunrotuiseksi" ja kiitollisena puukottaisi selkään heti kun haavat sen sallisivat. Niin maailma toimi.
Niin Lukki olisi toiminut, mikäli sattuisi vihollisensa parantamaksi.
Sotahevosen kuopaisu oli saanut salamurhaajan nojaamaan taaksepäin, mutta elikon antaessa tilaa mies uskalsi taas ottaa sen yhden askelen lähemmäksi. Liikkeet paljastivat, ettei ääneti ja varovasti liikkuminen ollut mitenkään vierasta. Lukilla vain ei ollut mitään syytä peitellä sitä ominaisuutta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka tarkat haavoittuneen rikinväriset silmät todella olivat.
"Olen varmaan oikeassa jos veikkaan, ettei ole vaan ihan tajutonta krapulaa?" Lukki tiedusteli siirtyessään varovasti lähemmäksi. Hän ei ollut ihan niin empaattinen, että olisi saman tien ollut sörkkimässä tuntemattoman haavoja. Varsinkaan nyt, kun ne näyttivät entistä enemmän taistelussa saaduilta. "Näytät tarvitsevan apua."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 21:19:21 GMT 3
Matala, yskivä murahtelu kuulosti melkein naurahdukselta. Ainakin miekkosella oli huumorintajua. Soturi tavoitteli edelleen pussukkaansa ja tavoitteli sen sisältä jotain hyvin vaivalloisesti.
"On tullut paremminkin voitua." Mies sanoi ja yskähti uudelleen. "Niitä oli vähän enemmän kuin oli kunnolle hyväksi." Dagmar jatkoi ennenkuin alkoi yskiä enenevässä määrin.
Mies sai käteensä vihdoin pussinsa ja veti sitä lähemmäs. Panssaroitu käsi värisi senverran että mies näki parhaaksi nyt sitten testata oliko metsien mies tullut paikalle pahat mielessään vai ihan oikeasti apua tarjotakseen.
"Ushkar," Jälleen pohjoisen murteen sana, ole kiltti. "Anna tämä hevoselle." Mies pyysi ja siirsi kättään toisen suuntaan sen muutaman sentin mitä nyt pystyi.
"Se ei vahingoita sinua."
Mies ei selvästi ollut ihan sinut avun pyytämisen kanssa, mutta eipä tässä nyt vaihtoehtojakaan kamalasti ollut. Pussissa olevat rohto yrtit riittäisivät palauttamaan hevosen ainakin välttävään kuntoon ja tyrehdyttämään sen vuodot. Miestä ei selkeästi oma kunto kiinnostanut paljoakaan sen rinnalla että ratsu kärsi.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 21:50:55 GMT 3
Lukki otti ojennetun pussin vastaan, avasi sen ja totesi sisällön rohdoiksi. Miehen pyytäessä lääkitsemään hevosensa kalpea salamurhaaja kohotti epäuskoisesti kulmiaan. Elikko ei kuulemma satuttaisi häntä.
"Tiedätkö, viimeksi kun minulle sanottiin noin, menetin puolet naamastani", Lukki hymähti, mutta hetken epäröinnin jälkeen tarkisti, mitä yrttejä pussissa oli. Lähes kaikki olivat valmiita käytettäväksi sellaisenaan, ja ne toisetkin veden kanssa. Käyden kiivaan väittelyn itsensä kanssa päänsä sisällä mies viimein vääntäytyi pystyyn ja lähestyi hiukan kumarassa isoa hevosta. Hän tiesi, ettei pelkoa saanut näyttää, mutta jumalauta olento oli kuin vuori ja siinä oli hurmetta. Ihan saletisti oli ainakin muutama pää murskattu noillakin kavioilla.
Huolimatta epävarmuudestaan elikon luotettavuuden suhteen Lukki oli ammattimies yrttien kanssa. Häneltä ei alkukankeuden jälkeen mennyt kauaa toteuttaa pyyntöä ja sen jälkeen vielä varmistaa, etteivät haavat tarvitsisi ompelua. Jokunen olisi ehkä tarvinnutkin, mutta hän ei rahdannut tikkaustarvikkeita mukanaan metsässä.
"Sinulla on varmaan samaa itsellesi?" Lukki totesi palatessaan. Saatuaan toteuttaa itseään rohtojen kanssa ja jäätyään henkiin mies alkoi toden teolla kiinnostua siitä, mikä hänen edessään makasi. Hevosen hoitaminen ennen omia vammoja nyt osoitti ainakin sen, ettei haavoittunut ollut aivan täysi kusipää. Se nyt ei tosin tarkoittanut vielä sitä, että toinen olisi pyhimyskään. Yleensä se kuitenkin meni niin, että eläimistään huolta pitävien moraali oli ainakin rahtusen tavallisen paskapäärahvaan moraalin yläpuolella.
Kuka tietää, ehkei tuo vieras ansaitsisi kuolla lähteen juurellä. Ei, vaikka sen ratsusta saisi varmaan paljon rahaa.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 22:35:29 GMT 3
Hevonen luimi edelleen kun sitä lähestyttiin, mutta se ei hyökännyt tai tehnyt muuta uhkaavaa elettä. Kun pussi avattiin ja tuttu kitkerien yrttien tuoksu tuli orin sieraimiin, se hamusi kasvit hoikan miehen sormista hämmästyttävällä tarkkuudella. Hevosella oli vanhojen arpien päällä hyvin ihmismäisiä kynnen jälkiä ja lavoissa muutama isompi viilto. Päällä olevat panssarit olivat suojanneet melko hyvin iskuilta, mutta näytti siltä kuin jokin olisi roikkunut hevosen kaulalla.
Kiitokseksi yrteistä ratsu pärskäytti veren pilkuttamaa limaa sieraimistaan ja hörähti päätään heilauttaen. Ilmeisesti hiippari oli hevosen kirjoissa ainakin vähän vähemmän huolestuttava uhka. Silti ei varmaan ilman lupaa kannattanut ihan vielä loikata satulaan. Svadilvari painoi päänsä ja joi syvään. Eläimen hengitys alkoi jo olla tasaisempi ja yrtit varmasti helpottivat oloa aikanaan.
"Ei." Mies maassa vastasi yksiselitteisesti toisen jatko-hoito kysymykselle. "Veli tulee ensin." Mies murahti ja asetti molemmat kätensä maata vasten punnertaakseen itsensä ylös maasta. Kuului muutama syvä hengenveto ja matala urahdus, kun lihaskasa nosti itseään niin että sai polven alleen. Tästä oli helpompi kaatua senverran selälleen että pääsi istuvaan asentoon kiveä vasten.
"Saamari" mies kirosi hammasta kiristäen. Naamasta päätellen mies oli ihminen. Kulmahampaat olivat ehkä hieman näkyvämmät, silmät mustat ja keltaiset ja iho veren ja oletettaen tuhkan värjäämä, mutta toinen oli silti ihminen. Mies oli hyvin näkyvästi pohjoista barbaarikansaa, jota näkyi enään aniharvoin missään.
Jos rotu oli tuonut edes jonkinmoista lohtua, saattoi pientä närästystä aiheuttaa miehen panssari. Mustan, melkein maagisesti öljyn vivahtavan panssarin rinnassa komeili Tharonin lohikäärme. Vaakuna ei paikallaan tosin kauaa ollut kun mies tempaisi sen irti ja heitti koristeellisen vaakunalevyn kauemmas itsestään ilman sen suurempaa kunnioitusta kuvajaiselle. Metallilevy palveli ilmeisesti vain rintakovikkeen virkaa ja oli poistettava, että pääsisi riisumaan panssaria. Mies murisi ja avasi kyljen soljet. Vanhaa verta valui ulos panssarin alta, mutta uutta punaista näytti tulevan hyvin vähän. Mies oli ilmeisesti melko kova paranemaan.
"Osaatko ommella?" Mies kysyi samalla kun keuhkot rohisten paljasti kyljessään vielä ällöttävästi auki olevan iho lieveen. "En taida itse ylettyä." Mies totesi ja jatkoi: "En pidä rumareunaisista arvista." Perässä kuuluva yskähdyksen ja naurahduksen seos saattoi viitata siihen että viimeinen oli tarkoitettu vitsiksi.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 22:49:19 GMT 3
Lukki oli kierrellyt kylliksi maailmaa, ainakin sitä täkäläistä, päätelläkseen suurinpiirtein kyseisen ihmisen kotopuolen. Ihmiseksi tämä kai oli luokiteltava ja se oli pelkästään hyvä.
Lukki ei tarjonnut apua miehen pungertaessa itseään ylös ja lopulta lysähtäessä vasten kiveä. Katse harhaili kasvojen ja puunsunkoa muistuttavien käsivarsien kautta rintaan ja nauliutui siihen yhdeksi ohikiitäväksi henkäykseksi.
Jos joku saattoi katua ystävällisyyttään katkerasti ennen kuin oli ehtinyt edes varsinaisesti olla ystävällinen, niin juuri sitä Lukki teki juuri nyt. Silmät seurasivat näennäisen huolettomasti, miten valtiaan tunnusta kantava panssari nakattiin syrjemmälle kuin asiansa toimittanut ruokarätti, mutta korvissaan hän kuvitteli kuulevansa siskonsa armonanelun ennen kuin joku erehdyttävästi edessämakaavan miehen näköinen raiskasi tämän tovereineen ja naulitsi seinään keihäällä.
"Osaan", Lukki vastasi, peitellen taitavasti äänestään vihansa ja kuvotuksensa. "Minulla ei tosin ole mitään mukana. Mikäli sinulla on...", mies teki kehottavan eleen kädellään. Toteamukseen röpelöreunaisista arvista Lukki nauroi niin, että hupun alta paistavien toispuoleisten kasvojen jokainen hoitamaton arpi venyi ja korostui. "Ymmärrän. Neidit katsovat vähän kieroon, sikäli mikäli neidit ovat juttusi."
Tämä mies oli kenties valtiaan eliittijoukkoja. Ainakin hevonen oli hyvin panssaroitu eikä mieskään jäänyt vaatimattomaksi. Toisaalta, ihminen valtiaan riveissä ei kenties kohonnut kauhean korkealle. Oli miten oli, jos hän saisi ongittua jotain esille, kenties hän saisi yhden arvokkaan kontaktin lisää. Olkoonkin, että hänen pitäisi se saadakseen tahria kätensä kaikkien tuon tappamien ihmisten vereen ojentaessaan hirviölle auttavan kätensä.
Mutta se olisi suuremman hyvän vuoksi. Suuremman tavoitteen vuoksi. Hän ei ollut velkaa kellekään eikä tilivelvollinen yhdellekään. Niin kauan kuin kaikki palveli sitä yhtä, suurta tavoitetta, miltei kaikki oli sallittua.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 23:31:29 GMT 3
Mies hymähti vielä omalle vitsilleen, kun toinen myönsi osaavansa ommella. Välineitä ei kuulemma ollut, mutta onneksi mies oli hyvin varustautunut aina matkoillaan. Hiippari nauroi niin että huppu siirtyi ja paljasti toisen hieman irvokkaan hymy. Tämä sai lähinnä Mustan Leijonan suupielen hieman kohoamaan ja silmät kapenemaan. Toinen oli mitä ilmeisemmin nähnyt toimintaa elämänsä aikana. Jos vielä senkin jälkeen oli valmis auttamaan tuntematonta metsässä..
Tai sitten toinen oli saattanut jäljittää Dagmarin metsän halki ja tullut viimeistelemään sen mitä posessoidut pedot eivät olleet kyenneet. Aika sama se tässäkohtaa oli. Kuten sanottu Dagmarilla ei ollut paljoa menetettävää.
"Sen rohtopussin kannessa on kiinni neula. Ota hevoselta jouhi, se riittänee." Mies sanoi.
Soturi seurasi toisen liikkeitä ja arvioi hiljaa miehen liikkeitä ja eleitä. Toinen oli äänetön ja sulava liikkeissään, kuin ihmisen muodossa oleva kissa. Saattoi hyvinkin olla että miekkonen oli jonkinsortin varas, linnunmunien kerääjä, tai jokin muu kummallinen akrobaatti. Toinen saattoi ihan hyvin olla vaikka salamurhaaja. Vaikka Dagmar olikin salamurhaajienkillan kasvoton johtaja, ei tämä tuntenut ulkonäöltä kuin ehkä kolme kiltansa jäsentä ja hyvä niin. Kuulusteltaessa oli hyvä kyetä kiistämään toisen tunteminen puolin ja toisin, varsinkin kun hovi käytti riveissään ajatuksi lukevia mystikoita. Dagmar oli muutenkin ihan liian väsynyt spekuloidakseen toisen olemisia ja menemisiä. Jos molemmat olisivat elossa vielä tunnin päästä saattaisi mies jopa kysyä mistä hymypojan elanto tuli.
Kun toinen sai välineet käsiinsä avasi jätti panssariaan ja otti toisella kädellään hitaasti leilinsä. Korkki avattiin hampailla ja leilistä kaadettiin loiskaus vahvalta haisevaa yrttiviinaa haavalle. Hampaiden välistä karkaava murina muistutti harmaakarhua, mutta sen nopea hiljeneminen kertoi että mitään mitä kalpea mies neuloineen haavaan kirjailisikaan, ei varmasti saanut miestä edes hievahtamaankaan.
"Räätäli on hyvä." Mies sanoi hieman sarkastiseen sävyyn. Avun pyytämninen ei vieläkään ollut miehen juttu ja ihan suoranainen kiitollisuuskaan ei varmaan ollut sen tutumpaa. Musta leijona kulautti leilistään puudutetta ja jäi odottamaan millaisen pitsireunan miekkonen taikoisi.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 12, 2014 23:46:57 GMT 3
Lukki alkoi tosissaan katua typerää ajatustaan hiippaillessaan nyhtämään sotaratsulta jouhea. Se tästä vielä puuttuisi, että hän pääsisi hengestään ei edes moraalittoman valtiaan moraalittoman käskyläisen, vaan tämän käskyläisen hevosen toimesta.
Hengissä hän oli kuitenkin palatessaan ja sovitteli jouhea neulaan samalla, kun haavoittunut valmisteli haavaansa ja hörppäsi rohkaisevaa. Miehen murina oli selkäpiitäkarmivaa kuultavaa eikä Lukki aikonut ajatella, miten pahaa jälkeä kahden tavallisen miehen kokoinen hirviö halutessaan teki ja kenelle. Ja millä tavoin. Jahka murina oli päättynyt, Lukki kumartui eteenpäin ja jätti toistamatta sitä kliseetä, mitä tavalliselle kansalle piti aina toitottaa; ei tämä satu. Se oli vale ja edessä makaava karpaatti tiesi sen aivan varmasti. Kipu ei kuitenkaan ollut millään tasolla sietämätöntä, joskaan ei eittämättä mukavaakaan.
Mikään miehen liikkeissä ei paljastanut ajatuksia toispuolisesti irvokkaana hymyilevien kasvojen takana. Sormet tanssivat kuin hämähäkin ja parsivat hämmästyttävän taidokkaasti ison palkeenkielen. Työ ei sinällään ollut Lukille outoa, vaikka sitä harvemmin tulikin tehtyä.
"Oletan, etteivät oravat, ketut tai muut metsän pikku otukset saa tällaista aikaan", albiino totesi työnsä ohesta ja kumartui vähän taaemmaksi tarkistamaan, että jälki oli siistiä. Olihan se. Olisi sääli pilata noin näyttävä keho. Olkoonkin, että se kuului valtiaan kannattajalle. Nyt mies voisi maata arkussaan vaikka ilman paitaa siinä vaiheessa, kun tämä sinne kaiken oikeuden ja kohtuuden täyttämiseksi joutuisi.
"Maailma on vaarallinen paikka tätä nykyä. Kehtaanko kysyä, mitä kävi?"
Hän ei ollut vähääkään kiinnostunut miehen vammojen synnystä, mutta kevyt jutustelu tuppasi herättämään ihmisissä luottamusta. Hän ei ollut koskaan ollut juttusilla valtiaan sotureiden kanssa, koska moiselle ei ollut löytynyt hyvää tilaisuutta. Nyt hänellä oli mahdollisuus päästä taas askel lähemmäksi valtaistuinsalia.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 9:48:05 GMT 3
Ison miehen ilme ei pahemmin värähdellyt kun taitava mies ompeli haavan kiinni. Kun jouhi päästi katkaistessa äänen kuin kitaran kieli, käänsi mies katsetta alas ja huomasi haavansa olevan itseasiassa melko taitavastikkin ommeltu. Kiitoksen sanaa ei kuulunut jätin huulilta, mutta kultaisten silmien vilkaisu albiinon silmiin ja töintuskin huomattava nyökkäys sai toimittaa sitä virkaa.
Toisen udellessa haavojen tekijää mies katseli hetken ratsuaan kuin punniten pitäisikö kertoa vai ei. Toisaalta miekkonen oli tullut ja auttanut, ainakin vielä ilman sen suurempaa agendaa. Ehkä tämä oli senverran ansainnut, että ainakin oli soveliasta varottaa metsässä liikkuvasta vaarasta. Dagmar joi leilistään ja etäisesti reiluna miehenä ojensi leiliään albiinonkin suuntaan. Leilin sisältö haisi voimakkaasti huumeiksi ja myrkyiksi luokiteltavilta yrteiltä: belladonnalta, sormustinkukalta ja ehkä jopa echinopsilta. Koko kammottava myrkkyliuos oli uutettu vahvaan tislattuun viinaan. Alkemisti jos kuka tajusi varmasti että tämä liemi kannatti ehdottomasti jättää väliin tai sitten nauttia äärettömän pienessä annoksessa ja silloinkin vain jos halusi viettää yön tuskissaan.
"Maagi" Mies totesi synkeästi. "Sillä saatanalla oli kellareissaan petoja. Unohdettuja." Dagmar jatkoi ja murahti itsekseen ajatukselle. Verenhukka ja myrkkyviina ilmeisesti tekivät tehtäväänsä, kun mies vastasi ihan kokonaisilla lauseillakin. Siitä tuntuikin tuleman miehen mieleen jotain ja tämä naksautti kielellään äänen. Hevonen hörähti pehmeästi ja asteli varovasti isännän viereen laskien päänsä. Tottunein käsin mies irrotti kypärän soljet ja riisui Svadilvarin kypärän ja suitset. Melkein tavallisen miehen selän levyisen panssarin alta paljastui sysimustan oriin iso pää ja pistävän jäänsiniset silmät. Harvinainen yhdistelmä.
Soturi silitteli melkein lempeästi oriin pään läpi ja pyyhki sierainten alta viimeiset veret pois. Hevonen seisoi paikoillaan silmät puoliummessa ja vasta saatuaan pienen kosketuksen Mustan Leijonan otsasta turvalleen se nosti päänsä ja ravisteli tyytyväisenä. Hevonenkaan ei pahemmin panssareistaan välittänyt, mutta ne olivat välttämätön paha ja pelastaneet hevosen isommilta vammoilta tälläkin kertaa. Svadilvari palasi seisomaan veteen. Ilmeisesti kylmä vesi tuntui hyvältä hevosen väsyneille jaloille.
"Jos ne luonnon hylkäämät krokurit eivät vielä olleet tarpeeksi, joku paska lähetti perääni hovinarrinsa." Soturi murisi pahaenteisesti. Silmien ympärillä iho äkisti tummui, kuin kiukkuisella kameleontilla. "Se aatelinen roikkuu nahkurin orsilla ennen uutta kuuta." Ei jäänyt epäselväksi oliko tämä uhkaus vai lupaus. Dagmar huomasi hermostuvansa ja puisti päätään hieman. Tummat silmänympärykset katosivat ja mies joi leilistään.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 11:20:40 GMT 3
Albiino kieltäytyi kohteliaasti juomasta. Hän ei juonut muutenkaan välttääkseen lipsauttamasta mitään ylimääräistä. Hänen elämänsä oli huvituksie suhteen hyvin jäsenneltyä. Ei mitään, mikä hellittäisi kielenkantoja. Ei mitään, mikä altistaisi kiintymiselle. Se jätti jäljelle melko lailla vain kirjat ja Warran, joka rikkoi räikeästi kiintymissääntöä. Ikävä kyllä sille ei nyt enää voinut yhtään mitään.
Lukki astui vaistomaisesti sivuun miehen riisuessa panssarin ratsultaan. Kaksikko jakoi jotain, mikä kai pitäisi luokitella herkäksi hetkeksi. Lukilla oli sillä aikaa jälleen tovi omille ajatuksilleen. Hän oli pian hylännyt ajatuksen siitä, että maagista voisi olla jotain hyötyä. Jos tällä oli kellarissaan sitä, mitä haavoittunut valtiaan kannattaja sanoi, Lukki ei lähtisi kokeilemaan onneaan. Sellaisten kanssa pyörivät ihmiset, tai olennot, olivat usein sekaisin. Mielipuolista ei ollut hänelle hyötyä.
Pian mainitun aatelisen Lukki painoi kuitenkin mieleensä. Kapinalliset aateliset olivat ehdoton vähemmistö (valtiaalla oli aivan varmasti jonkinlainen salainen järjestö hoitamaan päiviltä hankalat yksilöt) kapinallisten joukossa ja sellaisen liittolaisen löytäminen olisi varsin hyödyllistä. Toki se pitäisi myös pitää elossa, mikä vaatisi varmasti häneltä täyspäiväistä makuuhuoneen partiointia ja ruokien maistelua. Mutta eipä hänellä tosiaan ollut kovinkaan paljon muuta elämää.
Tavoite oli hänen kaikkensa.
"Eittämättä", Lukki kommentoi nahkurin orsia ja kääntyi pestäkseen kätensä lammessa. Hän piti huolen, ettei asettunut kumaraan liian lähelle hevosta. "Valtiaan suhtautuminen kapinallisiin on ollut kadehdittavan antaumuksellista."
Hän ei kysellyt nimiä. Ihmiset eivät koskaan kiinnostuneet nimistä kuin juorutakseen tai hyötyäkseen, eikä Lukki halunnut antaa kuvaa kummastakaan.
Albiino huljutti pitkät sormensa puhtaiksi viileässä vuoristolammessa ja peilasi sitten kasvojaan sen väreilevästä pinnasta. "Sinun olisi hyvä nauttia jotain, mikä ehkäisee kuumetta." Huolimatta siitä aiemmasta kameleonttiefektistä, joka oli vakuuttanut Lukille vielä entistäkin enemmän, että tämän kontaktin kanssa piti olla oikeasti varuillaan, tuskin tämäkään oli immuuni tulehduksille. Ne kaatoivat miestä enemmän kuin miekat ja kirveet koskaan.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 11:42:29 GMT 3
Iso mies hörähti melkein nauramaan kun toinen mainitsi kapinallisten vainon.
"Kumpa se sisäsiittoinen tilantuhlaaja olisikin kapinallinen! Olisi helvetin paljon helpompaa selittää miksi se löytyy kilon paloina linnan viemäristä." Soturi nauroi kumeasti. Dagmar melkein katui möläytystään, mutta ei pitkään. Harva uskoisi albiinoa hiipparia jos tämä alkoi selittää että Tharonin uskollinen kaartin päällikkö aikoi tappaa kylmäverisesti jonkun hovin jäsenen ja lavastaa tämän kapinalliseksi. Tharon itse telotutti hovinsa jäseniä senverran löyhäperusteisesti, ettei kukaan alkaisi varmaan edes kyselemään mitä Musta Leijona oikein oli tekemässä.
"Minulla on satulalaukussa pajunkuori uutetta." Mies totesi. Alabasteri albiino tuntui olevan jonkunsortin poppamies. Tästä saattoi jopa olla hyötyä. Dagmarin olisi jatkettava tehtävänsä loppuun, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta näillä resursseilla. Jos hiippari kävisi hankalaksi, tämä olisi kuitenkin helppo hävittää. Moinen mies kestohymyllä oli kuitenkin vielä jäljitettävissä vaikka sitten viimeistään Veljeskunnan voimin.
"Osaatko lukea?" Kultasilmä kysäisi ihan puskista. Karpaasi ei välttämättä näyttänyt ihan siltä intellektueimmalta, joten ei ollut ihme jos muutama oppikoulun tunti olisi jäänyt välistä. "Minulla on muutama käärö." Sen kummempia selittelemättä.
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 11:55:02 GMT 3
Uskollistenkaan tieltä raivaaminen ei vielä todistanut mitään. Valtias Tháron eittämättä tappoi jokaisen, josta oli uhkaa, jakoi se sitten ajatukset ihmisrodun hävittämisestä tai ei. Jos tämän käskyläiset olivat samaa kaliiberia, nämä repivät toisiltaan pään harteilta heti, kun toisesta tulisi kilpailija.
Ikävä vain nämä eivät tehneet sitä puoliksikaan tarpeeksi nopeasti. Valtiaan annattajat sikisivät kuin siat, pungertaen maailmaan yhä uusia paskiaisia kiihtyvällä tahdilla. Nämä uudet paskiaiset sitten raahattiin valtiaan ylläpitämiin oppilaitoksiin ja syötettiin täyteen propagandaa. Kuvottavaa, mutta tehokasta. Tuskin hirmuhallitsija olisi muuten näin pitkään valtaistuimella pysynytkään.
Kovin vaikeaa se oli yhdessä ihmisiässä lopettaa satojen vuosien teurastus, mutta kukaan ei estänyt yrittämästä.
"Osaan yleensä", albiino vastasi ja kääntyi taas katsomaan kasvoillaan se sama hymy, joka niille oli valtiaan toimesta piirretty jo lapsena. Hänelle tarjottiin ilmeisesti kääröjä luettavaksi. Joku tyhmempi olisi voinut lukea ne kyselemättä ja päätyä sitten matkamuonaksi puolen kilon kuutioina. Maailmassa oli paljon sääntöjä ja yksi henkiinjäämisen kannalta ehdottoman tärkeä oli välttää koskaan asettamasta itseään siihen tilanteeseen, ettö näki tai luki jotain, mitä ei olisi saanut ja joku todisti sitä.
"Minä en ole ihan varma, onko minun välttämättä järkevää osata juuri nyt, jos tiedät, mitä meinaan."
|
|
|
|
Post by Deleted on Jun 13, 2014 12:35:55 GMT 3
"Viisas mies." Kolossi murahti, virnisti ja kulautti vielä leilistään ennenkuin laittoi sen pois. "Näihin aikoihin on aina parempi olla varuillaan. Muuten saa vielä Verikoiran kannoilleen." Mies virnisti sarkastiseen sävyynsä ja naurahti taas omalle "vitsilleen".
"Joskus mietin miten paljon helpompaa olisi jos.." Dagmar hymähti ja lopetti lauseen kesken. Kruununpetturuudesta ei voinut tuomita, jos ei sanonut mitään ääneen. Ja mistäpä toinen olisi edes tiennyt mistä ylipäätään puhuttiin, ellei lievästi uupuneen juopunut soturi olisi jatkanut: ".. mutta vitut, ne krokurit vaan nostaisivat uuden diktaattori jakkaralle ja sama paska jatkuisi." Mies murisi itsekseen. Kultasilmä tarkkaili hetken albiinoa ja nyökkäsi. "Viisas mies."
Jätti kokosi voimiaan ja irotteli loputkin panssarinsa kiinnikkeistä. Raskas rintavarustus laskettiin huolellisemmin kuin vaakuna ja miehen päälle jäi vain ohut nahkapanssari. Kun painoa oli pudotettu tarpeeksi, saattoi jätti punnertaa itsensä vaivalloisesti ylös jaloilleen. Svadilvari astui taas lähemmäs herraansa, niin että toinen saattoi ottaa jalustimesta ja vetää itsensä sen kautta ylös. Hevonen sai pari taputusta ja satuilan pois selästään. Lepo oli tehokkaampaa jos ei tarvinnut pitää painoa päällään koko yötä. Mies laski satulan alas ja rojahti takaisin istumaan nojaten raskasrakenteiseen satulaansa.
"Jos teet tulta, jaan eväistäni." Soturi totesi albiinolle.
|
|
