Wariand - Ajatusten ja salaisuuksien ateljee

[Chryseis]

//Ghaldun ja valtias, olkaa niin hyvät.

Mest Soraniavon

Fauni näytti pieneltä, eikä se ollut ihmekään. Ateljee oli mainittavan isokokoinen, korkea huone jossa oli valkoiset seinät ja kaareva katto. Ikkunat olivat suuria ja valaisivat huoneen joskus niinkin hyvin, että vasta kylvystä tulleen Mestin valkoinen vuohenkarva ja tukka melkein sulautui valkoisuuteen.
Ainoa vain, että seiniä vasten nojasi niin monta maalausta että ainakaan tällä kertaa moista ei tapahtunut.
Soraniavon tuoksui puhtaalta vuohelta, jos paikalla olisi ollut silminnäkijöitä heidän olisi varmasti tehnyt pahaa katsella miten huoletta fauni käveli kaikkien niiden öljyväritahrojen keskellä. Soraniavon kantoi pellavakangasrullaa huoneen toiseen päähän puhisten välillä, sillä se ei ollut kevyimmästä päästä.
  'Pitäisi siivota useammin.' Mest sattui vilkaisemaan yhdelle maalaustelineistä, jossa nökötti keskeneräinen maalaus. 'Tuotakin voisi jatkaa...' Maalauksessa istui hahmotelma valtiaasta. Se ei kuitenkaan ollut mallista. Soraniavon maalasi sitä omaksi ilokseen. Kangaspohja oli varsin iso ja tausta oli täynnä energisiä värejä: vaaleaa violettia, valkoista, vaaleaa keltaista, indigonsinistä... Itse valtias näytti enemmän jumalhahmolta kuin haltialta kädet sivuille levitettynä ja katse yläviistoon suunnattuna. Fauni naurahti itselleen.
  'Voi tuo todellakin tarvitsee lehtikultaa johonkin.' Sitten Soraniavonin kulku lakkasi kuin seinä olisi tullut vastaan. 'Missä on lehtikulta?' Fauni laski kantamansa paperipinon korkealle jakkaralle ja hiihti yhdelle lukuisista lipastoista. Hän muisteli viimeksi nähneensä sen jossain lipaston lähellä. Sen päälle oli kertynyt vaikka ja mitä, muttei sitä avattua lehtikultapurkkia.
  "Mhääh?" mies äännähti. Ei hän yleensä oikeasti hukannut mitään. Pieni lehtikultapurkki nökötti lähellä ateljeen ovea, mutta se näkyi vain jos tuli oven suunnalta huoneeseen. Huoneesta katsottuna se piiloutui kahden maalipurkin taakse. Niinpä fauni sorkkaili ristiin rastiin huonetta etsien niistä epätodennäköisimmistäkin paikoista.
  "Missä se voi olla?" valkohiuksinen mumisi itsekseen. Fauni siirteli milloin mitäkin, löysi edellisen purkin tyhjänä muttei vieläkään sitä oikeaa purkkia.
Hovitaiteilija löysi paikkoja penkoessaan harjansa, jonka oli hukannut joskus vuosi sitten sekä harvinaiset punaiset hiilenpätkänsä jotka olivat kadonneet viikko sitten. Miehen käsiin osui monia asioita mitä hän ei ollut edes tajunnut hukanneensa.  'Pitää totisesti siivota useammin.'
Fauni kumartui selin oveen päin tonkiessaan vanhan, tammisen kirjoituspöydän laatikoita ja alkoi jo väsähtää etsimiseen.
  "Kultaseni, missä olet?" fauni liverteli kutsuen lehtikultaansa. Lehtikulta ei kuitenkaan löytyisi laatikoista.

//Nyt Tháron joku naseva repliikki xD Mest luulee olevansa yksin... Ja mitenniin huomaa milloin kirjoitan väsyneenä? 8'D

[Ghaldun]

Tháron Arahtaios

Linna heräsi aina varhain, vaikka koskaan se ei aivan täysin unessa ollutkaan. Tänään oli sen käytävillä oli kuitenkin aamunkoitteessa tavallista enemmän hyörinää ja puheensorinaa. Keskikesä oli tuonut tullessaan jo jonkin aikaa jatkuneen auringon lisäksi myös juhlat. Ja mikäpä sai kansan paremmin liikkeelle, kuin ihastuttavan kaunis sää ja pidot? Tunnelma oli varsin hurmaava, ja moni hovissakin varsin kepeällä tuulella. Into näytti tarttuneen etenkin palvelusväkeen, joka tuntuikin täyttäneen linnan lattiasta kattoon tuoksuvin kukin ja kirjavin koristein.
Oli aika, kun linnassakin oli keskikesän juhlien aikaan järjestetty viralliset kutsut, mutta niistä ajoista oli jo useita vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan hidastanut niitä, jotka juhlahumusta tohkeissaan olivat. Linnan pihaan oli pysytetty korea salko, ja se koristaisi sitä vielä seuraavan kolmen päivän ajan.

Syrjäisemmätkään käytävät eivät olleet kukkaisryöpyltä säästyneet, sai Tháron todeta kuljeskellessaan leinikkejä ja liljoja lukuunottamatta tyhjää käytävää. Askelten kaiku hukkui osittain jostain kantautuvaan puheensorinaan.
Ilakointi ja juhlatunnelma ei ollut aivan saavuttanut valtiasta, mutta se ei ollut erikoista. Askeleet hidastuivat ja pysähtyivät sitten suuren, kaarevan ikkunan pieleen. Ikkunalla lepäsi ruskoliljojen peti, ja ajatuksiinsa vaipuneena siveli haltia terälehtiä, katse alas linnan pihaan luotuna. Hänen olonsa oli lähes haikea, ja mies kurtistikin kulmiaan mietteelle. Selitystä tunnetilalleen hän ei keksinyt, eikä miettimään onneksi tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa, kun hänen silmiinsä osui alhaalla mieluinen näky. Pihan poikki kantoi nuori haltiakaksikko suurta harppua.
Hymy nykäisi hetkeksi valtiaan suupieliä. Jos juhlinta toi mukanaan jotain hyvää, niin musiikin. Iltaan mennessä kuuluisi soitanta ja laulu ympäri linnan, mitä Tháron ei laittanut lainkaan pahakseen. Keskikesän koitto tunnelmallaan tuntui muutenkin innoittavan kipinää taiteilijasieluissa, ikä ollut epätavallinen näky, jos joku aamun tunneille asti saattoi olla maalaustelineensä tai sanoitustensa kanssa ulkona raikkaassa kesäyössä.

Huomaamattaan löysi Tháron itsensä tutun oven edestä. Mies tuhahti hiljaa itsekseen. Pahuksen taiteilijat.
Ovi oli raollaan, ja huoneesta kantautuva kolina kieli hovitaiteilijan olevan paikalla. Haltia nosti kätensä ja kopautti ovenkarmia kerran ennen astumistaan sisään ateljeeseen, mutta ääni katosi huoneessa kuuluvaan hälinään.
Kolinan lähdettä ei ollut vaikea paikantaa. Valkea fauni näytti olevan täysin uppotunut touhuihinsa, mikä näytti käsittävän lipastonlaatikoiden kiihkeän penkomisen. Haltia kohotti kulmiaan hivenen näystä huvittuneena. Sen sijaan Soraniavonin seuraavaksi lausumat sanat saivat hänet hymähtämään ääneen.
”Aivan tässä”, haltia totesi astellessaan peremmälle hovitaiteilijan työtiloihin, hymy äänestä kuultaen.

[Chryseis]

Mest Soraniavon

  Ääni takaa sai faunin sydämen hypähtämään, ei säikähdyksestä vaan jostain iloisenyllättyneestä ja nöyrästä tunteesta. Pieni hätkähdys kuitenkin tapahtui, sitä ei ollut estäminen, ja faunin penkoma laatikko putosi lattialle kun valkoturkki laski sen päälle hieman liikaa painoa kääntäessään päätään.
Tietysti Mest tunnisti jo äänestä tai äänettömästä saapumisesta tulijan olevan valtias, mutta nähtyään sen tosiaan olevan valtias fauni hymyili. Hymyä vain levensi valtias Tháronin hyvä ajoitus ja kultainen lausahdus. Taiteilijafauni naurahti iloisena ja asetti vaivalloisesti pudottamansa laatikon takaisin paikalleen. Sarvipää nousi seisomaan ja kääntyi kumartuakseen hyvin mestmäiseen kumarrukseen.
   "Huomenta, suuri ja loistelias vieraani ja tervetuloa taiteellisen sotkun tyyssijaan" Mest lausui runollisella äänellä katsoen valtiasta silmiin. Saman tien kun kumarrus oli ohi Mest muisti sen maalauksensa. Eihän hän ollut kysellyt oliko moisen maalaaminen valtiaasta soveliasta. Jo siksi, ettei Mest arvellut Tháronin ainakaan pahastuvan. Nyt kuitenkin, kun iso herra olikin yllättäen paikalla Mestiä alkoi tavattomasti nolottaa ja fauni vaivihkaa harppoi tavarapinojen yli ja välistä isoa maalausta kohti. Onneksi se ei näkynyt kunnolla ovelle päin, värit ehkä erotti mutta itse hahmo jäi toivon mukaan vain arvaukseksi.
  "M-mikä saa teidät tällaisena aamuna ilmestymään ovelleni?" fauni meinasi kompastua yhteen kangasrullaan ja kompastuikin sen takana olleeseen mokomaan. Aivan lattialle mies ei kuitenkaan läjähtänyt vaan sai tukea juuri siitä katosta roikkuvasta narusta mitä hapuilikin. Soraniavon kiskaisi siitä ja katonrajaan viritetty kangas hulmahti juuri siihen mihin sen pitikin hulmahtaa - peittämään suurikokoinen tháronmaalaus jota fauni ei vielä mieluusti esitellyt valtiaalle. Ei ainakaan ennen kuin siinä olisi se puuttuva lehtikultamaali.
Sähellyksensä ohessa faunista näki että hän oli oikeasti ilostunut valtiaan saapumisesta - vaikkakin, ainahan hän oli. Mest oli sitä tyyppiä, joka sai suuren inspiraatiotulvan jo siitä, että moinen suurmies oli läsnä. Sentään fauni ei enää saanut kylmiä väreitä, niin kuin joskus uran alkuaikoina.
 

[Ghaldun]

Tháron Arathaios

Jokin huolta muistuttava häilähti hetken haltian kasvoilla laatikon rymähtäessä lattialle. Hänen tarkoituksenaan ei ollut ollut säikäyttää, vaikka äänettä liikkuminen ja äkisti seläntakaa puhuminen saattoivatkin siltä jonkun silmiin vaikuttaa. No, hän oli koputtanut, vaikkei fauni sitä ollutkaan kuullut. Ja Mest nyt oli...Mest. Huolehtiminen oli turhaa, ja taiteilija näytti toipuvan yllätyksestä nopeasti, naurahduksen jättämä hymy kasvoillaan.
Ja vaikka Tháron oli jo suurilta osin luopunut muodollisuuksista Soraniavonin seurassa, jaksoi fauni yhä suorittaa kumarruksensa. Sanansa sen sijaan saivat haltian melkein pyöräyttämään silmiään, mutta hymyilemään yhtä kaikki. Mest, kuten sanottu. Valtias vastasi huomeniin ja rönsyilevään tervehdykseen vain vastaamalla katseeseen ja nyökkäämällä kevyesti.

Mest näytti muistavan jotain, mikä vaati hänen huomiotaan toisaalla huoneessa. Fauni suuntasi lähemmäs yhdellä maalaustelineistä lepäävää suurta taulua, melkein kaataen itsensä kahteen otteeseen matkallaan. Tháron vilkaisi kyseessäolevaa teosta kohden, mutta kangas oli häneen katsottuna liian sivussa, että maalauksesta olisi ottanut selvää. Mestin nykäistessä kangas työnsä peitoksi, heräsi valtiaan mielenkiinto enstestään. Hän oli aina utelias, mitä lempi hovitaiteilijansa töihin tuli. Kohteliaasti hän jätti asian kuitenkin sikseen, eihän keskeneräisiä töitä ollut sopivaa tuijottaa.

Vastausta faunin kysymykseen ei miehellä ollut antaa, sillä ei hän tiennyt itsekään. Valtias tyytyi hymähtämään ja kohauttamaan harteitaan, niin hölmöltä kuin se tuntuikin. Päämäärätön vaeltaminen linnan käytävillä ei kuulunut hänen päivittäisiin toimiinsa.
Mestin ateljee todella oli taiteellinen sotkun tyyssija, ja niin tuntui olevan vain sotkunkin. Järjestelmällinen kaaos, arvaamatta, ajatteli haltia pudistaen päätään hymynkare huulillaan. Fauni oli onnistunut kahmimaan työtiloihinsa tavaraa kuin lohikäärme pesäänsä konsanaan. Oikea aarreaitta, mikäli etsimänsä siis saattoi löytää.
Tháron nosti lehtiönipun yhden ateljessa olevan tuolin päältä, ja asetti sen siististi viereisen lipaston päälle. Tarkistettuaan vielä, ettei puisen penkin pinnassa ollut maalia, hän istuutui. Ja onnistui melkein potkaisemaan kumoon jalkojensa juureen jääneen pienen purkin. Mies sipaisi vaaleita hiuksia otsaltaan kumartuessaan nostamaan purnukan turvaan lattialta ja tutki sitten sen sisältöä. Kullan lämmin kiilto tervehti häntä lasipurkin sisältä.

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Fauni oli harpponut itsensä saarroksiin, ja siirtelikin hetkisen tavaroita sivulle ja toiselle luoden jonkinmoisen polun jota saattoi jopa turvallisesti kävellä. Mest oli huomannut valtiaan kuikuilleen maalausta mutta jälleen kerran sai huomata ettei toinen aikonut tunkeilla. Sekös oli varsin mukavaa, vaikka kyllä varkoturkki edelleen hieman noloili: näyttää nyt vilaus maalauksesta ja piilottaa se sitten aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan siinä.
   "Paossa juhlajärjestelyitä?" fauni huikkasi valtiaalle, joka valloitti parhaansa mukaan istumatilaa kaikelta siltä tavaralta. Iloinen kopsahdus, kuin yksittäinen tanssiaskel tammilattialla, kajahti vuohen korviin. Tavaroita siirtelevän faunin pää kääntyi Tháronin suuntaan ja näky sai hänet siristämään silmiään, kun valtias nosti jotain lattialta.
   "Kautta Esjan suomujen, siinähän se. Herraseni teillähän on varsinainen kyky ilmestyä paikalle parhaaseen aikaan ja löytää juuri se oikea purnukka!" Mest naurahti ja hipsi lähemmäs. "Mutta niinhän sitä sanotaan, kulta tulee kullan luokse." Fauni ojensi kätensä ottaakseen purkkinsa vastaan.
Hänen olisi tehnyt kovasti mieli taputtaa valitasta olkapäälle mutta jättipä sen tekemättä ja sen sijaan laski purkin peitetyn maalauksen telineen jalan päälle odottamaan käyttöä. Fauni nousi hyväntuulisena ja venytteli selkäänsä tavoitelle käsillään kattoa.
   "Liekö tänään vielä tapahtunut mitään kiintoisaa?" Mest odotti innolla juhlien alkamista, jo sen takia että linnan parasta viiniä olisi saatavilla muutenkin kuin hipsimällä salaa kellariin.

[Ghaldun]

Tháron Arathaios

”Kenties”, valtias hymähti, käännellen yhä purkkia käsissään. Suurista ikkunoista tulvivassa valossa sen sisältö välkehti kauniisti valonsäteiden osuessa siihen. ”Heti oveni ulkopuolella olevat koristelut nähtyäni on suoranainen ihme, etten heränyt neilikkamerestä tänä aamuna”, Tháron tuhahti lempeästi. Kukkaiskoristeet eivät olleet löytäneet tietään hänen tiloihinsa, vielä. Monella ei ollut pääsyä valtiaan huoneistoon, mutta haltia ei epäillyt hetkeäkään, etteikö joku salakuljettaisi värikkäitä nauhoja ja tuoksuvia kasveja sisään heti tilaisuuden tullen. Mikä saattoi olla käynnissä paraikaa, nyt kun valtiaan herättämisestä ei enää ollut huolta.
”Juhlahumu on tarttunut ainakin palvelusväkeen. Tuntuvat ottaneet koristelut kovin vakavasti”, hän totesi jokseenkin huvittuneena. Mies huokaisi äänettömästi. Ainakin ne huoneistaan, joihin vain hänellä oli avain, säästyisivät kirjavalta koristeryöpyltä.

Hovitaiteilijat runsaat sanat saivat haltian naurahtamaan ääneen. Kadonneiden purnukoiden löytäminen, kuinka tavattoman hyödyllinen kyky! Kunpa kaikki asiat onnistuisivatkin niin helposti, kuin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan istahtamalla. Tháron kohotti katseensa faunin silmiin, omansa hetken tuomasta huolettomasta hilepydestä siristettyinä. Hän ojensi purkin Mestin odottavaan käteen suupielet hymyssä.
Vastaus oli jälleen olkien aavistuksen verran kohautukseen nostaminen. Tháron oli puhunut aamulla muuan kapteenin kanssa, mutta naisella ei ollut ollut mitään mullistavaa raportoitavaa. Joskin valtias epäili sellaisten uutisten sorkkajalkaa niinkään kiinnostavan, ainakaan huonojen uutisten. Haltia suoristi viittansa helmaa sylissään, pohtien.

”Crusuvil näytti jääneen suustaan kiinni sisäpihalla”, hän sanoi muistettuaan nähneensä kuriirin alas pihalle katsellessaan. Mestille tarvikkeita toimittava nuori yösusi oli seissyt ulkona auringonpaisteessa salkoa koritelleen palvelusväen seassa. ”Hänellä näytti olevan kantaumuksia mukanaan”, valtias lisäsi, aivan hivenen virnistäen. Se tiesi lisää järjestelyä jo valmiiksi tavaraan hukkuvalle hovitaiteilijalle.

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Kenties Mest oli vain vaatimaton sielu, mutta se että hän sai valtiaan nauramaan täytti hänet saman tien sellaisella lämmöllä että hän tunsi pysyvänsä vähintäänkin talven verran lämpimänä. Fauni hengitti ilmaa syvään kuin olisi muka voinut imaista ilon sisäänsä. Mestin silmät loistivat kun ne kohtasivat Tháronin kauniin katseen. Fauni tunsi itsensä pieneksi, iloiseksi lapseksi. Neilikkakylpymielikuvalleen puolivuohi naurahti ensin kerran, sitten uudestaan hieman kovemmalla äänellä.
   "Hah, voin kuvitella! Onneksi kukaan ei ole vaivautunut koristelemaan ateljeetani vuosiin, eihän koristeita edes erottaisi täältä." Mestin siitä tietämättä ylös erääseen nurkkaan oli jäänyt pölyttymään yksi ikivanha haalistunut kukkakoriste varmaankin puolen vuosisadan takaa. Sen taitoksissa asui nykyään pieni hämähäkki.
   "Voi olla että jätän tämän toistaiseksi näin, kenties voisin muutaman apurin kera tehdä kerrankin kunnon siivouksen, järjestellä kaikki uudestaan." Nyt oli Mestin vuoro kohauttaa olkiaan, sotkulle, nimittäin. Kyllä tavarat odottaisivat juhlien yli.

Mest katsoi valtiasta ilahtuneena kun kuuli tutun nimen.
   "Ah! Hänellä lienee pyytämäni silionilaista pellavakangasta!" Mestin katse muuttui äkisti, kun hän muisti jotain. Hän katsahti valtiasta kuin juonikas taikuri. "Ja jos hyvin käy, hän muisti tuoda myös pikkuleivät!" Faunin sorkkia suorastaan kihelmöi. Mikään ei ollut parempaa kuin kotopuolen pikkuleivät. Silti fauni meni niistä jokseenkin liioitellun lapsellisesti sekaisin.
   "Aaahh, liityttekö seuraani? Olisi muutenkin kiintoisaa katsoa kuinka linnapihan järjestelyt sujuvat." Puhuessaan fauni olikin jo sorkkaillut malttamattomana ovelle, jossa odotti suoraselkäisenä valtiaansa vastausta. Kylläpä Tháronin seura olisikin mukavaa, Crusuvil kun tuntui aina niin kovin hämmentyvän miehen läsnäolosta. Etenkin kun viimeksi Mestin ja yösuden juteltua niitä näitä nuorikko ei ollut uskonut kun Mest kertoi käyneensä iltapäiväkävelyllä valtiaan kanssa. Moinen herrako muka tuhlaisi aikaansa pahaisen taiteilijan kanssa. Eipä tietenkään...

[Ghaldun]

Tháron Arathaios

Syvä hengenveto ei jäänyt valtiaalta kuulematta, ja mies tuhahtikin äänekkäästi. Kuinka tyypillistä! Tháron oli uskoutunut Mestille, mitä, vuosikausia sitten? Valtias oli jo luopunut suurimmista osista muodollisuuksia heidän ollessaan kahden, mutta fauni sen kuin jaksoi näytää siltä, kuin kevään ensimmäiset auringonsäteet pitkän talven jälkeen lämmittäisivät hänen mieltään joka kerta, kun haltia rentoutui hänen seurassaan. Hän loi Mestiin katseen, joka kertoi hovifaunin käytöksen olevan kerrassaan naurettavaa. Tháronin ilme kuitenkin pehmeni hänen vastatessaan hovitaiteilijan absurdin kirkkaina loistavien silmien katseeseen.
'Kenties merkki siitä, että sietäisi siivota', haltia huomautti mielessään, mutta Mest kuului päätyvän samaan lopputulokseen. Ateljee oli nähnyt parempia päiviä, mutta asiaa mietittyään täytyi myöntää, ettei Tháron muistanut nähdeensä tilaa kovin siistinä sitten sen jälkeen, kun nuori Soraniavon oli sorkkallaan sinne astunut. Valkeaturkilla tuntui hänen puolustukseen kuitenkin olevan, ainakin silmämääräisesti, varmaan kolminverroin enemmän tavaraa, kun huoneen aiemmilla asuttajilla. Ja tavarasta puheen ollen, sitä kuulosti olevan tulossa lisää.

Pikkuleipien mainitsemin sai Mestin ilmeen kirkastumaan entisestään, mille Tháron ei voinut muuta kuin hymyillä. Faunin seuralla tuntui muutenkin olevan häneen sellainen vaikutus. Useimpina kertoina se oli virkistävää, tyynnyttävää, joskin oli myös kertoja, jolloin Mestin sädehtivän pirteä olemus toimi lähes karkotteen tavoin. Mutta Tháron oli saanut todeta faunin vuosien varrella kuitenkin oppineen lukemaan valtiaan mielialaa yllättävän hyvin. Huonoimpina päivinä Mest osasi sopeuttaa kuplivan reippautensa ja mukauttaa käytöksensä ei-niin-hyökkäävän reippaaksi.
Rauhallisin elkein Tháron nousi paikaltaan tuolilta, varoen potkaisemasta kumoon enempää purnukoita. Vaatteensa laahus tuotti hieman ongelmia, mutta mies sai pujoteltua tavaranpaljouden lomitse sopivan arvokkaasti. Hän ei tohtinut sanoa Mestille tarkkailleensa itse pihan puuhasteluita jo tovin, faunin näyttäessä niin innostuneelta. Sitä paitsi, ei hän malttanut myöskään luopua hovitaiteilijan seurasta ihan vielä. Niinpä haltia käveli faunin luo ovelle ja nyökkäsi, jatkaen matkaansa kohti porraskäytävää, kiireettömin askelin.

Käytävässä muutama sotilas ja kirjavaa viirinauhaa ikkunanpieleen ripustava palvelusneito tekivät kumarruksensa kaksikon heidät ohittaessaan.
”Vai kävi Crusuvil Silionissa?” valtias kysyi heidän laskeutuessaan alas kivisiä rappuja. ”Kuinka Vladifia ja Fralgus voivat?”

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Heti kun fauni sulki ateljeen oven takanaan, omituinen hysteria hölläsi otettaan ja nuorimies oli enää vain innoissaan. Mest muisti kuinka oli joskus astunut valtiaan laahuksen, taisi silloin olla viitta, päälle ja ollut vähällä lentää turvalleen lattialle. Sen kokemuksen jälkeen hänestä oli kehkeytynyt jo mestari laahuksenväistelyssä. Fauni loikkasi vuohimaisesti kankaan yli kävelläkseen valtiaan vasemmalla puolella. Hoviväen kumarrukseen Mest vastasi nyökkäyksellä ja saman tien saikin kääntää katseensa Thároniin jälleen iloisesti yllättyneenä. Soraniavonin oma nimimuisti ei taatusti ollut parhaasta päästä ja siksikin häntä jaksoi kiehtoa kuinka valtias kykeni muistamaan hovitaiteilijansa omaisia.
   "Kuulemma varsin hyvin, lähettämistäni rahalähetyksistä on ollut iso apu isän telakalla. Ja no, äiti on huolissaan Fralgusin selästä mutta jäsenkorjaaja katsoi sitä eikä siinä ollut mitään vikaa." Mest lateli mitä muisti viimeksi kuulleensa. "Aivan, ja toivoivat pääsevänsä itse juhliin tänä vuonna. Ettei tarvitsisi tyytyä vain lusikkaleipien lähettämiseen."

Portaikosta kuului selkeästi sorkkien kopina ja siihen verrattuna valtias tuntui lipuvan maanpinnan yläpuolella. Mest sai ilokseen huomata etteivät katonrajan koristeet olleet osittain irti niinkuin viime vuonna, yksi oli takertunut faunin sarveen.
Fauni ja haltia astuivat ulos pääovesta ja näky hiveli vuohensukuisen silmiä, kuten joka vuosi. Suihkulähteet oli juuri pesty ja toinen niistä käynnistettiin uudestaan juuri parahiksi. Laatoitetun pihatien toisella puolella olevan samanlaisen vesitaideteoksen luona Crusuvil vaihtoi vieläkin kuulumisiä apukokin kanssa. Kokki oli vain ja ainoastaan livistänyt töistä haukkaamaan happea juuri parahiksi vaihtaakseen pari sanaa. Yösusi sen sijaan kuuli Mestin askeleet ja otti paremman otteen kantamuksestaan - kolme rullaa pellavakangasta, yksi tötteröllinen omituisen pitkävartisia siveltimiä selässä sekä muutaman viikatun kankaan päällä matala pahvilaatikko. Apukokki huomasi kenen kanssa Mest astui ulos ja vaivihkaa huikkaisi hyvästit Crusuvilille ja livahti sivuovesta takaisin sisälle. Ruskeavalkoinen yösusi sen sijaan kääntyi varsin huolettomasti askelten suuntaan.
   "Hei Mest, satuitkin juuri..." Susi kääntyi ja huomasi että kuin Mestin varjona käveli kukas muu, valtias Tháron. Nuorikko nielaisi ennen kuin jatkoi lähes normaalisti.   ".. parahiksi!" Crusuvil kumarsi toinen käsi taitettuna selän taakse ja suoristautui sitten.
   "Tuota, tuota..." yösuden korvat nykivät pari kertaa. "Oikein hyvää huomenta." Suden katse käväisi valtiaassa, valahti sitten taas kantamuksiin ja siitä jälleen valtiaaseen. Kuono oli vääntynyt kummalliseen hymyyn.

   "Kas, laatikko lienee Vladifian lähettämä... kiitos kun otit senkin kantaaksesi vaikken osannut varoittaa siitä etukäteen!" Mest ojentautui hyväntuulisena kohti laatikkoa ja nosti sen. Se oli keveä, juuri sellainen joka taatusti piti sisällään syötävää.
   "Eipä mitään, sain syödä ne mitkä eivät mahtuneet laatikkoon." Crusuvil pihahti jotain Mestille ja laski kankaat ja sivellinpakkauksen suihkulähteen leveälle reunalle. Rullat hän asetti nojalleen.
Soraniavon oli vilkaissut kuriirisuden tuomisia ja sitten uppoutunut ihailemaan suihkulähteen kiiltävää olemusta. Ei yhtään sammalta tai muutakaan vikaa, fauni olisi voinut vannoa että altaan pinta oli jopa lasitettu uudestaan. Niin kaunista. Valkohiuksinen asettautui nojaamaan lähteeseen ja nuuhkaisi ulkoilmaa.
   "Kylässä mitään erikoista?" Mest avasi jälleen suunsa. Vuohenkorvat olivat iloisesti valppaina.
   "Kaikki oli rauhaisaa, poislukien yksi tuulenkaato aivan likellä sepänpajaa. Siitä selvittiin säikähdyksellä."
   "Se ikivanha puuko?" Mest älähti hieman surumielisenä.
   "Häh, ei kun mänty siinä vieressä. Tosin tammesta meni yksi oksa. Mest...?" Crusuvilin katse nykäisi kohti valtiasta.
Fauni hymyili eläinmäisesti ja naurahtikin perään.
   "Pelasin Hänen Korkeutensa taiteellisesta sotkustani. Voisitkin joskus auttaa minua järjestelemisessä ennen kuin valtias antaa siihen erikseen kiireellisen käskyn."
   "Ahah..." yösusi naurahti selvästi vaivaantuneena. Susi nojasi kädellään kangaspinoon ja piti kättään aivan sen keskellä, vaikka asento näyttikin hieman epäluontevalta nojata. "Taidat olla oikeassa. Et kai aio siivota ennen juhlia?"
   "Ehen. Mutta pian niiden jälkeen."
Crusuvil sipaisi nojakätensä peukalonkynnellä pientä tupessaan olevaa, hopeista tikaria syvemmälle kankaisiin. He eivät saaneet huomata sitä. Eivät varsinkaan nyt kun Mest ei ollut yksin... vaan pahimmassa mahdollisessa seurassa.

//Dyn dyn dyyyyn!

[Ghaldun]

Tháron Arathaios

Nuoren Soraniavonin silmät kirkastuivat haltian mainitessa faunin vanhemmat. Valtiaan muisti nimien suhteen oli ollut aina erinomainen, jo hänen lapsuudessaan. Aivan varhaisessa lapsuudessaan, kun hän oli seruannut vierestä omien vanhempiensa työskentelyä, oli hän oppinut eri kalojen ja muiden edenelävien nimet hyvin äkkiä. Nimien muistaminen ei vaatinut pahemmin opettelua, vaan turhakin tieto jäi hänen mieleensä. Kasvit, linnut, naapurit -mitä vain. Haltia osasi yhdistää nimen kasvoihin - tai kuten tässä tapauksessa, kuulemaansa tietoon- vaivatta. Etenkin nyt oli taipumuksesta etua. Oli monessa suhteessa omat hyötynsä muistaa turhanpäiväisiäkin nimiä. Tháron tiesi heti, kenestä puhuttiin, jos jonkun vaikkapa kerrottiin tyrineen. Linnan juoruilun haltia jätti omaan arvonsa, mutta tiesi kyllä, kuka kivisten seinien sisäpuolella teki ja mitä.
Mutta vaikka tieto olisikin valtiaan hallussa, ei se tarkoittanut, että hän puhuttelisi ketä tahansa nimeltä. Rivisotilas Bhakath Norbâl oli vain rivisotilas, Thunid Dourbóc vain tallipoika, yksi muiden joukossa.

Tháron keräsi vaatteensa pitkää helmaa paremmin käteensä rappusissa ja hymähti.
”Voit katsoa kutsun lähetetyksi”, hän kertoi kohteliaasti. Hovitaiteilijan vanhempien läsnäolo juhlissa olisi hieman epätavallista, mutta huomaamaton poikkeus. Eikä voinut kieltää, etteikö Tháronia kiinnostanut hieman, millaiset henkilöt Mishaunuksen olivat kasvattaneet.

Aurinko sai haltian siristämään silmiään pääovien avautuessa. Hän hillitsi halunsa varjostaa silmänsä kädellään, ja tyytyi sipaisemaan päässään lepäävää, vaatimatonta otsaripaa. Keskipäivän tultua se vaihtuisi koristeelliseen, kultaisin tarhaneilikoin ja sitriinikivin somistettuun kruunuun.
Valkoturkkinen fauni näytti olevan pihalla avautuvasta näystä hyvin tohkeissaan. Tháronin ilme sen sijaan palautui varsin neutraaliksi, joskin äskeiseen verrattuna se tuntui synkistyvän kovin. Ei sillä, etteikö sisäpihan hyvätuulinen hyörinä olisi miellyttänyt häntä. Ulkona vain oli paljon väkeä, mikä sai haltian kasvot peruslukemille ja miehen kohottamaan ryhtiään. Lähimpänä olleet palvelusneidot hänet huomatessaan niiasivat nopeasti ja syvään, jatkaen sitten tekemisiään, mutta aiempaa hiljaisempina.
Kaksikon askeleet kulkivat suoraan Mishaunuksen kuriirin luokse, jonka juttuseura oli paraikaa liuennut paikalta. Katse nuoren yösuden silmissä hänen huomatessaan, kenen puoleen oli juuri kääntynyt, sai miehen henkisesti pyöräyttämään silmiään. Crusuvil toipui kuitenkin äkillisestä hämmennyksestään kiitettävän hyvin, ja lausekin saatettiin lähes kunnialla loppuun. Huomeniin valtias vastasi vain pienellä pään nyökkäyksellä.

Hovitaiteilijan ja kuriirin jutustelu oli lähes miellyttävän tavanomaista. Huoli tietyn puun kaatumisesta, niin tavattoman arkipäiväistä, mutta samalla niin Mestin tapaista. Alkuun Tháronin katse oli naulittuna Soraniavoniin, joka tohkeissaan esitti kysymyksensä ja unohtui ihastelemaan juhlavalmisteluja. Sivusilmässään hieman, mutta selvästi kiusaantuneena vääntelehtivä susi kävi kuitenkin nopeasti rasittavaksi. Viitsimättä olla edes hyvillään jonkun kiemurtelusta hänen läsnäolossaan, siirsi mies koleiden silmiensä huomion kuriiriin.
Nuori yösusi vaikutti kovin hermostuneelta. Tháron ei ollut henkilökohtaisesti sutta aiemmin tavannut, mutta tiesi tämän ulkonäöltä hänet useasti hovitaiteilijan seurassa nähtyään, ja mitä Mest nyt oli hänelle sattunut kertomaan jutellessaan. Nuorukaisen koko olemus huusi kiusaantuneisuutta, mutta se ei ollut kaikki. Crusuvilin katseen harhautuessa faunista valtiaaseen ja huomatessaan hänen pistävän tuijotuksensa, riuhtaisi poika vikkelästi silmänsä takaisin visusti keskustelukumppaniinsa. Samalla kuriini näytti olevan äkkiä kovin tyytymätön asentoonsa, laski aivan hetkeksi lisää painoa nojaamaansa kangaspinoon, kunnes pistikin nopeasti kätensä puuskaan, kuin ei olisi halunnut koskeakaan koko tekstiilinippuun. Koko ajan oli suden suupielissä pakotettu hymy.

”No, täytyykin tästä joutua”, kuriiri naurahti lopulta, vaihtaen kärsimättömänä painoa jalalta toiselle. ”Viemässä sinulle vähän lisää järjesteltävää, eheh”, hän sanoi, huitaisten kädellään muka rennon epämääräisesti suuntaan, jossa Mestin ateljee oli. Yösuden liikahaessa astui Tháron puolikkaan askeleen sivummalle, kuin kuriirin ja hänen kantaumustensa väliin. Poika pysäytti liikeensä ojentautua nappaamaan tavarat suihkulähteen reunalta kuin seinään.

”Jottei arvon Mishaunus aivan laittaisi sinua raatamaan”, Tháron aloitti ystävällisellä äänellä, josta puuttui kuitenkin kaikki lämpö. ”Kantoapu ei varmaan ole pahitteeksi?” hän päätti kysymyksensä, viittoen samalla toisella kädellään kauempana pääovien luona oleville kahdelle vartijalle. Haarniskansa vaimeasti kolisten lähti kaksikko lähestymään, yösuden luodessa pikainen, mutta hyvin levoton katse kangaspinoon.

[Chryseis]

Mest Soraniavon

Fauni oli nuuhkaissut pellavakangasta ja nautti yhä sen kotoperäisestä tuoksusta kun Crusuvil yritti lähteä. Mest ehti jo hymyillä pikaisesti ja oli avaamassa suutaan sanoakseen että pieni lisätavara siihen sotkuun ei olisi haitta eikä mikään, kun valtias puhuikin ensin. Soraniavon vallan hämmentyi kun yösusi vaikutti jäykistyneen saman tien, nuorikon korvatkin kävivät pikaisesti luimussa. Siinä vaiheessa kun Tháron viittoi vartijoitakin saapumaan faunin täytti epäilys ettei kyse ollut pelkästä kantoavusta.
Valkea fauni katsoi ensin kysyvästi valtiaaseen ja sitten Crusuviliin, mutta yösusi ei vastannut katseeseen vaan katsoi epäuskoisena saapuvia vartijoita. Hieman ennen kuin kaksikko osui suihkulähteille poika kuitenkin terästäytyi ja antoi hieman liian pikaisesti ylimmät kankaat pinosta Soraniavonille, joka juuri ja juuri sai ne syliinsä horjahtamatta.
   "Niin no, kiitos" yösusi sanoi hieman kimeämmällä äänellä kuin yleensä. Painavammat rullat hän antoi oitis vartijoille ja hieman hajamielisenä asetti toisen lusikkaleipälaatikoista Mestin kangaspinon päälle ja oli jo ojentamassa toista Tháronille kun onnekseen havahtui ajoissa ja nappasi loput kankaat suihkulähteen reunalta sekä kyseisen laatikon. Mest kantoi nyt tikaria, ja Crusuvil puristi omia kankaitaan tarkoituksellisesti kuin estäen mitään putoamasta laskosten välistä.
   "Suoraa ateljeeseen?" Crusuvil varmisti ja yritti pakottaa itseään rentoutumaan. Mielessään hän kirosi jo valtiaan syvimpään hornaan.

[Ghaldun]

Tháron Arathaios

Kulmia kurtistettiin niin hienovaraisesti, että ilmeen hetkellistä mietteliäisyyttä hädintuskin huomasi. Haltia katsoi Crusuvilia ankaran pohdiskelevasti, vaikka silmänsä eivät moisesta keskittymisestä kielineetkään. Tháron ei tuntenut nuorta kuriiria, joten tämän kummallisesta käytöksestä oli vaikea sanoa mitään. Johtuiko se valtiaan länsäolosta, tai kenties yösusi oli aina yhtä levoton. Ainoa vertailukohteensa oli Mest, joka oli ainoa, jonka seurassa mies oli nuorukaisen aina nähnyt, ja silloinkin varsin ohimennen. Hovitaiteilija ei kuitenkaan näyttänyt olevan kuriirinsa käyttäytymisestä moksiskaan, kuin siinä ei olisi mitään erikoista. Ainoan reaktion, johon Tháron faunissa kiinnitti huomiota, herätti hän itse; valtiaan sanojen johdosta loi valkeaturkki hämmentyneen katseen puolin jos toisin.

Henkisesti haltia kohautti harteitaan. Kenties hän luki liikaa yhden levottoman yösuden hermoiluista. Aiemmin hapuilevansa nyytti oli työnnetty nyt faunin syliin, ja Crusuvil itse puristi jo toista pinkkaa käsissään. Halu nyrpistää nenäänsä oli suuri. Miksi hän edes vaivasi itseään moisilla asioilla? Jos taiteilija luotti juoksupoikaansa, niin miksipä hän edes uhraisi ajatuksiaan yhdelle tollolle yösudelle.

Kahdesta avuliaasta käsiparista huolimatta oli Crusuvil lykännyt kantaumuksiaan myös Mestille. Yösusi näytti jo kärsimättömältä jatkamaan matkaa kantoapuineen, mikä tarkoittaisi sitä, että fauni palaisi takaisin ateljeeseensa, mistä oli juuri tullutkin. Mikä ei käynyt kuulonkaan, nyt kun haltia oli saanut hovitaiteilijan seuraansa -ja vieläpä hänen itsensä ollessa varsin tyydyttävällä tuulella.
Vain laahuksensa kahahduksen saattelemana otti haltia tavarat Mestin käsiltä hetkeksi omiinsa, ja yhtä elegantilla liikkeellä laski ne toiselle vartijoista.
Kuin mitään ei olisi tapahtunut, Tháron antoi yösudelle vielä välinpitämättömän katseen. ”Mishaunuksen taiteellista silmää kaivataan toisaalla”, hän lausahti selityksensä askeleidensa viedessä jo peremmälle linnanpihaan, jättäen ällistyneen yösuden täysin omaan arvoonsa.