Ollos tervehditty, ex-Valtiattareni

[RavenGuardian]

((Raven kutsuu Chryiseiksen ja Alaniksen))


Taivas oli kauniin punertava illan lähestyessä ja auringon painuessa alemmas valta-ajaltaan. Vielä se taisteli ja vastusti kohtaloaan joka vääjäämättä lähestyi sitä. Se muistutti kaikille oleville, että jopa suurten ja mahtavien aikakausi joskus päättyisi. Se vain oli luonnonlaki. Haltia vangittuna mustanlinnun ruumiiseen piti juuri tästä ajasta vaan ei voinut olla pohtimatta mitä se sitten tarkoitti kun aurinko jälleen nousisi seuraavana aamuna. Valtakaudet silti vaihtelivat. Valtias vaihtui. Ehkäpä jonain aamuna aurinko ei nousisikaan. Ehkä se jonain iltana olisi laskenut viimeisen kerran kaiken antaneena. Pahus, että ilta teki Morin niin mietteliääksi, mutta omien ajatustensa pariinhan hän pakenikin aina joinain iltoina. Pois kylistä ja kaupungeista. Pois kaikkien typerien eliöiden luota. Ainoa miksi hän ylipäätään joskus sieti heitä, oli hänen tiedonnälkänsä syytä. Täällä hän oli kuitenkin vapaa heistä ja vapaa hengittämään. Yleensä hän kyllä lensi rannan tuntumaan, mutta Yangravonin lähde oli aivan yhtä hyvä paikka. Miksei mennä sinne kun kerran tällä suunnalla liikkui? Mori oli pohti tosin että oli viettänyt turhan kauan aikaa näissä osissa saarta. Tiedonhalu veisi hänet jossain vaiheessa taas Wariandiin suurempien kirjastojen luokse. Täällä hän oli vain koska kaikki tieto ei löytynyt niistä kuitenkaan. Hän oli kahlannut ne läpi ja nyt olisi aika etsiä syvempää tietoa haluamaansa asiaan. Tai ehkä hän vain tosiaan pakeni. Hän ei ollut tavannut Valtias Tháronia oikeastaan enää sen jälkeen kun oli sanoutunut irti tämän palveluksesta eikä hän tiennyt kuinka valtias siihen suhtautui. Parempi kuitenkin pysyä mahdollisimman kaukana jonkin aikaa. Tháron ei varmasti rakastaisi korpin ideaa ottaa valta itselleen.

Mustalintu riippui ilmassa, siivet levällään tuulessa matkallaan kohti lähdettä. Hän harvoin kaipasi takaisin rajoittuneeseen haltian ruumiiseensa. Varsinkaan silloin kun tuuli hyväili hänen mustia sulkiaan ja hän oli vapaa. Olihan hän ollut kykenevä muuttumaan korpiksi ennen kuin oli kohdannut kirouksen, mutta jotenkin vuodet tässä ruumiissa olivat antaneet hänelle jotain vielä enemmän kuin ennen. Olihan hän toki menettänytkin paljon. Hän näytti varsin kummalta kököttämässä kirjastossa nokka kiinni kirjassa tai majatalossa syömässä ruokaansa lautaselta, juomassa teetään kupista. Mutta kirjoista ja teestä hän EI luopuisi. Ruuan kanssa hän oli alkanut tehdä myönnytyksiä.

Lähde tuli korpin näköpiiriin. Lintu taivutti siipiään antaen itsensä pudota alas taivaalta, mutta juuri ennen erään veden ylle kurottavaan törmäämistä, hän jälleen levitti ne. Vauhti hidastui ja korppi laskeutui oksalle sirosti. No niin nyt hänellä olisi kaikki aika vain itselleen ja ajatuksilleen. Pikainen silmäys ympärilleen ja sitten hän käänsi tummat silmänsä veden pintaan. Kyllä hän peilasi itseään siinä jonkin aikaa. Ihan sama kutsuisiko joku häntä turhamaiseksi. Ei kukaan ollut edes näkemässä. Mitä Mori edes välitti muiden mielipiteistä. Hän katseli kuvajaistaan joka oli ollut täysin samanlainen jo vuosia. Musta suurikokoinen korppi outo hieman hohtava verenpunainen kuvio otsallaan. Kirous. Kuka edes enää osasi yhdistää häntä siihen haltiaan mikä oli joskus Valtias Tháronia palvellut. Morilla oli uusi elämä ja uudet päämäärät. Hän voisi olla kenen tahansa puolella jos vain hyötyisi siitä itse.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

// Aika ennen kapinan alkamista, eli Alanis on vielä piilotteluvaiheessa vaeltajana. Raven, tää kai sitten sijoittuu vuodenajallisesti alkukesään? Ainakin valtiattaren aikanaja väittää niin.

Puut peittivät tehokkaasti auringonlaskun, joten sekin kauneus jäi hitaanlaisesti peuranpolkua kulkevalta haltianaiselta väliin. Vasemmassa kädessä oli koko käsivarren pituudelta puhdasta sideharsoa, ihan vain varmuuden vuoksi, peittämässä viikko takaperin magialla parannettuja raapimajälkiä. Vaikka verenvuodon riskiä ei ollut, kiitos nuoren parantajan, kipu väreili silloin tällöin ja tähän tiukalla oleva side oli oiva apu.
  Paras tapa jatkaa keskeytynyttä matkaa Evhakin kylään oli palata sinne, missä matka oli keskeytynyt - Yangravonin lähteelle. Paikka itsessään herätti Alaniksessa niin erilaisia tunteita ettei hän tiennyt oliko harmistunut vai ilahtunut siitä, että puut hieman harvenivat ja lähde melkein jo näkyi.

Musta korppi lähteellä oli niin musta, että se erottui haltian nopeahkolla vilkaisulla ympäristöstä. Alanis ei kuitenkaan tehnyt sen kummempia johtopäätöksiä. Lintu jäi toistaiseksi omaan arvoonsa, kun huppupäinen haltia astui sen selvään näköpiiriin ja kumartui juomaan lähteestä käyttäen oikeaa kättä apunaan. Aivan kamalan paljon painoa vasen käsi ei kestänyt, mutta pieni nojaaminen ei vielä tuntunut ikävältä. Silmät eivät nähneet muuta kuin lähes mustan veden pinnan, mutta korvat kuuntelivat korppia, sitä ei koskaan tiennyt josko haltia saisi jo toisen kerran peräkkäin tässä paikassa linnun kimppuunsa.
Oli miten oli, Alanis aikoi viettää yönsä lähteellä, ja mieluiten oravana. Kuitenkin tuo korppi saattoi hieman sotkea haltian suunnitelmia...
   'En halua herätä siihen että minua syödään..' Alanis ajatteli ja pohti häätäisikö linnun matkoihinsa vai odottaisiko kärsivällisesti. Haltia nosti katseensa vedestä lintuun, ja huomasi sen otsassa jotain mitä korppien otsassa ei yleensä ollut.
Laskevan auringon muutamat säteet pääsivät latvojen läpi lähteelle, joten ainakin hetken ajan näkyvyys olisi haltiallekin siedettävä. Mikäli tuo musta lintu oli täällä jäädäkseen, täytyisi kai Alaniksenkin ottaa lintumuotonsa ja nukkua puolivalveilla kotkana. Kotka ei koskaan nukkunut rauhaisasti, se oli liian tarkkaavainen eläin. Pienikin rasahdus ja mieli virkeni heti tehden nukkumisesta mahdotonta. Nukkuminen ei kuitenkaan ollut etusijalla, sillä nälkä hieman varoitteli tulostaan jossain haltian sisuksissa.

[RavenGuardian]

((Ohra, sopii hyvin.))

Mori ei ollut vihainen Ninyalle tästä kirouksesta. Ei ainakaan enää. Alkuvaiheilla se oli tuntunut raskaalta, mutta ajan myöten kaikkeen tottui. Haltiaparantajan kuolema oli koskenut häntä enemmän kuin tämä kirous. Se oli koskenut enemmän kuin Mori halusi kenellekään myöntää. Vähiten itselleen. Kaiken hulluuden jälkeen elämä oli asettunut näihin uusiin raiteisiinsa. Sitä paitsi jos Mori joskus kaipasi haltianhahmoaan hän pysyisi kyllä väkisin ottamaan sellaisen käyttöönsä. Pukeutua kuolleeseen. Siihen Mori suosi nuoria ja kauniita vasta kuolleita tai tapettuja. Hän oli itse ollut haltiamies jota pystyi sanomaan kauniiksi ja kyllä hän oli ollut turhamainen ulkonäkönsä suhteen. Mutta tämä korppi kävisi hyvin... toistaiseksi.

Negromaagikon mietteet katkesivat yllättäen kun hän kuuli jonkin lähestyvän vaimein askelin lähdettä. Ensin hän oletti sen olevan jokin eläin, mutta joutui yllättymään sitten kun tajusi, että lähteen rantaan oli kävellyt huppupäinen hahmo. Sirosta rakenteesta ja sulavista liikkeistä korppi veikkasi heti haltiaa. Muuta hän ei voinut toistaiseksi tästä sanoa. Korppi tarkkaili hahmoa silmäkulmastaan kääntämättä päätään tämän suuntaan. Hän oli hieman harmissaan siitä, että hänen rauhansa lähteellä oli rikottu. Hän ei ollut huomioinut sitä mahdollisuutta, että joku tulisi sinne tähän aikaan enää.

Mori teki virheen ja käänsi viimein kokonaan katseensa huputettuun hahmoon koska oli utelias tietämään miltä tämä näytti. Huputettu hahmo juuri saman aikaisesti nosti oman katseensa häneen. Tämän täytyi selvästi nähdä hänen merkkinsä, mutta silti tämä suhtautui asiaan rauhallisesti vaikka harvoilla korpeilla mitään sellaista pahaenteisen näköistä merkkiä olikaan. Morikaan ei sanonut toistaiseksi mitään. Alkoi vain sukia hieman siipiensä sulkia pohtien sitä mitä oli nähnyt tuon lyhyen hetken aikana kun heidän katseensa olivat kohdanneet. Olikohan nähnyt oikein? Kasvot hupun varjossa olivat vaikeasti nähtävissä joten hän oli saattanut vain kuvitella. Eihän se voinut olla mahdollista, että... Tahto tietää kaihersi nergomaakikkoa. Hänen oli aivan pakko saada tietää ja se taas tarkoitti, että hänen olisi puhuttava.

"Ajattelitko sinäkin ehkä viipyä täällä yön?" Mori kysyi sitten viimein ajatuspuheellaan. Hänen tummat korpinsilmänsä katsoivat haltiaan jälleen. Hän vaikka tappaisi saadakseen tietää. Tätä haltiaa hän ei kyllä päästäisi karkuun.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Kas, korppihan puhui. Tai oikeammin, se kysyi haltialta kysymyksen mikä sai tuon hieman pettyneeksi. Eihän kukaan tietenkään voinut vaatia, että erämaassa saisi omaa rauhaa tai turvallisuutta, mutta siitä huolimatta Alanista hieman ärsytti.
Alanis nosti vaalean kätensä pikimustalta näyttävästä vedestä ja katsoi korppia huppunsa suojista. Tuon äänensävyssä kaikki ei kuulostanut järin hyväntahtoiselta. Tietysti se saattoi olla vain harhaluuloisen kuvitelmaa.
  "Ei ole erityisen järkevää enää jatkaa päivän hämärryttyä." Alanis vastasi katse erikoisessa korpissa. Mahtoikohan tuo ollakaan korppi alkujaan. Oli jopa todennäköisempää että kyseessä oli haltia eläinmuodossaan.
  "Jos vain suostut jakamaan hengitysilmasi."
Alanis ei tehnyt vielä elettäkään liikkuakseen mihinkään lähteen reunalta. Oli parempi ensin varmistaa turvallisuus ja sitten vasta tehdä ylipäätään mitään.

// Lyhytt mutta kun vuoropuhelua

[RavenGuardian]

Korppi vain katseli kaikessa rauhassa Alanista yön mustilla silmillään. Hän kallisti hieman päätään lintumaiseen tapaan ja kuunteli hupun verhoaman haltian vastausta, mutta korpilla kesti vastata takaisin, sillä jokin toisen äänessä väräytti jotain hänen mielessään. Mori ei suoraan osannut sanoa mitä se oli. Hän penkoi läpi muistojaan, mutta sitten ymmärsi, että hänen olisi vastattava ensin. ”Niinpä niin. Sitä ei tiedä mitä kaikkea saattaakaan kohdata - elollisia tai elottomia uhkia jos jatkaa hämärässä missä ei askeleitaan näe… Tai niin kuin minun kohdallani ei erota taivasta maasta.” Korppi vastasi ja näytti hieman kohauttavan lapojaan.

Mori vilkaisi jälleen alas oksalta mustaan veteen. Hänen kuvajaisensa oli kadonnut lukuun ottamatta tuota hyvin vaimeaa punaista hehkua hänen otsallaan. Lintu pörhisti hieman sulkiaan ja käänsi katseensa takaisin Alanikseen. ”Enpä minä tätä erämaata omista joten sama se minulle jos päätät jäädä… Ei sinulla sattumoisin ole teetä mukanasi?”

Hän penkoi taas muistojaan, mutta ne olivat liian täynnä kaikenlaisia kohtaamisia jotta hän olisi voinut sanoa varmasti kuka toinen oli. Hänellä kävi kyllä mielessä eräs henkilö, mutta hän epäili erehtyneensä. Se ei kerta kaikkiaan voinut olla mahdollista. ”Mahdammekohan me tuntea toisemme?” Mori ei voinut sitten olla heittämättä. Asia vain kiusasi häntä liikaa.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Korpin joka sanan jälkeen Alanis tunsi olonsa hieman vähemmän ahdistuneeksi. Haltia laski olkapäänsä rennoiksi ja jäi aivan lähteen rantaan hetkiseksi.
   'Elottomia uhkia...' Ajatus hieman kaiversi, mutta Ierrawin jätti sen toistaiseksi omaan arvoonsa. Sen sijaan korpin kysymys teestä hämmensi sen verran että koko mahdollisuus jostain uhkaavuudesta rapisi ehkä liiankin tehokkaasti pois lähteeltä.
   "Itsiasiassa on." Kuinka olikin sattunut että hän oli saanut mukaansa teetä lähdettyään Aidaonista? Sen jakaminen kävi luonnostaan, joku sanoi joskus että tee on tehty jaettavaksi. Haltianainen nousi ja siirtyi hieman kauemmas veden rajasta. Hän laski kevyet kantamuksensa viittansa suojista maahan vierelleen ja huomasi ilokseen ettei polttokelposta puuta täytynyt etsiä kaukaa. Alanis keräsi pienen nuotion alkuun vaadittavat ainekset ja sytytti sen vaivatta oikean käden etusormen päähän syttyneellä liekillä.
Ierrawin oli aloittamassa kasaamaan jonkinmoista telinettä pienelle pannulle, kun korppi jälleen esitti kysymyksen. Kysymyksen, jonka kuuleminen sai aina väreet liikkeelle haltian nahan alla. Sen ehkä huomasi myös ulospäin pienenä säpsähtämisenä.
   "..." Että tuo olikin sanonut juuri 'tuntea'. Jos kysymys olisi ollut 'olemmeko tavanneet aikaisemmin' tilanne olisi ollut helpompi. "Tunnen enemmän haltioita ja ihmisiä kuin korppeja." Alanis sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa lintuun. "Osaisin sanoa paremmin jos kuulisin nimesi."

[RavenGuardian]

Elottomia uhkia. Kyllä. Tosin vain enimmäkseen negromaagikko pystyisi ne osoittamaan eivätkä ne ennen oikean negromaagikon sekaantumista kuvioihin todennäköisesti olisi uhka elollisille...Todennäköisesti. Morilla ei juuri silloin ollut ajatustakaan puuttua asiaan vaikka noita elottomia uhkia kenties olisikin tarjolla. Hän ei silti ollut maailman ainoa negromaagikko. Vähintäänkin hänen sukunsa vielä harjoitti tuota pimeää magiaa jota monet niin inhosivat koska nuo tietämättömät luulivat, että kaikki sen alan ammattilaiset olivat pahoja. Morin kohdalla tämä kyllä piti paikkansa.

"Sepä hyvä. Satun pitämään teestä, mutta aika harvoin siitä pääsen nykyisin nauttimaan." Korppi totesi. "Sinä voit varmaan hieman jakaa." Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Lintu levitti mustat siipensä ja lehahti lähemmäs Alanista erään puun alaoksalle. Sieltä käsin hän sitten tarkasteli haltianaisen puuhia. Kun korppi huomasi tavan jolla nainen sytytti nuotion, hän kallisti päätään taas ja hymisi hieman hiljaa itsekseen koska alkoi olla varsin vakuuttunut siitä, että nainen oli joku jonka hän tunsi. Siltikin oli vielä kiistanalaista kuka tämä mahdollisesti oli. Ehkä tämä kertoisi sen hänelle. Tosin se, että jos he todella tuntisivat toisensa saattaisi tehdä asiasta hieman kiusallisen. Mori ei ollut järjin hyvissä väleissä monenkaan tuntemansa henkilön kanssa.

Hupun varjoon kätkeytyvä nainen ei vastannut suoraan hänen kysymykseensä. Lisäksi korppi oli aitivinaan jonkinlainen jännittyneen ilmapiirin. Nainen oli varuillaan kuultuaan hänen kysymyksensä. Tämän mainitessa ihmiset, Mori tuhahti. "Kannattaako niitä ihmisiä tuntea? Vihdoin kuin vaivaudut oppimaan heidän nimensä, he ovat jo vainaa. Lyhyt ikäisiä." Mustalintu vain totesi hieman halveksivaan sävyyn. Yksi hyöty noista ihmistä kyllä oli. Niistä sai hyvin nopeasti nekromaagikolle käyttökelpoista materiaalia. Eläessään ne olivat varsinaisia tuholaisia, luontoa kunnioittamattomia saastoja.

Käyttökelpoisesta materiaalista puheen ollen, Mori ehätti harmistuneena pohtia myös sitä, ettei löytäisi täällä itselleen ruumiista johon "pukeutua". Olisi ollut nyt mieluisampaa olla vaihteeksi taas enemmän haltiamaisessa hahmossa... Tai löysihän hän jotain joka oli ollut jo kauan siellä ja jäänyt jo syvälle mullan alle, mutta siihen Mori ei kyllä koskisi pitkällä tikullakaan. Hän suosi mieluiten vastakuolleita ja niistäkin mieluummin otti haltioita. No hän joutuisi vain pysyttelemään korppina. Eipä siitä mitään haittaakaan ollut. Olihan se nykyisin hänen oma hahmonsa. "Ja itse asiassa minulla oli kyllä toinen hahmo aikoinaan."

Mori ei ollut järin tyytyväinen siihen, että joutuisi sanomaan oman nimensä ensin, mutta itsepähän oli aloittanut tämän väärällä tavalla. Lintu suki hieman harmistuneena siipensä mustia sulkia ennen kuin katsoi taas hupun peittämiä kasvoja. "Minut tunnetaan nimellä Morë Morrigion. Lyhyesti tosin Mori tai Korppi nykyisin." Mustalintu jäi odottamaan naisen reaktiota. kirotun merkki hohti haaleasti pimenevässä illassa pahaenteisesti.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Alanis ei ollut enää varma oliko hän se joka tunsi olonsa hieman nurkkaan ajetuksi. Niinpä haltia tyytyi huoahtamaan ja antamaan ainakin toistaiseksi asioiden kulkea omalla painollaan. Alanis kasasi hieman paksummista oksista telineen, johon ripustettavaan pieneen pannuun haki vettä lähteestä ja asetti sen sitten kuumenemaan.
   "Hmh.." Alanis asettui istumaan viittansa helman päälle ja kohtautti pienestä olkiaan. "Kuolema ei ole minulle este olla tutustumatta kehenkään. Kaikki loppuu aikanaan." Alaniksen ääni oli jokseenkin piittaamaton, aivan kuin hän olisi käynyt saman keskustelun moneen kertaan aikaisemminkin.
No niin, nyt asioihin tuli hieman järkeä. Ilmeisesti tuo lintu oli ainakin joskus ollut haltia. Ainakin Alanis automaattisesti mielsi sen toisen hahmon haltiaksi.

Alaniksen valtasi taas se tunne, mikä oli vellonut hänen ympärillään usein: kuinka kaikki tiesivät valtiatar Alaniksen ja kuinka monia kasvoja hän oli nähnyt hoviaikanaan, niistä suurin osa oli vaipunut jonnekin ajan ja tajunnan takamaille. Aivan kuin yksi näistä kasvoista olisi katsonut taas häneen - korpin epäilykset saavuttivat kyllä haltianaisen selkeinä, eikä hän voinut muuta kuin toivoa.
Ierrawin laski hupun päästään ja samalla kaivoi pienestä laukustaan pussukan teetä, josta osan laski hiljalleen kiehuvaan veteen.
   "Mukava tutustua. Welanja, ja tämä tee tunnetaan nimellä Kultajuopa. Aidaonin aarnikotkien ilmeisen omaa sekoitusta."
Alanis yritti olla mahdollisimman rauhallinen ja nousi hetkeksi kaivertaakseen pienellä veitsellä koivusta tuohta. Sen tuohen hän rullasi tiiviiksi suppiloksi ja tökkäsi pystyyn sammaleeseen. Pannusta nousi pehmeä tuoksu, tee oli valmista, joten haltia kaatoi teetä korpin koivutötteröön ja sitten omaan puiseen kuppiinsa.

[RavenGuardian]

Mori päästi lyhyen korppimaisen naurun tai ainakin se kuulosti naurulta. Olisihan hän toki voinut nauraa ajatuspuheellaankin "kuulostaen" silloin enemmän itseltään. Siltä haltialta jolla oli varsin hurmaava nauru mikäli vaivautui nauramaan sydämensä pohjasta eikä sitä kylmää pilkkaavaa naurua joka hänelle oli varsin yleistä. Mori harvemmin löysi todellisen naurun aihetta enää mistään. Ninya oli ollut hänen valonsa. Haltia parantaja oli saanut hänet nauramaan useinkin, mutta nyt tämä oli poissa.

Vai ei kuolema ollut este tutustumiselle... No jaa. Ei se ollut koska kuolleet pystyi lähes aina kutsumaan takaisin tai no... oli kyllä aika epätodennäköistä, että nuken laitta tahdottomana tanssivaa ruumista voisi jututtaa. Aaveille kyllä saattoi puhua, mutta harvemmin ne mitään järkevää takaisin puhuivat. Kyllä Mori oikeasti tiesi mitä tämä haltianainen tarkoitti sanoillaan. Kunhan nyt vain hyvitti hieman itseään ajatuksella.

Musta lintu huomasi yhä jonkinlaista varovaisuutta tässä naisessa. Tämä oli alkanut tottua hänen läsnäoloonsa, mutta tällä silti oli jokin salaisuus. Mori oli suorastaan pakkomielteinen tiedolle. Hänen katseli naisen reaktiota Morinin nimeen, mutta ei juuri pystynyt kertomaan mitä nainen ajattelin huppunsa varjossa. Sitten nainen laski viimeinen hupun kasvoiltaan ja esittäytyi saaden Morin lähes putoamaan oksaltaan. Sen verran hämmentynyt hän oli.

"Welanja." Hän toisti maistellen nimeä. Ei tämä ei voinut olla oikein. Hän oli varma, ettei tuntenut ketään sen nimistä, mutta kasvot hän kyllä tunsi. Tämä nainen valehteli hänelle.

Yksi muisti kuva nousi kaiken yläpuolelle. Hän itse yhä haltiana ja päivänä jolloin oli kulunut vuosi siitä kun hän oli tavannut Ninyan. Hän oli kulkenut tämän kanssa hovin käytäviä suunnitellut tulevaisuuttaan jossa jättäytyisi pois valtiaan palveluksesta koska ei tahtonut elää enää sellaista elämää. Ei tahtonut enää tarjota kykyjään valtiaan käyttöön. Tämä nainen, joka oli nyt hänen kanssaan siellä pimenevässä illassa, oli kävellyt heidän ohitseen. Saattoi olla, että Mori oli ehkä nähnyt hänet muulloinkin, mutta tämä muisto tuli päällimmäisenä vastaan. Negromaagikko muisti kullanruskeat pitkät hiukset ja nuo sinertävänvihreät silmät. Ei, hän ei ollut koskaan pahemmin tuntenut naista henkilökohtaisesti ja nainen tuskin muistaisi häntä. Morilla oli ollut tapana enemmän toimia varjoissa. ja sitä paitsi hän ei ollut ollut korppi silloin.

Hänen täytyi olla erehtynyt ja jos hän ei kerta voinut olla varma asiasta, hän ei sanoisi mitään... ainakaan vielä. Se keneksi hän naista luuli, oli kuollut. Vaikka Mori siinä vaiheessa jättämässä hovin, hän oli kyllä kuullut siitä. Uhrannut sille lyhyen ajatuksen ja keskittynyt sitten vain omaan elämäänsä Ninyan kanssa. Ninya oli ollut enemmän pahoillaan asiasta, mutta Morille oli riittänyt vain se, että he olivat yhdessä. Ja sitten kaikki oli yllättäen romahtanut hänellekin...
Musta lintu ravisti kiusaantuneena päätään. Typerä ajatus. Typerä muisto. Jättäisi hänet vain rauhaan. Hänellä ei tahtonut palata näiden muistojen kautta Ninyaan. Hän ei halunnut ajatella rakastettuaan enää koskaan koska muisto teki yhä kipeää. Tämä - Welanja - oli vain herättänyt ne muistot takaisin. Ja edelleen, Negromaagikon täytyi olla erehtynyt vaikka hän harvemmin erehtyi.

"Vai niin." Korppi sai viimein sanotuksi. Mutta nainen salasi silti jotain... Musta lintu ryhdistäytyi taas. Valmistuvan teen tuoksu saavutti hänet. "Sitä teetä en taidakaan ennen olla maistanut." Hän odotti paikoillaan oksallaan, että Welanja saisi kaiken valmiiksi.

((Tuli mieleen, että Mori sattaa täsäs vaiheessa vielä olla siinä satunnaisen hulluuden tilassaan jossa etsii oikeastaan vain keinoa palauttaa Ninya. Hän ei vielä suunnittele mitään vallankaappausta varsinaisesti))

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Haltia asetteli korpin teetötteröä vielä paremmin maaperään ja tökki sitä pienesti todeten sen olevan tukevasti paikallaan. Muistettuaan pikkuleivänjämät hän vielä otti ne esille ja pilkkoi kädessään yhden keksin korpin suupalan kokoisiksi murusiksi ja laski ne pieneksi keoksi teen viereen. Oman keksinsä hän söi yhdellä haukkauksella.
  "Valmista." Haltia vaihtoi asentoaan risti-istuntaan ja nojasi terveeseen käteensä joka otti tukea sammalesta naisen selän takana. Yangravonin lähteen vesi ilmeisesti vaikutti teehen mukavalla tavalla, se ei ollut polttavan kuumaa, ainoastaan kuumaa. Alanis havahtui seikkaan hörpättyään teetään ja hymyili pienesti.
  'Ehkä kannattaa keskittyä positiivisiin mielikuviin tästä paikasta vielä toistaiseksi.'

  "Otsassasi oleva kuvio viittaa johonkin kiroukseen? Oletko kaivannut haltiankehoasi?" Hämärtyvässä illassa nuotio toi pienestä koostaan huolimatta toivottua rauhaa metsän keskelle. "Lintu ei tietenkään ole pahin mahdollinen keho, sitä on tavallaan vapaa."
Vapaa tai ei. Oli kulunut tovi ennen kuin Alanis oli uskaltanut edes ottaa kotkankehoaan käyttöönsä - kahdesta eläinmuodosta kotka oli se, jonka Tháron tiesi, ja jonka kansa tunsi. Orava merkitsi Ierrawinille vapautta puolustuskyvyttömyydestään huolimatta.

//Mä haluan teetä kans. Vois keittää :'>

[RavenGuardian]

Mori

Mustalintu odotti kärsivällisesti oksallaan, että haltianainen sai tarjoilun valmiiksi. Sentään se korppi ei ollut nyt hallissa. Se olisi voinut ahneesti jo käydäkin kiinni noihin pikkuleivän muruihin. Teetä harvemmin korpit joivat, Mori oli siitä erikoinen. Tuo houkutteleva tuoksu joka juomasta nousi kutsui häntä oikeasti enemmän kuin pikkuleivän murut. Tämä voitti haaskojen syömisen. Ei hän itse asiassa koskaan niitä syönytkään vaikka korppi puoli tunsi vetoa niitä kohtaan. Se oli toisinaan varsin harmillista, mutta jokin raja hänen täytyi vetää korpin ja itsensä väliin. Jos Mori antaisi liikaa periksi korpille, hän voisi vielä unohtaa itsensäkin. Kadota, lakata olemasta, muuttua eläimeksi. Entä hänen tavoitteensa silloin. Hän ei ikinä saisi Ninyaan enää takaisin.

Welanja totesi kohta tarjoilun olevan valmis ja vaihtoi asentoa hieman rennompaan. Mustalintu lehahti oksalta teen ja keksin murusten luokse. "Kiitos." Hän lähetti haltianaiselle ja nokki sitten maasta yhden murusen nokkaansa, mutta ei nielaissut sitä vaan kastoi teehen ennen sitä. Olisi ollut vain niin paljon helpompaa ruumiissa jossa oli kädet joissa pidellä itse kuppia. Onneksi korppi ei ollut ihan rajoittunut olento. Olihan hänellä vielä kykynsäkin. Täällä vaan ei nyt ollut ruumista hänen ottaa haltuunsa. Mori kieltäytyi kaivamasta esiin niitä onnettomia raatoja mullan alta.

Sitten kuului tuo kysymys hänen kirousmerkistään. Se oli aika näkyvällä paikalla mustien höyhenten keskellä korpin otsassa. Ei niin vain voinut sivuuttaa sitä tai sitten henkilö oli täysin sokea. Kiroukseksikin sen tajusi varsin helposti jos tiesi vähääkään magiasta ja jos ei niin olihan se aika pahaenteisen näköinen, että voisi heittää villin arvauksen. Asenne ja nimi tosiaan paljastivat hänet haltiaksi. Korppi kallisti hieman päätään. "Kyllä se on kirous. Sain sen rakastetultani joka on poissa nyt." Mori kertoi. Ehkä pieni kaipaus eksyi hänen 'ääneensä' vaikka hän yritti estää mitään tunnetta näkymästä. "Toisinaan olisi mukavaa saada taas ruumis jossa olisi näppärät kädet ja sormet. Mutta se oikeastaan onkin ainoa asia mitä haltianruumiistani todella kaipaan. Ei minua harmita olla korppi... paitsi tietysti hieman silloin kun korpin vaistot ja minä olemme ristiriidassa. Et voi uskoa kuinka paljon tätä lintua houkuttaa mätäneväkin raato." Mori naurahti tällä kertaa ajatuspuheen kautta ja noissa mustissa silmissä pilkahti hienoinen huvittuneisuus. "Ei lintu tosiaan mikään paha keho olla vankina. Olen hyvinkin vapaa."

Korppi upotti nokkansa teetötteröön nauttiakseen viimeinkin siitä houkuttelevasta nesteestä. Tätä hän todellakin oli kaivannut. Hänen pitäisi useamminkin eksyä kaksijalkaisten seuraan... tai siis keiden vain jotka teetä pystyivät valmistamaan. Tällä hetkellä mustalintu eleli varsin poissa kaikesta. Hänellä ei pahemmin ollut päämäärää , ei suuntaan, ei mitään.... tai oli hänellä yksi tavoite: palauttaa rakkaansa henkiin. Toistaiseksi kuitenkin hänen maailmansa oli rikkonainen ja negromaagikko vain harhaili ilman suuntaa. Tavallaan kuitenkin hänen mietti, että tarvitsi tietoa ja tietoa löytyi kirjoista ja muilta negromaagikoilta ja magian osaajilta. Näitä taas löytyi kylistä ja kaupungeista. Morin vain pitäisi saada itsensä taas liikkeelle. Hän oli vain paennut tänne luotoon kaikkea... toistaiseksi.

"Miksi eläimiksi sinä kykenet muuttumaan?" Mori heitti kysymyksen.

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Haltia katsoi korppia kun tuo kastoi keksinpalan teehen, miten sympaattista, hän ehti ajatella. Toviksi Alaniksen ajatukset myös karkasivat pohtimaan, mitä tuo olikaan saanut kestää - tai miten oli päätynyt tuohon jamaan. Ei hän kuitenkaan kysyisi, jos joku kysyisi häneltä samaa hän ei pitäisi siitä ollenkaan.
Ruskeahiuksinen joi vähän teestään, kuuli korpin kysymyksen ja pysähtyi hetkeksi teekuppi huulillaan. Nainen laski kupin maahan, olisi hyvin epäkohteliasta olla vastaamatta vaikka se tuntuikin ikävältä.
    "Ymmärrän oravia ja lennän kotkana" Alanis vastasi äänellä joka oli hyvin samantapainen siihen jolla hän puhui aikanaan hovissa - tietenkin huomaamattaan. "Kotka on suuri yvalankotka."
Oravista hän ei mielellään puhuisi ollenkaan eikä kotkastakaan enempää, mutta ei voisi pysyä vaitikaan mikäli keskustelukumppania sattui asia kiinnostamaan. Jos Alaniksen erotti muista yvalankotkista se johtui punertavasta sulkapeitteestä joten se jäi tarkoituksella kertomatta.
     Yö hämärtyi ja pieni nuotio heitti punertaaa valoa haltian ja korpin kasvoille. Alanis joi teensä loppuun, se lämmitti. Metsästämään hän ei lähtisi enää tänään, joten haltia söi viimeiset kuivalihasuikaleensa. Vaikka korppi ei tuntunut kummemmin uhalta Alanis ei oikein tiennyt miten viettäisi yönsä.. Kotkamuodossa hän oli herkemmin tunnistettavissa, oravana puolustuskyvytön mutta pieneen piiloon mahtuva ja haltiana taas, no, haltiana hänelle tuppasi sattumaan ikäviä asioita Yangravonin lähteellä. Ehkä pieni levottomuus paistoikin hänestä.

//Hops vähän hassu viesti mutta en osaa kirjoittaa yöviestejä aamulla :'> Yvalankotka on siis semmonen isokokoinen kotka, oon tekemässä sille esittelyä tänään. Tuntui niin tökeröltä että kaikki kotkat ois muka isokokosia joten erotin sen ja taviskotkan toisistaan~

[RavenGuardian]

Mori

Hetken verran Mori mietti mahtoikohan hän näyttää jotenkin säälittävältä siinä poimiessaan keksin muruja nokkaansa ja kastaessaan niitä teehen. Hänestä ainakin suuresti tuntui siltä ja se kiusasi häntä. Korppi halusi kaikin tavoin kieltäytyä siitä ajatuksesta, että hänen nykyisessä elämässään oli asioita jotka saivat hänet vaikuttamaan säälittävältä. Hänen kuului olla vahva, mutta hän oli hukassa kaiken kanssa. Mutta olihan hän tehnyt viimein päätöksen palata kyliin ja kaupunkeihin hakemaan tietoa. Olihan hänellä se yksi päämäärä.

Musta lintu pani kuitenkin merkille miten hänen seuralaisensa vaikutti jälleen epävarmalta kuuluaan hänen kysymyksensä. Tällä tosiaan oli jotain salattavaa eikä tämä luottanut Moriin. Se nyt oli oikeastaan vain järkevää. Mori ei itsekään toistaiseksi luottanut itseensä. Häntä kuitenkin kiinnosti kovasti mitä nainen salaili. Hänen pitäisi vain löytää oikeat kysymykset. Welanja voisi olla vastaamatta, mutta sekin kertoisi jotain. Jokin kuitenkin yhä kuiski Morille, että olisiko sillä väliä. Loppujen lopuksi se tuskin auttaisi negromaagia palauttamaan Ninya eloon, mutta tiedosta oli aina hyötyä.

Morin seuralainen kertoi kuitenkin mitkä hänen eläimensä olivat. Musta lintu pohti tätä tietoa. Miksi sen kertominen oli tuntenut niin epämukavalta. Tosin kovin moni ei varmasti muuttunut suureksi yvalankotkaksi. "Mielenkiintoista... Lintuhahmo on hyödyllistä omata:" Korppi totesi.

Lisää keksin murusi päätyi teehen korpin ongittavaksi. Hän pysytteli hiljaa jonkin aikaa ja niin myös hänen seuralaisensa oli hiljaa. Se sopi hyvin. Mori ei ainakaan toistaiseksi aikonut piinata haltianaista kysymyksillään vaikka hän oli täynnä niitä ja mietti niitä. korppi kuitenkin aisti taas jonkin levottomuuden Welanjan suunnalta. "Oletatko, että minä ehkä yöllä syön sinulta silmät päästä vai miksi olet niin... huolestunut?" Hän kysyi huvittuneena mustat silmät kiiluen nuotion valossa. Punainen kuvio näytti sykkivän hieman korpin otsalla. "Minulla ei ole aikomustakaan syödä oman... entisen lajini edustajia."

[Chryseis]

Alanis Ierrawin

Haltia joi teensä loppuun, kuuli korpin kysymyksen ja laski tyhjän kuppinsa hitaanlaisesti maahan. Huputetun katseen ei tarvinnut nousta, olihan korppi pieni ja maan tasolla.
"Olen viime vuodet tottunut olemaan varuillani, ei tässä muuta", hän vastasi hiljaisella äänellä. "Mutta toki tieto hieman rauhoittaa. Aion toistaiseksi luottaa sanaasi." Nyt äänensävy oli jo hieman eloisampi. Alanis kääntyi kaivelemaan laukustaan jotain ja siinä huppu pääsi hieman valahtamaan niskaan. Haltianaisen noustessa se kuitenkin asettui taas paikalleen.
Ierrawin keräsi ympäristöstä hieman suurempia oksia, katkoi niitä tovin ja latoi ne huolellisesti nuotioon, joka oli ollut jo hiipumassa mutta sai nyt uutta puhtia. Haltia nappasi pannunsa, kastoi sen pohjan lähteeseen ja laski sen sitten maahan. Nuotion liekit nuolivat uusia puita nälissään ja hämärtyvän lähteen ranta valaistui hieman.
Alanis ripusti pienehkön laukkunsa läheisen kuusen oksaan. Sen jälkeen hän laski taskustaan maahan muutaman aiemmin poimimansa pähkinän ja tammenterhon nuotion valopiiriin.
"Olen kuten varmaan arveletkin, jokseenkin väsynyt. Metsästämään en tohdi lähteä enää tänään joten saat tyytyä oravan seuraan."
Alanis näytti hajoavan pölähtäen tomuksi ja kipinöiksi ja kun pöly laskeutui punertavaturkkinen tuuheahäntä asteli varpujen seasta, kohdasta jossa haltia oli äsken seissyt, pähkinöiden luokse.
Hh, kylläpä korppi näytti nyt isolta ja pelottavalta... Alanis vain toivoi että linnun sanaan oli luottaminen. Orava tarttui yhteen hasselpähkinöistä ja mutusti sitä. Tietenkin Alanis olisi jälleen nälkäinen kun hän muuttuisi takaisin omaan kehoonsa, mutta kun oravan vatsa oli täysi jonkinlaatuinen uni oli sentään taattu.
"Ai niin, kuulinko laisinkaan nimeäsi?" Alaniksen ääni ole hivenen erilainen oravan suusta kuultuna, mutta suurempaa eroa ei ollut. Nuotio lämmitti pientä eläintä suorastaan hurjasti, ja oravan taakseen langettama varjo oli pitkä ja tumma.

[RavenGuardian]

Mori

Korppi tyhjeni hitaasti myös tuohitötterön teestä joka oli jo hieman viilentynyt. Nokalla se oli hieman hankalampaa kuin olisi juonut sen käsin, mutta onneksi tuohitötterö oli sen mallinen, että nokan saattoi hyvin upottaa sinne. Mori oli oikeastaan kaikin puolin tyytyväinen. Jos tosiaan unohti sen aiemman ajatuksen siitä miten säälittävältä se ehkä näytti. Kunhan hän itse vain uskoi päämääräänsä ja siihen ettei hänen nykyinen olomuotonsa olisi hänen esteensä vaan mahdollisuutensa. Lintuna hän oli vapaa kulkemaan ja hänellä oli suuremmat mahdollisuudet. Ehkä hän jotain päivänä keksisi tavan palauttaa ruumiinsa, mutta sillä ei ollut kiire.

Vai oli hänen seuralaisensa tottunut viime aikoina olemaan varuillaan. Se ei oikeastaan ollut mikään ihme sillä kaikkien oikeastaan tulisi olla, mutta tämä nainen yhä salasi jotain ja Moria kiinnosti suuresti mitä se jokin mahtoi olla. Miksi tuon haltianaisen täytyi olla enemmän varuillaan kuin muiden? Mori oli vakuuttanut hänelle ettei söisi tätä yön aikana, mutta se tuskin oli asia jota nainen pelkäsi. Ei, tämä pelkäsi jotain muuta. Nainen pelkäsi jonkin tiedon tähden. Morilla ei mennyt kauaa keksiä, että se liittyi siiihen kuka nainen oli. Tämän täytyi olla jokin tärkeä henkilö, mutta se keneksi Mori oli ensin tätä ajatellut, oli kuollut. Vai oliko? Ehkä Mori oli kuitenkin väärässä. Tavallaan hän itsekin olisi pulassa jos maailmalle leviäisi sana siitä, että hän oli noin vain jättänyt Valtiaan palvelemisen. Se oli vaarallinen tieto vaikka aika varmasti valtias jo tässä vaiheessa sen tiesi. Kuitenkin. Hän ei ollut ollut vielä silloin korpin hahmoon jämähtänyt. Olisi silti vaarallista ennen kuin hän tietäisi tarkalleen minkä suunnan aikoisi ottaa. Palata takaisin? Ei... Jäädä puolueettomaksi? Ehkä... Kääntyä kokonaan valtiasta vastaan? Jokin siinä houkutti, mutta korppi ei vielä tiennyt. "Onko sinulla jotain päämäärää?" Morrigion kysyi sitten hiljaa samalla kun katseli miten Welanja valmistautui yöpuulle.

Korppi kallisti hieman päätään kun haltianainen kertoi muuttuvansa oravaksi yön ajaksi. No mikäpä siinä. Samassa tämä toteuttikin sen Morin katsellessa. Nyt oli mustan linnun vuoro olla se isompi kokoinen. Hän ei kuitenkaan metsästäisi tätä oravaa joka alkoi syömään pähkinöitä. Olihan ajatus melkein houkutteleva, mutta korppi oli jo syönyt keksinmurusia ja teetä jota tämä oli hänelle tarjonnut joten ei ollut oikein syödä sellaista joka oli tehnyt hänelle palveluksen. Mori oli myös luvannut olla syömättä oravaa.

Korppi hymähti hieman kun Welanja kyseli oliko hän kertonut nimensä. "Taidat tosiaan olla hieman väsynyt. Ehkä se meni ohi, mutta minä olen Morë Morrigion. Tai ihan vain Mori." Hän kertoi ja sulki sitten hieman mustia sulkiaan. Yöksi hän kyllä lentäisi jollekin oksalle. Maassa hänestä tulisi helppo saalis, mutta toistaiseksi hän pysyi siinä koska keskusteli tämän oravan kanssa.