Post by sinjanko on Nov 3, 2015 22:34:12 GMT 3
//HUOM! Ikä saattaa muuttua vielä
Nimi: ”Sirpalekorva”
Kutsumanimet: Sirpalekorva
Laji: Entinen haltia, nykyään kirottu kettupatsas
Ikä: Muuttui kettupatsaaksi 100 vuotiaana, nykyään olisi jo noin 975 vuotta.
Sukupuoli: Nainen, hetero
Asema/Ammatti: Kiertelee ympäri maailmaa kahden ystävänsä kanssa, eli jonkinlainen vaeltaja
Valtiaan kannattaja. Aivan täydellinen valtiaan kannattaja hän ei kuitenkaan ole, vaikkei ihmisistä kauheasti pidäkkään.
Ulkonäkö: Sirpalekorva on posliinista valmistettu kettupatsas, jonka korvaasta puuttuu pari palaa. Väriltään hän on tummanoranssi, mutta korvien sisäpinnat, kaulus, vatsa ja osittain kuono ovat valkoiset. Käpälät, hännänpää, silmät ja kuono ovat hyvin tummanruskeita, joidenkin mielestä jopa mustia. Sirpalekorva ei pysty vaihtamaan ilmettään, ja sitä on hieman vaikea tulkita. Hänen ilmeensä voi nimittäin tulkita hyvin monella tapaa, riippuen siitä mistä suunnasta hänen kasvojaan katsoo. Hän ei myöskään pysty liikuttamaan suutaan, mutta se ei silti haittaa häntä itseään yhtään. Huolimatta siitä ettei hän pysty vaihtamaan ilmettään tai liikuttamaan huuliaan, hän pystyy liikuttamaan raajojaan. Patsas vain jotenkin muotoutuu aina uudestaan hänen liikkuessaan, ilman minkäänlaisia säröjä tai ongelmia. Hän ei kuitenkaan pysty muuttumaan miksikään muuksi esineeksi, vaan hän pystyy liikkumaan suunnilleen samalla tavalla kuin kettu, jollei huomioida sitä ettei hän pysty vaihtamaan ilmettään tai liikuttamaan huuliaan. Säkäkorkeutta Sirpalekorvalla on noin 7cm, ja pituutta hännänpäästä kuononpäähän noin 17cm.
Luonne:
Vaikkei sitä saatakkaan uskoa nykyisestä Sirpalekorvasta, oli Sirpalekorva pienenä hyvin ujo ja pelkäsi lähes kaikkea. Hän kaipasi kovasti ystäviä, mutta oli liian ujo mennäkseen leikkimään muiden kanssa. Kuitenkin lopulta hän tajusi löytäessään voimansa ettei hänen tarvinnut pelätä mitään tai ketään, jos muut pelkäisivät häntä. Niinpä Sirpalekorvasta alkoi kasvaa itsekäs, armoton, vanhingoniloinen, vallanhimoinen ja kylmäsydämminen haltijanainen. Hän ei lopulta edes välittänyt vaikka joku kuolisi hänen puolestaan, se oli aivan sama hänelle vaikka kyseinen henkilö olisi ollut jopa tärkeä jollekkin. Kuitenkin kun hänet muutettiin kettupatsaaksi, muuttui hänestä nopeasti hyvin masentuneesti ajatteleva. Yaeaan tutustuminen alkoi kuitenkin nostamaan häntä pois masennuksesta, vaikka hän ensin pitikin Yaeaa pelkkänä ärsyttävänä pikku kakarana. Lopulta he kuitenkin tutustuivat hyvin, jolloin Sirpalekorva alkoi muuttua pirteämmäksi, ja hän yritti löytää positiivisia puolia patsaana olemisessa. Se ”vanha” Sirpalekorva alkoi myös kuitenkin palata, jonka takia Sirpalekorva alkoi muuttua myös välillä ilkeämmäksi ja vahingoniloisemmaksi. Kuitenkin kun Yaea kysyi kerran Sirpalekorvalta: ”Miksi olet välillä mukava ja ystävällinen, mutta toisaalta olet ilkeä ja vahingoniloinen?”, alkoi Sirpalekorva oikeasti tajuta kuinka ristiriitainen hän itse oikeasti oli. Se sai hänet hämmentymään, eikä hän osannut päättää ollakko se mukava ja ystävällinen elävä patsas, vai yrittääkkö etsiä keinolla millä hyvänsä keino palata ruumiiseensa ja kostaa kaikille siitä että hänet kirottiin patsaaseen. Välillä hän siis saattaa olla ilkeä, joskus taas oikein ystävällinen, mutta siitä huolimatta hänellä on aina tapana olla aika suorasanainen. Hän harvemmin alkaa sanomaan mitään kierrellen ja kaarrellen, vaan hän sanoo mielipiteensä joskus hieman nätimmin, joskus hieman ilkeämmin. Sirpalekorva ei puhu missään tapauksessa menneisyydestään, ja valehtelee siitä monesti. Joitain pieniä kohtia menneisyydestänsä hän saattaa mainita, mutta nekin ovat sen kaltaisia kuin "Pienenä lempiruokani oli puuro.". Hän harvemmin valehtelee huvikseen, vaan yrittää pitää valehtelun niissä tilanteissa joissa hänen on pakko valehdella.
Menneisyys:
Aikoja sitten erääseen nykyään raunioituneeseen ja lähes unohdettuun kylään syntyi eräs pieni haltialapsi, joka nimettiin Siraniaksi. Sirania oli syntynyt köyhään perheeseen, jonka vanhemmat oltiin pakotettu naimisiin toistensa kanssa. Senpä takia he eivät osanneet rakastaa toisiaan, tapellen melkein jatkuvasti. Niinpä Sirania joutui kasvamaan kuunnellen vanhempiansa tappelua lähes joka ikinen päivä ja yö. Sirania yritti olla välittämättä vanhempiensa riidoista, muttei voinut sille mitään että pelkäsi vanhempiensa riitoja. Vielä enemmän häntä alkoi pelottaa vanhempiensa riidat, kun eräs kylän juoppo sattui sanomaan ettei hänen vanhemiensa riita päättyisi hyvin. ”Voi, minä tiedän ettei tuollaisissa tarinoissa ole onnellista loppua, vaan lukuisia epäonnellisia vaihtoehtoja jotka kostautuvat sinulle. Kenties isäsi alkaa hukuttamaan vihaansa alkoholiin, muuttuu vakivaltaiseksi ja alkaa pahoinpidellä sinua ja äitiäsi. Kenties äitisi karkaa jonnekkin, ehkä jopa jonkun toisen miehen matkaan ottamatta sinua välttämättä mukaan. Tai sitten he tappavat toisensa tapellessaan. Voi, niin luketammotamsti epäonnellisia loppuja.” juoppo lausahti kuin nauttien Siranian epäonnesta. Juopon sanat saivat hänet pelkäämään vain yhä enemmän vanhempiensa riitoja. Pian hän ei nähnyt melkein mitään turvallisena.
Sirania pysyi enimmäkseen omassa huoneessaan, katsellen ikkunasta surullisena kuinka muut lapset leikkivät yhdessä, löysivät omat taitonsa, magiansa ja eläinmuotonsa. Hän ei. Kylässä alkoi liikkua huhuja että Sirania ei voisi hyvin, olisi jopa vakavasti sairas. Niinpä Siranian luokse lähetettiin eräs parantaja tutkimaan häntä. Asiasta ei tietenkään ilmoitettu Siranialle tai hänen vanhemmilleen, vaan joukko henkilöitä rynni sisään taloon. Sirania säikähti kovasti väenpaljoutta, vaikkei taloon ollut tulut vain kuin viisi henkilöä, sekä lemmikki iru. Parantaja yritti alkaa kysellä kysymyksiä Siranialta, mutta Sirania ei saanut sanaakaan suustaan. Kuitenkin kun parantaja kysyi: ”Pelkäätkö sinä?”, Sirania sai nyökättyä vastaukseksi. ”Miksi sinä pelkäät?” jatkoi parantaja kyselyään, eikä Sirania voinut ymmärtää. Miksi kaikki muut eivät pelänneet? Melkein kaikki mitä hän näki ympärillään näytti pelottavalta ja vaaralliselta. ”Miksi te ette pelkää?” Sirania kysyi tärisevällä ja pelokkaalla äänellään änkyttäen kamalasti. Ne viisi paikalle saapunutta henkilöä katsoivat häntä hieman kummaksuen, alkaen sitten hymyillä kuin Sirania olisi vain hullu pieni tyttö. Sitten Sirania kiinnitti erään henkilön olkapäällä rauhallisesta istuvaan iruun, joka näytti hyvin rauhalliselta. Eikö sekään pelännyt mitään? Epäreilua! Sirania katsoi paikalle saapunutta viittä henkilöä ja irua hätääntyneenä, haluten heidät tuntemaan saman pelon kuin hän. Yhtäkkiä iru alkoi vikistä kauheasti, hypäten alas omistajansa olkapäältä kiertäen ympyrää lattialle kuin etsien parasta mahdollista piiloa, yrittäen jopa kaivaa itsellensä turvallisen kuopan lattiaan, mutta päätyen piiloutumaan omistajansa saappaaseen.
Sirania istui talon nurkassa, kuunnellen kuinka hänen vanhempansa riitelivät äänekkäästi. Hän ei kuitenkaan välittänyt vanhempiensa riitelystä tällä kertaa, sillä hän pohdiskeli päivän tapahtumia. Miksi se iru oli vain yhtäkkiä säikähtänyt niin hirveästi, varsinkin kun ei ollut tapahtunut mitään mikä säikäyttäisi sen? Yhtäkkiä hän huomasi jonkin matkan päästä itsestään lattialla kulkevan hiiren. Hiirikään ei näyttänyt pelkäävän, vaikka se oli itseään paljon isokokoisemman olennon lähellä. Entä jos hän itse olikin syyllinen siihen että se iru oli säikähtänyt? Ehkä hän olikin jotenkin saanut sen pelkäämään ajatuken voimalla? Sirania katsoi mietteliäästi lattialla ilman minkänlaista kiirettä kipittävää hiirtä, ja päätti testata jos hän oikeasti olikin aiheuttanut sen irun säikäyttämisen pelkällä ajatuksen voimalla. Hiiri vinkaisi hätääntyneenä, lähtien sitten juoksemaan pää ja häntä viidentenä ja kuudentena jalkana pois. Sirania katsoi hämmentyneenä hiiren perään, ymmärtämättä vieläkään kunnolla.
Kuusitoistavuotiaana Sirania katosi kylästä. Häntä etsittiin jopa kissojen ja koirien avulla, mutta kukaan ei löytänyt hänestä edes kengän jälkeä. Hänen luultiin kuolleen, ja sitä Sirania toivoikin. Hän oli karannut metsään, löytänyt sieltä hylätyn mökin, ja asettunut sinne asumaan. Hän oli enne karkaamistaan oppinut saamaan joitain pieniä kodistansa löytyviä eläimiä pelkäämään pelkästä tahdostaan, lopulta jopa hallitsemaan niitä. Metsään hän oli karannut viedäkseen voimansa pidemmälle. 24 vuoden aikana hän opetteli hallitsemaan yhä isompia, vahvempia, ja vaarallisempia eläimiä tunteiden avulla. Hän ei pelkästään opetellut saada ne tuntemaan pelkoa, vaan myös tekemään jotain juttuja, esimerkiksi tappamaan jonkun vihan vallassa.
Kolmekymmentävuotiaana Sirania palasi kylään, pahat aikeet mielessään. Hän ei ollut varma miten hänen suunnitelmansa tulisi toimimaan, sillä oli aivan eri asia laittaa tunne vähä-älyisen eläimen päähän, kuin taas jonkun henkilön päähän. Kylässä oli ollut jo pitkään perinne, jonka mukaan johtajan murhaajasta tulisi uusi johtaja. Sirania käveli hieman jopa peloissaan kadulla täynnä ihmisiä, kunnes nousi seisomaan erään tynnyrin päälle varovasti. Hän katseli hätääntyneenä kaikkia kadulla käveleviä ihmisiä, joista jotkut pysähtyivät katsomaan häntä, ja ihmettelemään mitä hän siinä tynnyrin päällä seisoi. Eräs pikkuinen tyttökin pysähtyi myös katsomaan häntä. Tyttö ei ollut kauhen vanha, ehkä alle viiden ikävuoden, ollen siis hyvin pienikokinen vielä. Sirania veti syvään henkeä, kunnes osoitti sitä pientä tyttöä. Tyttön ilme muuttui surulliseksi, jopa kituvaksi. Tyttö juoksi erään kojun luokse, ja nappasi sieltä terävän veitsen vieden sen kaulallensa itkien hysteerisesti. Kaikki pyähtyivät katsomaan järkyttyneenä tyttöä, joka mitä todennäköisemmin kuolisi aivan liian nuorena. ”Mitä sinä teet, lapsikulta? Laske se veitsi alas, sinulla on vielä elämä edessä!” jotkut sanoivat hätääntyneenä tytölle, mutta tyttö ei laskenut veistä pois kaulaltansa. ”Tuokaa johtajanne tänne, tai tuo tyttö kuolee!” Sirania huusi, yrittäen kuulostaa vakuuttavlta, vaikka hänen äänensä värisi. Moni siirsi järkyttyneen ja hämmentyneen katseensa tytöstä Siraniaan, mutta kukaan ei likkunut minnekkään. ”Nyt!” Sirania huusi vihaisena, yrittäen peittää pelkonsa. Jotkut lähtivät juoksien hakemaan johtajaa, jotkut juoksivat piiloon omiin koteihinsa, mutta suurin osa jäi seisomaan järkytyksestä jäätyneinä katsomaan Siraniaa ja itkevää tyttöä. Ei kestänyt kauaakaan kun johtaja kiirehti paikalleen mukanaan sotureita. ”Lopeta tuon viattoman tytön riivaaminen välitömästi, tai olet pian vainaa!” johtaja sanoi vihaisena. ”Ehkäpä, ehkäpä en.” Sirania sanoi, yritäen kuulostaa tarinoiden pahikselta, joka uhkailisi sankaria. Johtaja otti miekkansa esiin, ja samoin tekivät sotilaat. Sirania astui pois tynnyrin päältä rauhallisena, yrittäen näyttää pelottomalta, vaikka hänen sydämmensä hakkasi järjettömän lujaa. Yhtäkkiä tyttö lakskikin veitsen pois kaulaltansa, jollon johtaja laittoi miekkansa pois, ollen käskemässä sotilaita vangita Siranian. Tyttö juoksi kuitenkin vihaisena erään sotilaan luokse, yrittäen puukottaa sotilasta. Sotilas kuitenin vaistomaisesti yritti puolustaa itseään, ja pian maassa makasi pienen tytön ruumis. Kaikki katsoivat järkyttyneenä sotilasta ja kuollutta tyttöä, eikä Sirania voinnut kieltää olevansa järkyttynyt tapahtuneesta. Hänen oli tarkoitus vain aiheuttaa hämmennystä tekemällä tuon tytön hyvin murhanhimoiseksi sitä vartiaa kohtaan, mutta ei hän ollut ajatellut että tyttö saattaisi menettää siinä henkensä. Sirania otti nopeasti oman miekkansa esiin, murhaten sillä johtajan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kaikki näyttivät yhtä hämmentyneiltä, järkyttyneiltä, surullisilta ja pelokkailta, joka vaivasi Siraniaa. Ei hän ajatellut että siitä olisi tullut niin dramaattista tai sekavaa. ”Menkää nyt muualle, ja ilmoittakaa muille että teillä on uusi johtaja!” Sirnia huusi mahdollisimman vihaisella äänellä, ja kaikki alkoivat hajaantua nopeasti.
Siranian ensimmäiset vuodet johtajana menivät johtajuutta opiskellessa. Aluksi hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi vain sormien välistä maahan valuvaa hiekkaa, mutta pian hän alkoi oppia miten pitää kaiken järjestyksessä. Kylän asukkaat alkoivat tottua häneen vähitellen, peläten häntä silti. He toivoivat ettei Sirania käyttäisi enään voimiaan kenenkään riivaamiseen, kunnes Sirania alkoi taas kehittää voimiaan. Hän alkoi määräillä kyläläisiä voimillansa, pakottaen heidät maksamaan enemmän veroja. Ne jotka eivät halunneet tai voineet maksaa enempää veroja, joutuivat Siranian harjoitusnukeiksi. Aloittaessaan käyttää hänelle velassa olevia ihmisiä harjoitusnukkeina voimilleen, hän tiesi sen olevan väärin. Silti hän nautti nähdessään peljon ja tuskan muiden kasvoilla. Lopulta hän ei nähnyt siinä enää mitään väärää. Sirania alkoi käyttää näitä voimiaan satunnaisesti myös heihin, jotka eivät olleet hänelle veloissa. Nopeasti hän jopa alkoi pitämään siitä, ettei hän itse ollut se joka pelkäsi ja kitui, vaan kärsivän rooli alkoi siirtyä hänen alamaisilleen. Mitä syytä pelätä mitään tai ketään, jos kerran muut pelkäävät sinua? Siraniasta alkoi liian nopeasti muuttua aivan kamala persoona, joka ei välittänyt muista. Kyläläiset yrittivät alkaa paeta, mutta Sirania sulki muurit. Kukaan ei pääsisi laillisesti muuttamaan pois kylästä, ja ne jotka yrittivät paeta, mutta jäivät kiinni saivat maksaa teostaan hengellään. Kyläläiset alkoivat vähitellen kutsua Siraniaa Sirania Sirpalemieleksi johtuen siitä että hän oli täysi mielipuoli, joka tuhosi muiden elämän ja haaveet sirpaleiksi. Osa kyläläisistä kokoontui salaa pohtiakseen keinoja Siranian pysäyttämiseen, ja lopulta he päättivät lähettää jonkun erään hyvin voimakkaan velhon luokse, joka osaisi manata sielun sisälle esineeseen. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut lähteä yrittämään pakenemista, joten he joutuivat arpomaan. Niinpä tuo epäonnekas jonka nimi tuli arvotuksi joutui yrittämään karkaamista kylästä. Yllättäen pako onnistui, ja velho jopa löytyi. Takaisin kylään palaaminen ei kuitenkaan onnistunut yhtä hienosti. Velho ja arvottu saatiin kiinni kun he olivat palaamassa kylään, jolloin heidät toimitettiin heti Siranian luokse, jotta Sirania saisi päättää heidän kohtalostaan. Arvotun ystävät kuitenkin huomasivat kuinka arvottua ja velhoa raahattiin Siranian luokse, joten he kokosivat lähes koko kylän, ja lähtivät kaikenlaisten terävien esineiden kanssa Siranian luokse, rynnien sisään Siranian kotiin. Osa sotilaista yrittivät estää, mutta osa ryhtyi mukaan kapinaan. Juuri kun Sirania oli antamassa käskyn surmata arvottu ja velho, saapuivat kyläläiset huoneeseen jossa Sirania oli. Sirania hämmentyi vihaisista alamaisistaan. Eihän heidän pitänyt nousta kapinaan, vaan kunnioittaa häntä peloissaan! Sirania käski sotilaita tappamaan mahdollisimman monta kapinoitsijoista, mutta sotilaatkin ryhtyivät kapinaan. Sirania yritti alkaa hallita joitain tunteilla, mutta oli liian hätääntynyt onnistuakseen siinä. Vihaiset kyläläiset alkoivat kantaa häntä kohti hirttolavaa, ja alkoivat yrittää laittaa hirttonarua hänen kaulansa ympärille. Arvottu kuitenkin juoksi estämään ettei Siraniaa hirtettäisi, jonka ajatuksesta kyläläiset eivät pitäneet. ”Hirteen Sirpalemieli! Hirteen Sirpalemieli!” kyläläiset huusivat. ”Miksi tappaisimme hänet liian armokkaasti, jos voimme kiduttaa häntä koko ikuisuuden ajan?! Ei hänkään tappanut ketään kivuttomasti, vaan kidutti heitä ensin mielummin!” huusi kuitenkin arvottu, ja kyläläisten keskuudessa alkoi kuulua myönteilevää supinaa. Niinpä velho käveli esiin muiden joukoista kädessään joku esine. Sirania ei kuitenkaan nähnyt mikä tuo kyseinen esine oli, sillä hän yritti hädissään riehtoa itsensä vapaaksi, huutaen kuinka hänet pitäisi vapauttaa heti. Kauaa hän ei enää kuitenkaan huutanut ja riehunut.
Sirania ei ollut varma missä hän oli. Jostain loisti hieman valoa sisälle pimeään ja pölyiseen huoneeseen, mutta hän ei nähnyt kunnolla. Kesti hetki ennen kuin hän sai näkönsä toimimaan. Hänellä oli hyvin hämärä ja epäselvä muistikuva kaikesta tapahtuneesta, joka häiritsi häntä paljon. Sirania ei uskaltanut kääntää edes päätään nähdäkseen paremmin ympärilleen. Kaikki oli kuitenkin kasvanut, tai hän itse oli kutistunut. Täysin varma hän ei ollut varma. Lopulta hän kuitenkin käänsi varovasti päätään, joka tuntui hänestä hyvin kummalliselta. Hän kokeili varovasti siirtää kättään, sitten toista kättään, ja lopulta molempia jalkojaan. Hän yritti nousta seisomaan jaloilleen, mutta se oli hyvin vaikeaa. Hän kaatui heti maahan, jolloin hän tajusi vasta katsoa käsiään. Kädet eivät kuitenkaan enää olleet kädet, vaan jotain muuta. Olivatkohan ne tassut? Ne näyttivät hieman kuin jonkun eläinpatsaan tassuilta. Hän katsoi kehoansa ja häntäänsä, joka kiilsi hieman auringon valossa. Miksi hän oli kettu, posliininen kettu? Hätäännys heräsi Siranian sisällä, ja hän alkoi liikkua kömpelösti, mutta hätääntyneenä kuin yrittäen päästä pois kettupasaasta, johon hänet oli kirottu vuosia sitten. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi, ja yritti rauhoittua. Sirania muisti kuinka joukko vihaisia kyläläisiä oli rynninyt sisälle hänen taloonsa, lähtien sitten kuljettamaan häntä hirttolavalle. Joku oli kuitenkin estänyt hänen hirttämisensä, ehdottaen että olisi parempi kiduttaa häntä ikuisesti kuin tappaa hänet armollisesti. Tämäkö oli se kidutus jota hän tarkoitti? Sirania sai noustua takaisin istumaan, yrittäen edelleen saada päätään selväksi. Yhtäkkiä jostain kuului askeleita, jotka voimistuivat vähitellen. Huoneeseen käveli pari haltiaa, jotka alkoivat siirtää tavaroita pois huoneesta. Sirania yritti olla liikkumatta, sillä ei halunnut herättää huomiota. Jos nuo haltijat saisivat tietää että hän oli elävä, rikkoisivatkohan he hänet? Muuttuisiko hän takaisin haltiaksi särkeydyttyään, vai katoaisiko hän? Sirania ei halunnut ottaa selvää asiasta, joten hään pysyi vain paikoillaan. Haltiat siirtelivät tavaroita kaikessa rauhassa pois huoneesta, rupatellen kuinka suuri osa huoneessa olevista tavaroista pitäisi myydä. Lopulta he alkoivat kantaa erästä pöytää pois, jonka päällä Sirania istui. ”Mistä lie tuokin tänne on päätynyt. No, kai tuosta saa edes hieman rahaa, ehkä jopa paljon ylimääräistäkin rahaa jos tuosta valehtelisi hieman.” toinen haltijoista sanoi matalalla äänellään. Haltijan puhe sai Siranian närkästymään, mutta hän ei sanonut mitään. Pieni toivon kipinä syttyi kuitenkin hänen sisällään, sillä ei se varmaan niin paha olisi olla tässä ketupataassa, sillä pystyihän hän edelleen käyttämään voimiaan. Valitettavasti niin ei kuitenkaan ollut. Vaikka kuinka Sirania tuota ärsyttävää haltijaa yritti saada pelkäämään, mitään ei tapahtunut. Haltiat vain jatkoivat keskusteluaan pirteinä. Paniikki iski taas häneen, sillä miten hän muka pystyisi puolustamaan itseään, jos hän kerran oli pieni kettupatsas magiansa menettäneenä. Hän katseli paikoiltaan kuinka haltijat kantoivat pöydän ja hänet erääseen vankkuriin. Sirania tunnisti paikan kylän toriksi, joka oli vilkas joka ikisenä viikonpäivänä. Nyt siellä kuitenkin kaikui vain niiden kahden haltian jutustelu. Torin laidalla olevat talot näyttivät kärsineiltä, osa niistä oli jopa palanut. Mitä ihmettä kylälle oli oikein päässyt tapahtumaan? Kun ne kaksi haltijaa kääntyivät kävelemään takaisin eräälle talolle, Sirania kompuroi alas pöydältä. Häneltä kesti hetki ennen kuin hän sai seistyä ja käveltyä neljällä jalalla, mutta pienen harjoittelun jälkeen hän pääsi vankkureiden ovelle. Hän kurkisti ulos nähdäkseen kylän paremmin. Kylä oli sama jot hän oli hallinnut vielä ollessaan haltija, mutta se oli muuttunut hurjasti. Talojen ikkunoiden ja ovien edessä oli lautoja, osa taloista oli palaneita, mutta suurin osa taloista oli vain raunioitunut. Sirania kuuli kuinka ne kaksi haltijaa alkoivat tulla jo takaisin kantaen lisää tavaroita vankkureihin. Hän kiiruhti nopeasti takaisin istumaan pöydän päälle, juuri ennen kuin haltijat lasivat viimeiset tavarat vankkureihin, ”Oletko varma että et halua tulla mukaan? Täällä kylässä on varmasti tylsää olla yksin, ja se on varmasti häiritsevää kun ympärilläsi on pelkkiä autioita taloja.” ärsyttävä haltija varmisti. ”Olen varma. Kyllä minä täällä pärjään, ja onhan oma rauha ihan mukavaa. Jonkun täytyy myös varmistaa ettei se Sirpalemieli jollain keinolla herää henkiin.” toinen haltijoista vastasi kysymykseen. ”No, hyvä on. Minä en kyllä edelleenkään ymmärrä miten voit uskoa siihen vanhaan satuun. Pelkkä kauhutarina jota vanhukset levittävät. Eihän sitä patsasta edes olla löydetty.” Ärsyttävä haltija naureskeli. ”No jokaisen oma asia uskooko Sirpalemielen olemassaoloon vai ei. Mutta onnea matkaan, ja välttele ongelmia.” Toinen haltijoista sanoi hymyillen.
Vuosia kului yhä eteenpäin, ja Sirania siirtyi paikasta toiseen itselleen liian ripeään tahtiin. Hän ei enää edes muistanut missä kaikissa paikoissa oli ollut, tai ketkä kaikki olivat ostaneet hänet koristeeksi jollekkin hyllylle. Hän ei toisaalta kuitenkaan välittänyt yhtään. Hän ei tuntenut väsymystä, ei nälkää, ilokin tuntui piileskelevän jossain, pelko taas oli kaikonnut jo ajat sitten, mutta suru pysyi hänen mielessään. Hän ei tajunnut järkevyyttä pysyä ehjänä patsaana, mutta hän pelkäsi särkeytymistä. Mitä jos hän jäisi elämään sirpaleisiin? Kauheasti tekemistä Siranialla ei ollut, joten hän käytti aikansa miettimiseen. Hän alkoi vähitellen tajuta kuinka kamala ihminen hän oli ollut aikoinaan, mutta osa hänestä kielsi sen olevan totta. Täysin varma hän ei ollut asiasta, mutta sen ajattelu masensi häntä.
Eräänä päivänä hän päätyi erään kiertelevän myyjän mukana pieneen kylään. Myyjä oli ilmiselvästi päästään sekaisin, mutta se ei Siraniaa haitannut. Olihan hän itsekkin ollut täysi mielipuoli. Myyjä asetteli kauppatavaroita esille vankkureidensa eteen. Siranian myyjä asetteli erään laatikon aika reunalle tilanpuutteen takia. Sirania ei välittänyt siitäkään, vaan katseli rauhallisena kuinka erilaisia olentoja käveli vankkureiden ohitse. Vankkureiden edestä juoksi myös pieni joukko lapsia omiin koteihinsa, ja pian sen jälkeen Sirania kallistui pahasti maata kohti jonkun työntäessä häntä alas. Hän tippui maahan oikea korva edellään, ja oli vähällä ettei Sirania olisi alkanut liikkua. Myyjä nosti hänet ja hänen korvanpalasen pois maasta, alkaen raivota Siranian tiputtaneelle lapselle. Lapsi otti siteen pois silmiltään, alkaen pahoitella tapahtunutta ja lupasi ostaa kettupatsaan. Sirania huomasi tyttölapsen erikoiset silmät. Toinen silmistä oli harmaa, toinen taas kellertävä. Tyttö lähti juoksemaan kotiinsa, palaten sitten pian mukanansa tarvittava raha. Tyttö vei Siranian kotiinsa, ja asetti hänet pöydälleen katsomaan kohti ikkunaa. Kun tyttö kääntyi katsomaan pois Siraniasta, kääntyi Sirania katsomaan häntä kiinnostuneena. Tyttö oli maalannut kasvoihinsa kaksi viivaa, jotka korostivat hänen erillaisuuttaan vielä enemmän. Yllättäen tyttö kuitenkin kääntyi katsomaan häntä kohti, ja säikähti pahasti ja peruutti seinää vasten huomatessaan Siranian liikkuneen. Sirania nousi varovasti seisomaan, tietämättä mitä tehdä. ”Kuka olet?” aloitti Sirania keskustelun varovasti, sillä ei olut keskustellut kenenkään kanssa liian pitkään aikaan. ”Yaea. Entä sinä?” Yaeaksi esittäytynyt tyttö vastasi. ”Ei sillä ole minkäänlaista väliä nykyään, ei kukaan minua enään kuitenkaan muista.” Sirania vastasi tajuamattaan masentavasti. Yaea ei uskaltanut vastata mitään, vaan tuijotti elävää kettupatsasta hieman pelokkaana. ”Jos pelkäät minua, voit myydä minut jollekkin muulle, niin kuin kaikki muutkin.” Sirania huomautti, mutta Yaea pudisti päätään. ”Ei. Sinäkin olet erilainen, niin kuin minäkin. Saanko antaa sinulle nimen?” Yaea kysyi. ”No hyvä on, mutta ei mitään tyhmää tai alentavaa nimeä.” Sirania huokaisi. ”Sopisiko Sirpalekorva?” Yaea kysyi hymyillen varovasti.
Taidot ja taikuus: Sirpalekorva menetti magiansa muuttuessaan kettupatsaaksi. Ennen kettupatsaaksi muuttumista hän osasi pelkän mielen voimalla esimerkiksi saada jonkun hyvin vihaiseksi. Hän siis osasi hallita tunteita, mutta siinä oli pieni asia. Hänen itse täytyi muistaa miltä se tunne tuntui, jonka takia hän sai ensimmäiset voimiensa uhrit pelkäämään. Nykyään kuitenkin Sirpalekorvan ympärillä on loitsu, joka estää häntä käyttämästä voimiaan. Niin kuin jo mainitsinkin, Sirpalekorva ei pysty liikuttamaan huuliaan, mutta se ei estä häntä puhumasta. Hän pystyy käyttämään ääntään samalla tavalla kuin ollessaan haltia, eli hänen äänensä kuuluu kuiskauksena jos hän kuiskaa, ja jos hän alkaa huutaa, se oikeasti kuuluu huutona. Hän ei ole kuitenkaan täysin varma onko se puhetta vai jonkinlaista telepatiaa, sillä ei hän hän liikuta huuliaan sanoessaan jotain. Sirpalekorva osaa lopettaa kaikesta välittämisen ympärillään olevasta välittämisen joksikin aikaa, ja muuttua tavallaan siis patsaaksi. Monesti hän ei kuitenkaan tätä kyseistä temppua tee, sillä hän pelkää olevansa liian kauan patsaana. Kun Sirpalekorva oli vielä haltija, oli hänen jostain syystä vain yksi eläinmuoto, tai hän ei vain jaksanut huomioida ollenkaan saaliseläinmuotoaan. Hänen petoeläinmuotonsa oli kettu, ja eniten aikaa petoeläinmuodossaan hän vietti asuessaan metsässä harjoitellakseen voimiaan. Kuitenkin kun hän palasi muiden joukkoon, ei hän ollut petoeläinmuodossaan vain kuin poikkeustilanteissa.
Muuta: Sirpalekorvan oikea nimi on siis Sirania, ja myöhemmin vielä ollessaan haltia hän sai lempinimen Sirpalemieli siitä, että hän oli mielipuoli joka rakasti murskata toisten unelmat ja elämän sirpaleiksi. Silloin hän ei välittänyt saamastaan lempinimestä, mutta nykyään hän ei halua kuulla enään kenenkään mainitsevan sitä nimeä. Toisaalta hän ei halua kuulla sitä nimeä siksi, koska toivoo ettei kukaan olisi kuullut tarinaa mielipuoli Sirania Sirpalemielestä. Hän nimittäin pelkää että jos joku tietää hänen olleen Sirania Sirpalemieli, joka teki vaikka mitä kauheuksia voimillaan, hänelle tehtäisiin jotain. Hän ei tosin tunne kipua, vaan hän pelkää muiden tekevän jotain pahaa hänen sielulleen. Siispä hän ei käytä koskaan itsestään nimeä Sirania Sirpalemieli, vaan käyttää itsestään nimeä Sirpalekorva, jonka Yaea antoi hänellä heidän tavatessa.
Nimi: ”Sirpalekorva”
Kutsumanimet: Sirpalekorva
Laji: Entinen haltia, nykyään kirottu kettupatsas
Ikä: Muuttui kettupatsaaksi 100 vuotiaana, nykyään olisi jo noin 975 vuotta.
Sukupuoli: Nainen, hetero
Asema/Ammatti: Kiertelee ympäri maailmaa kahden ystävänsä kanssa, eli jonkinlainen vaeltaja
Valtiaan kannattaja. Aivan täydellinen valtiaan kannattaja hän ei kuitenkaan ole, vaikkei ihmisistä kauheasti pidäkkään.
Ulkonäkö: Sirpalekorva on posliinista valmistettu kettupatsas, jonka korvaasta puuttuu pari palaa. Väriltään hän on tummanoranssi, mutta korvien sisäpinnat, kaulus, vatsa ja osittain kuono ovat valkoiset. Käpälät, hännänpää, silmät ja kuono ovat hyvin tummanruskeita, joidenkin mielestä jopa mustia. Sirpalekorva ei pysty vaihtamaan ilmettään, ja sitä on hieman vaikea tulkita. Hänen ilmeensä voi nimittäin tulkita hyvin monella tapaa, riippuen siitä mistä suunnasta hänen kasvojaan katsoo. Hän ei myöskään pysty liikuttamaan suutaan, mutta se ei silti haittaa häntä itseään yhtään. Huolimatta siitä ettei hän pysty vaihtamaan ilmettään tai liikuttamaan huuliaan, hän pystyy liikuttamaan raajojaan. Patsas vain jotenkin muotoutuu aina uudestaan hänen liikkuessaan, ilman minkäänlaisia säröjä tai ongelmia. Hän ei kuitenkaan pysty muuttumaan miksikään muuksi esineeksi, vaan hän pystyy liikkumaan suunnilleen samalla tavalla kuin kettu, jollei huomioida sitä ettei hän pysty vaihtamaan ilmettään tai liikuttamaan huuliaan. Säkäkorkeutta Sirpalekorvalla on noin 7cm, ja pituutta hännänpäästä kuononpäähän noin 17cm.
Luonne:
Vaikkei sitä saatakkaan uskoa nykyisestä Sirpalekorvasta, oli Sirpalekorva pienenä hyvin ujo ja pelkäsi lähes kaikkea. Hän kaipasi kovasti ystäviä, mutta oli liian ujo mennäkseen leikkimään muiden kanssa. Kuitenkin lopulta hän tajusi löytäessään voimansa ettei hänen tarvinnut pelätä mitään tai ketään, jos muut pelkäisivät häntä. Niinpä Sirpalekorvasta alkoi kasvaa itsekäs, armoton, vanhingoniloinen, vallanhimoinen ja kylmäsydämminen haltijanainen. Hän ei lopulta edes välittänyt vaikka joku kuolisi hänen puolestaan, se oli aivan sama hänelle vaikka kyseinen henkilö olisi ollut jopa tärkeä jollekkin. Kuitenkin kun hänet muutettiin kettupatsaaksi, muuttui hänestä nopeasti hyvin masentuneesti ajatteleva. Yaeaan tutustuminen alkoi kuitenkin nostamaan häntä pois masennuksesta, vaikka hän ensin pitikin Yaeaa pelkkänä ärsyttävänä pikku kakarana. Lopulta he kuitenkin tutustuivat hyvin, jolloin Sirpalekorva alkoi muuttua pirteämmäksi, ja hän yritti löytää positiivisia puolia patsaana olemisessa. Se ”vanha” Sirpalekorva alkoi myös kuitenkin palata, jonka takia Sirpalekorva alkoi muuttua myös välillä ilkeämmäksi ja vahingoniloisemmaksi. Kuitenkin kun Yaea kysyi kerran Sirpalekorvalta: ”Miksi olet välillä mukava ja ystävällinen, mutta toisaalta olet ilkeä ja vahingoniloinen?”, alkoi Sirpalekorva oikeasti tajuta kuinka ristiriitainen hän itse oikeasti oli. Se sai hänet hämmentymään, eikä hän osannut päättää ollakko se mukava ja ystävällinen elävä patsas, vai yrittääkkö etsiä keinolla millä hyvänsä keino palata ruumiiseensa ja kostaa kaikille siitä että hänet kirottiin patsaaseen. Välillä hän siis saattaa olla ilkeä, joskus taas oikein ystävällinen, mutta siitä huolimatta hänellä on aina tapana olla aika suorasanainen. Hän harvemmin alkaa sanomaan mitään kierrellen ja kaarrellen, vaan hän sanoo mielipiteensä joskus hieman nätimmin, joskus hieman ilkeämmin. Sirpalekorva ei puhu missään tapauksessa menneisyydestään, ja valehtelee siitä monesti. Joitain pieniä kohtia menneisyydestänsä hän saattaa mainita, mutta nekin ovat sen kaltaisia kuin "Pienenä lempiruokani oli puuro.". Hän harvemmin valehtelee huvikseen, vaan yrittää pitää valehtelun niissä tilanteissa joissa hänen on pakko valehdella.
Menneisyys:
Aikoja sitten erääseen nykyään raunioituneeseen ja lähes unohdettuun kylään syntyi eräs pieni haltialapsi, joka nimettiin Siraniaksi. Sirania oli syntynyt köyhään perheeseen, jonka vanhemmat oltiin pakotettu naimisiin toistensa kanssa. Senpä takia he eivät osanneet rakastaa toisiaan, tapellen melkein jatkuvasti. Niinpä Sirania joutui kasvamaan kuunnellen vanhempiansa tappelua lähes joka ikinen päivä ja yö. Sirania yritti olla välittämättä vanhempiensa riidoista, muttei voinut sille mitään että pelkäsi vanhempiensa riitoja. Vielä enemmän häntä alkoi pelottaa vanhempiensa riidat, kun eräs kylän juoppo sattui sanomaan ettei hänen vanhemiensa riita päättyisi hyvin. ”Voi, minä tiedän ettei tuollaisissa tarinoissa ole onnellista loppua, vaan lukuisia epäonnellisia vaihtoehtoja jotka kostautuvat sinulle. Kenties isäsi alkaa hukuttamaan vihaansa alkoholiin, muuttuu vakivaltaiseksi ja alkaa pahoinpidellä sinua ja äitiäsi. Kenties äitisi karkaa jonnekkin, ehkä jopa jonkun toisen miehen matkaan ottamatta sinua välttämättä mukaan. Tai sitten he tappavat toisensa tapellessaan. Voi, niin luketammotamsti epäonnellisia loppuja.” juoppo lausahti kuin nauttien Siranian epäonnesta. Juopon sanat saivat hänet pelkäämään vain yhä enemmän vanhempiensa riitoja. Pian hän ei nähnyt melkein mitään turvallisena.
Sirania pysyi enimmäkseen omassa huoneessaan, katsellen ikkunasta surullisena kuinka muut lapset leikkivät yhdessä, löysivät omat taitonsa, magiansa ja eläinmuotonsa. Hän ei. Kylässä alkoi liikkua huhuja että Sirania ei voisi hyvin, olisi jopa vakavasti sairas. Niinpä Siranian luokse lähetettiin eräs parantaja tutkimaan häntä. Asiasta ei tietenkään ilmoitettu Siranialle tai hänen vanhemmilleen, vaan joukko henkilöitä rynni sisään taloon. Sirania säikähti kovasti väenpaljoutta, vaikkei taloon ollut tulut vain kuin viisi henkilöä, sekä lemmikki iru. Parantaja yritti alkaa kysellä kysymyksiä Siranialta, mutta Sirania ei saanut sanaakaan suustaan. Kuitenkin kun parantaja kysyi: ”Pelkäätkö sinä?”, Sirania sai nyökättyä vastaukseksi. ”Miksi sinä pelkäät?” jatkoi parantaja kyselyään, eikä Sirania voinut ymmärtää. Miksi kaikki muut eivät pelänneet? Melkein kaikki mitä hän näki ympärillään näytti pelottavalta ja vaaralliselta. ”Miksi te ette pelkää?” Sirania kysyi tärisevällä ja pelokkaalla äänellään änkyttäen kamalasti. Ne viisi paikalle saapunutta henkilöä katsoivat häntä hieman kummaksuen, alkaen sitten hymyillä kuin Sirania olisi vain hullu pieni tyttö. Sitten Sirania kiinnitti erään henkilön olkapäällä rauhallisesta istuvaan iruun, joka näytti hyvin rauhalliselta. Eikö sekään pelännyt mitään? Epäreilua! Sirania katsoi paikalle saapunutta viittä henkilöä ja irua hätääntyneenä, haluten heidät tuntemaan saman pelon kuin hän. Yhtäkkiä iru alkoi vikistä kauheasti, hypäten alas omistajansa olkapäältä kiertäen ympyrää lattialle kuin etsien parasta mahdollista piiloa, yrittäen jopa kaivaa itsellensä turvallisen kuopan lattiaan, mutta päätyen piiloutumaan omistajansa saappaaseen.
Sirania istui talon nurkassa, kuunnellen kuinka hänen vanhempansa riitelivät äänekkäästi. Hän ei kuitenkaan välittänyt vanhempiensa riitelystä tällä kertaa, sillä hän pohdiskeli päivän tapahtumia. Miksi se iru oli vain yhtäkkiä säikähtänyt niin hirveästi, varsinkin kun ei ollut tapahtunut mitään mikä säikäyttäisi sen? Yhtäkkiä hän huomasi jonkin matkan päästä itsestään lattialla kulkevan hiiren. Hiirikään ei näyttänyt pelkäävän, vaikka se oli itseään paljon isokokoisemman olennon lähellä. Entä jos hän itse olikin syyllinen siihen että se iru oli säikähtänyt? Ehkä hän olikin jotenkin saanut sen pelkäämään ajatuken voimalla? Sirania katsoi mietteliäästi lattialla ilman minkänlaista kiirettä kipittävää hiirtä, ja päätti testata jos hän oikeasti olikin aiheuttanut sen irun säikäyttämisen pelkällä ajatuksen voimalla. Hiiri vinkaisi hätääntyneenä, lähtien sitten juoksemaan pää ja häntä viidentenä ja kuudentena jalkana pois. Sirania katsoi hämmentyneenä hiiren perään, ymmärtämättä vieläkään kunnolla.
Kuusitoistavuotiaana Sirania katosi kylästä. Häntä etsittiin jopa kissojen ja koirien avulla, mutta kukaan ei löytänyt hänestä edes kengän jälkeä. Hänen luultiin kuolleen, ja sitä Sirania toivoikin. Hän oli karannut metsään, löytänyt sieltä hylätyn mökin, ja asettunut sinne asumaan. Hän oli enne karkaamistaan oppinut saamaan joitain pieniä kodistansa löytyviä eläimiä pelkäämään pelkästä tahdostaan, lopulta jopa hallitsemaan niitä. Metsään hän oli karannut viedäkseen voimansa pidemmälle. 24 vuoden aikana hän opetteli hallitsemaan yhä isompia, vahvempia, ja vaarallisempia eläimiä tunteiden avulla. Hän ei pelkästään opetellut saada ne tuntemaan pelkoa, vaan myös tekemään jotain juttuja, esimerkiksi tappamaan jonkun vihan vallassa.
Kolmekymmentävuotiaana Sirania palasi kylään, pahat aikeet mielessään. Hän ei ollut varma miten hänen suunnitelmansa tulisi toimimaan, sillä oli aivan eri asia laittaa tunne vähä-älyisen eläimen päähän, kuin taas jonkun henkilön päähän. Kylässä oli ollut jo pitkään perinne, jonka mukaan johtajan murhaajasta tulisi uusi johtaja. Sirania käveli hieman jopa peloissaan kadulla täynnä ihmisiä, kunnes nousi seisomaan erään tynnyrin päälle varovasti. Hän katseli hätääntyneenä kaikkia kadulla käveleviä ihmisiä, joista jotkut pysähtyivät katsomaan häntä, ja ihmettelemään mitä hän siinä tynnyrin päällä seisoi. Eräs pikkuinen tyttökin pysähtyi myös katsomaan häntä. Tyttö ei ollut kauhen vanha, ehkä alle viiden ikävuoden, ollen siis hyvin pienikokinen vielä. Sirania veti syvään henkeä, kunnes osoitti sitä pientä tyttöä. Tyttön ilme muuttui surulliseksi, jopa kituvaksi. Tyttö juoksi erään kojun luokse, ja nappasi sieltä terävän veitsen vieden sen kaulallensa itkien hysteerisesti. Kaikki pyähtyivät katsomaan järkyttyneenä tyttöä, joka mitä todennäköisemmin kuolisi aivan liian nuorena. ”Mitä sinä teet, lapsikulta? Laske se veitsi alas, sinulla on vielä elämä edessä!” jotkut sanoivat hätääntyneenä tytölle, mutta tyttö ei laskenut veistä pois kaulaltansa. ”Tuokaa johtajanne tänne, tai tuo tyttö kuolee!” Sirania huusi, yrittäen kuulostaa vakuuttavlta, vaikka hänen äänensä värisi. Moni siirsi järkyttyneen ja hämmentyneen katseensa tytöstä Siraniaan, mutta kukaan ei likkunut minnekkään. ”Nyt!” Sirania huusi vihaisena, yrittäen peittää pelkonsa. Jotkut lähtivät juoksien hakemaan johtajaa, jotkut juoksivat piiloon omiin koteihinsa, mutta suurin osa jäi seisomaan järkytyksestä jäätyneinä katsomaan Siraniaa ja itkevää tyttöä. Ei kestänyt kauaakaan kun johtaja kiirehti paikalleen mukanaan sotureita. ”Lopeta tuon viattoman tytön riivaaminen välitömästi, tai olet pian vainaa!” johtaja sanoi vihaisena. ”Ehkäpä, ehkäpä en.” Sirania sanoi, yritäen kuulostaa tarinoiden pahikselta, joka uhkailisi sankaria. Johtaja otti miekkansa esiin, ja samoin tekivät sotilaat. Sirania astui pois tynnyrin päältä rauhallisena, yrittäen näyttää pelottomalta, vaikka hänen sydämmensä hakkasi järjettömän lujaa. Yhtäkkiä tyttö lakskikin veitsen pois kaulaltansa, jollon johtaja laittoi miekkansa pois, ollen käskemässä sotilaita vangita Siranian. Tyttö juoksi kuitenkin vihaisena erään sotilaan luokse, yrittäen puukottaa sotilasta. Sotilas kuitenin vaistomaisesti yritti puolustaa itseään, ja pian maassa makasi pienen tytön ruumis. Kaikki katsoivat järkyttyneenä sotilasta ja kuollutta tyttöä, eikä Sirania voinnut kieltää olevansa järkyttynyt tapahtuneesta. Hänen oli tarkoitus vain aiheuttaa hämmennystä tekemällä tuon tytön hyvin murhanhimoiseksi sitä vartiaa kohtaan, mutta ei hän ollut ajatellut että tyttö saattaisi menettää siinä henkensä. Sirania otti nopeasti oman miekkansa esiin, murhaten sillä johtajan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Kaikki näyttivät yhtä hämmentyneiltä, järkyttyneiltä, surullisilta ja pelokkailta, joka vaivasi Siraniaa. Ei hän ajatellut että siitä olisi tullut niin dramaattista tai sekavaa. ”Menkää nyt muualle, ja ilmoittakaa muille että teillä on uusi johtaja!” Sirnia huusi mahdollisimman vihaisella äänellä, ja kaikki alkoivat hajaantua nopeasti.
Siranian ensimmäiset vuodet johtajana menivät johtajuutta opiskellessa. Aluksi hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi vain sormien välistä maahan valuvaa hiekkaa, mutta pian hän alkoi oppia miten pitää kaiken järjestyksessä. Kylän asukkaat alkoivat tottua häneen vähitellen, peläten häntä silti. He toivoivat ettei Sirania käyttäisi enään voimiaan kenenkään riivaamiseen, kunnes Sirania alkoi taas kehittää voimiaan. Hän alkoi määräillä kyläläisiä voimillansa, pakottaen heidät maksamaan enemmän veroja. Ne jotka eivät halunneet tai voineet maksaa enempää veroja, joutuivat Siranian harjoitusnukeiksi. Aloittaessaan käyttää hänelle velassa olevia ihmisiä harjoitusnukkeina voimilleen, hän tiesi sen olevan väärin. Silti hän nautti nähdessään peljon ja tuskan muiden kasvoilla. Lopulta hän ei nähnyt siinä enää mitään väärää. Sirania alkoi käyttää näitä voimiaan satunnaisesti myös heihin, jotka eivät olleet hänelle veloissa. Nopeasti hän jopa alkoi pitämään siitä, ettei hän itse ollut se joka pelkäsi ja kitui, vaan kärsivän rooli alkoi siirtyä hänen alamaisilleen. Mitä syytä pelätä mitään tai ketään, jos kerran muut pelkäävät sinua? Siraniasta alkoi liian nopeasti muuttua aivan kamala persoona, joka ei välittänyt muista. Kyläläiset yrittivät alkaa paeta, mutta Sirania sulki muurit. Kukaan ei pääsisi laillisesti muuttamaan pois kylästä, ja ne jotka yrittivät paeta, mutta jäivät kiinni saivat maksaa teostaan hengellään. Kyläläiset alkoivat vähitellen kutsua Siraniaa Sirania Sirpalemieleksi johtuen siitä että hän oli täysi mielipuoli, joka tuhosi muiden elämän ja haaveet sirpaleiksi. Osa kyläläisistä kokoontui salaa pohtiakseen keinoja Siranian pysäyttämiseen, ja lopulta he päättivät lähettää jonkun erään hyvin voimakkaan velhon luokse, joka osaisi manata sielun sisälle esineeseen. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut lähteä yrittämään pakenemista, joten he joutuivat arpomaan. Niinpä tuo epäonnekas jonka nimi tuli arvotuksi joutui yrittämään karkaamista kylästä. Yllättäen pako onnistui, ja velho jopa löytyi. Takaisin kylään palaaminen ei kuitenkaan onnistunut yhtä hienosti. Velho ja arvottu saatiin kiinni kun he olivat palaamassa kylään, jolloin heidät toimitettiin heti Siranian luokse, jotta Sirania saisi päättää heidän kohtalostaan. Arvotun ystävät kuitenkin huomasivat kuinka arvottua ja velhoa raahattiin Siranian luokse, joten he kokosivat lähes koko kylän, ja lähtivät kaikenlaisten terävien esineiden kanssa Siranian luokse, rynnien sisään Siranian kotiin. Osa sotilaista yrittivät estää, mutta osa ryhtyi mukaan kapinaan. Juuri kun Sirania oli antamassa käskyn surmata arvottu ja velho, saapuivat kyläläiset huoneeseen jossa Sirania oli. Sirania hämmentyi vihaisista alamaisistaan. Eihän heidän pitänyt nousta kapinaan, vaan kunnioittaa häntä peloissaan! Sirania käski sotilaita tappamaan mahdollisimman monta kapinoitsijoista, mutta sotilaatkin ryhtyivät kapinaan. Sirania yritti alkaa hallita joitain tunteilla, mutta oli liian hätääntynyt onnistuakseen siinä. Vihaiset kyläläiset alkoivat kantaa häntä kohti hirttolavaa, ja alkoivat yrittää laittaa hirttonarua hänen kaulansa ympärille. Arvottu kuitenkin juoksi estämään ettei Siraniaa hirtettäisi, jonka ajatuksesta kyläläiset eivät pitäneet. ”Hirteen Sirpalemieli! Hirteen Sirpalemieli!” kyläläiset huusivat. ”Miksi tappaisimme hänet liian armokkaasti, jos voimme kiduttaa häntä koko ikuisuuden ajan?! Ei hänkään tappanut ketään kivuttomasti, vaan kidutti heitä ensin mielummin!” huusi kuitenkin arvottu, ja kyläläisten keskuudessa alkoi kuulua myönteilevää supinaa. Niinpä velho käveli esiin muiden joukoista kädessään joku esine. Sirania ei kuitenkaan nähnyt mikä tuo kyseinen esine oli, sillä hän yritti hädissään riehtoa itsensä vapaaksi, huutaen kuinka hänet pitäisi vapauttaa heti. Kauaa hän ei enää kuitenkaan huutanut ja riehunut.
Sirania ei ollut varma missä hän oli. Jostain loisti hieman valoa sisälle pimeään ja pölyiseen huoneeseen, mutta hän ei nähnyt kunnolla. Kesti hetki ennen kuin hän sai näkönsä toimimaan. Hänellä oli hyvin hämärä ja epäselvä muistikuva kaikesta tapahtuneesta, joka häiritsi häntä paljon. Sirania ei uskaltanut kääntää edes päätään nähdäkseen paremmin ympärilleen. Kaikki oli kuitenkin kasvanut, tai hän itse oli kutistunut. Täysin varma hän ei ollut varma. Lopulta hän kuitenkin käänsi varovasti päätään, joka tuntui hänestä hyvin kummalliselta. Hän kokeili varovasti siirtää kättään, sitten toista kättään, ja lopulta molempia jalkojaan. Hän yritti nousta seisomaan jaloilleen, mutta se oli hyvin vaikeaa. Hän kaatui heti maahan, jolloin hän tajusi vasta katsoa käsiään. Kädet eivät kuitenkaan enää olleet kädet, vaan jotain muuta. Olivatkohan ne tassut? Ne näyttivät hieman kuin jonkun eläinpatsaan tassuilta. Hän katsoi kehoansa ja häntäänsä, joka kiilsi hieman auringon valossa. Miksi hän oli kettu, posliininen kettu? Hätäännys heräsi Siranian sisällä, ja hän alkoi liikkua kömpelösti, mutta hätääntyneenä kuin yrittäen päästä pois kettupasaasta, johon hänet oli kirottu vuosia sitten. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi, ja yritti rauhoittua. Sirania muisti kuinka joukko vihaisia kyläläisiä oli rynninyt sisälle hänen taloonsa, lähtien sitten kuljettamaan häntä hirttolavalle. Joku oli kuitenkin estänyt hänen hirttämisensä, ehdottaen että olisi parempi kiduttaa häntä ikuisesti kuin tappaa hänet armollisesti. Tämäkö oli se kidutus jota hän tarkoitti? Sirania sai noustua takaisin istumaan, yrittäen edelleen saada päätään selväksi. Yhtäkkiä jostain kuului askeleita, jotka voimistuivat vähitellen. Huoneeseen käveli pari haltiaa, jotka alkoivat siirtää tavaroita pois huoneesta. Sirania yritti olla liikkumatta, sillä ei halunnut herättää huomiota. Jos nuo haltijat saisivat tietää että hän oli elävä, rikkoisivatkohan he hänet? Muuttuisiko hän takaisin haltiaksi särkeydyttyään, vai katoaisiko hän? Sirania ei halunnut ottaa selvää asiasta, joten hään pysyi vain paikoillaan. Haltiat siirtelivät tavaroita kaikessa rauhassa pois huoneesta, rupatellen kuinka suuri osa huoneessa olevista tavaroista pitäisi myydä. Lopulta he alkoivat kantaa erästä pöytää pois, jonka päällä Sirania istui. ”Mistä lie tuokin tänne on päätynyt. No, kai tuosta saa edes hieman rahaa, ehkä jopa paljon ylimääräistäkin rahaa jos tuosta valehtelisi hieman.” toinen haltijoista sanoi matalalla äänellään. Haltijan puhe sai Siranian närkästymään, mutta hän ei sanonut mitään. Pieni toivon kipinä syttyi kuitenkin hänen sisällään, sillä ei se varmaan niin paha olisi olla tässä ketupataassa, sillä pystyihän hän edelleen käyttämään voimiaan. Valitettavasti niin ei kuitenkaan ollut. Vaikka kuinka Sirania tuota ärsyttävää haltijaa yritti saada pelkäämään, mitään ei tapahtunut. Haltiat vain jatkoivat keskusteluaan pirteinä. Paniikki iski taas häneen, sillä miten hän muka pystyisi puolustamaan itseään, jos hän kerran oli pieni kettupatsas magiansa menettäneenä. Hän katseli paikoiltaan kuinka haltijat kantoivat pöydän ja hänet erääseen vankkuriin. Sirania tunnisti paikan kylän toriksi, joka oli vilkas joka ikisenä viikonpäivänä. Nyt siellä kuitenkin kaikui vain niiden kahden haltian jutustelu. Torin laidalla olevat talot näyttivät kärsineiltä, osa niistä oli jopa palanut. Mitä ihmettä kylälle oli oikein päässyt tapahtumaan? Kun ne kaksi haltijaa kääntyivät kävelemään takaisin eräälle talolle, Sirania kompuroi alas pöydältä. Häneltä kesti hetki ennen kuin hän sai seistyä ja käveltyä neljällä jalalla, mutta pienen harjoittelun jälkeen hän pääsi vankkureiden ovelle. Hän kurkisti ulos nähdäkseen kylän paremmin. Kylä oli sama jot hän oli hallinnut vielä ollessaan haltija, mutta se oli muuttunut hurjasti. Talojen ikkunoiden ja ovien edessä oli lautoja, osa taloista oli palaneita, mutta suurin osa taloista oli vain raunioitunut. Sirania kuuli kuinka ne kaksi haltijaa alkoivat tulla jo takaisin kantaen lisää tavaroita vankkureihin. Hän kiiruhti nopeasti takaisin istumaan pöydän päälle, juuri ennen kuin haltijat lasivat viimeiset tavarat vankkureihin, ”Oletko varma että et halua tulla mukaan? Täällä kylässä on varmasti tylsää olla yksin, ja se on varmasti häiritsevää kun ympärilläsi on pelkkiä autioita taloja.” ärsyttävä haltija varmisti. ”Olen varma. Kyllä minä täällä pärjään, ja onhan oma rauha ihan mukavaa. Jonkun täytyy myös varmistaa ettei se Sirpalemieli jollain keinolla herää henkiin.” toinen haltijoista vastasi kysymykseen. ”No, hyvä on. Minä en kyllä edelleenkään ymmärrä miten voit uskoa siihen vanhaan satuun. Pelkkä kauhutarina jota vanhukset levittävät. Eihän sitä patsasta edes olla löydetty.” Ärsyttävä haltija naureskeli. ”No jokaisen oma asia uskooko Sirpalemielen olemassaoloon vai ei. Mutta onnea matkaan, ja välttele ongelmia.” Toinen haltijoista sanoi hymyillen.
Vuosia kului yhä eteenpäin, ja Sirania siirtyi paikasta toiseen itselleen liian ripeään tahtiin. Hän ei enää edes muistanut missä kaikissa paikoissa oli ollut, tai ketkä kaikki olivat ostaneet hänet koristeeksi jollekkin hyllylle. Hän ei toisaalta kuitenkaan välittänyt yhtään. Hän ei tuntenut väsymystä, ei nälkää, ilokin tuntui piileskelevän jossain, pelko taas oli kaikonnut jo ajat sitten, mutta suru pysyi hänen mielessään. Hän ei tajunnut järkevyyttä pysyä ehjänä patsaana, mutta hän pelkäsi särkeytymistä. Mitä jos hän jäisi elämään sirpaleisiin? Kauheasti tekemistä Siranialla ei ollut, joten hän käytti aikansa miettimiseen. Hän alkoi vähitellen tajuta kuinka kamala ihminen hän oli ollut aikoinaan, mutta osa hänestä kielsi sen olevan totta. Täysin varma hän ei ollut asiasta, mutta sen ajattelu masensi häntä.
Eräänä päivänä hän päätyi erään kiertelevän myyjän mukana pieneen kylään. Myyjä oli ilmiselvästi päästään sekaisin, mutta se ei Siraniaa haitannut. Olihan hän itsekkin ollut täysi mielipuoli. Myyjä asetteli kauppatavaroita esille vankkureidensa eteen. Siranian myyjä asetteli erään laatikon aika reunalle tilanpuutteen takia. Sirania ei välittänyt siitäkään, vaan katseli rauhallisena kuinka erilaisia olentoja käveli vankkureiden ohitse. Vankkureiden edestä juoksi myös pieni joukko lapsia omiin koteihinsa, ja pian sen jälkeen Sirania kallistui pahasti maata kohti jonkun työntäessä häntä alas. Hän tippui maahan oikea korva edellään, ja oli vähällä ettei Sirania olisi alkanut liikkua. Myyjä nosti hänet ja hänen korvanpalasen pois maasta, alkaen raivota Siranian tiputtaneelle lapselle. Lapsi otti siteen pois silmiltään, alkaen pahoitella tapahtunutta ja lupasi ostaa kettupatsaan. Sirania huomasi tyttölapsen erikoiset silmät. Toinen silmistä oli harmaa, toinen taas kellertävä. Tyttö lähti juoksemaan kotiinsa, palaten sitten pian mukanansa tarvittava raha. Tyttö vei Siranian kotiinsa, ja asetti hänet pöydälleen katsomaan kohti ikkunaa. Kun tyttö kääntyi katsomaan pois Siraniasta, kääntyi Sirania katsomaan häntä kiinnostuneena. Tyttö oli maalannut kasvoihinsa kaksi viivaa, jotka korostivat hänen erillaisuuttaan vielä enemmän. Yllättäen tyttö kuitenkin kääntyi katsomaan häntä kohti, ja säikähti pahasti ja peruutti seinää vasten huomatessaan Siranian liikkuneen. Sirania nousi varovasti seisomaan, tietämättä mitä tehdä. ”Kuka olet?” aloitti Sirania keskustelun varovasti, sillä ei olut keskustellut kenenkään kanssa liian pitkään aikaan. ”Yaea. Entä sinä?” Yaeaksi esittäytynyt tyttö vastasi. ”Ei sillä ole minkäänlaista väliä nykyään, ei kukaan minua enään kuitenkaan muista.” Sirania vastasi tajuamattaan masentavasti. Yaea ei uskaltanut vastata mitään, vaan tuijotti elävää kettupatsasta hieman pelokkaana. ”Jos pelkäät minua, voit myydä minut jollekkin muulle, niin kuin kaikki muutkin.” Sirania huomautti, mutta Yaea pudisti päätään. ”Ei. Sinäkin olet erilainen, niin kuin minäkin. Saanko antaa sinulle nimen?” Yaea kysyi. ”No hyvä on, mutta ei mitään tyhmää tai alentavaa nimeä.” Sirania huokaisi. ”Sopisiko Sirpalekorva?” Yaea kysyi hymyillen varovasti.
Taidot ja taikuus: Sirpalekorva menetti magiansa muuttuessaan kettupatsaaksi. Ennen kettupatsaaksi muuttumista hän osasi pelkän mielen voimalla esimerkiksi saada jonkun hyvin vihaiseksi. Hän siis osasi hallita tunteita, mutta siinä oli pieni asia. Hänen itse täytyi muistaa miltä se tunne tuntui, jonka takia hän sai ensimmäiset voimiensa uhrit pelkäämään. Nykyään kuitenkin Sirpalekorvan ympärillä on loitsu, joka estää häntä käyttämästä voimiaan. Niin kuin jo mainitsinkin, Sirpalekorva ei pysty liikuttamaan huuliaan, mutta se ei estä häntä puhumasta. Hän pystyy käyttämään ääntään samalla tavalla kuin ollessaan haltia, eli hänen äänensä kuuluu kuiskauksena jos hän kuiskaa, ja jos hän alkaa huutaa, se oikeasti kuuluu huutona. Hän ei ole kuitenkaan täysin varma onko se puhetta vai jonkinlaista telepatiaa, sillä ei hän hän liikuta huuliaan sanoessaan jotain. Sirpalekorva osaa lopettaa kaikesta välittämisen ympärillään olevasta välittämisen joksikin aikaa, ja muuttua tavallaan siis patsaaksi. Monesti hän ei kuitenkaan tätä kyseistä temppua tee, sillä hän pelkää olevansa liian kauan patsaana. Kun Sirpalekorva oli vielä haltija, oli hänen jostain syystä vain yksi eläinmuoto, tai hän ei vain jaksanut huomioida ollenkaan saaliseläinmuotoaan. Hänen petoeläinmuotonsa oli kettu, ja eniten aikaa petoeläinmuodossaan hän vietti asuessaan metsässä harjoitellakseen voimiaan. Kuitenkin kun hän palasi muiden joukkoon, ei hän ollut petoeläinmuodossaan vain kuin poikkeustilanteissa.
Muuta: Sirpalekorvan oikea nimi on siis Sirania, ja myöhemmin vielä ollessaan haltia hän sai lempinimen Sirpalemieli siitä, että hän oli mielipuoli joka rakasti murskata toisten unelmat ja elämän sirpaleiksi. Silloin hän ei välittänyt saamastaan lempinimestä, mutta nykyään hän ei halua kuulla enään kenenkään mainitsevan sitä nimeä. Toisaalta hän ei halua kuulla sitä nimeä siksi, koska toivoo ettei kukaan olisi kuullut tarinaa mielipuoli Sirania Sirpalemielestä. Hän nimittäin pelkää että jos joku tietää hänen olleen Sirania Sirpalemieli, joka teki vaikka mitä kauheuksia voimillaan, hänelle tehtäisiin jotain. Hän ei tosin tunne kipua, vaan hän pelkää muiden tekevän jotain pahaa hänen sielulleen. Siispä hän ei käytä koskaan itsestään nimeä Sirania Sirpalemieli, vaan käyttää itsestään nimeä Sirpalekorva, jonka Yaea antoi hänellä heidän tavatessa.