Post by Chume on Sept 25, 2012 15:43:13 GMT 3
Gwannatharilla tämä taru on melko harvakseltaan kerrottu, eivätkä siitä nimettömän kohdanneiden tai näiden läheisten lisäksi tiedä kovin moni. Olento on kuitenkin tekojensa johdosta toiminut pohjana usealle siihen liittymättömälle tarinalle.
Nimettömän tarina, kuten Adéal Relíninpoika sen kertoo:
”Kauan aikaa sitten, kun Suurlohikäärmeet olivat vasta asettuneet saarelle, jonka tänä päivänä tunnemme nimellä Gwannathar, talvisen auringonpimennyksen aikaan syntyi olento, joka heti ensi hetkistään asti etsi jotakin. Koska se ei osannut ilmaista itseään ymmärrettävin sanoin, kukaan ei tiennyt, mitä se kaipasi. Jotkut yrittivät auttaa sitä, mutta olento vihastui tästä ja kietoi heidät siihen pimeyteen, josta oli itsekin syntynyt, ja tuo pimeys sai monet välttelemään sitä sen aiheuttaman tuntemuksen vuoksi. Olento, jota ei koskaan nimetty, koska sitä niin pelättiin, ei halunnut kenenkään muun löytävän sitä, mitä etsi, se pelkäsi jonkun muun saavan sen ensin. Tämä on johtanut vuosien kuluessa monet uskomaan, että kyseessä on jotakin suunnattoman arvokasta, ja he ovat yrittäneet väkipakolla saada nimettömän kiinni ja paljastamaan etsimänsä. Nämä henkilöt ovat joko jättäneet palaamatta tai sitten löytyneet pelokkaina ja haluttomina kertomaan, mitä on tapahtunut. Aikojen saatossa monet ovat kuulleet heistä, jotka ovat istuneet metsässä puun juurella itseään edestakaisin heijaten ja mutisten käsittämättömiä sanoja. Koska aiheuttajaa eivät monet tietäneet, puhuttiin usein vihaisesta hengestä, joka etsi itselleen seuraavaa uhria, yksinään metsässä hämärässä kulkevaa varomatonta matkaajaa. Nimetön oli unohtanut, mitä se etsi, ja teki sitä, mitä muisti tehneensä: kietoi muita pimeyteen, tietämättä varmasti, oliko se sen tarkoitus, vai oliko se sittenkin jokin muu.
Enää nimettömän kynsiin eivät jääneet vain sitä uhmanneet, vaan myös rauhassa elävät, nimettömästä tietämättömät tai piittaamattomat. Vaikka väkeä katoaa ja on aina kadonnut, on toisinaan helppo tietää, jos nimetön on ollut asialla. Etäältä tuntee kylmän ilman ja pistää merkille luonnottoman hiljaisuuden ja liikkumattomuuden. Kaikki elävä välttelee nimetöntä sitä peläten sitä, mitä se tekee sille mikä liikkuu ja tuntee ja hengittää.
Mikäli on lähellä nimetöntä tämän saapuessa, kylmyys ei ole enää vain etäistä vaan kaivautuu sisimpään saakka. Hiljaisuus on piinaavaa ja liikkumattomuus ahdistaa ja painaa, pimeys estää näkemästä juuri mihinkään. Sitten ilma liikkuu, mutta vaivoin, kuin sitä estettäisiin. Se puristuu ympärille ja tukahduttaa, eikä missään näy ketään. Toisinaan jotkut kuulevat matalaa, karkeaa ulisevaa ääntä, mutta eivät aina. Loppujen lopuksi pimeys nielaisee nimettömän kohdanneen, ja kun herää, on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ainoastaan muisto on vahvasti läsnä.”
Tarinaan liittyy paljon muutakin, jota oikeastaan kukaan ei tiedä (paitsi nimetön, cariat ja meikäläinen). Kaikki tosin selvinnee aikanaan. ;)
Nimettömän tarina, kuten Adéal Relíninpoika sen kertoo:
”Kauan aikaa sitten, kun Suurlohikäärmeet olivat vasta asettuneet saarelle, jonka tänä päivänä tunnemme nimellä Gwannathar, talvisen auringonpimennyksen aikaan syntyi olento, joka heti ensi hetkistään asti etsi jotakin. Koska se ei osannut ilmaista itseään ymmärrettävin sanoin, kukaan ei tiennyt, mitä se kaipasi. Jotkut yrittivät auttaa sitä, mutta olento vihastui tästä ja kietoi heidät siihen pimeyteen, josta oli itsekin syntynyt, ja tuo pimeys sai monet välttelemään sitä sen aiheuttaman tuntemuksen vuoksi. Olento, jota ei koskaan nimetty, koska sitä niin pelättiin, ei halunnut kenenkään muun löytävän sitä, mitä etsi, se pelkäsi jonkun muun saavan sen ensin. Tämä on johtanut vuosien kuluessa monet uskomaan, että kyseessä on jotakin suunnattoman arvokasta, ja he ovat yrittäneet väkipakolla saada nimettömän kiinni ja paljastamaan etsimänsä. Nämä henkilöt ovat joko jättäneet palaamatta tai sitten löytyneet pelokkaina ja haluttomina kertomaan, mitä on tapahtunut. Aikojen saatossa monet ovat kuulleet heistä, jotka ovat istuneet metsässä puun juurella itseään edestakaisin heijaten ja mutisten käsittämättömiä sanoja. Koska aiheuttajaa eivät monet tietäneet, puhuttiin usein vihaisesta hengestä, joka etsi itselleen seuraavaa uhria, yksinään metsässä hämärässä kulkevaa varomatonta matkaajaa. Nimetön oli unohtanut, mitä se etsi, ja teki sitä, mitä muisti tehneensä: kietoi muita pimeyteen, tietämättä varmasti, oliko se sen tarkoitus, vai oliko se sittenkin jokin muu.
Enää nimettömän kynsiin eivät jääneet vain sitä uhmanneet, vaan myös rauhassa elävät, nimettömästä tietämättömät tai piittaamattomat. Vaikka väkeä katoaa ja on aina kadonnut, on toisinaan helppo tietää, jos nimetön on ollut asialla. Etäältä tuntee kylmän ilman ja pistää merkille luonnottoman hiljaisuuden ja liikkumattomuuden. Kaikki elävä välttelee nimetöntä sitä peläten sitä, mitä se tekee sille mikä liikkuu ja tuntee ja hengittää.
Mikäli on lähellä nimetöntä tämän saapuessa, kylmyys ei ole enää vain etäistä vaan kaivautuu sisimpään saakka. Hiljaisuus on piinaavaa ja liikkumattomuus ahdistaa ja painaa, pimeys estää näkemästä juuri mihinkään. Sitten ilma liikkuu, mutta vaivoin, kuin sitä estettäisiin. Se puristuu ympärille ja tukahduttaa, eikä missään näy ketään. Toisinaan jotkut kuulevat matalaa, karkeaa ulisevaa ääntä, mutta eivät aina. Loppujen lopuksi pimeys nielaisee nimettömän kohdanneen, ja kun herää, on kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ainoastaan muisto on vahvasti läsnä.”
Tarinaan liittyy paljon muutakin, jota oikeastaan kukaan ei tiedä (paitsi nimetön, cariat ja meikäläinen). Kaikki tosin selvinnee aikanaan. ;)