|
Post by Deleted on Jun 17, 2014 21:51:29 GMT 3
Hymy ei oikein sopinut soturin kasvoille, ei varsinkaan sen äskeisen esityksen jälkeen. Tai ehkä oli väärin sanoa, ettei se sopinut kasvoille, koska niissä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Kenties hymy ei sopinut soturin olemukseen. Siihen, jonka tehtävä oli pelottaa jokainen viiden metrin päähän. Hyvin se kyllä toimi, ei siinä mitään. Hymyllä ei kenties saanut samanlaista kunnioituksen ilmapiiriä aikaiseksi. ei varsinkaan armeijasta.
Hän sen sijaan huomasi viihtyvänsä paljon paremmin raukean rauhallisen ja hymyilevän Dagmarin kuin niskoja katkovan Dagmarin seurassa. Olkoonkin, että raja oli hiuksenhieno, sitä tunsi jotenkin olevansa enemmän kytköksissä omaan elämäänsä ja ennen kaikkea sen jatkumiseen vastakin soturin ollessa vähemmän tappavaisella päällä.
"Warra tekee samaa. Se saalistaa jäniksiä ja joskus jahtaa lintuja. Lintuja se ei edes yritä saada kiinni. Ihan kuin se nauttisi vain saadessaan yrittää", Lukki kommentoi ja uskalsi ristiä kädet pöydälle eteensä. Tähän asti toinen oli roikkunut lähellä veitsenkahvaa, ihan vain kaiken varalta. "Ystävistä on hyötyä, mutta he ovat ikävä kyllä myös heikkous. Kenties enemmän... meidänlaisissamme kuin koirissa tai hevosissa tai eläimissä ylipäänsä. Eläimet ovat uskollisia ja lojaaleita usein hautaan asti, jos sattuvat olemaan sen tyyppisiä. Heti, kun päähän tulee lisää järkeä, sieluun uivat petos ja valhe. Petos on syntiä, mutta luottamus typeryyttä."
Warra ei pettäoso häntä. Siihen hän saattoi luottaa. Se oli kaikessa viisaudessaankin tarpeeksi yksinkertainen ymmärtääkseen, miksi läheinen pitäisi pettää.
Tai sitten juuri se oli viisas ja he niitä yksinkertaisia.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 18, 2014 13:46:09 GMT 3
"Totta." Dagmar totesi hieman synkeään sävyyn. "Joka kerta on punnittava onko valmis luopumaan toisesta. Aina löytyy joku joka yrittää käyttää lyömäaseena jotain josta välität."
Joko sama päti moneen tai sitten Dagmarin elämä oli vähän monimutkaisempi kuin tavallisen maajussin. Joka kerta oli punnittava selviytyisikö joku siitä että oli hyvissä väleissä Leijonan kanssa. Joka nurkalta löytyi jos jonkinmoinen diplomaatti sosiopaatti, joka oli valmiina kiristämään kiduttamaan ja tappamaan saadakseen haluamansa. Dagmar itse oli hyvin yksiselitteinen ja helppo, mutta maailma hänen ympärillään oli varsin kiero ja salakavala.
Dagmar jou syvään tuopistaan ja laski sen sitten pöydälle. Joka kerta kun he tapasivat tuntui illanistuminen tapahtuvan leivän, juuston ja kuivalihan äärellä. Dagmar oli sanomaisillaan jotain, kun näky silmäkulmassa laittoi miehen palaamaan takaisin juro-asetuksille.
Sivusta lähestyi tummiin vaatteisiin pukeutunut, muodoista päätellen nainen. Tämän kasvot olivat kokonaan hupun peitossa, mutta ilmeisesti Dagmar ei kaivannut naamaa henkilöllisyyden toteamiseksi. Nainen lähestyi keinuvan sulavin askelin ja pysähtyi pöydän ääreen. "Täällä sitä vaan ystävien kanssa iltaa istutaan." Pehmeä ääni totesi. Hupun asennosta saattoi päätellä että nainen katseli parhaillaan albiinoa. "Niin.." Dagmaar huokaisi. "Mitä haluat Jenova?" Mies kysyi rauhallisesti. Naisen ilmestyminen sinänsä ei näyttänyt ärsyttävän, vaan se mikä tätä yleensä seurasi, lisää töitä. "Ihan tulin vain katsomaan mitä puuhailet." Nainen jatkoi edelleen albiinoa seuraillen. kyynäriin asti ulottuvalla nahkahanskalla peitetty käsi ojentui albiinon suuntaan. "Jenova, kuten tämä kiviseinää muistuttava assosiaattini jo totesikin."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 18, 2014 14:00:00 GMT 3
Albiino kuunteli kasvot ikuisesti ja hänestä riippumattomista syistä toispuoleisesti virnuillen ja nyökkäsi. Niinhän se meni. Jokaista voitiin käyttää aseena, puhumattakaan siitä, että jokainen voi käyttää kiintymystä aseena. Myös ystävä. Lukki oli tehnyt kaikkensa välttääkseen koskaan solmimasta sellaisia suhteita, jotka valheellisiksi paljastuessaan satuttaisivat. Nuorempana hän oli tehnyt pari virhettä sen asian kanssa, mutta tajunnut asian ennen kuin mitään suurempaa oli ehtinyt tapahtua. Nykyään oli helpompaa estää itseään kiintymästä. Siksi hän ei yleensä istunut iltaa kenenkään kanssa olemalla itsensä. Kun otti roolin, oli helpompi riisua roolin mukana myös kuvitellut ystävyyssuhteet.
Dagmar oli sanomassa jotain, kun vaikeni äkisti. Lukki ei kääntynyt katsomaan, mistä vaikeneminen johtui, sillä kyseinen syy teki itsensä tiettäväksi muutenkin. Nainen, ilmeisesti sokea, ja ilmeisesti nämä kaksi tunsivat toisensa.
Olihan se selvää. Dagmar näytti juuri siltä, että tällä oli naisia jonoksi asti. Synkkyys oli viehättävää ja miehen tapa kiihtyä nopeasti berserkkimäiseen kiihkeyteen varmasti kelpasi naiselle kuin naiselle.
"Hauska tutustua", Lukki vastasi samaan tapaan kuin oli esitellyt itsensä Dagmarille; esittelemättä itseään. Hän ei myöskään tarttunut ojennettuun käteen, kunhan väänsi kasvoilleen hymyntapaisen: "Pyydän anteeksi, etten kättele. En koskaan ojenna kättäni sinne, mitä en tunne."
Tunnelma oli vaihtunut rennosta takaisin jännittyneeksi. Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vielä, eikä täten mitään syytä karata tilanteesta. Hänen olisi vain pidettävä varansa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 12:05:51 GMT 3
"Ei minua kannata pelätä." Nainen sanoi pehmeällä, varsin vakuuttavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään sinua vastaan, joten sinulle ei ole vaaraa." Nainen istuutui tarjoilijan tuomalle tuolille. "Ja sitäpaitsi, onhan sinulla poikaystäväsi tässä suojelemassa." Äänessä oli ripaus pientä ilkikurisuutta.
Jännittävää kyllä muutoin niin nopeasti reagoiva Dagmar ei näyttänyt hermostuvan naisen piruilusta. Tämä vain hymähti huvittuneen oloisena. "Ei minun tarvitse olla ajatustenlukija, että tietäisin sinulla olevan jotain mitä minulta haluat." Vaikka Dagmar olikin hieman harmissaan siitä että nainen oli katkaissut hänen juttutuokionsa, ei tämä näyttänyt kamalasti ainakaan laittavan hanttiin sitä että nainen oli vailla jotain. Soturi otti tuoppinsa ja joi siitä syvään. "Anna tulla vaan, näen miten oikein kihelmöit halusta kertoa."
Näkemättä naisen kasvoista muuta kuin vienoon hymyyn kaartuneet huulet, oli vaikeaa päätellä mitä nainen oikeasti ajatteli. Yllättävän paljon ihmisen tulkinnasta perustui silmiin ja kasvoihin kokonaisuutena. Mitä nyt päältäpäin saattoi naisesta arvioida; tämä oli ruumiin muodon perusteella ihminen, arvokkaasta, pehmeästä nahka vaatetuksesta päätellen ei ihan mikään keppikerjäläinen. Ilman kopelointia ei naisella voinut havaita olevan aseita, eli toinen oli joko salamurhaaja tai vaan hyvin itsevarma koskemattomuudestaan.
"Jos joku kysyy, niin pakotit minut tähän." Nainen sanoi melkein tekoloukkaantuneen kuuloisena. "Fafnir jäljitti sen kohteesi tänne. Maagilla on laboratorio kaupungin reunalla, jossain hautausmaan alla." Nainen kertoi samalla kun kasasi leipäviipaleelleen juustoa ja lihaa, sokeaksi melko iskemättömällä tarkkuudella. "Tästä lukkimaisesta toveristasi voi olla hyötyä. Siellä on paljon niin kapeita rakoja, että sinun on niihin turha yrittää tunkea." Jenova jatkoi ja vinkkasi albiinoon päin.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 12:38:41 GMT 3
Lukki vastasi leikinlaskuun leventämällä vinoa hymyään. Oli toinen sitten vaaraksi tai ei (usein ne juuri olivat, jotka eivät siltä näyttäneet), ei Lukilla ollut mitään huulenheittoa vastaan. Ei edes silloin, kun hän joskus harvoin istui iltaa omana itsenään. Dagmar näytti suhtautuvan naiseen melko hyvin, jopa jollain tasolla huvittuneesti, joten ei tästä varmaankaan ainakaan heti välitöntä uhkaa ollut.
"Voisi sitä valita paljon huonomminkin."
Dagmarin suojeluun hän ei kenties ihan vielä olisi luottamassa, mutta olisihan se eittämättä miellyttävää. Mies oli kuin vuori. Sitä sai paljon vähemmän turpaansa, yleensä, jos oli sellainen selän takana.
Melko varomattomasti kaksikko alkoi keskustella jostain, joka muutaman lauseen jälkeen alkoi kuulostaa siltä "käärötapaukselta". Koska oli tehokkaasti leikkinyt idioottia silloin eikä mukamas ymmärtänyt teksteistä mitään, Lukki ei ottanut kummemmin kantaa keskusteluun. Hän istui kädet yhä edelleen ristissä ja yritti miettiä, kuka oli nainen ja kuka oikeastaan oli Dagmar. Kaartilainen, eittämättä, mutta ihmisten käytöksestä päätellen korkea-arvoinen sellainen.
Nainen oli kenties jonkinlainen kontakti. Ihminen ainakin päällepäin, joten hän ei voinut olla ihan varma, edustiko tämä jonkinlaista kantaaottamatonta joukkiota. Tuskin kapinallisia ainakaan, sellaiset eivät yleensä veljeilleet kaartilaisten kanssa. Yleensä. Hänkään ei olisi, ellei Dagmar olisi osoittautunut hyväksi tuttavuudeksi. Jos hän olikin epäillyt miehen moraalia aiemmin, tämänpäiväinen oli osoittanut, ettei siihen ollut tarvetta.
"Niin kiehtovalta kuin hautausmaan alaisiin rakoihin survoutuminen kuulostaakin", Lukki totesi hymyssä suin ", miksi sinne tarkalleen ottaen pitäisi survoutua?"
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 14:46:32 GMT 3
Nainen haukkasi palan leipäänsä ja pureskeli palasen sivistyneesti loppuun, ennenkuin jatkoi: "Monille ei varmasti olisikaan, mutta kumppanini tässä on varsin isosydämmistä ja huolehtivaa sorttia." Nainen pyyhkäisi sormenpäällään suupielestään murun. Dagmar lähinnä murahti naurua muistuttavalla äänellä. "Tiedät jo niistä kadonneista salamurhaajista? Hyvä. Noh, satuin saamaan tietooni, että osaa pidetään edelleen vankina kyseisessä loukossa." Nainen kertoi äänen muuttuessa vakavammaksi. Dagmarinkin silmät muuttuivat kapeammiksi.
Ilmeisesti nainen kyllä kehtasi laskea leikkiä kaksimetrisestä anti-paladinista, mutta ei vankina olevista salamurhaajista. Ilmeisesti maailmassa oli jokin moraalintapainen edelleen olemassa. "Me kaksi vanhaa kehäraakkia tiedämme varmasti kaiken mitä vankinaolemisesta on tietää.. valitettavasti." Nainen jatkoi luoden "katseen" Dagmariin. "Siksi meillä ei olekkaan vaihtoehtoa vain todeta heitä menetetyiksi tapauksiksi ja jättää sinne mätänemään." Nainen kääntyi taas albiinon puoleen. "Sinua ei kukaan velvota auttamaan hyväsydämmistä ystävääsi, mutta voin luvata että sinut palkitaan avokätisesti jos niin päätät tehdä." Nainen avasi albiinolle täysin validin mahdollisuuden livahtaa pois tilanteesta jos tämä niin mieli. Kukaan ei varmasti katsonut pahalla jos miestä ei kiinnostanut lähteä hakemaan jotain täysin tuntemattomia henkilöitä, herraties kuinka kamalista oloista.
Dagmar sensijaan lähinnä näytti miettivän miten moisen teon tekisi. "Se paska kasvattaa kaikenmaailman paskaotuksia siellä." Soturi totesi. "Sain kokeilla niiden kanssa leikkimistä muutama viikko sitten. Silloin ne tulivat yllätyksenä, mutta eivät enään." Dagmar nosti katseensa albiinoon kuin odottaen kohteliaasti tämän mielipidettä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 15:01:36 GMT 3
Nainen avasi tilannetta lisää ja Lukki huomasi olleensa oikeassa. Leikinlasku päättyi ja nainen kertoi omat käsityksensä siitä, mitä hautausmaan alaisissa katakombeissa oikein tapahtui. Vaikkei Lukki voinut sanoa tuntevansa rahtustakaan sääliä valtiaan salamurhaajia kohtaan, hän eittämättä hyötyisi tästä keikasta. Rahallisesti varmaankin, ainakin hänelle lupailtiin ruhtinaallista palkkiota, mutta hän pääsisi myös näkemään ne kyseiset salamurhaajat. Hän ei koskaan unohtanut kasvoja.
Toisaalta, hänenkin kasvonsa oli hankala unohtaa. Hän menettäisi oman yllättäjän asemansa siinä samalla, jos nyt joskus jahkauduttaisiin vastakkain. Lisäksi hän auttaisi valtiasta vapauttamaan pikku paskiaisensa. Olkoonkin, etteivät nämä Dagmarin mukaan metsästäneet kapinallisia enää, Lukki ei luottanut siihen liiaksi. Hän oli melko varma, että Dagmarkin olisi valmis syöttämään kuumaa rautaa, jos hän möläyttäisi ei vain toivovansa valtiaan kuolemaa vaan aikovansa toteuttaa sen ihan itse, omakätisesti.
Ihan hetken verran, vastatessaan siihen hänelle heitettyyn kohteliaaseen katseeseen, hän tunsi olevansa pahoillaan. Pahoillaan ja loukussa, sillä hän ei ollut ollenkaan varma, haluaisiko tappaa valtiasta jos se tehdäkseen pitäisi tappaa jättikin. Itse asiassa hän oli melko varma siitä, ettei tosiaan kykenisi moiseen, jos joutuisi nyt vielä tekemään yhteistyötäkin miehen kanssa.
Ja juuri tämän takia piti varoa tutustumasta ihmisiin omana itsenään.
"Minä en ole ihan varma, mitä apua minusta siellä olisi", Lukki totesi venytellen, jätti leikinlaskun sikseen, koska mitään ei tullut mieleen ja yritti keksiä jonkin järkevän keinon luistaa koko jutusta. Dagmar menkööt sinne itse niiden demonien revittäväksi. Hyvin tämä oli viimeksikin pärjännyt. Ainakin siihen asti, kun tuupertui lammelle, eikä kyennyt edes ompelemaan omia haavojaan.
Albiino huokaisi, painui pari senttiä lysyyn ja muljautti silmiään. Warra sen sijaan heilutti häntäänsä kuin kehuakseen lemmikkiään hyvästä päätöksestä.
"Mutta voin minä tulla jos en muuta, niin survoutumaan niihin kapeisiin koloihin."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 17:17:30 GMT 3
"Arvostan." Dagmar melkein hymyili. "Valitset assosiaattisi hyvin." Nainen totesi Dagmarille ja jatkoi leipänsä nauttimista. Tavassa, jolla nainen herkkupalaansa nautti oli jotain hyvin eleganttia. Jokainen liike oli harkittu ja hyvin rauhallinen, melkein hienostunut. "Jäljitimme hajua lähelle Kryswaldin hautakammiota. Veikkaisin että sisäänpääsy on siellä, mutta ovi on likittu sisäpuolelta." Jenova jatkoi.
Oli selvää että Dagmar saisi varmasti kivisen hautakammion oven auki raa'alla voimalla, mutta se varmasti hälyttäisi paikalle jokaisen velhon lemmikin alta aikayksikön. "Löydämme varmasti jonkun aukon josta pääset sisään ja voit avata salvat." Dagmar sanoi mietteliäänä albiinon suuntaan.
"Minä en suurin surminenikaan ole tulossa sinne sisälle." Jenova totesi. "Tiedät hyvin minut ja velhot.." "Juu, niin tiedän." Dagmar murahti, kuin muistaen jotain vanhaa. "Onko siellä joku vahdissa?" Soturi kysyi ja joi oluensa loppuun. "Fafnir." Jenova kohautti olkiaan. "Niin, noh. Eipä sinne muuta kaivatakkaan." Soturi laski tuopin pöydälle ja tarkisti panssarinsa kiinnikkeet. "Tarvitsetko jotain?" Dagmar kysyi miehen suuntaan. Nyt voisi valittaa melkein minkätahansa asian puutteesta ja sen varmasti saisi.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 19:31:51 GMT 3
"Harkintakykyä", albiino mutisi juoksuttaessaan pikaisesti kätensä ylävartaloaan peittävän väljän paidan ylitse ja kuvitellessaan vääristyneitä demoneita tutkiskelemaan maahan levitellyn vatsansa sisälmyksiä.
Ilmeisesti väljä paita peitti alleen enemmän kuin miehestä päällepäin voisi kuvitella, sillä pian tarkistuksensa jälkeen albiino kohotti katseensa ja nyökkäsi olevansa valmis. Hänellä oli kaikki tarvittava mukanaan. Itse asiassa, jopa ylimääräistä.
"Minä en viitsisi raahata tätä mukanani", Lukki totesi ja nyökkäsi pöydänkulmalle aseteltuun rahalippaaseensa. "Minun pitäisi elää noilla muutama kuukausi tämän jälkeen, joten näkisin ne mielelläni jossain säilössä kun olen itse poissa."
Warra osaisi kyllä huolehtia itsestään, mutta rahakirstun kantajaksi siitä ei ollut. Se varmasti katoaisi omille teilleen heidän jättäessään kaupungin keskustan taakseen ja hyvä niin; mitä kauempana se olisi hautausmaasta, sitä parempi. Warraa lukuunottamatta hänellä ei ollut mitään, minkä menettämistä ei muutaman kuukauden työllä voisi korvata edes jollain tapaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 20, 2014 10:09:12 GMT 3
"Se ei ole ongelma." Dagmar sanoi. "Minun on haettava aseeni tallilta. Lippaan voi jättää sinne." Dagmar ei koskaan luottanut hevostaan tai aseitaan talli, tai asepoikien huomaan. Hän halusi pitää itse huolen kaikesta. Silloin kaikki virheet olivat hänen omiaan, eivätkä esimerkiksi sabotaasia.
Sen kummempia julistelematta soturi nousi ja pyyhkäisi murut yhdellä liikkeellä rinnuksiltaan ennenkuin kääntyi kohti talleja. Dagmarin ei pahemmin tarvinnut väkea raivata tieltään, väki hoiti väistämisen ihan itse. Kukaan ei halunnut joutua Verikoiran tielle, varsinkaan kun tällä oli puoliksikaan niin synkkä ilme kasvoillaan kun nyt. Jenova käytti tilaisuuden hyväkseen ja lähti liikkeelle samaan aikaan. Oli aina viisasta käyttää hyväksi näin ruhtinaallinen tila väenpaljoudessa.
Dagmar liikkui niin että molemmat pysyisivät tämän vauhdissa ja pääsivät luovimaan ihmisten ohi. Sen sijaan että mies olisi mennyt kaartin talleille, tämä kääntyi pienemmälle tielle ja sen päässä olevan tavernan tallin luo. Massiivisen sotaratsun iso pää täyttikin yhden karsinan auki olevan oviluukun ja matala hörinä tervehti tulijaa. Svadilvari steppasi muutaman kerran paikallaan kuin isäntää odottava koiranpentu ja pää nyökkäili innokkaana. "Ei vielä poika. Lähdemme vasta myöhemmin." Mies rauhoitteli hiljaa samalla kun painoi otsansa välittömästi rauhoittuvan ratsun otsaa vasten.
Jenova pysähtyi vähänmatkan päähän ja sai hevoselta lähinnä syvän tuhahduksen. "Se ei vieläkään pidä minusta." Nainen huokaisi hieman loukkaantuneen oloisena. "Kuka pitäisi?" Dagmar naurahti. "Touché"
Dagmar avasi karsinan oven ja hevonen väisti kohteliaasti sivummalle. Dagmarin satula ja aseet olivat ison karsinan takaseinällä odottamassa lähtöä. Kukaan ei varmasti uskaltanut sotaratsun ohi koskeakseen mihinkään miehen omaisuuteen. "Lipas." Dagmar sanoi ojentaen kätensä. Svadi tunnisti selvästi albiinon ja kurotti päätään haistellakseen tätä lähemmin. Korvien etunojasta saattoi päätellä ettei hevonen ollut yhtään niin pahalla päällä kuin silloin lammen rannassa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 20, 2014 10:51:23 GMT 3
Albiino pysyi hiljaa taka-alalla ja keskittyi tarkkailemaan kaksikon suhtautumista toisiinsa. Ihmisten väliset suhteet olivat aina kiehtoneet häntä. Ihmissuhteet eivät, mutta ihmisten väliset kyllä. Kontaktin kontakti oli tavallaan hänenkin kontaktinsa. Tosin oli epäselvää, miten pitkään Dagmar menisi pelkkänä kontaktina. Lukki aikoi pitää huolen, että heidän yhteistyönsä päättyisi thän yhteen keikkaan ja sen jälkeen hän pysyisi miehestä kaukana. Tällä tavoin hänen ei tarvitsisi miettiä tulevaisuudessa häämöttävää valtiaan salamurhaa kenenkään muun kuin itsensä kannalta.
Murha oli edelleen hänen tavoitteensa. Hän pitäisi siitä kiinni, muistuttaisi sen itselleen joka yö ja päivä ja hetki.
Soturi oli jättänyt hevosensa kauempana olevalle tallille. Sekin puhui sen puolesta, ettei mies ollut täällä vakituisesti. Muussa tapauksessa tämän tuskin olisi annettu pitää hevostaan kaartin tilojen sijaan jonkun majatalonpitäjän karsinassa.
Albiino odotti kohteliaasti kauempana, ennen kuin hänet kutsuttiin lähemmäksi. Ojennettuaan lippaan Dagmarin odottavaan käteen mies jäi hetkeksi haisteluetäisyydelle hevosesta. Se oli huomattavan hieno eläin nyt, kun sitä ei tarvinnut pelätä.
"Minä en taida riskeerata sormiani silittämällä sinua", albiino puheli hymyssä suin. "Muttet sinä ainakaan kakkoseksi isännällesi jää. Kokosi puolesta tai muutenkaan. Jos voisit mitenkään venyä pitämään huolta lippaasta sinä aikana, kun olen muualla? Arvostaisin kovasti."
Hevoset kai pitivät porkkanoista ja omenoista. Sääli, ettei hänellä ollut kumpiakaan mukana.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 20, 2014 14:10:52 GMT 3
Hevonen näytti ymmärtävän hyvin mitä sille puhuttiin. Korvat kuulostelivat tarkkana miehen sanoja ja hevonen hörisi nyökytellen pyynnölle. Sillä ei varmaankaan edes ollut oikeasti väliä ymmärsikö hevonen mitä siltä pyydettiin, sillä tavarat olisivat silti erittäin hyvässä tallessa.
Dagmar otti aseensa ja ripusti ne vyölleen. Massiivinen viikinkikirves ja sapelia muistuttava machaira olivat miehen mittakaavassa ihan sopusuhtaisia uhdenkäden aseita. Kenentahansa muun vyöllä ne näyttivät lähinnä naurettavan isoilta ja raahaisivat maata kenen tahansa alle 2 metrisen lanteilla. Viimeisenä vielä paikkansa vyöltä löysi musta nahkainen ruoska. Mitä sillä tekisi maan alla oli kenen tahansa arvattavissa.
Dagmar kääntyi ja taputti ohimennessä Svadilvarin lapaa. "Mennään." Mies sanoi ja asteli ulos karsinasta. "Odota täällä Svadi." Mies varmisti vielä, kun hevonen otti toiveikkaan askeleen eteenpäin.
"Meillä meni kaakin kanssa sukset ristiin joskus ammoisina aikoina." Jenova totesi kun albiino palasi jutteluetäisyydelle. "Mutta norsulla on norsun muisti, minkäs teet." Nainen sanoi soturin kävellessä ohi. Kun jätti ei katsonut nainen otti taskustaan tavernasta mukaan otetun leipäpalan ja heitti sen karsinan luukusta sisälle. Svadilvari oli kuin ei olisi huomannutkaan, mutta pää laski heti naisen kadottua näkyvistä ja iso hevonen alkoi kuumeisesti etsiskellä herkkupalaa purujensa seasta.
Matka jatkui kohti kaupungin reunaa ja hautausmaata. Ilma tuntui viilenevän pikkuhiljaa mitä lähemmäs kuolleiden kotoa saavuttiin. Viima yritti luihin ja ytimiin vaikka oli keskikesä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 20, 2014 14:48:09 GMT 3
Albiino hymyili tyypillisen vinosti naisen toteamukselle ja jätti sanomatta, että luotti ainakin näillä näkymin mustan hevosen arvostelukykyyn. Vielä ennen tallista lähtemistä mies pani merkille, miten Warra oli tehnyt olonsa mukavaksi koukusta tipahtaneen loimen päällä. Koira luultavasti löytyisi täältä hänen palatessaan.
Matka oli hiljainen, mutta eipä tässä suuremmin juteltavaa ollutkaan. Lukki kävi mielessään läpi kaiken kuulemansa ja yritti suunnitella tekemisiään niin pitkälle, kuin se koskaan oli mahdollista yllätyskeikoissa. Sellaisissa, jotka hän sai suunnitella alusta loppuun, hänellä oli tukku erilaisia toimintamalleja. Sen ansiosta hän kohtasi hyvin harvoin tilanteita, joissa ei osannut toimia saman tien kadehdittavalla tarkkuudella.
Hautausmaan ynpäristö oli kuin tarinoista. Se oli kolkko, karu ja harmaa. Pahaaenteilevä tuuli havisutti harvojen matalien puskien oksia ja porasi tiensä vaatteiden alle. Taivas oli tummunut nopeasti ja taivaanrannassa laskeva aurinko maalasi pilvenriekaleita punalla. Mikäli uskoi enteisiin, ne eivät olleet tällä hetkellä hirvittävän hyvät.
Oli hyvin vähän, mitä Lukki saattoi tehdä ilman ohjeistusta. Niinpä hän muiden kulkiessa päätyi nostamaan hupun kasvoiltaan ja sitoi matkalla hiuksensa valkoisella nauhalla poninhännälle. Nyt kun aurinko ei polttanut herkkää hipiää hän voi hetken aikaa nauttia tuulen kosketuksesta hupun alla tavallisesti piilottelevilla kasvoilla. Ehkä se olisi ollut nautinnollisempaa jossain muualla kuin hautausmaan reunamilla, mutta kelpasi paremman puutteessa täälläkin.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 21, 2014 18:12:41 GMT 3
Ei ollut ihme etteivät hautausmaat olleet missään suuressa huudossa juhlapaikoiksi, kuolleiden päivää lukuunottamatta. Niiden ympärillä tuntui aina olevan jokin tumma usva, joka teki kaikesta lähes väritöntä ja ankeaa. Harmaat ja mustat kivet seisoivat osoittamassa kuolleiden lukumäärää, keskemmälle mentäessä alkoi olla hautakammioiden sisäänkäyntejä ja sukuhautoja, joita oli koristeltu magialla ja kaiverruksilla.
Dagmar astui sivuun ja antoi Jenovan johdatella. Nainen näytti suunnistavan vaivatta muistomerkkien välissä ja suoraan kohti oikeaa hautaholvia. Tämä alkoi olla jo hyvin varakkaiden perheiden hautoja ja täällä ei oltu pihtailtu rahaa eikä magiaa. Patsaat seurasivat katseellaan ja pienet kiviset kerubit hyräilivät tuutulauluja kuolleille.
Edessä seisoi ympäristöön sopimattoman yksinkertainen hautaholvi. Seinät olivat yksinkertaista marmoria ja niiden pinnalla kasvoi muraatteja. Hautakammion ovi oli piilossa hieman sivummalla ja se oli kaiverretty rauta vahvisteisesta tammesta. Oven edessä olevat jäljet kertoivat että ovesta kuljettiin kyllä melko usein. Marmorilla näkyi pieniä veripisaroita ja roiskeita.
Holvin takana liikahti jotain. Marmorinen patsas näytti liikahtavan ja lipuvan piiloon. Matala jyrinä, kuin kahden kivipaasin hankaaminen toisiaan sai rintakehän värisemään. Dagmarin seläntää nousi uhkaava valkoinen hahmo, joka avasi kitansa ja kumartui lähemmäs. Jenova katsoi ilmeettömänä kohoavaa näkyä ja puhui albiinon puoleen: "Dagmarilla ja Fafnirilla on aina jokin macho bullshit- alfa uros- vehkeenmittailu päällä." Nainen huokaisi. "Teini-ikäiset wyvernit ovat välillä tuskauttavia."
Sotaratsua korkeampi eläin muistutti asennoltaan lepakkoa. Isot siivet toimivat etujalkoina ja massiiviset olkapäät kannattelivat isoa pedon päätä. Wyverni tuli ihan piirun päähän Dagmarista ennenkuin se kohotti päänsä usean metrin korkeuteen ja mylvi kurkkuunsa muristen. Dagmar kääntyi kohtaamaan eläimen ja murisi ääneen kuin urosleijona.
Silläaikaa kun kaksikko mittaili miehisyyttään, nainen kierteli hautakammiota ja etsi sisäänpääsyä. Katolla näytti olevan muutama irtonainen kivitiili. Jos ne nostaisi pois paikaltaan saattaisi päästä ryömimään sisälle. Katon kautta sisään meneminen voisi olla myös viisasta siinämielessä että sinne tuskin oltiin laitettu ansoja. "Sisällä pitäisi olla avausmekanismi tai salpa, jolla oven saa auki. Ole varovainen, en pysty näkemään sisäpuolelle, koko hautakammio on suojattu taialla." Jenova totesi.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 21, 2014 19:11:05 GMT 3
Siinä missä magia herätti joissakuissa ihastusta, Lukissa se herätti lähinnä epäluuloa ja hämmennystä. Taitavasti toteutetut lumoukset ja kerubipatsaiden matala ulina aavemaisella hautuumaalla saisivat kenet tahansa selkäpiin karmimaan. Kenen tahansa, paitsi ilmeisesti Jenovan ja Dagmarin. Nainen liikkui täällä kuin kotonaan ja Dagmar seurasi. Oli selvää, että kaksikko pärjäisi halutessaan yksinkin. Lukkia tarvittiin "tunkemaan sisään pienistä rei'istä", koska Jenovalla oli huonoja kokemuksia velhoista ja Dagmar ei mahtunut. Hän oli eittämättä myös enemmän uhrattavissa kuin kumpikaan.
Keskellä lumouksia ja mahtipontisuutta odotti melko karu hautaholvi, jos kokomarmorisesta rakennelmasta koskaan voi sellaista sanoa. Jo pelkkä ovi enteili pahaa; sen pielet olivat peittyneet tummiin, ruskeiksi kuivuneisiin roiskeisiin.
Liikahdus havahdutti ovea tarkkailemaan keskittyneen salamurhaajan. Mies kääntyi ympäri ja olisi valahtanut kalpeaksi, jos olisi sellaiseen kyennyt. Naisen nopea kommentti eittämättä säästi heidät ongelmilta, sillä Lukki oli jo ehtinyt vetää keuhkonsa täyteen varoittaakseen jättiä vaarasta.
Mikä tahansa miehen taakse kohosikaan ei vastannut mitään, mitä Lukki oli nähnyt. Jonkinlaisia samantapaisia silloin tällöin, muttei vastaavanlaista milloinkaan. Wyverniksi nainen sen esitteli ja sellaiseksi hän olisi sen itse päätellytkin, mikäli vastausta ei olisi annettu. Albiinon hengittäessä syvään ulos otus ja Dagmar aloittivat jonkinlaisen pullistelun keskenään. Jossain toisessa tilanteessa se olisi kenties voinut olla suloista, mutta tässä tilanteessa ei. Hän oli keskellä hautausmaata olentojen kanssa, jotka eittämättä olisivat pärjänneet aivan varsin mainiosti ilman häntäkin. Joko hänet oli raijattu mukaan syötiksi tai uhrattavaksi apulaiseksi. Kumpikaan vaihtoehto ei miellyttänyt häntä eikä se jäänyt epäselväksi albiinon kiivetessä naisen usuttamana holvin katolle.
"Niin seksikästä kuin tuo leijonanmurina onkin, käske miestesi kosiskella toisiaan hieman hiljempaa, jos he eivät halua yhteisen herkän hetkensä katkeavan ylimääräisiin kolmansiin pyöriin", mies mutisi ja avasi paitansa. Se oli liian löysä ollakseen käytännöllinen ahtaissa paikoissa.
Asu, joka kankaan alta paljastui, ei ollut rohdonkeittäjän univormu. Se oli siististi ja eittämättä mittatilauksena valmistettu, teräsvahvisteinen nahkapanssari, jonka yksinkertaisen tyylikkäästi valmistetut palaset peittivät rinnan, vatsan, selän sekä kädet. Yksinkertaisen käytännöllisyyden keskellä loisti yksi ainoa merkki jonkinlaisesta ylpeilynhalusta; toiseen olkapanssariin oli hopealangalla kirjailtu pitkäjalkainen lukki, jonka raajat kiertyivät panssarin kumminkin puolin. Se ehti kimaltaa kuutamossa juuri sen aikaa, joka mieheltä meni muljauttaa itsensä onnettoman pieneen, tiilien alta löytyvään aukkoon.
|
|