|
Post by Deleted on Jul 18, 2014 23:02:39 GMT 3
Dagmar naurahti pehmeästi kun toinen nojasi vasten. Elettä ei ainakaan otettu vastaan pahalla. "En tiedä vielä. Saan varmasti uuden komennon kun palaan tuonne." Mies sanoi ja nyökkäsi kaupunkia kohden. "Olen ollut omilla teilläni nyt kohta pari viikkoa ja se on yleensä se aika jonka jälkeen minulta aletaan vaatia jonkun kansannousun tukahduttamista tai muuta sellaista." Dagmar huokaisi samalla kun oli muka nyppäisevinään jonkun roskan Lukin takilta.
"Onneksi siihen riittää pelkkä kaupunkiin ratsastaminen. Minun ei yleensä tarvitse tehdä muuta kuin kurmottaa kaartilaisiani. Tuskin koskaan siviilejä." Mies sanoi melkein helpottuneen kuuloisena. "Tuntuu että kaartilaiset inhoavat sitä kun tulen kuvioihin. Se tarkoittaa että ryöstely ja perseily loppuu. Vieläkun joskus siviilitkin sen tajuaisivat."
Nyt sekin kuitenkin oli melko pikkuseikka. Oli Jenovan lisäksi joku joka tiesi paremmin, se riitti. "Entä sinä?"
|
|
|
Post by Deleted on Jul 18, 2014 23:44:27 GMT 3
"Kuten sanoin, minulla ei ole kotia. Ei ole mitään paikkaa, johon suuntaisin", Lukki totesi ja silmäili hyväntuulisesti takkiaan nyppäiseviä sormia. Dagmarin sormien vielä viipyessä kankaalla albiino liikautti toista kättään niin, että sormet kodkettivat pikaisesti. Ilmeestä päätellen sormien väliin jäävä mustan hansikkaan kangas ei miellyttänyt.
"Sitä paitsi, humaltunut kansanjoukko sirpaloi juuri toimeentuloni. Minun pitäisi tehdä lisää, mutta siihen tarvitsee pulloja. Lasi on kallista eilä tähän vuodenaikaan ole ylimääräistä", Lukki jatkoi ja haukotteli. Hän ei oikdastaan välittänyt mistään hiiskatin lasipulloista juuri nyt. Eikä rahapulasta eikä muustakaan edes vähäisesti alkemiaan liityvästä. Hän oli saanut moisesta tarpeekseen vähäksi aikaa.
"Kääröt pitää tutkia jossain välissä. Ehkä minä teen sen seuraavaksi", salamurhaaja mutisi. Hän tiesi kyllä, mitä vasten olisi halunnut painaa väsyneen päänsä, mutta päätyi kuitenkin nojaamsan sen puunrunkoon ja sulkemaan silmänsä. "Jahka ne paljastavat salaisuutensa, kerron ne toki herralle hetimmiten."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 20, 2014 0:09:07 GMT 3
"Älä huoli." Jätti sanoi pehmeästi ja veti albiinoa pehmeästi lähemmäs. "Kaikella on taipumus järjestyä." Ääni hyrisi pehmeästi. Lukki vedettiin mukana mukavampaan asentoon, istumaan puun vierelle. Toiselle annettiin mahdollisuus nojautua soturia vasten.
Nahkapanssari tuntui pehmeältä, vaikka lihakset sen alla olivatkin isot ja ilmeisen kipeät kovuudestaan päätellen. Dagmaria ei paljoa haitannut yksi mies nojaamassa vasten ja tämä tuki toiselle mukavan asennon ihan mielellään. "Niillä kääröillä ei ole mikään kiire. Lueskelet jahta ehdit. Ei niissä mitään kamalan mielenkiintoista voi olla kuitenkaan." Mies puheli rauhassa. Toisen ääni tuntui taas enemmän väreilynä kuin kuului äänenä.
Vaikka puu toimikin varjona hyvin, niin toimi soturikin tarjoamalla toisella oman massiivisen varjonsa lisäksi. Svadilvari laidunsi rauhallisesti vähänmatkan päässä ja tasainen ruohon nyhtämisen ääni vuorotteli sen tyytyväisen rouskutuksen kanssa. "Torku vain. tässä on aivan turvallista." Leijona sanoi hiljaa samalla kun oikoi enemmänkin symbolisesti Lukin huppua. "En mene minnekkään ennenkuin heräät."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 20, 2014 0:32:42 GMT 3
"Kaikella on tapana järjestyä päin helvettiä", Lukki huomautti naurahtaen nojatessaan vasten panssarin sileää pintaa. Miehen ja aseöljyn tuoksu tuntui luonnollisesti voimakkaampana nyt kuin mitä se oli tuntunut hänen seuratessaan soturin jalanjäljissä. Jokin siinä sai hänen olonsa turvalliseksi. Saman tunteen oli aiheuttanut se turkis, jonka mies oli nakannut hänen ylleen silloin, kun hän oli vielä pitänyt tätä vain hyödyllisenä tuttavuutena.
Tai ainakin kuvitellut pitävänsä. Hän ei ollut ihminen, joka huumaantui kenestäkään. Hän ei nytkään tuntenut minkäänlaista heikotusta tai hurmiota. Hänen olonsa oli vain seesteisen turvallinen ja sitä se oli ollut tähän päivään asti vain hyvin, hyvin harvoin. Ja niinäkin harvoina kertoina tämä oikean ihmisen läheisyydestä kumpuava värinä jossain selkärangan tienoilla oli puuttunut.
Tai ehkä se oli Dagmarin matalan äänen synnyttämää värinää. Lukki keskittyi siihen enemmän kuin varsinaisiin sanoihin.
"Tiedän", albiino haukotteli vielä, ennen kuin uni vei mukanaan. Kun painajaiset tulivat, kuten väistämättä aina kävi hänen sulkiessaan silmänsä, olivat ne tavallista kevyempiä. Lähes kuiskauksia vain, jotka uloshengitys vei mukanaan, kunnes ne eivät jaksaneet enää palata.
((Siirappia siirappia. Korvaan lyhyen vuoron kirjoittamalla huomenna aloituksen jonnekin. Mutta katsotaan sitten, minne ja millaisen.))
|
|