|
Post by Deleted on Jun 27, 2014 19:28:28 GMT 3
"Jenova on ihan omaa laatuaan. Meillä on hänen kanssaan vaan hieman se sama vika, ettei kukaan uskalla katsia pintaa syvemmälle. Se on myös meidän etumme. Maineemme suojelee meitä senverran hyvin että voimme tehdä melkein mitä vain." Dagmar totesi. "Tekee pahanteosta helppoa, mutta elämästä hankalaa." Soturi kohautti olkiaan ja seurasi toista kaupungin laidalle ja siitä kohti majataloa. Dagmar ei paljon puhellut kun päästiin ihmisten ilmoille. Mies lähinnä vaan mulkoili ohikulkijoita ja sai kaikki juopuneimmatkin väistämään välittömästi.
Majatalonssa oli vastassa isäntä, jonka silmät seisoivat päässä apposen avoinna kun soturi marssi sisään. Jätti joutui tapansa mukaan kumartumaan hiukan ettei otsa ottaisi yläkarmiin kiinni. Isäntä ei alkanut pullikoimaan vastaan ja ei ihmekään. Dagmar maksoi yöpymisestään itse ja vielä melko avokätisesti. Saattoi olla melkein huomattavissa ettei miehellä ollut aivan täysin adamanttia käsitystä rahan arvosta, tai sitten tämä oli vain oikeasti avokätinen maksumies.
Huone oli odotetusti melko spartalainen, mutta niin oli mieskin, eli luksuksen puute ei paljoa haitannut. Dagmar vilkaisi ympärilleen ja nyökkäsi ruokatarjoukselle hyväksyvästi. "Mikä vain kelpaa ruuaksi." Toinen totesi. Lukin tarjoukselle hakea jotain "seuraa" sai taas aikaan huolestuttavan vakavan ilmeen ja laskevat kulmakarvat. Ilmeisesti ulkopuolinen seura oli ihan yhtä vastemielistä kummallekkin. "Ei tarvitse, mutta uutetta voisin ottaa." Mies totesi melkein vaitonaisesti toisen tarjouksille.
Sen kummempia odottelematta mies alkoi riisua päältään ensimmäistä panssarikerrosta ja tehdä itseään kodiksi toisen pienehköön huoneeseen.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 27, 2014 20:55:50 GMT 3
Lukki viipyi omilla teillään tovin jos toisenkin. Hän kävi varovasti onkimassa esille rahalippaansa Svadilvarin karsinasta, vietti hetken hellimässä Warraa ja kävi sitten tarkistamassa myyntipöytänsä.
Se, mikä siitä oli enää jäljellä, oli masentavaa katsottavaa. Itse pöytä oli kahdessa osassa, ilmeisesti katutappelun jäljiltä, ja pulloja säilönyt laatikko oli halki. Sen sisällä heiniin oli särkynyt useampikin rohto. Mies katseli hetken aikaa sitä, minkä oli pitänyt olla hänen seuraavien kuukausien turvansa, keräsi ehjät pullot talteen ja potki loputkin laatikosta säleiksi ihan vain purkaakseen kiukkuaan. Palatessaan hän varmisti majatalonpitäjältä, että huoneeseen oli viety sahtia ja lihasoppaa ja käveli portaat ylös. Huoneensa ovella mies seisahtui, survoi putelit kolisemaan toisiaan vasten pieneen nahkapussiin ja loihti kasvoilleen tavanomaisen, alati vinosti hymyilevän perusnaamansa. Ihan aluksi hän meinasi vain marssia sisään, mutta muutti mielensä muistaessaan illan aiemmat tapahtumat. Hän ei tahtonut riskeerata terveyttään ja saada säpsähtäneen Dagmarin nyrkistä naamaansa.
Toisekseen, hän ei ehkä välittänyt nähdä miehen vartaloa vastapestynä, paljaana ja vesipisaroiden peitossa. Tulisi vaan kiusallinen tilanne kummallekin. Hänelle enimmäkseen.
Valkea laiha käsi koputti pätkän tuttua kansansävelmää ja tarttui sitten kahvaan: "Saavuin, oi ylhäisyys. Sopiiko minun survoa rahvaat luuni ovesta sisälle?"
|
|
|
Post by Deleted on Jun 28, 2014 10:10:12 GMT 3
Kun albiino kaikkosi matkoilleen aloitti Dagmar tutunomaiset huolto toimenpiteensä. Panssari riisuttiin, aseteltiin huolella ensin tuolille, jossa siitä kaavittiin pahin möhnä pois ja loput siivottiin piialta pyydetyllä pyyhkeellä ja vedellä. Samainen piika toi pian punastellen myös ruokaa ja juomaa huoneeseen. Ilmeisesti soturin läsnäolo sai kenet tahansa hieman hämmentymään.
Kun panssari oli huollettu, siirtyi mies omaan huoltoonsa ja riisui päältään ison panssarin alla olleen nahkaisen ohuemman panssarin. Toisin kuin suurinosa tavallisista ihmisistä, Dagmar harvoin peseytyi vedellä. Tämä oli kasvanut aavikon gladiaattosi areenalla, jossa vesi oli palkinto, ei yleellinen puhdistusaine. Dagmar riisuutui ja hieroi ihoonsa tuoksuvaa, antiseptistä öljyä. Öljy hierottiin ihoon ja kaavittiin sitten pois nahkanyörillä. Iho tuli yllättävän puhtaaksi, tuoksui hyvältä ja mahdolliset haavat tuli puhdistettua samalla.
Kun ovelle koputettiin sävelmää, oli Dagmar jo suorittanut puhdistautumisensa. Mies harvoin piti omissa oloissaan vaatteita, mutta oli oppinut että alasti kuljeskeleminen ei ollut täälläpäin maailmaa hyväksyttyä. Niimpä mies oli pukenut ohuesta pehmeästä nahasta tehdyt housunsa takaisin jalkaan. "Minun luissani ei ole sen enempää ylvästä kuin sinunkaan, joten ole tervetullut." Dagmar sanoi rauhallisesti. Äänestä kuului että mies saattoi hymyillä.
Soturi oli selin kun ovi avattiin. Toinen saattoi luoda katseen valtavaan paljaaseen selkään, joka oli hakattu arville kuin pakanamaan kartta. Vanhat arvet kertoivat siitä että mies oli tapellut aikanaan niin karhuja kuin ihmisiäkin vastaan, ei varmaan ollut enään sellaista asetta jonka jälkeä ei miehen vartalosta löytynyt. Toisen leveät hartiat oli tatuoitu pyörteilevin kuvioin, jotka jatkuivat eteen rintalihaksille. Kuviot näyttivät hehkuvan hieman öljyisinä kuin koppakuoriaisen panssari. Kyljen haava oli kokonaan parantunut ja siinä oleva arpi oli kaunis ja suora. Dagmar kääntyi albiinon suuntaan ja katsoi toisen kantamuksia.
"Oliko kojullasi kaikki hyvin?"
|
|
|
Post by Deleted on Jun 28, 2014 12:59:09 GMT 3
Jaahas.
Jos hän olikin kuvitellut miehen haarniskansa alla, hän oli kaikesta huolimatta kuvitellut alakanttiin. Ottaen huomioon hänen kuvitelmiensa laadun, se oli jo paljon sanottu. Mies oli kuin veistos. Maailman, historian ja taisteluiden muokkaama veistos, jonka selkään, rintaan ja harteisiin oli kirjailtu tuskin edes puolet siitä kaikesta, mitä miehellä olisi tarinoiden myötä kertoa. Miehellä, joka kutsui sotahevosta veljekseen ja puhui koirista "heinä". Miehellä, jonka silmissä...
"Päin helvettiä", Lukki vastasi keskeyttäen ajatuksensa. Kaiken sen olemuksen luoman rauhallisen ja hillityn ilkikurisuuden alta voi äänessä havaita häivähdyksen kiukkua ja pettymystä. Hän näki vaivaa rohtoihinsa, ne olivat hänen elinkeinonsa. Juopot paskat hajottamassa kaiken, koska viina, saivat hänet huonolle tuulelle.
"Joku oli päättänyt painia sen päällä. Ilmeisesti maassa ei ollut enää tilaa. Siinä sivussa olivat kenkineet säilytyslaatikon paskaksi. Kaikkea ei voi hiomata, kun on niin kiire halailla kaveria", albiino selitti ja yritti tosissaan hymyillä.
"Mutta mitäs tuosta", mies jatkoi, irrotti nahkapussin vyöltä ja laski sen pöydälle. Hän pyörähti ympäri, nojasi pöydänreunaan ja kohotti kulmiaan: "Onneksesi se salva lihaksille säästyi. Kas tässä."
Jostain kämmenelle ilmestynyt pieni savipurkki nakattiin miehen suuntaan.
Päivästä puuttui enää, ettei Dagmar saisi koppia ja purnukka särkyisi vasten lattiaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 28, 2014 14:03:38 GMT 3
Dagmarin kulmat kurtistuivat, kun toinen kertoi kojunsa kohtalosta. "Hmmh.. Katson että saat korvauksen kaikesta." Mies totesi. "En ole koskaan ymmärtänyt olentoja jotka menettävät kaiken kontrollin tekemisistään heti saatuan muutaman tupin sahtia." Jätti tiedosti hyvin olevansa puheliasta sorttia humalassa, mutta ei ollut koskaan örveltänyt ja rikkonut paikkoja humalapäissään. Toisen resistanssi oli muutenkin niin valtava että mieheltä pettäisi maksa ennen itsehillintää.
Onneksi koviakokeneen soturin reflekseissä ei ollut mitään vikaa ja puteli napattiin kiinni lennosta vaivatta. Dagmar ei kamalasti kysellyt, vaan avasi pullon ja alkoi levitellä salvaa kipeimmille kohdille. "Aloita vaan syömään. Minä en ottanut vielä, vaan ajattelin odottaa sinua." Mies sanoi samalla kun hieroi salvaa niskaansa.
Saviastiassa tuoksui liha ja sen vierellä oli tarjolla tuoretta leipää ja sahtia. Ruokaa oli yllin kyllin ja pelästynyt majatalon pitäjä oli laittanut päälle vielä kalliita hedelmiä. Dagmar istuutui alas pöydän ääreen ja jatkoi voiteen levittelyä. Pikku purnukka kävi vähiin nopeasti, sillä isolla miehellä oli paljon kipeää pinta-alaa. Ei kuitenkaan ollut epäselvää korvaisiko mies kaiken käyttämänsä ja varmasti paljon päälle.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 28, 2014 17:01:33 GMT 3
Lukki maleksi katselemaan erikoisia hedelmiä ja hipli niitä aikansa, ennen kuin valitsi sen kaikista erikoisimman näköisen. Hän ei oikein välittänyt syödä muiden seurassa, vaikka nälkä olisikin ollut. Oli kuitenkin rumaa kieltäytyä, jos Dagmar nyt kerran varta vasten oli odottanut hänen paluutaan.
"Kyllä minä pärjään", albiino vastasi ja istahti tuolille, nojaten tuolin vasten seinää ja asettaen jalkansa ristiin vuoteen päätyyn. "Sahti tekee tuota ihmisille. Tekisi luultavasti minullekin. Siksi en juo. Ihmisen minun asemassani ei kannata olla koskaan liian rento. Sitä löytää itsensä pian hirrestä, kun tuli vahingossa katsoneeksi väärin jotakuta. Tai sitten ihan muuten vaan. Ja sen hirsipuun voi senkin laskea vielä tuuriksi. Parhaimmassa tapauksessa voidaan keksiä paljon kivaa muuta puuhaa ennen sitä hirttä", mies jatkoi. Hänelle ei tuottanut ongelmaa puhua tällaisista asioista hymyssä syin. Hänelle oli piirretty se elämää ivaava hymy jo lapsena ja ihan vaan valtiasta kunnioittaakseen Lukki oli pitänyt huolen, että se myös pysyisi yllä. Toinen vaihtoehto oli itkeä, ja itkeskelijät kuolivat nuorina.
"Minulla on lisääkin... ai niin. Eipäs ole. Mutta minulla olisi ollut lisääkin, jos olisit tarvinnut."
Nyt hänellä oli kaksi putelia lääkettä virtsateille, kuusi kuumelääkettä ja kasa lemmenrohtoja. Niitä meni kesäaikaan. Tehosta Lukki ei mennyt takuuseen. Suurimpaan osaan survottiin tarpeeksi hyvänhajuisia kukkasia, uutettiin vähän hunajaa ja loput hoiti kiimassaan kärvistelevä lemmennälkäinen ihan itse.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 29, 2014 0:27:38 GMT 3
Dagmar kuunteli rauhassa ja nyökkäili hiljaa. Mies kaatoi itselleen tuotuun tuoppiin sahtia ja joi siitä. "Viisasten juoma." Mies hymähti. Toisen sanat siitä miten väärät sanat veivät hirteen osui ilmeisesti melko syvälle. Dagmar tiedosti olevansa osa sitä infernaalista koneistoa joka mahdollisti sen että toisinajattelijat laitettiin vankiloihin, kuulusteluihin ja narunjatkoksi.
"Noh.." Toinen aloitti mietteliäänä. ".. ainakaan minun seurassani ei tarvitse kamalasti valvoa sanojaan." Dagmar totesi ja laski tuopin pöydälle. "Systeemi on mätä paska, mutta siksi meidänkaltaiset tekevät kaikkensa muuttaakseen sitä. Ehkä joku päivä.."
"Kyllä tämä piisaa." Dagmar totesi, kun toinen puhui yrttiliemistään. "Kipeitä lihaksia on aina paljon, mutta niihin tottuu nopeasti. Tuntuu että suurin osa elämääni on ollut yksi kipeä lihas, mutta siihenkin tottuu. Eno sanoi.." Mies hiljeni äkisti huomattuaan ajattelevansa vanhoja sukulaisiaan. Silmien räpäytys ja puhe jatkui kuin ei olisi lakannutkaan. Tunnepohjaiset asiat ilmeisesti käsiteltiin melko nopealla tahdilla. "Eno sanoi joskus että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon ahterissa." Dagmar hymyili itsekseen ajatukselle.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 29, 2014 0:41:36 GMT 3
Lukki siristi silmiään ja kohotti tervettä suupiektään miehen sanoille. Hedelmä lennähti ilman läpi toiseen käteen, ja siitä toiseen, ja toiseen, ja toiseen...
"Kuulostaa viisaalta mieheltä", albiino kehaisi. Hän meinasi udella saman tien lisä miehen perheestä, mutta se hengenvedon mittainen pieni tauko puheessa indikoi, ettei aihe kenties ollut mieluisin. Niinpä Lukki lähestyi sitä toista kautta.
"Minä en muista, että minulla olisi ollut enoja tai setiä. En oikeastaan muista aivan valtavasti siitä, millaista elämä oli ennen tätä", mies viittasi hedelmännakkelunsa ohessa kohti vasensa suupieltään. Katseesta tuli etäinen ja valkoisten kulmakarvojen väliin muodostui pieni ryppy miehen kalastellessa esille muistoja, jotka tapasivat karata vuosi vuodelta kauemmaksi. "Muistan, äidin, isän ja siskon, mutten heidän nimiään. En edes heidän ääntään. Vain välähdyksiä ja tuntemuksia. Ihan kuin katselisin sitä elämää jonkun muun ruumiista. Näytelmänä", albiino yritti selittää. Oli vaikea pukea sanoiksi, millaisena hän menneisyytensä näki. Se oli osa häntä, suuri osa, mutta samaan aikaan hän tuntui unohtaneen aivan valtavan paljon siitä.
Hän tiesi, että oli muistanut joskus. Hän oli usein itkenyt silloin, kun oli elänyt viiden kasvattajansa kanssa metsämökissä. Yksi toisensa jälkeen miesten kuollessa kuolivat myös selvimmät muistot kylästä. Kai se oli jokin keino selvitä. Joskus unissaan hän eli kai uusiksi muistojaan, mutta ne unohtuivat aamulla hänen herätessään. Unissa hän myös kuuli perheensä äänet, mutta puhumisen sijaan ne olivat tuskaisia huudahduksia tai sekopäistä armonanelua. Kauhun värittämää ja vääristämää.
"Minä en muista edes, mikä minun nimeni oli. Metsästäjäjoukko, joka piti minusta huolta kylämme polttamisen jälkeen, kutsui minua vain pojaksi. Minä kutsuin heitä nimillä ja heidän nimensä minä muistankin."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 29, 2014 16:10:37 GMT 3
Dagmar nyökkäsi, kuunteli ja antoi toisen puhua loppuun. Mies hymähti. Kuinka samanlaisia heidän menneisyytensä oikein olikaan. "Minä muistan koko sukuni, perheeni, 5 sisarustani, äidin ja isän. Jokaisen perheenjäseneni nimet on kaiverrettu jonnekkin aivojeni nurkkaan ja kannan niitä mukanani aina, mutta kuollaksenikaan en kykene enään muistamaan äitini kasvoja." Dagmar sanoi tuhahtaen omalle lahopäisyydelleen. "Muistan jokaisen miehen jonka hengen vein areenalla, jokaisen joka yritti ottaa henkeni yön pimeässä ja jokaisen.. jota olen koskaan rakastanut." Dagmar katsoi hetken albiinoa ja hymyili hieman suupielestään.
"Ei tule varmaan yllätyksenä että se lista on kaikista lyhyin."
Mies otti pöydältä tuoppinsa ja joi siitä. Tumman sahdin maltainen maku oli hyvin lohduttava voitelemaan kirveleviä muistoja siitä mitä oli menettänyt. "Se on melkein yhtä lyhyt lista, kuin lista olennoista joihin luotan." Albiinon nimen liittäminen siihen listaan saattoi olla joskus aiheellinen, mutta vasta kun Dagmar joskus oppisi miehen nimen ylipäätään.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 29, 2014 18:43:00 GMT 3
"Sinulla sentään on se lista, parahin Dagmar", Lukki totesi ja iski silmää. Hänestä oli luvattoman mukavaa saada iso mies jutustelemaan niitä näitä kaalinpäitä. Ehkä keskustelu jonninjoutavuuksista auttaisi, mikäli joku tapetuista oli ollut jätille läheinenkin ystävä. Hän ei aikonut kysyä asiasta. Sen sijaan hän oli hyvä heittämään huulta ja viemään ajatukset muualle.
"Minä en ole koskaan rakastanut. Kerran uskoin, että rakastin ja että minua rakastettaisiin, mutta se oli väärää uskoa. Tämä maailma ei oikein pyöri niissä asioissa, kuten minulle sopisi", mies totesi ja lakkasi heittelemästä hedelmää haukatakseen siitä pienen palasen. Sen kuori oli melko karvas, joten mies veti vyöltään pienen ruokaveitsen ja leikkeli kuoren pois siivu kerrallaan. "Ihmiset ja mitkään muutkaan olennot eivät vain 'löydä sieluaan' eivätkä 'rakasta hautaan asti ja sen yli' tai 'löydä sisäistä kauneutta'. He pettävät, jättävät ja parhaimmassakin tapauksessa lopulta tajuavat, että pitävät sinua vain ystävänä. Parempi pysyä erossa koko rakkaudesta."
Hedelmän sisus oli huomattavasti parempi kuin mitä kuori oli antanut ymmärtää. Albiino sivalteli pehmeästä hedelmälihasta pieniä lohkoja, metsästi niitä puukkonsa kärkeen ja haukkasi sitten etuhampaidensa väliin. Jahka yksi pala oli syöty, nautittiin toinen samankaltaisella hartaudella.
"Se on varmaan mukava tunne silti. Vaikka sitten vain muistella", Lukki lisäsi huomattuaan olleensa epäkohtelias. Ei ollut hänen asiansa tuomita koko rakkautta hölynpölyksi vain jos hän nyt ei sattunut uskomaan sen olemassaoloon. Hymystä päätellen Dagmar oli iloinen muistoistaan ja koska mies ei voisi milloinkaan hymyillä liikaa, olivat ne "rakkaudet" sitten ainakin tehneet tehtävänsä.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 30, 2014 18:49:39 GMT 3
"Voi olla." Mies totesi toisen mielipiteeseen siitä miten rakkaus oli harhakuvaa. "En koskaan oikein ehtinyt päästä tutustumaan siihen pisteeseen, koska olennot joista välitän, tuppaavat kuolemaan. Niin kauan kuin sitä on kestänyt se on ollut hyvää." Oliko siis veikattavissa että mies oli jossain sydämensä pienessä peränurkassa jonkinsorun romantikko? Kuka ties..
"Sen siitä varmaan saa, kun rakastuu gladiaattoriin." Dagmar tuhahti naurahtaen. "Se että pysyimme molemmat hengissä jopa 2 vuotta oli rinnastettavissa ihmeeseen." Muisto toi lämpimän katseen miehen silmiin. Sellaisessa ankeudessa missä mies oli nuoruutensa elänyt, joku, jolta saada lämpöä ja tukea, oli varmasti enemmän kuin olisi voinut unelmoida. Se ajatus että maailma ei ehkä olisi niin sydämmetön ja kammottava paikka kuin joka päivä yritettiin todistaa.
Dagmar hymyili edelleen. Albiino tuntui ilmeisesti muistuttavan miehen sydämen vienyttä henkilöä. Miten ja missä määrin oli epäselvää, mutta niin oli moni muukin asia miehessä. "Millaiset ihmiset sinut sitten kasvattivat?" Dagmar kysyi hetken päästä sen enempää ajattelematta tahtoiko toinen edes muistella sellaisia.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 30, 2014 20:05:04 GMT 3
Dagmar kertoi melko avoimesti suhteestaan. Ilmeisesti siitä ainoasta, jolla oli ollut merkitystä. Albiino kuunteli hiljaa ja hymyili silloin, kun katsoi sen olevan sopivaa. Dagmarkin hymyili, tosin mies taisi hymyillä muistoilleen. Dagmar ei nähnyt häntä vaan hänen lävitseen sen jonkun, jonka oli menettänyt. Sellainen lojaalius oli ihailtavaa ja surullista samaan aikaan. Mutta niin uskollisuus oli aina. Dagmarille, koska mies oli iäksi menettänyt sen, jota rakasti ja muille, koska kukaan ei voisi enää täyttää sitä paikkaa.
"Ehkä hän oli sinun 'kuolemaan saakka ja sen ylitse'-rakkautesi? Sellainen erityinen tapaus," Lukki totesi lopulta ja keihästi taas yhden hedelmäpalasen. "Mahtaa puolta valtakunnan naikkosista harmittaa..."
Surumielinen hymy, oli se sitten myötätuntoa tai ei, katosi albiinon puhuessa omista kasvattajistaan. Hän ei yleensä keskustellut niistä vuosista. Oikeastaan ei koskaan. Kukaan ei koskaan ollut suuremmin kiinnostunut hänen elämästään eikä hän ollut ennen tuntenut tarvetta jakaa muistojaan.
"He olivat metsästäjiä. Vanhoja ja suurin osa menetti perheensä siinä samalla kun minäkin. He eivät kasvattaneet minua poikanaan vaan kai jonkinlaisena velvollisuutena. Mahdollisuutena. He jaksoivat kertoa minulle, kuka kaiken takana oli ja kannustaa minua kasvamaan vihassani ja ymmärtämään tehtäväni ja paikkani tässä elämässä. He olivat liian vanhoja kostamaan, mutta minulla oli vielä elämän verran aikaa edessä. Kyllä he varmasti minusta pitivät ja minä heistä. He olivat minulle kuin setiä ja enoja. Eivät he koskaan korvanneet sitä, mikä oli viety. Kun he kuolivat yksi toisensa jälkeen, minä hautasin heidät ja lähdin jäätyäni yksin. Koska minulla ei oikeastaan ollut muuta elämässäni kuin viha valtiasta kohtaan, se määritti lopulta sen, mikä minusta tuli."
Huolimatta siitä Lukki ei katsonut olevansa pessimisti. Hän oli realisti ja löysi kyllä maailmasta kauniitakin asioita. Kauhean moni niistä vain ei koskenut häntä.
Paitsi Warra. Warra oli erityinen.
"Osaan minä toki hakata puitakin, joten sekin kai olisi voinut määrittää minut. Mutta kenties olen loppuviimeksi mieluummin 'mies, joka kuoli paremman tulevaisuuden puolesta' kuin kasvoton puunhakkaaja."
|
|
|
Post by Deleted on Jun 30, 2014 23:56:44 GMT 3
"Siitä minulla ei ole aavistustakaan." Mies naurahti toisen kommentille naikkosista. Niin, noh harvapa sitä aavisti, ettei etelässä ollut olemassa nais-gladiaattoreita. Naiset olivat vaimoja tai orjia, mutta eivät koskaan gladiaattoreita. Dagmar ei ollut edes puhe etäisyydellä naisesta ennenkuin oli päässyt pois areenalta. Sen jälkeen toinen oli toki tuntenut naisenkin lämmön ja nauttinut siitä, mutta kukaan ei ollut koskaan jäänyt niin lähelle miehen sydäntä ja muistoja kuin Namtar.
Dagmar kuunteli toisen tarinaa ja nyökkäsi hiljaa. "Lempeästäkin koirasta kasvaa tappaja jos sen isännällä on tarpeeksi vihaa." Dagmar totesi. "On julmaa kuinka joku voi kasvaa rakkaudella, mutta vihaamaan." Mies kurtisti hieman kulmiaan. "Mitä teet sitten kun valtias on poissa? Millä täytät elämäsi kun määränpääsi on saavutettu?" Soturi kuulosti melkein.. huolestuneelta.
Dagmar oli nähnyt liian monta vihan ja ennakoluulojen myrkyttämää miestä, jotka runnoivat itsensä päämääräänsä ja sen saavutettuaan romahtivat täydelliseen apatiaan, tai tulivat hulluiksi. Musta leijona ei ehkä ollut se viisain ja filosofisin kaikista, mutta tämä tiesi että ihminen oli luotu tavoittelemaan aina jotain, ei saavuttamaan sitä.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 1, 2014 0:16:28 GMT 3
"En tiedä", Lukki vastasi todenmukaisesti ja lisäsi sen jälkeen kirkkain silmin, ihan kuin olisi puhunut jostain täysin normaalista ja jokapäiväisestä asiasta: "Minä en oikeastaan ole ajatellut eläväni sen jälkeen. Kuvittelin, että jos joskus pääsenkin kontaktieni kautta vihdoin ja viimein sille etäisyydelle, että voin toimia, kuolen siinä samalla. Ellen muiden kätten kautta, niin omani. En ainakaan jää leikkikaluksi kellekään. Minulla ei oikeastaan ole mitään menetettävää. No, Warra, mutta se on koira. Se elää sen aikaa, kun koira elää, ja ikävä kyllä koirat eivät ihmiseen verrattuna elä kovinkaan kauaa."
"Minulla ei ole perhettä, minulla ei ole ystäviä, minulla ei ole kotia eikä minulla ole velvollisuuksiakaan enää Warran jälkeen. Olen rakentanut kaiken niin, etten menetä koskaan mitään", Lukki jatkoi ja veitsi, joka hedelmää leikkasi, lipsahti hitusen samalla, kun suupielet kiristyivät. Valtiaan hurttien piirtämän leveän hymyn takana hän oli mies, jolla ei ollut mitään menetettävää. Jolla ei ollut mitään. Ei muuta syytä herätä aamulla, kuin viedä suunnitelmaansa taas yhdellä päivällä eteenpäin. Kontakteja luodakseen hän oli muovannut persoonastaan työvälineensä; hän sai ihmiset pitämään itsestään. Tai siitä, minkä nämä kuvittelivat yhdeksi hänen monista persoonistaan.
Kukaan ei tiennyt, mitä hän oli sen takana. Aina silloin tällöin hän ei ollut varma, tiesikö itsekään. Hän oli suunnitelma, tavoite, unelma. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla mitään muuta. Hän ei edes tiennyt, pitäisikö hän itse itsestään. Ei sellaisia tarvinnut ajatella, kun laski kaiken suunnitelman kannalta.
"Minun elämäni tarkoitus on suorittaa tehtäväni ja tavoitteeni. Sen jälkeen sillä ei ole enää tarkoitusta, joten tuskin jatkan sitä."
Sekin todettiin kuin olisi puhuttu säästä. Paskasta säästä, sellaisesta kun oli pimeää ja tuuli ja räntä iski vasten kasvoja, mutta säästä joka tapauksessa. Itsestäänselvyydestä.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 2, 2014 9:42:09 GMT 3
Dagmar kuunteli toista otsa kurtussa. Albiinon sanat saivat toisen aina vain enemmän huolestuneeksi, vaikka mies sen peittikin omasta mielestään hyvin. Dagmar alkoi ymmärtää paljon paremmin mikä sai albiinon tikittämään ja se oli osittain ihailtavaa ja surullista. Heillä oli molemmilla sama päämäärä, kova tausta ja koulutus, mutta vain toinen aikoi elää päämääränsä jälkeenkin.
Dagmar nyökkäsi hiljaa ja hymähti sitten naurahtaen. "Puhtaan itsekästä, mutta niin maailma on."
Soturi joi pohjat pois sahtituopistaan ja laski sen kolmannen kerran pöydälle. "Minä aion elää sen jälkeenkin. Aion pitää huolta siitä että teoillani on oikeat jälkiseuraamukset ja että voin jättää jälkeeni paremman maailman kuin missä itse olen elänyt." Soturi puhui melkein hymyillen. "Vitut minä sitä ketään muuta varten teen kuin itseäni. En aio kuolla sinä maailman saastana, joka nosti valtaan jonkun vieläkin kamalamman olennon. Aion kuolla vanhana ja pelättynä, kamalana muistutuksena siitä että vallalla on hintansa ja jokainen hallitsija on tilivelvollinen kansalleen. Minun nimeäni kuiskitaan pienten prinssien korviin vielä vuosisatojen päästä ja muistutetaan kullannuppu kruunupäitä olemaan kilttejä ja hyviä hallitsijoita." Dagmarin synkkä hymy paljasti tämän petomaiset kulmahampaat. Mies todellakin olisi painajaisten perikuva kenelle tahansa.
|
|