|
Post by Deleted on Jul 2, 2014 15:03:47 GMT 3
Albiino hymähti ja kasvoille levisi niin ruma hymy, ettei taitava valehtelija ilmeisesti edes yrittänyt olla luonteva.
"No, minä olen ollut saastaa tähänkin asti, joten eiköhän se luonnistuisi kuoleman jälkeenkin."
Hän ei pitänyt tästä puheenaiheesta enää. Millä perusteella Dagmar tuomitsi hänen tavoitteensa ja elämäntapansa, kun mies itse heitti syyttömiä tyrmään vihaamansa koneiston nimessä voidakseen tehdä jonain päivänä oikean teon? Hänellä ei ollut mitään syytä elää enää valtiaan kuoltua, koska hänellä ei ollut MITÄÄN tavoitteensa lisäksi. Elämä hän2llä oli, ja kai ihmisellä oli oikeus päättää edes siitä, halusiko elää vai ei?
Dagmar ilmeisesti halusi elää ja vieläpä vanhaksi. Mies hymyili pedonhampaat välkkyen ja vaikka se olisi aiemmin aiheuttanut ylimääräisiä sydämentykytyksiä (eikä pelkästään pelosta), tällä kertaa albiino ei vastannut siihen hymyyn.
"Kuulostaa ihan pätevältä", Lukki kommentoi. "Kenties sinä kaiken jälkeen ansaitset itsellesi kodin ja perheen. Vanhuuden. Mikäli se on tahtosi siis."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 2, 2014 21:44:27 GMT 3
Dagmar hymähti jälleen pehmeästi. Niin samanlaisia mutta erillaisia. "Olen.. pahoillani jos sanat ovat kovia. On vain sääli nähdä tuollaista.. potentiaalia menevän hukkaan." Dagmar joutui valitsemaan sanojaan tarkkaan. Taaskaan normaali anteeksi pyytäminen tai kiittäminen ei ollut osa miehen normaalia olemusta. Saatukka sitten sen osoittaminen että saattoi.. pitää toisesta.
Hetken iso soturi näytti melkein vaivaantuneelta koittaessaan ohjata puhhenaihetta pois ilmeisen erimielisestä keskustelusta. Normaali oloissa Musta Leijona olisi nauranut toiselle päin näköä ja kävellyt ulos. Nyt se ei vaan jostain syystä tullut kysymykseen. Se oli melkein kivuliaan itsestäänselvää, vaikka kivikasvo olisi sitä kuinka piilotellut.
"Oletko suunnitellut jääväsi juhlien loppuun?" Keskikesän karkelot kestäisivät vielä 3 päivää kaikkineen, jonka jälkeen ihmiset potivat viikon krapulaansa ja kaupunki oli käytännössä autio.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 2, 2014 21:55:53 GMT 3
Vaivaantunut anteeksipyyntö sai Lukin nostamaan katseensa tyhjästä hedelmänkuoresta. Vai hukkaan menevää potentiaalia. Terve suupieli värähti hitusen ylemmäksi ja albiino kohautti lopulta harteitaan: "En minä sanonut, etteikö joskus... voisi olla mahdollista, että ehkä löytäisin jonkin syyn pysyä elossa. Jollen muuta, niin edes sen, ettei sinulle nyt voi jättää mitään valtion uudelleenrakennusta niskoillesi. Noin komeaan raamiin olisi yksinkertaisesti epäreilua survoa vielä poliittista nokkeluuttakin", mies totesi ja nojasi taas rennommin tuolinsa selkänojaan. Saappaiden alla varpaat heilahtivat muutaman kerran miehen miettiessä vastausta kysymykseen.
"En tiedä. Minulla ei ole kotia, kuten tuli juuri ilmi, ja kaikki rohtovarastoni tallottiin. Minun oli tarkoitus myydä loppujuhlien aikana parin seuraavankin kuukauden edestä, mutta nyt en tiedä. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuteni minulla olisi siis aikaa juhlia. Harmi vain, etten oikein tiedä, miten", Lukki totesi lopulta ja käänsi katseensa jättiin.
"Entä sinä? Mitä sinä meinasit tehdä? Onko sinulla jotain perinteitä keskikesän ja rakkauden juhlalle? Sytyttelet kokkoja ja tanssit alasti niiden ympärillä? Tilaat Jenovalta keskikesän taikoja ja keräilet kukkasia nähdäksesi tulevan puolisosi kaivoon kurkistaessasi?"
Kylässä he olivat noudattaneet monia keskikesän perinteitä. Sitten perheensä kuoleman Lukki ei ollut pitänyt juhlaa kuin mahdollisuutena myydä paljon. Toki luonto nyt oli keskikesän aikaan kaunis ja vastaavaa, mutta eipä hänellä koskaan ollut seuraa, jonka kanssa sitä juhlia.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 2, 2014 23:44:18 GMT 3
Dagmar naurahti ajatukselle itsestään jossain kedolla pomppimassa. Siinä olisikin painajaisille aihetta. "Tottapuhuakseni tämä on minullekin ensimmäinen "vapaa" pyhä vuosiin. Yleensä tähän aikaan konttaan jossain jumalten hylkäämässä montussa jahtaamassa herraties mitä. Tänä vuonna minulla oli onni törmätä sinuun ja hoitaa ne kurjuudet pois päiväjärjestyksestä ennakkoon." Dagmar nauroi ääneen.
"Minulle tälläinen istuskelu on varsin tuntematonta. Se on harvinaista että minulla on aikaa tehdä mitään muuta kuin jahdata jotain roska hirviötä tai Valtiaan määrittämää kruununvihollista. Tottapuhuakseni ne hommat ovat onneksi olleet vähemmällä lähiaikoina. Minull aon ollut aikaa ratkoa omia ongelmiani. Odotan vain milloin minut kutsutaan takaisin hoviin ja kuulemaan viimeisin rötöstelijöiden lista. Sitten saan taas juosta pitkin mannerta kuin jokin nuutipukki tuhmien lasten nimilistan kanssa." Dagmar huokaisi ja keihästi kaksipiikkisen haarukan piikkeihin lihapadassa kelluvan naudanpalan. Liha katosi parempiin suihin ja jätti ynähti tyytyväisenä, ilmaisten padan erinomaista makua.
"Mitähän normaalit otukset tekevät muuta kuin ryyppäävät päitään täyteen ja koittavat raiskata viattomia?" Mies kysäisi samalla kun kauhaisi kippoonsa annoksen lihaa.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 3, 2014 0:20:03 GMT 3
"Pärjäsit niiden hoitelussa varsin hyvin itse. Minä vain 'survouduin pieneen rakoon' kuten naisystäväsi asian ilmaisi", Lukki naurahti. Katse käväisi nälkäisenä lihapadassa, mutta mies päätti edelleen olla syömättä. Hän ei voinut sanoa häpeävänsä kasvojaan, ne nyt vaan olivat repaleiset eikä se ollut hänen vikansa. Ei hän silti varsinaisesti nauttinut tiedostaessaan, että aiheutti muille inhotusta syödessään. Se tuntui vielä hankalammalta ajatukselta nimenomaan Dagmarin seurassa.
Hän ei ollut tuntenut oloaan luontevaksi kenenkään seurassa sitten... no, ehkä ikinä. Hän ei ollut oma itsensä muiden seurassa. Se ei yleensä hyödyttänyt suunnitelmaa ja kaikki, joka ei hyödyttänyt, oli turhaa. Nyt jostain syystä hän oli kohdannut miehen itsenään, ei missään roolissa, ja huomannut pitävänsä siitä. Jopa siinä määrin, että se oli... vaarallista. Hänen ei pitäisi langeta samaan ansaan, kuin hän oli aikanaan huomaamattaan langennut Warran kanssa. Ihmisen kanssa se oli isompi riski. Ihmiset olivat petollisia.
Hymy hyytyi hivenen Dagmarin kuvaillessa töitään. Hän näki Dagmarin mieluummin miehenä lyömässä matalaksi abominaatioita tai miehenä nauramassa pedonhampaat vilkkuen. Ei miehenä tekemässä juuri sitä, mitä hän tässä maailmassa vihasi eniten.
"Tiedä häntä", Lukki vastasi Dagmarin pohdintoihin ja toljotteli taas lihapataa. "Eivät kai mitään. Paitsi hässivät toisiaan vapaaehtoisesti. Tällä naamalla ei saada vapaaehtoisia, joten lienee paras miettiä joku muu tapa viettää aikaa", albiino totesi ja risti kädet niskansa taakse. "Minä menisin mielelläni pois kaupungista. En varsinaisesti pidä ihmisjoukkioista."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 3, 2014 23:12:15 GMT 3
Dagmar pisti lihanpaloja menemään, muistaen kuitenkin jättää toisellekkin. Kun purkista tuli vastaan mehukas ruston pala, tai läskinriepale, laittoi soturi tämän huolella sivuun ja talteen. Ei varmasti tarvinnut edes kysyä kenelle ne oli tarkoitettu. Dagmar näki kyllä että toisellakin oli nälkä. "Syö pois hyvä mies, jäät muuten ilman." Toinen kannusti. "Et kykene kuvottamaan minua, lyödäänkö vetoa?" Nyt meni jo yllyttämiseksi, mutta jos se oli se mitä vaadittiin, ei Dagmarilla ollut mitään sitä vastaan.
Soturi kuunteli toisen kertomusta, joka vastasi kutakuinkin sitä mitä tämä oli itsekin joskus kuvitellut. Ihmiset laumoissa olivat Dagmarin mielestä typeriä ja hankalasti hallittavia, kuin keskenään nahisteleva hieholauma. Yksi sai jonkun typerän idean, kaukki menivät perässä, yksi aloitti jonkun kärhämän, kaikki olivat mukana, mutta kun ruoskan isku kuului ilmassa, jokainen on omillaan.
Soturin syöminen keskeytyi toisen viimeiseen lauseeseen. "Miksei mennä?" Dagmar totesi. "Mikä perkele meitä täällä pidättelee? Eväät saa mukaan ja huone on maksettu." Niin noh, miksipä ei..
|
|
|
Post by Deleted on Jul 3, 2014 23:45:51 GMT 3
Nälkä kävi sietämättömäksi ja kun Dagmar oikein yllyttämällä yllytti, suostui Lukki lopulta kalastelemaan veitsensä kärkeen yhden lihapalasen. Hän katseli sitä tovin, teki omat arvionsa Dagmarin sietokyvystä ja haukkasi sitten palasen.
Loppujen lopuksi mies söi varsin siististi ottaen huomioon, että osa naamasta puuttui. Vuodet olivat opettaneet syömään toisella puolella ja pää hieman kenossa, jolloin kuola ja tahnamaiseksi pureskeltu ruoka eivät niin kärkkäästi karanneet toisesta suupielestä ulos. Kunhan vältteli kaikenlaisia ylimääräisiä liemiä, syömisen varominen seurassa tuntui ainakin tähän esitykseen verraten melko ylidramatisoidulta. Varsinkin, kun mies tuntui vielä syövän kuin pikkulintu, pieniä palasia ja vähän.
Mies keskeytti alkaneen ateriointinsa Dagmarin miettiessä ääneen, mikä heitä täällä pidättelisi. Ei kai varsinaisesti mikään. Häntä ei koskaan pidätellyt mikään ja Leijona oli vapaalla. Albiino kohautti harteitaan ja heilautti ketterästi jalkansa alas sängynreunalta. Veitsi pyörähti pari kertaa kalpeiden sormien ympäri ja vetäytyi piiloon tuppeensa.
"Aivan kuinka herra haluaa. Seura ei ole kaunista ja jutun laadustakin voi olla montaa mieltä, mutta ainakin miljöö tulee olemaan fantastinen", mies virnisti. Kaipa kaupungin ympärillä leviävien peltojen keskeltä jonkin luonnonkedon löytäisi. Yö oli leuto, taivas kirkas ja taivaanrannassa lepäilevä aurinko odotteli jo, koska pääsisi nousemaan. Kestäisi vielä monta monta tuntia, ennen kuin se muuttuisi aamulla niin kirkkaaksi, että Lukin pitäisi palamista varoakseen verhoutua taas kankaiden alle.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 4, 2014 21:57:02 GMT 3
"Nappaa soosit ja oheiset, minä otan omat tavarani." Dagmar julisti ja osoitti korimaista tarjotinta jolla piika oli ruuat sisälle kantanut. Mies itse nousi ja meni kasaamaan hartaudella huolletut varusteensa siistiksi kokonaisuudeksi. Mies puki päälleen vain nahkapanssarinsa ja kokosi loput raskaan panssarin osista yhdeksi kasaksi, joka näytti lähinnä nukkuvalta sotilaalta. Miehen panssari oli niin raskas, että edes Dagmar ei nostanut sitä yhdellä kädellä. Kaksi nahkaista hihnaa natisi hoosiannaa, kun mies nosti niistä kantamuksen selkäänsä ja kääntyi vilkaisemaan, oliko albiino saanut tavarat kasaan.
Kun kaikki tykötarpeet oli haalittu, suuntasi Dagmar ensin tallille. Jos he olivat menossa pois kaupungista, ei mies ollut aikeissa jättää hevostaan seisomaan pieneen karsinaan. Eteisessä tavernan isännälle maksettiin lainatuista tavaroista sen enempiä selittelemättä ja mies jäi seisomaan tiskinsä taakse suu auki hopeapala kourassa. Rahalla olisi ostanut kaksi astiastoa viiden hengen talouteen..
Dagmar piti huolta että albiino pysyi matkassa tämän astellessa tallipihaa kohti. Pihan portti oli kiinni ja tallipoika nuokkui pihakeinussa. Taverna piti huolen ettei liian moni humaltunut eksynyt pihalle riekkumaan ja häiritsemään asiakkaita ja hevosia. Dagmar oli täällä tuttu asiakas joten uniltaan havahtunut tallipoika kiri pian avaamaan portin miehelle ja tämän seuralle.
Svadi nosti päätään karsinassa ja nyökytteli taas isännälle tyytyväisenä. Dagmar laski panssarinsa karsinaan loppujen tavaroidensa kanssa ja otti mukaansa ainoastaan hevosen riimunarun ja machairansa. Dagmar liikkui ehkä kevyesti, mutta ei koskaan turvattomasti. Tallipoika katsoi tapahtumaa ja nyökkäsi. Ei tarvinnut edes ääneen sanoa, ettei kenenkään sopinut koskea miehen tavaroihin. Poika laittoikin karsinanoven kiinni kun sotaratsu asteli ulos tallipihalle.
"Minnepäin mennään?" Dagmarista huokui melkein.. poikamainen innostus.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 4, 2014 22:51:15 GMT 3
"Minä tiedän yhden paikan. Pysähdyin siihen illaksi ennen kaupunkiin saapumista järjestelemään pullojani ja viimeistelemään pari keitosta ja muuta sellaista, joka kiinnostaa sinua kuin kasa kiviä", albiino höpötti. Hän pysähtyi jätin rinnalle ja heitti tähän melkein huvittuneen silmäyksen. Miehellä tuskin oli useinkaan mahdollisuutta olla vapaa. Dagmar näytti tyytyväiseltä, lähestulkoon onnelliselta. Ja hän oli siitä luvattoman iloinen.
Lukki johti tietä kaupungin laitaa pitkin. Dagmarin persoonassa oli portinvartijoille kylliksi syytä väistyä. Kukaan ei kysellyt, miksi, kukaan ei tarkistanut tavaroita. Hän olisi voinut tottua tähän.
Ja se oli paha.
Yö oli täynnä elämää kaupungin ulkopuolellakin, mutta täällä se oli huomattavasti miellyttävämpää elämää. Humalaisten örvellys vaihtui kaskaiden ja muiden yöllisten itikoiden konsertiksi. Taivas oli kirkkaan tummansininen ja horisontti hohti vaalesnpunaisena. Aurinko nousisi pian ja kesäyö kylpisi valkeassa valossa. Vielä vihreä vilja lainehti tuulessa ja tienreunan niittynätkelmät ja hiirenvirnat kietoutukvat toisiinsa ja muodostivat tiheitä pusikoita.
Warra, joka oli tähän asti jolkotellut laiskasti heidän perässään, ampaisi seuraavan tuulenpuuskan mukaan. Se kiisi tietä kuin vaaleankullertava pilvi, kunnes loikkasi pellon puolelle. Sen jälkeen siitä näkyi vain kippura häntä ja aina silloin tällöin pää koiran tähyillessä taakseen.
Lukki liikkui kevein askelin ja kumartui välillä nakkelemaan keppejä ja multakokkareita Warran saalistettavaksi. Aina silloin tällöin mies kääntyi odottamaan Dagmaria hevosineen ja hymyili. Ja se oli ihan aito hymy. Hän ei ehkä tuntenut itseään, koska hänen ei koskaan tarvinnut olla itsensä, mutta hän oli aina pitänyt luonnosta. Tuulesta, rauhasta, hiljaisuudesta. Hyvästä seurasta, jonka aikana voi olla hiljaa tuntematta oloaan vaivautuneeksi.
Hetken perästä Lukki vaihtoi tieltä pienelle polulle ja nyppi aina silloin tällöin heiniä riivittäväkseen. Warra oli kadonnut omiin touhuihinsa, luultavasti seuraili tuulta ja jahtasi koppakuoriaisia.
"Se on sellainen pieni kivikko. Se paikka siis", mies selvitti yllättäen ja taittoi yhden heinän rikkonaiseen suupieleensä. "Keidas keskellä vilja-aavikkoa."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 5, 2014 23:45:28 GMT 3
Svadilvari näytti tyytyväiseltä kun se pääsi liikkeelle. Muutama massiivinen vaihtoaskel odotellessa kertoi selvää sanomaa. Dagmar nakkasi tallipojalle kolikon ja lähti sitten näennäisesti hevostaan taluttaen albiinon ohjastamaan suuntaan. Riimunköysi oli sidottu kahdelle silmukalle jotka toimivat hevosen riimuna ja loppuköysi lähinnä roikkui miehen olkapäällä. Hevonen olisi takuuvarmasti seurannut ilmankin, mutta kaupungissa, juhlivien ääliöiden keskellä oli hyvä olla joku punainen lanka.
Sotilaat tekivät kunniaa vaikka Dagmar oli selvästi virka-ajan ulko puolella. Soturi ei sen ihmeemmin reagoinut, nyökkäsi vain kun toiset avasivat kulkuväylän. Svadi lähinnä luimisteli ja saattoi väläyttää hampaitakin, jos joku jäi tuiottamaan liian pitkäksi aikaa. Sotaratsulla oli selvästi kaksi asetusta: isännän mussukka ja muiden kauhu.
Kun Warra pääsi omaan elementtiinsä syttyi jätinkin kasvoille hyväntuulinen hymy. Oli aina ilo katsoa kun eläimet nauttivat olostaan. Sotaratsukin näytti heräävän ihan erillailla eloon kaupungin ulkopuolella. Korvat ja komea kaareva kaula kohotettuna se vilkuili ympärilleen ja haisteli tuulta. Se tarkkaili koiraa ja albiinoa, katsoi isäntää ja veti omat johtopäätöksensä. Hevonen oli äärettömän viisas ja empaattinen eläin.
Kun Warra katosi jonnekkin, hörisi hevonen ensin hiljaa ja vihelteli sitten koiran perään kunnes tämä palasi näkyviin. Kun koira taas katosi hörisi hevonen hiljaa isännälle ja nyhjäsi tämän poskea pehmeällä turvallaan. "Lupaat sitten olla aiheuttamatta harmia ja nälänhätää." Mies sanoi lempeästi ja riisui riimun oriltaan. "Nätisti." Mies muistutti vielä kun pöhisevä hevonen kolkutti jonnekkin koiran suunnille.
Albiino puhui ja Dagmar hymyili nyökäten. "Näytä tietä." Koria ei mies nyt ihan tarjoutunut kantamaan. Joku raja ritarillisuudella jumankauta.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 6, 2014 0:01:48 GMT 3
Warra näytti nauttivan saadessaan seuraa. Hevonen oli sen verran iso eläin, ettei koira nähnyt mitään syytä ajaa sitä. Lisäksi laumaeläimillä oli, huolimatta siitä, söivätkö ne lihaa vai viljaa, yhteisiä toimintamalleja. Ne osasivat leikkiä ja nauttia siitä. Kunnioittivat toisiaan huolimatta siitä, millaiset tavat ja mieltymykset niillä oli. Loppujen lopuksi kaikki "kehittyneemmät" oliot olisivat voineet oppia niiltä aika helvetisti, jos olisivat viitsineet joskus katsella alas erinomaisuuden norsunluutornistaan.
"Minä olen aina halunnut hevosen", albiino huomautti ja kohenteli lihapadan kätkevää koria terveellä käsivarrellaan. Kipeää vihloi taas, nyt kun Jenovan salvan terävin vaikutus alkoi hiipua. Hän ei kuitenkaan valittanut; lihasvamma ei ollut hengenvaarallinen eikä hänellä sitä paitsi ollut mitään, jolla kipua hoitaa. Parasta siis antaa käden levätä ja olla valittamatta turhia.
"Minulla ei vain ole koskaan ollut rahaa sellaiseen enkä minä varmaan osaisi hoitaakaan moista. Syövät niin helvetisti ja vaativat suojaa talvisin. Eivät edes mahdu joka telttaan", mies puheli ja viittoili samalla eteenpäin. Lainehtivan viljan keskeltä kohosi pieni kivinen kumpare. Sen keskellä kasvoi vankka koivu ja laitamilla tiheää pajupusikkoa. Kivet jättivät keskelleen, juuri sopivasti puun alle, pienen tasaisen nurmialueen. Sen keskellä näkyi merkkejä vanhasta leiristä.
"Osaan minä sen verran ratsastaa, että matka taittuu, mutta ilmeisesti tekniikka on päin vittua. Ainakin minulla on perse tajuttoman hellänä monta päivää sen jälkeen", Lukki jatkoi ja loikkasi ketterästi polulta yhden isomman kiven päälle. Hypättyään toiselta vielä kolmannellekin mies malttoi lopulta laskeutua nurmelle ja laskea korin siihen. Kaikesta kantajan hyppelehtimisestä ja kevyistä askelista huolimatta soppa näytti pysyneen astiassaan ihan kelvosti. Vesikannu asetettiin vierekkäin sahtikannun kanssa ja hedelmät ja leivät järjesteltiin lihapadan rinnalle pienelle kankaalle.
"Ateria, joka kelpaisi valtiaalle itselleen", albiino totesi ja viittasi Dagmaria istumaan. Katse viivähty kauempana telmivässä eläinkaksikossa. Svadilvari juoksi kaula kaarella ja häntä pystyssä kuin maailmanomistaja ja Warra jolkotti sen rinnalla, pyörähti pari kertaa häntänsä perässä ja singahteli sitten sinne tänne ahteri melkein maata viistäen. Hän ei ollut nähnyt sitä noin innoissaan pitkään aikaan.
"Svadilvari on hieno hevonen. Pidän siitä, miten se on uskollinen vain sinulle. Warrassa on vähän samaa vikaa. Ei se ole maailman tottelevaisin otus, mutta se kunnioittaa minua ja antaisi minun laittaa itsensä solmuun. Muista se pysyy yleensä kohteliaan kaukana. Sinusta se tuntui pitävän alusta asti", mies jutusteli asettuessaan viimein istumaan selkä vasten yhtä isommista kivistä. Lihapadan näky sai miehen hiljenemään, joka tosin tässä vaiheessa lieni ihan hyvä juttu. Oli selvää, ettei mies ilmeisesti puhellut juurikaan muiden kanssa. Juttua tuntui riittävän, kun sen alkuun kerran oli päästy.
Tai kenties se oli hermostusta. Oli kai myönnettävä, ettei Leijona ollut paskempi tuttavuus. Ei ollenkaan.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 6, 2014 19:06:45 GMT 3
Dagmar hymyili eläinten perään. Oli hassua katsoa kuinka iso sotahevonen taantui pieneksi varsaksi kirmatessaan pukkilaukkaa pitkin pellon laitaa ja härnätessään koiraa leikkimään kanssaan. Iso hevonen teki kesken juoksun täys pysähdyksen saaden koirankin jähmettymään olkipukiksi. Sitten se laski päänsä ja kosketti äkkiä turvallaan koiran päälakea ennenkuin lähti villisti hirnuen karkuun. Leikin nimi oli ilmeisesti "hippa".
Dagmar kuunteli kun albiino kertoi hevos-haaveistaan. Hevoset olivat arvokkaita ja niissä oli aina oma hoitamisensa. Ei Dagmarillakaan varmasti olisi ollut hevosta ilman tiettyjä tapahtumia. Mies kuunteli ja katseli kun toinen asetteli aterian esille. Kun annettiin lupa, Dagmar otti palasen leipää ja kastoi sen lihan liemeen. Pala löysi tiensä suuhun ja saatuaan suunsa taas tyhjäksi Dagmar muisteli ääneen:
"Ei minullakaan olisi hevosta jos sitä ei olisi alunperin minulle määrätty. Alkuperäisesti sain ratsukseni Svadilvarin äidin, Snotran. Se oli pahansisuinen ja itsepäinen kanttura, jolta puuttui puoli naamaa jonkun tultasyöksevän otuksen jäljiltä. Olin varma että minua rankaistaan sillä hevosella, mutta pitkän ja hartaan johtajuuskiistan jälkeen, meistä tuli ystävät. Snotra oli.. melkein verenhimoinen hevoseksi. Se puri taistelussa paloja vastustajistaan ja hyökkäsi ilman komentoakin. Minun oli pidettävä se kokonaan erillään kaikista, mutta se oli juuri sopivaa minulle." Dagmar kertoi.
Mies kastoi leipänsä uudelleen, söi ja jatkoi: "Snotra kuoli taistelun tuloksena, mutta ei enennenkuin oli raahannut minut metsään ja varsonut. Se työnsi vastasyntyneen varsansa syliini ja kuoli niille sijoilleen jättäen minut keskelle ei mitään, yksin ja tuo konkkeli sylissäni. Lypsin leiliini kaiken mitä tammasta irtosi ja juotin varsalle. Onneksi hevoset nousevat heti jaloilleen, koska en olisi saanut tuota kannettua varusteideni kanssa. svadilvari kasvoi niin nopeasti ja niin isoksi, että olen pitkään aavistellut ettei Snotra ollut puhdas hevonen. Mistä tietää vaikka se olisi ollut haltija tai joku muu otus eläimen hahmossa." Dagmar kohautti olkiaan. "Svadi on vasta 5 ja jo nyt se on rohkeampi ja kokeneempi kuin yksikään kaartin vanhoista parkkiintuneista kaakeista."
Soturista näkyi tietty ylpeys, kun tämä puhui ratsustaan. Ei ollut ihmekkään että kaksikon välillä oli melkein veljellinen yhteys. "Ota ruokaa, täällä ei kukaan ole ilkkumassa.. noh, elukat ehkä, mutta ne on helppo hiljentää." Mies nauroi.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 6, 2014 19:22:36 GMT 3
Lukki kuuntel kertomusta ja seurasi katseellaan kookasta hevosta samalla. Ajatus siitä, että sen äiti olisi ollut haltia hevosen hahmossa oli hänestä melkein vastenmielinen. Se olisi tehnyt hevosesta "inhimillisen", joka yleensä oli synonyymi petolliselle. Snotra, joka kuulosti juuri sen tyypin hevoselta, että Lukki olisi varmasti pitänyt siitä, oli aivan varmasti vain ollut erityinen hevonen. Kenties jotain vanhaa, maagista unohdettua sukua. Se tekisi Svadistakin kokonaan hevosen eikä mitään inhimillisen olennon ja hevosen väliltä.
"Snotra kuulostaa sen tyypin hevoselta", Lukki painotti niin hyvin kuin vain kykeni ", että olisin pitänyt siitä. Vaikka jokainen elukka nyt onkin aina oletusarvoisesti satoja kertoja mukavampi ja oikeutetumpi hyvään elämään kuin parhaimmatkaan inhimilliset olennon IKINÄ, ne omapäiset tekevät minuun vaikutuksen. Eivät välttämättä nyt vihaiset, mutta sellaiset, joilla ei ole jatkuvaa tarvetta nuoleskella ketään. Siksi pidän tuulenkoirista. Niillä ei ole tarvetta mielistellä, vaan niiden kunnioitus tulee ansaita", albiino viittasi riehuvaan Warraan. Koira kieri parhaillaan selällään kuivissa heinissä ja säntäsi sitten roskaisena hevostoverinsa perään. Juuri tällä hetkellä se ei näyttänyt kovinkaan ylevältä.
Kehotuksesta Lukki otti veitsensä ja kalasti yhden lihapalasen sen päähän. Hän närhesi sitä säie säikeeltä käsittämättömän hitaasti.
"Sitä paitsi niillä on hyvä vaisto sen suhteen, kuka on kusipää ja kuka ei. Eläimillä on ylipäänsä", Lukki sanoi, nieli suunsa tyhjäksi ja paljasti sitten ohimennen: "En minä olisi auttanut sinua alunperinkään, ellei Svadi olisi selvästi suojellut sinua. Kun kutsuit sitä veljeksesi, tiesin, ettet sinä voi olla täysi paska. Huolimatta siitä vastenmielisestä orjanmerkistä, jota kannat rintapanssarissasi."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 6, 2014 23:54:10 GMT 3
Dagmar hymähti naurahtaen toisen sanoille. "Olen samaa mieltä. Kukaan kuka on saanut osakseen eläimen uskollisuuden ei voi olla läpeensä paha kantoivat he sitten mitä merkkiä hyvänsä." Dagmar hymyili. "Taidat olla ensimmäinen olento pitkiin aikoihin, joka on vaivautunut katsomaan vaakunaa pidemmälle. Sinua ennen oli vain Jenova, mutta se lepakko lukee ajatuksia ja sitä ei lasketa." Mies naurahti kumealla äänellä.
Kun Svadi ja Warra eksyivät juoksenteluiltaan lähemmäs, nakkasi mies hevoselle palasen leipää ja Warralle säästämänsä rustonpalaset. Kaksikko näytti tyytyväiseltä pysähdykseen ja hevonen lähti uudelleen jolkottelemaan koira kintereillään pellon laitaa pitkin.
Dagmar hymyili ja käänsi katseensa taas melkein yöttömässä yössä vieläkin kelmeämpään albiinoon, joka oli kuin vaatteisiin puettu alabasteri veistos. "Panssarissasi oli olkapäässä jokin kuvio." Mies sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi. "Mikä se on?" Dagmar oli ehtinyt nähdä lukkikuvion vilaukselta, mutta ei sen kummemmin.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 7, 2014 0:31:14 GMT 3
Albiino puraisi lihapalaansa ja niiskaisi vaivaantuneesti Dagmarin mainitessa Jenovan ajatustenluvusta. Hän olisi edelleenkin pitänyt ajatuksistaan parempaa huolta jos olisi tiennyt jonkun katselevan niitä suurennuslasilla koko ajan. Mutta, se oli ollutta ja mennyttä ja Jenova oli tuntunut ihan kelvolta tuttavuudelta. Luottamus tulisi ajan kanssa jos olisi tullakseen, mutta ainakin he jakoivat saman päämäärän.
Dagmariin hän saattoi melkein harkita luottavansa jossain vaiheessa ja se oli hiukan vaivaannuttava ajatus. Mies tuntui yllättävän mukavalta tuttavuudelta yllättävän lyhyen ajan jälkeen. Hän viihtyi tämän seurassa, piti tämän puheen kuuntelemisesta ja oli luvattoman iloinen saatuaan vakavan miehen hymyilemään. Eikä siinä takana ollut edes ajatusta siitä, että mies oli hyödyllinen. Hän vain yksinkertaisesti piti tämän hymystä, eikä hän koskaan pitänyt olentojen hymyistä. Ikinä. Ne olivat hänelle yhdentekeviä, koska niin oli suurinosa inhimillisistä olevaisistakin. Ei hän niille pahaa tahtonut, muttei nähnyt vaivaa viihdyttämiseenkään ihan vapaaehtoisesti.
"Se on lukki", Lukki vastasi huomattuaan juuttuneensa ajatuksiinsa. Seuraava muisto sai miehen laskemaan katseensa kalpeisiin sormiinsa. Naurahdus kuulosti lähes surumieliseltä. "Minä mainitsin sen apaattisen rakkauskokemukseni aiemmin. Sen, kun luulin, että... no, kumminkin. Ei se oikeasti näin jälkeenpäin tunnu isolta asialta. Lähinnä minua harmitti silloinkin vain petetyksi tuleminen. Jadar ei varsinaisesti koskaan tuntunut miltään suurelta rakkaudelta."
"Hän oli yksi ensimmäisistä opettajistani. Minä olin silloin nuori, komea ja tyhmä... ah, siis nuori ja tyhmä ja hänen huomionsa tuntui luonnollisesti hienolta. Tunsin oloni erityiseksi, kun joku niin taitava ja kaikin puolin hieno piti minua kiinnostumisen arvoisena", mies muisteli ja heilutteli sormiaan. "Hän tapasi sanoa, että sormeni toivat mieleen kalpean seinälukin leikkiessään tiirikan kanssa tai kietoutuessaan tikarinkahvan ympärille. Hän kutsui minua leikkisästi 'omaksi lukikseen'. Minulla ei ollut antaa muutakaan nimeä, koska sellaista ei ollut... me liikuimme yhdessä parisen vuotta. Hän otti minut loppuaikoina mukaan, jos sattui saamaan työtehtäviä. Yhden kerran olimme varastamassa kääröjä aatelisen varastoista, kun ehkä kaikki mahdollinen meni alusta asti pieleen. Lopulta vartija sai meistä vihiä. Olisin halutessani päässyt karkuun, mutta jäin auttamaan Jadaria. Lopputulemana oli, että jäin kiinni itse hänen päästessään pakoon ja aatelismies heitti minut tyrmään odottamaan oikeudenkäyntiä. Luojan kiitos hänen kartanonsa selli ei ollut sitä vahvinta tekoa ja pääsin pakenemaan pari päivää siellä viruttuani. Palasin Jadarin luokse tivaamaan, miksei hän tullut auttamaan minua, ja löysin hänet jonkun tummatukkaisen naiskaunottaren seurasta. Eivät olleet kahvilla, jos tiedät, mitä tarkoitan. Keskustelu oli lyhyt ja ytimekäs ja sen saattoi tiivistää siihen, että minulla oli Jadarin makuun yksi kyrpä liikaa ja kaksi rintaa liian vähän."
Mies piti pienen tauon ja nosti sitten katseensa. Ollutta ja mennyttä sekin, kuten niin moni muukin asia. Sitä paitsi, se oli opettanut hänelle, mikä oli tärkeää ja mikä ei, ja kuinka inhimillisyys usein tarkoitti petosta. Loppujen lopuksi Jadar oli siis hoitanut hommansa varsin mallikkaasti.
"Minä pidin sen nimen. Ei minulla ollut muutakaan ja olin tottunut siihen. Lisäksi työnantajat muistavat konkreettiset nimet helpolla. Lukki jää heidän mieleensä helpommin kuin mikään muu nimi, jonka saattaisin keksiä. Panssariin kirjailutin sen siinä vaiheessa, kun minulla oli moiseen turhaan törsäilyyn varaa. Se on vähän niinkuin sellainen statussymboli. Tulee heti ammattimaisempi olo, kun on oma merkki ja kaikkea."
|
|