|
Post by Deleted on Jul 7, 2014 13:27:44 GMT 3
Dagmar hymähti taas itsekseen, tälläkertaa selkeästi myötätuntoisena. Vähänpä moiseen oli sanottavaa, mikä ei kuulostaisi kovin väkinäiseltä. Dagmarilla oli itselläänkin samanlaisia kokemuksia vyönsä alla, ainoana lohdutuksena yleensä oli se että moiseen syyllistyneet olivat löytäneet kohtalonsa areenalta hyvin pian. Ei välttämättä miehen omista käsistä, mutta lopputulos oli aina sama.
"Lukki" Dagmar toisti pehmeällä äänellä ja nyökkäsi hymyillen. "Kyllä se Lumipallon voittaa." Jätti nauroi. "Minä olen aina ollut vain Dagmar. Äidilläni oli huumorintajua kun nimesi minut naiseksi. Hän oli sitä mieltä että lapsena pilkatuksi tuleminen kasvattaisi luonnetta." Mies nauroi hyväntuulisesti. Ilmeisesti äidille ei kannettu mitään kaunaa. "Kyllähän se kasvattikin. Nykyään harva uskaltaa nauraa minulle nimestäni. Kun olisin täyttänyt 12 ja suorittanut miehuuskokeen, olisin saanut valita itselleni uuden nimen." Dagmar kohautti olkiaan
"Kun sitä ei tapahtunut, minä jäin pysyvästi Dagmar Crimnthann Overbyksi. Ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä, vai miten se sananlasku meni?" Dagmar sanoi samalla kun otti uuden leivänpalan ja kalasti sen päälle palasen lihaa padasta. "Kun nyt selvästi olet tehnyt muutakin elääksesi kuin sopankeittoa, niin kerro toki mihin kaikkeen olet hoikat sormesi pistänyt." Miehen pedonsilmissä kimmelsi selvä kiinnostus ja kun toinen oli saanut alabasterisen kumppaninsa puhumaa, ei tämä halunnut jäädä enään hiljaisuuteen.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 7, 2014 13:46:43 GMT 3
Dagmar Crimnthann Overby. Lukki painoi koko nimen mieleensä ja toivoi, ettei sitä tarvitsisi koskaan käyttää kokonaisuudessaan. Kieli menisi solmuun jo kolmannessa tavussa. Miehen tarinalle nimestään Lukki naurahti kohteliaasti. Hän ei ollut pistänyt moista sukupuolidilemmaa merkille, oletettavasti koska Dagmar oli hänelle vieras nimi. Hän oli muutenkin varsin huono nimissä.
"Kaikenlaiseen", Lukki vastasi. "Kun minä lähdin kasvattajieni luota, minä tiesin, millaiseksi haluan kasvaa. Mitä minun tulee osata, jotta kohtaloni voi toteutua. Niinpä minä hankkiuduin hommiin ihmisille, joilta katsoin saavani haluamani. Asetin itselleni tavoitteita tiettyyn ikään mennessä. Kaiken oli tarkoitus olla valmista ennen kuin olisin liian vanha ja fyysisesti heikko tekemään, mitä minun oli tarkoitus tehdä. Elämäni olisi turhaa, jos aikataulu pettäisi ja tehtävästi tulisi mahdoton", mies selvitti. Mikäli omasta itsestään puhuminen silkkana työvälineenä oli jollain tasolla jopa kalseaa, kalseammaksi se vielä muuttui.
"Yrtit ja niiden kanssa räknääminen olivat oikeastaan ainoa asia, joka minua oikeasti kiinnosti. Kaiken muun pakottauduin oppimaan hyvin, koska siitä oli hyötyä. Karsin persoonastani ja mielestäni pois kaiken, josta ei ollut hyötyä. Koulutin itsestäni monikäyttöisen ammattilaisen, joka osasi viedä hengen hiljaa ja huomaamatta, hoitaa itsensä kuntoon sen jälkeen ja joka tulisi mahdollisimman pitkälle toimeen omavaraisesti", Lukki selvitti ja suupielet kiristyivät aavistuksen taas. Ilmeisesti ele oli miehelle itselleen huomaamaton, sillä mikään muu hänessä ei kielinyt tyytymättömyydestä. Hän kuulosti lähes ylpeältä siitä, millaisen aseen oli rakentanut itsestään.
Hän ei ollut ihminen, persoona, vaan keino. Jonkun muun luoma ja itse koulutettu ase pahaa vastaan. Ja hän oli vuosikymmenten saatossa melkein onnistunut opettamaan itsensä siihen, että se oli hyvä. Vain pieni kiristys leikaperissä kertoi, että jokin osa inhimillisestä ihmisestö pisti vielä vastaan.
"Suurimman osan ajasta minä myyn rohtoja. Mutta teen minä... muutakin. En kaikille, enkä syyttä. Minä en tapa ketään, joka ei ansaitse sitä, en varasta keneltäkään, jolla ei ole mitään syytä joutua ryövätyksi enkä myrkytä yhtäkään vain, koska saan siitä rahaa. Minä olen tehnyt hommia lähinnä kapinallisille. Jos on pitänyt hiljentää liikaa oppinut valtiaan kannattaja, pelastaa joku syytön tai joskus ihan puhtaasti kostaa. En minä varsinaisesti nauti siitä, mutta olen hyvä siinä ja koska se edistää jollain tavalla tavoitettani, niin mikäs siinä. Lisäksi kaikki se on opettanut minua. Sitten joskus, kun aika tulee, minun on helpompi päästä lähelle."
Pakenemisesta ei puhuttu, mutta syyn Dagmar tiesikin.
"Mutta jos se yhtään lohduttaa, niin en minä tee sitä usein. Yleensä minä ja Warra keräilemme yrttejä ja kasveja ja minä keitän niistä liemiä sitä tarvitseville. Niillä rahoilla on varaa sitten elättää itsensä. En ylensä pysy pitkään samassa paikassa. Minut on helppo tunnistaa kerran nähtyään. Parempi olla herättämättä liikaa puhetta samalla paikkakunnalla."
Mies pysyi hetken hiljaa ja lisäsi: "Voit toki pidättää minut nyt, jos haluat. Olen inha maanpetturi ja kapinallinen."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 7, 2014 23:43:23 GMT 3
"Tiedät ihan hyvin etten sitä tekisi.." Dagmar hymyili. "Niin kauan kun eläimet ja lapset ovat turvassa, saavat kaikki poliittiset mielipide kukkaset kukkia." Mies hyrähti omalle lauseelleen ja nosti uuden lihanpalan leivänpalasensa päälle.
"Minä en ole niinkään ole ollut itse missään salakähmäisyyksissä, mutta myönnän että minulla on niissä näppini mukana. Sen jälkeen kun sain haltuuni salamurhaajien killan, on ollut huomattavasti helpompi kontrolloida sitä kuka pääsee hengestään ja kuka ei. Siksi oli myös niin tärkeää koittaa pelastaa.." Dagmar hiljeni ja huokaisi pettyneenä kai eniten itseensä.
"Koska olen rajoittanut killan toimintaa, olen vastuussa siitä että kaikille edelleen on saatavissa leipä pöytään. Kun kiltalaisia katoaa, minun on tutkittava syy kaikkien edun tähden." Dagmar selitti hiljaisemmalla äänellä varmaan enemmän itselleen kuin Lukille. "On aina äärettömän turhauttavaa huomata olevansa jonkun tuntemattoman tahon pelinappula. Minulla on ollut jo pidemmän aikaa ollut tunne siitä että jotain paskaa on satamassa suuntaani ja kovaa, mutta en tiedä mitä. Se ei välttämättä johdu edes hovista, vaan jostain muusta. Liina moni asia tuntuu loksahtelevan hyvin pahaenteisiin asemiin ja se on huolestuttavaa." Dagmar puhui taas puoliksi ajatuksiaan, ennenkuin havahtui leipäpalasensa tuiottamisesta ja hymyili uudelleen Lukille.
"Mutta en halua tylsistyttää sinua omilla vainoharhoillani. Olen itsekin vasta tutustumassa niihin." Mies naurahti ja söi pois viimeiset herkkupalat sormistaan. Kauempaa kuului iloinen viheltävä hirnunta ja loiskutusta. Dagmar käänsi päätään ja kurotti hieman nähdäkseen hieman kauemmas. "Hienoa.. se löysi ojan.." Mies huokaisi ja valui syvempään nojaan kiveä vasten. "Sitten rukoillaan etteivät ne levitä sianpaskaa näille pelloille. Se haju ei lähde satulahuovasta koskaan."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 8, 2014 0:04:20 GMT 3
Käsi pysähtyi hetkeksi leipien päälle Dagmarin todetessa ohimennen olevansa kaiken lisäksi vielä salamurhaajien killan johdossakin. Siis valtiaan salamurhaajien. Vaikka Lukilla oli sisäsyntyinen kyky toeta nopeasti järkytyksistä, ja se kyky oli vielä harjoittelemalla harjoiteltu huippuunsa, jäi häneltä silti pari sydämenlyöntiä väliin.
Hän oli kuvitellut Dagmarin etsineen salamurhaajia valtiaan käskystä. Tämä tosin selitti, miksi ne kuvottaviksi riivityt sieluparat olivat tunteneet Dagmarin etunimeltä eivätkä herroitelleet.
Mies ei näyttänyt kovinkaan surulliselta. Ilmeisesti menetettyihin ei ollut sen suurempaa tunnesidettä, kuin mikä johtajalle alamaisiinsa syntyy.
"Puhu kaikin mokomin", Lukki vastasi, puoliksi, koska halusi oikeasti kuulla ja puoliksi ihan vain ollakseen kohtelias. Hän kurotti kätensä loppuun asti, nappasi yhden leipäpalasen ja närhesi sen kulman Dagmarin tähyillessä eläinten perään. Nyrpeä ilme albiinon kasvoilla kertoi, ettei tämä ollut ollenkaan enempää mielissään "lapsirakkaiden" löydöstä kuin jättikään. Sianpaskanhajuinen koira tästä nyt enää puuttui.
"Toivotaan, ettei... mm, niin, siitä sinun vainoharhastasi", albiino jatkoi sitten ja heilautti leipäpalasta puhuessaan ilman halki. "En tiedä, onko minusta suurtakaan apua, mutta jos sinulla on heittää suuntaani mitään johtolangan tapaista, voin katsoa, mitä löydän. Alamaailma on ihan yhtä kahtia jakaantunut kuin kolikon kirkkaampi puolikin. Moni sellainen asia, joka on minulle selvää, jää varmasti sinun alaisiltasi huomaamatta. Ja luonnollisesti toisin päin. Kenties minä saan selville jotain uutta, josta on sinulle hyötyä. Ja ei, ei sinun tarvitse maksaa minulle mitään", mies lisäsi ja laski käden dramaattisesti rinnalleen: "Teen tämän kaikessa ystävyydessä ilmaiseksi. Loppujen lopuksi se, mikä edistää sinun suunnitelmaasi, edistää myös minun suunnitelmaani."
Se, ja lisäksi pidän sinusta.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 8, 2014 18:34:46 GMT 3
Hetkisen soturi oli hiljaa ja oikeasti punnitsi sitä kertoisiko toiselle. Lukista voisi olla oikeasti hyötyä kaiken selvittämisessä, mutta oli olemassa myös vaara että tämä joutuisi ongelmiin. Sellaisiin josta ei päästy ulos pelkästään Valtiaan sinetillä. Dagmar ei ollut varma halusiko toista sellaiseen.
"Se ei välttämättä ole viisasta." Mies sanoi lopulta melkein anteeksi pyytävästi. "En epäile kaikkia kykyjäsi, mutta nekin miehet jotka olivat ansaan joutuneet olivat kokeneita spesialisteja. En ole varma onko minulla edes itselläni varaa mennä kovin lähelle ongelman ydintä."
Dagmaria näytti vaivaavan se että tämä kuulosti siltä ettei luottanut toisen taitoihin. Pedonsilmien katse vaelteli hetken maassa, kivissä ja Lukin kengissä. Dagmar huokaisi raskaasti. "Olen jo muutaman vuoden saanut huolestuttavia viestejä jostain jota kutsutaan Kolmentoista Legioonaksi. Ilmeisesti tämän kolmentoista voimakkaan henkilön liittouma uhkaa koko Gwannatharia. Jos tämä spesialisti joukko kohdistaisi raivonsa vain Valtiaaseen ja eliittiin, en liikauttaisi sormeanikaan, mutta näit mitä ne sadistiset kusipäät kykenevät tekemään!" Dagmar joutui lopettamaan hetkeksi ettei menettäisi malttiaan. Muutaman syvän hengenvedon jälkeen mies jatkoi:
"Yhden Legioonan johtajista olen tavannutkin ja hävittänyt. Mies oli puolihaltia nimeltään Raymond Beez." Rabies sopikin miehelle mineksi paremmin kuin olisi voinut olettaa. "Hän oli ilmeisesti ryhmän lihas, sillä järjellä sitä miestä ei oltu siunattu. Mies oli niin tyhmä ettei tajunnut kuolla, vaikka irrotin pään hartioista. Se saasta puhuu edelleen ja kertoo paskoja vitsejään eräässä Veljeskunnan varastossa. Joku ilmeisesti tiesi, ettei Ray kestä kauaa, sillä hänet oli pidetty melkein täydellisessä pimennossa. Ainoa mitä saimme selville Jenovan kanssa olivat 4 muun nimet ja heidän tunnuksensa. Jokainen Kolmentoista jäsen ja heidän oikeat kätensä kantavat mustaa kivistä amulettia joka särkyy, kun omistaja kuolee." Dagmar kertoi.
"Tämä ryhmä saattaa olla jotain paljon vaarallisempaa kuin Valtias ja kaikki hänen armeijansa, ja he eivät diskriminoi kohteitaan." Mies murisi. Silmäkulmat olivat tummat, puheenaihe oli siis verenpainetta nostattava pahassa mielessä.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 8, 2014 18:53:54 GMT 3
Lukki kohotti kulmiaan Dagmarin vältellessä aihetta. Kun mies lopulta puhui, pitkän harkinnan jälkeen, Lukki ei ollut lopulta itsekään varma siitä, halusiko tunkea nokkaansa asiaan. Hän tarvitsi henkeään surmatakseen valtiaan ja kolmetoista kusipäätä yrittämässä riistää sitä hankaloittaisi tavoitteen saavuttamista huomattavasti.
Järjellä ajateltuna hänen olisi siis parempi nyökytellä, luvata pitää silmänsä auki ja olla puuttumatta asiaan.
"Ilmeisesti tuon laboratorion takana oli joko yksi tai useampi heistä", Lukki huomasi kuitenkin sanovansa. Mies mietti tovin ja lisäsi sitten venytellen: "Voooi olla, että kuultuaan asiasta heille tulee kiire hävittää mahdolliset todisteet. Ja jos he taas kuvittelevat, ettei mikään voi yhdistää heitä katakombin tapahtumiin, he yksinkertaisesti antavat olla. Kummassakin tapauksessa uskon, että meidän kenties kannattaa käydä paikan päällä uudelleen mahdollisimman pian. Ihan vain sen varalta, että siellä on jotain, joka olisi avuksi."
Ilmeisesti kesäyö oli aiheuttanut hänelle harhaisuutta tai soppa oli ollut myrkytettyä. Muuta syytä tälle typeryydelle hän ei keksinyt. Hän olisi voinut aivan hyvin vain marssia tiehensä ja antaa Dagmarin miettiä jäljellä olevaa tusinaa ihan omalla ajallaan.
"Voihan se olla, ettei sieltä selviä paskaakaan. Voi myös olla, ettei minusta ole paskankaan hyötyä koko hommassa issään välissä, mistä sitä tietää", Lukki jatkoi, kohautti harteitaan ja hymyili sitten vinosti. "Muttet sinä ainakaan varsinaisesti menetä mitään, jos minä epäonnistun ja heitän lusikan nurkkaan. Päinvastoin, voit jopa oppia moisesta jotain", albiino nauroi, vakavoitui ja siristi silmiään. Mies ojensi kätensä ja tökkäsi etusormella nuotion yli soturin hartiaa: "Tosin siinä tapauksessa saat kyllä pitää huolen, että teurastat valtiaan omakätisesti, tai saavun kummittelemaan."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 8, 2014 23:26:09 GMT 3
Sormen tökkäisyä ei näyttänyt olevan mitenkään ei hyväksytty. Se lähinnä sai kulmakarvan nousemaan hienoisesti, samalla kun suupieli nousi hienoiseen hymyyn. "Luotan siihen.."
Soturin silmät kaventuivat tämän alkaessa miettiä toisen järkeilyä. Lukin sanoissa oli enemmän järkeä, kuin Dagmar ensin ymmärsikään. Miehen ehdotus oli myös äärettömän vaarallinen. Ei ollut mitään tietoa kuinka paljon vahinkoa kaasu voisi vielä aiheuttaa, oliko katakombeissa vielä ansoja, oliko sinne laitettu uusia, oliko sielä vielä olemassa jotain hirviöitä.. Mikään tälläinen ei pahemmin käynyt Dagmarin mielessä ja vaikka olisi käynytkin, sille viitattiin kintaalla juuri nyt.
Jätin aivotoiminta oli silmiin nähtävää. Ei jäänyt epäselväksi että taktikon iso ratas pyöri juuri nyt. "En nähnyt ainakaan toista pakoreittiä. Tunnelin perällä oli vain toinen laboratorio jossa oli myös työpöytä ja liitutaulu." Mies muisteli. "Voimme asettua väijyyn ovelle ja odottaa että joku tulee tyhjentämään paikan." JOkin hyvin vaikuttava palo syttyi taas Mustan Leijonan silmiin kun tämä puhui ajatuksiaan ääneen.
"Meidän ei ole pakko mennä alas ollenkaan, odotamme vain että joku muu tekee paskatyön puolestamme." Soturin ryhti nousi suoraksi ja kieli piirsi ajatuksissaan miehen oman kulmahampaan reunaa. Pedon silmiin syttyi melkein maaninen katse, sellainen jonka Lukkikin tunsi hyvin: kosto.
"Mennään."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 9, 2014 0:24:19 GMT 3
Lukki oli mielissään suunnitelmansa hyväksymisestä ja vielä enemmän mielissään Dagmarin parannellessa sitä; heidän tarvitsi ainoastaan väijyä. Odottaa, että joku saapuisi ja napata se joku, jos se näytti siltä, että se kannatti napata. Jos taas ei ja kyseessä olisivat haudanryöstäjät, nämä laukaisisivat joka ansan ja imppaisivat kaikki ällöttävät myrkkykaasut heidän puolestaan.
"Pidän ajatustavastasi", Lukki hyrisi ja siristi silmiään terävää hammasta lipovalle kielelle. Miehen käskyyn Lukki vastasi pyöräyttämällä hartioitaan ja niksauttamalla niskansa. Väijyminen oli hänen alaansa. Kosto taas oli hänen toinen nimensä, ellei ensimmäinen. Hän jos kuka ymmärsi, kuinka tyydyttävältä pelkkä ajatus tuntui. Se, tuntuisiko varsinainen kosto lopulta hyvältä vai saisiko aikaan vain tyhjän olon oli sen sijaan mysteeri. Mysteeri, jota hän ei koskaan jäisi oman lopullisen kostonsa jälkeen selvittämään.
Ellei sitten kävisi ihmettä ja hän keksisi itselleen jonkin syyn pysyä elossa.
Hän ei siivonnut ruokailutarvikkeita pois. Kuka tietää, kenties he pääsisivät palaamaan tänne ja jos eivät, Dagmar oli maksanut aivan kylliksi vaikka koko astiastosta. Kukaan ei jäisi kaipaamaan soppakattilaa ja paria kuppia. Ja jos jäisikin, onnea sille, joka aikoi vaatia ne Valtiaan Verikoiralta takaisin.
Ei, ei Valtiaan Verikoiralta. Musta Leijona sopi paremmin. Valtiaan Verikoira oli haukkumanimi orjalle ja vaikka Dagmar kai jollain tasolla olikin sellainen, oli tässä tietynlaista itsekunnioitusta ja arvokkuutta, joka oikeilta orjilta puuttui. Leijona, joka leikki kesyä voidakseen iskeä, kun sitä vähiten odotettiin.
"Sinulla on minuun huono vaikutus", Lukki huomautti marssiessaan lähestulkoon iloisin askelin jätin vierellä. Ilmeisesti albiino sai jonkinlaista alkeellista nautintoa juonittelusta ja toiminnasta. Kaipa se oli elinehto hänenlaiselleen. "Olen tähän asti ollut kunniallinen ja avulias rohdonmyyjä aina keskikesän juhlan aikaan. Hetki sinun kanssasi, ja koluan hautoja yltä päältä hyhmässä ja vaanin ihmisiä muistomerkkien takana."
|
|
|
Post by Deleted on Jul 9, 2014 23:50:20 GMT 3
"Odota vain, kyllä tämä tästä vielä pahenee." Dagmar naurahti ja taputti Lukkia olkapäälle, hämmentävän pehmeästi. Etusormi ja peukalo, löysivät tiensä soturin huulien väliin ja kimeä, kova vihellys soi pellon yli. Siihen vastattiin välittömästi kimeällä hirnahduksella ja kaukana näkyvästä pusikon heittelehtimisestä saattoi päätellä että kyyti oli tulossa. Tanner jymisi kun sotaratsu laukkasi täyttä vauhtia korvat pystyssä ja kaula kaarella kuulemaan miksi isäntä kutsui.
Taivaan kiitos hevonen oli onnistunut rypemään vain ihan tavallisessa lammikossa moska ojan sijaan. Hajua olisi ollut mahdoton piilottaa väijyssä. Hevosen jäljessä laukkava Warra tosin näytti siltä että se olisi pyöritelty hakekasassa, mutta riemusta kirkkaat silmät ja suupielessä roikkuva kieli kertoi että keskikesä oli ilmeisesti aika, jolloin jopa ylpeä tuulenkoira saattoi olla pellon laidalla piehtaroiva penikka.
Dagmar viittasi kädellä hevosta vierelleen ja Svadi totteli tyytyväisenä. Se otti hyvän seisoma-asennon niin että isäntä saattoi loikata satuloimattomaan selkään ilman ongelmia. Lukille ojennettiin kättä, mutta hevonen sai myös pienen ohjeistuksen kantapäästä kyynäräänsä. Sotaratsu nosti etujalkansa koukkuun, jolloin sitä saattoi käyttää astinlautana noustessa soturin taakse istumaan. Dagmar tiesi ettei toisen käsi sietänyt riuhtomista, joten tämä ei aikonut vain vetäistä miestä kyytiin. "Ei sovi tärvellä itseään enään pahemmin ennenkuin päästään edes pääkallopaikalle." Dagmar sanoi pehmeästi samalla kun toinen pääsi hevosen selkään.
Massiivisen sotahevosen kyljet värähtivät kun Musta Leijona nojasi eteen ja antoi kantapäillään kevyen pyynnön. Svadilvari lähti kevyeeseen hölkkään ja suuntasi kohti hautausmaata. Vauhti oli hyvä ja meno miellyttävä, jopa kahdelle miehelle jolla ei ollut satulaa suojanaan. Ison hevosen sakeleet olivat melkein hämmästyttävän sulavat ja liitävät. Kuin olisi istunut lämpimässä nojatuolissa, joka välillä hörisi niin matalalla äänellä, että sen tunsi selkärangassaan. Vähän niinkuin isäntänsäkin.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 10, 2014 0:04:01 GMT 3
Lukin oli pakko ottaa askeln taakse Svadin rymistellessä eteen kuin mustaturkkinen, liikkuva vuori. Hevosen jäljissä jolkottava Warra taas sai osakseen lähinnä epätoivoisen katseen, jota seurasi alistunut huokaus albiinon tajutessa, että otus pitäisi harjata noista roskistaan jossain vaiheessa. Yleensä Warra selvitti turkkinsa varsin hyvin itsekin, mutta nyt koko koira vaikutti enemmän kävelevältä jätteeltä kuin miltään muulta.
Lukki oletti joutuvansa patikkamieheksi ja kohotti yllättyneenä kulmiaan Dagmarin tarjotessa kyytiä. Hän ei ollut ihan varma, oliko se kamalan hyvä ajatus. Hän ei tosiaan ollut mikään mainittavan hyvä ratsastaja eikä hevosella ollut edes satulaa. Mutta toisaalta, kun Dagmar niin kiltisti tarjosi... hiukan haparoiden Lukki ojensi kätensä ja otti vauhtia Svadin etujalasta. Mies tömähti tarkoituksettoman lujaa soturin taakse ja toivuttuaan järkytyksestä totesi saman tien olleensa oikeassa. Tämä ei ollut hyvä ajatus.
Sotaratsun askel oli pehmeä ja kyyti mainittavan tasaista. Otuksen selkä vaan oli niin tajuttoman leveä, ettei Lukki tiennyt, miten perkeleessä hänen olisi tullut pitää itsensä selässä ilman jalustimia apuna. Liu'uttuaan toistuvasti aivan liian lähelle hevosen häntää Lukki lopulta tarrasi kiinni soturin paidan kyljistä. Ei kyydissä pysyminen senkään jälkeen helppoa ollut, mutta siinä ainakin pysyttiin.
"Tarkoitukseni ei ole hipelöidä", mies huomautti kiristäessään otettaan ja mulkoillessaan toiveikkaasti jostain Dagmarin takaa, joko oltaisiin pian pääkallopaikalla. "Mutta jollen pidä kiinni, olen varma, että tipun alas ja tärvellyn ehkä kuoliaaksi. Voi olla, että pelkästään halvaantuisin, mutten mielelläni ota sitäkään riskiä. Joko ollaan perillä?"
Se viimeinen lisättiin niin lapsellisen toiveikkaasti, että moista ei uskonut ihan heti kuulevansa selvästi varttuneemman salamurhaajan huulilta.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 10, 2014 23:09:51 GMT 3
Jos olisi voinut nähdä Dagmarin naaman, olisi nähnyt sen tyytyväisen virneen miehen suupielessä, joka melkein paljasti miehen terävän kulmahampaan. Leijonaa ei ollenkaan haitannut toisen "hipelöinti" voi päin vastoin. "Oja!" Mies huikkasi samalla kun hevonen jo loikkasi pienen uran yli. Dagmar lukitsi lukin terveen käden kyynärpäällä kylkeään vasten, niin ettei toinen edes olisi voinut pudota. Jätti tuntui tekevän tämän ihan tahallaan.
"Ei enään kauaa." Pehmeä ääni lohdutti. Ehkä toisen kiusa ei ollut ainakaan kovin pahantahtoista ja se tahdottiin viedä päätökseen mahdollisimman pian. Hieman kauempana näkyikin jo hautausmaan jyhkeinä nousevat, tummaksi vanhenneet muistomerkit ja surullisina repsottavat mustat aidat.
Ei kauaakaan kun mies hidasti hevosta hieman ja varoittamatta nosti jalkansa hevosen niskan yli, päästi Lukista irti ja loikkasi maahan samalla jotenkin ihmeellisesti varmistaen ettei toinen pudonnut hevosen selästä. Yhdellä liikkeellä Lukki löysi itsensä hevosen sään takaa siitä missä Dagmar oli juuri istunut. "Minä kierrän toista kautta. Menkää te tuolta," mies osoitti hautausmaan länsiporttia, "ja tavataan sen hautaholvin luona." Dagmar puhui hiljaa ylös Lukille.
"Svadi, tottelet Lukkia." Mies sanoi hevoselleen joka hörähti hieman ja ravisti puolikkaalla liikkeellä päätään. Sen kummempia selittelemättä mies katosi jonnekkin rehevöittyneen pöpelikön sekaan.
Svadilvarin iso pää kääntyi katsomaan sivusilmällä hyvin pienen näköistä valkoista miestä selässään. Pieni hörähdys ja nytkähdys kuin kysyi: "joko mennään?" Hevosella ei ollut edes riimua päässään, mutta mitä nyt Dagmaria oli tullut tarkkailtua, hevonen ohjautui hyvin helposti jaloilla.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 10, 2014 23:32:53 GMT 3
Siinä, missä Dagmar selvitti ojan kuin mies, Lukki rutisti jalkansa hevosen kylkiin luultavasti juuri niin, miten ei missään nimessä saisi tehdä, tömäytti päänsä kevyesti vasten edessä istuvan soturin leveää selkää eikä päässyt edes vetäytymään siitä kauemmaksi, sillä käsi oli jäänyt jumiin. Ilmeisesti Dagmar teki sen vieläpä tahallaan. Moinen aiheutti muutaman hyväntahtoisen herjan, jotka mutistiin vasten miehen paidanselkämystä samalla, kun kipeä käsi päästi irti kyljestä ja sitä ravistettiin pari kertaa. Toivottavasti luvassa ei olisi ainakaan ihan niin kiihkeää taistelemista kuin aiemmin. Kädestä ei tosiaan taitanut olla mihinkään raskaampaan vähään aikaan.
Hautausmaan pirteä olemus lipui esille kesäyöstä kuin iilimato vuoristolammesta. Jotenkin pelkkä paikan näkeminen sai mielen heti synkemmäksi. Kaupungin kaduilla ilakoiva riemu varoi visusti astumasta lähellekään tätä paikkaa.
Albiino älähti jotain protestin kaltaista, kun hevosen selästä laskeutumisen sijaan hänen oletettiinkin jatkavan matkaa yksin. Hämärään katoava soturi saattoi tuntea selässään parin kiukkuisen punaisen silmän katseen juuri niin pitkään, kuin sen selän saattoi kasvien seasta erottaa. Jäätyään yksin Lukin oli pakko keskittyä käsillä olevaan tilanteeseen; hän tönötti helvetin ison sotahevosen selässä ilman satulaa hautausmaan laitamilla eikä hänellä oikeastaan ollut hajuakaan hevosen ohjaamisesta. Dagmar oli tehnyt sen jotenkin kätevästi jaloillaan.
"Matkaan, hopea", mies kannusti ja yritti muistella, mitä Dagmar oli tehnyt. Nojannut eteen ja antanut pohkeita. Niinpä Lukki teki samoin.
Miten tahansa länsiportille päästiinkään, sieltä Lukki lopulta löysi itsensä. Ahteri hellänä ja kädet täristen salamurhaaja ähelsi itsensä valtavan hevosen selästä ja tömähti kömpelösti maahan sen vierelle. Suoristettuaan selkänsä mies loi sotahevoseen yhden paljonpuhuvan katseen: "Anna anteeksi. Vika ei ole sinussa, se on minussa. Tämä ei vaan toimi. Minusta tuntuu, että olen vain liian jalat maassa-mies, jotta tästä voisi tulla jotain kestävämpää."
Suotuaan hevoselle taputuksen lavalle mies käski sen odottaa ja taikoi taas näppärällä liikkeellä terveeseen kouraansa veitsen. Huomattavasti ratsastamista sulokkaammin valkea kummitus lipui rautaisen portin säkeikön välistä ja katosi hautamuistomerkkien varjoihin. Askel oli keveä ja vältti taidokkaasti kuivat oksat, hautojen reunoille kuivuneet kukkaset ja irtokivet. Jollei miestä erikseen osannut etsiä, tuntui tämä sulautuvan kalsean mustavalkoiseen maailmaan kuin hänet olisi sinne luotu.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 13, 2014 19:37:18 GMT 3
Hevonen totteli parhaansa mukaan sekavia ohjeita joita se sai. Älykäs olento selkeästi koitti parhaansa toteuttaakseen kaikki toiveet, mutta selässä olijalle se varmasti tuntui lähinnä vikuroinnilta. Lopulta Svadilvari tuli siihen lopputulokseen, ettei mies ihan oikeasti tiennyt mitä halusi ja hevosen olisi parasta vaan määrätä vauhti ja tyyli itse. Loppumatka portille olikin varsin miellyttävä, kun hevonen ei enään koittanut toteuttaa ihan jokaista pyyntöä jonka se oli tuntevinaan.
Kun Lukki kiitti kyydistä ja jatkoi matkoihinsa, jäi Svadi korvat höröllään kuuntelemaan tapahtumia aikan kupeeseen. Kun kukaan ei katsonut, se nyppäisi haudalle tuodun ruusukimpun ja mussutti verenpunaiset kukat parempiin suihin.
Toisaalla Dagmar hiipi lähemmäs hautaa, josta he olivat tunteja aiemmin juosseet pihalle kuin lepakot helvetistä. Albiino oli ollut oikeassa: haudan läheisyydessä hääräsi pari homonculia ja harmaa savigolemi. Nämä olennot saattoivat olla omillaan tai sitten isäntänsä suojana, mutta ainakaan tällähetkellä ketän ei näkynyt. Golemi seisoi paikallaan kun homonculit raahasivat kääröjä ja puteleita alakerrasta sen eteen oleviin kärryihin. Nopeasti laskettuna puolimetrisiä pikku olentoja oli ainakin neljä ja ne touhusivat niin kiireellä että eivät ollenkaan huomanneet että niitä seurattiin.
Dagmar seuraili piilostaan kyyryssä otusten liikettä ja kun yksi jäi odottamaan ylös muita, näytti siltä että pikku otusten tehtävä oli suoritettu. Yksi pienistä otuksista otti esiin paperilapun, kääri sen rullalle ja kiipesi laittamaan sitä golemin suuhun. Silloin Dagmar nousi äkisti ja musta ruoska iski lapun olennon kädestä. Homonculus kirkaisi ja sai kolme muuta tiputtamaan kantamansa tavarat ja pakenemaan takaisin tunneliin.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 13, 2014 19:58:31 GMT 3
Albiino lähestyi hautaa hieman eri suunnasta, mutta havaitsi saman olennot työssään. Hän oli kuin olikin ollut oikeassa. Mies pysähtyi tarkkailemaan niitä hetkeksi ja päätyi siihen tulokseen, ettei niiden kimppuun kannattanut ainakaan yksin käydä. Dagmarin kanssa eittämättä, mutta siinä tapauksessa Dagmar saisi päättää, milloin ja miten.
Suupieli kohosi aavistuksen miehen huomatessa ajatuksensa kaksimielisyyden. Ikävä kyllä hänellä ei ollut juuri nyt aikaa naureskella omaa yllättävää nokkeluuttaan. Otukset olivat keränneet melkoisen kasan tavaraa valtavan golemin viereen ja yhden jäädessä ylös odottamaan alkoi vahvasti näyttää siltä, että homma oli hoidettu. Albiino antoi katseensa kiertää hautapaasien varjoissa ja juuri ennen mustan ruoskan iskua hän erottikin sen kantajan. Aivot laskivat yhteen yksi plus yksi ja ruoskan iskiessä lapun yllättyneen pikkutirriäisen kädestä albiino loikkasi esiin piilostaan.
Joko mies oli typerä, uhkarohkea tai molempia, mutta joka tapauksessa Lukki sukelsi suojaavista varjoista savigolemin eteen, takertui vielä alas leijailevaan lappuseen ja kierähti samaa syssyä hautaholvin toisella puolella kohoavien paasien suojaan.
Hän ei ollut ihan varma Dagmarista, mutta hänestä lappu tuntui tärkeältä. Laput usein olivat, jos niitä survottiin savigolemeiden suihin.
Salamurhaaja oli melko varma, että Musta Leijona pärjäisi pikku paskiaisten ja yhden golemin kanssa itsekin, varsinkin nyt kun hän oli vienyt tehokkaasti kaiken huomion, mutta parempi varoa. Mies käännähti ympäri veitsi kädessään ihan vain siltä varalta, että Dagmar ei tämän lyhyen hetken aikana olisi jo ehtinyt tehdä jotain musertavan tehokasta ja tuhonnut ainakin puolta uhasta. Ja sitä paitsi, olihan aina olemassa se mahdollisuus, että... ei. Homunculien tapauksessa ne tuskin koskaan kavalsivat mestariaan ja savigolemeiden kohdalla sitä tapahtui vielä harvemmin. Tästä tuskin selvittäisiin diplomatialla.
|
|
|
Post by Deleted on Jul 14, 2014 17:13:45 GMT 3
Dagmar ei paljoa aikaillut vaan rynnisti esiin piilostaan sivaltaen uudelleen ruoskalla kirkuvaa homonculusta. Otus putosi golemin päältä ja rynnisti täyttä vauhtia samaan käytävään kuin kumppaninsakin. "Lukki! Tarvitsen apuasi!" Dagmar huudahti päästyään golemin luo. "Ota jostain pala paperia tai kangasta ja kirjoita siihen käsky sulkea käytävän suu ja sitten istua alas. Se on vain tehtävä samalla kielellä, millä golemi on siunattu." Soturi pyysi. Dagmar ei osannut lukea alkemistisia kirjoituksia ja vielä vähemmän kirjoittaa sellaista. Tämä kompuroi kokonaan jo tavallisen kansankielentekstin ymmärtämisessä. Onneksi golemin edessä olevassa laatikossa oli yllinkyllin kääröjä joista voisi repäistä nurkan pois ja käyttää lappuna.
"Noita pieniä saatanoita on turha yrittää tappaa, ne vain ilmestyvät takaisin isäntänsä kasvimaahan. Haudataan ne mieluummin tänne golemin avulla."
Dagmar ei eihkä paljoa yliluonnollisesta hölynpölystä tiennyt, mutta homonculukset ja golemit olivat tuttuja. Näin yksinkertainen savesta tehty golemi ei liikkunut ilman että sen suuhun syötettiin paperilapussa käskyjä. Koko golemin saattoi tuhota yksinkertaisesti pyyhkimällä sen otsasta "totuutta" merkitsevän symbolin.
Pikku otus vilahti oviaukossa, mutta Dagmarin leijonankarjahdus sai pikkuolennot pakenemaan kirkuen takaisin käytävään. Homonculukset olivat isännän kuolemaan asti uskollisia, tuhoutumattomia olentoja, mutta myös raukkamaisen pelokkaita ilman isäntäänsä.
|
|