|
Post by Ghaldun on Oct 15, 2015 17:07:38 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Tunnelissa oli muutoin lähes aavemaisen hiljaista, vain kaksikon aiheuttamat äänet kaijahtelivat vaimeasti sen seinämistä. Ikhania jännitystä nostattava tunnelma ei haitannut, päinvastoin. Hän nautti tunteesta, kun sydämensyke kohosi vähän tilanteen ollessa kenties hieman pelottavakin. Ei nuorukainen pelännyt, mutta kenenpä mielentila ei vähän kiihtyisi pimeän, kolkon kuilun pohjalla? Mutta Ikhanin mielestä vain hyvällä tavalla!
Äkkiä aivan vieressään kävelevä Erien valahti, ja vaistomaisesti sarvipää tarrasi tyttöä käsivarresta. Aivan kokonaan punatukkainen ei kaatunut, ja Ikhan laski otteensa yhtä nopeasti irti Erienin peruuttaessa muutaman askeleen. Katse poukkoili säikähtäneennäköisestä tytöstä maahan katsomaan, mikä lajitoverinsa oli saanut melkein kumoon. Myös punatukkainen otti kohteen lähempään tarkasteluun. Sarvipää tyytyi vain kumartumaan vähän, yrittäen näyttää valoa paremmin maahan laskeutuneelle Erienille. ”Ei kai käynyt mitenkään?” hän tiedusteli samalla. Sorkan taittaminen ei todella olisi suositeltavaa näissä olosuhteissa, ja Erien todisti, että ilmeisesti oli syytä olla vielä varovaisempi.
Ikhan nyökkäsi tytön sanoille. ”Alapuolellamme?” hän lausahti lähes itsekseen. Heidän kulkemansa reitti ei ollut vielä edes haarautunut, mutta saattoiko olla, että tunneliverkosto kävisi niin laajaksi, että tunneleita risteilisi jopa toistensa ylä- ja alapuolella? Mirtauri virnisti innostuneesti. Äkkiä nuorukainen päästi yllättyneen äännähdyksen tajutessaan jotakin. Vapaa kätensä alkoi kaivella laukkunsa sisältöä. Lankakerä. Tikari. Muistikirja. Hiili. Käsi pysähtyi hetkeksi, mutta poika kurtisti kulmiaan ajatukselle. Hiilellä tehty merkki tummassa kalliossa oli aivan liian helppo sivuuttaa. Nahkainen kolikkopussi... Haa! Voitonriemuisasti mirtauri nosti esiin puisen helmen. Hän piti helmeä sormiensa välissä, ja äkkiä punainen liekki nielaisi sen. Tuli nuoli hänen sormenpäitään, mutta Ikhania se ei polttanut. Hetken kivistä seinämää tutkailtuaan hän löysi sopivan ulostyöntyvän reunan, jonka päälle helmen laski. Hymyillen sarvipää kääntyi Erienin puoleen. Hän kaiveli lisää helmiä laukkunsa pohjalta muun roinan seasta, ja kun niitä lopulta oli hänen kämmenellään reilu tusina, hän ojensi niitä Erienille: ”Lainaahan taskua” hän naurahti.
”Ettemme eksy”, Ikhan totesi iloisesti, selityksensä kovin suppeana. Niin pieneen kohteeseen kuin kyseiset helmet magian sitominen oli helppoa. Eikä niitä polttava liekki käyttäytyisi aivan normaalisti, vaan palaisi ainakin muutaman tunnin. Eivätköhän se siinä ajassa ehtisi tutkia tarpeeksi. ”Helpompi löytää tie takaisin, kun voi seurata valoja. Vaikka enhän minä tiedä kuinka hyvin sinä tämän paikan tunnet”, nuorukainen hymähti. Tarkoituksenaan ei ollut vähätellä, mikäli Erien osaisikin liikkua tunneleissa vähän enemmänkin. Mutta kokemuksesta, pimeässä oli hyvin helppo eksyä.
Aivan varoittamatta maa tärähti vaimeasti. Kallio oli kutienkin oletuksena niin järkähtämätön ympäristö, että järähyksestä yllättynyt Ikhan joutui ottamaan tukea tunnelin seinämästä. Muutama irtokivi vieri pitkin kalliota ja edessä olevan lammikon pinta värähteli voimakkaasti. ”Tuo ainakaan ei ollut ukkonen”, Ikhan henkäisi, tietämättä oliko reaktionsa innostua asiasta hyvä vai huono asia.
|
|
|
Post by sinjanko on Oct 18, 2015 18:59:50 GMT 3
Erien Syyslehti
"Ei onneksi." Erien sanoi helpottuneena. Hän ei halunnut edes kuvitella miten he olisivat selvinneet täältä pois jos hän itse olisi taittanut sorkkansa. Hän katseli varautuneena eteenpäin jos siellä olisi samanlaisia vaarallisia "ansoja".
"Kyllä." Erien sanoi Ikhanin lausahdukseen. Erien ei ollut päässyt siskonsa ja veljensä kanssa kauhean pitkalle tätä kyseistä tunnelia pitkin silloin aikoinaan, sillä he eivät olleet tajunneet ottaa mitään valonlähdettä mukaansa. Kukaan heistä ei edes ollut asonnut hallita mitään magiaa, etenkään tulen magiaa, josta silloin olisi ollut kovasti hyötyä.
"Mitä nyt?" Erien kysyi, kun Ikhanilta pääsi jonkinlainen äännähdys kuin hän olisi keksinyt jotain. Hän katsoi hieman ihmetellen kuinka Ikhan alkoi etsimään jotain laukustansa. Pian Ikhanin kädessä olikin puinen helmi, joka syttyi tuleen. Erien katsoi sivusta kuinka Ikhan etsi sopivan kohdan kalliosta, jolle asettaa palavan helmen. Sitten Ikhan alkoi taas etsiä laukustaan jotain, ja ojensi pisia helmiä Erienille. Erien oli kysymässä mitä hän näillä helmillä muka tekisi, mutta Ikhan pyysikin Erieniä laittamaan ne takin taskuun. "Hyvä on." hän sanoi hieman yllttyneenä, mutta laittoi helmet Ikhanilta lainaaman takin taskuun.
Erienin ihmettelevä ilme muuttui kuitenkan pieneen hymyyn, kun Ikhan selitti että laittamalla noita palavia helmiä kallioon he löytäisivät helpommin takaisin. "Hyvä idea." Erien sanoi hymyillen. "Emme päässeet kauhean pitkälle tätä tunnelia silloin, eli en oikeastaan tiedä minne tämä tunneli johtaa." hän myönsi Ikhanille.
Erien otti vaistomaisesti hyvin hämmentyneenä kalliosta tukea kun maa tärähti yhtäkkiä. "Ei niin." Erien sanoi hämmenyneenä. Ensimmäisenä Erienille tuli mieleen että sen olisi saattanut aiheuttaa jättiläinen, mutta hylkäsi kyseisen ajatuksen. Hän oli koko ikänsä asunut täällä, eikä ollut koskaan nähnyt jättiläistä.
|
|
|
Post by Ghaldun on Oct 19, 2015 18:55:44 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Jyrähdys tuntui vavisuttaneen koko kalliota, joten kyse ei voinut olla mistään aivan pienestä. Mutta maanjäristyskään se ei ollut, Ikhan oli eläessään kokenut yhden, ja tämä ei vastannut tapahtunutta lainkaan. Ikhan hengähti syvään mietteliäänä. Aiemmin polulla, olivatko heidän kuulemansa jyrähdykset aiheuttanut sama, kuin nytkin? Hän oli kiinnittänyt huomiota välähdyksen puuttumiseen... Ei siis ukkonen. Mutta mikä sitten?
Mirtaurin ainoa huoli oli tunnelin sortuminen, mutta järähdyksiä oli ollut jo ainakin kolme, ja vain irtokiviä oli vierinyt kallionseinämistä. Tuskin vankka kallio tällaisesta romahtaisi? Olivathan tunnelit vuosikymmeniä, kenties satoja vanhat. Tokkopa pieni vapina saisi niitä luhistumaan. Ikhan naurahti vähän hermostuneena. Toivottavasti. No! Ainahan he voisivat kääntyä kannoillaan, jos tilanne alkaisi näyttää pahalta.
”Jatketaanko?” hän varmisti vielä Erieniltä. Sarvipäätä moinen ei pelottanut, mutta hän ei tiennyt, kuinka halukas Erien olisi jatkamaan matkaa. Hän näytti yhtä hämmentyneeltä järähtelystä kuin Ikhanin, joten se ei mitä ilmeisemmin ollut mikään tavallinen tapahtuma. Hän hymyili punatukkaiselle rohkaisevasti. Oli harmi, ettei hän ollut huomannut ottaa mukaan jotain, mihin sytyttää souhtu, jotta Erien olisi itse voinut kannatella yhtä valonlähdettä. Tunnelissa oli muutoin säkkipimeää, vaan mitäpä sitä olisi olettanutkaan. Ei kai auttanut kuin pärjätä Ikhanin kämmenen yllä lepattavan likin avuin.
|
|
|
Post by sinjanko on Oct 23, 2015 22:28:46 GMT 3
Erien Syyslehti
"Jatketaan vain." Erien vastasi hieman epävarmana, mutta lähti varovasti jatkamaan matkaa. Hän vilkaisi Ikhania, ja hymyili takaisin Ikhanille kun Ikhan hymyili hänelle rohkeaisevasti. Kauhean pitkään hymy ei pysynyt hänen kasvoillaan, sillä hymy vaihtui pian hieman huolestuneempaan ilmeeseen.
Erien ei pitänyt tunneleista, varsinkaan pimeistä ja arvaamattomista tunneleista. Hänen perheensä majatalon alla oli jonkinlainen kellarikäytävä, jossa he säilyttivät ruokaa. Erien oli joutunut käymään siellä aina silloin tällöin hakemassa jotain tai viemässä sinne jotain. Hän muisti kuinka siellä oli pimeä, kylmä, sekä tuntui siltä kuinka joku olisi pian hyökännyt takaalta päin, vaikka hän tiesi että tuskimpa siellä kukaan hyökkäisi hänen kimppuunsa. Nyt hänestä tuntui samalta.
Ikhanin kämmenellä lepattava liekki ei valaissut kaikkea pimeyttä, Erienillä oli kylmä huolimatta siitä että Ikhan oli hyvin kohteliaasti lainannut hänelle takkiansa, eikä Erien voinut olla varma siitä jos joku hyökkäisikin hänen kimppuun. Hänellä ei kuitenkaan ollut epäilyksiä että yhtäkkiä Ikhan hyökkäisikin hänen kimppuun, sillä hän luotti Ikhaniin. Kukaan ei kuitenkaan voinnut tietää jos tuolla syvemmällä luolastoissa olisikin joku vaara, tai sitten vain se tarinan aarre. Erien toivoi mielummin sitä aarretta.
Erien yritti kuitenkin niellä pelkonsa, ajetellen tämän olevan seikkailu. Hän oli aina ihaillut tarinoissa olevia seikkailijoita, mutta häntä ihmetytti eivätkö he muka pelänneet mitään? Erien yritti työntää ajatuksen hetkeksi pois, ja keskittyä kekssimään jotain juteltavaa Ikhanin kanssa. "Jos saanen kysyä, mistä olet kotoisin?" hän kysyi varovasti Ikhanilta, siirtäen katseensa tunnellista Ikhaniin.
|
|
|
Post by Ghaldun on Nov 9, 2015 19:53:53 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Sarvipää nyökkäsi lajitoverilleen tomerasti, ja kaksikko jatkoi matkaansa. Tuulen ja sateen äänet olivat vaimentuneet jo tovi sitten, ja nyt ne olivat hiipuneet aivan kuulumattomiin. Tunnelin pohjalla vesi liplatti hiljaa, ääni kuitenkin kallioisista seinämistä voimistuen. Välillä kahlaavat askeleet olivat lähes äänekkäistä muun hiljaisuuden rinnalla. Huomaamattaan alkoi Ikhan hymistä askeleidensa tahdissa, välillä toista etujalkaansa tarkoituksellisesti heilauttaen, kilistäen niiden kulkusia. Vaimea hyminä muuttui pian hyräilyksi, mutta aitoja sanoja saattoi kuulla mutisevan vain silloin tällöin. Laulun oli laulanut kiertelevä bardi, ja se oli kertonut lumipäisillä vuorilla valtavista peikoista, sen mirtauri muisti. Mutta sanat eivät olleet jääneet hänen muistiinsa yhtä hyvin, mutta melodia oli ollut mukaansatempaava. Alkuperäinen esitys oli ollut varsin melankolinen, mutta se ei estänyt Ikhania hyräilemästä omaa pirteämpää versiotaan laulusta.
Erien rikkoi oman hiljaisuutensa kysymyksellä. Nuorukainen hymyili hänelle leveästi ja nyökytteli kannustavasti. ”Totta kai voit, mitä vain!” hän naurahti, kuin luvan kysyminen olisi ollut hänestä huvittavaakin, kenties höpsöä. Käytöstapoja, hän saattoi kuulla Sahin närkästyneen kommentin mielessään. ”Mmmhhh”, sarvipää pohti kysymystä ääneen, koko ajan itsekseen virnistäen. Hän siristi silmiään, kuin miettisi kovinkin huolellisesti vastausta. ”Voi taivas, en edes muista!” Ikhan joutui lopulta toteamaan. Hän naurahti hieman epäuskoisesti, sillä kuka oikein unohti, missä oli syntynyt? Sorkkajalka toisti ajatuksensa vielä ääneenkin. Vastaus tuntui olevan aivan kielen päällä, mutta jostain syystä poika ei saanut sitä millään päähänsä.
”Olen elänyt koko elämäni liikkeessä”, hän selitti unohdustaan. ”Karavaaniyhteisö, tiedäthän, telttoja, kärryjä, emme ikinä pitkään missään.” Vaaleatukkainen hengähti muistellessaan lapsuuttaan. Hän ei osannut kuvitellakkaan elämää aloillaan. ”Onko majatalo aina ollut sinut kotisi?” hän kysyi vuorostaan.
|
|
|
Post by sinjanko on Nov 15, 2015 19:32:08 GMT 3
Erien Syyslehti
Erien käveli eteenpäin tunnelissa, kuunnellen kuinka äänet kaikuivat luolan seinistä. Välillä hän oli kuulevinaan kuin joku hymisisi jotain, mutta ajatteli kuulevansa vain omiaan. Kalliosta kaikui aika tasaisin väliajoin kulkusen kilinää, joka lähti Ikhanin kävellessä. Lopulta hyminä muuttui hyräilemiseksi, ja Erien kuunteli aika pirteää hyräilyä. Ikhanin hyräily rauhoitti hieman Erieniä, mutta Erien keskeytti Ikhanin kysymyksellään.
Erien katsoi Ikhania, joka vastasi naurahtaen hänen voivan kysyä mitä vain. Hetkeksi Erien käänsi katseensa takaisin kulkusuuntaan, jottei vain kävelisi päin kalliota. Kuitenkin kun hän kuuli Ikhanin alkavan puhua, käänsi hän katseensa lajitoveriinsa. Hänen kasvoille ilmestyi hieman huvittunut hymy, kun Ikhan myönsi ettei muista missä oli syntynyt, voivotellen sitten kuinka joku voisi mukamas unohtaa missä oli syntynyt.
Erien nyökkäsi Ikhanille, kun Ikhan sanoi eläneensä koko elämänsä liikkeessä kanavaanariyhteisössä. "Kyllä. Majatalo on ollut sukuni omaisuutta jo siitä lähtien kun se rakennettiin. Aluksi se periytyi vanhimmalle pojalle, mutta kun erääseen sukupolveen syntyi ainoastaan tyttöjä, muutettiin kyseistä perinnettä, joten nykyään lapsista vanhin perii majatalon." Erien vastasi Ikhanin kysymykseen, jossa hän kysyi oliko majatalo ollut Erienin koti aina.
|
|
|
Post by Ghaldun on Nov 24, 2015 19:54:36 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Mirtauri kuunteli mielenkiinnolla lajitoverinsa kertomaa. Koko ajatus siitä, että suku oli asunut samassa paikassa jo ammoisista ajoista oli hänelle niin vieras. Toki hän oli kuullut jotain asiaan liittyen Sahilta, kuinka Trúgonin suku oli jo useita sukupolvia kartuttanut omaisuuttaan ja suurentanut tilojaan pääkaupungissa. Ymmärrettävästä syystä haltia ei kuitenkaan avautunut menneisyydestään ja perheestään mielellään. Tavallisesti miehestä tuli hyvin vaitelias, jos kuuli edes mainittavan orjuudesta. Toki Ikhanillakin oli sukunsa ja perntönsä, asioita, jotka olivat kulkeneet isältä pojalle, ja niin edespäin. Hän hymähtikin vilkaistessaan tytölle lainaamaansa takkia; se oli kuulunut aiemmin hänen isälleen. Mutta tuntui rankalta, että jonkun syntyperä ja perhe sitoisi jonkun aloilleen, kahlitsisi tiettyyn paikkaan vain siksi, että talon johtaminen kuului nuoremmalle sukupolvelle perintönä.
Sarvipää pudisteli päätään mietteliäänä, mutta ajatuksensa keskeytyi puolitiehen, kun hänen silmiinsä osui tunnelista erkaneva käytävä. Innostuksensa jälleen noustessa nuorukainen otti muutaman rivakamman askeleen, ja varmistettuaan Erienin löytävän jalansijansa rinnalleen, hän siirsi kättänsä ja osoitti valoa toiseen käytävään. Oli vaikea nähdä kovin kauas, mutta näytti, että tunneli olisi alkupäästään kapeampi, mutta levenisi myöhemmin kunnolla. Mutta mikä herätti hänen mielenkiintonsa oli, että käytävä vietti vahvasti alaspäin.
Hän kääntyi takaisin Erienin puoleen. ”Mitä tehdään?” hän kysyi, mutta pilke silmäkulmassaan vahvisti kyllä, kumpaa reittiä hän haluaisi seurata.
|
|
|
Post by sinjanko on Dec 9, 2015 16:38:25 GMT 3
Erien Syyslehti
Erien hämmästyi hieman, kun Ikhan otti pari juoksuaskelta. Hän käveli nopeasti Ikhanin vierelle, ja pysähtyi katsomaan erkanevaa tunnelia jota kohti Ikhan siirsi kämmenellään olevan liekin. Hän katsoi tunnelia hieman epävarmana, miettien minne se mahtaisi johtaa.
Erien käänsi katseensa kohti Ikhania, joka kysyi kumpaa tunnelia he jatkaisivat. Hän vilkaisi nopeasti erkanevaa tunnelia ja tunnelia jota pitkin he kävelivät, kunnes hän siirsi katseensa takaisin lajitoveriinsa. Erien oli ehdottamassa että toinen heistä lähtisi kävelemään erkanevaa tunnelia pitkin ja toinen taas eteenpäin johtavaa tunnelia pitkin, kunnes tajusi ettei se olisi ollenkaan hyvä idea. Niin he toki voisivat tutkia tunneleita paremmin, mutta ongelmana oli että Ikhanilla oli ainoa valonlähde. Jos he lähtisivät kävelemään eri suuntiin, olisi myös mahdollista että jompi kumpi heistä voisi loukkaantua tai eksyä.
"No, mennään tätä tunnelia pitkin." Erien vastasi lopulta, ja lähti kävelemään vahvasti alaspäin johtavaa tunnelia pitkin. Aluksi tunneli oli aika kapea, mutta lopulta se leveni tarpeeksi, jotta kaksi mirtauria voisi kävellä vierekkäin. Erien väistyi, jotta Ikhan pääsisi kävelemään hänen vierelleen näyttämään valoa kämmenellään palavasta liekistä.
|
|
|
Post by Ghaldun on Dec 17, 2015 18:17:44 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Sarvipää ei hukannut aikaa lähtiessään seuraamaan Erieniä tunneliin. Sen verran hän joutui kuitenkin malttamaan, että antoi tytön kävellä rauhassa edellään hengittämättä tämän niskaan -tai mitä nyt vähän hönki innostuneena. Käytävä leveni onneksi ennen kuin Ikhanin kärsivällisyys koki liian kovaa kolausta, ja nuorukainen kiri lajitoverinsa rinnalle.
Tuli hänen kämmenellään räsähti hiljaa, ah, mikä muistuttikin häntä! Suustaan karkasi ääni, joka kertoi hänen oivaltaneen jotakin, ja sorkkajalka viittoilikin kädellään epämääräisesti kohti Erieniä. Kätensä hoputtava liike viestitti onneksi ”anna” sen verran selkeästi, ja hihkaistuaan yksittäisen sanan ”helmi” sen seuraksi, sai vaaleatukainen viestinsä perille. Helmi löysi tiensä hänen käteensä, ja sen sytytettyään etsi mirtauri sille jälleen sopivan kolon kallionpinnasta. Hän pohti hetken, olisiko se pitänyt viedä lähemmäs tunnelin haaraa, mutta päätteli, että edellisen liekin kajo olisi nähtävissä aiemmassa käytävässä, joten tämä paikka sai riittää. Saman tien saatuaan puuhelmen kallionrakoon, tärähti kallio sorkkiensa alla, saaden helmen vierähtämään ja poukkoilemaan pitkin tunnelin pohjaa. Ikhan otti vaistomaisesti tukea seinästä molemmin käsin, keskittymisensä elementtiinsä hetkeksi herpaantuen. Liekki kädellään kuoli sihahtaen, jättäen kaksikon pimeyteen.
Ainoa valonlähde oli kauemmas vierinyt helmi, mutta sen valossa hän saattoi hädintuksin erottaa vieressään seisovaa mirtauria.
Tällä kertaa jyrähdystä saatteli matala, jylisevä ääni. Se kumahteli ja kaikui kallionseinistä, vääristäen ääntä. Ikhanin silmät pyöristyivät hämmästyksestä, niin aavistuksen pelokkaasta kuin innostuneesta. Ääni, karjahdus kenties, kesti hetken, ennen kuin kaiku lakkasi. Vasta hiljaisuuden jälleen langetessa nuorukainen havahtui.
”Ah! Ei hätää!” hän huikkasi, kutsuen jälleen magiaansa. Kirkas valo oli pimeyden jälkeen hetkenajan lähes häikäisevä sen syttyessä jälleen kämmenelleen. Vapaan kätensä Ikhan laski rohkaisevasti Erienin käsivarrelle. Moni kääntyisi tässä vaiheessa kannoillaan, mutta sarvipään silmissä paloi innokas liekki. Jos hän tunsi jotain huonoa omatuntoa Erienin raahaamisesta mukaansa hankaluuksiin, oli ääni hänen päässään niin hiljainen, ettei poika siitä välittänyt. ”Joko me lähestymme jotakin, tai jokin lähestyy meitä”, Ikhan lähes kuiskasi mietteensä. Jokin suuri, sillä se jokin sai kallion värähelemään voimallaan.
Mirtauri irrotti otteensa ja käveli vähän matkan päähän kierineen puuhelmen luokse, etsien sille sitten uuden paikan seinämästä.
|
|
|
Post by sinjanko on Jan 13, 2016 20:10:09 GMT 3
Erien Syyslehti
Erien katsoi Ikhania, joka käveli tunnelin laajentuessa hänen vierelleen. Ikhanin suusta pääsi jälleen oivalluksen ääni, jonka jälkeen Ikhan alkoikin viittoa Erieniä kohti. Erien ei kuitenkaan tajunnut mitä hänen lajitovrinsa yritti selittää, ennen kuin Ikhan hihkaisi sanan "helmi". Se sai Erien nyökkäämään ymmärryksen merkiksi ja kaivamaan Ikhanilta lainaamansa takin taskusta puisen helmen, laskien sen sitten Ikhanin kämmenelle. Ei kauaa kestänytkään, kunnes puinen helmi paloi valaisten tunnelia toisen liekin seurana.
Erien katsoi kuinka Ikhan etsi kalliosta sopivan koloa palavalle helmelle, joka ei kuitenkaan suostunut pysymään paikallaan kauaa. Erien otti maan järistessä kallion seinämästä nopeasti tukea. Maanjäristystä saatteli tällä kertaa kuitenkin matala ja jylisevä ääni, joka sai hänet kananlihalle. Ääni kuulosti jonkinlaisen olennon ääneltä, mutta hän ei ollut varma minkä olennon. Ei hätää, ei siellä mitään olentoa ole, kuvittelet vain, hän yritti rauhoitella itseään mielessään.
Juuri kun Erien oli saanut edes jotenkin toivuttua äänen aiheuttamasta pelosta, tajusi hän että ainoa valonlähde oli kauemmaksi vierinyt puuhelmi. Palava puuhelmi ei paljoa valaissut, joten hän pystyi hädin tuskin edes näkemään lähellään seisovaa Ikhania. Lähes parin silmänräpäyksen jälkeen Ikhan kuitenkin alkoi puhua ja liekki ilmestyi taas Ikhanin kämmenelle valaisemaan tunnelia. Ikhan laski vapaan kätensä Erienin kädelle, joka sai Erienin rauhoittumaan hieman enemmän. Hetken aikaa Erien vain yritti hengitää mahdollisimman rauhallisesti sisään ja ulos, kunnes lopulta hän nyökkäsi Ikhanille merkiksi siitä että hänellä oli kaikki hyvin. Kun Ikhan oli saanut etsittyä palavalle puuhelmelle uuden paikan, alkoi Erien ottaa varovasti askeleita eteenpäin jatkaakseen matkaa.
|
|
|
Post by Ghaldun on Jan 19, 2016 16:59:54 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Voitonriemuinen hymy nousi vaaleatukkaisen suupieliin hänen kuullessaan Erienin askelien lähestyvän perääntymisen sijaan. Tyttö oli siis valmis jatkamaan matkaa, vaikkakin paljon varovaisemmin ja varautuneemmin kuin Ikhan. Mutta olihan tämä Erienin ensimmäisiä seikkailuja! Mirtauria sopi kehua hänen rohkeudestaan, riippumatta siitä, oli tyttö sitten käynyt kyseisessä luolastossa aiemmin tai ei. Ja arvoituksellisesta jyrähtelystä päätellen oli Erienin ensiseikkailusta tulossa kenties jännittävä. Mutta kenestäpä pimeät, jylisevät tunnelit eivät olleet jännittäviä?
Käytävä vietti jälleen alaspäin. Tunneli oli riittävän leveä, jotta mirtaurit saattoivat kävellä rinnakkain. Muutamassa kohtaa kallionseinästä nousi hieman terävämpi kivinen uloke, jonka väistääkseen kaksikko joutui hidastamana tahtiaan hieman. Tunnelin pohjalla oli toisinaan pieniä irtokiviä, mutta sen verran sorkkajalka malttoi tutkia ympäristöään, että saattoi havaita, ettei missään näkynyt suurempia sortumia tai halkeamia. Mielessään hän totesi, etteivät he olisi vaarassa jäädä kiviryöpyn alle ainakaan aivan heti.
Hämärässä matkanteko ei ollut aivan niin nopeaa, kuin Ikhan olisi halunnut, mutta ajantajunsa oli muutenkin vähän sekaisin kivisten seinien lomassa. Joka tapauksessa, tuntui, kuin he olisivat kävelleet pienen iäisyyden -Ikhan oli kärsimätön-, kunnes kauempana näkyi jotain. Tunneli näytti haarautuvan edessäpäin, mutta päästyään lähemmäs kohotti sarvipää vaikuttuneena kulmiaan. Heidän kävelevänsä käytävä liittyi suurempaan tunneliin, lähes kolme kertaa leveämpään ja kaksiverroin korkeampaan sellaiseen. Aivan avaraksi sitä ei voinut sanoa, mutta sen verran tilava se oli, että Ikhanin kämmeneltä valaiseva liekki tuntui hukkuvan ympäröivään pimeyteen.
Molempiin suuntiin katottaessa näky käytävän kaartuvan, mutta tässä valossa ei saattanut nähdä kovin pitkälle muutenkaan. Ikhan käveli lähemmäs kallionseinää ja tunnusteli sen pintaa kädellään, yrittäen tähyillä ylöspäin kohti tunnelin kattoa. Seinämä oli lähes yhtä rosoinen kuin aiemminkin, vailla selkeää kättenjälkeä, mutta jokin tunnellissa aiheutti Ikhanissa tunteen, kuin se ei olisi täysin luonnon muovaama luolasto. Nyt maa ei järissyt heidän ympärillään, mutta vasemmalta pitkin tunnelia kantautui jälleen sama, jylhä ääni. Nyt sen saattoi erottaa olevan kuin murahdus, aiempaa voimaltaan hiljaisempi, mutta paljon lähempänä. Äkkisältään näytti aivan siltä, kuin tunnelin päässä olisi mutkan takana pilkahtanut lämmin valo, mutta nuorukainen ei tiennyt, oliko nähnyt oikein.
|
|
|
Post by sinjanko on Jan 24, 2016 18:44:09 GMT 3
Erien Syyslehti
Erieniä kadutti ettei hän ollut ottanut jousipysyyä mukaansa. Jos tuon jyrähtelyn tosiaan aiheutti joku olento, hyvin mahdollisesti jopa vihamielinen olento, olisi hän jousipyssyn ja nuolten kanssa pystynyt suojelemaan itseään paremmin. Toisaalta, Ikhanhan hänet oli tänne raahannut keskellä työpäivää, ilman että Erien oli siihen osannut varautua. Hän ei kuitenkaan aikonut syyttää asiasta Ikhania, tuskimpa Ikhan oli myöskään osannut arvata että tunneleissa olisi joku muu.
Erien vilkuili välillä aina kohti maata, ihan vain varmistaakseen ettei hänen sorkkansa kompastuisi tai jäisi jumiin johonkin. Oli täysin mahdollista, että tunnelin lattiassa olisi halkeamia, eikä hän halunnut saada jalkaansa jumiin sen tapaiseen uudestaan. Hän ei nähyt kyllä halkeamia lattiassa, joten hetkeksi hän uskalsi kääntää päänsä pois menosuunnasta ja katsoa suuntaan mistä hän ja Ikhan olivat tulleet. Hän näki vielä palavan helmen aiheuttaman valon, mutta se alkoi jäädä vähitellen yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Hän käänsi katseensa takaisin menosuuntaan huomatakseen melkein kävellevänsä erästä kallion seinämästä törröttävää terävää kiveä päin. Hän hidasti askeleitaan väistääkseen sen ja muutaman samanlaisen lyhyen matkan päässä, mutta niiden jälkeen matka jatkui normaalisti.
Pienen ikuisuuden jälkeen tunneli näytti haarautuvan, mutta Erienin ja Ikhanin päästyä sinne, tunneli liittyi toiseen tunneliin, paljon leveämpään ja korkeampaan sellaiseen. Erien otti pari askelta eteenpäin pienemmän tunnelin suuaukosta, kunnes pysähtyi katsomaan ympärilleen. Ikhanin kämmenellä lepattava liekki oli liian pieni valaistakseen oikealle ja vasemmalle kaartuvia tunneleita täydelliseti, mutta tunneli jatkui molempiin suuntiin.
Erien kääntyi katsomaan Ikhania, joka oli kävellyt tunnustelemaan kallion seinää. Erien oli kysymässä kumpaa tunnelia he jatkaisivat, mutta jonkun toisen ääni keskeytti hänet. Vasemmanpuoleisesta tunnelista kuului tuttu murahdus hiljeisempana mutta myös lähempänä kuin aijempina kertoina. Erien otti hieman peloissaan pari askelta kauemmaksi vasemmasta tunnelista, pitäen katseensa edelleen silti siinä. Kauaa hän ei kuitenkaan vasempaa tunnelia tuijottanut, vaan poimi maasta nopeasti pienen irtokiven. Varovasti hän käveli lähemmäksi tunnelia, ja kinastellen mielessään itsensä kanssa siitä pitäisikö hänen heittää kivi tuonne tunneliin vai ei. Lopulta hän kuitenkin päätyi heittämään kiven varovasti pimeyteen, kunnes hän alkoi puhua. "Anteeksi, mutta onko siellä tunnelissa joku?" Hän esitti kysymyksen jokseenkin pelokkaalla äänellä.
|
|
|
Post by Ghaldun on Feb 13, 2016 19:28:38 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Tummien sorkkien asekeleet pysähtyivät Ikhanin jäädessä katsomaan, mitä Erien touhusi. Hän oli siirtänyt katseensa edessä häämöttävästä tunnelista tyttöön huomatessaan lajitoverinsa perääntyvän jyrinän suunnasta. Nyt punatukkainen mirtauri kumartui nappaamaan maasta kiven, mikä ehti ihmetyttää nuorukaista hetken, ennen kuin Erien viskasi sen kohti kaartuvaa tunnelia.
Sarvipää hymyili. Jos hän olisi yksin, olisi hän varmaan rynnistänyt jo eteenpäin. Mutta siinä missä Ikhan oli huolimaton, kenties ajattelematon, oli Erien varovainen. Kysymyksestään kuuli jännistyksestä kielivän värinän, mutta ei tyttö pelkuri ollut. Päinvastoin, Ikhanin mielestä punatukkainen oli rohkea, olihan hän tullut tänne asti. Mirtaurineidin hentoon kysymykseen ei kuulunut vastausta. Sorkkajalka odotti hetken lähes hengittämättä, mutta ei kuullut mitään. Sen sijaan ilmassa saattoi aistia jotain. Mitä, Ikhan ei osannut sanoa, mutta ilmapiiri tunnelissa tuntui vaihtuvan. Aiemmin nuorukainen ei osannut lainkaan sanoa, mikä jyrinän aiheutti, mutta nyt hän olisi voinut vannoa, että se oli peräisin jostan elävästä. Kuin joku tai jokin olisi nyt äkisti läsnä.
Huomamattaan Ikhan asteli lähemmäs lajitoveriaan.
Pian kallionseinämissä kaikui jälleen matala, jylisevä murina. Tällä kertaa mirtauri oli varma näkemästään. Tunnelin päässä kajahti valoa. Vaaleatukkainen räpytti silmiään yllättyneenä tajutessaan otain muutakin; ilma tunnelissa tuntui paljon kuivemmalta kuin aiemmin. Märissä vaatteissa sitä oli vaikea sanoa, mutta ilma oli myös aavistuksen lämpimämpi. Hmm.
Jos jokin olisi halunnut hyökätä heidän kimppuunsa, olisi se tehnyt sen jo, teki Ikhan nopean johtopäätöksen mielessään. Jos he aistivat sen, mikä ikinä se sitten olikin, aistisi se myös heidät. Ja tässä he yhä seisoivat, vailla vahinkoa. Kuinka aukoton logiikka.
|
|
|
Post by sinjanko on Feb 13, 2016 20:06:59 GMT 3
Erien Syyslehti
Erien ei saanut kysymykseensä minkäänlaista vastausta. Ei puhetta, murahdusta, taikka minkäänlaista ääntä. Ehkä se joku tuolle tunnelissa olisi jo paennut, mutta Erien oli varma että siitä olisi lähtenyt edes jonkinlainen ääni silloin.
Erien vilkaisi viereensä kävellyttä Ikhania, pohtien kannattaisiko hänen ehdottaa että he kääntyisivät takaisin. Jos he kuitenkin käätyisivät takaisin, häntä jäisi varmasti häiritsemään tietämättömyys siitä kuka tuolla tunnelissa olisi. Se, että hän päätyisi ottamaan selvää siitä kuka tuolla pimeässä tunnelissa oli, saattaisi myös olla hänen viimeinen tekonsa. Hetken aikaa hän pohti kyseistä asiaa, kunnes meinasi ottaa askeleen eteenpäin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti laskea sorkkaansa maahan, kuului matala ja jylisevä murina uudestaan. Nyt jopa tunnelin päässä näkyi hetkellisesti valoa, mutta se katosi hyvin nopeasti. Erien pysähtyi nopeasti miettimään asiaa uudestaan, mutta olento pimeyksissä ei vaikuttanut uhkaavalta. Hän ja Ikhan olisivat varmasti jo kuolleet jos kyseinen olento olisikin agresiivinen. Niinpä hän jatkoi kävelemistä pimeää tunnelia ja siellä olevaa olentoa kohti varovasti. Kauhean pitkälle hän ei kuitenkaan kävellyt, vaan hän pysähtyi katsomaan taakseen jäänyttä Ikhania. Hän ei halunnut nimittäin jatkaa matkaa jos Ikhan ei olisi näyttämässä valoa.
|
|
|
Post by Ghaldun on Feb 15, 2016 20:50:52 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Mirtauri seurasi Erieniä peremmälle tunneliin. Vaikka käytävä olikin leveä ja kaksikko mahtuisi kävelemään väljemmin, otti nuorukainen paikkansa lajitoverinsa viereltä, kuten aiemminkin. Hän piti kättään sen verran koholla kuin oli tarvis, jotta molemmat näkisivät, mihin astuivat. Asento rasitti hänen kättään pidemmän päälle, mutta parempi senkin, kuin kompurointi pilkkopimeässä. Tunnelin kaarre oli näyttänyt loivemmalta, mutta heidän päästessään pidemmälle se kaartui jyrkästi vasemmalle. Mitä edemmäs kaksikko pääse, sen innostuneempi Ikhan oli. Vähän jännittynytkin, sillä sorkkajalka ei tiennyt lainkaan, mikä heitä odotti. Kylmä värähdys kulki hänen selkäpiitään pitkin ja nostatti karvansa hetkeksi pystyyn, mutta huulillaan oli innokas virne.
Kallion seinämissä kuului rahiseva ääni, jonka Ikhan luuli ensin olevan tuuli. Saarvipää kurtisti kulmiaan yllätyneenä. Oliko jossakin uloskäynti? Se selittäisi näkyneen valonpilkahduksen. Mutta heikko ääni voimistui, ja hetken sitä kuunneltuaan huomasi mirtauri siinä olevan tasaisen rytmin. Poika melkein kompastui omiin sorkkiinsa. Hengitystä! Mirtauri ei antanut pienen kompuroinnin hidastaa itseään, vaan tuijotti tiiviisti edessä olevaan pimeyteen. Joko kiviset seinämät saivat äänen kaikumaan ja voimistumaan kummallisesti, tai sitten kyseisen äänen pitävä olento hengitti hyvin kuuluvasti. Ja noin kuuluva hengitys lähti vain isoista olennoista. Mirtauri lähes naurahti voitonriemuisesti. Ehkäpä hänen aiemmat mietteensä jättiläisistä eivät olleetkaan niin kaukaa haettuja!
Liekistä hohkavassa kajossa välähti edempänä jotain, mikä kiinnitti mirtaurin huomion. Suuri oksa? Pimeässä Ikhan ei saanut siitä selvää. Vasta päästyään lähemmäs poika koukisti raajojaan ja kyyristyi sen luokse. Tunnelin pohjalla lepäsi jokin tumma ja kiiltävä, pitkulainen asia. Se näytti paksulta oksalta, mutta hyvin kummalliselta sellaiselta. Ja oksat eivät kiiltäneet noin. Sormet kurottautuivat koskettamaan sen pintaa. Esine oli ainakin hänen pituisensa, jollei enemmän.
Ikhan tökki kovaa pintaa hämillään. ”Mikähän se on?” hän kysyi ääneen, antaen katseensa kiertää esineessä. Se taipui kolmesta kohtaa, vähän kuin- Hoikat sormet pysähtyivät äkkiä. Vähän kuin niveliä. Ja ohuempi pää näytti loppuvan suureen kynteen. Vaaleatukkainen naurahti hermostuneena. ”Näyttää vähän jalalta”, hän totesi. Suurelta hyönteisen jalalta.
|
|