Erethia - Uusi maa

[Chume]

Bralhon:

Merituuli puhalsi suolaista tuoksua kaupunkiin. Aallot iskivät laiskoina laituriin auringon kimaltaessa niiden lailta. Päivä oli jo yli puolen, mutta ei paljoa. Laivat keikkuivat laitureilla väen kantaessa tavaraa niihin ja niistä pois puun kopistessa askeleiden alla, ja jostain kuului kalketta ja yläpuolella, vasten kirkkaansinistä taivasta, liitelivät lokit kirkuen.
Yksi laiva lipui hitaasti kohti omaa laituriaan, ja pian köyden lensivät kannelta alas, ja ne riennettiin sitomaan kiinni. Laskusilta laskettiin alas, ja pian ihmiset kävelivät laatikot olillaan alas kaupunkiin, jossa suurin osa oli ensimmäistä kertaa. Muutamat taluttivat hevosia, jotka oltiin tuotu tänne myytäväksi. Kaikki eivät tulleet kiltisti, pari tempoili epävarmana askelistaan ja uusista hajuista ja äänistä. Muutama satamassa katseli uteliaana ihmisten virtaa ja hevosia, muutaman huomio taas kiinnittyi korkeammalle kohoavaan kotkaan, jonka näköistä he eivät ennen olleet nähneet. Sen höyhenpeite oli väriltään sininen, ja sen nokka ja jalat erottuivat punaisina. Se kierteli hetken aikaa sataman yläpuolella katsellen alapuolelleen tarkkaavaisesti. Sitten se lähti laskeutumaan ja asettui juuri laskusillalla kulkevan miehen olalle, johon se tuntui vain juuri ja juuri sopivan.
Bralhon katseli ympärilleen uteliaana. Hän oli kaivannut maata jalkojensa alle, sillä viime viikot eivät olleet olleet aivan tasaisimmasta päästä. Ensimmäiset kaksi viikoa matka Agarista saarelle oli sujunut jokseenkin rauhallisesti, eikä kenelläkään ollut ollut valittamista. Sitten asiat olivat ottaneet suunnakseen sen huonomman, ja he olivat joutuneet myrskyyn. Vaikka kapteeni oli vakuutellut, että he selviäisivät kyllä, Bralhon oli nähnyt tämän silmissä jotakin, jonka saattoi tulkita valheentapaiseksi: mies ei ollut varma alkuunkaan. Yli viikon kestäneen myrskyn jälkeen he olivat päässeet tyvenelle vedelle, ja viikon rauhallisen seilaamisen jälkeen he olivat viimeinkin päässeet perille. Nyt mies talutti hevostaan alas laskusiltaa pitkin, ja laiturilla hän käveli sen verran, ettei ollut muiden tiellä. Sitten hän pysähtyi katselemaan maisemaa tarkemmin. Satamaa koristivat tynnyrit ja laatikot. Niiden päällä seisoskelevat lokit katselivat pää kallellaan ja omalla kielellään ihmetellen väen menoa ja meininkiä. Samalla tavalla tarkkaillen ihmetteli L'léanahin suvun perillinenkin. Hän huomasi nopeasti, että maa oli erilainen kuin Agar arkkitehtuuriaan myöten. Olihan hän osannut sitä odottaa, hän oli kuitenkin kuullut maasta, mutta kaikesta huolimatta omat mielikuvat olivat eri asia kuin todellisuus. Väkikin oli kirjavampaa kuin kotopuolessa. Mies tiesi, että hänen isänsä olisi katsonut useimpia nenänvarttaan pitin pitäen itseään parempana. Bralhon näytti toki itsekin ylpeältä ja ehkä hiukan yleenkatseelliseltakin siinä seistessään, mutta sisimmissään hän kuitenkin osasi arvostaa näkemäänsä. Agarissa näki vain ihmisiä, ja joskus harvoin haltioita, mutta täällä oli paljon enemmän.
Bralhon katsoi Yusilia, joka tämäkin katseli kaupungin vilinää. Tämän silmissä näkyi kuitenkin tunnistamista. "Olet ollut täällä ennenkin", hän enemmän totesi kuin kysyi.
'Niin', kuului vastaus. Bralhon ei häirinnyt kumppaniaan sen enempää, vaan lähti liikkeelle. Hän halusi aivan ensimmäisenä etsiä itselleen majatalon, hyvän sellaisen. Hän ei haluaisi nukkua missään kirppulassa, sillä hän uskoi niitä löytyvän täältäkin. Hän väisti täpärästi juoksevan haltian, joka oli kuka tiesi millä ja kenen asioilla. Bralhonia ei oikeastaan edes kiinnostanut. Jos hän olisi halunnut tietää jokaisten tulemisista ja menemisistä, hän ei olisi koskaan päässyt mihinkään.
'Vieraiden kanssa jutustelu kuitenkin avaa uusia maailmoja, ja lisäksi voit saada kaipaamaasi tietoa', Yusil sanoi äänellä, jonka ainoastaan Bralhon saattoi kuulla.
"En tiedä teistä kotkista, mutta ihmisille ei ole luontevaa jututtaa jokaista vastaantulijaa. Teillä linnuilla tosin ei taida olla parempaa tekemistä." Yusil katsahti mieheen terävästi ja kohosi siivilleen. "En tarkoittanut loukata!" hän huusi kotkan perään, mutta turhaan. Se nousi ylemmäs kadoten pian näkyvistä. Bralhon hymähti. Hän tiesi, ettei se ollut ottanut nokkiinsa. Yusil vain saattoi toisinaan lehahtaa lentoon mitään sanomatta ja palata kun sille tuntui.
Bralhon pysäytti hevosensa ja kipusi satulaan. Olisi mukavampaa tarkkailla ympäristöä korkeammalta kuin muiden tasalta. Hän sitä paitsi piti ratsastamisesta, ja hän halusi käyttää tilaisuutta hyväkseen. Shreo kulki kuitenkin nopeammin kuin mitä hän olisi jalan päässyt etenemään, ja lisäksi muut väistäisivät todennäköisemmin. Mies panoi kantapäänsä ratsun kylkiin, ja se kulki reipasta käyntiä sataman myötäisesti. Muutama loi uteliaan katseen kaksikkoon, eittämättä molemmat näyttivät sille, kun olisivat ulkopuolisia, toisesta maasta. Isoäiti oli kertonut, että tälle saarelle harvemmin eksyi ulkomaalaisia, koska sinne oli hankala päästä. Sen mies oli edeltävinä viikkoina päässyt todistamaan.
Jonkin ajan päästä, kun Bralhon oli jo ratsastanut pois veden ääreltä kohti keskustaa, mies näki edessä päin valkoisen majatalon, jonka koristeellisessa kyltissä luki 'Hiljaisen tuulen majatalo'. Bralhon kohautti olkiaan: nimi ei ollut hänestä kovin luova, eikä oikeastaan hänen mieleensäkään, mutta rakennus itsessään näytti vallan hyvältä. Huolimatta siitä, että kaupunki oli niinkin eloisa ja täyteenrakennettu kuin se oli, majatalon ympärillä oli tilaa, eikä se itsessään näyttänyt niin pieneltä kuin muut hänen siihen asti täällä näkemänsä. Sen seinät olivat valkoiset, niitä pitkin kiipesivät muratit, ja majatalon vieressä, hiukan erillään, oli tallirakennus. Sieltä kiiruhti jo tallipoika Bralhonin luokse. Mies arveli viivytelleensä juuri niin pitkään kuin monet viivyttelevät tehdessään päätöksen jäädä. Hän uskoi, ettei tähän hätään löytäisi parempaa, ja laskeutui alas. Hän ojensi hevosen ohjat haltiapojalle, joka otti ne viipyilemättä vastaan. Bralhon otti tärkeimmät matkatavaransa, joita ei ollut paljoa, mukaansa ja astui sisään majataloon. Hän kohtasi naisen, jonka oletti majatalon omistajaksi tai tämän vaimoksi. Tai tyttäreksi, sikäli kun hän tiesi. Haltiat elivät pitkään, tuskin olisi aivan tavatonta, että perhe yhdessä pitäisi yllä majataloa.
Nainen kumarsi aivan pienesti, ja siten varmisti Bralhonin siitä, että tämä oli ainakin henkilökuntaa. "Haluatteko huoneen?"
"Jos tilaa on, niin mielelläni", hän vastasi quenyaksi, vaikka hänelle oli puhuttu yleiskielellä.
Haltia katsoi miestä kulmat hiukan koholla. Bralhon tiesi, että hänellä oli ulkomaalainen korostus niin haltia- kuin yleinkielessäkin, mutta se ei ollut voimakas, sillä hän keskusteli niillä usein isoäitinsä kanssa. "Kyllä meiltä löytyy vapaita huoneita. Onko teillä toivetta sijainnin tai koon suhteen?"
Bralhon mietti hetken. "Olisi mukavaa, jos minun ei tarvitsisi katsella naapuritalojen asukkaiden puuhia ikkunasta. Koon suhteen minulla ei ole juuri toiveita, kunhan ei kuitenkaan ole pilttuun kokoinen."
Naishaltia nyökkäsi. "Ymmärrän. Kuinka kauan aiotte viipyä?"
"En ole varma. Käykö, että maksan aina aamulla, jos päätän pysyä täällä vielä seuraavankin yön?"
"Se sopii mainiosti." Bralhon maksoi ensimmäisen yönsä ja samalla ateriasta, joka illemmalla tarjoiltaisiin. Sitten nainen tarjoutui näyttämään miehelle tämän huoneen. He kipusivat tummia puuportaita ylös kerroksen verran ja käytävän päähän. Nainen avasi oven vasemmalla. Bralhon vilkaisi sisään ja nyökkäsi tyytyväisenä, jolloin hän sai huoneen avaimen itselleen. Hän meni sisään ja sulki oven perässään. Huone oli mukavan avara, isompi kuin mitä hän oli odottanut saavansa. Länteen antavan suurehkon, vaaleiden verhojen kehystämän ikkunan edessä oli kirjoituspöytä sekä tuoli. Oikealla oli siististi pedattu sänky ja vasemmalla piironki peileineen kaikkineen. Bralhon laski kantamuksensa lattialle ja päätti sitten lähteä kaupungille: hän oli luvannut lähettää sisaruksilleen jotakin laivan mukana, ja vaikka kapteeni oli sanonut, että he odottaisivat satamassa viikon, aikaa saattoi olla vähemmän. Merimiehistä oli paha lähteä sanomaan.
Bralhon avasi oven, ja sen takaa paljastui tallipoika käsi koholla valmiina koputtamaan. "Loput tavaranne", tämä sanoi ja ojensi ne miehelle. Kiitokseksi hän sai pari kolikkoa omaan käyttöönsä.

Torilla kävi kuhina siinä missä satamassakin. Bralhon katseli, mitä eri kojuilla oli tarjota. Hän halusi antaa siskolleen ja veljelleen jotakin, mitä hän uskoi heidän haluavan, ja se osottautui hankalammaksi kuin hän oli olettanut. Eräällä kojulla hän kuitenkin löysi kauniin pronssisen peilin, jonka kehyksissä oli monimutkausia kaiverruksia ja johon oli upotettu pieniä rubiineja. Se lisäksi Bralhon osti kauniin hiuskoristeen, jossa oli perhonen sekä ruusuja. Kauppias vaikutti varsin iloiselta saadessaan maksavan asiakkaan. Pakatessaan lahjoja kääreisiin, jotta ne kestäisivät matkan menemättä rikki, hän rupatteli asiakkaansa kanssa. "Olette selvästi toisaalta. Sen kuulee ja näkee, ei pelkästään kasvoista. Vaakuna liivissäsi on vieras. Tuletko kaukaakin?"
Bralhon ei välittänyt miehen tuttavallisestä sävystä. Hänelle oli yleisesti ottaen saman tekevää, teititeltiinkö vai ei, kunhan häntä ei loukattu. "Tulen kaukaa pohjoiselta mantereelta, maasta nimeltä Agar. Vaakuna on sukuni, isäni on maani kuninkaan virkamiehiä."
Hetken aikaa myyjä näytti sille kuin olisi aikonut pahoitella, ettei ollut puhunut kohteliaammin, mutta Bralhon ehti heilauttaa kättään. "En aio hyötyä isäni asemasta sen enempää kuin mitä minulla on tapana. Puhu kuin kenelle tahansa", hän sanoi ja kyseli vielä sitten kaupungista ja maasta yleensä. Mies lähti kojulta viisaampana ja rahapussi kevyempänä.
Seuraavia kojuja hän kierteli melko lailla tuloksetta. Hän ei ollut varma, mitä antaisi pikkuveljelleen, joka mitä todennäköisimmin toivoisi jotakin käytännöllistä. Katseltuaan aikansa hän istahti tiiliaidalle, jonka toisella puolella oli jyrkkä pudotus alla kulkevalle vilkkaalle kadulle. Hän katseli vilinää. Hän ei heti edes huomannut, että Yusil oli lennähtänyt hänen vierelleen. Kun hän huomasi, hän hymyili tälle. "Sinuakin näkee."
'Pidätkö kaupungista?'
"Tähän astisen perusteella? On täällä rauhallisempaa kuin Wenindoressa silloin kun lähdin. Olen kuitenkin ollut täällä vasta vähän aikaa. Kaupunki, tai maa ainakin, näyttänee vielä synkemmätkin puolensa ennemmin tai myöhemmin."
Yusil pysyi vaiti, ja tyytyi sekin katselemaan ohi virtaavia ihmisiä omiin ajatuksiinsa vajoten.

//Ja näin saapui herra maahan nimeltä Gwannathar. Vapaasti saa tulla häiriköimään. :) //

[Chryseis]

Mahogan Syyspiikki

Siili oli eksyksissä. Totaalisen eksyksissä. Danfia, aarnikotkaystävä ja kulkupeli, oli sanonut ettei pienen siilin kannattaisi lähteä yksikseen kaupungille. Danfia oli kuitenkin ollut niin väsynyt, että oli suosiolla jäänyt kaksikon yhteiseen majatalon huoneeseen nukkumaan.
Mahogan kökötti nenä väpättäen kukkaruukun ja seinän välissä ja kiukutteli itselleen, kun ei ollut kuunnellut neuvoja.
Erethia oli kyllä mukava kaupunki, siili piti siitä. Elämää oli, samoin paljon hajuja, värejä, eläväisiä olentoja... ja teitä.
'Nyt... kohta...!' Siili odotti sopivaa taantumaa ihmis- ja olentovirrassa jolloin pääsisi turvallisesta paikasta a paikkaan b. Erään hevosen vetämän kärryn jälkeen sellainen oli tulossa. Niinpä siili hengitti syvään ja pörhisti piikkinsä. Pieneläin viipotti lujaa kadun reunaa ainoaan suuntaan johon pääsi - eteenpäin. Suunnassa 'taaksepäin' oli varmaankin markkinat menossa, ja Mahogan ei viitsinyt piikeillään rei'ittää kaksijalkaisten nahkatossuja ja nelijalkaisten anturoita. Muutenkin ajatus siitä, että joku astuisi hänen päälleen häiritsi siiliä. Se sai nuorukaisen koventamaan kipitystahtiaan ja siristämään silmät keskittyneiksi viiruiksi. Lopulta siili katsoi parahiksi ylittää tien sillä vasemmalla, aidan puolella, oli vähemmän kulkijoita.

Vai vähemmän. Siili oli joutunut väistelemään muuriin nojaavien ja alaspäin katselevien jalkoja. Ilmeisesti tiiliaidan toisella puolella oli se vilkas katu, mikä oli hetkeä aiemmin mainittu 'taaksepäin'. Mahogan alkoi jo hermostua. Tie vei loivasti ylöspäin, ties mihin hän päätyisi jos seuraisi sitä pidempään. Siilin suuntavaisto oli solmussa.
Ei kulunut kauaa, kun siili alkoi suuttua tilanteelleen - pikkuotus kulki piikit pörhössä ja itsekseen kiukkuisesti tuhisten.
'Ens kerralla se höyhenaivo saa yölevätä kunnolla niin ei tartte päivisin nukkuva... Mähän varmaan littaudun vielä täällä, ei tarvii ku yhen astua päälle!'
Mahoganin aikomus oli kysyä joltakulta tietä takaisin sille tietylle majatalolle, mutta kaikilla tuntui olevan kiire. Tai ei kaikilla, mutta siili ei rohtinut keskeyttää tien reunassa suukotellutta nuortaparia.
Lopulta jotain pisti piikikkään silmään. Ei nuorukainen olisi huomannut muurilla istuvaa miestä ellei tämän vieressä olisi nököttänyt komea, räikeä kotka.
Siilin ilma vaihtui yllättyneeksi ja siitä helpottuneemman sorttiseksi päättäväiseksi, hermostuneisuus katosi. Mahogan ei edes yrittäny huutaa vielä tältä etäisyydeltä, matkaahan oli vielä ainakin viisi metriä. Kahden metrin päässä miehestä siili keskittyi Erethian ilmaan ja muodosti siitä yhdellä puhalluksella näkymättömät, iänikuiset portaansa jotka johtivat muurille.

Syyspiikki tupsahti muurille erään haltialapsen osoituksen ja "Katso äiti, tuo siili käveli ilmassa!"-huudahduksen saattelemana. Metsäneläin rykäisi kurkkuaan.
"Anteeksi!" Piikkiselkä taapersi varovasti lähemmäs miestä. Ties vaikka hänen toisella puolellaan oleva kotka olisi siilipaistin tarpeessa - ei Mahogan tietenkään noin monimutkaisesti ajatellut, hän vain seurasi vaistoaan joka yllytti pieneen varovaisuuteen. "Onko teitillä hetki aikaa? Tässä olisi yks pikkumies ihan eksyksissä. Ei oikeen nää mihin pitäisi mennä kun kaikki ovat niin pahuksen pitkiä ja suuria..."

//Jännää pelata pikkueläimellä kaupungissa :'D Sori mahollinen kökköisyys ja kummat mahoganilaiset sanat ja taivutusmuodot :'>

[Chume]

Bralhon:

Yusil huomasi lähestyvän siilin ensiksi. Sen kiinteä katse herätti Bralhonin huomion, ja hän seurasi sitä nähdäkseen piikikkään eläimen lähestyvän. Ilmateitse. Ihmismies kohotti hiukan kulmiaan haltialapsen huudahtaessa taustalla julki sanat, jotka muistuttivat kovasti Bralhonin omia sen hetkisiä ajatuksia. Kun siili puhui, mies ei ehtinyt sen kummempia ajatella, vaan katsoi kotkaa ja sanoi jokaista sanaa painottaen: "Puhuiko se minulle?" Kenties oli hänen onnensa, että se oli lipsahtanut omalla äidinkielellä, siili olisi voinut loukkaantua sanoista. Pohjoisessa eläimillä ei ollut tapana puhua, ja vielä harvemmin ääneen ja ei koskaan ihmisten kieltä. Tai haltioiden, tai muidenkaan kaksijalkaisten. Sininen kotka hänen vierellään oli poikkeus, mutta se oli muutenkin outolintu, kuten sen saattoi ilmaista.
Yusil katsoi Bralhonia pää kallellaan tavalla, joka ilmaisi huvittuneisuutta. 'Kyllä, se puhui sinulle. Hämmästyttääkö se sinua?'
"Lievästi sanottuna", Bralhon mutisi ja kääntyi sitten siilin puoleen. Vaikka hän oli ihmeissään tästä jokseenkin kummallisesta kohtaamisesta, hän päätti, että oli epäkohteliasta jättää toinen huomiotta. "Tuota... eksyksissä, vai?" hän kysyi.
'Niinhän se juuri sanoi', totesi Yusil.
Bralhon vilkaisi kotkaa syrjäsilmällä: se oli retorinen kysymys, tuntui tuo katse sanovan. Huvittunut pilke ei kuitenkaan kadonnut linnun silmistä. Bralhon antoi sen olla ja katsoi jälleen pienempää eläintä. "Mikäli todella olet eksyksissä, en usko voivani juuri olla avuksi", hän sanoi. "En ole paikallisia. Ystäväni tuossa", hän nyökkäsi Yusilin suuntaan, "saattaa tietää paikat minua paremmin. Luulisin."
'En ole ennen oikeastaan käynyt juuri täällä, mutta minulla on siivet selässäni. Voin ehkä löytää sen, mitä etsit.' Yusilin sanat olivat tällä kertaa sekä Bralhonin että uuden tulokkaan kuultavissa. 'Mutta hänelle ei tekisi pahaa hieman liikkua ympäriinsä ja oppia tuntemaan paikkoja', se lisäsi.
Bralhon kohautti olkiaan. "Ehkä niin. Mutta minne oikeastaan haluat päästä", hän kysyi. Hän oli jo lähes unohtanut hetki sitten vallanneen hämmennyksensä. Olihan isoäiti kuitenkin maininnut jotakin tämän suuntaista, ainakin niin hän muisteli. Vaikka olihan se täysin eri asia päästä kokemaan asia ihan itse kuin kuulla siitä jonkun suusta. Bralhon ei voinut olla pohtimatta, mitä muita yllätyksiä hän ehkä vielä kohtaisi.

//Tuli sellanen awwws fiilis ku luin tota sun tekstiä. 'u' Ja nyt ku päätin vastata, niin heti tuli hirveesti keskeytyksiä, ja laatu ehkä vähän kärsi... Just my luck. //

[Chryseis]

Mahogan Syyspiikki

Ihmismiehen hiljaisuus tuntui siilin aivojen sisällä ikuisuudelta, ja piikkinen meinasikin jo kysyä oliko mies ehkä kuuro. Kun toinen sitten alkoi keskustella kotkan kanssa vieraalla kielellä Mahoganin ilme vaihtui kummastuneesta jääräpäisen turhautuneeksi.
'Torella kohteliasta... toinen täällä ei ymmärrä sanaakaan.' Värisulkainen ei ilmeisesti ollut nälkäinen, joten Syyspiikki taapersi hissukseen lähemmäs.
Ihmisotus katsoi siiliä jotenkin epäuskoisena ja sanoistaankin huomasi tämän todellakin hieman kummeksuvan pikkueläintä. Alitajunnassaan Mahogan päätteli miehen olevan ulkomaalainen, mutta ajatus jäi sikseen - siili hädin tuskin uskoi, että toisia maita oli olemassa. Toinen asia mitä nuorukainen ei vain voinut käsittää, oli elämä ilman magiaa, ja kolmas se, että maailma muka oli pyöreä.

"Jep jep. Tai en ehkä ihan eksyksissä, mutta kuitenkin aikalailla eksyksissä", siili puhui ja aivasti katupölyn sukeltaessa itsepäisesti suoraa nenään. Tämän seurauksena kostea nenänpää oli osunut aitaan ja siihen oli tarttunut hiekkaa, joka puolestaan kutitti sen verran, että uusi aivastus sai siilin piikit hetkeksi pystyyn. "Anteeksi, pölyä nenässä."
Lintu vaikutti huvittuneelta, mutta ihmismies ei selvästikään ollut tottunut näkemään siilejä. Tämä sai Mahoganin tuntemaan itsensä mahtavaksi ja suureksi.
"Joo, no kyllä meiti uskoo että paikka löytyy ihan helppoisasti", piikkiselkä puhui melkeinpä itselleen. Mies kertoi kotkan tuntevan paikat paremmin (ja mainitsi ettei ollut täkäläisiä, tämä seikka kuitenkin meni täysin Syyspiikin pienten korvien ohi)ja linnun puheltua jotain kysyi siilin määränpäätä. Mahogan heilautti korviaan kahdesti vastatessaan.
"Kyseessä on tylsänniminen, valkoinen majatalo. Joku tuuli... mikä se oli... Valkoisen.... eikun Hiljaisen tuulen majatalo?"
Mahogan meni sekaisin sanoissaan puhuttuaan ja ajateltuaan päällekkäin.

//Sama majatalo hohoo :'D Ties vaikka ois huonenaapurit. Pitääkin kysyä paikan pitäjältä ahahah olipas kuiva vitsi hyi

[Chume]

'Yritä nyt päättää', Bralhon ajatteli kun toinen sanoi että oli muttei ollut eksyksissä. Kai sekin oli mahdollista, mies ei ollut koskaan vaivautunut miettimään asiaa. Eksyksissä elämässä, mutta matkalla oikeaan kaupunkiin, niin se saattoi toimia.
Hän hädin tuskin huomasi siilin aivastavan, hänen huomionsa oli hetkeksi kiinnittynyt torin toiseen laitaan, suuntaan, joka vei majatalolle. "Enköhän minä sinne osaa, kun sieltä juuri tulin", hän sanoi paljastamatta eleelläkään, ettei oikeastaan ollut ihan varma, oliko oikea reitti oikean- vai vasemmanpuoleinen. Pikkujuttu, mahdollisesti. Eivät ne nyt voineet niin kauas määränpäästä viedä. Ja hän luotti siihen, että Yusil kyllä huomauttaisi, mikäli hän lähtisi toikkaroimaan väärään suuntaan. Hän katsoi kyseistä kotkaa, ja tämä katsoi takaisin pää hiukan kallellaan, kuten sillä oli tapana tehdä. Ehkä sen aivot painoivat enemmän toiseltä puolelta? Tiedä häntä, lintu oli muutenkin melkoinen mysteeri kun sille päälle sattui. Kun asiaa tarkemmin mietti, hän ei tiennyt siitä kovinkaan paljoa, mitä nyt sen että se oli kotka ja näköjään täältä kotoisin -tosin tämäkin oli selvinnyt vasta hetki sitten. Yusil ei loppujen lopuksi pitänyt paljon ääntä omasta elämästään, mutta toisaalta, tuskin lintujen tulemiset ja menemiset mitenkään kiinnostavia olivat. Lensivät suuntaan jos toiseenkin, metsästivät ja nukkuivat.
Bralhon käänsi katseensa takaisin siilin suuntaan pakottaen harhailevat ajatuksensa takaisin oikealle polulle. Hän ei ääneen sanonut sitä, mutta hänestä oli varsin omituista, että siili majoittui jossakin. Eivätkö ne olleetkaan ulkona eläviä otuksia? 'Älä ajattele asiaa. Muista, tämä on outo maa.' Hän nousi ylös, jolloin Yusil räpäytti siipiään pari kertaa tehdessään päätöksen olla lentämättä ja vain matkustella ihmistoverinsa olkapäällä. Se oli osoittautunut hyväksi paikaksi tähystellä maisemia, ei yhtä hyväksi kuin ilmateitse, mutta hyväksi kuitenkin.
Bralhon katsahti jälleen siilin suuntaan. "Aiotko kävellä vai...?" Aiotko kasvattaa siivet ja lentää? Se ei olisi miestä enää yllättänyt. Tai ehkä sittenkin, hän ei ollut aivan varma.

//Whoopsie daisy. Anteeksi kestoinen pienoinen/kautta ehkei ihan niin pienoinen. Jotenkin inspis temppuilee. "Mä oon täällä ähäkutti enpäs ookkaan >:D". Mutta josko tää tästä... Niin, ja hittailla saa tarpeen mukaan sen verran, että peli etenee. :D//

[Chryseis]

Mahogan Syyspiikki

"Jaa ettäs justiisa tulit? No sehän on hauskia!" Siili katsoi ympärilleen ja torin ihmisvilinä oli sen verran kaukana että se näkyi vai sumeana massana. Markkinat olivat aina mielenkiintoisia. "Taitaa kyllä jäädä tuo vilinäinen tarkistamatta kun meikän vakiokuski vaan nukkusee kuin mikäki keskipäivän ervaali lämpimällä kivellä...", Mahogan mumisi itsekseen. Toisaalta ehkä markkinoiden sivuuttaminen olisi hyvästä - Danfialla kun oli kaksikon rahat.
"Aihäh?" Siili havahtui ihmisen kysymykseen. "No nytton vähän turtana olo niin ei pysty keksittymään pitkäaikasempaan ilmanhallintaan ja meiti kyllä välttelis tota jalkaviidakkoa ihan mielellään. Jos mäen vaan paina liikaa" siili naurahti väliin "niin voisin taittaa matkan vaikka kärelläs kun mää olen vähän kömpelö oleskelemaan tollattii olkapäällä." Mahogan nuuhki ilmaa odottavaisen kirkassilmäisenä. Kunhan mies vain laskisi kämmenensä piikkiselkä astelisi kyytiin piikit tiiviisti selkää vasten ettei toisen ihoon vain tulisi vahingossa reikiä - vaikka olihan siilillä kynnetkin jaloissaan, eivätkä ihan lyhyet.

//Anteeksi jumalaton kesto YnY Voisin häpeissäni marssia hoviin ja antaa valtiaan hirtättää minut vasemman jalan aamutohveliinsa u_u Matka voi käydä majatalolle, eksyilemään tai vaikka markkinoille. Tai jonneki :'>

[Chume]

Siilin pyytäessä kyytiä Bralhon katsoi otusta hetken aikaa ilmeellä, jonka nähdessään hänen siskonsa aina, joka ikinen kerta, totesi: itsepähän kysyit. 'Pelleilet varmaan'-ilme, joka katosi nopeasti ja oli osoitettu enemmän miehelle itselleen kuin siilille. Sanaakaan sanomatta mies kumartui kiviaidan edessä sen verran, että siilin olisi helpompi kävellä hänen kämmenilleen. Eläimen kynnet olivat terävät, mutta Bralhon ei valittanut, sillä hän oli vuosien mittaan tottunut siihen, että hänellä oli olkapäällään lintu, joka uhatessaan menettää tasapainonsa tarrautui hiukan tiukemmin pysyäkseen paikallaan. Lisäksi eri aseiden käsittely oli kovettanut käsiä sen verran, että ne kestivät moisen pikku pistelyn.
Kävellessään läpi ihmismassan Bralhon pysyi itselleen tavanomaiseen tapaan tarkkana, etenkin nyt, kun hänen kätensä olivat varatut: olisi huomattavasti hankalampaa tarttua varkaan käteen nyt kuin silloin kun ei kanniskellut ympäriinsä siiliä. Toki mukana roikkuva miekka ainakin toivon mukaan ajoi pois muutaman toiveikkaan yrittäjän. Aina oli niitä jotka kantoivat asetta ihan vain näön vuoksi, vaikkeivät osanneet sitä käyttää, mutta vain typerys kävisi kokeilemaan onneaan. Viisaampi tosin osaisi jostakin päätellä, kuka osaa käyttää miekkaansa ja kuka ei. Bralhonin miekkailunopettaja kuului heihin, ja oli yrittänyt opettaa miehen näkemään nämä pikkuseikat, mutta silloin Bralhon oli ollut nuori poika, ja varsin kärsimätön, ja opit olivat menneet hukkaan ainakin suurimmaksi osin.
Bralhon huomasi kiinnittävän muutaman katseen itseensä, ja hetken asiaa pohdittuaan hän ymmärsi. 'Näytän ihan kävelevältä eläintarhalta', hän ajatteli itsekseen. Siili kädessä ja kumma kotka olalla. Vielä lisko pään päälle ja koira jalkoihin pyörimään, niin hän olisi voinut käydä katutaitelijasta. Bralhon katseli ympärilleen siinä toivossa että hänen silmiinsä osuisi jotakin lähetettävää veljelleen. Jos tämä olisi edes ollut huomattavasti nuorempi, tälle olisi todennäköisesti kelvannut melkein mikä tahansa uusi ja omituinen, mutta ei enää. Bralhonin ängetessä kahden kojun väliin kertyneen väenpaljouden ohitse hän näki silmäkulmastaan yhden kauppiaan asettuneen tavaroineen vasten korkeaa punatiilistä seinää, jota pitkin jokin miehelle tuntematon köynnöskasvi kipusi. Kauppiaan vasemmalla puolella, ehkä puolentoista metrin päässä kojusta, oli korkea pyöreä holvikaari. Siitä mitä Bralhon onnistui näkemään, mukulakivitie vietti alaspäin, mahdollisesti alakadulle.
Kojussa oli esillä monenlaisia koruja sekä säilytysrasioita. Bralhonin veli ei paljoa koruista perustanut, mutta jokin veti hänet katsomaan lähemmin - ehkä vaisto, ei niin että sillä juuri väliä olisi ollut. Tai ehkä siili olisi halunnut suorinta tietä majatalolle, mies ajatteli ja katsahti alas mainittuun eläimeen. "Suonet anteeksi pikku poikkeaman reitillä?" Bralhon pääsi kojulle ja huomasi, että sen luona ei ollut kovin paljoa ihmisiä. Oikeastaan vain yksi, ja tämä oli verhonnut itsensä tummaan kaapuun. Bralhon ei voinut olla ajattelematta, että ehkä kauppiaalla ei ollut paljoa asiakkaita, koska tämän kaupanteko oli jossain määrin kyseenalaista - sellaisen tunteen hän sai tuosta hupun taakse piiloutuneesta kaapuhenkilöstä. Päästyään kojun eteen Bralhon huomasi Yusilin vaikuttavan jollain tapaa levottomalta. Katsoessaan kotkaa hän näki sen katsovan hetken aikaa toista asiakasta ja sitten pois. Mies päätti jättää linnun huomiotta: ehkä se pelkäsi kaapuja tai outoja henkilöitä tai jotain. Bralhonin elämäntehtävä ei ollut selvittää sitä.
Mies katseli valikoimaa uteliaana. Hänen silmänsä osuivat laatikkoon, jolla oli pituutta kymmenisen tuumaa ja leveyttä päälle neljän. Väriltään se oli tummanvihreä, ja laatikon pinnalla kulkivat vielä tummemmat halkeamilta näyttäviä viivoja. Bralhon ei osannut sanoa, mitä materiaalia tuo vanhalta näyttävä esine oli, mutta sen hän huomasi, ettei siinä ollut paikkaa avaimelle. Oikeastaan siinä ei näyttänyt olevan edes erillistä kantta. Mitä iloa siitä olisi, laatikosta, jota ei voinut avata?
Kauppias, joka oli selvästi vanha ainakin rypyistään ja harmaasta harvasta tukasta päätellen, huomasi Bralhonin tutkailevan katseen. Tämän hymy paljasti keltaisen ja vajanaisen hammasrivistön. "Et ole ensimmäinen", nainen sanoi narisevalla äänellään. "Monet pohtivat samaa. 'Miten se aukeaa?'" Bralhon ei vastannut mitään, sillä olisi vain sanonut itsestäänselvyyksiä, joten kauppias jatkoi. "Se toimii magialla."
Olisi pitänyt arvata, Bralhon ajatteli.
"Se muistaa aina ensimmäisen käyttäjänsä jättämän jäljen, eikä sitä sen jälkeen saa auki kukaan muu. Jos sinä nyt suuntaisit siihen magiaa, saisit sen auki, mutta joku toinen ei. Ei enää koskaan."
"Aaa-haa", Bralhon totesi hitaasti, ja totesi samalla, että hänen veljensä voisi pitää tästä. "Mutta mistä tiedän, ettei se jo, tuota, muista jotakuta muuta?"
Nainen kumartui ja nosti kojun alapuolelta laatikon, joka oli samannäköinen kuin se, johon mies oli jo kiinnittänyt huomionsa, mutta se oli väriltään syvänpunainen. "Kosketa sitä", nainen kehotti.
Bralhon asetti vasemman kätensä rintaansa vasten niin, ettei siili putoaisi ja kokeili sitten oikealla kädellään punaista laatikkoa.
Ja päätti samalla, ettei enää koskettaisi tässä maassa mitään, mitä keltahampainen harmaahapsinen kauppias pyytäisi koskettamaan. Laatikko oli polttavan kuuma hänen sormiensa alla, ja hän veti kätensä äkkiä pois. "Se muistaa minut, eikä pidä sinun magiastasi", vanhus sanoi hymyillen.
"Enhän minä edes käyttänyt sitä", Bralhon sanoi vain hiukkanen ärtymystä äänessään ja kokeili samalla vihreää laatikkoa, joka tuntui kylmältä koskettaa.
"Mutta se virtaa lävitsesi. Tottahan sinä sen tiesit?"
Mistä muka, Bralhon totesi mielessään, mutta ääneen hän sanoi: "En ole perehtynyt täkäläiseen magiaan." Kojun toinen asiakas vilkaisi Bralhonin suuntaan, ja mies katsoi tottumuksesta havaitsemansa liikkeen suuntaan. Äkisti Bralhon ei enää ihmetellytkään, miksi Yusil oli vältellyt katsomasta tähän. Hän ei juuri katsellut miehen kasvonpiirteitä ennen kuin kääntyi takaisin kauppiaan puoleen. Hän oli kuitenkin ehtinyt huomata ne keltaiset silmät ja niiden terävän katseen, eikä hän uskonut niitä heti unohtavansa. Lisäksi miehestä tuntui hyökyvän jokin kummallinen tuntemus, vähän kuin jotain näkymätöntä olisi yrittänyt työntyä kohti.
"Haluatko kenties ostaa sen?" vanhus kysyi kuin ei itse olisi huomannut tai tuntenut mitään: ehkä niin olikin.
Bralhon pakotti äskeisen ajatuksistaan, punnitsi hetken vastausta mielessään ja nyökkäsi sitten. "Mutta en itselleni", hän sanoi.
"Hyvä on." Nainen nimesi hinnan ja Bralhon maksoi sen tinkimättä - hän ei ollut koskaan opetellut sitä tapaa. Hän laittoi painavammanpuoleiseksi osoittautuvan laatikon laukkuun jossa siskonkin lahjat olivat. Kauppias ojensi vielä pienen pergamentin palan laatikon mukana, joka, kuten mies totesi sen lukiessaan, kertoi miten laatikko toimi. Bralhon poistui kojulta halukkaana pääsemään eroon kaapuun pukeutuneesta miehestä. "Onko täällä paljonkin... tuollaisia henkilöitä?" hän kysyi.
Yusil oli hetken hiljaa. 'Se tunne johtui magiasta, sen määrästä. Hän on velho, voimakas sellainen', kotka vastasi, jälleen niin että molemmat saattoivat sen kuulla.
Bralhon huokaisi. "Minne minut onkaan lähetetty." Hän poistui toriaukealta ja lähti kävelemään kohti Valkoisen Tuulen majataloa lintu olkapäällään ja siili turvallisesti kämmenillään.

//*hyräilyä* Mietinkin, että olisi kiva saada tuo kaapuheppu joskus jossain pelissä vilahtamaan, ja tässähän se tilaisuus tuli. 8) Kyseessä oli siis Lyoeinin kironnut velho~ Josko joskus saisin sen kirjoitettua niin, että ottaisin hahmoksi... Kun se on vielä tulevaisuudessa tietenkin tekemisissä herran kanssa. *possible evil plans* >:)//

[Chryseis]

// Possible evil plans, ja minä luen evil plants

Siilin pitkä kuono väpätti nuorukaisen nuuskiessa. Ei tällä kertaa elämää ympärillään, vaan erikoista tuoksua mikä huokui miehen vaatteista vielä vahvan laivanhajun takaakin. Silloin Mahoganin kulmapiikit kurtistuivat mietteistä, josko oli sittenkin mahdollista, että oli olemassa toisia maita. Kotkan tutun ominaistuoksun sekaan sekottui hieman tuota vierasta ja se sai
"Nimi on muuten Mahogan, vaikkaen kyllä yhtäisesti ihmettelisi jos isoja ihmeisiä ei pikkueläinten nimitykset kiinnosta." Olihan esittäytyminen kohteliasta.
Miehen kädet tuntuivat aseenpitelijän käsiltä siilin anturoita vasten. Mahoganista tuntui kuin se olisi seissyt kivellä, jota joku on raapannut epätasaiseksi toisella kivellä.
"Tiesitkös muuten että sun käsies iho tuntuu vähän samalta ku joittenki vastakuoriustuneiden lohikäärmeksien suomut? Turhaisa yksityiskohta, mutta aattelinpa kuitenki tuora esille..." Siili katseli ympärilleen hetkisen ja nautti suurempien lajien ja rotujen näkökulmasta josta sai hetkellisesti osansa. Pikkuinen sattui kuitenkin katsomaan suoraa alas ja yllättäen huimaus iski. Siili pörhisti pienesti piikkejään ja sulki silmänsä yrittäen saada surisevat aivot rauhoittumaan, samalla vastaten ihmismiehelle.
"Poikkeamainen? Juueihaittaa, ei yhtään. Kiirettä pitää vaan oravaisilla ja hiirillä. Etenkin hiirillä, ne on ihan sekoja."
Kaapuhenkilö sai Mahoganin selän kutittamaan, jokin tyypissä häiritsi vähäsen mutta pienen eläimen näkökulmasta, joka on tottunut varomaan kaikkea selviytyäkseen, toinen ei tuntunut ylen pelottavalta. Magian tuntu olisi huokunut vahvempana pienen niskaan ellei siili olisi vilkuillut kojun tavaroita niin suuren mielenkiinnon vallassa. Rasiaepisodia siili katsoi vaiti ja valppaana.
'Tosta saisi ihanaisen pesän, kukaan muu ei pääsyilisi sinne kesken unosien....'

Kun jääräpäämyyjäeukko kysyi myyjämäisellä äänellä rasian ostamisesta, siili nauroi pientä nauruaan. Oi kuinka se pitikin kaupantekotilanteista, vaikka harmikseen huomasi ettei ihminen aikonut tinkiä: se se vasta oli katseltavaa. Mahogan itse oli erinomainen tinkijä, ainakin omasta mielestään.
Bralhon vaikutti levottomalta, mutta Yusilin levottomuus melkein kumpusi linnun lainaamasta olkapäästä käsivarren kautta käteen jolla Mahogan matkusti.
"Voi kuule täällon vaikka millasta tyyppiä. Löytyy tyrannivaltiasta ja hulluja narreja ja taiteilijoita jotka ikuistaa sielut kankaalle..." siili mutisi osittain itselleen. Yusilin puheen kuuluessa siilin korvat heilahtivat pari kertaa.
"No ei sitte ihmekään kun piikintyveä vähän kutitti. Mä saan joskus pahaisaa kutinaa joistain taikuuksista."
Ihmisen syvä huokaus kumisi tuon keuhkoissa ja Mahogan kuuli sen selvästi, melkein tunsikin ja ainakin se kutitteli vähän viiksikarvoissa.
"Lähetetty? Ootko jostain metsäkylästä kotoosin ja päätyny kaupunkiin?" Eihän siili vielä uskonut omaan aavistukseensa tästä ulkomaa-asiasta. Pienen eläimen aivot lähettivät jääräpäisesti materiaalia tutusta ja turvallisesta ympäristöstä.

//Kökkk voi kamala kesto ja sisältö YnY Voisin taas hirttäytyä henkisesti siihen valtiaan aamutohveliin, jos vaikka tällä kertaa oikean jalan...

[Chume]

//Ehkä niitäkin. :'D Ja onko sillä puputohvelit?//

Bralhon katsahti alas kohti siiliä... mikäs tuon nimi olikaan? Aivan, Mahogan se oli. Pitäisi muistaa, kun nimi oli niin lähellä agarinkielen kateripuuta tarkoittavaa sanaa. Olikohan niitä täällä? Varmaan, kun käännöskin löytyi.
"Tyrannivaltias?" hän kysyi. Sana ei kuulostanut hyvältä, ei ainakaan hänen mielestään ja aiempaan kokemukseen perustuen. Olikohan hän nyt onnistunut tippumaan pesästä suoraan metsästäjän pataan? Vallitsivatko tässä maassa tiukat lait ja ennakkoluulot, jotka vaikeuttaisivat hänen omaa tehtäväänsä hänelle epäedullisesti? Maan sisäisillä konflikteilla oli tapana vaikuttaa valtioon juurikin näin: koska kukaan ei tiennyt, kehen luottaa, piti olla luottamatta kehenkään ja pistää ensin ja kysyä vasta sitten. Tuurilla asia ei koskisi häntä, ja hän voisi elää omaa elämäänsä samalla kun tämän maan kansa eli omaansa. Jos maan tilanne oli lähellekään yhtä huono kuin Agarin, hän ei missään tapauksessa sotkeutuisi maan asioihin yhtään, ei niin pisarankaan vertaa. Hänellä oli kotimaassaan liikaa ongelmia voidakseen alkaa ratkoa tämän maan omia. Ja eihän asia hänelle kuulunut, miksi ihmeessä hänet oltaisiin täällä edes mihinkään sotkettu, hän oli kuitenkin ulkopuolinen. Hänen sodasta oppinut pessimistinen puolensa kuitenkin jatkoi edellisestä huolimatta ajattelua, koska sen mielestä mitä tahansa saattoi tapahtua, koska ongelmat eivät ketään säästäisi. Mikäli ongelmia tulisi, niin hän osaisi kyllä piilotella. Hän oli nähnyt maan kartan ja kuullut tarpeeksi tietääkseen, että täällä oli metsää ja vuoristoa, ja hän tiesi ne oiviksi piilopaikoiksi osaavalle. Mies uskoi kyllä taitavansa piileskelyn, vaikka mielummin hän kyllä toimisi, se oli enemmän hänen alaansa. Jälkien piilottelu ja askeltensa varominen olivat molemmat jotakin, jota hän oli viime vuosina tehnyt aivan liikaa, enemmän kuin yhden ihmis- ja ehkä haltiaelämän edestä. Hän ei halunnut jatkaa samaa täällä. Tyrannivaltias saattoi kuitenkin tarkoittaa vain yhtä asiaa: kansa vuodatti omaa vertaan. Tämä kaupunki ei tosin näyttänyt sille, että meneillään oli sota, joten luultavasti kyse oli jostakin pienestä tyraniasta huolimatta. Toivon mukaan.
Bralhon reagoin siilin kysymykseen uudella vilkaisulla piikkiselän suuntaan. "En ole koskaan asunut metsässä joitakin pieniä reissuja lukuun ottamatta, enkä laskisi niitä asumiseksi. Isäni lähetti minut tänne... no, hänellä oli mielestään syynsä, mutta olen kotoisin kaupungista. Kotimaani suurimmasta", mies vastasi haluamatta sen suuremmin perustella syitään täällä ololle. "Minä muuten olen Bralhon Ralos L'leanah, saat kutsua minua millä nimellä itse haluat. Tuo lintu on Yusil", hän esitteli itsensä sekä matkakumppaninsa ja ystävänsä. Olihan toinenkin jo esittäytynyt, vaikka asia oli meinannut häneltä jäädä huomaamatta, kun huomio oli ollut kiinnittyneenä kaikkeen vilinään ympärillä. Nyt, kun kolmikko oli poissa torin vilskeestä, hänen oli helpompi kuulla pienemmän matkaajan ääni ja omat ajatuksensa, eikä olokaan ollut aivan niin tukala. Varkaat olisi helpompi huomata, hänen valitsemallaan kadulla kun ei kulkenut niin paljoa väkeä, muutamia yksittäisiä ja pareittain liikkuvia väljin välein.
"Millaisia lohikäärmeet muuten ovat?" hän kysyi asian pälkähtäessä hänen mieleensä, kun hänen ajatuksensa hetkeksi karkasivat takaisin torille ja kaikkeen siellä kuultuun, niin ohimennen kuin siilin sanomaankin. Olisi hyvä tietää, mitä oli vastassa, koskaan ei pitänyt kylmiltään loikata sellaiseen tuntemattomaan, joka saattoi viedä hengen. Mantereella lohikäärmeistä kerrottiin jonkin verran, mutta suurin osa tiedoista poikkesi toisistaan hyvinkin paljon, niitä kun ei siellä kuitenkaan ollut. Tai jos olikin, niin ne piilottelivat varsin hyvin. Lohikäärmeet olivat yksi niistä asioista, joista hänen isoäitinsä ei oikeastaan puhunut, koska seinilläkin oli korvat, ja asia oli tietoa, jonka hän ei olisi suonut joutuvan vääriin käsiin. Näin oli kuitenkin jotenkin päässyt käymään, eihän Bralhon muuten täällä olisi ollut, mutta hänellä ei lähtiessä ollut ollut niistä aikaa kysellä. Nyt hänen piti vain luottaa siihen, että hän saisi kaipaamansa tiedon täällä, vaikka luottamus olikin jotain, johon hän ei kevyesti ryhtyisi.

//Hirvee ku tekee mieli kirjottaa enemmän. :''D Mut ei ehkä kannata, ku tääki on semmosta 'olen väsynyt ja laatu on siten vieras käsite'-tyylistä. //

[Chryseis]

Siili sai hikan. Pahan sellaisen. Sen pieni ruumis pompahti ihmisen kädellä hikkauksen voimasta. Mahogan katsoi ruskeatukkaista pienet silmät apposen auki ja jokseenkin jähmettyneenä verrattuna siihen että yleensä väpätti joko nenä, korvat tai viikset. Siili kääntyi hitaasti mieheen päin ja näytti järkyttyneeltä päästä varpaisiin. Vaikutti siltä, että se alkaisi kohta kirkumaan täyttä kurkkua, mutta sen sijaan sen suusta pääsi ihmettynyt hengähdys.
"Wooooah..." Sen jälkeen siilin olemus palasi melkein normaalin eloisaksi. "Sää siis olet oikisesti jostain.... Usvan takasista maista?" Mahogan jatkoi viimeistä pikkiään myöten täynnä ihmetystä, kuiskaten.
Kun mies esittäytyi nimilitania sai siilin pään entistä enemmän pyörälle.
"Rantti siis." Bralhon oli sanonut, että pieni voisi käyttää mitä nimeä vaan, joten selvähän se. "Oikeen, erittäin kivaisa tutustua!" Siili nousi kahdelle jalalle ja otti molemmilla etukäpälillään kiinni Bralhonin peukalonsyrjästä ja kätteli sitä vinhasti punaiset silmät ilosta loistaen. "Meikäsiili uskoo kyllä Usvaan, mutten aikaseemmin uskonu että takaata löytyisi mitään." Siili päästi irti peukalosta. Se asettui mukavasti kämmenille.
"Lohikäärmeet? Kipitellään majatalolle päin, voisin mieluisasti esitellä teitit Danfialle, kerron matkalla." Mahogan ajatteli Danfian reaktiota kun tämä tapaisi ihmisen ja kotkan.

"Lohikäärmeet. Ne on kuin kansan pariin laskeutuneisia aatelisia. Tosi monet niistä on vaatimattomia kun ne liikkuu kaupungeissa, ne ei kaipaa mitään vaikka ne nimenomaan justiisa ansaitsee suurta kunnioitusta. On toki niitäkinjoilla ylpeys ja kunnia on tuota noussut päähän. Jotkut niistä on vähän vähäsempiä muttasilti yhtälailla lohkuja. Sitten on niitä jotka on niin voimallisia ettei ne ees halua astuu kaupunkeihin ettei vahinkossa hajota paikkoja. Niitä on laidasta laitaan. Mää tunnen yhden joka osaa muokata vettä ja se viime kesänäkin jäädytti mulle hauskeja männynkäpysen muotosia jääpaloja joita oli ihanaista järsiä helteellä..." Mahogan ajatteli sitä ihanaa tunnetta, minkä kylmän jään nielaisu sai aikaan. "Ja sitten on tietty Suurlohikäärmeet..." Siili madalsi ääntän ennen kuin jatkoi: "Mää muuten kuulin oravaisilta huhuja. Ettäkö Esja olis heränny ja tavannu jonkun haltian, Welanjako se oli. Ajatelkaattes, jos se on totta, kuinka huisia olis nähdä joku niin mahtavainen...." Siilin pää oli jo aivan pilvissä.

//Hihi voih en ehdi jättää parempaan kohtaan, pitää mennä takas tekee kouluhommia

[Chume]

Siilin reaktio miehen ulkomaalaisuuteen huvitti tätä. Eläin ei näyttänyt tietävän mitä tehdä ja miten päin olla, ja syy tähän selvisi pian. Mahogan ei siis ollut tiennyt ainakaan varmuudella, että Gwannatharin lisäksi oli muitakin maita. Mielenkiintoista, olisihan moisen luulunut perustietämykseen kuuluvan. Agarillakin oltiin tietoisia naapurivaltioista, mutta toisaalta, ehkä asia oli mantereella vähän eri. Maat olivat suorassa kontaktissa keskenään, ja mikäli joku sujui tai oli sujumatta, tieto päätyi nopeasti niin rikkaiden kuin köyhienkin luo. Täällä ei välttämättä ollut niin suurta tarvetta olla yhteydessä ulkovaltoihin, mikäli maa tuotti itse kaikki tarvitsemansa resurssit, Bralhon järkeili. Ja eihän sellaista osattu kaivata, minkä olemassaolosta ei tiennyt.
"Kyllä, tulen meren tuolta puolen", hän vakuutti. Peukalokättely oli saada hänet nauramaan, mutta hän hillitsi itsensä ihan jo senkin takia, että siili vain halusi olla kohtelias, tai ainakin niin hän oletti. Saatu lempinimi oli... omalaatuinen... ja mies toivoi, että kukaan muu ei saisi päähänsä kutsua häntä sillä. "Kuten myös, mukava tutustua. Ja muita maita on olemassa useampikin. Kotimaani on yksi muiden joukossa." Tavallaan se oli totta, mutta toisaalta Agar ei kuitenkaan ollut 'yksi muiden joukossa'. Maa oli myös pituussuuntaan suuri, ja pohjoisvuoristolla oli paljon kaivoksia, joiden metalleista ja arvokivistä osa vietiin ulkomaille, ja sekin oli vain häviän pieni osa vientiä. Rannikkoa oli paljon, ja yhteys lännen ja idän välillä toimi paljolti Agarin kautta. Minšan valtio oli jopa riippuvainen maan satamista, sillä sillä itsellään ei ollut rannikkoa, ja maan talvet olivat pitkiä, joten ruokaa oli vaikea saada. Agarin sisällisodan alettua maa oli alkanut etsiä auttajia etelästä ja lännestä, mutta Bralhon ei tiennyt, kuinka hyvin siinä oli onnistuttu, sillä kapinallisraja oli melko tehokkaasti estänyt viestinnän luoteisnaapurin kanssa, eikä lännellä ollut mitään syytä eikä velvotteita välittää uutisia mihinkään suuntaan.
Mies odotti uteliaisuudella pääsyä majataloon, lähinä siksi, että pääsisi tapaamaan tämän Mahoganin mainitseman Danfian. Mikäköhän se tai hän mahtoi olla? Toinen siili? Sitten hän muisti toisen maininneen vakiokuskin. Eli jotain piikkiselkää suurempaa oli luvassa, ehkä jopa nelijalkaista. Ainakin hän uskoi, että kyse oli samasta otuksesta. Suuremmalla mielenkiinnolla mies kuitenkin kuunteli vastausta hänen lohikäärmeisiin liittyvään kysymykseensä. Heti toinen lause kuulosti huonolta hänen kannaltaan. Hän ei missään nimessä voisi mennä sanomaan kenellekään, että hei, tulin etsimään teidän kunnioituksenne kohteita, koska niitä halutaan käyttää oman maani sodassa. Eihän tämä teitä haittaa? Mahoganin kertoman perusteella ne myös vaikuttivat yhtäläiseen tietoiseen ajatteluun kuin ihmisetkin - tosin tässä hän puhui siilin kanssa. Täällä asia toimi toisin.
'Tiesitkö tästä?' Hän toivoi Yusilin kuulevan hänen esittämänsä kysymyksen, sillä hän ei koskaan ollut saanut kiinni telepatiasta, mutta nyt hän ainakin yritti suunnata ajatuksensa kotkan suuntaan. Hänellä oli tunne, että jotenkin niin asia varmaan toimi. Tätä aihetta hän kun ei halunnut tuoda siilin korville.
Yusil tuntui hätkähtävän jostain ajatustensa uumenista. Hiukan epäröiden tämä vastasi: 'Kyllä.' Ennen kuin Bralhon ehti sanoa kotkalle mitään muuta, tämä puhui siilille, joka oli juuri kertonut Suurlohikäärmeistä, keitä sitten lienevätkään. Nimi ainakin kuulosti ylevältä. Niiden huonolle puolelle ei luultavasti kannattaisi joutua. 'Esja näyttäytyi?' kysyi Yusil. 'Luulin, etteivät Suurlohikäärmeet juuri anna muiden nähdä itseään.'
"Puhe oli huhuista. Ehkä siinä ei ole totuutta nimeksikään", Bralhon sanoi, mutta toiseessa lauseessa oli hiukan kysyvä sävy. Hän katsoi ympärilleen ja tajusi, ettei tunnistanut taloja, joiden ohitse kulki. Eräs kuja kuitenkin johti viereiselle kadulle, ja hän näki vilaukselta tutunnäköisen liikkeen, jonka ulkopuolella hän muisti leijuneen vahvan yrttien tuoksun. Mies kääntyi ja oikaisi kujan kautta oikeaan suuntaan. Matkaa majatalolle ei ollut enää pitkälti, ja hyvin pian valkoinen rakennus jo erottui etäämmällä. Varmoin askelin mies asteli majatalon ovelle, ja sisälle asti päästyään - ja jo aiemmin tapaamansa majatalon pitäjää tervehdittyään - hän pysähtyi. "Missä huoneesi on?" Olisi turha lähteä kapuamaan portaita ylös samaan suuntaan, jossa hänen huoneensa oli, mikäli paljastuisi, että siili majottui alakerrassa... Bralhon ei vieläkään oikein ymmärtänyt, miksi siili majoittui, mutta ehkä ainakin toistaiseksi olisi ihan hyvä jättää kysymättä.

[Chryseis]

Mahogan Syyspiikki ja...

Siili alkoi tuntea itsensä hieman säälittäväksi kököttäessään ihmismiehen kämmenillä ja myötäillen pikku jaloillaan suuremman henkilön keinuntaa tämän kulkiessa pitkillä jaloillaan. Majatalon sisäpuolella siilin vatsaa kutitti jännityksestä kun se ajatteli Danfian mahdollista reaktiota. Oikeastaan, Mahoganin olisi tehnyt kamalasti mieli kailottaa täyttä kurkkua Rantin olevan ulkomaalainen, mutta pikkumies ajatteli ettei se olisi ihan ollut uusien tuttavuuksien mieleen.
"Joo, tuolla yläkertasessa se on, Danfiaa kun alkaa joskus ahristamaan liian alhaalla."
Majatalon tiskiä vasten nojasi fauni, joka oli juuri luovuttamassa avaimiaan ja ilmeisesti lähtemässä jatkamaan matkaansa. Mies oli kauttaaltaan vaalea, vuohenturkiltaan valkoinen ja hänen kasvojensa toisella puolella kulki ilkeännäköinen arpirivi, vaikka sen näkikin vain faunia palveleva henkilö. Faunilla oli harteillaan reunoista kultanarulla kirjottu vaaleanruskea viitta ja sen päällä omituinen vyökyhäelmä, jossa oli kiinni monta laatikkoa, putkiloa ja jokin puinen rakennelma. Hänen pitkät, letitetyt valkoiset hiuksensa heilahtivat hieman tämän kääntyessä nopeasti, ja melkein törmätessä Bralhoniin.
"Oih, anteeksi!" Fauni sanoi ja hänen katseensa osui Yusiliin. "Oh... Onpa siinä komea agarinkotka... aivan kuin olisin kerran nähnyt siitä unta.." mies henkäisi ja kuulosti hieman haaveilevalta. "Oi, anteeksi töykeyteni. Mest Soraniavon, hovitaiteilija." Fauni olisi tarjonnut kättään miehelle, mutta huomasi toisen käsien olevan jo varatut siilille, joka napitti häntä kuin olisi nähnyt aaveen. "Jos teille ja lintuystävällenne sopii, tarkastelisin hänen erinomaista sulkapeitettään hieman, se suorastaan inspiroi minua väriloistollaan..." Mestillä oli hämärä muistikuva tästä linnusta, siitä oli jo aikaa, mutta tunne kolkutti hänen takaraivossaan. Kyse saattoi olla unesta, mutta pieni ääni jonka fauni itseasiassa sivuutti, sanoi että Mest oli muutaman kerran nähnyt kotkahenkilön vilaukselta hovissa ilman sulkapukuaan.

"No tuota me oltiin menossa tonne ylös mutta..." siili puhui kuin usvan läpi. "Ei mua ainakaan haittais jos saatais hetki aikaa itsensä herra Mishaunuksen kanssa!" Siili oli innoissaan. Hän oli mainitessaan sieluja ikuistavan taiteilijan ajatellut Mestiä, joka nyt seisoi ilmielävänä hänen edessään - siili oli onnen kantamoisesta kohdannut yhden idoleistaan. Mahogan oli kateellinen, että hovitaiteilijaa kiinnosti Yusil eikä hän itse.
Mest naurahti siilin sanoille.
"Hahah, voi sinua. Faunihan minä vain olen. Mitä nyt sivellin sattuu pysymään kädessä."
"Mutta se valtiattarenkin muotokuvainen..! Mä en ole koskaisesti nähnyt mitään niin... niin... läpintunkevaisaa! Sellasta... kaunista työnjälkeä!"
Mest hieraisi takaraivoaan vaivaantuneena vilpittömistä kehuista.
"Äh, no sehän on aivan vanha työ... pystyisin nykyään parempaan."

//Anteeksi anteeksi, otin Mestin mukaan sillai hei nyt keksin-mäisesti :'''D Sillä ku ei nyt oo mitää tekemistä... Danfia saa vielä hetken jatkaa päiväuniaan.

[Chume]

//Tiiätkö, piti ihan laskea, että onko mahollista, että Mest on Lyoeinin nähnyt. Ja kyllä on. Just ja just. Luulisin. :'D//

Ylös siis, ajatteli Bralhon ja olikin aikeissa sinne suunnata, kun majatalon avainta oletettavasti palauttamassa ollut... fauni?... kääntyi vauhdilla ja oli törmätä mieheen. Äkkipysähdys ihmisen ja ehkä myös sorkkajalan osalta pelasti tilanteen. Kyllä, fauniksi tuota taidettiin kutsua. Heti anteeksipyynnön jälkeen tuon huomio kiinnittyi Yusiliin. Bralhon katsahti itsekin kohti lintua. Agarinkotkat tuskin olivat kaikkein mielenkiintoisin uneksinnan kohde, siivekkäitä siinä missä muutkin. Kun fauni esittäytyi, mies nyökkäsi tervehdyksenä. "Bralhon Ralos L'léanah", hän sanoi jo toisen kerran lyhyen ajan sisään. Pian hänen pitäisi kirjata nimensä vaatteisiinsa ja toivoa, että kaikki osaisivat lukea, ettei hänen sentään joka paikassa tarvitsisi esittäytyä kaikille, joiden kanssa vaihtoi vaikka vain yhden sanan. Liian lähellä hovin elämää, ja mikä ikävintä, toisten nimet piti muistaa. Olisi ollut loukkaavaa unohtaa, tai näin ainakin mantereella. Yritäpä siinä kulkea suuressa juhlassa itsevarmana, kun joka toinen nimi valuu korvasta kuin vesi putouksesta. Toki oli lukemattomia tapoja ovelasti varmistaa vastapuolen nimi ilman, että tämä oletti, että toinen piti häntä liian mitättömänä ollakseen muistamisen arvoinen - periaatteessa. Rahvaalla oli helpompaa, vähemmän suuria juhlia eikä etikettiä noudatettavana. Jos heillä ei olisi ollut puutetta rahasta, Bralhon olisi mielellään ollut yksi heistä.
Bralhonin palatessa päänsä sisällä Wenindoren hovin juhlasaleihin tuo Mestiksi esittäytynyt fauni ihasteli Yusilin höyhenpeitettä. Miehestä se ei ollut erityisen kummoinen, mutta hän olikin jo tottunut agarinkotkiin. Hän kohotti kysyvästi kulmiaan kotkan suuntaan, hänellä kun ei ollut oikeutta päättää tämän puolesta, tai niin ainakin hän asian näki. Hän näki kotkan mieluummin ystävänä kuin lemmikkinä. Yusil ei heti vastannut kysymykseen, mikä ei sinänsä ollut tavanomaisesta poikkeavaa. Mies kuitenkin tunsi jonkinlaisen muutoksen linnun... läsnäolossa, mielessä, hän ei oikein osannut nimetä kohdetta, mutta hän päätyi kuitenkin jälkimmäiseen, koska sitä kautta he kuitenkin olivat pitkälti yhteydessä keskenään. Tuo muutos ei näkynyt ulospäin, ja Bralhonista tuntui, että hänen ei siitä pitäisi kysyä ennen kuin he olisivat kahden. Sen verran hän osasi sanoa, että Yusil ei tuntenut oloaan mukavaksi. Miksi lie, toinen kuitenkaan ei vaikuttanut mitenkään uhkaavalta. Jos totta puhuttiin, mies uskoi päihittävänsä tuon vaikka ilman asetta, mikäli tarvetta jostain kumman syystä ilmeni. Mutta kuten todettua, toinen tuntui olevan kaukana uhkaavasta. Ehkä fauni vain jollain tapaa herätti epämiellyttäviä muistoja?
...Bralhon olisi halunnut huokaista. Hän murehti ja mietti liikaa asioita, jotka olivat puhtaita arvauksia, kun vain tosiasioilla oli merkitystä.
'Tehkää kuten haluatte', vastasi Yusil pienen tauon jälkeen.
Kohtelias linnuksi, pohti Bralhon. "Vaikka en ole nähnyt teoksiasi, uskaltaisin väittää, että vähättelet taitojasi. Uskoisin, että hovitaiteilijaksi ei päästetä aivan ketä tahansa", hän sanoi. "Istuisimmeko johonkin?" hän ehdotti vielä. Tässä voisi mennä aikaa. Hän harkitsi hetken, tarjoutuisiko viemään tässä välissä siilin huoneeseensa, mutta tämä vaikutti sen verran innostuneelta tämän hovitaiteilijan kohtaamisesta, että tuskin tunsi suurempaa tarvetta sinne heti päästä.

[Chryseis]

Mest huomasi linnun hieman hermostuneen, tai ainakin se vaikutti vaivaantuneelta. Fauni hymyili lämpimästi kun sai kovasti kaipaamansa vastuksen.
"Eh? No tuota, olen pienestä pitäen maalannut ja taisin siinä puolivahingossa kiinnittää valtiaan huomion itseeni..." Mest ohjasi pientä joukkoaan nurkkapöytään, johon osui hyvä valo ikkunoista. "En vie kauaa aikaanne," fauni puoliksi mumisi.
Mest istahti sopivaksi katsomaansa tuoliin ja nappasi vyölaukustaan lähes kämmenelle mahtuvan luonnoskirjan. Plärättyään tyhjän aukeaman hän nappasi pienestä putkilosta hiilen.

Mahogan tärisi innosta, sen takia siilin piikit olivat hieman pystyssä. Syyspiikki tepasti pöydälle kun se oli tarpeeksi lähellä. Siilin olisi tehnyt mieli kipittää tuijottamaan faunin työskentelyä, mutta ei kehdannut. Sen sijaan se jäi pöydän reunalle vastapäätä Mestiä, tuijottamaan kiiltävillä silmillään kuin kivettynyt.

Faunia hieman huvitti pienen piikkiselän käytös. Mest piti kirjastaan niin ettei siili nähnyt sivuille ja piirsi ohuella hiilellä hyvin nopean kuvan siilistä sivun reunaan. Fauni piti pokerinaamaa ja oli vain testaavinaan hiiltä.
"Voit vaikka katsoa ikkunasta ulos." puolivuohi ohjeisti lintua. "Ach en tiedä näetkö sitä itse mutta ainakin tästä kulmasta sulkasi kiiltävät hurmoksellisesti... " Mest teki nopeita luonnoksia ja merkitsi värit kehittämillään lyhenteillä että muistaisi ne myöhemmin. Faunin kirjaseen ilmestyi kuvia yksittäisistä sulista sekä siitä miten ne asettuivat limittäin ja millä eri tavoilla valo kiilsi niissä tai väri vaihtui toiseksi.
Kului viitisen minuuttia ja Soraniavon oli valmis. Mies sujautti hiilenpätkän näppärästi takaisin tuubiin ja repäisi varovasti suorakulmion muotoisen palan irti vihostaan.
"Kiitos. Välillä on vaikea löytää henkilöitä jolla on aikaa jäädä hetkeksi malliksi." Fauni käänsi paperinpalan ja laski sen siilin eteen.
"Tämä on sinulle," fauni naurahti.



"Aaaaaaaaaah!" Mahoganin suusta pääsi innokas huudahdus joka kuulosti enemmänkin ininältä. Siili kipitti hetken innosta pinkeänä ympyrää pöydällä ennen kuin pysähtyi kunnolla katsomaan pientä siilipiirustusta. Se oli hyvin nopea sutaisu, mutta pienen eläimen mielestä se oli hienointa maailmassa.
"Kiitooohoohoooos..." Mahogan inisi vetisin silmin ja napitti faunia kun tämä nousi seisomaan.
"Noh, jätän teidät nyt, minua odotetaan jo takaisin hoviin. Hyvää vointia teille kaikille." Mest hymyili vielä kotkalle. "Ja kiitos vielä. Saan viimeinkin oikeanlaisen tunnelman keskeneräisiin lohikäärmeensiipiin."
Fauni pujotteli muutaman asiakkaan välistä ja astui ovesta ulos. Mahogan katsoi miehen lähtöä niin liikuttuneena kuin pieni siili saattoi.
"Siinä on ystävällinen hoviotus..." Mahogan nyyhkäisi. "Mennään-" siili rykäisi kurkkuaan ettei enää nyyhkyttäisi. "Mennään kertoisemaan Danfialle mistä se jäi paitsi. Huone 14, viimeinen ovi yläkertasessa, vasemmalla puolella."
Mahogan otti paperinpalan varovasti etuhampaidensa väliin ja taapersi Bralhonin käsiä kohti.

//Mahogan sinä häpeämätön liftari. Tiiäks Rantilla vois olla muutaki tekemistä ku kuskata sua ympäriinsä x'D

[Chume]

Mies seurasi faunia pöydän ääreen kommentoimatta tämän puoliksi mutistuun lupaukseen olla viemättä paljoa heidän aikaansa. Bralhon kun ei ollut aivan varma, vakuutteliko tuo itseään vai heitä, joten hän näki parhaaksi vain nyökätä merkiksi siitä, että oli kuullut. Kun Mest kaivoi laukkuaan, mies katseli ulos ikkunasta. Hän ei varsinaisesti kiinnittänyt katsettaan mihinkään, vaan antoi sen liukua siinä maisemassa, jonka lasin läpi näkyi. Hänen huomionsa kiinnittyi aivan hetkeksi innosta tärisevään piikkiselkään, joka asettui hänen käsistään pöydälle patsasta leikkimään. Sitten hän havaitsi silmäkulmastaan jotain tummaa. Hän ajatteli sen olevan vain varjo, mutta käänsi silti päätään sen suuntaan nähdäkseen, kenelle se oikeastaan kuului.

Hän ei muistanut kuulleensa niistä olennoista, joiden edustaja käveli täysin keskusteluun uppoutuneena pöytien lomassa. Se näytti tummaturkkiselta sudelta, mutta käveli kahdella jalalla, eikä se vaikuttanut läheskään yhtä pieneltä. Sillä oli yllään vähän vaatetusta, ja mies näki vilaukselta nahkaisessa liivissä olevan merkin, joka hänestä näytti airolta. Mies näki tuon kaksijalkaisen olennon keskustelukumppanin, rusehtavan suden, ja hän päätti kääntää katseensa takaisin pöytään. Hän tiesi, että olisi muuten jäänyt tuijottamaan aivan liian pitkäksi aikaan, ja se ei olisi ollut kohteliasta, ja se olisi herättänyt huomiota. Hän ei kuitenkaan voinut olla ajatuksissaan pohtimatta juuri näkemäänsä, sillä niin outo kuin hetki oli ollutkin, se oli kuitenkin vaikuttanut hyvin tavanomaiselta, sillä hänen lisäkseen kukaan muu ei ollut kiinnittänyt kaksikkoon huomiota. Ehkä hänkin tottuisi, hän ajatteli kuunnellessaan hiilen suhinaa paperilla. Yusil oli kiltisti aloillaan, eikä Bralhonkaan juuri liikkunut, jottei olisi häirinnyt kotkaa eikä faunia, joten ulkopuolisen silmiin tilanne saattoi jossain määrin vaikuttaa sille, kuin taiteilija olisi istahtanut samaan pöytään kolmen patsaan kanssa. Mies kuitenkin salli itselleen hiukan liikkumavaraa, etteivät paikat päässeet aivan jäykiksi. Fauni sai työnsä tehtyä, ja siilin reaktio sen saamaan lahjaan oli niin huvittava, että Bralhon onnistui vain töin tuskin pitelemään naurun sisällään. Hymy hänen huulillaan kuitenkin hetken aikaa kareili, kun hän katseli Mahoganin pyörimistä ja inisemistä. Vähän kuin koira, joka pitkästä aikaa näki isäntänsä, mies totesi.

"Hyviä vointeja myös itsellesi, ja turvallista matkaa", Bralhon toivotti Mestille tämän poistuessa. Yusil nyökäytti päätään tavalla, jonka mies oli oppinut tunnistamaan eräänlaiseksi kumarrukseksi. 'Ei kestä kiittää', kotka sanoi, ja niin se kuin Bralhonkin seurasivat hetken aikaa taiteilijan poistumista ennen kuin kääntyivät takaisin siilin puoleen. Mies otti jälleen siilin käsiinsä ja nousi ylös suunnaten yläkertaan. Viimeinen ovi vasemmalla, hän kertasi mielessään. Heillä olisi vierekkäiset huoneet. Hänestä tuntui, että hän saisi kyllä viettää yönsä rauhassa, sillä tuskin siilistä niin kovasti ääntä lähtisi. Hän ei kyllä vielä ollut aivan varma tämän huonetoverista, saattoi olla, että tämä olisi aivan toista maata.
Kun kolmikko saapui huoneen eteen, mies katsahti siiliin. "Onko ovi lukossa vai?" Hän ei aikonut potkaista ovea sisään, mikäli se sattui lukossa olemaan, vaan hän oletti, että...
...Miten ihmeessä siili käyttää avainta?