Post by RavenGuardian on Jul 22, 2015 22:20:01 GMT 3
Taihin
Kirjailijan autettua haltianainen parempaan paikkaan makuulleen, hän itse istahti maahan ollen vieläkin hyvin valppaassa tilassa. Kissat korvat kääntyilivät etsien merkkejä uhkaavista äänistä ja häntä vääntelehti maassa nostattaen siitä jonkinlaista hienoista pölyä ilmaan. Meripihka silmät etsivät pimeydestä hahmoja. Taihin ei kuitenkaan löytänyt mitään aisteillaan, mutta hän ei silti uskaltanut täysin olettaa heidän olevan turvassa. Siitä huolimatta hän käänsi katseensa takaisin seuralaiseensa ja huomasi tämän katsovat takaisin. Elya ehdotti lepäämistä. Tämä paikka saattoi olla siihen paras mahdollinen luolastossa. Niin kuin Elya oli sanonut paikasta jossa he olivat pystyi hyvin näkemään lähestyjät, mutta niin tulijatkin näkisivät heidät helpommin. Kuitenkin Taihin nyökkäsi hieman päättäen itse pysyä valppaana, mutta hän sentään istuisi ja lepuuttaisi loukkaantunutta jalkaansa.
Kissapoika käänsi katseensa ympäristöön hiljaa, mutta tuli pian tietoiseksi siitä, että haltianainen katseli häntä. Hän ei antanut sen häiritä vaikka se tekikin hänet hieman epävarmaksi. Siksi että monista hän oli sekasikiö. Eihän hän enää edustanut mitään lajia tässä maailmassa. Hänet oli tehty tällaiseksi mestarinsa toimesta. Hän ei edes ollut yksin päänsä sisällä eikä ollut varma kumpi hän oli oikeasti se kissa vai se... joku ihminen tai haltia tai ehkä jotain muuta. Toisinaan hänellä oli vielä enemmän väkeä päänsä sisällä. Ainakin hänestä tuntui siltä. Joskus tuhannet ja taas tuhannet äänet puhuivat hänelle, mutta niistä hän useinmiten oli varma, että ne eivät olleet kumpikaan häneen liitetyistä ruumiista. Kirjailija ei kuitenkaan aina ollut varma olivatko ne silti todellisia vai kuvitelmaa. Joskus hän lipsui ottamaan niiden persoonan.
Elya lausui taas hänen nimensä ja silmiään räpäyttäen kissapoika käänsi hetken aika haavemaailmaansa katsovan katseensa naiseen. Hän ei sanonut vaan odotti mitä asiaa hänen seuralaisellaan oli. Hieman haparoiden tämä toi ajatuksensa julki. Se olikin hankala kysymys Taihinille. Hetken hän epäröi ja katseli kivistä maata edessään. Häntä kiemurteli yhä, mutta ei yhtä ärtyneesti kuin aiemmin. Miksi hän tosiaan oli puuttunut tilanteeseen? Jos hän ei olisi puuttunut hän ei olisi täällä loukkaantuneena ja nälkäisenä vaan hän olisi takaisin erämaamökillä syömässä sitä metsästämäänsä jänistä. Katuiko hän? Ei. Hän ei tuntenut katumusta siitä että oli puuttunut tilanteeseen.
"Minulla napsahti päässä." Kirjailija sanoi sitten hiljaa ja nosti taas meripihkan väriset kissan silmänsä kohtaamaan smaragdiset haltiansilmät. "Olin vähällä kävellä pois, mutta... minäkin olen kokenut vääryyttä. Suutuin kun näin että sellainen joukko ahdisteli yhtä henkilöä." Hän puraisi hampaansa yhteen. Asian selittäminen ei ollut helppoa. Kirjailija oli vailla oikeita sanoja sille tunteelle mikä oli ajanut hänet hyökkäämään niiden miesten kimppuun. Hän tiesi sen johtuvan mestaristaan.
Kirjailijan autettua haltianainen parempaan paikkaan makuulleen, hän itse istahti maahan ollen vieläkin hyvin valppaassa tilassa. Kissat korvat kääntyilivät etsien merkkejä uhkaavista äänistä ja häntä vääntelehti maassa nostattaen siitä jonkinlaista hienoista pölyä ilmaan. Meripihka silmät etsivät pimeydestä hahmoja. Taihin ei kuitenkaan löytänyt mitään aisteillaan, mutta hän ei silti uskaltanut täysin olettaa heidän olevan turvassa. Siitä huolimatta hän käänsi katseensa takaisin seuralaiseensa ja huomasi tämän katsovat takaisin. Elya ehdotti lepäämistä. Tämä paikka saattoi olla siihen paras mahdollinen luolastossa. Niin kuin Elya oli sanonut paikasta jossa he olivat pystyi hyvin näkemään lähestyjät, mutta niin tulijatkin näkisivät heidät helpommin. Kuitenkin Taihin nyökkäsi hieman päättäen itse pysyä valppaana, mutta hän sentään istuisi ja lepuuttaisi loukkaantunutta jalkaansa.
Kissapoika käänsi katseensa ympäristöön hiljaa, mutta tuli pian tietoiseksi siitä, että haltianainen katseli häntä. Hän ei antanut sen häiritä vaikka se tekikin hänet hieman epävarmaksi. Siksi että monista hän oli sekasikiö. Eihän hän enää edustanut mitään lajia tässä maailmassa. Hänet oli tehty tällaiseksi mestarinsa toimesta. Hän ei edes ollut yksin päänsä sisällä eikä ollut varma kumpi hän oli oikeasti se kissa vai se... joku ihminen tai haltia tai ehkä jotain muuta. Toisinaan hänellä oli vielä enemmän väkeä päänsä sisällä. Ainakin hänestä tuntui siltä. Joskus tuhannet ja taas tuhannet äänet puhuivat hänelle, mutta niistä hän useinmiten oli varma, että ne eivät olleet kumpikaan häneen liitetyistä ruumiista. Kirjailija ei kuitenkaan aina ollut varma olivatko ne silti todellisia vai kuvitelmaa. Joskus hän lipsui ottamaan niiden persoonan.
Elya lausui taas hänen nimensä ja silmiään räpäyttäen kissapoika käänsi hetken aika haavemaailmaansa katsovan katseensa naiseen. Hän ei sanonut vaan odotti mitä asiaa hänen seuralaisellaan oli. Hieman haparoiden tämä toi ajatuksensa julki. Se olikin hankala kysymys Taihinille. Hetken hän epäröi ja katseli kivistä maata edessään. Häntä kiemurteli yhä, mutta ei yhtä ärtyneesti kuin aiemmin. Miksi hän tosiaan oli puuttunut tilanteeseen? Jos hän ei olisi puuttunut hän ei olisi täällä loukkaantuneena ja nälkäisenä vaan hän olisi takaisin erämaamökillä syömässä sitä metsästämäänsä jänistä. Katuiko hän? Ei. Hän ei tuntenut katumusta siitä että oli puuttunut tilanteeseen.
"Minulla napsahti päässä." Kirjailija sanoi sitten hiljaa ja nosti taas meripihkan väriset kissan silmänsä kohtaamaan smaragdiset haltiansilmät. "Olin vähällä kävellä pois, mutta... minäkin olen kokenut vääryyttä. Suutuin kun näin että sellainen joukko ahdisteli yhtä henkilöä." Hän puraisi hampaansa yhteen. Asian selittäminen ei ollut helppoa. Kirjailija oli vailla oikeita sanoja sille tunteelle mikä oli ajanut hänet hyökkäämään niiden miesten kimppuun. Hän tiesi sen johtuvan mestaristaan.