Winas - Routasydän taivasalla

[Suzume]

Elya

Pimeys heittelehti näkökentän reunoilla, vaati jo verojaan, vaati unta ja lepoa, vaati tajun kankaalle nyt ja heti. Nainen koitti kovin etsiä itselleen jotain johon tarrautua katseellaan,ettei se hukkuisi ynpäristön iänikuiseen pimeyteen. Nyt kiinnikekohtana hänen tajulleen sai toimia Taihin.
Käsi kohosi keveästi vaan hieman täristen etsimään kissapojan kasvoja, ja haltian helpotukseksi Taihin ei väistänyt kosketusta. Elya painoi kätensä tämän kasvoille, pitkin poskea kuin kokeillen olihan toinen yhä siinä eikä vain hänen omaa kuvitelmaansa. Kosketus toi myös omanlaisen helpotuksen: nainen halusi varmistaa että toinen oli kunnossa. Mistä moinenkin tarve tuli? Mutta jokin... jokin kissapojan kasvoissa oli huolestuttanut neitoa. Oliko hän nähnyt tämän ilmeessä kauhua?
"Elossa on aina oikein hyvä", hän lausui vaimeasti katsellen kasvoja, jotka kykeni jotenkuten erottamaan pimeydessä.
Kysymyksen omasta voinnistaan kuullessaan nainen kurtisti kulmiaan irvistäen. "Selällä on ollut parempiakin päiviä... Mutta mitään ei ole varmaankaan murtunut. Pieni tauko vain,ja eiköhän mokoma toimi taas", saatiin ilottomasti hymyiltyä.
Ja toden totta, sitä mukaa kun todellisuudentaju alkoi palata ja kovin inihmillisemmät pelot -kuten pimeä- ottaa taas vallan, kipu tuntui kovin kaukaiselta, kuin unessa tunnetulta.

Verentaitaja käänsi kasvonsa mustaakin mustempaan pimeyteen: mitään ei kuultu mutta eihän olio ollut aikaisemminkaan ääntä päästänyt, eikä Elya tosiaankaan aikonut hiipiä tarkistamaan jos oliossa vielä henki pihisisi. Tuskinpa näin olisikaan, mutta ajatuskin puistatti.
"Se...ei ollut ihminen...eikä mikään muukaan", hän mutisi, väristen. Oliko tämä osa miesten 'kaupantekoa?' Koe-yksilöitä ja hybridejä?
Nainen sai kompuroitua itseään paremmin istualleen, tällä kertaa polviensa päälle, hitaasti ja vaivalloisesti mutta onnistuneesti. Jos kipu vain häipyisi levolla, eiköhän asia järjestyisi, ainakin siksi asti kunnes oli paettu tästä kirotusta kolosta.
Ja Taihin oli oikeassa, he tarvitsivat lepoa, kumpikaan ei ollut kunnossa jatkaa kohti uusia tappeluita.
"Yritetään", hän voihkaisi, puri taas rikkinäistä huultaan vereslihalle ja ponnisti itsensä pystyyn. Se sattui, hän olisi voinut huutaa ääneen, mutta se olisi ollut samalla itsemurha pitää ääntä kun he olivat ties missä. Ainakaam äskeisen tappelun äänet eivät olleet tuoneet ketään vielä tarkistamaan paikkoja...
Toimiko siis hirvittävä olento jonkinlaisena vahtikoirana?

Verentaitaja otti tukea kiviseinästä sen luokse hoiperreltuaan, lepäsi hetken kylmää kiveä vasten hengittäen raskaasti. Yht'äkkiä naisen silmät rävähtivät auki. Hän kuuli jotain. Askelia. Ne eivät tulleet tänne asti mutta ne eivät olleet kaukana. Elya tunsi sen, herätteli voimiaan. Yksi mies, ihminen, kiersi lähimmässä mutkassa ja kääntyi takaisin toiseen tunneliin jossain päin etenevässä pimeydessä. Posliinikasvo tuijotti kalpeana kohti kissapoikaa. Jos hän oli kuullut sen oli varmasti Taihinkin.

"Olemme jo lähellä...jotain", hän sanoi suurinpiirtein aaveen askelien äänenvoimakkuudella.
"Noustaan ylös, ainakin yritetään. Emme voi jatkaa tuonne nyt", hän pudisti päätään vaivalloisesti. Ei, heidän olisi päästävä jonnekin suojaan ja piiloon lepäämään, he eivät voisi jatkaa vielä eteenpäin. Elya kompuroi askelillaan varovasti kissapojan luo.

((Huih .. hyvä kuulla että asiat on jo paremmin. Jaksamisia ♡))

[RavenGuardian]

Taihin

Taihin sieti kosketuksen hiljaa vaikka hän olikin jännittynyt. yleensä jos joku häneen oli koskenut, se oli tarkoittanut pelkkää kipua. Ei ikinä mitään ystävällisiä kosketuksia. Ensin Mestarin karkeat kipu tuottavat kädet ja sen jälkeen niin monet vihamieliset kädet. Kissapoika tarvitsi kaiken itsehillintänsä pysyäkseen paikoillaan, mutta hän tajusi että toinen tuntui saavan jotain rohkeutta tai helpotusta siitä, että kosketti häntä. Toisen täytyi saada varmuus siitä, että hän oli oikeasti yhä paikalla eikä tämä ollut yksin. Siksi Taihin ei liikkunut.

Taihin lähes naurahti sille, että he kumpikin hieman vähättelivät taisteluhaavojaan. Hän saattoi haistaa ilmassa molempien heidän verensä ja äskeinen taistelu muutenkin oli ollut varsin... rankka. Tai ehkä he kumpikaan eivät vain vielä tienneet millaisia vaurioita mahdollisesti tullut. Ehkä he molemmat vain tekivätkin kuolemaa jo. Mistä sitä tiesi. Tässä pimeydessä voisi hyvin unohtaa, että piti kuolla. Tarvittiin valoa jotta voisi tajuta sekin asia. Entä jos he vain jäisivät kyyhöttämäänkin tähän pimeyteen? Saattoihan se tarjota jonkinlaisen suojan sillä jos he eivät nähneet, niin ei ehkä vihollinenkaan nähnyt... paitsi että tuo outo vuoren kokoinen olento oli tainnut nähdä. Paljon paremmin kuin Taihinin kissansilmät jotka näkivät varsin hyvin yleensä pimeässäkin kunhan edes pieni kaistale valoa siivilöityi jostakin. Tämä pimeys tuntui lähes epäluonnolliselta.

Elya sanoi viimein senkin ääneen mitä kirjailijakin oli ajatellut. Se olento ei ollut ollut ihminen tai mikään muukaan normaaliolento. Mikä se siis oli ollut? Taihin ei tiennyt, että hänen ajatuksensa kulkivat taas samaa rataa haltianaisen kanssa. Hän pohti myös sitä oliko olento jokin noiden miesten luoma asia. Jos oli, taihin pystyisi tuntea hieman myötätuntoa sitä kohtaan. Hän itsekin oli ollut Mestarinsa koe-eläin... hän ja kissa. Nyt he olivat yhtä eikä hän itse aina tiennyt kumpi oli ohjaksissa se ihmismäisempi olento vai kissa. "Ei niin." Hän myönsi hiljaa seuralaiselleen.
Kissapojan korvan kääntyivät kohti Elyania tämän koettaessa päästä pystyyn. Hetken hän epäröi, mutta tarjosi sitten haltianaiselle apua. Hän oli valmis auttamaan naista myös liikkeelle, mutta sitten hänen korvansa taas erottivat äänet. Ne nousivat pystyyn ja hän -aivan turhaan- koetti tähyillä sinne minne käytävä vei, sinne mistä ääni oli tullut. Huonompi juttu heille jos jokin nyt tulisi taas heidän kimppuunsa. He tarvitsivat aikaa. Hän koetti saada selvää siitä mikä heitä nyt oli uhkaamassa. Hän piti kaikki aistinsa sen jännittyneinä sen varalta. Ja hän lähes säikäytti itsensä sillä kun hänen kurkustaan kohosi vaimea murina jota hän ei ensin tunnistanut omaksi äänekseen. "Siellä on joku..." Hän totesi sitten hiljaa vaikka olikin jo huomannut, että Elya tiesi jo siitä. Mahtoikohan Elya tietää siitä enemmänkin? Jollain aistilla mitä Taihinilla ei ollut.

Niin he olivat lähellä jotain, mutta mitä? Taihin antoi korviensa painua takaisin luimuun. Hänen häntänsä kääntelehti levottomasti puolelta toiselle. Elya puhui täyttä järkeä. Jos se äänen aiheuttaja ei heti ollut tulossa heidän suuntaansa, heidän oli parempi siirtyä johonkin hetkeksi lepäämään ja tarkistamaan vauriot. Kirjailija nyökkäsi hieman seuralaiselleen. Hän tarjosi itsensä taas Elyan avuksi jotta he voisivat siirtyä pois sieltä missä nyt olivat. Hieman takaisin päin. Sinne hän auttoi Elyan eikä odottanut innolla sitä, että saisi tarkistaa vahingot.

Kun enemmän valoa osui hänen silmiinsä, kissapoika pystyi viimein kertomaan, ettei hänen vatsansa ollut revennyt auki... No paidassa näkyi kyllä veri tarhoja, mutta suolet eivät sentään roikkuneet pihalla vaikka tunne olikin epämieluisa. Tarkemmin hän pystyisi kertomaan vahingosta sitten kun pääsisi nostamaan paidan helmaa ylös. Ja se pahuksen haava jalassakin näytti tihkuvan jälleen verta. Taihin puri hampaansa yhteen. Pimeässä oli ollut helpompi uskotella, että kaikki oli okei.

((Yritetään)

[Suzume]

Elya

Haltia ei tiennyt mistä kumpusi halu löytää toinen kosketuksellaan. Kaikeksi onneksi Taihin pysyi paikallaan, vaikka jopa pimeässä nainen tunsi että asia oli tälle hankala. Mikä hänet edes näin sai haluamaan, oliko häneltä järki lähtenyt paiskontojen mukana? Vai oliko se ollut kissapojan katse huolen tuova?
Kissapoika oli itse varmasti samassa kunnossa vaan ellei jopa pahemmassa, vaan nousi auttamaan Elyan ylös tuellaan turvaten. Elya sävähti aluksi, mutta hyväksyi lopulta Taihin turvan kunnes oli taas omilla jaloillaan hoipertelevilla. Välistä verentaitaja yritti katsoa siihen pimeyteen johon pedon ruumis oli valahtanut mutta totesi sen pian mahdottomaksi. Elya nielaisi toivoessaan, että niitä oli ollut vain tuo yksi.

Kissapoika tuki häntä heidän lähtiessään taivaltamaan takaisin valoon. Vakoojaa nauratti ajatus. Hän ei tuntunut, ei tuon pimeyden jälkeen edes muistavan miltä valo näytti,miltä se tuntui. Kivikäytävän pimeys oli nion tukahduttavaa, että hän jopa unohti pelätä sitä. Se oli liian hukuttavan musta pelättäväksi, pelon jopa unohti. Nainen irvisti joka askeleella, kivun kaivautuessa selkärangasta pääkoppaan.
"Äskeinen ääni.." hän aloitti matkalla. "Se oli ihminen. Normaali ,... ihminen." Hän henkäisi siirtyen taas uudelle askelmalle napaten kiinni kaiteenpalasista. Ja hän oli kuvitellut että matka portaiden alapäähän oli tuntunut pitkältä?

Kielekkeen loppu oli loputtomien kompuroivien askelien,liukahduksien ja vinkaisunpoikasten takana. Kun vihdoin tasamaa levittäytyi edessä antaen valokaistaleen heidän eteensä, Elya siristi silmiään, maailman näkyessä hetken valkoisena taustana ja mustina palloina. Nainen rojahti maahan istualleen, tukien laskeutumisensa kivenseinämää pitkin kunnes liukui puolimakuuasentoon hetkeksi silmänsä vain kohti valoa sulkien, hengittäen käheästi ja kiihkeästi kuin happi olisi palannut taas hänen sanavarastoonsa.
Hetken siinä istuttuaan käänsi Elya katseensa portaiden pimeyteen. Jos joku halusi hyökätä, hyökätköön, joku huomaisi hänet, huomatkoon. Sillä hetkellä pois siirtyminen lepoasennostaan tuntui mahdottomalta, raajojen ollessa kuin sulaa lyijyä.

Hetken vielä hengähdettyään nainen avasi taas silmänsä. Posliinikasvo kääntyi Taihinin puoleen, kohoten paremmin istumaan varoen, tällä kertaa näkymättömiin portaikon luota. Elya kakoi kuivaa kurkkuaan ja kumartui kohti kissapoikaa.
"Näytä haavaasi." Hän tunsi sen tilan kyllä, ja näki tuntemattakin. Haltian katse oli sen verran pistävä ettei antaisi Taihinille valinnanvaraa.

[RavenGuardian]

Taihin

Taihin itsekin koetti hieman vilkaista sen ihmeotuksen suuntaan, mutta se oli yhtä hyödytöntä kuin aiemminkin. Tuskinpa mikään muuttuisi vaikka kuinka monta kertaa sinne katsoisi. Hänkin toivoi, ettei tarvinnut kohdata toista sellaista olentoa, mutta jos oli yksi niin voisi olla toinenkin... tai ehkä jotain vielä pahempaa. Mikä lie se uuden äänen päästäjäkin oli. Murina kuitenkin tukahtui hänen kurkkuunsa. Kissapoika vain auttoi tukemalla Elyaa siirtymään pois sieltä pimeyden helvetistä. Hänen omat silmänsä tottuivat varsin nopeasti siihen kun saivat valoa. Pupillit kapenivat viiruksi kissamaiseen tapaan, mutta levisivät sitten hitaasti hieman uudelleen sillä valoa loppujen lopuksi ei ollut niin paljoa.

Hänen toinen korvansa hieman kääntyi kohti haltianaista kun tämä kertoi mikä oli aiheuttanut sen aiemman äänen. ihminen. Yksi ihminen. "Niinkö?" Hän sanoi hiljaa. "Yhden ihmisen revin kyllä kappaleiksi alta aikayksikön... kunhan emme anna sen yllättää meitä." Kyllä hän oli hyvin lyhyt ja ei niin hurjan voimakas tai edes kunnossa nyt, mutta hänellä oli yhä nopeat refleksit, kissan ketteryys , terävät hampaat ja kynnet. Yhdestä ihmisestä ei olisi hänelle vastusta. Mutta parempi silti siirtyä hetkeksi keräämään voimia kauemmas siitä. Ei sitä koskaan tiennyt. Saattoihan ihmisilläkin olla joitain kykyjä. Ainakin tämä ihminen oli haissut joltain ja kuulunut.

Hänen seuralaisensa tuntui tosiaan olevan huonossa kunnossa eikä Taihin itsekkään tuntenut oloaan kovin loisteliaaksi. Oli hänkin tukija! Nilkuttava jalan haavan takia ja ties missä kunnossa hänen sisukalunsa olivat sen olennon koetettua repiä hänet kahtia vyötäröstä. Se sattui. Hän olisi halunnut vain taittua kumaraan ja käpertyä kerälle, mutta tiesi ettei voinut tehdä niin. Jos hän nyt antaisi periksi kivulle hän ei varmaan enää nousisi takaisin jaloilleen. Piti siis jatkaa ja uskotella itselleen. Sitä paitsi hän oli jo kauan sitten oppinut teeskentelemään. Mestari oli rakastunut kivun näkemistä. Se oli rohkaissut sitä miestä aina pidemmälle. Lisää ja lisää. Mutta jos Taihin ei reagoinut silloin... joskus silloin, mestari oli vain kyllästynyt ja jättänyt hänet rauhaan... vaihtoehtoisesti tietysti se oli vain saanut tämän yrittämään pahempaa. Niin tai näin, kissapojasta oli kauan sitten tullut sellainen jonka oli pakko esittää olevansa kunnossa. Heikkoutta ei saanut näyttää.

Kun se olivat päässeet tasanteelle, kirjailija antoi Elyan lyyhistyä maahan. Eihän hän voinut naista retuuttaa mukanaankaan jos tämän jalat eivät enää kantaneet. Se iskeytyminen seinään oli varmasti tehnyt kipeää. Kissapoika itse ei antanut itsensä vielä lyyhistyä. Varmistettuaan, että ei nähnyt suoliensa roikkumassa pihalle vatsasta, hän seisoi kissankorvat hörössä valppaana kuunnelleen seuraisiko joku heitä. Kun hänen aistinsa eivät löytäneet mitään, hän rauhoittui hieman. Tosin se äskeinen vuoren kokoinen olentokaan ei ollut ollut aistittavissa, mutta hän uskoi että voisi tällä kertaa luottaa siihen ettei uusi sellainen ollut tulossa. Täällä oli sitä paitsi hieman valoa. Jos sellainen tulisi, silloin tulisi varmaan pimeyskin. Oletuksia.

Viimein hän sitten lyyhistyi istumaan maahan kietoen kätensä vatsansa ympärille. Muutama punainen kukkanen oli ilmestynyt täplittämään hänen vaalean ruskeaa paitaansa vastan kohdilta. Pitäisikö hänen kiskoa paidan helmaa ylös nähdäkseen millainen vaurio oikeasti oli. Hän ei halunnut. Sitten Elya puhui taas. nainen oli saanut hengähdettyä hetken ja vaati häntä nyt näyttämään haavansa. Taihin mutristi suutaan, mutta ääni oli sen verran käskevä, ettei hän voinut olla tottelematta. Kissapoika siirsi hitaasti kädet pois vatsansa ympäriltä ja nosti sitten helmaa ylös. Hän näki kehossaan olennon sormien aiheuttamat haavat, mutta huolestuttavampi oli hitaasti mustelmaksi tummuva alue vatsan alueella. Laaja sisäinen verenvuoto. Taihinin teki mieli kirota huonoa tuurinaan... tai no oli se parempi kuin ulos roikkuvat suolen pätkät.

"Entäs sinä itse?" Kirjailija kuitenkin kysyi vilkaisten meripihkasilmillään posliinikasvoon.

[Suzume]

Elya



”Kyllä sen varmasti voittaisi.. Mutta tähän mennessä se näyttää vain vartioivan. Uloskäyntiä tai…” Haltia henkäisi uudestaan katseensa kääntäen taakse jäävään mustaan. ”Tai heidän synkintä salaisuttaan.” Ihminen surkean heikolla ihmisen verellään voisi olla heidän avaimensa ulospääsyyn. Pitihän täällä joku tie olla? Hetken ajan Verentaitaja kuvitteli itsensä tuomituksi ikuisesti vaeltamaan näissä käytävissä, kuollen lopulta janoon tai haavoihinsa, unohtaneena miltä auringonvalo näytti. Vaan silloin se jo sokaisi hänen silmänsä kielekkeelle päästyä.
Pelkkä Taihinin veren tunteminen sai vakoojan varovaiseksi liikkeissään, aivan kuin toinen kaatuisi tai lyyhistyisi hetkellä millä hyvänsä. Veri oli Elyalle kuin näkökyky muille: hän tiesi sillä hetkellä tunsi jonkun elinnesteen tämän kehosta kaiken, mukaan lukien haavat. Nämä haavat olivat sen verran pahat että saivat vakoojan voimaan huonosti: kyky oli päällä eikä hän saanut sitä piilotettua, ei tässä verensekaisessa ja tunkkaisessa luolastossa.


Elya kumartui kissapojan äärelle, kohottaen varovasti kätensä nostamaan paitaa Taihinin mukana. Verentaitaja irvisti punalle paidassa ja vielä enemmän mustelmalle.
”Korjaan tuon”, hän mutisi katsellen Taihinia kuin varmistaen ettei kissapoika rupeaisi väittämään vastaan tai menettäisi tajuaan iskuista. Varovasti posliinkikasvo kosketti ihoa sisäisen verenvuodon valtaamalta kohdalta, tietäen toisen varmasti kärsien hipaisusta kuin hipaisusta, tunteakseen vahinkojen tilan. Katse kieri jalan punaan, taas huultaan purren uutena kovin hermostuttavana tapana. Verentaitaja kuitenkin katsoi taas Taihinin silmiin, löysi meripihkan kun kysymys kohotti kulmia haltian.



”En oikein tiedä..” hän mutisi, vetäen kaapunsa solkea auki. Hopealehden muotoinen koriste napsahti auki ja tomuinen tribaaliviitta valahti hänen ympärilleen. Elya katsahti tumman mekon selkäpuolelle varoen, sävähtäen pään liikkeestä. Korsettimainen yläosa kiristi selän arkaa ihoa, joka kuitenkin oli painunut mustelmille niskaan päin. Selkäsoan ollessa kovin alhainen se kuitenkin paljasti osan kovia kokeneesta valkeasta ihosta.
”En tunne mitään murtuneen”, hän henkäisi täristen, ”mutta kuten sanoin, parempiakin päiviä on ollut…”
Kipu oli säväyttävä ja toiminnan vievä, nainen ihmetteli kuinka oli edes juossut sen jälkeen pedon kimppuun. Adrenaliini sai unohtamaan kivun, todellakin?



Posliinikasvo halusi itkeä, käpertyä kivunsa kanssa johonkin pimeistä nurkista joita tässä helvetinluolassa riitti ja pakottaa sen pois, pakottaa itsensä ruotuun ja kuntoon. Haltia käänsi katseensa taas Taihiniin puristaen kätensä nyrkkiin.
”Hoidetaan sinun haavasi nyt kunnolla”, hän sanoi hieman päättäväisemmin myntäten kaapunsa tyynyksi jota kumartui asettamaan kissapojan jalan alle tueksi.
”Emme muuten pääse ikinä jatkamaan matkaa ja kuolemme tänne.”

[RavenGuardian]

Taihin

Taihin pohti sitä asiaa, että siellä odotti vain yksi ihminen heitä joka ilmeisesti vartioisi jotain. Olisiko liikaa toivottu, että se tosiaan olisi uloskäynti. Kirjailija alkoi epäilemään sitä. Siellä taatusti olisi enemmän kuin vain yksi normaali ihminen. Jotain hirveää. Aina oli parempi katsoa kuin katua. Tosin monesti Taihin kyllä toimi varsin spontaanisti. Ei ehtinyt ajattelemaan. Nyt hänellä oli aikaa ajatella kun ei vain jaksanut juosta eteenpäin. Sitä paitsi nyt ei ollut kyse ainoastaan hänestä itsestään. Ei hän voinut viedä Elyaa sinne kuolemaan. Ei siltikään vaikka ei tiennyt paljoa tästä haltianaisesta, mutta he yhä olivat samassa veneessä täällä. Parempi siis olla varuillaan.

Heillä tosin ei mennyt hyvin. Kohta saattaisi olla niin, että heillä menisi vieläkin huonommin ja mitä huonommin heillä meni, sen huonommat mahdollisuudet heillä oli päästä ulos täältä elävänä. Taihinia ei myöskään kiehtonut ajatus jäädä harhailemaan tähän sokkeloon kunnes nääntyisi nälkää, janoon tai haavoihinsa.

Kissapoika oli ollut oikeassa sen ajatuksen kanssa, että jos näkisi haavansa hän ei voisi enää sulkea pois sitä kipuakaan. Nyt kipu tuntui repivän häntä sen verran, että hän todellakin halusi vain käpertyä kerälle. Onneksi hän sentään oli istunut alas. Hän epäili sitä, että pääsisi enää ylös siitä. Huonompi juttu, mutta ehkä pieni lepo auttaisi siihen. Aina voi uskotella. Jos sisäinen verenvuoto oli todella tapa se tappaisi hänet. Tavallaan se oli siis yhtä paha kuin ulkoinen repeämä olisi voinut olla. Hänen seuralaisensa kertoi hänelle korjaavansa hänen haavansa. Tällä tosiaan oli kyky joka liittyi vereen jollain tavalla, mutta ei sellaista että olisi voinut korjata sen mahdollisen murtuman hänen jalastaan. Mutta Taihinin oli pakko kysyä, että miten Elya sitten itse voi, tämän tutkiessa kissapojan haavoja. Pystyisikö Elya itse auttamaan itseään myös? Taihinilla ei ollut mitään sellaista kykyä. Hänen kykynsä liittyivät pelkkiin harhoihin. Mahdollisesti hän voisi kirjoittaa molemmat heidät uskomaan, että he olivat kunnossa, mutta se ei poistaisi sitä tosiasiaa, että he eivät oikeasti olleet.

Haltianainen kertoi, ettei uskonut minkään murtuneen selässään, mutta Taihin saattoi aistia että tähän kyllä sattui. Hänen kissapuolensa oli varsin tarkka eikä Elya sentään väittänyt olevansa ihan kunnossa. Kissapoika alkoi miettimään olisiko heistä kummastakaan ehkä sittenkään tappamaan edes sitä tavallista ihmistä. Taihin sävähti kun haltianainen pisti kaavustaan tekemän mytyn hänen vahingoittuneen jalkansa alle tueksi. Sallisikohan hän Elyan auttavan Taihinia itseään? Naisen kysy oli aiemminkin aiheuttanut tälle jotain ja silloin tämä oli vain lopettanut jalan haavan verenvuodon. Nyt repeämä hänen sisuksissaan oli isompi. "Odota..." Taihin sanoi näyttäen epävarmalta. Hänen häntänsä pyyhki levottomasti pölyistä ja kivistä alustaa. "Entä jos teet itsestäsi heikomman parantaessasi minut? En halua sitä. Kyllä minä pärjään." Sisulla jos ei muulla. Hän ei aikonut kuolla tänne. Ei ikinä maanalle vaan vapaaseen luontoon ja tuuleen.

[Suzume]

Elya

Mitähän syvemmällä oli? Oliko siellä loppu joukko odottamassa aseet tanassa vankejaan, vai oliko siellä vain varasto jota muutama vartioi vuorotellen? Varastolla itsellään ei kuitenkaan olisi ollut pimeyden petoa vartianaan, ellei siellä ollut joko heidän synkimmät salaisuutensa tai.. ulospääsy, käytävä, jotain valoa kohti vievää. Haltia toivoi viimeisintä, hän jopa melkein olisi valmis rukoilemaan jotain sellaista jonka mahtiin ei uskonut jos he vain saisivat mahdollisuuden lähteä tästä helvetinluolasta elossa, tai edes yhtenä kappaleena. Sekin olisi parempi, haavoittuneena kuin kuolleena. Siksi hänen ei pitäisi antaa kipunsa voittaa. Se ei saisi viedä hänen tahtoaan.

Vastalauseen kuullessaan haltia pysähtyi paikoilleen, kumartuneena kissapojan vatsan haavan eteen.
"Ei se..."
Hän aikoi vastata saman tien, vaan vastaväite ponteva jäi pelkäksi aloitukseksi avonaiselle suulle.
Posliinikasvo painoi katseensa, tuijotti käsiään naarmuisia. Hän halusi kovin väittää vastaan, piilottaa omat pelkonsa. Vaan pimeys kivien oli jo tuonut ne esiin, piiloon hän ei niitä enää saanut.
"Ei se... ei se pahasti", hän loi hymynpoikasen meripihkasilmille loistaville.
"Se vain..." vie elämänenergiaani, tämä meinasi jo sanoa. "Jos saan vain hetken levätä... Saan sen parannettua.Tuo tappaa sinut", sanottiin jo painokkaammin kumartuen Taihin puoleen.
"Se vie minut heikoksi, mutta palaudun. Varmasti", hän nyökkäsi ponnekkaasti pitäen heikkoa hymyä vereltä maistuvilla huulillaan.
"Joten ole kiltti..." Verentaitaja jo melkein aneli.
"Anna minun parantaa se. Se on kykyni. Mutta vaikka pidän sinut paikallasi ja parannan", hän sanoi epätoivoisena.

Elya kääntyi katsomaan jalan haavaa ja sitten omia ruhjeitaan.
"Jos vain... saan aikaa levätä, hetken, kaikki menee hyvin." Hän vakuutteli, yhtä lailla itselleen kuin Taihinillekin.
Seuraukset voisivat olla rajut moisen parannuksen jälkeen, vaan verentaitaja jaksoi uskoa päätöstensä voimaan. Jos ne eivät olleet tähän mennessä pettäneet,eivät ne pettäisi nytkään. Hän ei antaisi kissapojan kuolla, mikä olisi välttämättä edessä noiden vahinkojen seurauksena. Hän tiesi sen tuntemattakin.

Hetken aikaa Elya jopa ehti miettimään mennyttä. Mihinköhän oli kadonnut epäilys kissapojasta? Toinen voisi yhä jättää hänet haltian parannettua tämän haavat, Elya oli varma ettei pysyisi siinä kunnossa Taihinin mukana vaikka kuinka yrittäisi. Mutta ehkä, tämän kerran,ei olisikaan niin paha luottaa? Taihinin ratkaisut olivat samoja. Voi olla, että he ymmärsivät toistensa ajatuksia paremmin kuin tiesivätkään.

[RavenGuardian]

Taihin

Taihin huomasi kyllä Elyan epäröivän. Hän oli siis arvannut oikein, että tämän kyky kulutti haltianaista jotenkin. Niin se oli hänen oman kykynsäkin kanssa. Se söi häntä hitaasti jollain tapaa. Vahingoitti. Ehkä vei jopa kohti hulluutta. Hänen oma kykynsä oli niin... epätodellinen. Niin harhoihin perustuva, ettei hän aina itsekään tiennyt mikä oli totta. Pelätessään, uhattuna ollessa se joskus ryöstäytyi käsistä. Osat hänen hahmoistaan olivat jääneet kummittelemaan hänelle. Hän kuuli ja näki asioita joita ei ollut. Kyllä se söi hänen järkeään. Se teki myös fyysistä vahinkoa. Ainakin veren valuminen ulos suonistaan viittasi kyllä vahvasti siihen. Tarkalleen kissapoika ei tiennyt millainen fyysinen vahinko oli. Hän pelkäsi enemmän sitä henkistä puolta.

Mutta nyt hänen seuralaisensa ei kuulostanut kovin varmalta, ei haissut itsevarmalta, koettaessaan vakuuttaa hänelle ja ehkä myös itselleen, että kunhan hän vain lepäisi asiat olisivat taas hyvin. Nainen pyysi että saisi parantaa hänet koska hänen kykynsä pystyi siihen. Kissapojan korvat painuivat hitaasti taas alas. Posliinikasvokin oli huomannut, että Taihinin vaurio voisi koitua vielä kuolemaksi. Ei tosin aivan välttämättä. Tai niin kirjailija tahtoi ajatella. Hän nyki paidan helman takaisin peittämään jäljen vatsassaan sillä aika kun Elya tutki nyt jalan haavaa jatkaen vakuuttelua siitä, että kaikki menisi hyvin. Taihin kykeni silti yhä aistimaan tuon epävarmuuden.

Taihin aikoi kieltäytyä uudelleen. Hän mietti saisiko itsensä taas jaloilleen ja kulkemaan, mutta joutui toteamaan, ettei tahtonut enää nousta. Tunne vatsassa oli repivä eikä jalkakaan ollut sen parempi. Jalan hän tosin kestäisi. Hänen häntänsä kaartui hitaasti takaa kohti hänen vatsansa suojaksi kun hän käpertyi kokoon niin paljon kuin istualtaan pystyi. Hän halusi moittia itseään siitä, mutta ei kerta kaikkiaan pystynyt komentamaan itseään enää pois siitä asennosta. Ei, hän ei tahtonut enää nousta. Ei vaikka miten hän koetti itseään kannustaa. Ruumis ei halunnut. Jos hän ei hyväksyisi parantamista hän jäisi siihen paikkaan. Nainen joutuisi jättämään hänet jälkeen mikäli itse pystyisi vielä jatkamaan. Hän pohti jättäisikö tämä tosiaan hänet jos hän kieltäytyisi? Jotenkin hän ei uskonut että niin kävisi. Eihän nainen muuten olisi tarjonnut parantamistakaan oman terveytensä uhalla. Taihin ei vain siltikään pystynyt ymmärtämään miksi niin oli. He eivät silti juurikaan tunteneet toisiaan. He eivät olleet velkaa mitään toisilleen... Mutta loppujen lopuksi täällä he tarvitsivat toisiaan.

Kissapoika ei halunnut olla se joka hidasti heidän etenemistään, mutta ei hän halunnut toisen kuluttavan itsensä heikkoon tilaan myöskään. Hän epäröi miettien yhä siitä kerällä olleessaan. "Jos sallin sinun parantaa itseni... niin tee vain välttämättömin. Älä kuluta itseäsi loppuun. Kyllä minä pärjään pienen avun jälkeen." Hän sanoi sitten. Jos sen verran, että hän pystyisi taas komentamaan itsensä liikkeelle. Sen verran vain. Sen verran, että hän saisi taas hengittää vapaata ulkoilmaa.

[Suzume]

Elya

Mikä ajoi naisen tällaiseen tunteeseen, mikä oli se pakottava voima? Yli eikä ympäri ei päässyt siitä tosiasiasta, että Korpinsydän oli tekemässä jotakin jonkun muun kuin itsensä vuoksi, vieläpä keskellä painajaista. Haltia kuitenkin tiesi, ettei hän pitkälle pääsisi, ei hänellä olisi voimia edes itse yrittää, saatika pystyssä pysyä. Joten miksi ei aikaa joka heillä olisi levättävänä voisi käyttää johonkin, joka antaisi heille toivoa jatkoa varten, sytyttäisi takaisin kytemään sen pienen hiilloksen kajon toivon liekistä?

Nainen ei välittänyt voimastaan, ei sen vertaa että sitä kuuntelisi. Hän oli epätoivon vimmalla päättänyt jatkaa, kaikkina niinä öinä jolloin happi ei ollutkaan enää ollut hengitettävää, kun painajaiset olivat kiemurrelleet hänen pimeimmistä peloistaan ja hänen elämänsä oli tuntunut hiipuvan tyhjiin. Kohtauksia ei ollut aikapäiviin näkyvilläkään, vaan ylikäyttö oli aina ylikäyttö ja seurakset seurauksia. Tänään oli jo myöhäistä välttyä oireilta, paransi hän sitten tai ei, ja toiminta tuntui paremmmalta vaihtoehdolta kuin omassa epätoivossaan ja kivussaan vellominen.

Smaragdisilmät pysyivät tiukasti meripihkassa, odottaen vastausta. Kun se vihdoin tuli,jopa epäröivänä tunsi haltia voivansa taas hetken jopa hengittää, niin epätoivoisen kiivaana oli hän hyväksyntää odottanut, jopa anonut. Kevyt huokaus kiiri huuliltakin, nyökkäyksen sulkiessa silmät hetkeksi. Sitten silmät aukaistiin, katse maasta kiersi taas haavoihin, nyt niitä pidemmän aikaa tuijottamaan jäi ja siitä omiin käsiin kohdistui.
"Hoidan sinut kuntoon... Vaadin itselleni vain sen jälkeisen lepotauon", hymähdettiin jopa huvittuneesti.

Nainen kääntyi kissapoikaan päin, ottaen tätä olkapäästä ja painoi tämän maahan varoen "parempi että pysyt makuulla", mutistiin, mutta katse jo haavassa häilyvässä oli kiivaana.
Elya siirsi Taihin paitaa varoen päältä läikän, nyt sitä katseli rypistäen kulmiaan.
"Aloitan tästä", sanottiin, Taihinille nyökäten vakavana.
Verentaitaja kävi istumaan päälle polviensa ja kääri repaleisia hihojaan (mikä tietysti oli täysin tarpeeton mutta kuitenkin tehty toimenpide.) Sitten posliinikasvo veti muutaman kerran rauhassa henkeä sulkien silmänsä ja veti kätensä ylös eteensä, toinen nyrkkiin puristuneena, toinen kahden sormen kanssa osoittaen eteenpäin. Keveä liike sieltä, toinen täältä, sellaista hallinta aina oli; nyt tosin liikkeet kävivät hitaampina ja vaivalloisempina, kuitenkin ihmeen voimakkaina. Smaragdisilmät rävähtivät auki taas , hallinnan toisen kehon elinnesteestä ottaneena. Hän tunsi sen, helposti ja nopeasti, sisäinen verenvuoto iski häntä kuin aseenkahvalla aiemmin niskaan. Se poltti ja korvensi, antoi Elyalle kuulua tuskastaan. Nainen käänsi kätensä kohti läikkää Taihinin vatsassa. Loppujen lopuksi ei haltia tiennyt miten sen itsekään teki, kuin olisi selittänyt jollekulle kuinka hengittää. Hän käski verta, isäntä palvelijaa, taivutti sen tahtoonsa ja kulkemaan mielensä mukaan. Lisäksi hän tiesi kuiskivansa haltiakielellä itselleen yhtä sanaa . Parane. Ja hän tiesi, että veri palasi paikoilleen, korjasi uomansa ja jatkoi kulkuaan hänen otteessaan.

Toisella kädellä nainen osoitti vuorostaan jalkaa. Kylmät hikipisarat olivat kihonneet kasvoille kun Elya osoitti ensin haavaa ja sitten komensi mielessään ja taidoillaan. Pysähdy. sitten hän teki ranteestaan kiertyen kutsuvan liikkeen. Palaa. Ja ansaraudan hampaiden kalvama haava teki saman mitä hetkeä sitten aikaisemmin, verenvuoto lakkasi ja alkoi hitaasti kasaamaan itseään kokoon, pakenematta enää.

Elya hengitti raskaasti ja katkonaisesti ilmaa, jota ei kuitenkaan itselleen saanut. Veri oli yhä hänen otteesaan, mutta nyt se läikkyi hänen näkökentässään: roiskeet tipahtelivat nyt katosta, hänen käsissään, verta oli kaikkialla, se ei antanut hänen hengittää, se ei antanut nähdä, haltia tiesi että se oli vain harhaa mutta hänen olisi päästettävä komennostaan irti tai muuten---
Elya päästi kätensä asennoistaan, räpytteli silmiään läiskistä ja haukkoi kiivaasti henkeä. Aivan kuin hänen voimansa olisi kirkunut hänelle Et pääse pakoon ---
Nainen rojahti selälleen lattialle, sulkien silmänsä vain avatakseen ne uudestaan ja silloin niiden ilme oli kuin saalistettavan, hengitys heikkona hän tunsi sen, kivun sisällään voimistuvan mutta voimaa nousemaan ei olisi vielä hetkeen.

[RavenGuardian]

Taihin

Kissahybridi oli hyväksynyt parantamisen, mutta ei siltikään voinut ymmärtää miksi toinen näytti helpottuneelta kun hän niin teki. Eikö Elyan olisi pitänyt enemmänkin ajatella itseään? Miksi hän välitti niin paljon siitä, että saisi parantamaan Taihinin haavat oman terveytensä uhalla. Se ei vaikuttanut järkevältä. Ei edes silti vaikka ajattelisikin heidän olevan samassa veneessä nyt. Eivät kaikki ensisijaisesti ajatelleet omaa henkeään... mutta loppujen lopuksi Taihin itsekään ei ollut aikonut jättää Elyaa pulaan. Hän ei ollut vaatinut parantamista. Miksi Taihin siis yhä epäröi Elyan motiiveja? Oikeastaan, ei hän oikeastaan epäillytkään. Hän oli valmis luottamaan tähän ja se olikin varsin uutta. Kissapoika ei yleensä helposti luottanut keneenkään koska menneisyyden tumman varjot yhä leijuivat hänen yllään. naiivius oli johtanut vain kärsimykseen. Ehkä siis suurin kysymys olikin, että mikä Taihinin nyt sai luottamaan haltianaiseen josta ei juuri tiennyt mitään? Hän ei keksinyt vastausta.

Kiusakseen kissapoika myös huomasi, ettei paikoillaan lepääminenkään saanut kipua rauhoittumaan. Enemmänkin vain yltymään koska hänellä ei ollut muuta johon kiinnittää huomionsa. Nyt hän vain kyyhötti kerällä häntä suojaten vatsaa. Kyllä. Hän halusi tulla kuntoon jotta voisi puolustaa heitä. Näin hän ei voinut tehdä sitä. Ei kun ei päässyt enää ylöskään, mutta kun Elya parantaisi hänet, hän voisi vahtia tämän lepoa. Pitää heidät molemmat turvassa.

Posliinikasvo koetti painaa hänet kevyesti olkapäästä makaamaan. Hänen ruumiinsa ei muuta olisi halunnutkaan kuin mennä maaten ja mieluiten silloinkin vain käpertyä, mutta mieli taisteli vastaan. Se sai ruumiin jännittymään ja hetkeen kissapoika ei liikahtanutkaan pysyessään varuillaan, mutta hillitsi sitten mielensä ja antoi haltianaisen painaa hänet maahan. Hänen silmänsä kuitenkin tarkkailivat naista yhä varuillaan sillä jokin pelko menneestä yhä kaiversi hänen mieltään. Hän piti myös aistinsa valppaina ympäristön suhteen. Kun hän oli maassa, hän oli heikossa asemassa eikä pitänyt siitä. Hitaasti hänen häntänsä siirtyi vatsan päältä, mutta jäi kääntelehtimään maan tomuun.

Taihin sävähti kuitenkin kun Elya siirsi hänen paidan helmaansa taas paljasten tuon tummanpuhuvan jäljen kertoen että aloittaisi korjaamisen siitä. Sitten meripihka silmät seurasivat hiljaa mitä nainen käsisään teki. Hän oli täysin Elyan armoilla siinä maatessaan, mutta sen sisään, että tulisi satutetuksi, vatsan kipu hiljaa vaimeni. Hän saattoi taas hengittää vapaammin kun sisäinen verenvuoto ei enää vahingoittanut häntä. Hän kuitenkin ajatteli, että nainen oli jo tehnyt liikaa. Hän olisi halunnut estää tätä jatkamasta, mutta jokin piti hänet yhä hiljaa makaamassa siinä.

Käsi siirtyi osoittamaan hänen vahingoittunutta jalkaansa, mutta meripihkat silmät tuijottivat nyt pelkästään naisen posliinikasvoja. Hän saattoi aistia miten Elya ponnisteli haavat korjatakseen. Taihinin olisi pitänyt estää häntä. Tämä selvästi oli uupumassa. Kyvyn kuluttama. Mutta hänestä tuntui hetken jotenkin lamaantuneelta. Hän ei ollut varma johtuiko se mistä. Ehkä hänen omasta mielestään. Hän ei nähnyt ansaraudan haavan sulkeutuvan, mutta tunsi sen. Se ei enää vuotanut vaikka vaurio luuhun yhä olikin siellä. Hän saattoi kuitenkin huomata kuinka työläästi hänen parantajansa hengitti.

Viimein Taihin riuhtaisi itsensä irti siitä lumouksesta jossa oli ja nousi nopeasti istumaan. Hänen silmänsä eivät edelleenkään siirtyneen Elyasta. Mitään hän ei kuitenkaan voinut tehdä naisen hyväksi. Hän pystyi vain katsomaan kun nainen lysähti selälleen maahan. "Minä pidän vahtia..." Hän lupasi sitten. Mitään muutakaan hän ei voinut tarjota. Nouseminen teki jalkaan vieläkin kipeää, mutta ainakaan elämänneste ei valunut enää harmaalle tomuiselle kivelle. "Sinun ei olisi tarvinnut parantaa minua... ei ainakaan kokonaan." Hän kertoi sitten hiljaa, mutta katseli nyt tarkkaavaisena ympärilleen kissankorvat kääntyillen. Hän kuitenkin epäröi sitten taas. "Mutta kiitos." Kissapoika lisäsi sitten. "Lepää nyt vain."

Hieman hän pohti voisiko tehdä muutakin sittenkin. Hänhän oli harhojen mestari. Kai hän voisi jonkin harhan luoda Elyalle helpottamaan tämän oloa. Mutta millaisen? Mitä sellaiselle joka vaikutti saavan huonosti henkeä ja oli kivuissaan? Taihin otti hitaasti housujensa takusta esille luonnoslehtiönsä ja hiilenpalan. Sormet avasivat lehtiön ja hän antoi piirtimen liikkua paperilla hetken kustuen omaa kykyään esiin. Kun se heräsi eloon. Hän loi Elyalle harhan raikkaasta ilmasta ulkona. Rauhallisesta maailmasta lehdossa. Mitään muutakaan hän ei keksinyt.

[Suzume]

Hämmentävää, suorastaan naurettavaa kuinka helposti harhat ja pelot saivat hänet valtaansa. Olikohan se aiempi väsymys, koetut kivut, äskettäiset kokemukset jotka rikkoivat suojaavimmat muurit hänen mielensä yltä? Elyan elämä oli yhtä pimeyttä, verta ja valhetta. Hänen kasvonsa olivat posliininen maski,maski jossa ei näytetty tunteita. Maskin yllä loihti naisen voittamaton ylpeys. Itsepäinen eli itsensä vuoksi ja itsekkäästi, eikä 'epäitsekäs' sopinut samaan kuvaan hänen kanssaan, ei ikinä. Hänen maailmassaan oli oltava vahva. Voimakas. Hän, etenkään naisena, pienenä ja heiveröisenä ei saanut näyttää heikkoutta. Eri asia oli teeskennellä typerää ja suloista pentua, silloin kun oli asia vakavampi ei nainen saanut näyttää pelkäävänsä. Ei itsensä eikä vastustajiensa tähden.
Jos hän sortuisi,romahtaisi kuin aikaisemmin metsässä... jos hän antaisi pelon ottaa vallan ja jättää hänet avuttomaksi hän olisi kuoleman oma samalla sekunnilla.

Elya räpäytti silmiään kiivaasti, haukkoi henkeä aina vain katkonaisemmin sykäyksin. Hän yritti olla hengittämättä, koitti poistaa huutavan kivun selästään joka tomulattiaa vasten kolahti. Hän puri suunsa kiinni, kieltäytyi päästämästä kivun parahdusta kuuluviin.
Silmät jäivät lopulta villeinä tuijottamaan jonnekin valon ja varjon välille, verentaitajan epätoivoisesti huohottaen ja kakoen.
Kissapojan ääni kuului jostain kaukaa, humisevana ja epäselvänä vaan kuitenkin kuului. Elya käänsi päätään vain lyödäkseen kätensä silmilleen, aivan kuin olisi voinut peittää näkyvistään kiviseinät, jotka olivat yltäpäältä punassa hänen häilyvässä mielessään.
Vastausta ei kuulunut suulta haltian, vain onneton parahdus kera nyökkäyksen. Hän oli tainnut parantaa Taihinin: se sentään mielessä välkähti kirkkaampana pisteenä.
"Kiitos", kuiskattiin, nyt omaan aseentonsa kiertyen kun selkä ei kovaa kiveä kestänyt. Nainen makasi kyljellään, nyt väristen yhä kädet kasvojensa peittona. Hän ei uskaltanut katsoa. Ei, hän ei halunnut katsoa. Kaikkialla oli verta. Pimeää. Kaikkea pelottavaa, niin pelottavaa että se salpasi hänen henkensä uudestaan, sai hänet vaikuttamaan painajaisiaan pelkäävältä pikkulapselta.

Sitten jokin muuttui. Elya kurkisti sormiensa välistä varoen, vain vetääkseen nyt kätensä pois kokonaan. Ympärillä oli rauhaisaa, valoista. Kuin unta, mutta ei hänen painajaisiaan vaan jotain aivan muuta. Kaunista ja lämmintä. Typertynyt hymy levisi Elyan huulille, silmien sulkeutuessa helpottuneena. Joko hän oli nukahtanut tai hän näki harhoja. Tätä parempaa, rauhaisaa oloa hän ei voinut kuvitella: sydämensyke hiljeni kohti normaalia, hengitys ei enää taukoina katkennut vaan nyt jo tärisevänä kulki.

Hän katsahti jo toista hahmoa ympäriltään etsien, sitten itsensä kyyryyn vetäen. Tärinä heilautti suippokorvan kapeita hartioita, tärisytti alahuulta vapisemaan.
"Anteeksi..." hän kuiskasi vaan tavut hukkuivat tukehtuen hänen kurkkuunsa. Maski oli valahtanut pois, ja nyt, Elya tunsi suolaisen kyyneleen valuvan kasvot piilottaville kämmenilleen.
"Tämä on vain...kaunein uni mitä olen nähnyt, pitkään...pitkään aikaan..." haltia vinkaisi, nyt kämmeniinsä lohduttomasti itkien. Hymy onneton kuitenkin pääsi haavoittuneen huulille, vaikka hopeahelmet yhä hänen käsiinsä ja siitä maahan putoilivat. Elya oli ollut niin pitkään peloissaan, että nyt jopa hänen itseltään aikaisemmin kieltänyt itku tuntui tervetulleelta.
"Kiitos,Taihin", hän hymyili vaikka yhä vain harhan valoisan ympärillään näki.Silti hän pystyi tuntea maiseman täyttävän hänen sydämensä lämmöllä, joka itkuisissa silmissä pilkehti.

[RavenGuardian]

Taihin

Kirjailija, harhojen mestari, loi seuralaiselleen lehtoon ja auringon valoon myös lintuja sirkuttamaan rauhallista lauluaan puihin. Hän loi sinne vaimean lempeän tuulen ja puron solisemaan. Sitten luonnoslehtiön sivulle alkoi satelemaan punaisia pisaroita jotka levisivät kukiksi täplittämään valkeaa pintaa. Sitä valui hänen nenästään samalla kun jonkin olisi kääntänyt veistä hänen päänsä sisällä. Terävää repivää tunetta. No verelläkin pystyi piirtämään. Hän teki niistä kukkia jotka heräsivät eloon harhojen lehdossa. Mutta enempään hän ei pystynyt. Jos hän jatkaisi tätä hän saisi pian kohtauksen tai jopa kuolisi. Silloin Elyan uhraus olisi mennyt hukkaan. Taihin ei saisi antaa niin käyvän. He olivat molemmat nyt uhranneet hieman elämäänsä selvitäkseen. Pystyäkseen taas ehkä jatkamaan kunhan ensin hieman lepäisivät. Se ei saanut valua hukkaan.

Taihin ei uskaltanut katsoa Elyaan hetkeen. Ei ennen kuin sai pyyhittyä enimmät veret nenänsä alta hihaansa. Käsi ei piirtänyt enää, mutta piteli yhä tätä harhaa naista varten. Hän pitäisi sen niin kauan kuin toinen sitä tarvitsi. Hitaasti meripihka silmien katse nousi avoimelta sivulta ja suuntautui posliinikasvoon. Yllättävää kyllä ne kohtasivat hymyn ja... kyyneleitä. Kissapoika epäröi. Ja mitä varten hetki sitten tämä oli kuiskannut sanan 'anteeksi'?

Kissankorvat olivat hieman luimuun painuneita Taihinin epäröidessä. Hän ei ollut tottunut toisten ystävällisyyteen, ei tarjoamaan omaa ystävällisyyttään saati samaan kiitosta siitä, mutta nyt kun Elya puhui taas nuo valkomustat korvat nousivat uudelleen hieman pystympään. Hän jopa oli hyvillään siitä, että haltianainen tuntui pitävän hänen harhastaan, mutta uskomattominta oli se että nainen huulilta kuului tuo yksi sana: 'kiitos'. Kissapoika oli hämmentynyt eikä tiennyt miten reagoida siihen. Hän käänsi nopeasti katseensa pois korvat taas epävarmasti luimussa ja ruumis jännittyneenä istumassa. Olikohan hän ikinä kuullut kenenkään sanovan oikeasti tuota sanaa. Sanovan sitä niin, että todella tarkoittivat sitä, mutta eipä hän juuri hyviä tekoja ollut tehnytkään. Hän oli... elukka, peto, mielisairas ja tappaja. Kuka sellaisia kiittäisi?

Kissapoika ravisti hieman päätään. Ei jos hän tuonne menisi tämä harha saattaisi äkkiä muuttaa muotoaan. Rauhallinen lehto saattaisi kadota ja hänen demoninen maailmansa tulla esiin. Se maailma jossa ne hirviöt kiertelivät pimeässä silmät kiiluen hänen ympärillään ja jossa se alati vaeltava ruumis tulisi koskemaan häneen kylmillä käsillään. Se paikka joka oli täynnä kauheita huutoja, kuiskauksia ja ne kaikki äänet lauloivat yhtä ja samaa laulua... kuolemaa. Hän ei saisi mennä sinne joten hän rauhoitti itsensä vaikka oli yhä hämmentynyt kiitoksesta eikä vieläkään uskaltanut katsoa uudelleen Elyaan. Hän nosti hieman kättään ja haroi hieman kaksivärisiä hiuksiaan. Sormet kulkivat pidemmän mustan hiuksen lomitse, lyhyempään valkoiseen pään sivulla.

[Suzume]

Elya

Kyyneleet olivat vihdoin lakanneet virtaamasta, vaan enemmänkin pelkkä jäljelle jäänyt tärinä vavisutti kerälle kuin piiloon kiertyneen linnunluista kehoa ja pienenpieniä hartioita. Nainen kietoi kätensä ympärilleen, kylmään halaukseen. Hän antoi kyynelistä sotkuisen poskensa nojata kylmään maahan, katsellen nyt ympärilleen, ihmetellen näkymää joka sai hänet yhä lähes haukkomaan kivuliaasti henkeä.
Se tuntui niin lämpimältä, rakastavalta ja kauniilta. Paljon kauniimmalta kuin hän olisi ikinä ansainnut tai tulisi ansaitsemaan. Se oli lasisen kaunis päiväuni, uni jota hän ei olllut luvannut itselleen uneksittavaksi pitkään, pitkään aikaan. Hän oli syntinen, tahrattu ja tappaja. Itselleen edun ja vallan vievä keplottelija. Ja se sopi hänelle, se oli se mihin hän oli itse itsensä johdattanut. Hän eikä kukaan muu oli liannut kätensä. Aivan kuin hänen harhansa verestä hän ei saanut pestyä käsiään niistä puhtaaksi- eikä hän koskaan saisi. Hän ei saisi viemiltään elämiltä, kurjilta sieluilta koskaan armahdusta, aivan kuin hänen voimansakaan ei antaisi koskaan anteeksi.



Elya vapisi muistaessaan missä hän oikeasti oli. Vapina laantui, naisen kammetessa itsensä istuma- asentoon vaivalloisesti vinkaisten. Sitten hän etsi katseellaan Taihinin, ankkurinsa siihen mitä oikeasti oli hänen ympärillään. Harha oli kaunis, hänen oma unelmansa, toteutumaton päiväunensa. Liian hyvä hänen ansaitsemakseen, ja silti hän olisi voinut viipyä siellä loppuelämänsä. Mutta hän ei voisi jäädä tähän, ei tähän makaamaan. Hän kietoisi näkymän sielunsa sisään, muistoksi jota hän vaalisi aarteenaan, muistona siitä mitä tarkoitti olla onnellinen. Mutta nyt hänen oli aika nousta, kohdata todellisuus ympärillään. Niin itsensä kuin kissapojan vuoksi. Lisäksi hänen pitäisi vielä antaa keholleen aikaa ja voimaa paikata haavereitaan.
”Taihin. Kiitos”, hän kuiskasi, pakolla etsiemn toisen katsetta. ”Mutta olen jo kunnossa. Lopeta tämä. Tuhlaat omia voimiasi, etkö vain?” Viimeisin lause ei edes kysymyksen tasolle yltänyt, se oli pikemminkin ilmaan heitetty toteamus. Hän tunsi kyllä toisen voimat aisteissaan, olihan hän ohjannut tämän kehoa vielä hetki sitten varsin voimakkaasti. Hän ei ollut vielä aivan perillä minkälainen kyky kissapojalla oli, mutta tunsi sen kuluttavan toista aivan kuin hänen omansa haltiaa itseään.



”Olen aivan kohta kunnossa… Tarvitsen vielä pienen hetken.” Hän myönsi hieman vaivaantuneena. Päästyään istumaan ei seisomaan ollut vielä asiaa, vaikka ilman tukea hän ei psysyisi kauan pystyssä.
”Tuota…” hän jatkoi, hieroen punehtuneita silmiään purren huuliaan. ”Voitko… auttaa minut jotakin vasten maate?” Avunpyyntö oli melkein yhtä hankala lausua kuin vieras kieli, se vaati hänen ikuisen ylpeytensä heittämistä romukoppaan, eikä Elya ikinä alentunut pyytämään apua muilta. Ei koskaan.

[RavenGuardian]

Taihin

Ehkä Elya ja Taihin olivat samankaltaisempia kuin kuvittelivatkaan... ja silti erilaisia. Kissapoika oli tehnyt hirveyksiä myös. Hän oli tappaja ja peto, mutta ei oikeastaan omasta tahdostaan. Tai miten sen nyt otti. Kun hän omaksui sen toisen persoonallisuuden, hän janosi verta ja tuskanhuutoja. Kuitenkin tämä uneksija puoli pelkäsi sitä toista. Pelkäsi mitä se voisi tehdä ja mihin se kykeni. Vielä se eräs kauhukuva nousi hänen mieleensä uudelleen ja uudelleen. Kuin rikkonainen kuvakudos tai jokin häilyvä välähdys. Hän silti pystyi erottamaan kasvot, niiden ilmeet ja veren. Voi luoja, se pikku tyttö. Oli muitakin uhreja. Nuoria ja vanhoja, mutta jostain syystä vain tämä yksi muisto oli jäänyt vaivaamaan kirjailijaa. Ansaitsiko hän sitten saada rakkautta ja lämpöä? Ei. Hän kokeili vain paeta omaa kuolemaansa tai pimeään huoneeseen unohduksiin sulkemista kaikessa hulluudessaan. Toisinaan hän oli kuitenkin yrittänyt lopettaa sen kaiken. Monesti ajatellut sitä. Pahempi kohtalo tosiaan olisi se, että hänet saataisiin kiinni ja suljettaisiin pois, sinne minne muutkin hullut. Hän ei voinut antaa kenenkään riistää vapauttaan.

Meripihkat silmät tuijottivat maahan hitaasti satelevia punaisia pisaroita. Tip. Yksi pisara. Tip. Kaksi pisaraa. Häneltä meinasi mennä kokonaan ohi, että hänen seuralaisensa puhui hänelle taas. Kissankorvat kuitenkin värähtivät sitten ja Taihin käänsi hitaasti päänsä Elyan suuntaan. Meripihka silmien ilme oli hieman lasittunut. ne tuntuivat katsovan jonnekin muualle. Näkevän jotain aivan muuta, mutta hitaasti ymmärrys palasi niihin. Kirjailija pyyhkäisi nopeasti veret hihaansa nenän alta. Oli aika selvää, että kyky kulutti häntä. Elya halusi hänen lopettavan tämän harhan. nainen vakuutti olevansa jo kunnossa. Ehkä hän sitten voisi. Rauhallinen lehto maisema kaikkineen tuoksuineen, valoineen ja äänineen värähti ja haihtui hitaasti tuoden tämän pimeän, kivisen, viileän loukon taas esiin.

Kirjailija istui yhä risti-istunnassa kovalla kivialustalla. Hän nosti hieman katsettaan ylös tästä hämärästä luolasta. Ylös sinne missä oli halkeama katossa korkealla. Sieltä tuli pienesti ilmaa, valoa ja viileyttä alas heidän ansaansa. Yhäkin se oli niin lähellä ja niin saavuttamattomissa heille. Heidän tiensä veisi takaisin pimeyteen toivon perässä. Mutta ei ennen kuin Elya olisi toipunut tarpeeksi kävelläkseen. Taihin itse uskoi pystyvänsä jatkamaan vaikka kipu yhä nakersi hänen jalkaansa. Haava ei sentään enää vuotanut, kiitos Elyan. Myös vatsan verenpurkaus oli parannettu. Taihin luimisti hieman korviaan. Hän oli paljon velkaa Elyalle. Nainen tuntui kokoajan olevan pelastamassa häntä. Kissapoika pohti sitä ettei itse ollut tehnyt juuri paljoakaan.

Kissankorvat kuitenkaan eivät jääneet pitkäksi aikaa luimuun kun Elya jatkoi puhumista. Se oli pyyntö tällä kertaa. Taihin erotti naisen äänestä, ettei se tullut helposti kuin tämä ei olisi tottunut pyytämään apua. Ei Taihinkaan ollut. Hän ymmärsi sen hyvin. Hetken hän kuitenkin epäröi itse koska harvemmin muutenkaan sai pyyntöjä. Kuitenkin hän hitaasti sitten nousi seisomaan ja siirtyi lähemmäs Elyaan luotuaan nopean silmäyksen ensin ympärilleen. Varovasti hän tarjosi tukensa naiselle ja auttoi hänet siirtymään parempaan paikkaan maate. Mitään pehmeää täällä ei ollut, mutta saipahan nainen nojata erästä suhteellisen sileää loivaa kiveä vasten maatessaan. Taihin epäröi vielä hetken, mutta kiskoi sitten paitansa ja teki siitä mytyn Elyan pehmikkeeksi. Sitten hän vain palasi hiljaa istumaan vähän matkan päähään koettaen pysyä valppaana mahdollisen uhan varalta. Toistaikseksi mikään ei ollut tullut sinne heidän lepoaan häiritsemään, mutta niin saattoi vielä käydä ja Taihin halusi olla valmis puolustautumaan jos niin kävisi.

[Suzume]

Naisen pyynnöstä harha haihtui, palauttaen takaisin saman kirotun luolan. Mikään ei ollut muuttunut, he olivat yhä jumissa. Pahasti ja toivottomasti. Se oli jopa ylitsepääsemätön ongelma, poispääsy tuntui toivottomalta. Elyan päässä käväisi, ettei loppujen lopuksi asia olisi niin hankala. Hän menisi, taistelisi, ja pääsisi ulos. Hän ei kuolisi tänne, ei ikinä. Haltia katseli pölyistä lattiaa jopa aavistuksen loukkaantuneena siitä, että se kehtasikin olla niin kylmä, kova ja karu äskeisen taivaanomaisen näyn jälkeen. Hänen silmänsä alkoivat kuitenkin totutella taas kivimaisemaan ja kevyeen valonlähteeseen katosta. Paluu todellisuuteen ei ollut mikään mukava tunne.

Avunpyyntö oli vaikein asia mitä Elya oli tehnyt aikoihin. Armiaat luojat vain tiesivät, milloin viimeksi nainen olisi haluamalla halunnut apua. Eri asia oli olla kiitollinen kuin tajuta samalla, että omat voimat riittäneet. Itsenäiselle neidolle se oli jopa häpeällistä, se sai hänet moittimaan itseään voimattomuudesta. Kiven sisällä itsesyytöksille ei kuitenkaan jäisi nyt yhtään ylimääräistä sijaa. Ei jos he aikoivat päästä ulos yhtenä palana.
Taihin auttoi haltiaa, tämä mutisi kiitoksen hiljaisena. Heti nojalleen päästyään hän huokaisi raskaasti. Uni ei tulisi kysymykseenkään, mutta he molemmat tarvitsivat lepoa. Vaikka kissapoika ei haavoistaan valitellutkaan, tämäkin tarvitsisi sitä. Elya sulki silmänsä, mutta hetken hiljaa istuttuaan hän kääntyi niin, että kohtasi katseellaan Taihinin.
”Meidän olisi varmaankin hyvä levätä tässä. Näemme lähestyvät, emmekä kuitenkaan ole itse suoraan näkyvissä”, hän totesi, luoden pitkän, kiertävän katseen ympäröivään – kivistäkin kivisempään- maastoon.

Sen sanottuaan hän vain hetken aikaa katseli Taihinia, tutkaili tämän piirteitä hiljaa. Haltia tajsui itsekseen, ettei ollut tajunnut katsella niitä vielä aikaisemmin. Smaragdisilmien katse jumittui pidemmäksi aikaa kissapoijan meripihkaa loistaviin silmiin.
”Taihin”, hän avasi sitten suunsa, räpyttäen muutaman kerran pitkiä, tummia ripsiä.
Elya nosti kätensä päänsä alle, löytäen jotenkuten siedettävän asennon ilman jatkuvaa kipua.
”Minä vain... Silloin ulkona. Miksi autoit minua?” tyttö kurtisti kulmiaan kun muisteli lumisen maan peittämiä tapahtumia.
”Heitä oli enemmän. Olisit voinut vain olla välittämättä. Ja minä- ” hän huokaisi ” olisin varmaankin tehnyt juuri niin jos kyse olisi ollut jostakusta täysin ventovieraasta.”