|
Post by Suzume on Nov 6, 2014 23:31:19 GMT 3
//Raven ja Taihin tseh tseeh~~ älä välitä yber randomista otsikostani Askeleet eivät olleet niin hitaat että niillä oltaisiin pitkää matkaa taittamassa. Itse asiassa, nuo solakat mutta askellukseen tottuneet jalat puolsivat vielä kovemmalle vauhdille mieltään. Jos hengästyi, saattoi huohahdus näkyä jo hempeänä höyrynä ilmassa, joka pikkupakkasiaan oli jo muutaman viikon paukkunut. Öiden aikana oli kylmyys riittänyt vain juuri ja juuri ajoittain jäädyttämään pienimmät lätäköt ja kosteat tienpinnat kulkijoiden askelia hankaloittamaan. Valkeaakin näkyi: talvi oli vasta aluillaan, mutta silti välillä kylmä nipisti suippoja korvanlehtien päitä, ja sormet saivat hakeutua lämmittelemään kaavun sisään useamman kuin kerran. Lunta oli hieman, jossakin enemmän ja jossakin vähemmän. Tuo puuteri puissa oli kuitenkin vasta saapunut, ja jos ilmat tästä päättäisivät lämmitä olisi vihreä maa varmasti nopeasti taas näkyvissä. Kylmyys ja viima kuitenkin kasvoivat päivä päivältä. Saappaiden reipas kopsahtelu rytmitti kulkijaa kannan kohdatessa routamaan. Hopeat, pitkät kutrit helmikoristeineen olivat huppujen piilossa, ja kaapu olikin pitkä ja väriltään harmaa. Helmaa kierteli tribaaliköynnös kuin liikkeitä mukaileva kavala käärme. Välissä vilahtivat hohtavaiset silmät hejastaamaan kylmän lumen kimalletta, mutta matka jatkui juuri sen enempiä hidastelematta. Valtion vakoojalla ei olisi ollut erityisempää syytä kasvojaan piilotella, ellei huolenpoikanen olisi painanut kulmia keskittyneeseen mulkoiluun ja saanut askeleet hieman alituisesti kiihtymään kuin olisivat jotain halunneet pakoilla, piiloon juosta. Vain vähän oli haltian katse lähestyvää vuorta varjoissaan ihaillut. Jos hän pääsisi edes seuraavaan kylään ennen yötä, olisi onni myötäinen. Talven lähestyessä, iltojen pimentyessä sai yksin teitä taivaltaminen verentaitajan aina hermoilemaan, yleensä aiheesta. Ei kovin vähäinen ollut se summa saaren pimeän puolen rentuista jotka olisivat panneet omaisuutensa pantiksi saadakseen kierrettyä kätensä haltian kaulalle kuristamaan. Matkaa kului vielä hetki. Elya vilkaisi eteenpäin ja näki jotain minkä korvat olivat kuulleet ja säpsähti vaistonvaraisesti. Muutama kankaisiin kylmältä tiukemmin ehkä jopa mitä tarpeen kietoutunut hahmo lähestyi lievästä ylämäestä. Neito rauhoitti mieltään ajatuksella tavallisista matkamiehistä ja jatkoi kulkuaan kävellen heitä kohti. Matkaajat ohittivat toisensa, ja juuri kun Elya ajatteli jo luulleensa liikoja, toinen huppupäisistä käännähti napaten tiukasti kiinni hänen ranteestaan. Nainen ei ehtinyt reagoida kun tunsi jo seuraavien käsien kiertyvän hänen suulleen ja samalla kaulan ympärille. Elya riuhtaisi itseään irti, ja sai kun saikin heidän tasapainoaan horjutettua. Kaikki kolme syöksyivät viereiseen, onneksi tyhjään ojaan. Haltia oli ensimmäinen pystyssä, ja samantien juoksussa tiellä. Mutta törmäsikin päätäpahkaa kolmeen muuhun hyökkääjään. Rytäkässä oli verentaitajan huppu häipynyt suojaamasta, ja hopeahiuksiselle luotiin vihaisia mutta vahingoniloisia katseita useammalta suuntaa. Elya puri huultaan mulkoillen katseille takaisin kaksin verroin terävämmin, mutta nyt, hyökkääjien lähtiessä yhtä aikaa häntä kohti ei kipakalla neidolla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. Hetkessä jäi pyristelevä haltia kiinni ja painettiin kovakouraisesti päin jäistä puuta. Yksi, ilmeisesti joukon johtopäätä riuhtaisi Elyan kasvoista kiinni tiukan otteen posliininsileää ihoa tutkaillen. Naisen silmät loimusivat inhosta. Viereltä kuului vaihdrttuja keskusteluja, joista hän sai siepattua sanoja. "Baari", "korttipeli", ja monet Elyaa kohtaan osoitetut, vähemmän kohteliaat synonyymit toivat tilanteeseen paljon enemmän järkeä. Jos muistikuviin luottaminen oli, vakooja muisti muutamien kasvoja päiviä aikaisemmin kun hän oli huijannut korteissa ja putsannut pöydän lurkkiessaan kyseisiltä herroilta tärkeitä tietoja. Alkoholin vaikutuksen alaisena herrat olivatkin laverrelleet oikein kiitettävästi "bisneksestään." Mutta mikä nyt neuvoksi? Joukko tiesi että hän tiesi heistä enemmän kuin tarpeeksi. Pieni paniikki alkoi kasvaa naisen mielessä miehen otteen hänen kasvoistaan kiristyvän.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Nov 7, 2014 4:29:17 GMT 3
Jänis ei tiennyt sitä uhkaavasta vaarasta. Se ei tiennyt että lumiseen maastoon sulautuvasta turkistaan huolimatta se oli nähty. Se jatkoi ohuen lumikerroksen tonkimista ruokaa löytääkseen sillä välin kun peto vaani sitä. Taihin ei ehkä ollut aivan normaali kissa, mutta ei sen puoleen mikään täysin ihmismäisempikään. Puolet sitä ja puolet toista ja ajoittain ei edes enää varma siitä mikä hän loppujen lopuksi oli alunperin ollutkaan. Itse asiassa hän ei ollut ollenkaan varma siitä edes selkeimpinä hetkinään. Sillä ei oikeastaan ollut väliä. Kissapoika oli palannut haavemaailmastaan siihen tosiasiaan, että oli nälkäinen ja nyt hän oli tarpeeksi selkeä mieleltään ruokkiakseen itsensä. Kissahybridi oli löytänyt tuoreet jänikset jäljet ja seurannut niitä lumen halki sinne missä jänis oli. Hän nautti täysi rinnoin tästä hieman kirpeästä ilmasta ja metsästyksen tuomasta jännityksestä. Varovaisesti asetellen kissantassuja muistuttavat jalkansa toinen toisen eteen hiipien hän lähestyi pitkäkorvaa. Hän kulki kyyryssä kissamaiseen tapaan vaaniessaan vaikka vyötäröstä ylöspäin hän olikin lähes ihmismäinen... lähes.
Pellavainen hiekanruskea paita ja löysät haaremi housut eivät ehkä olleet täysin sopiva vaate alkutalveen, mutta Taihin oli yksinkertaisesti hukannut paksummat vaatteensa harhaillessaan siinä toisessa maailmassa päänsä sisällä eikä nyt metsästyksen huumassa oikeastaan edes tuntenut kylmää. Solakka ja lyhyt kissapoika pääsi viimein sopivalle etäisyydelle oksien suojaan. Siellä hän pysähtyi hetkeksi nuolaisten huuliaan saattaen jo melkein maistaa jäniksen lämpimän lihan. Sen tuoksu lehahteli hänen tarkan nenänsä suuntaan. Sitten kissapoika iski. Jänis ehti tuskin edes huomata hänet kun terävät kynnet tappoivat sen. Taihin poimi jäniksen, kiinnitti sen vyölleen ja suoristautui nuollen sormiaan. No nyt hänellä olisi ruokaa. Seuraavaksi hän tarvitsi suojaa tai tiedon siitä missä hän oikeastaan tällä kertaa oli. Silloin kun hänen mielensä oli lähtenyt harhailemaan hän ei todellakaan tiennyt minne oli kulkenut. Rikkonaisen mielen yksi huonoimmista puolista.
Ennen kuin Taihin ehti päättää minne kulkea hänen tarkat kissankorvansa poimivan uusia ääniä. Kuin jonkinlaisia kamppailun ääniä. Meripihkan väriset silmät koettivat nähdä mistä ääniä tuli, mutta hän näki vain kevyesti lumista metsää. Hän kuitenkin paikallisti korvillaan äänen suunnan, mutta hänen seuraavat ajatuksensa asiasta oli, ettei koko tilanne kuulunut hänelle. Mitä hän välitti. Taihin oli yksinäinen susi... tai yksinäinen kissa paremminkin. Toisten asiat eivät häntä kiinnostaneet mikäli he vain jättäisivät hänet rauhaan. Jokin kuitenkin tökki hänen mieleltään. Saattoi olla vaihtelevan persoonallisuuden syytä, kirjailijan yli uppoutumisen hahmoihinsa, mutta kissapoika huomasi olevan sittenkin utelias. Hän lähti kissan äänettömyydellä hiipimään äänen suuntaan. Kukkulan laelle ja sitten hän näki tien. ja tiellä näytti kamppailevan kaksi todennäköisesti miestä, sekä haltianainen jolla oli hopeahtavat hiukset. Nainen oli selvästi vaikeuksissa. Mutta oliko sillä väliä puolikissalle? Hän ei tuntenut haltianaista, he eivät olleet ystäviä - ainakaan Taihin ei muistanut että niin olisi ollut - joten oli täysin sama mitä nuo miehet naiselle tekisivät. Kunhan maailma vaan jättäisi tämän rikkonainen taiteilijan rauhaan.
Vai oliko? Taihin oli jo kääntänyt selkänsä poistuakseen, mutta oli pysähtynyt. Nuo miehet ehkä aikoivat ryöstää, raiskata ja tappaa tuon posliini-ihoisen haltianaisen. Eikö se olisi samaa vääryyttä minkä kissapoika itse oli kokenut mestariltaan? Vääryyttä. Taihin kääntyi uudelleen ja kyyristyi. Miehet eivät olleet huomanneet häntä. Tervetuloa tappelijan persoona. Tervetuloa peto. Saalista! Kaksijalkaiset vain tuppasivat olemaan typerämpi saaliseläimiä kuin nelijalkaiset. Vailla samankaltaisia tarkkoja aisteja. Mutta noilla miehillä oli voimaa eikä Taihin ollut niitä voimakkaimpia saati pidempiä. Hän luotti enemmän nopeuteen ja yllätykseen. Nyt siis sopi toivoa, että ne olivat hänen puolellaan. Järki kertoi, että hän voisi ehkä tappaa niin vain yhden. Miehiä oli kaksi. Mutta tappelija ei kuunnellut. Peto halusi verta ja kostaa vääryyden.
Kissapoika ponkaisi eteenpäin aikoen repiä nopeasti sen miehen kurkun auki joka piteli naista. Onni ei ollut hänen puolellaan tällä kertaa. Toinen miehistä huomasi hänet. No ei sillä väliä, mutta hänen saaliinsa liikahti nopeasti. Terävät kynnet eivät osuneet kurkkuun vaan olkapäähän. Ei tappo iskua. Kissapoika oli sen verran yllättynyt itse, että mies ehti tönäistä hänet nurin.
"No mutta mikä ihmeen elukka se sieltä metsästä sitten pelmahti?" Hän kuuli toisen miehistä sanovan. Elukka, elukka. Taihin oli tottunut tuohon nimitykseen. Hänenlaisiaan ei luonnossa ollut. Puolikissa oli kuitenkin nopeasti taas jaloillaan terävät hampaat paljastettuna.
|
|
|
Post by Suzume on Nov 7, 2014 16:08:59 GMT 3
Naisen silmät leimusivat vaikka hengitys alkoi muuttua yhä hätäisemmäksi, luontaisen pelon herättyä uinumasta muiden tukahdetettujen tunteiden takaa. Neito yritti pitää itsensä kylmänrauhallisena, omana itsenään, mutta pakokauhu meinasi aika ajoin ponnahtaa vihan päälle. Lasiterä hihassa oli ulottumattomissa, samoin kuin puukko vyötäröllä. Verenhallintakaan ei ottanut onnistuakseen. Ei nyt, kun haltian ajatukset olivat sotkuna ja keskittyminen kadonnut. Jos Elya olisi unohtanut ylpeytensä, ja huutanut apua, olisiko kukaan kuullut? Lähettyvillä tuskin oli ketään, ja vaikka olisikin, ei hän haluaisi sotkea heitä varkaiden verkkoihin. Elyaa oli mietittänyt jo hetken. Hän oli aivan varma että korttipöydän ääressä miehiä oli ollut enemmän...
Naisen kasvoista kiinni napanneen miehen hengitys kävi lähemmäs huulten lähestyessä hänen omia punaisia huuliaan. "Et varmasti", Elya sähähti hampaiden välistä vihaisesti. Puhetta ei kuitenkaan kuultu ja nainen tunsi toisen pakolla, kovakouraisesti häntä suutelevan ja samalla hivuttaen kätensä hänen lantiolleen. Siinä vaiheessa vakoojalta lähti viimeinenkin harkinnan hivunen, ja hän puri miestä huuleen.
Läimäytys tuli kämmenellä ja kovaa. Hetken Elyasta tuntui että hän näki näkyjä, menettäisi pian tajunsa iskun voimasta. Kuin oman mielen luoma harhakuva, oli naisen näkökenttään ilmestynyt yhtäkkiä uusi henkilö. Hahmo liikkui nopeasti, ja yhä ajatustensa toimiessa vaikka keho tuntui paikalleen jähmettyneeltä nainen tajusi ettei tuo varjo kuulunut ryöväreiden apurille. Käyttääkseen tilaisuuden, joka olisi kohta mennyttä, kokosi haltia itsensä ja saikin riuhtaistua roiston otteen irti. Kipakka potku valmiiksi kyyristyneen miehen vatsaan oli kuin naisen takaisinmaksu äskeisestä lyönnistä. Elyaa huimasi, hänen silmissään välissä sumeni ja välillä maailma häipyi näkyvistä kokonaan, mutta hän sai horjahdettua kauemmas kaappaajastaan. Kasvoja kuumotti ja veri maistui suussa rautaisena. Haltia vannoi vääntävänsä kyseisen aiheuttaneen niskat nurin heti kun maailma lakkaisi pyörimästä.
Mies oli kuitenkin lähes heti pystyssä ja vakooja kavahti kauemmas luoden katseensa uusimpaan tulokkaaseen, näkemäänsä varjoon joka oli antanut hänelle aikaa paeta ahdistelijan otteesta kaiken lisäksi tätä vahingoittaen. Hän ei toista tuntenut, ja katsoikin tätä kysyvästi, hieman hämillään. Maailmassa jossa hän vietti aikansa ei ollut avuliaisuuteen totuttu. Sitten neito säpsähti huomatessaan terät miesten käsissä. Näillä olikin aseita, eivät vain olleet uskoneet tarvitsevansa niitä yhden suippokorvan taltuttamiseen. Tilanne oli kuitenkin muuttunut, tuntemattoman avunantajan tultua. Elyaa kuitenkin yhä vaivasi tietoisuus siitä, etteivät heidän edessään seisovat olisi ainoat hänen jälijllään olevat. Saapuneelle hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun ryövärit jo haukkusanoin lähtivät pilkkaamaan. Haltia ärähti vihaisesti, luvaten itselleen että miehet saisivat maksaa.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Nov 10, 2014 0:32:42 GMT 3
Mitä hän oikein teki? Hänestä tuntui, ettei saanut mitään kontrollia siihen petoon joka seisoi miesten edessä muristen hampaat irvessä ja kissankorvat luimussa. Hän katseli tuota petoa jostain mielensä perältä. Ei... kyllä hän oli se peto joka tahtoi repiä nämä kaksi miestä, mutta syy miksi tuntui jotenkin häilyvältä. Peto ei vain tavoittanut sitä. Pahimmassa tapauksessa peto saattaisi tahtoa repiä haltianaisenkin kappaleiksi ennen kuin muistaisi miksi oli edes alkanut uhmaamaan näitä rosvoja. Kun hän oli joskus aiemmin vain menettänyt hallinnan, hän oli tappanut viattomia. Hän oli jopa repinyt muutaman kerran lapsen kappaleiksi. Kun järki oli viimein saanut hallinnan hän oli tuntenut siitä hirveää syyllisyyttä, itseinhoa ja pelkoa. Se oli saanut hänet taas pakenemaan maailmalta, piiloutumaan ja vannomaan ettei enää ikinä olisi tekemissä kenenkään kanssa... Ja hän ei ollut onnistunut pitämään sitä lupausta itselleen. Taihin palasi aina lopulta ja pakeni sitten taas. Loputtomasti. Nyt kissapoika yritti jälleen vannoa itselleen, että hallitsisi petonsa tällä kertaa. Joskus se onnistui.
Taihin jännittyi lisää kun huomasi miesten ottavat aseet esiin. Totta kai kissapoika itse oli jättänyt oman chakraminsa jonnekin. Toivon mukaan siihen viimeisimpään autiotupaan jossa hän oli majaansa viimeksi pitänyt, mutta oli se missä hyvänsä nyt, se ei ollut täällä ja näin ollen siitä ei ollut hyötyä. Taihinilla oli terävät kissankyntensä, hampaansa ja nopeutensa näitä miehiä vastassa. Hän saattoi olla vaarallinen, mutta nyt hän oli myös nälän heikentämä. Heitä oli kuitenkin nyt kaksi kahta vastaan vaikka miehet olivatkin kookkaita ja harteikkaita. Kissapoika oli pannut merkille, että tuo haltianainen sentään pystyisi tappelemaankin eikä vain olemaan avuttomasti näiden miesten riepoteltavana. Silti saattaisi olla järkevämpää heidän vain paeta. Järki koetti kertoa sen pedolle, peto ei tahtonut kuunnella vaan kävi kuumana taistelunhalusta.
"Onko tuo pikku kisu lemmikkisi, likka?" Se mies jota Taihinin kynnet olivat repineet sanoi häijysti vaikka pitelikin verta vuotavaa olkapäätään. Minä en ole kenenkään LEMMIKKI! Peto raivosi kissapojan mielessä. Hän teki nopean loikkauksen kohti miestä, mutta tämä heilautti asettaan joka pakotti kissapojan keskeyttämään hyökkäyksensä ja heti kun hänen käpälänsä koskettivat maata hän väisti sivulle. Mies virnisti itsevarmasti. "Haittaako jos nyljemme sen ensin ja pidämme sitten hauskaa sinun kanssasi kun olet sen meille velkaakin?" Mies jatkoi haltianaiselle.
Epäonnistunut syöksähdys oli hieman palauttanut harkintakykyä takaisin Taihiniin. Ylpeys ehkä ei olisi halunnut hänen lähtevän pakoon, mutta järki yhä sanoi toista. Tällä kertaa hän ajatteli kuuntelevansa sitä. Suora taistelu ei hyödyttäisi, mutta jos hän pääsisi maastoon jossa oli suojaa hän voisi jälleen taas tehdä yllätys hyökkäyksiä. Nyt olisi parempi vain hommata itsensä ja haltianainen pois tieltä. Kissapoika kyllä voisi järjestää näille miehille hetkeksi aikaa tekemistä.
Pitkät silmäripset laskeutuivat hitaasti koskettamaan poskia kun kissapoika räpäytti meripihkan värisiä silmiään. Kun hän avasi ne hänen katseessaan oli jonkinlaista etäisyyttä ja verinoro valautu hänen nenästään. Pitkät hoikat taiteilijan sormet koskettivat housujen taskua. Tule! Sitten kissapoika kiepahti ympäri ja tarttui haltianaista tämän hoikasta ranteesta. "Juokse!" Hän sihahti tälle ja kiskoi mukaansa kun lähti juoksemaan pois tieltä.
Hän ei katsonut taakseen jonne haudantakainen peto oli ilmestynyt. Suuri demoninen koira jonka turkki paikoitellen paljasta veren tahrimat lihakset ja luut. Illuusio. Kykenemätön vahingoittamaan vaikka hirviömäiseltä näyttikin, mutta nuo miehet sitä eivät tienneet. Tämä tarjoaisi aikaa paeta. Näin hän oli monesti livahtanut pakoon vartijoita ja muita jotka häntä olivat uhanneet. Nyt hän ei kuitenkaan päässyt kovin kauas. Ei hän ollut ehtinyt kuin lumen täyttämään ojaan kun puiden takaa ilmestyikin muutama hahmo lisää tukkimaan heidän tiensä. Taihin ei kuitenkaan jäänyt kyselemään kenen puolella nämä mahdollisesti olivat vaan teki väistö liikkeen kiskoen yhä haltianaista ranteesta koettaen saada tämän seuramaan itseään miesten ohi maastoon. Joku kirosi. Ei sillä väliä. He seurasivat, mutta ainakaan Taihinille maasto ei ollut ongelma. Täällä oli kuitenkin hieman enemmän lunta kertyneenä kasoiksi kun maasto oli loivasti alaspäin menevää. Se ei haitannut etenemistä, mutta jättäisi harmilliset jäljet seuraajille.
Taihin koetti nähdä paremmat lumettomamman alueen ja huomasikin sellainen. Hän kääntyi sitä kohti livahtaakseen kahden puun välistä. Naps! Terävä napsahdus. Kissapoika ehti kuitenkin ottamaan vielä muutaman askeleen ennen kuin ymmärsi mistä ääni oli lähtenyt. Kun se valkeni hänelle kivun saattelemana hän päästi irti haltianaisesta ja kyyristyi maahan. Ei... Ei ei ei... Hän yritti vielä hätäisesti saada raudan irti jalastaan, mutta ei onnistunut hätäillessään takaa-ajajien ääniä ja lopulta hän koetti riuhtoa itsensä vapaaksi. "Eivät ne pitkälle pääse. Laitoin muutaman raudan sinne aiemmin. Kuulitko? Hahahaa."
((Toivottavasti ei haittaa vaikka Taihin hieman kiskoikin Elyan mukaansa.))
|
|
|
Post by Suzume on Nov 10, 2014 18:52:43 GMT 3
Nainen horjahti kissapojan vierelle. Hän katsahti toista hieman varoen, kuin vakuuttaakseen itsensä siitä että toinen oli tullut apuun. Tuollainen kun oli lähes ennenkuulumatonta haltialle, mutta hänelle täysin tuntematon oli tullut paikalle aikomuksenaan auttaa. Elya kääntyi miehiä päin kiristellen hampaitaan. Hän ei ollut sitä aiemmin huomannut, mutta nyt hän tajusi kuinka pelko olikin jäädyttänyt hänen mielensä syväjäähän vielä hetki sitten. Haltia ei ollut sitä ymmärtänyt mutta... hetken aikaa, hän oli pelännyt kuollakseen. Hän oli kokenut kaikenlaista, mutta miettiessään aikaa taaksepäin muutaman minuutin, hän todella... oli pelännyt. Elya pystyi yhä tuntea käsiensä tärinän. Hän puristi kätensä nyrkkiin, yrittäen samalla pudistaa pois tunteen joka sai ihokarvat nousemaan pystyyn ja hengityksen salpautumaan. Kuin keuhkot olisi kaadettu täyteen jäävettä.
Kuullessaan ryöväreiden solvaukset neito mulkoili heitä pisteliäästi hopeiden hiustensa alta. Letit olivat päässeet aukeamaan rytäkässä, siitä todistivat myös maahan lentäneet helmet miesten jaloissa. Haltia tainnuttu kehonsa tärinän, mielessä sykkivän pelon jonnekin koppavan ja tyynen verentaitajan olemuksen alle, kieltäytyi valahtamasta parkumaan maahan. Ketterät kädet kaappasivat kättä pidempää jos tarve tulisi: puukko oli ollut käytössä useita kertoja aiemminkin. Läimäytyksen jälkivaikutukset alkoivat jo hälventyä, jos ei otettu huomioon kasvojen jatkuvaa polttavaa pistelyä ja raudan makua suussa. Hän sylkäisi veren jalkojensa juureen viiltäen katseellaan miehiä. "Valitettavasti äsken varastamasi suudelma oli kallis: sen maksuun eivät sinun saatika pikku salakauppajengisi varat riitä."
Verentaitaja harkitsi hetken syöksyäkö terä turvanaan hyökkäämään, mutta järki muistutti mahdollisuudesta, että miehiä saattaisi olla enemmänkin. Ja jos näin olisi, alivoiman puolella olisivat he. Mutta missä vaiheessa tästä pakoonkaan pääsisi?
Yht'äkkiä apuun tullut kiskaisi häntä kädestä mukaan luoden sanoiksi sen mille hän oli toivonut tilaisuuden tulevan. He pinkaisivat pakoon paljon nopeammin kuin Elya oli odottanutkaan, ja äkkilähtö sai hänet aluksi kompuroimaan jalkoihinsa. Rytmi kuitenkin löytyi pian, ja haltia yritti parhaansa mukaan etsiä reittiä edestäpäin kaatumatta. Taakseen hän ei katsonut: vilkaisu oli riittänyt kertomaan tarpeeksi. Ainoa mitä neito ymmärsi sillä hetkellä oli, että -mikä heidän takanaan olikaan- viivästytti heidän jahtaajiaan eikä toisenlaisia tilaisuuksia tulisi enää.
Haltia ohitti nopeasti vastaantulijat, antoi tottuneiden lihasten toimia ja kiihdytti vauhtia. Hän tiesi että heitä seurattiin, ja ongelma heräsikin: minne nyt. Joukko ei varmasti luovuttaisi helpolla. Juuri kun Elya kuvitteli saavansa pienen toivonpilkahduksen pakenemisesta, heidän vauhtinsa pysyessä kovana, kuvottava loksahdus ravisteli hänet takaisin todellisuuteen.
Veri. Elya tunsi sen, tajusi mitä oli tapahtunut. Kun kissapoika kyyristyi, ei haltia ehtinyt jaloillaan jarruttaa, vaan kompuroi ja mätkähti tämän viereen. Elya haukkoi henkeä sitä saamatta, hän oli hetkessä pystyssä hypähtäen ansaraudan ja sen vangin luo. "Ei.." hän henkäisi, valahtaessaan -jos mahdollista- kalpeammaksi kuin aiemmin. Epätoivoisesti nainen tarttui raudan hampaisiin, kiskoi kätensä verille lyhyessä ajassa mutta haltian voimavarat eivät läheksikään riittäneet avaamaan teräksistä ansaa. Hän parahti vetäessään veriset kätensä pois ansasta, avaamisen osoittautuessa mahdottomaksi...Askeleet lähestyivät.
Elya kääntyi joukkoa vastaan katse hurjana. Hän oli kyyryssä kuin eläin, yrittäen pysyä pystyssä ja samalla suojata ansaraudan vankia. Hänen päätään huimasi. Hän näki vain virneet ja häntä kohti ulottuvat kädet. Tyttö valahti toiselle polvelleen ottaen tukea maasta. Kun katseensa kohosi takaisin hyökkääjiin, hän osoitti kahta lähempänä olevaa sulkien hitaasti käsiään nyrkkiin. Miehet jähmettyivät. He eivät saaneet henkeä. Hetken Elya mietti miltä oman veren kiehuminen suonien sisällä mahtoi tuntua. Mutta lopulta hän ei uhrannut moiselle hetkeään.
Verentaitaja säpsähti. Missä yksi miehistä oli? Juuri sama, joka oli vahingoittunut? Samalla hetkellä kovakourainen käsi repäisi hänet pystyyn hopeahiuksiin tarttuen. Elya olisi huutanut, jos hänellä olisi riittänyt siiheen happea. Sitten maailma pimeni, miehen naurahduksen ja miekankahvan kolahduksen saattelemana. Nainen rojahti tajuttomana kylmään maahan.
((Eipäs hätiä cx))
|
|
|
Post by RavenGuardian on Nov 13, 2014 0:23:45 GMT 3
Taihin riuhtoi äristen ja sihisten loukkua kuin ansaan jäänyt eläin. Hän jopa oli vähällä puraista haltianaista tämän yrittäessä auttaa ennen kuin hän tajusi mitä kalpeaihoinen nainen yritti tehdä. Heidän kummankaan yrityksistä huolimatta loukku ei päästänyt häntä hampaistaan. Riuhtominen oli saanut vain leuat uppoamaan syvemmälle. Lumi punertui hiljalleen loukun ympärillä veren imeytyessä ohueen kerrokseen ja siitä mullan sekaan. Hän sai sormiensa ihon rikki repiessään loukkua ja niin hänen auttajansakin sormet olivat pian verillä. Jossain mielensä perukoilla kissapoika mietti miksi tämä haltia edes vaivautui. Miksi tämä ei vain juossut pakoon kun vielä pystyi?
Haltianainen ei paennut edes silloin kun takaa-ajajat saavuttivat heidät. Taihin näki tämän asettuneet joukkoa vastaan kuin suojatakseen puolikissaa ja ainoa mitä poika pystyi tekemään oli äristä ja uhitella hyödyttömästi kuin loukkaantunut eläin kuin kissan puoli oli ohjaimissa. Taihin olikin yhä kyyryssä korvat luimussa väläytellen teräviä hampaitaan, mutta jos miehet eivät tulleet hänen kynsiensä ulottuville hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin luottaa tähän haltianaiseen, mutta tämä oli yksin miesjoukkoa vastassa. Kaksi miehistä lähestyikin heitä varmoina voitostaan, mutta sitten nainen teki jotain joka yllätti Taihinkin sen verran, että hänen ärinänsä vaimeni hiljaiseksi murinaksi kurkussa. Jotain tapahtui noille miehille joita kohti hoikka käsi osoitti.
Hetken näytti, että heillä oli jokin mahdollisuus, mutta sitten tilanne muuttui yhtä yllättäen kuin oli kääntynyt heidän edukseen. Taihin ei hämmästykseltään ollut huomannut merkkejä kolmannen miehen tulosta ja sitten kun hän huomasi hän ei ehtinyt kuin avata suunsa varoittaakseen haltianaista, mutta mies oli jo tarttunut tähän ja iskenyt tämän tajuttomaksi miekkansa kahvalla. Se siitä mahdollisuudesta sitten. Mies ehti liikahtaa kauemmas Taihinin ulottuvilta ennen kuin kissapoika ehti tointua yllätyksestä.
"Mitä teemme elukalle?" Toinen miehistä, joka näytti toipuneen siitä mitä haltianainen sitten olikin heille tehnyt. He kaikki katselivat loukun vankia joka alkoi taas murista kovempaa ja mulkoili takaisin miehiä meripihkan värisillä silmillään. Aina kun joka roistoista koetti liikahtaa häntä kohti, hän koetti iskeä kynsillään tätä syöksähtäen vastaan, mutta loukun ketju ei antanut periksi. "Iske tajuttomaksi." Joukon selvä johtaja sanoi nostaen juuri tiedottoman haltianaisen olkapäälleen roikkumaan.
Taihin tappeli parhaansa mukaan vastaan, mutta miehiä oli hänelle liikaa. Yksi astui askeleen eteenpäin ja hän hyökkäsi kohti, jolloin taas toinen lähestyi häntä. Kissapoika onnistui pitämään heidät loitolla jonkin aikaa, mutta verenhukka alkoi tehdä tehtävänsä. Lihasten liike hidastui, reaktionopeus hidastui. Sitten toinen miehistä sai iskun perille. Taihin kaatui sen voimasta maahan ja putosi pimeyteen.
|
|
|
Post by Suzume on Nov 15, 2014 15:51:28 GMT 3
Pimeys. Kaikki oli mustaa. ...Elya inhosi sitä. Pelkäsi sitä. Pimeys, joka nappasi mukaan painajaisiin, pelotti. Jos vain olisi löytänyt jostain nurkan, jossa itkeä kyyryssä kaiken sen pelon pois. Mutta ympärillä oli vain mustaa. Yhtäkkiä hän oli taas vaunujen kyydissä. Kyyneleet valuivat. Orjakauppiaat kuljettivat häntä pois. Pimeää. Hän oli niin yksinäinen, niin väsynyt ja niin pelokas. ... Hän oli valmis vaikka kuolemaan. Silloin pelko ainakin lähtisi pois. Mutta ei, joku ei antanut hänen luovuttaa. Viha. Hän tunsi nyt miesten elinvoiman, tappoi heidät. Menneisyyden muisto sekottui takaisin muiden sekaan ja painajainen muutti taas muotoaan.
Miksi kukaan ei auttanut? Elya oli oppinut suojelemaan itse itseään. Kasvattiperhe oli antanut hänet roistojen käsiin. Sisko oli lähtenyt. Hänellä oli vain itsensä, eikä kukaan muu häntä auttaisi.
**
Uni alkoi hälvetä kivun tullessa takaisin. Joka paikkaa jomotti, mutta erityisesti naisen pää tuntui paiskoutuneen kalliolta alas. Hämärä muistikuva sanoi miekankahvan olevan syypää särkyyn. Mutta kaikki oli vielä häilyväistä eikä haltia saanut tahtomallakaan silmiään auki. Pikku hiljaa, hän alkoi herätellä muita aistejaan. Elya makasi jollain kovalla, kylmällä alustalla. Jatkuva paine ranteissa ja nilkoissa johtui liian kireille repäistyistä köysistä. Hän yritti kokeeksi liikuttaa verestä tahmaisia käsiään, mutta ne olivat sidottu tiukasti selän taakse samalla, kun jalat oli taivutettu taakse samaan naruun kiinni. Asento oli erittäin epämukava, tarkoituksella tehty, eikä haltia voinut liikahtaakaan. Selkään kohdistuva paine alkoi olla sietämätön. Kylmä kivi oli ehkä lohduttomin alusta kasvoja vasten, ja -missä ikinä hän olikaan- haisi veri. Liian vahvasti että hän olisi täällä yksin. Verentaitajan voimat vahvistivat asian ja hän, jos ei vain kuvitellut, kuuli jonkun hengittävän lähellä. Helpotus oli vain väliaikainen, mutta haltia arvasi toisen vangiksi joutuneen olevan aiemmin saapunut kissapoika. Mutta Elya oli saanut heidät molemmat tähän tilaan. Missä he olivat?
Vakooja siristi varovasti silmiään auki. Pimeää. Tihrustettuaan hämärässä hetken hän onnistui erottamaan jonkinlaisia ääriviivoja, muttei juuri paljoa muuta. Mitä hulluimmat kuvitelmat heidän olinpaikastaan alkoivat pyöriä naisen mielessä. Ilmeisesti heidät oli heitetty jonkinlaiseen luolastoon tai vastaavaan. Ilman vartiota? Joukkio oli varmasti lähellä. Yrittäessään saada ääntä suustaan haltia henkäisi. Melkein liialti, ja tunsi tukehtuvansa. Jokin, kangasmytty tai vastaava, oli tukittu hänen suuhunsa niin tiukasti, että hengittäminen tuntui mahdottomuudelta. Pelkkä puhumisen yrittäminen meinasi saada Elyan kakomaan, lähes tukehtuen hänen vaientamiseensa käytettyyn kankaaseen.
Pakokauhu alkoi taas herätä sidottuna ja vaiennettuna verenlöyhkässä makaavalle neidolle. Sitä vahvempana heräsi tuntemus: heidän olisi päästävä pakoon. Mutta miten? Aseet oli mitä luultavimmin viety, eikä nainen edes ymmärtänyt missä he olivat. Hän sai kuitenkin tunnusteltua hihansuutaan vaivalloisesti: lasiterä oli katkennut mutta repaleinen kanta oli yhä jäljellä. Elya ähkäisi tukahtuneesti yrittäessään ulottua sirpaleiseen aseeseensa.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Nov 16, 2014 3:09:33 GMT 3
Tämä pimeys. Tämän täytyi olla se kylmä ja pimeä selli jossain tornimaisen rakennuksen alla. Se paikka jonne hänen mestarinsa oli hänet sulkenut. Oli niin kylmää... Kissankin täytyi olla siellä. He molemmat petetyt. He jotka olivat uskoneet siihen, että mestari rakasti heitä. Mutta Taihinhan jo tiesi kuinka tässä lopulta kävisi kunhan alkoi tarkemmin asiaan miettiä. Tämä ei siis voinut olla todellista. Tämä oli menneisyyttä tai tarina joka muodostui kissapojan päässä. Ja mikäli tämä ei ollut todellista niin missä hän oikeasti oli? Hän yritti riuhtaista irti kokonaan tästä menneisyyden harhanäystä. Loppujen lopuksi hän oli elänyt tarpeeksi paljon niissä jotta hänellä oli jonkinlaista kokemusta. Tämä harjanäky ei vain päästänyt häntä otteestaan vaan tarttui häneen kuin terva. Koetti hukuttaa hänet.
Kylmä... Oliko kissa jossain täällä? Ja jos se oli, niin oliko Taihin sitten se jokin mikä hän oli ollut ennen kuin mestari oli julmasti tehnyt sen viimeisen kokeensa. Viimeisen koskaan sillä kissahybridiksi muutettu Taihin oli hänet tappanut. Tieto raastoi kipeästi häntä rinnasta, jostain sydämen tienoilta. Mutta voimakkaammaksi tuli tunne siitä, että hän halusi nähdä itsensä. Hänen täytyi saada tietää mikä hän oli. Kissapoika koetti tuijottaa käsiään, mutta pimeys kietoutui hänen ympärilleen, ettei hän erottanut. Hän koetti etsiä häntänsä tai korvansa, mutta jokin esti häntä liikkumasta ja tuntemasta. Ehkä hän oli ajat sitten kieltänyt sen mitä oli joskus ollut eikä siksi mitenkään enää pystynyt muistamaan sitä. Mutta miksi hän olisi niin tehnyt? Tosin hän oli kieltänyt niin paljon muutakin. Nyt se jokin söi hänen muistojaan ja todellisuuden tajuaan pala palalta kunnes jäljellä ei olisi enää mitään.
Oliko hänen mestarinsa täällä? Se ajatus toi ristiriitaisia tunteita. Hän oli rakastanut sitä miestä monta vuotta ja vihannut ja pelännyt seuraavat vuodet kun mestari oli riisunut naamionsa. Käyttänyt häntä hyväkseen tahtomallaan tavalla. Hän oli ollut pelkkä lelu.
Tässä pimeässä sellissä mestari ei kuitenkaan ollut eikä ollut kissakaan. Taihin yritti pyristellä uudelleen. Pyrkiä tuon painostavan pimeyden ja harhanäyn yläpuolelle...
... Ja hän avasi meripihkan väriset silmänsä. Pimeys oli yhä siellä, mutta hänen kissansilmänsä nopeasti tottuivat siihen. Pupillit laajenivat nappaamaan sen vähäisen valon minkä saivat. Taihin huomasi, ettei tämä ollut selli, mutta ei kovin kaukanakaan siitä. Tämä paikka oli jonkinlainen luola tai vastaava. Kissapoika koetti liikkua saadakseen vain huomata, ettei siltikään pystynyt siihen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse. Samoin jalat oli sidottu ja vieläpä kipeästi juuri loukun tekemän haavan lähettyviltä. Kirjailija päästi tukahtuneen äännähdyksen, mutta jokin likaisen makuinen rätti esti sen kummemmat puheet. No eipä hänellä sellaiselle ollut aikomustakaan. Hän vihasi olla sellaisessa tilassa kun ei voinut liikkua vapaasti. Kissanpuolisko pyristeli hänen mielessään paniikissa, mutta ihmismäisempi puoli koetti rauhoittaa sen. Hienoa jos tämä jakautuneisuus veisi häneltä uudelleen järjen. Silloin ei ollut toivoakaan paeta.
Mitä muuta sitten. Veren haju tuntui ainakin voimakkaana hänen nenäänsä eikä hän ollut siitä yllättynyt. Enemmänkin hän kiinnostui siitä kun hänen herkkä kuulonsa nappasi hengityksen äänen. Hän ei siis ollut yksin. veren hajun alta hän pystyi haistamaan sen aikaisemman haltianaisen jonka oli yrittänyt pelastaa. Pelastaa tosiaan! Hah... Hyvin sekin oli mennyt. Hetken kissapoika tunsi jopa voimakasta tahtoa nauraa pilkallisesti, mutta sai hulluutensa kuriin. Nyt sille ei ollut varaa. Piti miettiä kuinka paeta.
Taihin kokeili ojentaa hoikkia sormiaan ihan vain saadakseen selville yltäisikö köyteen ranteidensa ympärillä. Ei onnea. Entä pystyisiköhän hän taivuttamaan itseään sen verran, että saisi kynsillä jalkoja pitelevästä köydestä. jalkojen liikuttaminen iski haavaan kuin teräs. Pelkäsikö hän kipua sittenkin niin paljon, ettei uskaltaisi yrittää uudelleen? Hän inhosi tätä lapsekasta persoonallisuutta joka koetti nousta pintaan. Kirjailija pysähtyi miettimään ja kuuli sen haltianaisen liikkuvan. Tämä ei ollut kaukana hänestä. Ehkä Taihin pääsisi tämän luokse. Kissa käski hänen vain alkaa riuhtoa hädissään. Kissapoika sai sen vaivoin tukahdutettua. Hän kierähti ympäri ja näki naisen selän. Nainen selvästi yritti jotain. Ei riuhtoa käsiään vapaaksi vaan koetti ehkä tavoitella jotain hihastaan. Taihin nosti toiveikkaasti korvansa pystyyn. Niinpä se toiveikas lapsellinen puoli. Osa Kirjailijaa muistutti ettei kukaan tässä maailmassa auttaisi muuta kuin itseään. Kaikki tavoittelivat omaa etuaan...
Meripihkan väriset silmät seurasivat jonkin aikaa pimeydessä kuinka nainen kamppaili, mutta sitten hän antoi periksi epäilyksiensä suhteen. Se sattui, mutta hän pakotti itsensä kierimään ja ryömimään haltianaisen luokse. Hän saattoi vain toivoa, ettei joku jossain hänen aistiensa ulottumattomissa vahtinut heitä. Kissapoika sai selkänsä viimein vasten haltianaisen selkää. Hän ei voinut kertoa tälle tulleensa auttamaan. Naisen oli parempi olla käsittämättä väärin.
Taihin ojensi sormiaan, pakotti kätensä liikkumaan etsien sitä mitä toinen vanki oli koettanut tavoitella hihastaan. Hänen kyntensä osuivatkin johonkin ja tavutettuaan sormiaan hieman hän sai siitä otteen. Jokin veitsi. Rikkinainen sellainen, mutta yhä silti terävä kuten hän sai huomata osuttuaan sormellaan sen rosoiseen terään. Parempi kuin kynnet näitä köysiä vastaan. Hän hivutti sen kätensä hitaasti sen ympärille. Hänen olisi helpompi katkaista haltianaisen köydet kuin tämän itse, mutta hän joutuisi sitten luottamaan siihen ettei nainen jättäisi häntä oman onnensa nojaan kun olisi vapaa. Ei muukaan auttanut. Taihin alkoi hinkata terällä naisen köysiä.
|
|
|
Post by Suzume on Nov 20, 2014 22:58:59 GMT 3
Haltia kouristi käsiään mitä omituisimpaan asentoon, yrittäen tavoitella piilotettua asetta. Lasiterät olivat oikein käteviä kiperissä tilanteissa, helppoja ja hyviä käsitellä, pieniä kantaa mukana, ja vaikka lasia olivatkin, olivat ne todella kestäviä. Jos tarve tuli, pystyi hän vetäistä piikin piilostaan ja silloin tuntui kuin näkymätön terä olisi iskenyt, kun nuo käset niin näppärästi läpinäkyvää asetta käsittelivät. Valitettavasti tämä toimi vain silloin kun hänellä olivat kädet vapaina. Tämä päivä tuntui olevan poikkeus kaikin mahdollisin tavoin. Oliko joku päättänyt kirjoittaa maailmankirjat verentaitajan kohdilta täysin uusiksi? Hiljaa mielessään Elya vannoi, että heti kun vain pääsisi tästä kirotusta vankilasta, hän kehittäisi sala-aseensa sellaisiksi että ne voitaisiin vetää helposti esiin myös silloin, kun maattiin riepu suussa, raajat sidottuna ties minkä luojanhylkäämän kallion sisässä. Hän melkein jo hymyili ajatukselle tekniikkakehityksestä. Sitten haltian ajatukset palasivat nykypäivään kun hän kuuli jonkun liikkuvan.
Haltia melkein henkäisi, muistaen ikävän tavan jolla lähes kaikki hengittäminenkin oli tehty hankalaksi, ja yritti pälyillä selkänsä taakse. Jonkinlaisia ääriviivoja ja kissansilmien pienen kiillon kaikessa siinä pimeässä hän näki. Asento oli kuitenkin vaihtunut "epämukavan" pahemmalle puolelle ja hän käänsi kasvonsa takaisin kiviin vaivalloisesti. Elya puristi silmänsä tiukasti kiinni. Ylety nyt. Hän sai sormenpäänsä hipaisemaan rosoista reunaa, muttei sen pidemmälle. Hiljaa mielessään haltianeito kirosi kielillä, joita ei ehkä voinut kääntää ilman sensurointimerkkejä. Hän yritti uudestaan. Ei vieläkään. Sitten hän säpsähti tuntiessaan toiset kädet, kädet joiden päässä olivat terävät kynnet.
Elya luovutti aseen tavoittelun, toisen ylettyessä siihen rutkasti paremmin. Haltia kuitenkin epäili hetken. Toinen voisi auttaa vain itsensä pakoon. Niin hän olisi tehnyt, niin hän luuli kaikkien tekevän. Erään iloisen hovitaiteilijan lempeät kasvot kuitenkin putkahtivat neidon mieleen. Eivät kaikki. Mest hymyili aurinkoista hymyään hänen mielessään. Ja tuo tuntematon kissapoika. Hänhän oli loppuun asti yrittänyt auttaa haltiaa, saaden itsensä vain pahempiin hankaluuksiin. Joten, jos hän nyt luottaisi siihen Auriannaan sisällään. Lempeään, luottavaiseen puoleen. Vain hetken.
Mies sai kun saikin vedettyä terän esiin, ja hetken haltia jo pelästyi käsien kadotessa omiensa viereltä. Mutta sitten hän henkäisi taas tukehtuneesti ihmetyksestä, tuntiessaan lasin leikkaavan nyt hänen omia köysiään. Pikku hiljaa, paine alkoi kadota. Säie säikeeltä, köydet leikkaantuivat poikki. Kun köysi vihdoin katkesi, Elya nousi varoen. Ensitöikseen hän vetäisi sen kuvottavan rätin suustaan ja tukahdutti yskänpuuskan kuivan ilman täyttäessä jo hänen muutenkin rutikuivan suunsa. Hän repäisi tärisevillä käsillään loput lenkit auki nilkoistaan ja ranteistaan ja nousi varoen istumaan polviensa varaan hieroen ranteitaan veren palatessa virraten puutuneisiin raajoihin.
Hän siristi silmiään hämärässä katsoen miestä hetken hämmennyksessä. Sitten hän oli jo vetänyt rievun tämän suusta jo pois. Jossain vaiheessa haltia mietti: mitä hän oikein teki? Toinen oli haavoittunut. Ulospääsy kaksin olisi paljon hankalampaa.
....Mutta tuo tuntematon oli avannut hänen köytensä ensin. Elya ei sanonut mitään, ehkä peläten ettei hän saisi muodostettua suustaan sanaakaan. Sen sijaan hän nappasi sirpaleisen terän omiin käsiinsä, joihin tunto oli alkanu myös palailla pikku hiljaa .
Elya nyökkäsi toiselle, yrittäen saada jonkinlaisen rauhalliselta näyttävän ilmeen naarmuisille kasvoilleen ja alkoi irrottaa tämän köysiä, kuulostellen samalla, työskennellen hiirenhiljaa, tarkkaillen. Kuin saaliseläin hän oli jännittänyt aistinsa minkä tahansa poikkeavan äänen varalta. Äänen, joka saattaisi kieliä heidät kaapanneista roistoista.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Nov 26, 2014 1:14:54 GMT 3
Köysien leikkaaminen ei ollut helppoa vaikka hän olikin saanut terävän käsiinsä. Oli hankalaa hioa sen terävää reunaan säikeitä pitkin kun omat kädet olivat sidottuna selän takana. Hän ei voinut nähdä mitä teki, mutta itsepäisesti jatkoi yrittämistä. Mitä muutakaan kissapoika voisi. Hänellä ei ollut aikomusta jäädä vain odottamaan mitä roistot suunnittelivat heidän osalleen. Hänellä ei ollut aikomusta jäädä uikuttamaan näiden armoille anelemaan. Ei! Ei enää ikinä. Taihin oli kerännyt itselleen näiden vuosien mittaan vahvan ylpeyden ja itsepäisyyden. Hän taistelisi siihen asti kun vetäisi viimeisen hengenvetonsa. Yleensä hän oli liian ylpeä pyytääkseen apua muilta, mutta nyt hän tiesi tarvitsevansa tätä haltianaista paetakseen. Se taas kysyi luottamusta jonka hän oli jo kauan sitten oikeastaan kadottanut keneenkään. Tai ehkä hänessä vielä asui se pieni persoona joka uskoi saavansa apua. Persoona joka tahtoi luottaa. Nyt hänen oli vain luotettava.
Viimein Kirjailija tunsi kuinka terä sai leikattua köyden läpi. Haltianaisen tarvitsisi vain kiskoa itsensä vapaaksi ja niin tämä tekikin. Taihin oli kääntänyt kissankorvansa tämän suuntaan kuunnellen kuinka nainen liikkui. Hän odotti mitä tämä tekisi seuraavaksi. Kohta nainen kiskaisikin rätin pois hänen suustaan mistä kissapoika oli erittäin kiitollinen. Vielä kun rätin likainen makukin olisi häipynyt samalla. Toistaiseksi hän ei sanonut mitään. Entä nyt? Häipyisikö nainen nyt vain paikalta? Taihin ei siltikään anelisi tätä jäämään. Ei missään tapauksessa. Hän kuitenkin käänsi hieman päätään nähdäkseen naisen. Tuo hyvin vaalea posliini iho erottui varsin hyvin hänen kissansilmiinsä siinä vähässä valossa jota jostain heidän yläpuoleltaan tuikki. Hän ei moittisi naista siitä jos tämä jättäisi hänet vain siihen. Hänhän oli posliinikasvolle täysin vieras ja sitä paitsi hän oli haavoittunut. Hän saattaisi vain hidastaan tätä. Tosin Taihin päätti, että jos nainen nyt hänet vapauttaisi niin hän ei taatusti aikoisi olla taakka.
Sitten nainen yhtäkkiä nyökkäsi ja alkoikin irrottamaan Taihinin köysiä. Kun köysi alkoi löystyä hänen ranteiden ympärillä, hän nousi nopeasti kiskaisten kätensä vapaaksi hankkiutuakseen nopeasti eroon myös jalkojaan pitelevästä köydestä. Kun hän kiskaisi köyden haavan päältä, veri alkoi virrata uudelleen, mutta siitä välittämättä Taihin oli nopeasti jaloillaan korvat etsien merkkejä roistojen äänistä. Kissan häntä heilahteli ja kiemurteli levottomasti ilmassa. Haavoittunutta jalkaa särki, mutta hän kieltäytyi näyttämästä sitä.
Kun hänen korvansa eivät kuulleet muuta ääntä kuin heidän hengityksensä, veden tippumisen ja jonkinlaista huminaa kuin jostain liekistä, mutta kauempaa, hän rauhoittui jonkin verran. Kissapoika sylkäisi maahan vain saadakseen sen julmetun maun suustaan. Sitten kiiluvat meripihka silmät kääntyivät haltianaiseen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään hetkeen. Tarkkaili vain epävarmana.
"Ne roistot eivät ole ihan lähellä." Hän totesi sitten hiljaa. "En kuule enkä haista niitä." Tosin koko tämä heidän kolonsa tässä luolassa haisi yhä vereltä. Kaikki ei ollut Taihinista vuotanutta. Ärsyyntyneenä hän pani merkille, että hänen jänissaaliinsa oli viety häneltä. Häntä ärsytti ajatellessaan sitä vaivaa millä oli sen pyydystänyt eikä hän sitä paitsi ollut syönyt ainakaan muutamaan päivään. Hän oli nälkäinen... janoinen myös. Meripihka silmien katse kierteli luolan seiniä, kattoa ja lattiaan hetken kunnes taas kääntyivät vilkaisemaan kanssavankiaan. "Tunsitko sinä ne miehet?" Hän kysyi sitten ja epäröi sitten koska ei ollut varma miksi vaivautui kysymään. Ei se hänelle kuulunut. Sitä paitsi naisen ulkonäkö kertoi, että ihan hyvin nuo miehet olisivat voineet olla poimineet tämän uhriksi juurikin siitä syystä, että he olivat raiskaajia. Jokin kuitenkin kiusasi Taihinia. Osittain hän epäili taas että nainen oli törmännyt noihin roistoihin jossain aiemminkin. Se ei silti kuulunut hänelle. Taihin räpäytti hitaasti silmiään niin että hänen pitkät ripsensä koskettivat poskia. Eikö nyt olisi tärkeämpää vain löytää pois täältä ennen kuin ne miehet tulisivat takaisin? Humina joka kulki luolassa kertoi, että tämä saattoi olla suurempi paikka kuin hän oli aluksi ajatellut. Enemmänkin luolasto kuin vain luola.
|
|
|
Post by Suzume on Dec 20, 2014 20:30:42 GMT 3
Kissapoika sai itsensä nopeasti ylös, ja Elya piti rikkinäisen lasiterän yhä kädessään, kuin se olisi voinut tuoda jonkinmoista turvaa tai lohtua. Aivan kuin pienet lapset hakiva unileluistaan lohtua yön pimetessä ja varjojen hyökätessä. Verentaitaja ei vain tuntenut tarvetta itsensä lohduttamiseen, vaan käsi tärisi jo pikemminkin halusta iskeä se päin muutamaa tiettyä kasvoa, mahdollisimman kivuliaana kostona. Nainen ponnisti itsensä hitaasti polviltaan myös seisomaan, kohottaen katseensa kanssavangittuun. Tällöin tämä jo puhui miesten läsnäolosta. Elya vastasi silmien katseeseen omallaan, nyökäten vaiti. Nyt kun ajatteli, oli totta, että keskittyessään nainen tunsi henkilöitä, mutta vasta kauempana. Aivan kuin luola itsessään oli vaikea hahmottaa, oli haltian, tietämättömänä olinpaikastaan hankala hahmoittaa mistä päin ja kuinka voimakkaana hän tuon tunsi. Asia oli eri jos hän olisi edes tiennyt missä itse oli.
Verentaitajan katse harhautui pimeässä kohti aukinaiseen haavaan. Yhtä selvästi kuin normaalisti valossa olisi nähty, aisti hän haavan tilan. Loukku oli kaivertunut metsässä syvälle, eikä kestäisi kauan, kun verenhukka alkaisi vaikuttamaan sumentaen näköä, aisteja ja jaksamista. Ja tuollaisen haavan mukana menevän elinnesteen mukana voisi myös hyvin myös häipyä henki. Mutta ennen kuin neito ehti suutaan avata, tietämättä mitä todeta, kuulivat korvat hänelle osoitetun kysymyksen.
Nukkemaiset silmät kohosivat pimeästä takaisin kissapojan katseen kohdatakseen. Haltia ei heti vastannut, mutta vetäisi kaapuaan hieman paremmin ylleen kuin vilunväristyksiä olisi saanut keho tuoreista muistikuvista. Sormet näpräsivät hiljaa lasiaseen rikkinäistä päätä, sen terillä leikkien ajatuksissaan. Samassa mietti vakooja mitä voisi sanoa vai sanoisiko sanaakaan. Lopulta tuli hän kuitenkin päätökseen, että jotain olisi toisellekin kerrottava. Hänhän oli miehen sotkenut tähän mukaan, ja myös hänen kuuluisi ottaa vastuu tapahtumista. "Sanotaanko näin... He tietävät että tiedän asioita, joista koituisi paljon harmia heidän 'kaupankäynnilleen'. Otin tiedoista selvää työni takia", hän huokaisi hiljaaa kohottaen katsettaan takaisin toisen kasvoihin sen hetkeksi laskettua. "Mutta tiedän, että he eivät anna minun lähtteä missään nimessä elossa", hän jatkoi hieman surumielisesti hymähtäen katseellaan hiljainen anteeksipyynnön tapainen.
"Sitäkin varmemmin aion päästä täältä pois", Elya vielä jatkoi, nyt taas katseensa kohdistaen haavaan. "Vielä suuremmalla syyllä, miten haavasi voi? Et voi paeta puolikuntoisena", hän sanoi vaikka tunsi tietävänsä vallan hyvin minkälaisessa kunnossa se oli. Samassa hän oli puhuessaan kai antanut selväksi ettei lähtisi minnekkään ilman toista. Niin alas hän ei suostuisi vajoamaan, vaikka paljon olikin jo vajonnut.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Dec 21, 2014 23:41:26 GMT 3
Taihin mietti mahtaisiko haltianainen edes vastata. Tämä pysyi niin pitkään hiljaa mietteliäs ilme silmissään eikä kissapoika pahemmin pitänyt siitä kuinka tämän sormet leikittelivät sillä terällä joka nainen yhä kädessään piteli. Sitä paitsi Taihinin kissapuolisko hieman vaivautui siitä kun nainen katsoi häntä silmiin ilmaisematta hitaalla silmien räpäytyksellä ettei hänen aikeensa olleet uhkaavat. Kissanhäntä jatkoi levotonta heilahtelua ja kirjailija oli painanut korvansa takaisin luimuun. Hänen teki mieli kääntää oma katseensa, mutta ei halunnut vaikuttaa heikolta. He molemmat kuitenkin loppujen lopuksi käänsivät ja sitten nainenkin alkoi puhua. Kissankorvat nousivat taas pystyyn kuuntelemaan mitä kanssavanki kertoi vastaukseksi.
Tämä nukkemainen nainen oli siis vakooja. Kirjailija pohti lyhyen hetken ajan kenen leivissä, mutta päätti olla vaivaamatta asialla enempää päätään. Mitä se häntä kiinnosti? Tällä hetkellä siitä tiedosta ei ollut mitään hyötyä. Täällä he olivat molemmat samojen miesten vankeina. Joten ainakin tällä hetkellä heillä oli yhteinen vihollinen ja se riitti hänelle. Sitä paitsi Taihin oli jo kauan sitten vajonnut siihen tilaan jossa tuskin välitti... Tai no satunnaisesti hänessä heräsi se persoonallisuus jolle sillä oli väliä. Ei vain nyt. Saattoihan toki olla, että vain tämä haltianainen oli kuoleman vaarassa. Kissapoikahan ei tiennyt mitään mikä olisi vahingollista miehille. Hän oli vain... vaarallinen. Hän oli vain sattunut paikalle ja päättänyt puuttua tilanteeseen. Miehet olivat kuvitelleet hänen tuntevan tämän naisen. Ehkä se riitti syyksi tappaa hänetkin. Taihin ei kyllä edes miettinyt muuta vaihtoehtoa kuin jos tapaisi nuo miehet taas, hän kyllä taistelisi.
Nainen ei jättänyt puhumista siihen toteamukseen, että aikoisi paeta niiltä miehiltä. Se mitä tämä sanoi seuraavaksi kuitenkin yllätti Taihinin. Kissapoika jännittyi epävarmana. Nainen ei siis aikoisikaan paeta täältä yksinään. Miksi ei? Mitä tämä posliini kasvo välitti jos Taihin jäisi jälkeen? Mutta jättäisihän hän kissapojan jos tämä osoittautuisi liian heikoksi seuraamaan perässä eikä tilanne näyttänyt kovin hyvältä kirjailijan kannata. Haava oli syvä ja mitä enemmän verta se voisi sen heikommaksi Taihin olisi tulossa. Tämä tuntui tapahtuvan varsin nopeasti sillä haava yhä valutti punaista nestettä tahrien kissamaisen käpälän valkoiset karvat. Taihin silti vielä seisoi pystyssä ylpeytensä ja itsepäisyytensä avulla vaikka olisikin mieluummin käpertynyt kerälle valittamaan. Sitä hän ei voinut tehdä! Hän oli jo kauan sitten opetellut tavan olla paljastamatta heikkouttaan muille. Hänen mestarinsa oli nauttinut hänen kärsimyksestään liikaa.
Silti Taihin ei voinut peittää sitä tosiasiaa, että haava vuosi varsin näkyvästi verta. Vaikka pimeys ympäröi heitä, hänestä tuntui, että tämä nainen vain jotenkin näki sen. Siltikin hän vaistomaisesti vain nosti leukaansa pystympään, kätki kaiken kivun kasvoiltaan ja sanoi: "Ei se ole paha. Kyllä sillä kävelee." Hän kuitenkin kuuli jo omassa äänessäänkin jonkinlaisen häivähdyksen kireyttä.
((Vielä tässäkin vaiheessa Hollanin matkan jälkeen suomi takkuaa. Anteeksi pölvästin omainen kirjoitustyyli ja jokin aivoja syövä örrinkäinen -.-'))
|
|
|
Post by Suzume on Dec 30, 2014 17:21:51 GMT 3
Elya
Ei ollut palveluksia hyvästä tahdosta, ei avunantoa ilman taka-ajatuksia. Näin haltia uskoi, näin hän oletti kaikkien toimivan. Se oli kuin sisäänrakennettu kiertelemätön koodi, joka oli varmasti jossain vaiheessa jokaisen mieleen kirjottu. Siksi täysi luottaminen ei johtaisi mihinkään muuhun kuin itsensä satuttamiseen. Edelleen hän kannatti kaapua yllään kuin turvaa tuoden, näpräten siruista terää ajatuksiinsa vajonneena, hiljaisena. Ei myöskään ollut avunantoa ilman velkaa. Ja nyt vakooja oli ainakin henkensä velkaa tuolla tuntemattomalle, joka oli häntä tähän asti koittanut auttaa. Eikä hän halunnut jäädä velkaa kellekään, ei näin kovasti. Myöhemmin hän saisi rästejään sitten maksella, varmasti kovemman kautta.
Tuota terää pyöritellen, piti hän katseensa haavassa. Verenvuoto olisi pysäytettävä, haava ommeltava... Mitä useammin hän huomasi miettivänsä keinoja tuon parantamiseen. Kun sitten kissapoika vastasi, kohotti verentaitaja katseensa takaisin toisen silmiin, kulmiaan kurtistaen vienosti. Käsi lopetti lasin pyörittelyn. Vai kävelee? Yritikkö mies ihan oikeasti kuvitellakaan,että pärjäisi pakoon? Hän kuolisi, aivan varmasti, eikä Elya saisi maksettua kiitollisuudenvelkojaan. "Ehkä hautaansa", hän kuiskasi vakavana pitäen pistävänä katseensa toisen kasvoissa. Hermostunut terän näpräys alkoi taas, vakoojan purressa hammastaan.
Terän sirpale repäisi epähuomiossa naisen sormenpään auki. Elya katsoi hiljaa lähes näkymättömän viivan täyttyvän pienistä punaisista pisaroista, jotka kokoontuivat viillon keskellä yhteen valuen norona pitkin sormia hänen paljaalle kämmenelleen, siitä ranteen ylle. Hieman heilautti hän toista kättään, kopean käskyn tuon siron. Vana, joka painovoiman mukaan oli tähän asti valunut, vaihtoi suuntaa, kipusi pitkin kättä takaisin kämmenen ylle. Unohtuen punaa katsomaan jatkoi tuon nukkemaisen neidon katse siitä maahan ja takaisin kanssavangin haavaan. "Anna kun edes tyrehdytän verenvuodon", hän sanoi ilmeettömänä. Jos miehen haava jatkaisi valumistaan, alkaisi verenhukka vaikuttamaan.
"Kuten sanoin, en ole lähdössä täältä yksin. Edes minun mieleni ei kestäisi moista. Sitäpaitsi, olen sinulle velkaa tähän mennessä jo enemmän kuin yhden palveluksen", muistutti verentaitaja, kieputellen kättään veren pysyessä siinä paikoillaan kuin jähmettyneenä. "Osaan auttaa", kohotti hän katsettaan taas, pieni hymy suupielillään, ei ehkä iloinen mutta ainakin apua tarjoava. Mestin tavattuaan oli Elya ymmärtänyt palveluksienkin valoisasta voimasta.
//kestooh QnQ
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 2, 2015 17:53:00 GMT 3
Kissankorvat painuivat takaisin luimuun. Enemmänkin kuitenkin ärtymyksestä siihen, että toinen oli kyllä huomannut haavan kunnon ja nyt Taihin vain näytti heikolta, kuin siitä että olisi ollut vihainen. Ei hän ainakaan ollut vihainen tälle naiselle. Silti loukkaantuneen villieläimen tavoin hän kyllä puraisisi jos tämä koettaisi lähestyä häntä. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Luonne ja ylpeys käskivät esittämään kunnossa olevaa, mutta järki puolestaan koetti yhä kertoa hänelle että hän vuotaisi vain kuiviin. Taihin ehti pohtia jo menettäisikö jälleen järkensä vain sen vastakkain asettelun takia.
Sitten hän näki kuinka sirpale leikkasi haavan naisen sormeen. Se nyt ei ollut asia joka häneen teki vaikutuksen vaan se mitä seuraavaksi näki. Hän epäili nähneensä väärin tässä vähäisessä valossa, mutta kissapojasta näytti , että veri vain palasi takaisin haavaan. Kirjailijan ilme oli äkkiä yllättynyt eikä hän hetkeen muuta tehnytkään kuin tuijotti typertyneenä naisen kättä. Hyvä ettei hänen leukansa ollut loksahtanut auki. "Mitä sinä teit?" Kissapoika kysyi sitten ja varautuneisuus hiipi takaisin.
Posliinikasvo tarjoutui tyrehdyttämään hänen haavansa verenvuodon. Taihin epäröi ja astahti kauemmas naisesta epävarmana koska ei tiennyt mitä ajatella tuosta kyvystä. Tosin nainen saattaisi kyvyllään tosiaan saadakin verenvuodon loppumaan, mutta... Tämä voisi varmasti saada haavan myös veren valumaan uloskin... pahemmin kuin se nyt vuosi. Uskaltaisikohan hän luottaa tähän? Toisaalta tämä ei ollut osoittanut mitään merkkejä pahoista aikeista... ei hänen mestarinsakaan ensin. Nyt tämä nainen puhui velasta hänelle. Eihän hän oikeastaan ollut tehnyt mitään... ainakaan mitään missä olisi onnistunut. He molemmat olivat täällä vankina. Eli se siitä yrityksestä.
Hitaasti Taihin laskeutui takaisin istumaan maahan, mutta piti epäilevän katseensa noissa posliinikasvoissa ja vihertävissä silmissä joiden tarkkaa värin nimeä Taihin ei ainakaan tähän hätään keksinyt. "Hyvä on... mutta varoitan sinua. Satuta minua ja minä saatan hyökätä." Se ei ollut uhkaus vaikka siltä ehkä kuulostikin. Totuus vain yksinkertaisesti oli, että hän saattaisi tuosta vain vaihtaa persoonallisuuttaan. Hänen petonsa saattaisi herätä siitä, että joku satuttaisi häntä. Hän oli vain varoittanut siitä.
((Ei se mitään ^_^))
|
|
|
Post by Suzume on Jan 4, 2015 15:10:32 GMT 3
Haavaa olivat jalokivisilmät jääneet nuo kuin ajatuksiinsa vajonneina tutkiskelemaan, ainakin olivat jo terän näpräyksen lopettaneet. Kissankorvien kääntyessä luimuun oli katse taas kääntynyt miehen silmiin hiljaa, todeten itsekseen mielessään, että he kaksi saattoivat olla jollain tavalla kovin samanlaisia, roolinsa ja maskinsa ylläpitäviä, kipunsa piilottavia ja ylpeytensä pakon alla periaatteesta säilyttäviä.
Ajatuksistaan putosi hän taas nykyhetkeen, pimeään luolaan, kysymyksen kuullessa kaartuvan suulta kanssavangin tuon. Verentaitaja ei ollut ajatellutkaan annettuaan punalle komennon, kuinka oudolta tai erilaiselta tuo saattaisi vieraan edessä näyttää. Se oli ollut tottumus, pikemminkin ajattelematon, itsenäinen refleksi. Hieman hämmentyneenä katse kääntyi takaisin haavaan, kuin vasta tajuten mitä oli tehnyt. ”…Eräänlainen kyky…” hän sopersi hiljaa. ”Elämäni pimeydestä kaiketi kehittynyt.”, jatkoi hän ja pyyhki kättään kaavunreunaan vaikka verenvuoto oli jo melkein tyrehtynyt.
Neito huokaisi helpotuksesta kuullessaan myöntyvän vastauksen ja istahti tämän viereen hitaasti polvilleen. Vieno oli se hymy, joka huulilla kaartuili, katseen kohdisti kissapojan silmiin. ”Varon kyllä.” Hän pystyisi kyllä turvaamaan itsensä jos jotain kävisi. Sitä paitsi, haava pitäisi sulkea nopeasti. Miehet saattaisivat vaikka palata. ”Tämä saattaa tuntua vähän..hassulta”, hän totesi ja laski varoen kätensä haavan ylle katseensa koko ajan pitäen tiukasti miehen silmissä. ”Sopiiko että aloitan?” hän kuiskasi varovasti.
Jos mahdollista, ja toinen vain antoi suostumuksensa, Elya sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi haavasta virtaavan veren. Sitten hän kuvitteli mielessään pysäyttävänsä verenvudon ja käski sitä, ohjasi sen kulkemaan haavan ohi sitä varoen. Kuin joku olisi paikannut haavan päästä päähän, se lakkasi vuotamasta, vaikkakin tikkejä ei tuohon oltu tietenkään ommeltu. Jos kaikki vain oli mennyt hyvin, nainen repäisi kaavunhelmastaan kaistaleen sitoakseen sen vielä varalta. Tosin,tilanne saattoi olla hyvin erilainen verrattuna siihen mistä kissapojalta oli verenohjailu tuntunut.
|
|