|
Post by Ghaldun on May 9, 2015 0:09:58 GMT 3
//Raven, tätä tietä
Srelárva Nubes Ocaer
Musiikki kaikui vaimeasti aina kaupungin syrjäisimmille kujille asti. Guinahirissä juhlittiin; kaupungin kadut olivat täyttyneet iloisesta puheensorinasta ja keskusaukealla soitinten tahtiin tanssittiin ja laulettiin. Tori oli tupaten täynnä niin kauppiaita kojuineen kuin kaupunkilaisia ja satunnaisia matkaajia syömässä ja juomassa, tai muuten mukana hauskanpidossa. Runsaat tuoksut sekoittuivat tuuleen ja koko Guinahirin kaupungin sydän tuntui tuoksuvan toinen toistaan miellyttävimmiltä hajusteilta. Syrjemmällä enimmästä juhlahumusta, erään sivukujan räystään yllä istuva harpyija nyrpisti nenäänsä. Haltian hajuasitille tuoksut olivat epäilemättä ilahduttavia, mutta heitä tarkkanenäisempi Nubes oli kakoa toistamiseen. Hajusteiden sekoituttua ilmassa oli niiden yhdistelmä paksu, lähes ällöttävän makea tuoksu. Harpyija levitti siipensä ja ponnisti. Alhaalla kadulla päästi joku pelästyneen henkäyksen. Muutamalla siiveniskulla Nubes saavutti aiempaa istuinpaikkaansa puolet korkeammalla olevan puukaton, jonka harjakseen hän upotti kyntensä.
Kotkansilmät haravoivat kaduilla hyörivää väkeä. Savil Vúnarah. Kurjenmiekka, kuten lisänimensä kuului. Upseeri Vúnarah. Nubes pyöritteli naisen monia nimikkeitä mielessään. Haltianaisen tuntomerkit olivat hänen tiedossaan. Kuvajainen oli tùrmassa ollut hieman heikko, mutta mies tiesi tunnistavansa hänet kyllä, mikäli vain saisi haltian näköpiiriinsä. Nubes oli Guinahirissä etsimässä kyseistä naista. Yhtä valtiaan sotajoukkojen upseeria, joka oli eräissä piireissä huhuttu olevan mahdollinen takinkääntäjä. Tätä tietoa oli harpyija hakemassa. Hän oli saanut vihiä naisen liikkeistä ja olinpaikastaan Guinahirissä. Mitä Nubes ei ollut tiennyt etukäteen, olivat nämä kurjat pidot. Hän ei lainkaan pitänyt hommansa vaikeutumisesta, ja pörhistikin turhautuneena töyhtöään. Harpyija koetti mielessään tuttua liitosta túrmassa; sen vetoon vastattiin, mutta yhä heikosti. Mies tuhahti. Hänen sisarensa oli matkalla, mutta kuinka kauan hänen saapumisensa veisi, ei hän jaksanut edes arvuutella.
Välinpitämätön ilme kasvoillaan harpyija raaputti katon puista pintaa kynnellään. Yksinolonsa vaikutti paljon siihen, että Nubes oli saanut olla varsin rauhassa. Joku uskalias oli muutama tunti aiemmin viskannut kiven hänen suuntaansa, mutta se oli kolahtanut talon seinään. Vastalahjaksi oli Nubes matkinut miehen ääntä aikansa, huudellut hänen peräänsä röyhkeyksiä tämän omalla äänellä faunin kopistellessa neuvottomana tiehensä. Guinahir oli yksi Pesää lähellä olevista kaupungeista, joita harpyijat aktiivisesti riepottelivat. Kaupunkilaiset olivat ymmärrettävästi hieman varuillaan nähdessään suuren kotkansukuisen miehen istuskelevan katolla, mutta oli tiedossa, etteivät harpyijat saalistaneet yksin; siispä Nubes oli saanut viettää aikansa enimmäkseen omissa oloissaan. Punaisten hiusten heilahdus kiinnitti huomion harpyijan sivusilmässä, ja samassa kylmien silmien katse tarkentui tukan alle kätkettyihin kasvoihin. Ja aivan yhtä nopeasti oli katse siirtynyt jo muualle todetessaan henkilön olevan väärä.
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 10, 2015 11:51:45 GMT 3
Mori
Juhlat eivät olleet korppeja varten. Eivätkä korpit juhlia varten. Väki harvoin kaipasi kuoleman lintuja sinne missä juhlittiin. Varsinkaan sellaista korppia jolla oli ikävä menneisyys ja kirous niskassa. Ja siitäkin tämä sulkapeitteinen otus oli sinne eksynyt, keskelle juhlahumua Guinahirin kylään. Miksi kun kyseinen lintu vielä yleensä muutenkin viihtyi enemmän pohjoisen suunnalla? Tosin Moria ajoi aina tiedonjano joka aika ajoin kuljetti häntä uusiin paikkoihin ja jos ajatteli yleisesti lintujen näkökulmasta juhlista sai hyvin itselleen napattua ruokaa. Mori ei kuitenkaan ollut siellä ruuan perässä vaan nimenomaan tiedon. Hän etsiskeli erästä velhoja, mutta myös tavallaan haltia, joka hän oli joskus ollut, piti siitä miltä tämä juhla näytti. Ja jos tarkkoja ollaan niin mikä houkuttelikaan negromaagikkoa enemmän kuin hautausmaa ja siellä lymyilevät aaveet. Nehän olivat hänen alaansa. Ja vielä mikäli juhlissa sattuisi tappelu jossa tuli kuolonuhreja, Mori pääsisi nappaamaan itselleen - toivottavasti hyvännäköisen haltian - kehon.
Korppi punertava hohtoisella naamakuviolla siis vaani tilaisuuttaan keskellä kaikkea tai tarkemmin sanottuna kyllä erään rakennuksen katolla. Mustat silmät tarkkailivat väkijoukon vilinää herkeämättä. Harmi vain, että haltiat olivat ihmisiä sivistyneempiä. Sellaisia tilaisuuksia joita hän odotti syntyisi huonommin, mutta olihan joukossa muitakin kuin haltioita. Ei silti yhtään säälittävää ihmistä. Ja nyt joku pudotti maahan jonkin leivänpalasen. Morin koko huomio kääntyi siihen ja ennen kuin hän ehti edes ajatella, hänen siipensä kantoivat hänet jo nappaamaan maahan pudonneen ruuan. Seuraavaksi kun hän pystyi ajattelemaan, hän oli jo lennossa taas siirtymässä syrjäisempään paikkaan. Ai, että hän inhosi välillä tätä päälle hyökyvää korpin vaistoa. No hän ei nääntyisi nälkään. Ehkä olikin parempi pitää pieni tauko.
Kynnet tapasivat taas erään rakennuksen talon reunan hieman kauempaa juhlahumusta ja Mori alkoi syödä saalistaan. Voitti se sentään raadot joita korppi olisi halunnut mennä nokkimaan, Morin mielipiteistä huolimatta. Niin siinä kävi kun vietti liian kauan toisessa hahmossa ja Mori oli ollut siinä jo turhan kauan. Hänen oikea kehonsa oli jo kauan sitten kadonnut. Hän ei voinut koskaan palata siihen. Se ei pahemmin silti harmittanut häntä. Ei ainakaan kovin usein.
Siinä hotkiessaan saaliinpalasen, Mori tuli tietoiseksi toisesta lintumaisesta olennosta varsin lähettyvillä. Hän käänsi tummat silmänsä sinne koska tämä lintu oli varsin isokokoinen ja saattaisi olla uhka hänelle. Sitä tarkkaillessaan hän huomasikin, että kyseinen otus ei sittenkään ollut lintu vaan harpyija. Varsin suuri harmaiden ja musta värinen sellainen. Korppi jännittyi hieman. Vanhoja muistoja palasi mieleen, mutta ei se välttämättä kuulunut Tháronille. Tosin tämä yksilö oli yksin, mikä tuntui jo varsin pahalta merkiltä. Jos se olisi täällä ryöstelemässä, niitä olisi varmasti ollut enemmän. Mutta ei se välttämättä ollut täällä kirotun korpin takia. Ainakin toistaiseksi Mori ei ollut antanut kuulua suunnitelmistaan syrjäyttää valtias, mutta yleisesti ottaen hän oli jättänyt valtiaan. Siirtynyt pois tämän palveluksesta. Hänen olisi syytä olla varuillaan.
Kynsi
Juhlat olivat mitä parhain paikka varkaalle. Huoletonta porukkaa liikkui ympärillä runsaasti ja siellä missä oli väkeä oli myös liikkuvaa rahaa ja ruokaa, mutta nuori albiino oli matkustanut tänne Wariandista juuri itse juhlan takia. Hän oli kuullut muutamien haltioiden puhuvan siitä juhlasta ja oli halunnut nähdä sen itse koska häntä oli hieman kyllästyttänyt pysytellä isossa kaupungissa silloin. Hän oli jopa päässyt tänne Guinahiriin rattaiden kyydillä eikä hänen ollut tarvinnut kävellä. Nyt hän siis olisi itse näkemässä oliko juhla niin kaunis kuin ne haltiat olivat sanoneet olevan.
Juhlan humussa Kissankynsi oli onnistunut pihistämään itselleen ihan mukavasti rahaa jolla oli hankkinut makeisia. Muuta ruokaa hän ei juuri pystynyt syömään sillä kaikki tuntui maistuvan vain tuhkalta suussa. Makeiset sen sijaan vielä tuntuivat maistuvan miltä pitikin. Hän yhä inhosi sitä mitä vampyyriys, se sairaus, oli hänelle tehnyt, mutta hän pystyi joten kuten elämään sen kanssa.
Nyt hän istuskeli hieman syrjemmällä juhlasta erään matalan katon reunalla hetken rauhassa imeskellen toffeenmakuista nekkua. Hänen jalkojaan jo lähes särki ympäriinsä kävelystä joten tauko oli hyvin tervetullutta. Täältä kuitenkin näki vielä juhlijat ja kuuli laulun ja musiikin. Kynsi ei itse pitänyt ollenkaan tanssimisesta, mutta sen seuraaminen oli kyllä mielenkiintoista. Hän katseli sitä verenpunaisilla silmillään huppunsa alta joka kätki hänen albiinokasvonsa maailmalta ja ennen kaikkea auringolta. väritön iho palaisi herkästi ja Kynsi odottelikin enemmän yötä joka sopi hänelle paremmin. Hän oli innokas näkemään tuhansien kynttilöiden valot rannalla.
Yleensä Kynsi oli tarkkasilmäinen ja hyvin valpas, mutta nyt hänen huomionsa oli kiinnittynyt juhlijoihin eikä juurikaan siihen mitä ylhäällä katoilla tapahtui. Ajatuksiltaan häneltä jäi huomaamatta suuri harpyija hieman kauempana ja pienempi korppi oudolla otsakuviolla. Hän ei kokenut nyt olevansa vaarassa eikä hän ollut töissä vaan lepäämässä joten hän oli antanut rauhan vallata itsensä. kaduilla oli enemmän nähtävää. Hänen opettajansa varkaidenkillassa olisivat voineet moittia häntä siitä, mutta tavallaan Kynsi oli yhä lapsi. Ihastunut väreistä, äänistä ja tuoksuista vaikka olikin varsin poikamainen tytöksi. Useimmat häntä poikana pitivätkin.
|
|
|
Post by Ghaldun on May 10, 2015 14:43:54 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Alkujaan pieni naarmu oli kaivertunut syväksi uurteeksi Nubesin yhä kyllästyneenä raapiessaan katonharjaa. Terävät kynnet kaapivat irti puisia lastuja syntyneestä kolosta, ja tikkuja ja puunsäleitä oli kertynyt hänen eteensä jo pieni kasa. Kärsimättömänä harpyija huitaisi niitä siivellään, tuulenvireen levitellessä ne pitkin kattoa, muutamien tipahtaessa alas räystäältä.
Siipien kahahdus sai miehen nostamaan yhä väkijoukkoon liimautuneen katseensa ylös. Hämmästynyt ajatus siitä, kuinka nopeasti Avrâth oli ennättänyt paikalle ja kuinka hän ei ollut aistinut tämän tuloa, ennätti käydä Nubesin mielessä, mutta harpyija hylkäsi mietteen jo ennen kuin löysi äänen aiheuttajan silmiinsä. Vaikka tùrma ei varoittaisi häntä lähestyvästä sisarestaan, kyseinen harpyija tekisi sen aivan itse; mikäli Avrâth ei päästänyt korviariipivää kirkaisua, sai Nubes yleensä tervehdykseksi kynnet selkäänsä. Kylmä katse kohtasi yönmustat silmät, jotka vastasivat tuijotukseen. Kaupungin keskustassa talot oli rakennettu hyvin tiiviisti, joten viereisen rakennuksen katolla kyhjöttävä korppi oli lähes siivenkantaman päässä. Nubesin siivenmitan etäisyydellä, korppi sen sijaan saisi loikkia useita metrejä lähemmäs, mikäli mieli kosketusetäisyydelle, vaikka kookas olikin.
Huomio kiinnittyi haaskalinnun otsalla vaimeasti hohtavaan, punaiseen kuvioon. Sen vieno hehku muistutti häntä kytevästä hiilloksesta. Nubes kurtisti hieman kulmiaan tarkkaillessaan tulijaa. Pesäyhteisössä vietti aikaansa suuret määrät varislintuja, joiden kanssa mies oli ollut tarpeeksi aistiakseen, ettei kyseinen yksilö ollut aivan tavallinen korppi. Saarella epätavalliset yksilöt eivät kuitenkaan olleet epätavallinen ilmiö, joten Nubes ei edes vaivautunut yrittämään paikantaa, mikä korpissa oli niin kummallista.
Haaskalinnun katolle viereensä pudottama leivänpala sai harpyijan ajattelemaan jo pienesti mieltään kaivertavaa nälkäänsä. Olisi hyvin helppoa vain levittää siipensä ja syöksähtää alas kadulle, napata kynsiinsä jotakin. Väkijoukoon pyrähtämisestä seuraisi kuitenkin kaaos, jota mies vielä toistaiseksi mieleluusti vältti. Antoi sen odottaa siihen asti, että harpyija saisi sen, mitä tuli kaupungista alunperin hakemaankin. Ahdistuksen kylväminen olisi sen jälkeen vain pieni mukava lisä koko reissuun.
Sen sijaan, että Nubes tyytyisi nälkäiseen kohtaloonsa, päätti hän purkaa turhautuneisuuttaan vatsansa juuri täyttäneeseen korppiin. Kehtasikin. Sähköinen ritinä kahahdutti harpyijan sulkia, ja seuraavassa hetkessä pieni sähkönpurkaus sinkoutui kohti varislintua. Se olisi vain pieni nipistys, mutta sai Nubesin nauramaan vahingoniloisesti, varisten raakkuvaa ääntä matkien.
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 11, 2015 19:15:41 GMT 3
Mori
Mustalintu aikoi pysyä sivussa harpyijan tieltä. Hän ei ollut valmis tulemaan esiin jälleen vielä. Hänen suunnitelmansa olivat vasta alkuvaiheessa eikä näin ollen hänellä ollut varaa tulla paljastetuksi vielä. Ilman joukkoa hänen oli turha päätyä avoimeen sotaan valtiasta vastaan eikä hän muutenkaan suunnitellut avointa taistelua vaan omia salakavalia teitä. Toisinaan hänen suuruuden hulluuden paisuivat jopa vielä korkeammalle. Pelkkä valtiaana olo ei riittäisi. Hän tahtoi olla jotain mahtavampaa. Hän tahtoi yltää suurlohikäärmeiden tasolle ja yli. Hän tahtoi tehdä itsestään kaikkivaltiaan, kuolemattoman, mutta ensi alkuun hänen listallaan oli valtiaan paikka. Mutta mikään ei voisi onnistua jos hän tulisi alku metreillä napatuksi ja teloitetuksi.
Mori oli ollut hovissa ja hänen taitonsa olivat olleet valtiaan käytössä kunnes Ninyan kuoltua, negromaagikko oli vain kadonnut. Hän ei tiennyt kuinka paljon valtias välitti hänen poistumisestaan, mutta parempi pitää matalaa profiilia. Korpissa oli se hyvä puoli, ettei Mori vielä hovissa ollut ollut jämähtäneenä siihen hahmoon. Hän oli kyllä kyennyt muuttumaan korpiksi, mutta tällaista merkkiä jota hän nykyään kantoi ei vielä silloin ollut ollut olemassa... paitsi loppuvaiheessa haltian otsalla, mutta pian sen jälkeen hän olikin kadonnut. Hän kuitenkin kuvitteli olevansa suhteellisen turvassa. Valtava sulkakasa tuskin oli hänen perässään. Täytyi olla sattumaa, että he olivat päätyneet sinne samaan kylään.
Suunnitelmiin pysyä piilossa tuli kuitenkin muutos. Hän todella inhosi yllättäviä muutoksia. Mutta tuo valtava elukka huomasi hänet. Ei siinä nyt vielä mitään, mutta se että sähköinen purkaus lähti tästä ja näpäytti Moria, sai varislinnun tosiaan ärsyyntymään. Tuo hyväkäs keksi vielä raakkua hänelle korpin tapaan. "Idiootti." Mori lähetti harpyijalle ajatuksensa. Hän räpytteli siipiään kuin koettaen karistaa yltään tuon näpäytyksen. Mustat silmät mulkoilivat isompaa otusta.
|
|
|
Post by Ghaldun on May 12, 2015 15:16:36 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Käheä, kalkattava nauru uusiutui Nubesin kuullessa äänen mielessään. ”Se puhuu!” hän raakkui muka yllättyneenä, virneen paljastaessa hänen terävät hampaansa. Miehen sulat pörhityivät kuitenkin väristyksen kulkiessa kehonsa läpi. Mieli oli harpyijojen leikkikenttä, mutta korpin hänelle syöttämä ajatuspuhe tuntui tunkeilevalta, väärältä. Vaikka varislintu ei kyennytkään pääsemään käsiksi Nubesin mielessä alati pauhaavaan virtaan, oli ajatusten lähettäminen hänen mieleensä kuin loukkaus kohti tùrmaa. Virne kasvoilla muuttui pilkkaavasta aavistuksen vihamielisemmäksi.
Kylmänsinisten silmien pupillit laajenivat, ja mies käänsi päätään. Vaikka kulmat olivat yhä julmassa kurtssa, oli harpyijan olemus hetkellisesti poissaoleva, kun Nubes keskittyi mielessään sillä hetkellä hiljaisena vellovaan tajunnanvirtaan. Ajatukset keskittyivät tarkasti suurikokoiseen korppiin. Tùrma oli sitä vahvempi, mitä lähempänä mielet olivat toisiaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Lounaistuulten metsän pesäkeskittymään oli matkaa, ja lähistöllä ei kaikesta päätellen ollut kovin montaa lajitoveria, joten ajatusten ja tunteiden virrasta oli vaikea erottaa selkeitä yksityiskohtia. Nubes kutienkin tiesi, mitä etsi, ja yritti parhaansa mukaan seuloa alati muuttuvaa virtaa.
Ei ollut lainkaan erikoista, että uusia tuttavuuksia tehdessään harpyijat turvautuivat ensimmäisenä tùrmaan. Käytäntö riisti kohteelta usein mahdollisuuden uuden ensivaikutelman luomiseen, kun harpyija yritti etsiä tùrmasta tietoa, oliko joku tavannut kyseisen yksilön aiemmin. Mikäli näin oli, oli käytäntö helppo keino erottaa ystävät ja viholliset toisistaan jo etukäteen.
Nubesin löytämät kuvajaiset olivat heikkoja, lähes olemattomia. Välähdys punaisena hohkavasta merkistä. Ruumiin haju. Tunnetila, jota tutkiessaan paikoilleen jähmettyneen harpyijan koko ruumis värähti. Samassa Nubes irrotti mielensä otteensa, ja antoi tùrman jälleen hiipua vain taustahuminaksi takaraivoonsa. Hän räpytti silmiään muutaman kerran, ja pupillinsa supistuivat hänen tarkentaessa katseensa jälleen korppiin. Vaikka välähdykset olivat olleet hyvin epätarkkoja, vain kipinöitä jonkun muun tunnetiloista ja muistoista -oli niiden lähde sitten nähnyt ne itse tai kuvitellut ne jonkun kertoman mukana-, oli Nubesin mielenkiinto herännyt. Varoittamatta hän jännitti lihaksensa ja teki hypyn aivan katon reunalle, lähemmäs varislintua.
”Mikä ajaa haltian syömään haaskoja?” hän kysyi ivallisesti, vilkaisten katolle jäänyttä leivänmurua, jonka korppi oli sille aterioidessaan jättänyt. Sysimusta lintu oli ajatuspuheessaan käyttänyt yleiskielen sanaa, ei lintujen omaa kieltä. Tietenkään mies ei todellisuudessa tiennyt, mikä toinen oli, kenties vain korkeasti oppinut tavallinen lintu, mutta mikään ei estänyt häntä esittämästä arvauksiaan ääneen. Ehkäpä korpin saisi härnättyä paljastamaan jotakin itsestään. Harpyija loi katseensa jälleen hetkeksi juhlaväkeen, tarkoituksensa paikallaoloon ei ollut unohtunut. Jonkin matkan päässä oli kadunkulmassa koju, jonka takana seisova haltia tyrkytti äänekkäästi kalapiiraita ohikulkijoille. Nubes virnisti, hampaineen päivineen. ”Vai ilmainen ruokako korppia houkuttaa?” hän painotti pilkkaavasti.
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 15, 2015 23:13:44 GMT 3
Mori
Korpit eivät kykene kovin erilaisiin ilmeisiin joten lintu ei näyttänyt yhtä loukkaantuneelta kuin Mori sen sisällä tunsi olevansa. Hän voisi toki lähettää tämänkin tunnetilan eteenpäin harpyijalle, mutta ei tehnyt niin. Se saisi tämän varmasti pilkkaavan häntä enemmän. Pientä turhautumista varislintu kuitenkin purki hieman siihen, että suki hieman mustia sulkiaan. Tavallaan punahehkuinen kuvio hänen otsallaan teki hänen olemuksestaan vihaisen. No merkkihän oli kirous. Nuo pahaenteiset kaartuvat viivat. Kuvio tuntui sykkivät. Kuin välillä hohtavan hieman voimakkaammin ja sitten taas hiipuen sammuksiin, mutta ei niin isosti, että se olisi haitannut Morin näkemistä jollain tavalla. Sen hehku ei ikinä sokaissut häntä tai edes yltänyt hänen silmiinsä.
Mori ei tarvinnut nähdä tuon ison lintumaisen olennon ilmettä huomatakseen pilkka tämän äänessä. Selvästikin harpyija oli tiennyt hänen kykenevän puhumaan. No eipä se suuri yllätys ollutkaan. Tässä maailmassa oli paljon muodonmuuttajia ja moniko luonnon lintu kantoi kirousmerkkiä otsassaan. Toki, negromaagikko oli tavannut sellaisia velhoja ja muita jotka huvin vuoksi kirosivat mitä tahansa eläviä olentoja. Olivat ne sitten aiheuttaneet heille harmi tai eivät. Silkkaa ilkeyttään tai testatakseen loitsun toimivuutta. Morikin oli testannut kykyjään ja taitojaan alussa kaikkeen mahdolliseen. Hän oli leikellyt eläviä oppiakseen ymmärtämään ja löytääkseen elämän salaisuuden. Tuo salaisuus pysytteli siltikin yhä häneltä piilossa ja harmikseen nyt korppina hän ei voinut jatkaa tutkimuksiaan. Ei ainakaan enää siihen tavalliseen tapaansa. Kuitenkin hän oli varma, että oli ollut lähellä ja vielä jonain päivänä hän jollain muulla tavalla ehkä pääsisi vielä lähemmäs kunnes kohtaisi sen täyttymyksen.
Yhdestä asiasta Mori kuitenkin sai tyydytystä. Harpyijan harmistukseen viittaavaa sulkien pörhistyminen olisi voinut saada varislinnun kehräämään mikäli tämä olisi ollut kissa. Hän olisi voinut antaa huuliensa kaartua pilkalliseen virneeseen, mutta korpin nokka ei sellaiseen taipunut. Hänenn tyytyväisyyttään ei kuitenkaan kestänyt tarpeeksi kauan jotta olisi halunnut lähettää tätäkään tuntemusta toiselle. Hän ei pitänyt siitä miten poissa olevaksi isompi otus tuli. Mori muisteli sitä mitä oli oppinut noista elukoista. Tietohan oli hänen mieliruokaansa. Ja nyt hänellä oli pahoja tuntemuksia siitä, että harpyija kykenisi selvittämään hänen henkilöllisyytensä. Mutta mitä hän voisi tehdä asialle? Paeta paikalta? Mori pysyi paikoillaan odottaen kohteliaasti, että toinen saisi päätökseen sen mitä teki.
Musta lintu ei pitänyt siitä, että harpyija lennähti lähemmäs häntä ja häntä ärsytti, että korppi sai hänet hypähtämään hieman kuin lentääkseen pois, mutta Mori sai itsensä kuriin. Nyt olisi tosiaan oltava varuillaan koska Mori ei tiennyt mitä harpyija oli saanut tietää. Helpointa olsii tosiaan ollut paeta koko otusta, mutta negromaagikon ylpeys ei sitä sallinut. Hän vain kannusti itseään tiukkaan varovaisuuteen.
Ja tuo pilkkaava sävy oli taas otuksen äänessä. Ei sen puoleen, että kysymyskään olisi ollut mitenkään imarteleva. Mielessään Mori mutristi suutaan. Harpyija oli kaiken lisäksi arvannut olevan haltia. No ei sekään ollut kovin vaikeaa tietää. Haltioilla kun oli kyky muuttua elämiksi. Toki kykyä ilmeni muillakin, mutta suurimmalta osin haltioilla. Siitä oli siis turha huolestua liikoja. Eikä Mori vaivautunut vastamaan heti jolloin iso sulkakasa ehti esittää lisäkysymyksen. "Sinulla on varmasti hyvinkin tylsää kun vaivaudut puhumaan linnuille, mokomakin ylisuuri pulu." Hän lähetti taas harpyijalle vastaamatta kysymyksiin. Hän ei antaisi toisen tietää kuinka noloa se oli, että hän oli antanut korppipuolen hallita hetken, mutta näin pitkään vietettyä eläimenä, hän alkoi jo olla eläin ja itse asiassa hänen pahin painajaisensa olikin, että joku päivä vain olisikin tavallinen korppi ilman haltian muistoja.
|
|
|
Post by Ghaldun on Jun 15, 2015 21:16:43 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Linnun vaistomainen hypähdys taaemmas sai harpyijan ilkkuvan hymyn vain kirkastumaan. Turkoosit silmät loivat korppiin tietävän, ylimielisen katseen; häntä sietikin pelätä. Korpin onneton herja olisi voinut jossain tilanteessa ärsyttää Nubesia enemmän, mutta varislintu vaikutti tuohtuneelta, mikä tarkoitti vain harpyijan onnistuneen tehtävässään. Kotkansukuinen mies antoi päänsä kellahtaa retkahtaen taakse, ja pyöräytti sitten hitaasti niskojaan hiljaisen rusahduksen saattelemana. Hän yritti näyttää vakavaa naamaa, mutta huvittunisuus näkyi pilkkeenä hänen silmäkulmassaan: ”Onneksesi pulut eivät syö pikkulintuja.”
Punainen oli Nubesin päivän väri; jotakin punaista vilahti jälleen alhaalla kadulla, ja harpyijan huomio oli heti siihen kiinnitettynä. Hälytys oli toistamiseen väärä, mutta mies antoi katseensa kierrellä ja kartoittaa väkeä hetkisen. Kalapiiraita myyvän kojun haltia oli hiljentynyt huutamiseltaan tarjoillessaan tuotteitaan tiskin edessä seisovalle lajitoverilleen. Nubes oli jo riistämäisillään katseensa kaksikosta, kunnes oli kuulevinaan tutun nimen; Upseeri Vúnarah. Töyhtö päälaella pörhistyi miehen uteliaisuuden herätessä. Hänen kuulonsa ei ollut lainkaan samaa luokkaa näkönsä kanssa, eikä harpyija voinut olla varma kuulemastaan. Tilanteen seuraamisesta ei kuitenkaan olisi mitään haittaa.
Haltiamies suoritti asiointinsa ilman kummempia viivästelyitä, vaikka kauppias häntä kovasti yrittikin saada mukaan turhanpäiväiseen keskusteluun. Vaaleat hiukset oli solmittu paksulle palmikolle pitkin miehen päätä alas takaraivoon. Vaatteensa näyttivät soveltuvan hyvin matkaamiseen, mutta se ei ollut yllättävää. Mikä sen sijaan varasti Nubesin mielenkiinnon, oli purppuranvärisen viitan alla olevan yksinkertaisen takin taskusta pilkottava käärö. Rullattu paperi oli sinetöity, mikä tarkoitti, ettei se ollut mikä tahansa turha pala paperia. Sinetin alle oli kääröön kirjoitettu nimikirjaimen, mutta niitä ei mies ehtinyt erottaa haltian kääntyessä jatkamaan matkaansa. Nubes ei viettänyt montaa sekuntia punnitessaan vaihtoehtojaan.
”Korppi”, hän sähähti matalalla äänellä ja katsoi lintua intensiivisesti. ”Saat tehdä minulle palveluksen.” Samassa harpyija hyppäsi toistamiseen. Valtavat siivet kahahtivat Nubesin ponnistaessa suoraan kohti varislintua. Mustat raatelukynnet vain välähtivät näkökentässä harpyijan napatessa liikkumaan ennättämätön korppi otteeseensa. Kynnet eivät sulkeneet otettaan liian tiukkaan, vain tarpeeksi pitääkseen lintu hallussaan. Kuin peto, joka leikitteli saaliillaan. Muutama siivenisku, ja Nubes laskeutui katon vastakkaiselle reunalle vähemmän sulavasti kuin olisi toivonut, mutta parempaan ei yhden jalan varassa kyennyt. Tueksi hän istuutui katolle, ja kumartui katsomaan sen räystään yli.
”Vaaleatukkainen haltia, alhaalla kadulla. Vasemmalla”, hän aloitti, kohottaen korppia pitelevää jalkaansa mainitsemaansa suuntaan. ”Hänen takkinsa taskussa on käärö, jonka haluan.” Mies piti äänensä matalana, uhkaavana. Jos tilanne olisi toinen, ei Nubes olisi arkaillut levittää siipiään ja korpin sijaan napata kynsiinsä itse haltian, ja poimia haluamansa vielä lämpimältä ruumiilta. Mutta pidot ja väenpaljous hankaloittivat hänen hommaansa yhä vain rasittavammin. Sitä paitsi, käsky ei ollut kuullut tappaa Kurjenmiekkaa, eikä harpyija vielä tiennyt, liittyisikö tämä haltia juttuun millään lailla. Olisi typerää lisätä sivullisia ruumispinoon, vaikka se tylsää olikin. Itseensä verrattuna pikkuinen korppi sen sijaan olisi oiva nappaamaan tarvittavan huomaamatta.
”Vaikka pulut eivät lajitovereitaan syö,” Nubes lausui hitaasti, tuijottaen korppia: ”Minun ruokavaliooni liha kuuluu”. Ääni ei jättänyt epäilystäkään, mitä harpyija tekisi, jos korppi ei toimisi toivotulla tavalla. Raatelukynsien otteen luoma vankila avattiin yhtä nopeasti kuin se oli sulkeutunutkin.
//Hittasin nyt aika reilulla kädellä, mutta sana vain, niin muokkailen roolia, jos niin toivot! En nyt vain äkkisältään ajatellut Morin auttavan Nubesia vain pyytämällä, joten vähän uhkailua kehiin. Ajattelin, että jos vaikka haluat Kynteen liikettä, niin hänhän voi vaikka kuulla keskustelun, ja varas voisi napata halutun naaman edestä?
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 18, 2015 22:35:21 GMT 3
((Öh no Mori on vähän hankala tämänkin suhteen, mutta kyhään nyt jotain sitten kun sinulta sain ideankin))
Mori
Korppi tuhahti suuremman linnun sanoille, mutta muuten ei ilmaissut mitään harmia niistä. Tuo vain halusi ärsyttää häntä kaikin tavoin ja enempää riemua Mori ei aikonut tälle antaa kuin oli jo tullut antaneeksi. Kiitos tämän typerän linnun osan itseään. Hänen olisi saatava se taas kuriin ja estää itseään vajoamasta eläimeensä. Hän oli Morë Morrigion, haltiamies, jolla oli suuria tavoitteita. Korppi oli vain osa häntä. Sen ei ollut hyvä olla ohjaksissa. Ainakaan koko aikaa. Ei mikäli Mori tahtoi säilyttää ylpeytensä ja hän oli tavattoman ylpeä olento.
Siinä tarkkaillessaan tuota harpyijaa, hän todella tuli huomanneeksi tämän vilkuilevan ympäristöön. Korppi arvasi tämänkin olevan etsimässä jotakuta ... tai jotain. Mitä enemmän mustat silmät tarkkailivat sen vakuuttuneempi Mori oli siitä, että kyseessä oli henkilö. Ei sentään onneksi hän itse. Se oli rauhoittavaa. Mori ei mennyt minnekään vaikka hänen ehkä olisi pitänyt. Sitä paitsi hänellä oli omat velvollisuutensa tehtävänä ja ensiksi hän halusi itselleen ruumiin. Siitä huolimatta korppi jäi odottamaan ja kuuntelemaan mitä väki kaduilla puhui ja katselemaan heitä ja tuota ylisuurta lintua. Hän oli ylpeä siitä, että oli varsin hyvä keräämään tietoa. Hänellä kun oli suuri tiedonjano kaikkea kohtaan. Sitä paitsi viholliset oli hyvä oppia tuntemaan.
Harpyija puhui hänelle taas ja sitten hypähti nappaamaan hänet kynsiinsä. Lintu olisi tahtonut pyristellä ja pyrkiä kaikin tavoin vapaaksi, mutta tällä kertaa Mori oli ohjaksissa. Hän ei yrittänyt mitään. Hän tiesi, ettei pääsisi otteesta irti joten hänen olisi vain odotettava, että tumma harpyija laskisi hänet menemään. Ja jos ei, niin hänen pitäisi keksiä muu keino kuin riehuminen irrottaakseen itsensä. Toistaiseksi hän voisi vain leikkiä mukana. Joten hän antoi isomman lintuolennon siirtää itseään. Hän jopa katsoi sitä henkilöä josta harpyija puhui. Se sama jota tämä oli tarkkaillut aiemmin. Hyvin arvattavaa ja hän jo tiesikin mitä mokoma olento halusi.
Musta lintu ei sanonut mitään vaan odotti ja kohta uhkailtuaan hänet päästettiinkin vapaaksi. Korppi ravisti itseään ja loikkasi sitten kauemmas suuremman otuksen varjosta. Punainen kuvio hänen otsallaan tuntui hehkuvan hieman voimakkaammin. Loppujen lopuksi kuolema ei ollut asia jota Mori enää pelkäsi. Ninyan kuoltua, sellainen turhuus oli menettänyt merkityksensä. Jos hän kuolisi hän kai poistuisi sinne minne hänen rakkaansakin oli mennyt. Jos hän eläisi, hän jatkaisi sitä mihin oli alunperinkin päättänyt ryhtyä. Jos hän vain saisi joskus ratkaistua elämän salaisuuden... Ei hän toki toivonut kuolemaa ja hän kyllä roikkuisi elämässä kiinni kynsin hampain, mutta se mahdollisuus ei häntä pelottanut. Hän pelkäsi jotain aivan muuta.
"Sinä se vain näytät kuvittelevan ettei minulla ole mitään kykyä jolla puolustaa itseäni. Palvelu palveluksesta. Uhkaukset eivät minuun tehoa. " Korppi kertoi tylysti vaikuttaen kaikin puolin rauhalliselta vaikka pitikin itsensä valmiina syöksähtämään turvaan. "Hoida siis omat velvollisuutesi ja minä menen hoitamaan omani." Sitten kadulla tapahtuikin jotain joka vangitsi hetkeksi tummien silmien katseen. Korppi päästi naurahdukselta kuulostavan äänen. "Ja näyttää sitä paitsi siltä, että sinä myöhästyit. Minä menenkin tästä hankkimaan ruumiin." Mustat siivet oikenivat ja korppi lehahti lentoon.
Kynsi
Jossain vaiheessa äänet ylempää katolta olivat viimein hälyttäneet albiinon. Verenpunaiset silmät hupun alla olivat kääntyneet katsomaan sinne missä suuri tumma harpyija ja korppi olivat. Haltia tunki lopun nekusta suuhunsa, nousi ylös ja hiipi lähemmäs sinne mihin nuo kaksi siirtyivät. Ensin se oli pelkkää uteliaisuutta koska hän ei ollut koskaan nähnyt harpyijaa läheltä ja korpillakin oli kumma hohtava kuvio otsassa, mutta pian hän tuli entistä kiinnostuneemmaksi kun kuuli puheet.
Kynsi osasi liikkua hyvin huomaamatta. Olla valkoinen varjo. Hän oli aivan kulman takana kuuntelemassa ja vilkuili nyt sinne missä se vaaleatukkainen haltia, josta puhuttiin, oli. Yleensä nuori varas ei varastanut mitään kääröjä. Syynä se ettei hän juuri osannut lukea tai kirjoittaa jolloin niistä ei oikeastaan ollut mitään hyötyä hänelle, mutta nyt häntä houkutti ihan uteliaisuudesta kokeilla. Hän ei oikeastaan edes osannut sanoa miksi.
Ketterä ruumis oli nopeasti liikkunut katon reunan yli, kavunnut ja pudottautunut alas kadulle. Yhäkään väki ei häntä nähnyt. Hän oli vain yksi lapsi kadulla. Kuka sellaisia koskaan edes huomasi. Hänen tarvitsi vain muina miehinä kävellä sen haltian luokse. Tällä hetkellä mies puhui erään toisen haltian kanssa. Kiisteli itseasiassa, mutta yhtä kaikki oli täysin syventynyt siihen mitä teki. Pieni virne väkisinkin nousi albiinon kasvoille. Parempaa tilaisuutta sai hakea.
Ympärillä oli mukavasti väkeä tutkimassa läheisen kojun myytäviä tuotteita. Kukaan ei huomaisi häntä. Metalli kynnet välähtivät auringon valossa vaimeasti, kun Kynsi viilsi taskuun reiän josta näppärät sormet ujuttivat esille käärön. Hän oli jo kaukana poissa silloin kun haltia huomasi että hänet oli ryöstetty. Kynsi kulki pois miettien jo sopivaa piiloa itselleen jossa voisi tarkastella kääröä tarkemmin ja päättää sitten mitä sillä tehdä. Saattaisi tosin olla, ettei siitä ollut hänelle yhtään mitään hyötyä. Vain harmia, mutta toistaiseksi hän nautti tästä pikku varkauden onnistumisesta ja siitä, että oli ollut niitä lintuja nopeampi. Nyt hänen pitäisi vain pysyä poissa niiden tieltä. Tavallaan hän oli turvassa väki joukossa, mutta ryöstösaalista ei sopinut esitellä sellaisessa väenpaljoudessa kuitenkaan. Siellä oli liikaa näkeviä silmiä. Hän tarvitsisi jonkin muun paikan poissa katseilta, mutta lintujen ulottumattomissa. Harmi, ettei hän tuntenut tätä kylää yhtä hyvin kuin tunsi Wariandin. Kaupungissa hän olisi voinut kiipeillä salateille vaikka sokkona. Täällä hän joutui turvautumaan pienoiseen juoksuun ja siihen että havaitsisi jonkin suojaisan paikan. Harmi, että auringonvalo haittasi hänen herkkiä silmiään hupusta huolimatta.
Äkkiä hän oli väkijoukon ulkopuolella ilman ideaa minne mennä. Ei hyvä. Hän kirmasi lujempaa sydän takoen villisti rinnassa. Jonnekin turvaan! Äkkiä! Sitten kirkkaan punaiset silmät havaitsivat kellariluukun. Sinne! Kynsi livahti piiloonsa kuin hiiri koloonsa.
Nuori varas istahti kovalle maalattialle ja otti käärön hihastaan esille. Sen ulkonäkö tai sinetti eivät sanoneet hänelle mitään ja vielä vähemmän sen sisältö sitten kun hän oli sinetin murrettuaan avannut sen. Ei hän tuota pystynyt lukemaan. Ei sitten millään. Hänen kiinnostuksensakin lopahti saman tien. Joten mitä hän nyt tekisi sille paperin palalle? Heittäisi vain menemään? Ei, jotain hän tahtoi hyötyä ja utelias pikku lapsi hänessä keksikin pian mitä se voisi olla. Hän tahtoi nähdä sen harpyijan lähempää ja tällä paperilla hän pääsisi sen lähelle.
Kynsi päästi paperin kierimään taas rullalle ja nousi seisomaan. Varovasti hän hiipi takaisin luukulle ja kurkisti ulos.
|
|
|
Post by Ghaldun on Jun 22, 2015 18:28:08 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Nubes siristi silmiään vihaisena, ja epäuskoinen ilme värähti hänen kasvoillaan. Korppi uhmasi häntä. Häntä! Päälaen sulat painuivat ensin matalaksi, kunnes pörhistyivät pystyyn. Kuului vaimeaa, sähköistä rätinää elementtimagian heräillessä harpyijan kiivastuessa. Siipisulissa saattoi nähdä sähkönpurkauksia. Nubesin suusta pääsi vain äkäinen sihinä. Terävät kynnet kaapaisivat kattoa pahaa enteilevästi, jättäen uurteet sen puiseen pintaan. Korppi ei ollut vielä liikahtanutkaan aiempaa hyppyään kauemmas, ja katseensakin oli kiinnitettynä katuun, ei häneen. Harpyija ei riistäisi itseltään tyydystä nappaamalla haaskalintu tämän huomion ollessa kiinnittynyt toisaalle; hän ottaisi korpin kiinni, kun tämä rehellisesti pakenisi henkensä edestä.
Varislinnun sanat kuitenkin vaativat miehen huomiota, ja varastivat hänen katseensa mustasta linnusta alas väkijoukkoon. Mielessään häivähti ajatus siitä, että kyseessä olisi vain korpin tapa saada etumatkaa, mutta silmiään kohtasi näky, mikä todensi linnun sanat. Harpyija ehti juuri ja juuri näkemään, kuinka tuttu käärö sujautettiin vikkelästi paidanhihaan, kadoten näkyvistä.
Ei sillä, että päivä olisi ollut erityisen hyvä aiemmin, mutta nyt. Nyt se oli kertakaikkisen huono. Siipien kahina kieli korpin lentävän tiehensä, mutta Nubes ei kääntänyt katsettaan, mutta kirosi kyllä ääneen senkin edestä. Terävät hampaat välähtivät hänen irvistäessään turhautuneena. Suutuksissaan hän nyki tuttua linkkiä mielessään ja seurasi katseellaan varasta. Nubes keskitti ajatuksensa korppiin ja tämän ostalla hohkavaan kuvioon, ja antoi kyseisten ajatusten virrata tùrmassa sisarelleen. Hän lisäsi mietteeseen myös äänen, jolla haaskalintu oli puhunut hänen mielessään. Koko ajatus suorastaan huusi vastenmielisyyttä, ja käski etsimään mustan linnun käsiinsä.
Ennen kuin huppuun verhoutunut vieras katosi kulman taakse, pois näkyvistä, Nubes kohotti siipensä ja ponnisti itsensä lentoon. Hän ei vaivautunut ottamaan pahemmin korkeutta, vaan iski siipiään ilmaan aivan katonharjojen yläpuolella. Hän väisti muutaman savupiipun, mutta piti katseensa tiiviisti liimautuneena nyt väenpaljouden ulkopuolelle eksyneessä, juosten etenevässä hahmossa. Matka katkesi äkisti varkaan pujahtaessa alas erään rakennuksen seinustan vieressä olevasta luukusta. Tässä vaiheessa ei harpyija olisi enää välittänyt, vaikka katu olisi täynnä väkeä, mutta hänen onnekseen roisto oli juossut itsensä peremmälle kaupungin sivukujille. Nubes laskeutui raskaasti kadulle ja levitteli hetken siipiään.
Kiihkoisasti mies silmäili luukkua maassa ja pohti. Päätöstä hänen ei tarvinnut kuitenkaan tehdä, sillä ei kauakaan, kun luukun saranat narahtivat, ja verenpunaiset silmät katsoivat varovasti ulos. Nubes levitti uhkaavasti siipiään, mutta piti etäisyytensä. ”Poika”, hän kähähti varoittavasti. ”Sinuna luopuisin kääröstä ja juoksisin.”
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 28, 2015 20:11:48 GMT 3
Mori
Korppi tiesi kyllä harpyijan ehkä vielä hautovan kostoa hänen tottelemattomuudestaan, mutta pulassa tai ei, hän ei aikonut antaa itsestään tehdä mitään nukkemestarin sätkynukkea. Hän ei aikonut tanssia kenenkään pillin mukaan ellei siitä ollut hänelle itselleen hyötyä. Hänellä oli myös sen verran itseluottamusta kyvyistään ettei antanut harpyijan vihan pelotella itseään. Loppujen lopuksi se oli vain leikkiä kuoleman kanssa ja Mori oli vieläkin vajonneena osittain siihen menetykseen jonka Ninyan kuolema oli aiheuttanut. Vain tiedonjano ja jokin pieni kipinä ylipäätään pitelivät häntä vielä täällä. Pieni toivon kipinä... ja alkava suuruuden hulluus. Hän ei vielä ollut vajonnut sen siirappiin täysin, mutta se maistui jo hänelle varsin makealta. Se ei kuitenkaan vielä ollut tarpeeksi suurta. Jonain päivänä hän ehkä hukkuisi siihen, mutta ei vielä. Niinpä Morilla oli varaa tähän leikkiin.
Nyt kuitenkaan harpyijalla ei kuitenkaan ollut aikaa mustalle linnulle jos aikoi ottaa pikku varkaan kiinni. Sen puoleen Morillakaan ei ollut aikaa tai tahtoa jäädä odottamaan kostoa. Hänellä oli oma velvollisuutensa tehtävänä. Ensinnäkin hän halusi vaihteeksi itselleen ruumiin. Toiseksi hänen piti löytää velhonsa. Korppina olisi ehkä helpompi paikallistaa velho, mutta jossain toisessa ruumiissa loppu sujuisi paremmin. Mahdollisesti ruumiista hän olikin juuri saanut vihjeen. Hän seurasi tuota tunnetta sinne missä kylän laidalla seisoi joukko haltioita... tai yksi heistä ei seissyt vaan makasi joukon keskellä pinottujen puiden päällä. Korpin oli selvästi toimittavana nopeasti ennen kuin menettäisi tämän tilaisuuden.
Kukaan heistä ei kiinnittänyt huomiota korppiin joka mustin siivin lensi vainajan luokse. Hyvä ja sekin oli hyvä että vainaja oli varsin tuore. Ei haissut tai ollut täynnä matoja. Plussana vielä se että tämä vainaja oli mies haltia. Hiuksien vaalean hiekansävyiset hiukset eivät miellyttäneet Moria, mutta menkööt. Hänen omat hiuksensa olivat olleet yhtä mustat kuin lintunsa höyhenpeite. Silmien väristä hän ei osannut sanoa koska vainajan silmät olivat kiinni. Ruumis oli hoikka. Pidempi kuin mitä Mori itse oli ollut. Tämä kelvatkoon.
Lintu siirtyi lähemmäs vainajaa, keskittyi siihen ja toisti mielessään sanoja jotka tarvittiin liittääkseen hänet vainajaan. Siinä vaiheessa kun korppi tunkeutui vainajan ruumiiseen, surija joukkokin heräsi huomaamaan jotain. He huutelivat kauhistuneita, mutta kukaan ei tullut estämään. Hyvä niin. Mori olisi voinut toki ajaa joukon pois ylös nostattamalla itselleen muutaman vainajan tekemään likaisen työn puolestaan. Tämä vainajakaan ei taistellut vastaan toisin kuin elävä ruumis tekisi. Tämä oli enää vain tyhjä kuori joka odotti ottajaansa. Ja kun vainaja nousi istumaan kaikkosi myös surija joukko hänen ympäriltään.
Kynsi
Harpyija odotti nuorta albiinoa, kun tämä kurkisti ulos. Hoikka keho jännittyi sillä nuorukainen tiesi vaaran, mutta oli kuitenkin yhä utelias. Käärö oli kadonnut jo kellarissa takaisin hänen hihaansa piiloon eikä Kynsi halunnut antaa sitä ihan vielä tuolle isolle lintuolennolle. Hän voisi juosta karkuun, mutta silloin hän ei saisi täytettyä uteliaisuuttaan niin kuin ei silloinkaan jos antaisi heti käärön harpyijalle.
"Kuule. Saat sen paperin palan... mutta minä haluan ensin tietää jotain." Nuorukainen sanoi lähes uhmakkaasti. Hän kuitenkin pysytteli yhä varuillaan kellarin puolella sillä se oikeastaan oli hänen ainoa turvansa. Noin ison otuksen saattaisi olla hankalaa tulla sisään sinne. Kynttä harmitti yhä ettei ollut Wariandissa jossa osasi liikkua tätä paikkaa huomattavasti paremmin. "Piilotin sen käärön ja jos tapat minut saata itse etsiä sen." Nuorukainen sanoi.
"Haluan tietää enemmän sinun kaltaisistasi." Kynsi jatkoi ja keinui hieman jaloillaan. Verenpunaiset silmät katsoivat viattomasti tummaan harpyijaan. "Kuinka paljon panoa harpyija pystyy kantamaan taivaalle?" Hän pisti kätensä selkänsä taakse, mutta naputti siellä metallikynsillään kättään vasten. Olisiko harpyija halukas kertomaan hänelle enemmän? Oli kadehdittavaa että joku osasi lentää taivaalle. Harmi, ettei albiino itse osannut muuttua miksikään lentäväksi.
|
|
|
Post by Ghaldun on Jul 8, 2015 18:44:20 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Kurkusta kantautui nariseva murahdus, ja Nibes muljautti silmiään niin, että iirikset hävisivät hetkeksi näkyvistä yläluomen taakse. Nuorukaisen röyhkeydessä oli jotain ihailtavaa -kehdata nyt käydä kauppaa henkeään uhanneen pedon kanssa-, mutta harpyija ei ollut sillä tuulella, että arvoistaisi kakaran sisua. Mies kallisti päätään ja tuijotti luukun suojissa kyhjöttävää roistoa pistävän arvioivasti. Eräänlaistä, kieroa arvostusta huppuun kätkeytynyt äpärä sai osakseen. Loppujen lopuksi, nuori varas puhui Nubesille tuttua kieltä: hän kävi kauppaa tiedolla.
Harpyija päätti leikkiä mukana. Nuorukaisen kaipaama tieto oli harmitonta, silkkaa lapsen uteliaisuutta. Jos kysymykseen vastaaminen nopeuttaisi hänen pääsyään käsiksi kääröön, harpyija viihdyttäisi toisen mielenkiintoa hetkisen. Toistaiseksi.
Mies kaapaisi maata jalallaan, väläyttäen teräviä kynsiään kuin painottaakseen seuraavia sanojaan. ”Voin napata kynsiini lampaan pellolta”, hän kertoi, luoden jälleen arvioivan katseen varkaaseen. ”Sinutkin, mikäli ryömit ulos kolostasi ilman kääröä”, Nubes totesi, päästäen huvittuneen, kalisevan naurun. Tämän pelin säännöt harpyija osasi. Hän ei kertoisi sanaakaan enempää, jollei kakaralla ollut jotain, millä korottaa panoksiaan.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jul 21, 2015 0:50:51 GMT 3
Kynsi
Kyllä hän pelasi nyt vaarallista peliä, mutta nuori albiino oli aina ollut rämäpää ja omasi yhä lapsen suuren uteliaisuuden. Hän tiesi tämän olevan vaarallista, mutta ei kerta kaikkiaan voinut vastustaa kiusausta. Nuorukaisen oli vain pakko saada tietää. Hänen ei ollut tarkoitus ärsyttää harpyijaa, mutta miten muutenkaan olisi saanut tähän kontaktin. Ja Kynnellä oli paha tapa olla ärsyttävä koska oli niin nokkava. Mutta kaipa hän olisi turvassa niin kauan kuin pysytteli kellariluukun suojassa. Harpyija mahtuisi sisään huonosti. Eikä Kynsi nyt ollut varma kannattiko hänen edes tulla pois sieltä kun oli tainnut suututtaa tuon suuren lintuolennon.
Verenpunaiset silmät tarkkailivat noita teräviä kynsiä ja isoja siipiä tiedonnälkäisesti. Se tieto mitä harpyija hänelle paljasti ei ollut läheskään riittävää. Mutta ainakin se kertoi millainen voima tuolla otuksella oli kynsissään ja siivissään. "Ole huoleti. En tule ulos ilman sitä, mutta eikö käärö ole enemmän arvoinen kuin vain yhden vastauksen?" Kynsi kysyi . Hän keinui yhä viattoman näköisenä kantapäillään. Huppu oli nyt hänellä niskassa paljasten albiinon ihon ja valkoiset lyhyet hiukset. Hän tiesi yhä ärsyttävänsä olentoa, mutta ei voinut itselleen mitään.
"Sinä kai olet harpyija. Etkö vain kertoisi enemmän sinunlaisistasi? Eihän siitä suurta vaivaa olisi ja saat käärösi sitten. Olen varma, että tämä käärö on arvokkaampi. " Nuori varas houkutteli. Tavallaan häntä olisi kiinnostanut myös mikä siinä käärössä oli niin ihmeellistä. Mitä siinä oikeastaan luki. Jos hän uhraisi rutkasti aikaa hän voisi ehkä saada siitä jotain selvää, mutta hän ei jaksanut vaivautua. "Ovatko kaikki harpyijat valtiaan palveluksessa?"
Nuori varas istui alas risti-istuntaan kellarissaan, mutta katseli yhä ylös kohti uhkaavan näköistä lintua. "Millaista on lentää?" Hän pohti ääneen. Oli pieni harmi, ettei hän osannut muuttua miksikään lentäväksi. Mitä ihmeen hyötyä oli osata muuttua kahdeksi maanpinnalla kulkevaksi olennoksi. Hänen albiino aavikkoilmeksensä osasi sentään joten kuten kiivetä puuhun. Albiino kani oli vain selvä saalis kaikille. Tuo harpyijakin varmaan mieluusti söisi sen. Kynnellä ei tosin ollut aikomustakaan muuttua tuolle kanipaistiksi.
Mori
Korppi - tai nyt nuori haltia mies - sai rauhassa lähteä lepopaikaltaan ja palata takaisin juhlijaväen joukkoon. Kunhan kukaan väestä vain ei tunnistaisi häntä tai hänen tätä haltianolemustaan ja vielä pahemmassa pulassa hän olisi jos joku tietäisi haltian kuolleen. No ne surijat tiesivät, mutta toivottavasti he eivät saisi aikaan hirveää paniikkia juhlavöen joukossa. Ruumis oli juuri noussut ja lähtenyt kävelemään. Negromagia ei ollut kovin yleistä ja se oli kaikin puolin... inhottavaa ja häiritsevää monien mielestä.
Oli turha kuitenkaan huolehtia asiasta vielä kun mitään ei ollut tapahtunut. Mori siis käveli ihan rauhassa takaisin juhlien hulinaan etsien merkkejä siitä velhosta jonka vuoksi oli alunperinkään tullut tänne.
|
|
|
Post by Ghaldun on Aug 4, 2015 19:32:47 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Oli pennulla otsaa. Ilman sähköistymisen harpyijan ympärillä saattoi aistia. Elementti pörhisti Nubesin sulkia, ja vaimea humina rätisi hänen siivissään. Kynnet raapivat maata kärsimättömästi. Hänellä ei ollut aikaa, tai ainakaan jaksamista tällaiseen pelleilyyn. Näpistelevä kakara oli antanut ehtonsa. Lisää tietoa kääröä vastaan. Nubes naksutti tyytymättömänä kieltään. Leikki oli harmiton, mutta sitäkin ärsyttävämpi. Hänenkö pitäisi muka sammuttaa jonkun mukulan uteliaisuutta vastailemalla toinen toistaan typerämpiin kysymyksiin? Pfft! Valkeahiuksinen lapsi saisi nähdä, mitä tapahui, jos yritti olla nokkava, röyhkeä itseään isommille.
Yhdestä kysymyksistä sai kuitenkin harpyijan veren kiehahtamaan, ja hän sähähti äkäisesti. ”Me emme palvele ketään”, hän raakkui uhkaavasti, ottaen askeleen lähemmäs luukkua. Kuinka kakara kehtasikin edes ehdottaa moista! Kaikki harpyijat muka valtiaan palveluksessa? Kuinka naurettavaa. Yksikään harpyija ei palvellut valtiasta. Kyseinen haltia vain sattui olemaan kykenevä tarjoamaan eniten tiedosta, jota harpyijat pitivät hallussaan. Puhdasta kaupankäyntiä, johon ei liittynyt millään lailla lojaaliutta tai palvelemista.
Harpyija alkoi todenteolla hermostua. Mies ei pitänyt lainkaan tunteesta, että jokin asia oli aivan hänen kynsiensä ulottuvilla; lähes hänen hyppysissään, muttei aivan. Varas oli päättänyt tehdä olonsa mukavaksi ja istahtanut kellarin pohjalle. Nubes päästi epämiellyttävän, raakkuvan äänen, ja ponnisti itsensä ylös. Hän hyppäsi kellariaukon yli ja tarrasi kiinni kellarin puisesta luukusta. Yhdellä vahvalla liikkeellä mies riuhtaisi luukun irti saranoiltaan, ja paiskasi sen päin kujan punatiilistä seinää. Turkooseissa silmissä säkenöi harpyijan tuijottaessa alas kellariin.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Aug 14, 2015 1:41:29 GMT 3
Kynsi
Kynsi kuuli sähkö rätisevän ja se ainakin vastasi yhteen esittämättömään kysymykseen, mutta sai myös nuoren albiinon hyvin varuilleen. Jos tuo otus ei pääsisi kellariin sisään, se aina voisi sähköllään käristää Kynnen tuhkaksi... mahdollisesti. Eikä nuorukainen tosiaankaan ollut valmis kärähtämään, mutta hän oli yhä lapsellisen utelias ja hän taisi sitten ihan huomaamattaan mennä liian pitkälle. Harpyija oli jo valmiiksi ärsyyntynyt ja Kynnen viaton heitto siitä palvelivatko kaikki harpyijat valtiasta ilmeisesti poltti sen hermot totaalisesti. Mutta mistä Kynsi olisi voinut tietää kun asiat näyttivät olevan niin eikä nuorukainen juuri osannut varoa sanojaan. Ehkä hänen ei sittenkään kannattanut istua siinä paikoillaan luukun alla. Hän nousikin nopeasti takaisin kyyryyn. "Kuulin vain jonkun kertoneen niin." Hän sanoa. Kynsi oli varma, että puhuja oli juurikin käyttänyt niitä sanoja joten miten hän edes olisi voinut tietää.
Nyt tuo harpyija kävi uhkaavammaksi. Se oli ilmeisesti saanut tarpeekseen tästä uteluleikistä. Nuori varas sai huomata, että suuri lintuotus repäisi kellarin luukun saranoiltaan. Ehkä silloin olisi aiheitta joka antaa käärö tai juosta. Kiireessä Kynsi valitsi jälkimmäisen koska ei ollut varma mitä tapahtuisi jos harpyija saisi hänet kynsiinsä. Nuori varas oli nopeasti jaloillaan ja livahti peremmälle kellariin. Hän etsi katsellaan jotain paikkaa johon joko piiloutua tai jotenkin vain paeta. Hätääntyneenä hän ei ensin edes huomannut sitä, mutta jonkin aikaa poukkoiltuaan ympäriinsä, verenpunaiset silmät havaitsivat pienen luukun. Hän voisi ryömiä siitä ulos ja sitten... juosta.
Kynsi oli nopeasti luukun luona pakottamassa sen auki jonka jälkeen hän ujutti itsensä luukun läpi. Se oli vaarallisen lähellä harpyijaa, mutta Kynsi ajatteli vain pakoa. Nuori albiino oli kuitenkin jälleen jaloillaan ja kiitämäsäs pitkin katua. Hän pystyi ajattelemaan vain pakoa ja sitä miten häntä harmitti ettei tuntenut tätä kylää ollenkaan. Hänen pakomahdollisuutensa olivat varsin huonot ja jos hän ei pian löytäisi uutta piiloa, harpyija saisi hänet kiinni. Hänen olisi keksittävä äkkiä jotain.
Ja sitten eräästä kulmasta käännyttyä hän törmäsikin johonkin. ja se joku nappasi häntä ranteesta kiinni. "Päästä irti! Minua ajetaan takaa!" Nuori albiino kiljaisi.
Mori
Negromaagikko ei nähnyt vilaustakaan koko velhosta jonka hän yritti niin kovasti tavoittaa. Se johtui tästä väen paljoudesta. Ehkä hänen olisi sittenkin kannattanut pysyä korpin hahmossa ja vahtia tilannetta taivaalta käsin. Hänestä kuitenkin tuntui että velhon kanssa juttelemiseen olisi parempi käyttää tätä haltian kehoa ja sopiva keho oli löytynyt ennen velhoa. Sopivaa ruumista ei kuitenkaan löytynyt joka oksalta. Tilaisuutta ei siis voinut jättää käyttämättä. Nyt hänen vain tarvitsi pärjätä tämän kehon kanssa.
Askeleet veivät takaisin kohti juhla paikkaa, mutta ennen kuin hän sinne ehti erään kulman takaa ampaisi lyhyt valkohiuksinen haltia. Mori ehti pysähtyä, mutta se toinen haltia ei ehtinyt vaan törmäsi suoraan hänen rintaansa vasten. Hetken negromaagikko mietti tuliko kömpelön ryöstöyrityksen kohteeksi ja ihan vaistomaisesti hän tarrasi tulijaa ranteesta kiinni jokataas aiheutti sen, että nuorukainen kiljui häntä päästämään irti. Joku siis jahtasi tätä lasta. Mori olisi tosiaan lyhyellä tarkastellulla huomannut että kyse oli hyvin nuoresta haltiasta ja kaiken lisäksi tämä nuorukainen oli täysin väritön paitsi silmät olivat veren väriset... ja hätääntyneen vihaiset.
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 17, 2015 18:12:23 GMT 3
Srelárva Nubes Ocaer
Suuttuessaan Nibes piti usein inhottavaa, jopa korviavihlovaa ääntä; antoi ärtymyksensä päästä niskan päälle ja purki sitä kiukkuiseen raakkumiseen tai sähinään. Mutta kun harpyija tarpeeksi raivostui, oli hän täysin vaiti. Uhkaavan hiljaa.
Kakaran kadotessa näkyvistä, päästi mies vielä äänekkään, terävän hengenvedon. Silmissään leimahti, mutta äkisti äskeisestä tulisuudesta poiketen hypähti peto kylmän tyynesti luukulle. Pieniksi pisteiksi supistuneet silmät etsivät kiivaasti kohdettaan kellarin hämärästä, mutta penikkaa ei näkynyt. Viivyttelyyn Nubes oli jo valmis pudottautumaan alas ahtaasta aukosta, kun hän kuuli rahinaa takaviistostaan. Maassa, tien soran alta paljastui toinen, pienempi luukku, joka puskettiin vikkelästi auki. Ja samassa hetkessä oli hahmo jo pinkaissut tiehensä.
Sähkö räsähti äänekkäästi kookkaissa siivissä harpyijan levittäessä ne. Siivenkärjet hipoivat kapean kujan seinämiä, jääden vajaiksi täydestä mitastaan. Nubes veti syvään henkeä, ja ponnisti. Hyvä on. Jos penikka halusi tehdä tästä ajojahdin, niin saamansa piti. Hetken ajan harpyija leikitteli ajatuksella, että näyttäisi Avrâthille tùrmassa kuvajaisen uudesta kohteesta. Sisarensa oli jo niin lähellä, että Nubes tiesi hänen aistivan veljensä suuttumuksen. Siinä missä Nubes oli aiemmin nykinyt linkkiä mielessään, ärtyneenä hoputtanut siskoaan, sysäsi hän nyt kyseisen ajatuksen mielensä kauimmaiseen perukkaan. Tämä oli hänen jahtinsa, hänen saaliinsa.
Alkuperäinen motivaationsa kaupunkiin tuloon oli yhä pinnalla hänen mielessään, mutta harpyija soi ajatukselle vain pilkkaavan naurun. Kyseinen tiedonhaku ei kuulunut hänelle. Se oli puhtaasti kaupankäyntiä varten. Nyt, nyt miehellä oli oma ärsykkeensä. Ja kukapa ei valitsisi huvia työn edellä? Tummanpuhuva hahmo nousi siivilleen ja kohosi katonharjojen yläpuolelle. Kakaralla oli hyvä tovi etumatkaa, mutta se ei pelastaisi häntä petolinnun kynsiltä.
|
|