|
Post by Deleted on Jun 4, 2014 19:32:33 GMT 3
Uranian kädet vapisivat ja hän puristi käsiään nyrkkiin estääkseen vapinan. Hän ei ollut koskaan pelästynyt mitään noin pahasti. Hän yritti hengittää syvään ja rauhoitella samalla paikalle töydänneen vartijan. Kaikkein vähiten he nyt kaipasivat jotakin miekkasankaria paikalle heilumaan. Hankaluuksia oli jo muutenkin. Onneksi toinen lähti sopuisasti pois ja Urania pääsi jälleen keskittymään potilaaseensa ja tuon vointiin.
Haltian oli pakko kysyä, mikä hänen kurkkuaan oli oikein tavoitellut. Hetken hiljaisuuden jälkeen oljille putosi kirja ja hiljainen ääni kertoi hirviön olleen illuusio. Urania oli kuullut, että jotkut osasivat illuusiomagiaa, joten hän ei varsinaisesti järkyttynyt tiedosta. Itse asiassa siinä oli järkeä. Siksi raato oli ilmestynyt tyhjästä ja kadonnut samalla tavalla. "Olen kuullutkin illuusioista. En tosin aiemmin ollut nähnyt sellaisia", Urania sanoi hiljaa ehkä pientä hymyäkin äänessään osoituksena siitä, ettei ollut mitenkään vihainen tapauksesta.
Toinen lyyhistyi seinää vasten näyttäen hieman kivuliaalta. Uranian kasvoille ilmestyi muutama huoliryppy, kun hän muisti toisen olevan loukkaantunut. Se oli hetkeksi päässyt jo unohtumaan tässä hälinässä. "Sinut pitää nyt hoitaa kuntoon", hän sanoi. "Pystytkö käymään kyljellesi? Saisin ehkä sillä tavalla sen nuolenkärjen paremmin pois", Urania jatkoi. Aikaa ei ollut liikaa hukattavana. Toinen oli saattanut olla vankina jo hyvän tovin ja haavat olivat tulehtuneet vähemmästäkin. Urania ei suinkaan halunnut, että toinen heittäisi henkensä.
/Vihdoinkin pääsin takaisin. Anteeksi, että kesti niin kauan. Oli pakko vähän huilata kokeiden jälkeen. /
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 9, 2014 21:39:43 GMT 3
Taihin vain räpäytti silmiään. "Minä en ole kuullut muista jotka osaisivat tehdä näin... ainakaan samalla tavalla kuin minä. Minun... mestarini..." Hänen äänensä kuulosti tässä kohtaa halveksivalta ja todella inhoavalta ja hänen korvansa painuivat taas luimuun. "... hänkään ei osannut. Hän kyllä tiesi siitä, mutta ei vain oppinut itse." Kissapoika epäröi sitten hieman eikä katso Uraniaan. "Ehkä minun tapani on väärä. Minun pitää kirjoittaa tai piirtää asia voidakseni kutsua siitä illuusion." Taihin sanoo sitten hiljaa kuin ei puhuisi parantajalle ollenkaan. Eikä hän oikeastaan puhukaan sillä näyttää muistaneen vasta sitten että tämä ylipäätään oli siellä. Kun hän kääntää katseensa tähän hänen ilmeensä on ensin hieman hämmentynyt, mutta muuttuu sitten hieman vihaiseksi. Hän ei pidä ajatuksesta, että juuri kertoi tämän asian vihollisparantajalle. Ei muutenkaan tahdo puhua kyvystään muille sillä haluaa pitää sen omana turvanaan. Se on hänen ainoa pakomahdollisuutensa tilanteista niin kuin missä nyt on. lyhyt kissapoika pohtii totteleeko kyky häntä nyt taas jotta voisi harhauttaa vartijoita ja paeta, mutta se tuntuu hiljenneen taas ja kadonneen jälleen hänen tavoittamattomiinsa. Eikä hän tiedä mistä se johtuu. Tavallaan hän myös pelkää sen tulevan hallitsemattomana takaisin koska hän on oikeastaan peloissaan ja loukkaantunut. Kyvyn kun on ennen kaikkea kehittänyt puolustuksekseen.
Taihin luimistaa jälleen korviaan kun kuulee parantajan ehdotuksen. Hänen häntänsä alkaa nytkähdellä taas hänen katsoessaan vihaisesti parantajaan aian kuin tämä olisi juuri ehdottanut häntä juomaan myrkkyä. Kissapoika ei vain pystynyt luottaa tähän vieläkään. Hän ei halunnut parantajan enää koskevan häneen. Hetken se tuntuu täysin vastenmieliseltä ajatukselta ja hän kapinoi vastaan, mutta lopulta kuitenkin jonkinlainen järki sanoo hänelle ettei Urania ole tehnyt tähänkään asti hänelle pahaa. Päin vastoin, hän itse yritti sitä. laskeutuu hitaasti kyljelleen, mutta pitää katseensa naisessa, korvan luimussa eikä hänen häntänsä lopeta äkäistä kiemurtelua. Hänen kaikki lihaksensa olivat jännittyneet.
((Sorry Raven katosi mentyään Desuconiin. Nyt kuitenkin takaisin sieltä.))
|
|
|
Post by Deleted on Jun 14, 2014 23:34:46 GMT 3
"Ei se minunkaan tietojeni mukaan ole kovin yleinen taito", Urania sanoi. "Tai sitten he eivät ole vain kertoneet taidoistaan. Mutta mielestäni se on aika hieno kyky. Ainakin mahtavampi kuin minun magiani", haltia jatkoi jutustelua hymyillen samalla. Hän yritti saada Taihinia rentoutumaan ja rauhoittumaan jutustelullaan, että hoitaminen olisi helpompaa. Ja olihan se muutenkin mukavampaa, ettei toinen koko ajan olisi varpaillaan, kuvainnollisesti siis. Nuorukaisen piti kuulemma piirtää kuvat, jotta hän saattoi tehdä niistä illuusiot. "Ehkä kykysi ovat vielä kehittymässä ja siksi sinun pitää piirtää kuvia ensin", Urania sanoi huomaamatta toisen yksinpuhelutyyliä.
Mutta aikaa ei ollut suuremmin hukattavana, sillä Urania oli todella huolissaan toisen terveydentilasta. Niinpä hän ehdottikin potilasta käymään makuulleen, jotta hoitaminen olisi helpompaa. Ehdotus ei saanut mitenkään ilahtunutta vastaanottoa, mutta Urania antoi toise olla rauhassa ja miettiä asiaa. Jos hän lähtisi hoputtamaan ja painostamaan, se varmasti hermostuttaisi kissapoikaa vain lisää. Niinpä hän odotti ja yritti olla itse mahdollisimman rento ja pitää pienen, rauhoittavan hymyn huulillaan. Lopulta toinen laskeutui kyljelleen, mutta oli edelleen kovin jännittynyt. Häntä viuhtui vihaisesti ja Urania saattoi erottaa lihasten jännityksen. Hän otti varusteitaan paremmin käsille ja valmistautui yrittämään nuolenkärjen poistoa. Se ei tuntuisi varmasti mukavalta, mutta se oli pakko tehdä. "Tämä voi sitten sattua", hän varoitti. "Yritä kuitenkin olla mahdollisimman liikkumatta, ettei satu mitään pahempaa. Olen niin varovainen kuin vain suinkin pystyn." Sen sanottuaan Urania meni paremmin toisen viereen ja puhdisti uudelleen haavan pintaa vedellä. Hän myös huuhtoi pinsetintapaisiaan ennen kuin varovaisesti työnsi ne haavan sisään. Hän tapasi nuolenkärjen melko pian, vaikka se olikin aika syvällä. Hän yritti tarttua siihen, mutta ei saanut otetta. "En saa siitä otetta", hän sanoi ja laski apuvälineensä käsistään laukkunsa päälle. Tästä tulisi nyt asteen verran epämukavampaa. Heille molemmille. "Minun täytyy ottaa se pois käsin", parantaja ilmoitti sitten ja vilkaisi potilaaseensa nähdäkseen kuinka tuo voisi ja mitä ajattelisi asiasta.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 17, 2014 1:55:34 GMT 3
Taihin ei vaivautunut jatkamaan keskustelua hänen kyvystään. Mitä vähemmän hän siitä puhui, sen parempi. Hän oli kertonut jo aivan liikaa. Nyt hänen pitäisi vain hyväksyä Uranian apu sillä pidemmän päälle haava vain tulehtuisi ja mahdollisesti tappaisi hänet vaikka hän pääsisikin pakoon tyrmistä. Hän voisi miettiä pakoaan myöhemmin nyt hän vain keskittyi kuuntelemaan järjen ääntä ja pakottamaan itsensä pysymään paikoillaan kun parantaja tuli lähemmäs pinsettiensä kanssa. Hän valmistautui ottamaan kivun vastaan, mutta siitä huolimatta kun haavaa koskettiin, hän ärähti paljastaen taas terävät hampaansa ja hänen ruumiinsa värähti. Sitten parantaja vielä kertoi ettei saanut otetta nuolen päästä. Oikein loistavaa.
Hetken aikaa Taihin vain tuijotti takaisin Uranian silmiin vahingoittuneen eläimen tavoin hampaat yhä esillä ja vaimea murisi kurkusta kuuluen. Kissapuoli hänestä ei tahtonut kuunnella järkeä. Se vain ajatteli sitä että Urania satutti häntä ja tahtoi tapella vastaan. Purra ja repiä kunnes toinen uskoisi ettei häneen saisi koskea. Ihmisempi puoli hoki edelleen samaa siitä, ettei hän selviäisi tästä ilman apua. Onneksi parantaja ei heti jatkanut työtään vaan antoi hänelle aikaa ajatella. Muuten kissapoika olisi varmasti repinyt tältä vähintään sormia irti. Silti Taihinilla kesti päättää mitä tehdä.
"Sinä et ole niin kuin se maagi." Hän sanoi viimein, mutta lähinnä vakuuttaakseen itseänsä. Kumpikin hänen puoliskonsa muisti mitä hänen mestarinsa oli heille tehnyt. Tavallaan he molemmat olivat kuolleet tai tavallaan vain puoli molemmista heistä oli enää jäljellä. Puoli kissaa ja puoli mitä-lie ihmismäisempää lajia. Taihin ei kuollakseenkaan muistanut mitä se ihmismäisempi puoli oli ollut. Ihminen vai haltia... vai jotain muuta. "Sinä et satuta meitä huvin vuoksi. Sinä et nauti siitä." Kissapoika jatkoi oltuaan hetken hiljaa. Hänen kiiluvat kissansilmänsä yhä tarkkailivat Uraniaa jännittyneinä. Sitten Taihin huokaisi ja painoi katseensa. Silti hänen ei vieläkään rentoutunut kokonaan. "Tee se, mutta ole varovainen. Jos muutan mieleni, minä hyökkään." Hän varoitti.
|
|
|
Post by Deleted on Jun 19, 2014 20:51:05 GMT 3
Urania oli hoitanut monenlaisia potilaita, mutta nyt taisi olla ensimmäinen kerta, kun hän oli hieman tavallista hermostuneempi. Ei häntä huolettanut hoitaa sotilaita, jotka olivat päästä varpaisiin aseistautuneita, mutta kissanuorukainen vaikutti hieman turhan arvaamattomalta, eläimelliseltä. Urania ymmärsi kyllä, että vangituksi tulleella ei varmastikkaan ollut kovin lämpimiä tunteita hovin parantajaa kohtaan, mutta silti irvistely ja murina saivat silti pienet kylmänväreet juoksemaan selkäpiitä pitkin. "Shhh. Ei ole hätää", Urania sanoi yrittäen rauhoitella potilastaan. Hän olisi niin varovainen kuin vain pystyisi, vaikka joutuisikin nyt ottamaan nuolenkärjen pois käsin.
Urania vastasi hieman pelokkaaseen ja ehkä uhmakkaan oloiseen katseeseen tyynenä ja rauhallisena. Hän ei halunnut ahdistaa toista enää yhtään enempää ja laski sitten hieman katsettaan, ettei vain olisi luonut liian uhkaavaa vaikutelmaa. Villieläimethän eivät pitäneet siitä, että niitä tuijotettiin suoraan silmiin. Uraniasta tuntui, että hieman sama tilanne olisi tämän puolikissanuorukaisenkin kanssa. Ja varmaan kenen tahansa kanssa, mutta nyt ainakin.
Sitten toinen puhui jotain maagista ja parantaja kohotti taas katseensa paremmin potilaansa puoleen. Hän ei kuulemma satuttanut ketään huvin vuoksi. "En tietenkään nauti siitä", Urania sanoi. "Minä teen parhaani, ettei keneenkään potilaaseeni sattuisi." Hänestä tuntui aina kamalan pahalta, kun johonkuhun sattui. Aina hänenkään hoidostaan ei selvinnyt ilman kipua, koska vammat saattoivat olla pahojakin, mutta haltia ei missään nimessä nauttinut kivun vääristämistä kasvoista tai tuskallisista huudoista. Hän tahtoi auttaa, ei satuttaa. Onneksi hänen potilaansa tuntui ymmärtäneen asian myös ja antoi hänen auttaa. "Teen parhaani, ettei sinuun sattuisi. Jos tahdot vaikka huutaa niin tee niin ihan vapaasti, mutta yritä vain pysyä mahdollisimman liikkumatta", Urania sanoi vielä, ehkä kymmenennen kerran. Se oli kuitenkin niin tärkeää, että oli pakko muistuttaa. Jos toinen alkaisi riuhtoutumaan, kun hän oli poistamassa nuolta, siitä voisi tulla pahaa jälkeä. Urania huuhtoi hieman käsiään vedellä ja kumartui sitten lähemmäs haavaa. Se oli ilkeän näköinen ja pitäisi varmaan ommella kiinni, mutta ensin piti saada se nuolenkärki pois. "Oletko valmis?" hän kysyi vielä ja saatuaan jonkinlaisen myöntävän vastauksen Urania varovaisesti levitti haavan reunoja. Siellä nuolenkärki näkyikin ja Urania työnsi varovaisesti sormensa haavaan. Hän puristi hetkeksi silmänsä kiinni. Sormet tapasivat kovan nuolenkärjen ja saivat siitä helpommin otteen kuin aiemmin käytetyt pinsetit. Hän veti nuolenkärkeä varovaisesti pois haavasta. Hitaasti, mutta varsin kiltisti se liikkui ja lopulta nousi pois haavasta. Uranian kasvoille nousi hetkeksi helpottunut hymy, kun hän laski nuolenkärjen kädestään. "Nyt ei tarvitse huolehtia tästä", Urania sanoi ja näytti nuolenkärkeä Taihinille. "Enää tarvitsee vain hoitaa haava kuntoon. Annan sinun kuitenkin huilata hetken." Urania laski nuolenkärjen lattialle ja huuhtoi käsiään jälleen vedellä. Hänen pitäisi olla mukanaan salvoja ja muita lääkkeitä, jotka estäisivät haavaa tulehtumasta.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 21, 2014 19:30:57 GMT 3
Taihin katsoi yhä parantajaan varsin uhmakkaasti, mutta kohta hänen katseensa kulki enemmänkin tähän ohi jonnekin kauas menneisyyteen johon hän oli vaarassa takertua jälleen. Hän näki taas sen miehen jota oli oppinut rakastamaan. Joka oli sitten yhtenä päivä yllättäen pettänyt hänen luottamuksensa. Mies oli paljastunut olemaan jotain muuta kuin oli esittänyt hänelle vuosien ajan. Hän oli vain kasvattanut Taihinia kuin lihakarjaa. Odottanut että hän oli tarpeeksi vanha hänen kieroihin tarkoitusperiinsä. Taihin vihasi häntä. Taihin vihasi heitä kaikkia. Sillä kaikki valehtelivat. Hän räpäytti silmiään ja kohdisti katseensa takaisin Uraniaa. Mutta entä tämä nainen? Tähän mennessä kissapoika ei ollut havainnut mitään valehtelusta, mutta olihan maagikin kyennyt salaamaan kaiken häneltä vuosia. Miksi ihmeessä Urania muka tahtoi auttaa häntä? Hän oli vihollinen ja kaiken lisäksi vielä hyvin arvaamaton rikkonaisen mielensä takia ja näin ollen hyvin vaarallinen. Hän pohti mielessään kuinka helposti vain nopea isku hänen kynsillään viiltäisi tuon siron kaulan auki. Ajatus itse asiassa rohkaisi häntä hieman. Hän voisi tappaa tämän naisen silmänräpäyksessä mikäli tämä suunnitteli jotain. Tämän vaikutti aseettomalta. Ainoa mitä Taihinin pitäisi varoa oli olla hyväksymättä tätä mitään yrttejä. Niillä voisi tappaa. Kissapoika kuitenkin jätti tietoisesti ajattelematta mitä vartijat sitten tekisivät hänelle. Taihin tappelisi elämästään viimeiseen pisaraan asti. Parantaja kysyi häneltä oliko hän valmis. Kissapoika vain nyökkäsi hieman pitäen korvansa yhä luimussa. Mitä sitä turhaan enää pitkittämään. Hän muistutti itseään uudelleen, että nuolenkärki oli saavata pois tai hän kuolisi siihen. Silti kun Urania koskettikin haavaa, hän paljasti jälleen terävät hampaansa ärähtäen hieman ennen kuin ehti estämään itseään ja hänen ruumiinsa hieman nytkähti, mutta sai hillittyä itsensä... Sen elukkamaisen puolen joka tahtoi vain saman tien eroon kivun aiheuttajasta. kissapoika puree kuitenkin pian hampaansa yhteen ja hänen sormiensa kynnet kaivautuvat kämmeniin hänen vielä puristaessa kätensä tiukasti nyrkkiin. Kipu aiheuttaa sen, että hänen rikkonainen mielensä alkaa taas kapinoina, muuttua sekavaksi. Hän koettaa kuitenkin yhä pitää kiinni siitä pienestä järjen äänestä joka on jäljellä. Ei kuitenkaan huuda tai liikahda. Sitten hän on vapaa nuolenkärjestä. Parantaja näyttää sitä hänelle. Kissapoika ampaisee saman tien jaloilleen, mutta lyyhistyy takaisin istualleen kahleiden kilinän säestämänä. Hän haluaisi puristaa silmänsä kiinni, mutta ei aio sulkea niitä kun parantaja on paikalla. Hän kuitenkin ravistelee päätään hieman saaden hiuksensa entistä sekaisemman näköiseksi. Kuva hänen mestaristaan yhä välähtelee hänen mielessään. Julma hymy, kylmät silmät. Yllättäen kissapoika vain käpertyy kerälle välittömättä siitä mitä Urania puhuu tai siitä, että hänen kylkeään ja hieman päätään sekä muita ruhjeita sattuu. Hän käpertyy vain niin pieneksi kuin pystyy vaikka yleensä ei tahdo näyttää kenellekään heikkouksiaan. Mutta Urania ei ole enää olemassa hänelle. On vain nuo julmat silmät ja hän on jälleen se uhri. Nyt hän puristaa viimein silmänsä kiinni ja nostaa kahlitut kätensä ohimoilleen. "Hän satuttaa meitä. Hän nauttii siitä. Meidän kärsimyksensä on hänen nautintonsa. Kissa ja minä olemme molemmat hänen lelujaan. Hän tekee meillä niin kuin haluaa. Minut hän raiskaa, kissaa hän potkii... Hän vain satuttaa meitä... Meillä ei ole muuta arvoa kuin olla hänen lelujaan. Hän voi tehdä meille mitä haluaa ja hän tekee. Meitä ei enää ole... ja me olemme jälleen, mutta emme enää itsemme." Kissapoika vain puhelee kauhistuneen pojan äänellä itsekseen eikä näytä toipuvan. "Suojele... suojele..." Äkkiä sellissä on taas muutakin kuin vain he kaksi. Lisää karmivan näköisiä olentoja on noussut kirjasen sivuilta muodostamaan hänen ympärilleen suojelevan puolikaaren. Verinoro valuu hänen nenästään huulen yli. (( Piirsinpä Taihinin viime yönä: Writer's Insanity ))
|
|
|
Post by Deleted on Jun 28, 2014 21:29:33 GMT 3
Saatuaan varmistuksen siitä, että oli tosiaan ok aloittaa nuolenkärjen poistaminen, Urania tarttui toimeen. Hän yritti olla mahdollisimman rauhallinen ja tarkka otteissaan ja liikkeissään, ettei vain vahingossakaan tekisi minkäänlaista lisävahinkoa potilaaseensa. Tuolla tuntui olevan jo muutenkin tarpeeksi vammoja. Niin fyysisiä kuin henkisiäkin kaikesta päätellen. Minkäänlainen lisäkipu ei varmasti ollut kaivattua tai hyväksi tuon hyvinvoinnille. Lopulta nuolenkärki on poissa toisen kehosta. Se saa aikaan välittömän reaktion ja ennen kuin Urania edes ehtii ajatella kieltävänsä ylösnousun, toinen on jo ponkaissut jaloilleen. Tosin vain pudotakseen jälleen kerran oljille. Sitten nuorempi käpertyy oljille ja näyttää hyvin huolestuttavalta puhuen satuttamisesta. Urania kuunteli kertomusta, ilmeisesti siitä aiemmin mainitusta mestarista. Parantajan kasvoille kohosi järkyttynyt ilme. Mitä kaikkea toinen olikaan joutunut kokemaan. "Sinulla ei ole mitään hätää", Urania sanoi hiljaa. "Minä suojelen sinua häneltä. Hän ei enää satuta sinua", parantaja jatkoi puhettaan. Hän vielä varsin mielellään pitäisi lupauksensa. Tämä kissapoika herätti hänessä monenlaisia tunteita. Surua, hoivaamistarvetta ja sääliä. Hän ei halunnut, että toiseen enää sattuisi. Hän kavahti taaksepäin, kun lisää harhakuvia ilmestyi selliin. Urania ei oikein ollut varma siitä, pystyisivätkö ne oikeasti satuttamaan häntä vai olivatko ne vain kuvia. Hän ei myöskään ollut varsinaisesti innokas työntämään kättään tuollaisen otuksen kylkeen nähdäkseen, menisiko se läpi. Sen sijaan hän ojensi hitaasti kättään lähemmäs sykkyrässä makaavaa potilastaan pyrkien koskettamaan tuota kädestä. "Minä voin pitää sinusta huolta, jos tahdot. Kukaan ei satuttaisi sinua enää", Urania sanoi. Hän voisi ottaa toisen vaikka apulaisekseen, opettaa parantamista ja sen sellaista. Hän oli kuului hovin parantaja, joten vartijatkin tottelisivat häntä ainakin jollain tasolla ja voisivat jättää toisen rauhaan. Hän voisi auttaa. //Tosi nätti kuva on Ja anteeksi vastauksen kesto //
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 30, 2014 2:51:24 GMT 3
Taihin avasi silmänsä, mutta ei oikeastaan katsonut mitään sellissä ja hän yhä piti käsiään ohimoillaan. Urania sanat menivät häneltä ohi. Ei oikeastaan kuullut niitä. Hänen petonsa murisivat hampaat paljaina kuin ollen valmiina hyökkäämään kaikkien kimppuun jotka lähestyisivät kissapoikaa. Ne katselivat parantajaa raivonvallassa, mutta kun tämä uskalsi lähestyä Taihinia, ne eivät loppujen lopuksi tehneet muuta kuin pitivät katseensa naisessa. Ne eivät hyökänneet. Kohta Uranian sanat saavuttivat Taihinin rikkonaisen mielen. Hän ei kuitenkaan reagoinut siihen heti ja värähti kosketusta. Kuitenkin kohta hän laski kätensä alas ja jonkinlainen tunnistaminen palautui hänen silmiinsä, mutta hän alkoi yllättäen nauraa. Ei mitään hyväntahtoista naurua vaan katkeraa ja lähes sekopäistä. "Hän on kuollut. Tapoin hänet kun hän sitä vähiten odotti. Revin sen hänen saastaisen sydämensä hänet rinnastaan." Kissapoika sai viimein sanottua lopetettuaan nauramisen, mutta hekotti hieman silti vielä outo virne kasvoillaan. Hän pudisti sitten päätään Uranialle ja näytti aivan siltä kuin parantaja olisi ehdottanut hänelle myrkynjuomista. "Ei. Minun täytyy elää yksin. Aion pysyä vapaana. Sitä paitsi minä en ikinä aio palvella sitä sinun tyranni valtiastasi." Taihin sanoi sitten. Eikä se ollut ainoa syy. Kissapoika ei vain pystynyt luottamaan enää kenenkään. Jokin hänessä kieltäytyi edes antamasta toisille mahdollisuutta. Jos hän joskus kaipasikin jonkinlaista ystävyyttä, hän korvasi sen taiteellaan. Niin tarinoilla kuin maalauksilla. Se sai täyttää sen tyhjän kolon jolle hän vakuutti että hän vain halusi pysyä riippumattomana muista. Olla yksin. Taihin huokaisi sitten ja pyyhkäisi nenästään valuneen veren hihaansa kunnes siirsi kättään hieman kyljelle haavan päälle. Se oli alkanut vuotaa verta uudelleen kuin nuolenkärki oli poistettu. Hitaasti kissahybridin sekopäisesti laajenneet silmät saivat jälleen normaalimman ilmeen. Karmeat pedot hänen ympärillään haihtuivat ilmaan hänen äänettömästä käskystään ja hän pohti sitten, että hänen olisi saatava joskus kykynsä kuriin. Nimittäin jälleen kun hän oli käskenyt ne pois ja menetti otteensa koko kykyyn. Se valui pois hänen ulottuviltaan jotta hän ei voisi kutsua illuusioitaan takaisin. Turhauttavaa. Mutta Taihinilla ei ollut aikaa ajatella sitä nyt. Hänen pitäisi päättää jälleen sallisiko Uranian lähestyä itseään vai ei. Järki oli taas sitä mieltä, että se kannatti, mutta eläimellisempi vaisto kertoi muuta. Ehkä puhuminen helpottaisi tilannetta. "Taihin." Hän sanoi yllättäen sellin hiljaisuudessa. Sitten hän luimisti korviaan taas. "Minun nimeni on Taihin." Hänen meripihkan väriset silmänsä tuijottivat taas parantajaa. "Enkä minä ymmärrä miksi sinä haluat palvella valtiasta." ((Kiitos Ja ei se mitään. Jatketaan vain ihan omaa tahtia rauhassa.))
|
|
|
Post by Deleted on Jul 18, 2014 16:38:16 GMT 3
Urania oli hieman huolisaan siitä, miten toinen mahtoi oikein voida. Illuusiota ja harhakuvat huolestuttivat hieman haltiaa ja hän yrittikin rauhoitella potilastaan sanomalla, ettei tuon mestari vain satuttaisi. Yllättäen kissapoika nauroikin ja sitten tuo kertoi tappaneensa miehen. Tyyni, hieman huolestunut ilme parantajan kasvoilla ei värähtänytkään hänen kuullessaan asiasta. Hän oli oikeastaan melkein osannut arvatakin sen. Hän olisi varmaankin tehnyt saman, jos olisi ollut samassa tilanteessa joskus. Onneksi hänen ei kuitenkaan ollut koskaan tarvinnut tappaa ketään. Uranian tarjous tuli torjutuksi. Haltia ymmärsi senkin. Ei hän alkanut toista pakottamaan. "Se on tietenkin oma valintasi. Ymmärrän sinua kyllä", hän sanoi. Monille varmasti pelkkä valtiaan ajatteleminen saattaisi olla inhottava ajatus. Saati sitten tämän palveleminen. Se olikin jokaisen oma asia. Harhakuvat haihtuivat huoneesta piakkoin. Eivät ne ilmeisesti olleet kykeneviä aiheuttamaan fyysistä vahinkoa, mutta Urania oli silti tyytyväinen jäätyään kahden potilaansa kanssa. Pedot olivat kuitenkin olleet melkoisen karmivan näköisiä. Toisin kuin murhasta kuullessaan Uranian kasvoille kohosi yllättynyt ilme, kun Taihin kertoi yllättäen nimensä. Hän oli jo miltei kokonaan unohtanut, ettei tiennyt potilaansa nimeä ja toisaalta ei ollut edes odottanut, että toinen sen kertoisi. Tämä oli kuitenkin hyvä merkki. Taihin alkoi siis luottaa häneen tai ainakin tahtoisi luottaa. Hän hymyili hieman ja nyökkäsi hyväksyvästi ja kannustavankin oloisesti. Hienoa Taihin, olitpas reipas. Taihin sanoi, ettei ymmärtänyt miksi Urania tahtoi palvella valtiasta. Parantaja vilkaisi ovelle kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuunnellut. Ei hän ainakaan ollut kuullut askeleita aikaisemmin. "Se ei ole ihan yksinkertaista", Urania sanoi. "Olin täällä jo silloin, kun valtiatar oli vielä kanssamme. Totuin hovin eloon ja pidän siitä, että saan auttaa ja parantaa. Lähteminen ei tuntunut vaihtoehdolta. En tietenkään pidä kaikesta, mitä valtias tekee, mutta ei hän aina ole kamala tyranni." Pieni hymynpoikanenkin käväisi Uranian huulilla. Hän oli melko vähän tekemisissä muiden hovissa olevien kanssa ellei noilla ollut asiaa hänelle, mutta sen verran hänkin seurasi hovin elämää, että tiesi valtiaan osaavan olla mukavakin. Ainakin niille joista tuo piti. "Haavasi pitäisi varmaankin vielä ommella", Urania sanoi vaihtaen puheenaiheen hetkeksi Taihinin terveydentilaan. Hän ei suinkaan tahtonut toisen vuotavan kuiviin. //Nyt on kyllä ihan pakko pahoitella kestoa. Anteeksi ihan kamalasti. Kesätyö on vienyt tehokkaasti mehut ja en ole saanut aikaiseksi vastata Toivottavasti et vihaa minua //
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jul 19, 2014 5:16:17 GMT 3
Kissapojan korvat pysyivät luimussa eikä hän kauaa voinut tuijottaa Uraniaa silmiinkään joten hän käänsi pian nimensä sanottuaan katseensa. Monille kaksijalkaisille roduille silmiin katsominen tuntui olevan kohteliasta, mutta kissoille - niin kuin monille muillekin eläimille - se oli uhittelua. Taihin koki itsensä vaivautuneeksi jos joku katsoi hänen suuntaan suoraan räpäyttämättä silmiään. Hän ei siis enää katsonut haltiaparantajaa silmiin ja oli kääntänyt katseensa kokonaan pois tästä tuijottaakseen sellin pimeintä nurkkaa. Kissapoika pysyi kuitenkin kokoajan valppaana Uranian suhteen.
Taihin kuunteli mitä parantaja kertoi hänelle siitä miksi palveli valtiasta. Hetken hänen oma muistinsa oli täysin tyhjä siitä, että valtiaalla oli joskus ollut valtiatar vierellään, mutta sitten se palautui jostain kaiken muun sekasotkun keskeltä jota hän nimitti muistiksi. Se ei palvellut häntä kovinkaan hyvin välillä. "Valtiatar Alanis... " Taihin mutisi hiljaa. Kissapoika ei ollut koskaan tavannut häntä henkilökohtaisesti tai edes tavannut valtiastakaan, mutta hän sentään vielä joskus eli tässäkin todellisuudessa ja kuuli ja koki kaikenlaista. Valtias vihasi ihmisiä... Taihin itse ei aina ollut varma mitä oikeastaan itse tunsi. Joskus hän vihasi kaikkia, joskus taas yritti olla kaikkien puolella valtiasta vastaan koskaan silti luottamatta keneenkään. Eikä hän sitä paitsi ollut varma oliko itse ollut ihminen ennen kuin hänen mestarinsa oli muuttanut hänet tällaiseksi kissahybridiksi. Se ainakin oli varmaan, että hän halusi olla vapaa. Ja vapaa hän ei tällä hetkellä ollut. Lisäksi hulluna hän sai pelätä, että ne jotka eivät sellaisia mielipuolia sietäneet päättäisivät hankkiutua hänestä eroon tai lukita hänet pois 'järkevän' väen tieltä. Mahtoiko Uranian aikomus olla sellainen?
Taihin laski katseensa haavaansa kun Urania puhui siitä. Hän siirsi kätensä pois haavan päältä ja näki sen tahrautuneen vereen. Hänen pitäisi sallia haltiaparantajan hoitaa se loppuun, mutta nyt hän oli jälleen alkanut epäilemään Uranian aikomuksia. Tai jos parantaja ei aikonut muuta kuin auttaa niin mitä jos vartijat vain etsivät sitä lopullista sijoituspaikkaan Taihinille? Se lopettaisi hänen vapautensa. Nyt kun hänen kykynsä oli jälleen kontrolloimaton, hän saisi pelätä että tällä kertaa niin tapahtuisi. Taihin ei olisi vapaa enää ikinä. Silti häntä ei hyödyttäisi estellä Uraniaa auttamasta joten hän vain odotti että tämä tekisi jotain. "Oletko varma, että minä pääsen vapaaksi?" Taihin kysyi sitten hiljaa.
((Ei se mitään. Ei mitään kiirettä vastauksella. Itsekin olen ollut kiinni omissa projekteissani))
|
|
|
Post by Deleted on Aug 7, 2014 19:32:26 GMT 3
Urania oli ollut tekemisissä monenlaisten olentojen kanssa ja hän oli oppinut sen, että harvoin jokaisen kanssa pystyi käyttäytymään samalla tavalla. Osa hänen potilaistaan oli ollut paniikissa tai aggressiivisia ja silloin piti toimia rauhoittavasti. Osa puolestaan oli epäluuloisia Taihinin tavoin ja silloin piti omaksua jälleen uudenlainen tapa käyttäytyä. Piti yrittää herättää luottamusta, että voisi toimia. Piti antaa potilaalle aikaa, mutta olla tarpeen vaatiessa hieman vaativakin. Ja ennen kaikkea rehellinen. Siksi Urania kertoikin syitään olla edelleen valtiaan palveluksessa, vaikka tuo olikin tehnyt ihmisenä olemisen hyvinkin hankalaksi ja jopa vaaralliseksi. Joku saattaisi kuvitella, että hovin hienoudet olivat vieneet parantajan mukanaan eikä hän siksi lähtenyt. Kyse ei ollut kuitenkaan siitä. Hän oli vain tottunut elämäänsä. Jos hän lähtisi, hän joutuisi hankkimaan uuden elämän. Ja olihan hänellä aina mahdollisuus (joskin pienen pienen pieni) pyrkiä muuttamaan valtiaan ajatuksia, jos saisi sellaiseen tilaisuuden. Eihän sitä koskaan tiennyt. "Kaipaan valtiatarta. En tosin ollut mainittavasti tekemisissä hänen kanssaan, mutta hänen läsnäolonsa toi jo erilaisen ilmapiirin palatsiin", Urania jutusteli. Haltia otti jälleen puheeksi Taihinin vamman ja sai huomata toisen käden tahriutuneen vereen, kun se oli varsin suojaavasti ollut haavan päällä. Urania valmistautui jo ottamaan haavan ompelutarvikkeet esille, kun hänen potilaansa esitti kysymyksen, joka sai haltian pysähtymään. Tavarat laskettiin käsistä ja katse luotiin kissapoikaan. "Valitettavasti en voi taata sataprosenttisesti, että pääset pois täältä", Urania sanoi. "Mutta minä kuitenkin uskon vahvasti, että sinut vapautetaan. Kapinoitsijoita on täällä varsin usein ja miltei aina he pääsevät vapaaksi. Sen kuitenkin takaan, että teen kaikkeni, että pääset pois, jos tilanne alkaa näyttää pahalta. Lupaan sen." Urania ei todellakaan jäisi seuraamaan sivusta, jos Taihin aijottaisiin jättää selliin mätänemään -tai pahempaa. Hän suostuttelisi ja taivuttelisi parhaansa mukaan, jotta toinen ei joutuisi viettämään loppuikäänsä homehtuvilla oljilla. //Osaat jo varmaan arvata, mitä aion taas sanoa, mutta pakko se on vielä (toivottavasti viimeisen) kerran sanoa. Anteeksi kesto . Lupaan yrittää kovemmin nyt, kun pääsen taas arkirutiineihin kiinni. //
|
|
|
Post by RavenGuardian on Aug 11, 2014 0:12:15 GMT 3
Parantaja siis halusi kuitenkin valtiattaren takaisin. Taihinilla ei ollut mitään sanomista siihen. Se mitä ei ole koskaan tavannut ei voi kaivatakaan. Silti mitä kissapoika varmasti tiesi Valtias Tháron oli läpimätä. Tämän puolella hän ei ainakaan seisoisi. Niinpä hän oli ryhtynyt kapinoimaan tätä vastaan. Silti hän aina päätyi kysymään itseltään, että mitä hän tilanteesta välitti? Miksi hän halusi ajaa Tháron vallasta? Olikohan itse sittenkin ollut ihminen joskus ja tuo pieni tiedon murunen hänen mielessään kapinoi. Se oli silti niin hänen tavoittamattomissaan, ettei hän muistanut. Ainoa mitä hänellä oli jäljellä ajasta ennen kuin tuli muutetuksi kissahybridiksi oli hänen mestarinsa, kaikki se kauhu ja vääryys mitä tämä oli tehnyt, petetty luottamus... ja kissa. Paljoa enempää hän ei kyennyt muistamaankaan. Ja miten paljon hän asiaa miettikin, hän tajusi itse asiassa olleensa vanki lähes koko elämänsä ajan. Ehkä se mitä Taihin kapinallaan tavoitteli oli vapaus. Ehkä hän näki Tháronin vain toisena vangitsijana ja luottamusten pettäjänä. Jonakin joka olisi syytä tappaa. Taihin ei jättäisi tilaisuutta käyttämättä jos sellaisen saisi.
Kissapoika räpäytti hitaasti silmiään katsomatta parantajan suuntaan. Hänen meripihkan väriset silmänsä tuijottivat jälleen pimeää nurkkaa ja niiden katse oli epäluuloinen. Urania sanoi tekevänsä kaikkensa, että hänet vapautettaisiin. Miksi ihmeessä tämä vaivautuisi? Hetken päästä Taihin jopa naurahti ilottomasti. Se oli enemmänkin katkeran ja pilkkaavan kuuloinen lyhyt naurahdus joka rikkoi hetkeksi syntyneen hiljaisuuden. "Mestarinikin lupasi minulle yhtä sun toista, mutta pitiköhän hän yhtäkään lupaustaan loppujen lopuksi. Olen minä kuullut valheita muiden suusta." Hän sanoi sitten yhä leikkien, että pimeä nurkka olisi ehkä kiinnostavampi kuin parantaja ja varjoille hän tavallaan puhuikin. "Minä kun en ole vain kapinallinen. Minä tiedän, että on olemassa niitä paikkoja jonne jotkut epäonnekkaat hullut viedään enkä minä tunne itseäni kovinkaan onnekkaaksi. Noista paikoista ei ole ulos pääsyä. Toki toinen vaihtoehto on vain hankkiutua kokonaan eroon." Hän puristi taas kätensä nyrkkiin ja myös hänen kissantassuistaan kynnet liukuivat esiin. "Muutaman kerran ne olivat vähällä vielä minutkin."
Kissapoika jännittyi taas kun kuuli kolahduksen ja askeleita jostain päin tyrmiä, mutta ne eivät lähestyneet. Hänen oli kuitenkin kääntänyt katseensa oven suuntaan varuillaan ja valmiina taistelemaan siitä huolimatta, että oli loukkaantunut. Hän oli jopa kohottautunut jälleen jalkojensa varaan, mutta istui kyyrissä yrittämättä nousta seisomaan. Kun mitään ei tapahtunutkaan, hän lyyhistyi takaisin lattialle nojaamaan selkäänsä seinää vasten. Seuraavaksi hän vain tutki tyhjäilme kissansilmissään seinää ja sen rakoja ja muita jälkiä. Joku aiempi vanki oli raapustanut pienellä jotain seinään, mutta Taihin ei saanut selvää mikä se oli. Sen yli oli raavittu pitkät naarmut.
((Kuule, ei se mitään ^_^ Oikeasti. Teet vaan omaan tahtiisi.
Pikku ehdotus: Mitä jos muutaman postauksen jälkeen tai niin Taihin koettaa pakoa ottamalla Uranian panttivangiksi? Hänellä näyttäisi siihen hyvät mahdollisuudet tuossa tilanteessa.))
|
|
|
Post by Deleted on Sept 24, 2014 22:10:43 GMT 3
Uraniasta tuntui kamalan pahalta kuulla, kuinka masentuneelta ja petetyltä Taihin kuulosti kertoessaan mestaristaan ja siitä, kuinka tuo oli luvannut vaikka mitä ja sitten pettänyt lupauksensa. Parantaja katsoi potilastaan, joka tuijotti sellin pimeää nurkkaa. "Ymmärrän kyllä, että tuntuu vaikealta luottaa vieraaseen, varsinkin minunlaiseeni Valtiaan palvelijaan", hän sanoi. "Mutta eivät kaikki vain valehtele ja petä. On niitäkin, jotka oikeasti välittävät sinusta ja tahtovat hyvää." Urania saattoi olla hieman liiankin naivii toisinaan, mutta nyt hän oli vilpitön sanoissaan. Hän tunsi aina suurta sympatiaa muita olentoja kohtaan, varsinkin sellaisia, joita maailma oli kohdellut kaltoin. Hän oli nähnyt kärsimystä ja tuskaa eikä hän todellakaan nauttinut siitä. "Tiedätkös, halusin parantajaksi, koska halusin auttaa muita. Jos haluaisin valehdella ja huijata, olisin varmaan jonkinlainen salamurhajaa", hän lisäsi ja hymähti hieman samalla kuin teki viimeisiä valmisteluita haavan ompelemiseksi. "Sinua on kohdeltu kaltoin ja sinun on vaikea luottaa toisiin. Ymmärrän sen. En pakota sinua luottamaan minuun, jos et tahdo, mutta minä en satuta sinua. Minä en petä tai kavalla sinua kenellekkään, Taihin. Vannon sen. Sinä voit luottaa minuun, jos vain tahdot ja pystyt." Ei haltia olettanut, että toinen suoralta kädeltä luottaisi häneen. Se veisi varmasti aikaa, jos he nyt enää koskaan edes tapaisivat toisiaan. Olisi kuitenkin mukavaa, jos toisella olisi edes joku, johon luottaa. Uraniakin käänsi katseensa hetkeksi ovelle päin kuullessaan kolahduksen. Tyrmissä ei koskaan voinut tietää, jos joku päättäisikin tulla "viihdyttämään" jotain onnetonta sielua, joka oli joutunut vankan oven taakse homeisille oljille. Kukaan ei kuitenkaan tullut, mikä oli hyvä. Taihin rentoutui jälleen hieman ja tutkaili nyt seinää. "Sopiiko sinulle, jos nyt ompelen haavasi?" parantaja kysyi. Hän kaivoi samalla laukustaan nipun pieniä, tummanvihreitä lehtiä, jotka tuoksuivat hieman kitkeriltä. "Jos haluat, voit syödä nämä. Ne turruttavat kivun", hän sanoi ojentaen lehtiä Taihinille. Pieni ääni parantajan sisällä sanoi, että epäluottamus saattoi olla liian suurta tuntemattomien yrttien vastaanottamiseen, mutta aina kannatti yrittää. Toimenpide olisi huomattavasti mieluisampi, kun se ei sattuisi niin paljoa. //*hiipii häpeissään paikalle* Tuo ehdotus kuulostaa oikein hyvältä. En kyllä tiedä, arvostettaisiinko Uranian henkeä mitenkään erityisen paljoa , mutta voihan joku hädissään (jos ei muuten) suostuakin vapautukseen. Ja onhan se Taihille mukavampaa juosta vapaana //
|
|
|
Post by RavenGuardian on Sept 26, 2014 4:56:50 GMT 3
Kissankorvat kääntyivät hieman pystympään kun Taihin kuunteli mitä Urania kertoi. Osa hänestä halusi uskoa tähän, mutta siitä huolimatta hän oli voimakkaasti epäluuloinen. Hän ehkä kuunteli, mutta kieltäytyi luottamasta. Se mitä hänelle oli tehty, ei pyyhkiytyisi pois hetkessä. Ottaisi aikaa ennen kuin kissapoika pystyisi luottamaan johonkuhun. Kun uhka siitä että joku mahdollisesti tulisi selliin väistyi, Taihin palasi seinän tutkailemiseen ja alkoi raapia sitä omalla terävällä kissankynnellään. Urania puhui hänelle taas. Parantaja halusi aloittaa haavan ompelemisen ja tarjosi hänelle lehtiä joiden pitäisi turruttaa kipu. Kissapoika käänsi katseensa tähän ja tutkaili sitten epävarmana lehtiä tämän kämmenellä. Hän ei pitänyt niiden kitkerästä hajusta ja se sai hänet hieman nyrpistelemään, mutta hän oli yhä myös hyvin epäluuloinen. Taihin pohti mahtaisivatko nuo lehdet ehkä sitten olla myrkkyä... tai ehkä ne veisivät häneltä vain tajun kokonaan jonka jälkeen hän heräisikin jossain noista hullujen sijoituspaikasta. Kissankorvat painuivat takaisin luimuun ja meripihkan väriset silmät sulkeutuivat raolleen epäileväisenä. Hän ei koskenut noihin lehtiin eikä muutenkaan liikahtanut hetkeen. Erilaiset mahdollisuudet pyörivät hänen päässään. Taihin voisi jättää kokonaan hyväksymättä noita epäilyttäviä lehtiä, mutta silloin Uranian ommellessa haavaa kipu saattaisi taas laukaista hänen päässään tappajan vietin tai kutsua vähintäänkin illuusiot takaisin. Kaikesta huolimatta Taihin ei enää tuntenut halua tappaa toista vaikkei tähän juuri luottanutkaan. Entä jos hän ottaisi noita lehtiä sitten ja Urania pettäisikin sen vähän luottamuksen mitä Taihin sillä osoittaisi? Kissapoika ei tiennyt mitä hänen tulisi valita. Se sai hänen häntänsä vihtomaan vihaisesti ja hänet pohtimaan sekoaisiko vain tästä päättämättömyydestä. Ehkä vaatisi parantajaa lähtemään kokonaan pois? Taihin kosketti haavaa taas. Se vuosi edelleen. Olisi siis yhä mahdollista, että se tappaisi hänet jos hän ei antaisi parantajan auttaa. Niinpä epäröiden siltikin Taihin poimi yhden lehden Uranian kädeltä. Hän ei laittanut heti sitä suuhunsa vaan nuuski sitä hieman ensin. Kyllä, inhottavan kitkerää. Eivätkö monet myrkyt olleetkin kitkeriä? Toisaalta taas olisiko Taihinilla loppujen lopuksi paljoa menettävää. Mikä oli edes saanut hänet yhtäkkiä niin hanakasti pitämään kiinni kurjasta elämästään? Mutta oli olemassa kuolemaankin pahempia kohtaloita. Paikkoja niin kuin tuo unohduksen paikka hulluille. Taihin rakasti liikaa vapauttaan. Viimein kissapoika laittoi lehden suuhunsa ja tahtoi lähes välittömästi sylkeä sen pois. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, mutta ei myöskään nielaissut lehteä heti. Hän halusi ensin nähdä uhkasiko se jollain pahalla vaikutuksella häntä. Hetken sitä pureksittuaan kuitenkin ainoa asia mitä hän huomasi oli kivun pienoinen helpottuminen. Joten ehkä sen uskalsi syödä. Niinpä hän nielaisi sen. "Pärjään tällä yhdellä." Taihin sanoi sitten. Varmuuden varalta ei enempää kuin yksi. Tämä pienoinen turtumus ehkä myös estäisi häntä vajoamasta sekopäisyyteen. Nyt hänen vain pitäisi sallia Uranian ommella haava.Vastahakoisesti hän laskeutuu makuulle terveen kylkensä päälle ja odotti. ((Mukava, että tulit taas postittamaan Ehkä ainakin tämä meidän mukavampi vartija ei halua että Urania menettää henkensä.))
|
|
|
Post by Deleted on Sept 27, 2014 22:19:29 GMT 3
Urania teki tietenkin parhaansa, että Taihin alkaisi luottaa häneen edes jollain tasolla. Koska oli aika rankkaa elää, jos ei ollut ketään johon saattoi luottaa. Vaikka he eivät enää koskaan tapaisi toisiaan, tietäisi Taihin ainakin sen, että kaikki eivät olleet pettureita ja huijareita. Oli niitäkin, jotka olivat kilttejä ja tahtoivat hyvää. Siksipä hän odottikin aivan rauhassa yrttiensä kanssa Taihinin tekevän päätöksen. Toinen otti aikansa päätöksen tekemisessä, mikä tietenkin oli varsin ymmärrettävää. Kissapoika varmaankin mietti olisivatko lehdet myrkyllisiä vai muulla tavalla haitallisia. Totta puhuen Uraniakin olisi varmaan miettinyt, jos olisi ollut samassa tilanteessa. Onneksi Taihin kuitenkin poimi yhden lehden ja laittoi sen epäröivän oloisesti suuhunsa. "Jätän nämä loput tähän. Saat ottaa lisää, jos vain tuntuu siltä, että tarvitset niitä", Urania sanoi, kun Taihin ilmoitti tyytyvänsä vain yhteen. Hän laski loput lehdet laukkunsa päälle ja siirsi sitä samalla hieman lähemmäs Taihinia, jottei tuon tarvitsisi kurkotella, jos tarvetta lisälehdille ilmenisi. Urania uskoi, että se kävisi. Jollei hänen potilaansa yrittäisi osoittaa olevansa vahva ja voimakastahtoinen. Sekin kävi kyllä Uranialle, mutta hän toivoi, että Taihin unohtaisi liiallisen ylpeyden ja ottaisi vastaan lehtien avun, jos siltä tuntuisi. Sillä ompeleminen sattui. Todella. Nyt kun kaikki alkoi olla kunnossa, Urania siirtyi potilaansa viereen. Hän tarkasteli paremmin haavaa ja kurkotti ottamaan vielä pienen liinan, jolla puhdisti haavaa veden kanssa. Sitten hän pujotti langan neulansilmästä. Taihin saisi viimein haavansa hoidetuksi. "Yritän olla mahdollisimman varovainen", Urania sanoi. Sitten hän työnsi neulansa läpi Taihinin ihosta ja alkoi ommella haavaa. Vuosien aikana Urania oli oppinut suodattamaan mahdolliset tuskanhuudot ja parkaisut, mutta alkuun hän oli tuntenut inhottavan möykyn kasvavan vatsassaan jokaisesta huudosta ja parkaisusta. Nyt hänen ilmeensä ei värähtänytkään, kun neula ja lanka vähä vähältä sulkivat haavaa. Kun hän oli päässyt loppuun, hän päätteli vielä ompeluksensa ja huuhtoi sitä vielä kevyesti vedellä. "Laitan siihen vielä hieman voidetta ja siteen", Urania sanoi. "Ja siihen jää varsin todennäköisesti arpi, mutta sen pitäisi olla muuten kunnossa. Jos se sattuisi tulehtumaan jostain syystä niin sinun kannattaa etsiä jostain parantaja avuksesi, jos vain suinkin pystyt." Puhuessaan Urania etsi vielä laukustaan purkillisen keltaista tahnaa, joka päinvastoin kuin yrtit haisi hyvinkin imelältä. Hän otti tahnaa sormenpäihinsä ja siveli melko paksun kerroksen sitä haavan päälle. Se pitäisi lian ja muun poissa haavasta ja samalla nopeuttaisi paranemistakin hieman. //Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta //
|
|