|
Post by RavenGuardian on May 3, 2014 0:01:19 GMT 3
((Raven kutsuu Pandoran))
Taihin Sysiraita
Oli aurinkoinen iltapäivä. Monien mielestä hyvin kaunis ilma. Tosin ainakaan eräälle sillä ei ollut merkitystä satoiko vai paistoi, oliko yö vai päivä. Tämä puolikissa istui hiljaa oljilla käsi tuettuna koukussa olevaa polveaan vasten, tuijottaen meripihkan värisillä silmillään kohti ylhäällä olevaa kalteri-ikkunaa kuitenkaan näkemättä sitä. Sieltä ei oikeastaan tullut edes valoa tähän synkkään tyrmään jossa hän istui. Hänen vaalea ihonsa oli täynnä mustelmia ja pieniä haavoja. Hieman isompi haava hänellä oli oikeassa ohimossa joka oli kuivuneen veren tahrima, mutta oikeastaan hänen pahin haavansa piilossa resuisen paidan alla oikean lantion tienoilla mistä oli mennyt nuoli sisään. Hän oli katkaissut hätäisesti nuolen, mutta sen pää oli jäänyt sisään hänen lihaansa. Sitä eivät hänen vangitsijansa olleet huomanneetkaan. Taihin oli hyvä salaamaan vaurionsa.
Hänet oli pidätetty kaksi päivää sitten riehumasta kadulla usuttaen kansaa valtiasta vastaan ja hän oli jopa saanut mellakkaansa mukaan joitakin kansalaisia, joista suurin osa oli kuitenkin paennut heti vartijoiden ilmestyttyä. Niinpä Taihin oli jäänyt vangiksi. Ei tosiaan järin helposti niin kuin hänen haavansa todistivat. Hän oli tapellut ja lopuksi yrittänyt paeta vain tullakseen napatuksi ja häneen kyllästyneet vartijat olivat sen jälkeen vielä potkineet häntä maassa. Taihin itse oli rauhoittunut jo silloin kun oli yrittänyt lähteä pakoon. Riehuva persoonallisuus oli kaikonnut ja tuonut takaisin sen aremman ja hiljaisemman 'normaalin' Taihinin. Hän oli koettanut turvautua jälleen kykyynsä, mutta se ei ollut toiminut.
Taihin koetti muistella mitä oikeastaan edes teki kaupungissa, mutta jotenkin hänen muistinsa kieltäytyi palauttamasta sitä hänen mieleensä. Oliko sillä edes välitä? Se ei vapauttaisi häntä täältä. Hetkeksi Taihinin huomio kiinnittyi hänen käsissään oleviin kahleisiinsa. Hän inho olla rajoittunut liikkumaan, mutta ei keksinyt miten vapauttaa itsensä niistäkään kahleista. Hänen illuusionsa tuskin siinä auttaisivat. Hänen ei voinut vaikuttaa esineisiin vain elollisten olentojen mieleen ja nyt hän ei nähnyt täällä yhtään elolista olentoa. Hän kyllä tiesi, että joku oli vartioimassa selliosastoa, mutta ei nähnyt tätä. Tai itseasissa hän yllättäen näkikin jonkun kurkistavan sisään selliin luukun kautta. Taas se sama nuori vartija joka oli kytännyt häntä jo muutaman päivän. Taihin ei tiennyt mitä tämä halusi eikä vartija kertonut. Hän poistuikin pian kissapojan näkyvistä ja Taihin päätti jällen unohtaa hänet. Kissapoika käänsi katseensa takaisin kalteri-ikkunaan ja koetti olla piittaamatta kivusta.
|
|
|
Post by Deleted on May 3, 2014 21:37:37 GMT 3
Urania
Päivä oli kaunis ja aurinkoinen. Urania nautti suuresti siitä, että kerrankin paistoi aurinko. Pari edellistä päivää olivat olleet pilvisiä ja sateisia, mutta vihdoinkin aurinko loi valaisevia säteitään hänen huoneistoonsa niistä muutamasta ikkunasta, jotka siellä olivat. Muutoin päivä oli parantajalle rauhallinen. Ilmeisesti oli liian kaunis sää kenellekkään joutua ongelmiin ja sairastua. Se sopi kyllä Uranialle varsin hyvin. Olihan se muutenkin hyvä asia, ettei kenenkään tarvinnut tulla hänen luokseen. Sehän vain tarkoitti, että kaikki oli hyvin.
Niinpä haltia vietti päiväänsä istumalla avoimen ikkunan ääressä ikkunapenkillä korjailemassa mekkoaan. Tai paremminkin hän kirjoi siihen uusia kuviota. Mekko oli tummanvihreä ja parhaillaan siihen oli muodostumassa erilaisia kukkia ja kasveja. Hänellä oli sillä hetkellä yllään tummanpunainen mekko, jossa oli kirjailua kaula-aukossa ja hihansuissa. Se oli siistimpi ja pelkistetympi asu. Urania oli antanut itsensä villiintyä tämän vihreän mekon kanssa ja se muistuttikin ehkä enemmän jonkinlaisten kevätkukkaisjuhlien juhla-asua kuin parantajalle sopivaa työasua. Se ei kuitenkaan Uraniaa haitannut. Pitihän jokaisella naisella olla jonkinlainen hieman hienompikin asu, eikö totta? Eihän sitä koskaan voinut tietää, milloin saisi kutsun kevätkukkaisjuhlaan.
Parantaja oli juuri saanut viimeisteltyä viimeisen unikonkukan, kun hän kuuli oveltaan koputuksen. Haltia sipaisi muutaman kasvoilleen karanneen ruskean hiussuortuvan takaisin korvan taakse ja laski mekkonsa siististi ikkunapenkille. Koputus toistu, nyt hieman kovempaa. "Olen tulossa", hän sanoi ja kiiruhti avaamaan ovea. Sen takana seisoi nuori vartija, hieman hermostuneen oloisena. "Kuinka voin auttaa?" Urania kysyi hymyillen ystävällisesti. Vartija katsoi ympärilleen käytävässä ennen kuin vastasi. "Tuota...on yksi vanki", hän sanoi hiljaa. "Luulen, että hän tarvitsee apuanne." Urania nyökkäsi hiljaa ja poistui hakemaan tavaroitaan. Hän keräsi mukaan kaikenlaista yleishyödyllistä sidostarpeista tulehduksen hoitoon käytettäviin yrtteihin ja haavan ompeluun käytettäviin tavaroihin. "Näytä minulle, missä hän on." Vatija nyökkäsi ja tuon johdattamana Urania suuntasi kohti tyrmiä.
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 4, 2014 18:06:21 GMT 3
Äkkiä kissapoika kuuli oven tyrmiin avautuvan. Ei hän normaalisti kiinnittänyt siihen huomiota sillä vartijat kulkivat satunnaisesti ovista tuoden lisää vankeja, vieden heitä pois tai tuoden ruokaa. Tosin Taihin ei ollut saanut muuta kuin hieman vettä sen jälkeen kun hänet oli tuotu sinne. Ilmeisesti hän oli onnistunut suututtamaan vartijat todenteolla. Nyt kuitenkin raskaan oven kolahdus sai hänet hieman kohottamaan kissankorviaan. Päätään hän ei kuitenkaan kääntänyt ja liikahtanut muutenkaan. Itse asiassa hän ei ollut liikkunut siltä paikalta sen jälkeen kun oli siihen kohtaan päässyt. Liikkuminen satutti häntä eikä hän halunnut näyttää sitä vartijoille. Parempi siis vain pysyä paikoillaan. Hän oikeastaan halusi maata, mutta se olisi ollut taas yksi heikkouden osoitus jota hän ei halunnut näyttää. Niinpä hän istui itsepäisesti.
Taihin erotti puhetta tyrmien ovelta. Joku vanhempi vartija joka siellä oli ollut ja luultavasti se sama nuorempi joka kävi aina välillä hänen oven takanaan. "Ei se mokoma sekasikiö mitään tarvitse. Mädäntykööt sinne. Mokoma elukka puri muutamalta vangitsijaltaan pari sormeakin irti." Vanhempi äkäisempi ääni sanoi. Taihin tiesi tämän puhuvan hänestä, mutta häneltä meni ohi mitä nuorempi vartija sanoi, mutta kuuli kun kahdet askeleet lähestyivät hänen sellinsä ovea käytävällä. Tyrmien ovi oli kolahtanut kiinni jättäen äkäisen vanhan vartijan sinne. Taihin mietti kuka mahtoi olla nuoren vartijan mukana. Askeleet pysähtyivät hänen sellinsä taakse ja avain kilisi.
"Suosittelen olemaan varovainen hänen kanssaan. Hän on aika arvaamaton." Hän kuuli nuoren vartijan sanovan hiljaa seuralaiselleen. Taihin luimisti korvansa. Mitä hänestä nyt tahdottiin? Kukaan ei ollut käynyt hänen sellissään vierailulla aiemmin eikä hän sitä paitsi oikeastaan tuntenutkaan ketään. Taihin käänsi hieman päätään ovea kohti, että pystyi silmäkulmastaan näkemään kuka tulisi.
|
|
|
Post by Deleted on May 4, 2014 18:48:30 GMT 3
Urania seurasi nuorta vartijaa tyrmiin. Hän oli hyvin harvoin käynyt siellä, koska harvoin vankien terveydentilasta huolehdittiin niin paljoa, että paikalle olisi kutsuttu parantaja. Jos joku haluttiin pitää hengissä, hänet yleensä tuotiin Uranian työtiloihin, jos tuo ei vain ollut liian heikko liikkumaan. Mutta ei Urania suinkaan kieltäytynyt astumasta vankien joukkoon, jos häneltä sitä pyydettiin. Niinpä hän jatkoikin matkaansa, vaikka muutama epämukava vilunväristys juoksi alas selkäpiitä.
He pysähtyivät tyrmään johtavan ovelle. Hänet hakenut nuorempi vartija ilmoitti asiansa hieman arkailevaisena. Urania katseli vanhempaa vartijaa vaitonaisena oppaansa takaa. Mies vilkaisi häneen hieman happaman oloisena ja ilmoitti, ettei sekasikiö mitään apua tarvinnut. Oli kuulemma purrut sormiakin irti. Uranian toinen kulma kohosi hienoisesti. Kuulostipas toinen varsinaiselta hurjimukselta. "Mu..mutta jos hän heittää henkensä, siitä saattaa nousta metakkaa", nuorempi vartija sanoi. Vanhempi vartija murahti jotain itsekseen, mutta ei estänyt heitä jatkamasta matkaansa. Urania oli kieltämättä hieman utelias näkemään, millaisen villipedon vartijat olivat oikein tyrmäänsä saaneet.
Lopulta heidän askeleensa pysähtyivät oven eteen. Se oli aivan samanlaisen näköinen ovi kuin kaikki muutkin. Vartija kohotti katseensa Uraniaan. "Suosittelen olemaan varovainen hänen kanssaan. Hän on aika arvaamaton", tuo sanoi. "Emmeköhän me pärjää", Urania sanoi hiljaa. "Voit jättää meidät kahden. Kutsun sinut sitten, kun olen valmis", hän sanoi vielä. Uranian kokemuksen mukaan useimmat potilaat olivat huomattavasti mukavampia ja rauhallisempia, kun paikalla ei ollut vartijoita pönöttämässä uhkaavina ja vaarallisina. Ja totta puhuen, parantajakin tunsi olonsa huomattavasti mukavammaksi silloin. Vartija nyökkäsi ja avasi sitten oven. Urania astui sisään ja ovi kolahti kiinni ja naksahti jälleen lukkoon. Hetken empimisen jälkeen vartija lähti sellin ovelta. Haltianainen käänsi katseensa hämärään vankiselliin. Oljilla istui joku, mutta Urania ei osannut yhtään sanoa, mikä toinen mahtoi olla. Toisella oli kissankorvat ja jonkinlaiset käpälät. Vaikka ketään ei saisi tuomita ulkonäön perusteella, tämä kissamainen olento ei kyllä Uranian silmiin näyttänyt siltä, että voisi purra sormia irti. "Päivää", Urania sanoi kohteliaaseen ja pehmeään sävyyn. Hän ei halunnut vaikuttaa uhalta. "Minun nimeni on Urania. Olen hovin parantaja ja sinä olet kuulemma satuttanut itsesi."
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 5, 2014 18:01:25 GMT 3
Taihin erotti naisäänen vastaavan nuorelle vartijalle, mutta hänen kiinnostuksen ei riittänyt arvailemaan kuka nainen mahtoi olla. Eiköhän se kuitenkin selviäisi pian. Naisella oli kuitenkin rohkeutta sanoa, että pärjäisi kahdestaan hänen kanssaan. No ei Taihinista oikeastaan ollut vaaraa ellei hänen sekava mielensä päättäisi valita väärää persoonallisuutta. Toistaiseksi hän oli vain synkkä itsensä eikä tuon naisen tarvitsisi luultavasti tavata hänen mieleltä häiriintynyttä puoltaan.
Kuitenkin kun ovi avautui, Taihin kohotti hieman toista korvaansa siihen suuntaan ja kohta hän käänsi hieman lisää päätään nähdäkseen paremmin kuku tulija olisi. Kaunis haltianainen punaisessa mekossa. Pitempi kuin hän, mutta se ei ollut yllätys sillä Taihin oli varsin lyhyt. Taihin varoi katsomasta naisen sinisiin silmiin. Mitä tekemistä sellaisella oli täällä? Taihin tuijotti tätä arvioivasti meripihkan värillä kissansilmillään. Hän nojasi yhä päätään käteensä joka oli tuettu hänen toista jalkaansa vasten. vahingoittuneen puolen jalka oli suorana oljilla. Mahtoi nainen olla yllättynyt kun löysi tyrmästä teini-ikäiseltä näyttävän sekasikiön niin kuin vanhempi vartija oli häntä kutsunut. Osuvaa, eihän Taihin enää edustanut yhtäkään olevaa lajia. Kiitos sen saastaisen maagin. ja niin kaiken lisäksi tuo teini-ikäinen sekasikiö näytti piestyltä, kuivuneita veritahroja ihollaan ja vaatteillaan, mutta niinhän hänelle olikin käynyt.
Sitten nainen esitteli itsensä. Taihin luimisti kissankorvansa takaisin alas ja hänen häntänsä liikehti levottomasti, mutta pilkallinen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän ei vastannut tervehdykseen. "Satuttanut itseni? Niinkö ne sinulle sanoivat? Niinpä niin vartijoillahan ei ollut mitään tekemistä sen kanssa." Kissapoika puhui viimein hieman ivallisenkuuloisesti. Hän siirsi hieman kättään niin että niissä oleva kahle kilisi hiljaa. Oljillakin on hieman hänen vertaan nuolen tekemästä haavasta ja hän yritti piilottaa ne näkyviltä toivoen, että sellin varjot kätkisivät hänen muut vammansa. "Mitä hovin parantaja tekee tällaisessa paikassa? Varsinkin kun olen jo kuullut uhkauksia kuolemantuomiosta." Hän jatkoi hiljaisella poikamaisella äänellään ja räytti omiaan silmiään joissa oli pitkähköt tummat ripset.
|
|
|
Post by Deleted on May 8, 2014 20:40:03 GMT 3
Vartija vilkaisi parantajaa hieman epäileväisesti, kun tuo ilmoitti pärjäävänsä yksinään. Urania kun ei varsinaisesti näyttänyt siltä, että pystyisi pistämään vastaan, jos vanki alkaisi riehumaan. Olihan se ehkä hieman paljon luvattu, varsinkaan, kun Urania ei ollut edes nähnyt potilastaan. Hän tuli kuitenkin yleensä hyvin toimeen muiden kanssa ja sillä luottamuksella oltiin nytkin liikkeellä ja astuttiin hämärään selliin.
Se, mitä Urania näki tyrmän vähäisessä valossa oli kyllä kieltämättä hieman hämmentävää. Hän ymmärsi hieman paremmin vanhemman vartijan käyttämän sekasikiö nimityksen. Tosin Urania koki kyseisen nimityksen jotenkin negatiivisena ja ajatteli sen kuvaavan jonkinlaista kuvottavaa ja järkyttävää örkkiä. Tämä vanki oli kuitenkin täysin siedettävä katsoa ja oikein kivan näköinenkin, jos tällainen ilmaus sallittiin. Olihan toinen hieman murjotun näköinen. Veritahroja ja mustelmia. Mutta sen takiahan hän oli siellä, paikkaamassa toista kuntoon.
Urania esittäytyi, kuten kohteliasta oli ja sai toisen luimistamaan korviaan. Ilmeisesti toinen ei ollut erityisen riemuissaa. Tosin, jos sattui olemaan kapinallinen (kuten Urania oletti toisen olevan, viruihan tuo tyrmässä kapinoinnista), suhtautui varmaan epäileväisesti kaikkiin hovin jäseniin. Oli kyse sitten valtiaan henkivartijasta, parantajasta tai keittiöpiiasta. "Taisin valita sananin hieman huonosti", Urania sanoi hymähtäen kevyesti ja hieman pahoittelevasti kissamaisen otuksen kommenttiin. "Vartijat osaavat olla toisinaan -tai aika useinkin- hieman liian virkaintoisia", parantaja sanoi ottaen muutaman askeleen lähemmäksi pysytellen kuitenkin vielä sopivan välimatkan päässä, ettei toinen tuntisi oloaan liian uhatuksi. Kissaolento tiedusteli myös, miksi hovin parantaja oli vankia katsomassa. "Saat kiittää -tai kirota, miten vaan- Margoa siitä, että olen täällä. Hän oli huolissaan hyvinvoinnistasi. Sanoi, että olet haavoittunut", Urania kertoi. Margo oli tämä vartija, joka oli Uranian kutsunut. Mukava heppu, ei aivan niin vihamielisen oloinen, kuin muut vartijat. Tuo oli aika uusi, joten ehkä hänen omatuntonsa ei ollut vielä ehtinyt turmeltua kapinallisia pidätettäessä. "Enkä olisi liian huolissani siitä kuolemantuomiosta. He todennäköisesti vain pelottelevat. Ja minä teen parhaani sen eteen, että et menetä henkeäsi ennen vapaaksi pääsemistäsi." Urania ei oikein jaksanut uskoa, että valtias lähtisi teloittamaan yhtä satunnaista mekkaloijaa. "Joten, saisinko katsoa hieman, miten pahasti sinulle on käynyt?"
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 9, 2014 1:22:31 GMT 3
Kissapojan korvat pysyivät luimussa, mutta hänen epävarma katseensa oli kokoajan suunnattuna Uraniaan. Hän kuunteli mitä parantaja kertoi vartijoista ja varsinkin siitä Margosta. Vai niin. Tämä oli siis päättänyt huolehtia Taihinista kun kukaan muu vartija ei sitä ollut tehnyt. Ehkä Margo luuli Taihinin tosiaan olevan vasta teini. Hänhän näytti nuoremmalta kuin oli. Hän myös näytti hieman tyttömäiseltä kauniine kasvonpiirteineen ja pitkineen silmäripsineen. Kissapoika ei kuitenkaan luottanut vartijan hyväsydämisyyteen. Aivan samoin maagi oli kohdellut Taihinia. Ystävällisesti ja rakastavasti päätyen lopulta hyväksikäyttämään häntä ja sen jälkeen vielä ottamaan hänen koekaniiniksi loitsuunsa joka tuhosi sen mitä poika oli ollut. Hän ei ikinä unohtanut sitä kauhua ja tuskaa, mutta sen hän oli unohtanut mikä hän oli ollut ennen tuota kauheaa loitsua.
"Minä en ole vain kapinallinen mellakoitsija. Välillä minä olen vaarallinen tappaja. Ei tämä ole ensimmäinen kertani tyrmissä." Hän mutisi hiljaa takaisin parantajalle kun tämä oli puhunut mitä ajatteli kuolemantuomion uhkauksesta. Vaarallinen tappaja, mutta vain välillä. Mieleltään viallinen hän oli eikä kyennyt pitämään kiinni todellisuudesta tai persoonallisuudestaan. Nyt hän oli yllättävän puheliaalla päällä omaksi sulkeutuneeksi itsekseen. Hän ei silti luottanut kehenkään. Ei tuohonkaan mukavaääniseen parantajaan.
Kissapoika tunsi itsensä epävarmaksi siitä mitä hänen kannattaisi tehdä. Ehkä jos hän välttelisi parantajaa tämä antaisi hänen lopulta olla rauhassa. "Olen ihan kunnossa." Taihin koetti kompuroida pystyyn hetken mielijohteesta siirtyäkseen kauemmaksi koska parantaja oli tullut epämiellyttävän lähelle. Hän ei kuitenkaan kyennyt siihen vammansa takia. Kipu sai hänet irvistelemään ja haava vain aukesi uudelleen. Hänkin onnistui vain kapuamaan hetkeksi jaloilleen, mutta mätkähtämään sitten takaisin istumaan oljille. Hän oli selvästikin yliarvioinut kuntonsa ja nyt hän oli menettänyt mahdollisuutensa salailuun. Parantaja oli saanut nähdä, ettei hän ollut kunnossa. Taihin inhosi sitä. Hänen oli pidettävä tieto kunnostaan salassa. Oli näytettävä vahvalta vaikka olisikin heikko. Hän kirosi itseään, mutta muuta hän ei voinutkaan tehdä. Veritahra hänen kyljessään lantion lähellä levisi. Hänen hatara mielensä koetti keksiä kuinka selviytyä tilanteesta. Yksi osa kuiskutti häntä vahingoittamaan Urania jos tämä tulisi lähemmäs. Osa halusi kuitenkin vain alistua.
|
|
|
Post by Deleted on May 9, 2014 20:39:38 GMT 3
Kissapoika tuntui olevan hieman huolissaan mahdollisesta kuolemantuomiosta. Ei siinä mitään, kyllä Uraniakin olisi, jos sellainen uhka sattuisi omalle kohdalle. Parantaja ei kyllä ollut kovinkaan vakuuttunut siitä, että tämä vanki joutuisi vielä päättämään päivänsä. Toinen kyllä sanoi olevansa mellakoijan lisäksi myös vaarallinen tappaja. Välillä. Se sai kuitenkin Uranian kohottamaan kevyesti kulmaansa. Ulkonäköhän saattoi pettää, ja usein pettikin, mutta tämä oljilla istuva nuorukainen ei todellakaan näyttänyt tappajalta. "En silti olisi liian huolissani asiasta. Ketään ei ole tuomittu kuolemaan pitkään aikaan", Urania sanoi. Ainakin hänen muistinsa mukaan niin oli. Olihan hän saattanut toki nukkua ohi muutaman merkittävän tapauksen.
Parantajan apu ei tuntunut olevan kovinkaan haluttua. Nuorukainen ponnahti pystyyn, mutta putosi pian takaisin oljille. Toinen ei näyttänyt olevan lainkaan niin kunnossa kuin väitti. Muutama huoliryppy ilmestyi Uranian otsalle, kun hän katseli toisen kivunirvistyksiä. Ei ollenkaan hyvä. "Antaisit minun auttaa", Urania sanoi. "Pelkään, että muuten et ehdi edes saada tietää, pääsetkö vapaaksi täältä." Vaikka tilassa oli hämärää, harjaantunut silmä erotti heikosti kasvavan veritahran ja irvistyksetkin kertoivat omaa kieltään. "Minä en tee sinulle pahaa. En välitä siitä, oletko mellakoitsija, murhaaja vai Alanis valepuvussa. Minun tehtäväni on parantaa ja minä teen parhaani oli kyseessä kuka tahansa", haltia jatkoi. Hän laski mukanaan kantamansa laukun kevyesti lattialle. Toisen ei tarvitsi pelätä, että Urania tarkoituksellisesti tekisi hänelle pahaa. Kyllähän haavojen hoitaminen sattuisi, mutta muuten hän ei toista satuttaisi. Se, että hän työskenteli hovissa ei vaikuttanut hänen suhtautumiseensa muita kohtaan. Ainakaan näin kahden kesken. Jonkun hovin jäsenen seurassa hän olisi saattanut olla hieman erilainen, mutta auttanut tietenkin silloinkin. "En tietenkään voi pakottaa sinua ottamaan apuani vastaan, mutta sinuna harkitsisin sitä."
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 9, 2014 23:57:07 GMT 3
Mitä hänen tulisi tehdä? Käydä kimppuun, käskeä vain parantajaa poistumaan vai alistua? Taihinin mieli oli aivan sekaisin. Ylpeys eikä luottamuksen puute sallinut hänen ottaa apua vastaan. Mielipuolisuus joka ei tahtonut kuunnella järjen ääntä käski hyökätä. Kaiken luovuttanut puoli kertoi häntä vain alistumaan. Taihin ravisti päätään ja vetäytyi kauemmas seinää vasten tahtoen karistaa pois sen mitä parantaja sanoi. Kukaan ei voinut olla niin mukava, ei edes parantaja, että tarjoaisi apua ilman taka-ajatuksia. Kissapoika kieltäytyi uskomasta siihen. Hän ei sanonut pitkään aikaan mitään takaisin Uranialle vaan kävi mielessään läpi kaikkien persoonallisuuksiensa mielipiteen tilanteesta. Loppujen lopuksi järki sanoi hänelle, että hän haava saattaisi lopulta tappaa hänet. Sen jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään tahtoiko hän edes elää. "Tee niin kuin tahdot." Hän sanoi lopulta vaimeasti. "Mutta ole varovainen sillä minä saatan vahingoittaa sinua jos muutan mieltäni... " Hän varoitti sitten ja epäröi jonkin aikaa. Miksi hän vaivautui varoittamaan. Eikö hänelle olisi yksi ja sama jos parantaja loukkaantuisi. Mitä hän välitti. "Minä olen hullu." Hän tunnusti sitten kuiskaten eikä katsonut enää parantajan suuntaan. Hän tuijotti kiviseiniä tyhjä katse kissan silmissään. Hänen korvansa pystyivät yhä luimussa ja häntä liikahteli hieman osoittaen miten jännittynyt hän oikeastaan oli. Hän siirsi kätensä pois veritahran päältä ja kahle kilisi jälleen. Hän pyyhki käsiään likaisiin olkiin saadakseen veren pois niistä. ((Täytyy saada Taihin puhumaan enemmän Ehkä hän hieman avautuu Uranialle jälkeen päin. Sääli Uraniaa))
|
|
|
Post by Deleted on May 10, 2014 20:33:43 GMT 3
Urania toivoi kovasti, että saisi hoitaa toisen kuntoon. Hän pysytteli kuitenkin hiljaa, koska ilmeisesti nuorella miehellä oli hieman ongelmia päättää ottaisiko apua vastaan vai ei. Kyllähän Urania sen ymmärsi. Hän oli kuitenkin aivan täysin vieras ja toisella ei ollut mitenkään hyviä kokemuksia hovin väestä vartijoidenkin kohdeltua toista huonosti pienen mellakoinnin vuoksi. Mutta kuten sanottu, Uranialla ei ollut mitään ilkeitä aikeita, hän tahtoi vain auttaa. Siksipä toiselle annettiinkin tilaa ja aikaa ajatella ja tehdä päätös ihan rauhassa. Lopulta, pitkän hiljaisuuden jälkeen, toinen antoi luvan tehdä mitä Urania halusi. Hän sai kuitenkin myös varoituksen siitä, että saattaisi joutua vahingoitetuksi. Haltia sai kuulla, että toinen oli hullu. Se sai Uranian vilkaisemaan toista hieman huolestuneena. "Olen varovainen", hän sanoi hiljaa. Sitten hän varovaisesti laskeutui samalle tasolle kissaolennon kanssa ja avasi sitten laukkunsa. "Katson ensin tuota isoa haavaa", hän kertoi, jotta toinen tietäisi, mitä oli tekeillä eikä toivottavasti säikähtäisi liikaa. "Puhdistan sen ensin ja se todennäköisesti sattuu hieman. Sitten minä sidon sen ellei haava ole niin vakava, että joudun ompelemaan sen", hän jatkoi samalla, kun otti laukustaan pullollisen vettä. Hän oli ottanut oman veden mukaan, koska vesikuljetus tyrmään jollain sankolla olisi hieman hankalaa. Hän kaatoi vettä kankaanpalalle, nosti toisen paitaa hieman ja painoi sen sitten kevyesti haavan päälle. Hän oli pahoillaan siitä, että satutti toista. Puhdistaessaan haavaa hän samalla tunnusteli hieman haavaa saadakseen tietää, miten syvä vamma mahtoi olla. Hän kastoi liinaa uudestaan veteen. Kun kuivunut veri oli puhdistettu pois haavan reunoilta, hän saattoi nähdä sen paremmin. Haava oli siisti, mutta syvä ja varmasti kipeä. Ihme, ettei se ollut vielä tulehtunut. "Minun täytyy ommella tämä kiinni, muuten se tulehtuu. Ihme, ettei niin ole vielä käynyt", Urania sanoi. "Se sattuu, mutta annan sinulle muutamia yrttejä. Ne lievittävät kipua." //Urania pärjää Taihin mykkäilee vaan, jos sitä huvittaa //
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 11, 2014 0:08:03 GMT 3
Kissapoika jännittyi entisestään kun kuuli parantajan liikkuvan aloittaakseen haavan hoitamisen. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan tähän. "Sinäkö et pelkää?" Hän kuitenkin kysyi hiljaa sitten. Olihan hän tunnustanut parantajalle olevansa tappaja ja hullu. Joku toinen ainakin pelästyisi. Hänellä ei ehkä ollut hänen chakramiaan täällä, mutta hänellä oli silti terävät kynnet ja hampaat. Kissan ketteryys haavoista ja kahleista huolimatta tekisi mahdolliseksi sen, että voisi silmänräpäyksessä repiä parantajalta kurkun auki ennen kuin yksikään vartija ehtisi hätiin. Jos hän vain haluaisi tehdä sen tai sekopäisyys veisi hänet siihen. Sillä hän taatusti kirjoittaisi kuolemantuomionsa. Tosin oli hänen tappanut ennenkin ja joutunut siitä tyrmäänkin, mutta hänen oli onnistunut paeta illuusioidensa avulla. Nyt koko kyky tuntui nukkuvan. Hänen ei saanut siihen mitään otetta. Oli hän yrittänyt ja tajunnut kuinka avuttomaksi oli itsensä yhtäkkiä tuntenut ilman sitä.
Parantaja kertoi hänelle mitä aikoi tehdä, mutta siitä huolimatta Taihin sävähti tämän koskettaessa haavaa. Hän myös paljasti hampaansa ja sähähti kääntäen katseensa parantajaan. Jonkin aikaa kissapojan kurkusta kuului uhkaavaa murinaa, mutta se vaimeni sitten. Hänen häntänsä viuhtoi äkäisesti puolelta toiselle kunnes hieman rauhoittui. Hänen mustahtavan väriset huulensa peittivät terävät kissanhampaat jälleen. Ehkä enemmän kuin kipu, kosketetuksi tuleminen oli aiheuttanut aiemman reaktion. Hän oli oikeastaan tottunut siihen, että jos joku kosketti häntä sen oli tarkoitus aiheuttaa kipua. Tai sitten se oli valheellista myötätuntoa, valheellista rakkautta. Taihin inhosi sitä.
Parantaja puhui haavan ompelemisesta. Taihin vain kohautti olkiaan sille, mutta epäröi sitten muistaessaan jotain. Ehkä parantajakaan ei ollut huomannut sitä. Olihan se syvällä piilossa haavassa. Äkkiä kissapoika nappasi kiinni Uranian kädestä. Hänen kyntensä painuivat hieman tämän ihoon, mutta eivät tehneet haavaa. Hän epäröi yhä hetken. "Minä katkaisin sen nuolen kun en saanut sitä ulos tai siis en saanut sitä kärkeä ulos." Hän tunnusti sitten vaimeasti eikä katsonut parantajaan. Hän irrotti otteensa tästä ja vetäisi kätensä takaisin. Äkkiä hän vain näytti hyvin hämmentyneeltä ja poissaolovalta. Hän kohotti kahlittuja käsiään ja tuijotti kämmeniinsä kuin ihmetellen mistä veritahrat niihin olivat ilmestyneet.
((Taihinia itseasiassa huvittaa alkaa sekoilemaan kunnolla -.-' Koeta pärjätä hänen kanssa, Urania.))
|
|
|
Post by Deleted on May 11, 2014 1:17:42 GMT 3
Eikö Urania pelännyt? Kysymykseen oli ehkä hieman hankala vastata. Olihan hän hieman huolissaan siitä, että jotain saattaisi sattua, mutta ei hän silti varsinaisesti pelännyt. Ainakaan vielä. Ja saattoihan se olla ihan hyväkin, ettei hän näyttänyt pelkoaan. Usein sellainen vain provosoi käyttäytymään uhkaavasti ja vaarallisesti. "En. Ainakaan vielä. Se saattaa olla typerää, mutta olen aika luottavainen", hän sanoi hiljaa katsoen sinisillä silmillään potilaaseensa. Tällä hetkellä tämä kissaolento ei edes vaikuttanut kovinkaan uhkaavalta. Tilannehan saattoi muuttua silmänräpäyksessä, mutta Urania uskoi, että kaikki sujuisi hyvin.
Uranian painaessa kankaan haavan päälle nuorukainen sävähti muristen ja sähähtäen. Haltia kohotti rauhallisesti kankaan pois haavan päältä, vaikka sydän hakkasikin hieman aiempaa kovempaa. "Shh. Ei ole hätää", hän sanoi rauhallisesti kuiskaten. "Olen pahoillani, että tämä sattuu, mutta en oikein voi sille mitään." Kun nuorukainen oli hieman tuntunut rauhoittuneen, Urania jatkoi puhdistusta -hieman varovaisemmin kuin aluksi. Hän ei kuitenkaan halunnut, että toinen kävisi hänen kurkkuunsa kiinni.
Parantaja säpsähti hieman, kun toinen tarrasi hänen käteensä. Katse kohosi hieman hämmentyneenä puolikissaan. Toinen kertoi, että nuolen kärki oli vielä haavan sisällä. Se hankaloittikin hommaa hieman. Tai oikeastaan aika paljonkin. "Selvä. Sitten se täytyy saada sieltä pois", hän sanoi alkaen tutkia laukkuaan ja kiinnittämättä oikeastaan suurempaa huomiota nuorukaiseen tai tuon hämmentyneeksi muuttuneeseen olemukseen. Toivottavasti hänellä olisi matkassa pihdit tai vastaavaa. Haavan tönkiminen sormilla ei ollut kenestäkään mukavaa. Hän löysi kuin löysikin pinsetit, mikä oli suuri helpotus. "Sinun pitäisi nyt pysyä ihan paikoillasi. Yritän saada sen nuolenpään pois. Tiedätkö, miten syvällä se on?"
|
|
|
Post by RavenGuardian on May 11, 2014 21:35:43 GMT 3
Taihin tuijotti hiljaa käsiään eikä hänen mielensä pystynyt sillä hetkellä tavoittamaan muistoa siitä mitä oli tapahtunut. Kaikki oli vain yhtäkkiä lakannut olemasta hänelle. Vaikka hän kuinka haroi muistojaan, hän ei tavoittanut mitään. Pelkkää tyhjää. Missä ihmeessä hän oli ja miten hän oli sinne päätynyt? Hän ei edes tiennyt kauhistuttiko tämä muistojen tyhjyys häntä vai ei. Tavallaan kauhistus kulki aaltojen lailla hänen mieleensä. Ensin hän kauhistui sitä. Seuraavaksi hän ei jaksanut välittää kunnes uusi kauhistuksen aalto pyyhkäisi hänet ylitseen. Hän käänsi katseensa käsistään Uraniaan ja hänen katseensa oli täyttä hämmennystä. Kuka tätä henkilö edes oli? Mitä väliä sillä oli?
"Mitä?" Taihin sanoi täysin hämmentyneenä ja koetti liikahtaa kauemmas jälleen, mutta liikkuminen sattui. Hän jähmettyi paikoilleen. Tosiaan tämä toinen oli parantaja. Se kirkastui kissapojalle, mutta muu olikin yhtä sekavaa sotkua. Hän tarttui molemmin käsin ohimoihinsa ja puristi silmänsä kiinni, mutta vain hetkeksi. Kun hän avasi ne hän näki jonkin hiipivän parantajan takana sellin varjoissa. Aivan kuin jokin kuollut olento olisi yhtäkkiä irronnut seinästä ja alkanut liikkua. Ensin se muistutti isokokoista kissaa. Kuollutta kissaa. Joka yllättäen nousi sähisten takajaloilleen ja muuttui. Hän tuijotti itseään joka oli tullut haudan takaa vainomaan häntä. Kuvajainen oli täynnä haavoja ja luita pisti esiin sieltä sun täältä. Kuvajainen lähestyi heitä. Ojensi luista kättään kohti parantajan kaulaa virnistellen mielipuolisesti. Silloin kissapoika ulvahti ja sulki silmänsä uudelleen. Kun hän raotti niitä jälleen hahmo oli kadonnut. Hän tuijotti villisti sellin varjoihin, huohotti ja vapisi kuin painajaisen jälkeen. Hänen kissansilmänsä olivat isoina auki ja korvat pystyssä. Jokainen henkäys sattui hänen kylkeään terävästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Hänen nenästään valui huulille pieni verinoro ja hänen päätään jyskitti ikävästi.
((Voi itse päättä näkikö Urania tämän illuusion vai ei.))
|
|
|
Post by Deleted on May 31, 2014 22:19:23 GMT 3
Urania olisi mielellään hoitanut potilastaan omassa huoneistossaan, missä hänellä oli huomattavasti paremmin paljon tarvikkeita, joita saattoi tarvita. Hän oli kuitenkin varma siitä, ettei saisi vankia ulos sellistä, joten täytyi kai selvitä sillä, mitä oli. Haltia tunnusteli kevyesti toisen kylkeä haavan tienoilta saadakseen tietää tuntuisiko nuolenkärki hänen käsiinsä. Se oli kuitenkin ilmeisen syvällä, koska mitään ei tuntunut eikä hän uskaltanut painaa liian kovaa.
Toinen liikahti jälleen ja yritti vetäytyä taaemmas. "Ei mitään hätää", Urania sanoi hiljaa ja rauhallisesti keskittyen jälleen tutkimaan haavaa. Hän ei huomannut varjoista ryömivää olentoa ennen kuin kuuli ulvahduksen. Silloin hän kohotti katseensa ja näki raatoa muistuttavan kissaolennon, jonka käsi oli kiertynyt hänen kaulansa ympärille. Urania kirkaisi säikähtäneenä ja tavoitteli kaulaansa saadakseen luisen käden kaulansa ympäriltä. Otus kuitenkin katosi savuna ilmaan. Uranian sydän tuntui yrittävän tunkeutua ulos rinnasta. Säikähtänyt katse kääntyi ovelle, kun sen takaa kuului kolinaa avaiten tunkeutuessa lukkoon. Vartija pamautti oven auki miekka kädessään. "Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi uhkaavaan ääneen. "Kävikö tuo kummajainen kimppuusi?" Vartija otti muutaman askeleen lähemmäs oljilla olevaa vankia uhaten tuota hieman miekallaan. "Ei. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin", Urania sanoi ääni hieman väristen. "Luulin vain nähneeni...jotain." Vartija silmäili epäileväisesti Taihinia, mutta laittoi sitten miekkansa tuppeen. "Muistakkin käyttäytyä kunnolla", hän murisi kissaolennolle ja käänsi selkänsä poistuen sellistä.
Urania kääntyi katsomaan potilastaan. "Mitä se oli?" hän kysyi. "Mikä se oikein oli?" Oliko huoneessa ollut jokin olento vai oliko hän kuvitellut vain.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jun 1, 2014 1:07:45 GMT 3
Taihin haukkoi henkeään tuijottaessaan laajennein silmin paikkaan jossa olento oli ollut. Hänellä kesti jonkin aikaa tajuta mikä se oli ollut ja silloin sellin ovi aukesi kolahtaen tuoden taisteluvalmiin vartijan paikalle. Tämä osoitti häntä miekalla eikä kissapoika yhtään pitänyt tämän uhkaavasta asenteestaan. Hän sihahti vartijalle ja koetti vetäytyä kauemmas, mutta sellin seinä tuli vastaan. Kyllä, tapahtuma oli ollut hänen syytään ja vartijalla oli täysi oikeus olla epäileväinen hänen suhteensa kuultuaan Urania kirkaisun, mutta siltikin. Taihin inhosi tätä ja hän puolittain odotti parantajan sanovan, että se oli hänen syytään ja vähintään odotti tämän haluavan poistua hänen luotaan sellistä. Joten hän yllättyi kun tämä ei tehnyt kumpaakaan. Taihin mulkaisi vihaisesti vartijan perään kun tämä poistui käskettyään hänen käyttäytyä.
Kissapoika käänsi hitaasti katseensa takaisin Uraniaan ja pyyhkäisi verinoron nenänsä alta. Miten paljon hän uskaltaisi parantajalle kertoa? Tämähän voisi kertoa siitä eteenpäin ja joku hyötyisi siitä tiedosta. Taihinin ei olisi ehkä enää jatkossa helppoa huijata vartijoita paetakseen. Ehkä hänen pitäisi vain leikkiä, että oli itsekin ymmällään tapahtuneesta. Hyvällä tuurilla parantaja uskoisi. "Se oli illuusio." Hän kuitenkin kuuli itsensä sanovan hiljaa. "Ei todellista." Varovasti hän nyki pussihousujensa taskusta esille pienen kärsineen kirjan ja tipautti sen oljille. Se aukesi sivulle joka paljasti joukon hänen piirustuksiaan. Aukeaman kaikki olennot olivat epäkuolleen tai demonisen näköisiä ja yksi niistä oli hyvinkin tuo äskeinen olento.
Taihin veti syvään henkeä vaikka se satuttikin terävästi hänen kylkeään ja lyyhistyi sitten sellin kiviseinää vasten sulkien hetkeksi silmänsä. Hänen pitäisi saada kieppuvat sekavat ajatuksensa kuriin. Äsken hän oli tuntenut itsensä uhatuksi ja näin ollen hän oli alitajuisesti yrittänyt puolustautua herättämällä henkiin yhden turvakseen luomistaan hahmoista. Tai tarkemmin ottaen se ei ollut turvaksi luotu hahmo vaan hänen painajaisensa. Hän oli kerran nähnyt sen tuijottavan häntä peilistä. Virnuilevan hänelle. Hän oli vain piirtänyt ylös mitä oli nähnyt. Hänen alitajuntansa oli kutsunut tuon olennon esiin paperilta.
((Mukavaa, että olet palannut))
|
|