Hajisan - Huijareita ei puijata!

[Suzume]

//Ghaldun paikalle päin ollos hyvä ja käy ~

Elya

Kivikaupunki tuntui heränneen kuin uuteen eloon kera aurimgonpaisteen ja lämmön. Joukkoa näki, minne ikinä katsoi: ruuhkaksi asti ei sentään, mutta tarpeeksi täyttämään myyntikojut uteliailla ja pubit nälkäisillä. Puheensorina ja kaupungin elämän äänet kaikuivat kaikkialla,ja harvaa ilman hymyä suullä nähtiinkään: olihan talvi poissa, kauas katoamassa ja armas liekki taivaalla lämmitti taas poskipäitä! Ruoan antimista nauttivien äänet kantautuivat kaduille iloisena, kojujaan ja puljujaan aukovien silkkiset vakuuttelupuheet viekottelivat hyvänuskoisia kolikkojaan tuhlaamaan.

Kaavun peittämä hahmo asteli yhtenä näistä iloitsevista. Pitkien saappaiden peittämät jalat kävelivät hitaasti, pysähtyi välillä mekonhelma heilahtaen neito katselemaan kojuja. Hohkava katse tuo terävä ja pettävä kuitenkin vain oli katselevinaan tarjontaa: aika ajoin kääntyivät pitkäripsisen silmät kohti edessä kulkevaa joukkoa ja sen vierellä kuljeksivaa hahmoa. Verentaitajan huppu kiskaistiin tiukemmin päähän, kiharaiset, hopean lailla hohtavat hiukset alleen peittäen. Lyhyt hahmo katseli, seuraili, taas jäi seisoskelemaan ja jatkoi matkaansa, eksymättä varjostamansa jäljiltä. Vaikka kauppiaiden silmiin haltia näyttikin kovin tavanomaiselta matkaajalta, ehkä jopa lapsen lailla pieneltä ja linnunluiselta, ei vakooja päästänyt kertaakaan kohdettaan katoamaan.

Verentaitaja lähestyi joukkoa, joka jo teilleen irtani kujien läheisyydessä. Osa jatkoi katua pitkin, nainen heidän perässään. Samalla hän pystyi tarkkailla jäljittämänsä ulkonäköä: haltiamies oli kovin paksusti pukeutunut paisteeseen. Kovat kasvonpiirteet ja suippokorvat mustine hiuksineen kiertämässä kasvoja. Verentaitaja pyöritteli silmiään itsekseen: tuon takin kanssa kuka tahansa näkisi että sen alla kannettaisiin tavaraa. Hetken hän näkikin jo vilauksen taskunliepeiltä toivomastaan: hopeisen kimalluksen, ketjun joka roikkui miehen hallussa kuin hyvin sopivana koristeena, vaikkakin hieman piilossa katseilta. Haltianeidon askel kiihtyi huomaamatta, viereiselle reunalle jäätiin tutkailemaan tapahtuvaa, kunnes taas matka jatkettiin ketjun kiillosta uuden havainnon saatua: miehellä oli lupaamansa, nyt hänen pitäisi vain saada tämä kiinni ja tuoda sovitut tiedot.
Tietenkin hopeahiuksinen pelasi omaan pussiinsa, eihän tämä muuksi syyksi olisi miestä seuraillutkaan niin salaperäisesti: kuka leikkiin lähti, se leikin kestäkööt. Elya saisi vielä haluamansa, mies ehkä osan tiedoista jopa oikeina. Sitten hän katoaisi, eikä tuo näkisi posliinikasvoa enää koskaan. Helppo juttu, rutiinihommien lisämauste. Jalokivisilmäinen painui taas lähemmäs kojujen seinustoja, tällä kertaa odottaen miehen lähtevän syrjemmälle kadulle jotta hän voisi hoitaa työnsä loppuun.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Kankaita! Hymy Ikhanin kasvoilla tuntui yltävän korvasta korvaan, etuhampaiden välissä oleva rako komeillen kaiken kansan nähtäville. Innostuksesta halkeamaisillaan oleva nuori mirtauri lähes loikki paikoillaan, mutta rehellisen hyppelyn sijaan sorkat kopisivat iloisen helinän saattelemana vasten kiveä hänen siirtyessään lähemmäs viereistä kojua. Silmä kiiluen sarvipää katseli kojun tarjontaa sen eteen kerääntynen asiakaskunnan olkien yli, palaen halusta päästä hypistelemään värikkäitä tekstiilejä.
Punatukkainen haltia hänen edellään jatkoi matkaansa, ja Ikhan pujahti vikkelästi syntyneeseen tyhjään tilaan. Näky sai hänet painamaan hetkeksi kädet poskilleen silkasta ihastuksesta. Pöydällä oli pinoissa suuret määrät kankaita, jotka olivat epäilemättä olleet vielä päivän alkaessa nätisti taiteltuina, mutta nyt lepäsivät pöydällä hieman epämääräisissä mytyissä. Kojun molemmin puolin oli myös suurempia rullia asetettu seinämää vasten. Ikhan soi pöydän toisella puolella seisovalle faunille valtavan hymyn silmäillessään läpi toinen toistaan värikkäämpiä materiaaleja.

”On huutava vääryys, etten ole käynyt täällä aiemmin!” mirtauri henkäisi lumoutuneena markkinakojun pitäjälle, sivellen syvänsinistä silkkiä käsissään. Jo hiuksistaan hiukan harmaantunut, lempeännäköinen naisfauni naurahti leppeästi. ”Ovatko nämä sinun kättenjälkeäsi? Vai myytkö vain eteenpäin? Ah! Kuinka pehmeä kangas! Mistä tämä on tehty?” kysymykset tulvivat nuorukaisen hymyileviltä huulilta. Heleä naurahdus keskeytti hänet, onneksi, ennen kuin Ikhan sai sanottua enempää. Vanhus ei näyttänyt olevan kysymystulvasta moksiskaan, vaan vastaili ystävällisesti, mirtaurin haltioituneisuudesta selvästi mielissään.
Ikhan päätyi juttelemaan faunille toviksi, tajuamaan pidättelevänsä muita asiakkaita. Mutta kukaan ei näyttänyt pistävän pahakseen, ja hetkeksi keskusteluun kankaan värjäämisestä liittyi myös muuan yösusi. Ilmeisesti auringolla oli tekemisensä asiaan, Hajisanin asukkailla ja matkaajilla tuntui itse kullakin olevan kevättä rinnassaan.

Lopulta päädyttyään metsänvihreään, taitavasti kudottuun pellavakankaaseen -jonka saadessaan hänen äitinsä ilahtuisi takuuvarmasti- ja hopeankirjavaan, vahvaan lankaan, kääntyi Ikhanin hymy äkkiä ylösalaisin. Hän käänsi nahkaisen pussin ylösalaisin kämmenensä yllä, mutta pussin pohjalla ei ollut iloista yllätystä. Silminnähden harmissaan nuorukainen laski kädessään olevat kolikot. Pahus! Ja juuri hänen tuuriaan; hän oli yrittänyt maanitella Sahia mukaansa koko aamun, mutta mirtaurin hyväntahtoisesta inttämisestä huolimatta haltia oli päättänyt jäädä leiriin. Miehellä olisi takuuvarmasti ollut lainata hieman rahaa, kunhan Ikhan olisi häntä tarpeeksi suostutellut -toisin sanoen nurissut tarpeeksi pitkään.
Sarvipää surkutteli vuolaasti, arpoen pienen hetken, kunnes laski sitten langan takaisin paikalleen. Hän vaihtoi vielä viimeiset sanat faunivanhuksen kanssa.
”Minä palaan vielä!” hän huikkasi vielä lupauksensa, sanottuaan aikovansa käymässä etsimässä ystävänsä, jolta lainata vähän rahaa, ja väläytti vielä leveän hymyn kojun suuntaan. Hymy sai seurakseen hyvin päättäväisen ilmeen hänen astellessaan pois kojulta.

Sahi muistutteli häntä usein hetken mielijohteesta asioiden tekemisen vaaroista, mutta hällä väliä. Ikhanin täytyi saada se lanka! Hän saattoi jo sielunsa silmin nähdä, mitä hän siitä aikoisi kirjoa. Mirtauri haravoi katseellaan väkijoukkoa ja viritti taitellun kangaspalan laukkunsa hihnojen alle, taittaen matkaa usean mutkan taakse, mahdollisimman kauaksi kangaskojusta.
Sopivaa kohdetta ei tarvinnut kevätpäivän vilskeessä kauaa etsiä. Jonkin matkan päässä edessä käveli tummatukkainen haltia, jonka takin taskuista näki selvästi, etteivät ne ainakaan ammottaneet tyhjyyttään, päinvastoin. Ikhan seurasi miehen kulkusuuntaa hetken, odottaen tämän kääntyvän nähdäkseen haltiasta muutakin kuin selän. Heti tämän kasvot nähtyään mirtauri hymähti itsekseen ja teki päätöksensä. Mustatukkainen haltia oli hieman tylynolonen ilmestys, mutta näytti tarpeeksi omahyväiseltä, että Ikhan päätti, ettei tämä jäisi kaipaamaan rahojaan liikaa. Tai vaikka jäisikin, niin noin ynseän näköinen kaveri oli sen ehkäpä ansainnut.

Mirtauri pysytteli haltian perässä, kuroen välimatkan umpeen, odottaen sain sopivaa tilaisuutta. Jokin helähti miehen taskussa, ja nuorukainen oli näkevinään välähdyksen hopeisesta kimmellyksestä vasten tummaa takkia.
Edessäpäin oli kapakka, jonka ulkopuolelle oli kannettu useita tuoleja ja pöytiä, joiden ääressä istui monenäköistä kulkijaa nauttimassa tuoksuvista ruoista ja juomista. Kohta oli siltä kohtaa hieman ahdas ohitsekävelijöille, ja sarvipää ottikin muutaman rivakan askeleen kävelläkseen aivan haltian perässä.

Iloisen sattuman kautta homma osoittautuikin naurettavan helpoksi. Ei olisi voinut olla paremmin ajoitettu, kun yhdestä kapakan pöydästä eräs kääpiö työnsi tuolinsa kauemmas pöydästä noustakseen ylös. Tämän vuoksi joutui juuri ohitse kävelevä haltia väistämään pari askelta sivummalle, minkä johdosta hän törmäsi kevyesti nuoren mirtaurin kylkeen. Mies kääntyi katsomaan häntä, ja nyreä ilme kasvoillaan mutisi anteeksi, johon Ikhan vastasi hymyilemällä ja tapauttamalla miestä pehmeästi käsivarteen ja pahoittelemalla, hänen vikansahan se oli. Samaan aikaan teki toinen käsi työnsä napaten taskun sisällön parempaan talteen.

Ja niine hyvineen Ikhan sujautti vikkelästi haalimansa tavaran oman takkinsa sisätaskuun, ehtimättä edes vilkaisemaan, mitä hänen käsiinsä oli sattunut. Nopeasti mutta rauhallisesti hän kääntyi heti seuraavasta risteämästä pienemmälle kujalle, pois haltian näkökentästä, ennen kuin tämä alkaisi kaivata tavaroitaan.

[Suzume]

Hanttihomma, nainen toisteli itselleen auringonpaisteessa. Hän oli tullut kaupunkiin vain asianomaisen vaatimana, eikä aikoisi tälläkään kertaa viipyä kauaa. Eihän kukaan järjellinen vakoojan asemassa pysynytkään paikoillaan, ei nyt kun Elyalla oli kädet täynnä töitä. Tämä olisi saataba pois alta ja äkkiä. Edes väenpaljouden ihastelun kohteita, kankaita ja koruja, vastaleivottuja leipomuksia ja käsintehtyjä rohtoja jäänyt hopeakutri katselemaan, vaan kuroi jo välimatkaa kiinni kohti edellä kulkevaa hahmoa.

Sitten tapahtui jotain, joka kiinnitti Elyan huomion. Ahtaus, joukon paljous,pieni hassu liike ja metallin kimallus murto-osan sen napatessa auringonvaloa itselleen. Nainen pysähtyi kuin seinään, niin äimistynyt hän oli. Toisaalta tapahtunut oli niin helpolla tavalla nerokas, että häntä melkein nauratti. Haltiamies piti itseään kuriirina, eikä moista huomannut? Naurun sijaan päällimmäinen vaisto oli petos: oliko joku muu sittenkin saanut selvän helystä. Toimittaja olikin esinettä kannellut aivan liian näkyvillä ja avoimesti. Verentaitaja tuhahti itsekseen katseen jo seuratessa näpistelijää joukossa. Kaiken huipuksi haltia ei ollut huomannut kantamansa edes puuttuvan vaan jatkoi matkaansa. Silloin nainen teki nopean päätöksen, joka johti kiihtyvään kävelyyn läpi massan. Alunperäinen seurattava oli nyt arvoton, tärkeintä oli olla kadottamatta sitä, mitä hän oli tullut hakemaan.

Nopsajalkainen mirtauri melkein jo hukkui lyhemmän näkymästä, mutta sitten hän paikansi kähveltäjän taas. Seuratessaan toista, joka tien toisella puolella kujalle kääntyi kaikessa rauhassa, tietään raivaen tönien ja tiellä olevien esteiden alta sujahdellen, kerkesi verentaitaja jahtaamaansa tarkastella. Varas ei näyttänyt sen maailman asukilta, jossa hopeahiuksinen piilotteli: voisko toinen olla välistävetäjä? Vielä enemmän kuin aarteen kadotus Elyaa kismitti se, että joku oli onnistunut pujaamaan tavaran ennen kuin hän oli ehtinyt sen itselleen puijata, ja vielä hänen silmiensä edessä!
Hiljaa mielessään kaapuun verhoutunut vannoi, ettei enää tekisi kauppaa amatöörien kanssa. Nämä eivät nähneet nokkaansa pidemmälle, ja aina jokin meni vikaan. Se tiesi hänelle lisää vaikeuksia ja keplotteluja, valheita ja maskeja kasvoilleen. Elya oli uurastanut jopa tekaistujen tietojensa eteen. Nyt hän ei tarvitsisi edes niitä, mutta ongelman laatu oli aivan eri.

Nainen saapui pienen ikuisuuden kestäneen -tai ainakin siltä tuntuneen- hetken jälkeen kujan reunalle. Aiempi kohde oli jo pois painellut ja mielestä täysin kadotettu: nyt pysähdyttiin hetkeksi kulmat painuneena ärtyneesti ja suu viivana kurkkimaan reunamilta vaivihkaa. Eniten haltiaa ihmetti näpistys, se oli joko todella naurettava sattuma tai pelkkää taiturin tekoa. Naista huoletti myös se,ettei tiennyt kumpaa hän toivoi sen olevan.

Askel kääntyi keveänä vaan ripeänä kujalle varjoisalle, ettei vain nelijalkaista hukattu. Tämän selkä sentään vielä näkyi, ja hieman vielä matkaa kurottiin ennen kuin kuuluvammin pysähdyttiin saappaidenkannat kolahtaen.
"Sinä siellä", aloitettiin kylmästi hupun suojista. Toinen käsi kaartui lantiolle ja jalka vastusti halua naputtaa maata kuin sen vika olisi mutka matkassaan.
"Vahingossako satuit saamasi tönäisijältäsi nappaamaan?" Kysymys kohosi äänensävyn pysyessä kylmänä ja kovin asiattomana.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Virnistys sarvipään kasvoilla ei ottanut laantuakseen. Lähes hypähtelevin askelin mirtauri jatkoi matkaansa kujalla, molemmat kädet yhä visusti näkyvillä, kehtaamatta napata vielä saalistaan esiin päivänvaloon lähempää tarkastelua varten. Ei, ennen kuin hän olisi vielä vähän etäämmällä kähevyllyspaikasta.
Mielessään Ikhan jo pyöritteli mahdollisuuksiaan. Hänen hyppysiinsä oli tarttunut kaksi asiaa; pienehkö pussi, joka helisi mukavasti taskussa, sekä ohuenlainen ketju. Kummankaan arvosta tai pussukan sisällöstä ei voinut vielä tietää, mutta jos hopeinen pilkahdus oli tullut kummastakaan niistä, saattoi sorkkajalka toivoa parasta. Millaisiin vaihtokauppoihin niillä voisikin kyetä! Langan lisäksi hän voisi saada mukaansa myös ihastelemansa purppuranhohtoisen satiinin. Tai vaikkapa sen lumpeenkukkakuvioin kirjotun kankaan, tai sitten-

Takaa kuuluva napakka kopsahdus sai peurankorvat nousemaan valppaina pystyyn. Ennen kuin Ikhan ehti kunnolla kääntyä kolahduksen suuntaan, kajahti tyly ääni kujan kallionseinämistä. Nuorukaisen ei tarvinnut vilkaista eteepäin kadulle tietääkseen olevansa ainoa kuuloetäisyydellä, joten ei ollut epäilystäkään, etteikö puhuja olisi osoittanut sanojaan hänelle. Vaivattomasti mirtauri kääntyi kunnolla puhujan puoleen, loihtien kysyvän hymyn kasvoilleen.
Ilme koki kuitenkin pienen kolauksen huppuun verhotuneen naisen sanojen johdosta. Vaistomaisesti käsi painautui vasten taskua, johon kähvelletty tavara oli kätketty, ja mirtauri irvistikin sisäisesti typeryydelleen. Sen lisäksi, että tulija oli ilmeisesti tietoinen tapahtuneesta, tiesi hän nyt tarkalleen myös sen, missä varastettu tavara oli.
Puolustuksekseen, mirtaurin ilme pysyi melko hyvin kurissa, vaikka sydän hakkasikin äkkiä aiempaa reilusti kovempaa. Jännitys pakotti hänet nielaisemaan, ennen kuin sarvipää sai avattua suunsa puhuakseen.

”Vahingolla ei ole mitään tekemistä asian kanssa”, hän totesi tyynesti (ääni värähtämättä, mistä nuorukainen antoi pisteet itselleen), katse hupun varjossa oleviin vihreisiin silmiin liimautuneena. Tyhmän esittämisestä ja asian kieltämisestä ei olisi tässä tilanteessa enää hyötyä, kun vahinko oli jo tapahtunut. Ikhanin raajoja suorastaan kihelmöi ja hän tunsi vilkkaana juoksevan sykkeensä hänen kuumeisesti miettiessään, kuka nainen oikein oli. Tummatukkaisen haltian seuralainen tuo ei takuulla ollut, niin iso asia häneltä ei olisi jäänyt huomaamatta. Jos hopeahius olisi ollut hänen seurassaan, miksei mies muka olisi tullut varkaan perään hänkin? Joten mirtauri hylkäsi ajatuksen. Jäljelle ei kuitenkaan jäänyt yhtäkään selitystä, johon nuorukainen olisi äkkiä osannut päätyä.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Ikhan oli jäänyt kiinni näpistelystään. No, tarkalleen ottaen hän ei ollut jäänyt kiinni kiinni vielä kertaakaan, mutta huomatuksi tulo ei ollut, harmillista kyllä, ensimmäinen laatuaan. Suunnitelmissa ei ollut jäädä napatuksi nytkään. Vaikka sarvipää ei ollutkaan nähnyt vielä yhtäkään vartijaa tai sotilasta, oli heitä joka paikassa. Jos nainen aikoi ilmiantaa hänet, mirtauri aikoi olla kaukana, ennen kuin niin pääsisi käymään.

Viittaan pukeutunut kulkija oli häntä ainakin päätä pidempi, mutta se ei haitannut; hänellä oli vain kaksi jalkaa. Niinpä Ikhan väläytti naiselle pahoittelevan virneen, kääntyi silmänräpäyksessä kannoillaan, ja juoksi. Sorkat raapivat äänekkäästi vasten kiveä hänen tehdessään tiukan käännöksen heti seuraavalle sivukujalle.


//En nyt viitsinyt vielä hittailla kun en Elyasta ja hänen käytöksestään vielä ihan hirveästi tiedä, joten jääkön päätettäväksesi, tyssääkö matka umpikujaan tai vaikkapa verten seisautukseen -missä tapauksessa seuraisi Ikhanilta tyylikäs taidonnäyte naamalleen rojahtamisesta kuperkeikan saattelemana- vai johnkin ihan muuhun. Mutta helpotetaan hommaa ja sanotaan, että mirtaurin ensimmäiset sanat matkanteon katkeamisen jälkeen ovat vähän hermostunut nauru ja pikaisesti pyydetty "Puhutaan!" Ja hittailla saa!

[Suzume]

Elya

Mirtauri ei sentään pakoon pötkinyt, mikä oli omalla tavallaan ihmetys: jos Elya olisi kähveltänyt saman olisi hän pinkonut jo pakoon kovempaa kuin koskaan saadessaan seuraa. Mirtaurin hymy tyssäsi kuin seinään, hätääntyneen liikkeen vielä arvoravaran paikankin onnekkaasti osoittaen: smaragdisilmissä välähti ja tyytyväisen virneen alku saatiin peitettyä häilymään punahuulille. Toinen sentään pokkansa piti, eikä paljastanut Elyalle ilmeellään enempää.

Verentaitaja pohti ärtymyksensä vallassa vaihtoehtoja: toinen oli puheellaan antanut selväksi ettei turhia tekojaan peittelisi ja eleillään jo tuonut esiin hänen haluamansa piilopaikan. Säästyisikö hän vähemmällä, kun nyt vain nelijalkaisen tuskistaan päästäisi, veisi helyn ja ilman tunnontuskia pois astelisi: eivätkö asiat sujuisi joutuisammin? Mirtauriparalla oli epäonnea kohdata haltia tänään, lempeäsydämisestä Aurianna-puolesta kun ei ollut tietoakaan. Ehei, bisnes bisneksenä ja silloin pärjäsi raa'alla voimalla ja nopeilla päätöksillä.Oli aika tehdä niistä yksi. Hempeily ei kuulunut asiaankaan.

Suunnitelman esteenä oli kuitenkin epävarmuus kalvava. Kuinka näpistelijä oli tiennyt mitä etsiä? Tiesikö joku hänen töistään? Oliko mirtaurinuorukainen vain satunnainen pikkuvaras, vai oliko hänellä suurempia suunnitelmia viemänsä varalle? Jos haltia päättäisi raukan päivät hän väistysi itse kysymyksiltä, vaan jäisi myös ilman vastauksia. Tieto oli valtaa, ja kaikista tärkeintä oli tuntea niin oman työn uhkat, vaarat ja liittolaiset. Joihinkin niistä törmäisi aina.

Ennen kuin vastausta ehti kuulua hopeakutrin puolelta, päätti nelijalkainen pitkittää pakomatkaansa keskeytettyä, hetken aikaa Elya seisoi paikallaan kuin naamaan lyötynä kun tajusi pohdinnoistaan kovin yksitoikkoisista herätä. Sitten virne nousi lopulta huulille, enää itseään peittelemättä.

Käsi kohosi sorkkien kadotessa kulman taakse, silmät kohdistuivat katoavaan hahmoon ja sitten keskittyen sulkeutuivat. Nyrkki painui rivakasti ja nopeasti kiinni silmien vuorostaan rävähtäessä auki: jähmety oli käsky, vaan tömähdys kaikuikin elementin kovin tarpeellisen tottelevuutta todistaen. Haltian askel, tällä kertaa kopina rivakas siivitti matkan kujan reunalle, josta päästiin maan makuupaikaksi löytäneen luo kädellä yhä toista osoittaen, tämän liikkeet paikallaan pinteessään pitäen. Ote hellitti, ja mirtaurin veri oli taas vapaa, vaan haltia oli jo astunut tämän eteen, kumartunut kasvot vasten näpistelijän, ja kaksi sormea yhteen osoittanut kovin lähelle toisen nenänpäätä.

Puheen ehdotus sai vastaukseksi ärtyneen tuhahduksen, vaan asennosta noustiin antaen lopulta toiselle varaa hengähtää. Niin paljon kuin haltia inhosikin moisen myöntää, myös hän tarvitsisi vastauksia eikä hänellä ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä. Posliinikasvo repäisi hupun päältään varjoisessa kivikujassa, huitaisi hopeista kiharaputousta pois naamaltaan ja niskastaan ja sitten kääntyi mulkoilemaan varasta pistävästi.
"Kiitä onneasi ettet jo ole vainaa ja veretön", muristiin osittain itselle mutta ryhtiä jo rentoutettiin ja valmiina uudelleen kohoamaan olleet kädet rauhoitettiin.
"Veit helyn, etkö vain?"

// tähän mennessä ainakin melko kylmää kyytiä neiti tuittupäältä hittauksen hiven suoritettu, sama pätee sinne päin no hard feelings! \o/

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Kauempaa kantautui hänen korviinsa yhä hyväntuulinen puheensorina ja melske, mutta tärkeämpää oli, ettei Ikhan kuullut askeleita takanaan. Voitonriemuinen virne ehti nousta hänen suupieliinsä ja nauru kupli jo hänen kurkussaan. Jos takaa-ajajansa oli reaktioissaan näin hidas, ei olisi toivoakaan, että tämä koskaan saavuttaisi häntä! Ensimmäinen, jännityksen laukeamisen johdosta ulos pyrkinyt naurahdus pääsi hänen suustaan, mutta seuraava ei koskaan kuulunut.
Kirmaava matkanteko pysähtyi kuin seinään. Yhtenä hetkenä lihakset jännittyivät uuteen juoksuaskeleeseen, ja toisena, aivan varoittamatta, hänen koko kehonsa lakkasi tottelemasta. Mirtauri ei ehtinyt ajatella lainkaan, ennen kuin samassa löysi itsensä maasta vasten kylmää kalliota maaten, usean rajun kierähdyksen saattelemana. Ensimmäinen refleksi oli rämpiä ylös ja syöksähtää tiehensä niin nopeasti kuin vain suinkin pääsisi. Ylös asti nuorukainen ei maasta päässyt. Tarkemmin ottaen, hän ei hievahtanutkaan. Yrityksen puutteesta ei ollut kyse, kuten Ikhan sai kauhuissaan todeta. Mieleen tulvahtivat heti painajaiset, joissa hän ei kyennyt liikkumaan lainkaan, kun jokin uhkaava häntä kieroutuneessa unessa lähestyi. Olonsa oli täsmälleen sama, mutta ero oli siinä, että mirtauri tiesi olevansa täydellisen hereillä. Pakokauhu täytti sarvipään kaikki ajatukset hänen yrittäessään epätoivoisesti, mutta tuloksetta liikkua.

Kiivas hengitys kiihtyi entisestään kantojen ripeän kopinan viimein saavuttaessa hänet. Naisen hahmo ilmestyi nurkan takaa ja asteli julman tarkasti aivan hänen viereensä. Yksi kädenliike, ja hirvittävä, tukahduttava tunne oli poissa. Ikhanin koko vartalo teki nopean kouristuksen hänet vanginneen voiman hellittäessä, mutta ylös hän ei pyrkinyt. Ei, kun haltia oli kumartunut niin likelle, lähes koskettaen. Kädet nousivat kuitenkin puristamaan takkinsa nyrkkiin rintakehällä, kuin sydänparkaansa pidellen. Vielä mitään terävää ei oltu painettu vasten hänen kurkkuaan, -tosin hän ei osannut sanoa, olisiko miekka muka äskeitä tunnetta pahempi-, joten mirtauri vinkaisi nopeasti:
”Puhutaan!” Pyyntö lähti hänen huuliltaan varsin surkeana kähähdyksenä.
Mutta luojan kiitos, haltia siirtyi pois hänen hengitystilastaan, vaikka ei lainkaan tyytyväiseltä kuulostanutkaan.

Kylmään tuijotukseen ei Ikhan osannut vastata kuin hätääntyneellä katseella. Uhkauksia saneltiin, ja mirtauri tunsi voivansa pyörtyä.
Vaikka vastaus kysymykseen oli erittäin yksinkertainen, ei nuorukainen saanut heti sanaa suustaan. Kieltäminen olisi typerää, mutta mikä takuu oli, että myöntäminen ei päästäisi häntä hengestään aivan yhtä nopeasti? Kunpa hän tietäisi, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut! Kuka hitto tämä hopeahiuksinen nainen oikein oli, ja mitä hän halusi? No, siihen Ikhan tiesi vastauksen, ehkä pitäisi kysyä, mitä nainen oikein aikoi? Mitä ikinä mirtauri olikaan vienyt, halusi haltia sen kiepästi itselleen. Silti miehenalku hillisti halunsa vain kurottaa kätensä taskuunsa ja viskata sen sisältö hyökkääjälleen, ja olla sillä selvä. Jos tavara olikin jotain, mitä ei oltu tarkoitettu ulkopuolisten silmille, hänen silmilleen? Antaisiko nainen hänen noin vain poistua paikalta saatuaan haluamansa?
Hetken itseään kooten mirtauri hengitti vielä syvään ja yritti rentouttaa kasvonsa, ajaa pelokkaan ilmeen tiehensä.

”Ja jos vein?” hän kysyi viimein, ääni yllättävän vakaana. Katse seurasi vaivihkaa naisen käsiä, jotka olivat kaikesta päätellen olleet syypää hänen inhottavaan seisahtumiseensa. Ikhanin omia sormenpäitä kipristeli hänen keskittäessään elementtiään omiin käsiinsä, valmiina muodostamaan polttavan liekin, jos haltia tulisi äkisti yhtään lähemmäs.

[Suzume]

Elya

Vihaisia mulkoiluja luotiin hopeahiusten alta alati, käsien kiertyeessä puuskaan päälle kaavun joka kosketussa hopeakoruja ranteissa heläytti. Mirtauria tarkkailtiin alati, tämän ilmettä lukien ja ääneen sanomattomille kysymksilleen vastauksia etsien. Jos sorkkajalkainen oli naamioutunut tavan kansalaiseksi, hän oli tehnyt sen hyvin, jos hän oli sitä oikeasti hänen huonoin näpistelypäivänsä oli koittanut.

Vakooja tajusi ärtymyksekseen vielä ettei olisi itsekään pääsevä helpolla: vastauksia ei saataisi ilman puhumista ja puhumiseen tarvittaisiin uskottavia varavalheita kasa jos toinenkin. Nainen puri huultaan kuten tavanomaisesti turhautuessaan. Tyhmän esittäminen ei olisi enää vaihtoehto, haltiamiehen seurailaisena esittäyminen vielä huonompi. Pitäisi siis jotenkin, jossei muuten niin voimalla, keplotella tiedot niin nelijalkaisen identiteetistä kuin koru itselle sen arvoa paljastamatta.


Hely itsessään varmaan arvotonna loijuisi ilman kaiverruksiaan. Elya oli metsästänyt niitä vaikka kuinka kauan ja nyt hakukeikan piti olla vain helppo vaihtokauppa. Niinpä niin.



"Veit jotain joukoilta... joista kannattaisi pysyä kaukana." Todettiin silmien muljautuksen kera. Jos toinen oli tavallinen pulliainen, reaktion näkisi. Jos toinen oli samalla linjalla hänen kanssaan, olisi hän siitä eteenpäin tietoinen kilpailijasta. Pientä pelottelua pystyi aina testata. Joskus se toimikin huonommin, mutta mirtaurinuori tuskin aliarvioisi posliinikasvoista enää, ei äskeisen maahanlaskun jälkeen.

Elya laski eleitä, painoi mieleensä sanojen painoa ja järjestystä: yritti kovasti olla näyttämättä omaa himoaan tallata sorkkajalka siihen paikkaan ja napata saaliinsa. Elettekään verentaitaja ei kuitenkaan tehnyt lähestyäkseen näpistelijää.
"Pointtini on: se kuuluu minulle."

//neiti nirppanokkaa saa sitten näpäyttää oikein kunnolla tuosta sanailusta jos mieli tekee

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Hetken vallitsi kaksikon välillä täysi hiljaisuus. Mirtauri sai hengityksensä tasaantumaan, mutta hänestä tuntui, kuin kyseinen hetki olisi vain tyyntä ennen myrskyä. Nuorukainen käytti kuitenkin ajan hyödykseen tarkkailemalla tiiviisti edessään seisovaa naista. Hupun haltia oli vetänyt päästään, eivätkä kasvonsa olleet enää niiden varjossa. Huomion keräsivät pitkät, lähes hopeiset kutrit. Kuin hopealanka, jota sarvipää oli aiemmin havitellut. Naisen tummanpuhuva vaatetus ei ollut kovin huomiotaherättävä, mutta sai Ikhanin epäilemään, josko se oli tarkoituskin. Haltia saattaisi helposti sulautua massaan, eikä sorkkajalka kyennyt muistamaan, oliko ehkä nähnyt tämän aiemmin jossain päin kojujen täplittämää tunnelia.

Kulmia kohotettiin yllättyneenä, ehkä jopa aavistuksen säikähtäneenä haltian sanoista. Vaikka osa Ikhanin kasvoista olikin silmän ylle kiedotun kankaan peitossa, oli hän tunteissaan avoin ja hänen kasvonsa helppolukuiset. Mielessään Mirtauri kirosi, ettei ollut ehtinyt katsomaan, mitä oli uhrinsa taskusta oikein vienyt. Mikä ’hely’ saattoi kirvoittaa moisia uhkauksia? Hän muisteli aiempaa ajatustaa, kuinka jokainen vaihtoehto oli vain arvanheitto; askel, jonka suunnasta ei voinut tietää, veisikö se hänet tilanteesta pois ehjin nahoin vai ei.

”Kuuluu sinulle?” Ikhan toisti epäuskoisella äänellä.
Rohkeuttaan keräten irrotti mirtauri selkänsä kallionpinnasta ja kierähti varovasti ympäri. Ylös asti hän ei noussut, vaan peuranruumiinsa makasi yhä maassa, mutta muutoin sarvipää kohensi ryhtiään.
”Enpä nähnyt ystäväsi luovuttavan sitä odottaviin käsiisi”, hän totesi, uskaltautuen päästämään jopa hiljaisen, kyseenalaistavan naurahduksen (joka karkasi hänen kurkustaan hermostuksen vuoksi, mutta päätyi kuulostamaan itsevarmemmalta, kuin olikaan.) Mirtauri siristi silmiään hänen tarkkaillessaan naista. Toinen vaikutti varsin ärtyneeltä koko tilanteesta, eikä nuorukainen keksinyt miksi. Toki taskuvarkaus ärsyttäisi ketä tahansa, mutta jos nainen ei ollut ollut miehen seurassa, miksi hän vaati vaati vietyä tavaraa omakseen? Ja oliko hän viitannut ’joukoilla’ omiin liittolaisiinsa, vai haltiamiehen kumppaneihin? Ketään syrjäiselle kujalla ei ollut heidän lisäkseen eksynyt, joten saattoi olettaa, että nainen liikkui yksin.

”Mitä tahdot?” nuorukainen kysyi tiukkalla äänensävyllä, mutta naurahti nopeasti: ”No sepä oli tyhmä kysymys. Tämän, tietenkin”, ja puhuessaan sujautti hän kätensä taskuunsa sanojensa painoksi. Viimein mirtauri saattoi tunnustella, mitä nainen niin kiivaasti tavoitteli: ohut ketju, jonka päässä oli jotain pyöreää ja sileää. Jonkinlainen amuletti, riipus, kenties? Arvokas sen täytyi olla, muttei se yhäkään selittänyt kaikkea.
Ikhan veti käden taskustaan takaisin, tyhjänä. Hän katsoi naista suoraan hänen vihreisiin silmiinsä, nousten samalla viimein seisomaan. Samassa liekit tanssivat hänen sormenpäissään. Palo oli hyvin pieni, vaatimaton, mutta vain, koska Ikhan ei halunnut vaikuttaa nurkkaan ajetulta eläimeltä, joka vihaisena paljasteli hampaitaan. Elementti lämmitti kiemurteli hänen sormissaan kuin pienenä varoituksena.

”Eikö löytäjä saakaan pitää?” lause kirvoitti Ikhanista huvittuneen hymyn, vaikka hän tiesikin olevansa typerä härnäyksessään. ”Mutta ihan vakavasti”, hän rykäisi hieman: ”Kuinka olisi pieni vaihtokauppa?” Mirtauri hymähti itsekseen. Yrittänyttä ei laiteta!

[Suzume]

Elya

Jos mirtaurin ilmeitä oli katsominen, olivat ne varsin monilukuiset. Toisaalta nelijalkainen oli jo rauhoittunut, hänen sydämensykkeensä hiljentynyt jo tasolle normaalin. Verentaitaja yritti löytää merkkiä valehtelusta: katseen ailahtelu, pulssin heittely tai jokin pakkoliike; mutta jos niitä oli hän ei havainnut yhtäkään. Tai sitten nelijalkainen näpistelijä oli opetellut ne piilottamaan. Uhkaus sentään aiheutti jonkinlaista ilmettä, joko teeskenneltyä tai sitten aitoa.

Mirtaurin noustessa hieman kera epäluuloisen kysymyksen, kääntyi haltia tätä päin nojaten itsensä vastakkaiseen seinään kädet puuskassa pysyen. Tuhahdus hampaiden välistä oli paheksuva, vaan hädin tuskin kuultava.
"Eikö pääkoppaasi mahtanut ilmestyä ajatusta siitä, että varastit varkaalta?" Sanottiin kulmat kurtussa. Valkeita valheita: jos ne toimisivat? Mirtauri toki saattoi aavistaa muuta, vaikka neito piti pokkansa vuosien harjoituksella. Jos hyvin kävisi, toinen uskoisi häntä varastetusta tavarasta, jos huonosti hänen pitäisi keksiä jotain muuta, jotain parempaa.

Elya siristi silmiään naurahduksen helähtäessä mirtaurin huulilla, silmät sukelsivat taskua päin sitä ahnaasti hetken tuijottaen ennen kun taas nelijalkaisen silmään se mulkoilemaan nostettiin.Tahallinen härnäys, naisen haluamalla leikittely, pitivät ärsyyntyneen ilmeen yllä vakoojan.
Toinen oli kovin värikkäästi pukeutunut, asia joka ei tulisi vakoojalle itselle tällä hetkellä kuuloonkaan. Sarventyngät hän päänpäältä näki. Vaan noilla sorkilla toisen olikin hyvä loikkia näpistelynsä uhreja karkuun, ainakin tähän asti. Haltia nojautui hieman eteenpäin, aivan kuin pelkkä tuijottaminen olisi voinut hänen haluamansa luokse tuoda.
Sitten kuitenin silmissä rävähti, kun tulen jäljet näpistelijän kädessä huomattiin.

Nainen luovutti lepäilevän nojailunsa ja seisahti lähemmäs, toinen käsi osittain nyrkissä ja toinen käsi kaksi sormea osoittamaan kääntyneenä. Piti kuitenkin kätensä viitanhelmoissa, kun mirtaurin liekkejä tutkaili varautuneesti. Elementtimagiaako toinen taitoikin? Vaikka valmiina tappelemaan olikin, piti Elya itsensä paikallaan, kuuli puheen soljuvan korvissaan ja kohotti taas katsettaan kohti sorkkajalkaista.
"Ei tällä kertaa, valitan", mulkaistiin toista vaikka alituisesti liekkien tanssia varauksella vilkuiltiin.
Sitten kysymys kuultiin ja tällä kertaa maltettiin jo smaragdisilmät mirtaurin näkyvissä olevan silmän kohdalle jättää. Heleä hymynpoikanen pyrki huulille, naurahdus soljuva pääsi kielenkannoilta kuultavaksi.
Poikanen, voisin tappaa sinut siihen paikkaan, meinattiin jo ivallisesti nauraa, vaan pelkäksi ajatukseksi moinen jäi. Kulmia kohotettiin huvittuneesti: asiathan alkoivat muuttua kiinnostaviksi. Viimeistään kohta olisi Elya jo kerännyt itselleen tarvittavan tiedon, sitten voisi hän häipyä kera tavaransa.
"Mitä sitten kuvittelet olevan vaihtokaupan arvoinen, jotta viemäsi voisi takaisin maksaa?" Kysyttiin naurun perään.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Jos haltian sanoisi olevan pahalla päällä, olisi väitös melkoinen aliarviointi. Hopeahiuksen silmissä liekehti ja katse oli vähintäänkin mulkoileva, ja ellei nainen olisi näyttänyt niin kertakaikkisen hyytävältä, olisi Ikhan nauranut hänen paheksuvalle tuijotukselleen. Aiempi taidonnäyte tuoreessa mustissa, ei nuorukaista huvittanut naisen lähes kiukutteleva olemus niin paljon, kuin olisi voinut.
Kulmat painettiin pohdiskelevaan kurttuun Ikhanin tuijottaessaan haltiaa. Jos rehellisiä oltiin, ei toisen koppava syytös ollut käynyt hänen mielessään, mutta siihen oli syynsä. Mirtauri pyöritteli sanoja mielessään. Ettäkö mies, jolta hän helyn oli vienyt, olisi napanut sen hopeatukkaiselta? Pah. Tai ainakin mielessään tuhahtaminen oli hänen ensimmäinen reaktionsa kysymykseen. Ei hänellä ollut sen kummempia todisteita oman kantansa tueksi -eikä haltiakaan ollut sen puoleen esittänyt omaa puoltaan asiasta, vain uhkauksia-, mutta sarvipäällä oli omat aavistuksensa. Hopeahius oli mitä ilmeisemmin tiennyt tasan tarkkaan, mikä esine oli ja kenen taskussa. Miksei hän olisi alunperinkin vaatinut omaansa takaisin tummatukkaiselta haltialta, jos mies olisi vienyt tavaran? Joten ei, Ikhan ei ollut ajatellut asiaa, sillä mielestään se vaikutti varsin epätodennäköiseltä.

Ilme kalpeilla kasvoilla roihahti, ja äkkiä nainen olikin askeleen aiempaa lähempänä. Sorkat liikahtivan vastaukseksi taaksepäin puolikkaan askeleen verran, ennen kuin mirtauri sai hillittyä itsensä ja seisahtui. Katumus ehti kuitenkin kolkuttaa hänen takaraivoaan kovilla otteilla. Harvemmin Ikhan myöntäisi pelkäävänsä, ja tämä ei ollut yksi niistä kerroista. Pelko oli ehkä väärä sana, mutta varuillaan nuorukainen oli (ja hän osasi olla varuillaan, väitti Sahi mitä tahansa). Haltian heleä nauru sai Ikhanin kasvot vääntymään huolestuneesti.
Ehkäpä hän oli yrittänyt nielaista liian isoa palaa.

Uhkarohkea ja ylimielinen asenne ei näyttänyt purevan, mikä ei ollut yllättävää. Ikhan veti muutaman kerran syvään henkeä, ja antoi liekkien kämmenissään hiipua. Hän nosti käsiään hieman ylös, kuin antautumisen merkiksi, ja hymyili varovasti.

”En niin todella tiedä”, hän totesi hieman nolona, mutta rehellisesti, minkä toivoi myös välittyvän hänen äänestään, ettei nainen luulisi hänen jälleen vain härnäävän. Vaikka toinen oli sanoillaan tahtomattaankin ilmaissut helyn olevan arvokas, ei Ikhan ollut ahne.
”Katsos, kun minulla ei ole sitten harmainta aavistustakaan, mitä taskussani on”, hän kertoi. ”En ehtinyt katsomaan.” Mirtauri ei tiennyt oliko päätöksensä lainkaan viisas, ilmaista tietämättömyytensä aiheesta, mutta jos naisen suuttumus jatkaisi nousuaan aiempaa linjaa, ei ollut lainkaan takeita, etteikö tilanne äityisi pahaksikin asti. Ikhan ei ollut väkivallan ystävä. Ajatus sai hänet kuitenkin muistamaan laukussaan olevan pienen, mutta terävän sirpin.

”Joten, vaihtokauppaa. Minä en tiedä esineen arvoa, mutta onneksesi, olen kovin vaatimaton”, sarvipää sanoi virnistäen, koska Ikhan oli Ikhan, ja sopimattomissa tilanteissa vitsailu oli hänellä veressä. ”Mutta ihan rehellisesti, olen vain rahan perässä. Tai, tiedäthän, minkä tahansa sellaisen, minkä tavallinen torikauppias hyväksyy maksuna tarjottaessa.” Mirtaurin sormenpäitä kipristeli jälleen, mutta tällä kertaa jännityksestä.

”Mutta jos aloitettaisiin sillä, ettet katsoisi minua noin murhanhimoisesti”, nuorukainen sanoi kallistaen päätään, varovainen ilme kasvoillaan. ”Osaan minä huutaa, jos en muuta. Erinomaiset keuhkot”, hän lisäsi hieman hermostuneesti henkäisten. Kauempana kantautuivat torikadun äänet yhä hänen tarkkoihin korviinsa. Saattoi vain toivoa, että joku kuulisi myös hänet, jos kävisi niin, että huutamiselle tulisi tarvetta.

[Suzume]

Elya

Naurun helähdys, jääkylmä ja ilmassa kolkkona kaikuva, häilyi virneeksi ja lopulta hymyn poikaseksi punahuulille vienosti. Jos joku hupi tilanteesta oli saatu, oli moinen jo poispyyhkiintynyt: Mirtauria tuijoteltiin yhä varautuneesti vaan oikeuden osoituksella itsevarmasti. Jos muuta, niin toinen osasi hyvin petkuttaa, vai, osasiko ollenkaan? Naisen lumivalkeat valheet eivät olleet päässeet juuriaan kaivamaan, vaan sorkkajalkainen tuntui pysyvän perillä asian rehdimmästä laidasta. Jos muuta, ei haltia ainakaan tietääkseen ollut paljastanut vielä mitään elämäänsämullistavaa, sama tosin päti vastapuoleen.

Liekit sammuivat ja kädet kohosivat, Elya väisti ja itsekin taaemmas astahti, toista katsellen sangen epäilevästi. Vaan mirtaurin puhe kera hymyn sai hyväksytyn leiman, keveästi nyökättiin vaikka kipinöiden alkulähteitä yhä etsittiin valppaana silmät viiruina välähtäen hetken, jos toinen pääsisikin niskanpäälle. Epäily oli osa hänen ammattiaan, toisin sanoen luotttaminen oli rikos, mutta sorkkajalan sanat olivat oikean kuuloiset ja rehelliset. Voitto oli myös tiedon saralla saavutettu: ainakin nyt Elyalla oli jo toivoa tapahtumaketjussa sattuneista sattumista.
Puheet helystä saivat taas katseen kaihoisana aarteen olinpaikan etsimään, kuin kankaan läpi olisi nähdä voinut. Mirtaurin puhe kuitenkin rauhoitti mieltä monella tapaa: nyt ei olisi huolta isommista ongelmista oman maailman puolelta, jos toinen todellakin oli vain huonoon paikkaan huonoon aikaan päätynyt taskuvaras.

Vakooja tunsi vihdoin rauhoittuvansa, verenhimo oli tiessään tai jos ei vielä siellä niin ainakin pois astumassa, ja kädet kaavun suojissa laskettiin rauhassa sivuille.
"Taskuvaras joka takintaskusta noin tarkasti kähveltää ei kuulosta kovin vaatimattomalta", vastattiin sorkkajalkaiselle hieman yhä tympeänä vaan kylmyys olemuksesta oli jo katoamassa. Kulmat kohosivat kurtustaan ja haltia huokaisi hymyn sulaessa ilkeästä hieman kiusoittelevaan kera nyökkäyksen joka vastaukseksi toisen pyyntöön taipui.
Anteeksipyyntöön ärinöistään ei naisesta ollut, eikä varmasti tulisi olemaankaan, sen verran ylpeyttä vakooja kantoi. Eihän ajatuksista kovin julmista oltu vieläkään irti päästetty jos sattuisi mirtaurikin mielensä muuttamaan.
Loppujen lopuksi olisi kovin harmillista surmata moinen varasparka: ehkä asiasta päästäisiinkin puhumalla eikä voimalla? ( Elyan oli hankala kuvitella itseään kompromissia, mutta sorkkajalka voisi totisesti olla kovaääninen ennen kuin haltia ehtisi karkoittaa ilman tämän keuhkoista.
"Hyvä on, hyvä on, säästähän huutosi toisaalle", todettiin tuhahtaen.
"Amuletti arvokas on, ja omaani halajan.. mutta hintasi haluaisin kernaasti kuulla." Verentaitaja jatkoi kiertäen kätensä ristiin ja nyt taas seinään nojaten, aavistuksen verran valoisammin mielin kuin aikaisemmin.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Rannetta heilautettiin ilmassa, kuin Ikhan olisi ollut kovinkin imarreltu sanoista; mitä hän kyllä oli, ei käynyt kieltäminen. Harvemmin taskivaras sai tunnustusta taidoistaan, luonnollisesti, sillä ideanahan oli olla jäämättä kiinni. Mutta vaatimattomuudellaan nuorukainen ei vitsaillut. Hän tyytyi yleensä varsin vähään, mutta jokaisellahan tuli joskus sitkeitä mielihaluja. Ja kyseessä oleva asia ei olisi vain hänen ilokseen, vaan myös äitinsä, joten mielessään oli turvallista todeta hopealangan himoitsemisen olevan varsin oikeutettua.

Leveän hymyn kera mirtauri nyökkäsi itsekseen, kuin sopien lupaavansa olevan huutamatta. Aiankin niin kauan, kun sille ei olisi tarvetta. Hän ei luottanut naiseen, ei lähimainkaan, mutta haltia näytti leppyvän hieman. Ja ottavan hänen ensimmäisen ehtonsa kuuleviin korviinsa, sillä hyytävä ilme oli sulanut vienoon hymyyn, kenties jopa ilkikuriseen sellaiseen. Mikä ei sinänsä sarvipään mieltä lohduttanut, mutta hei, parempi sekin, kuin murhanhimoinen tuijotus.
Nuorukainen siirsi painoaan hieman sorkalta toiselle, pakoillaan hieman empien, ja kohautti harteitaan.
”Hinnat sikseen”, Ikhan tuhahti iloisesti, pitämättä siitä, kuinka viralliselta hinnan määrittäminen kuulosti. Hänhän halusi vain vaihtaa helyn johonkin maksuvälineenä kelpaavaan, ei hän ollut kiinnostunut sen todellisesta arvosta. Tai tietenkin hän oli kiinnostunut, erittäin kiinnostunut, mutta ei siinä mielessä, että alkaisi kinaamaan vaihtokaupan reiluudesta.

”Kai sinulla jotakin on taskujesi pohjalla?” mirtauri kysyi kepeästi. ”Muutama kolikko, jokin torikauppiaalle kelpaava riipus tai rihkama? Raha olisi tietty helpoin vaihtoehto, mutta en minä nirsoilla ala.” Sitten Ikhan virnisti leikkisästi. ”Tietty, hyvitykseksi aiemmasta”, hän viittoili kädellään itseään ja maata, tehden samalla kompuroinnista viestittävän sarjan äännähdyksiä: ”Olisi mukavaa tietää, kenen kanssa asioin. Ellei nimen kertominen ole sitten ehdoton ei? Kun vaikutat ehkä vähän, no, salamyhkäiseltä”, sorkkajalka jutteli sujuvasti, ollen yhtä hymyä. Itse hän ei esittäytynyt, vastoin tapojaan, päättäen odottaa ensin, olisiko nainen valmis kertomaan omaa nimeään.

Käsi löysi tiensä jälleen takintaskuun, ja pakahtuen uteliaisuudesta, mirtauri veti viimein esineen lähempään tarkasteluun. Ja älähti samantien varsin pettyneesti. Hopeisen, ohuen ketjun päässä roikkui suunnilleen haavanlehden kokoinen pyöreä laatta, jonka keskellä oli turkoosi kivi hopeisissa kehyksissä. Kivi oli kyllä kaunis, mutta kokonaisuudessaan koru oli kovin vaatimaton.
Huvittunut nauru karkasi ilmoille. Mirtauri vei helyn lähemmäs kasvojensa eteen, silmäillen sitä hetken ja siirtäen sitten katseensa kohti naista.

”Täytyy myöntää, että olen vähän pettynyt”, hän henkäisi hilpeänä. ”Kaiken tämän jälkeen odotin jotain vähän... mahtipotisempaa.” Mirtauri käänteli amulettia käsissään. ”Mikä se on?”

[Suzume]

Elya



Sentään kehua tai tunnustusta näpistelijän taidoille annettiin, olihan puhdas sattuma tai sitten nerokkuutta ainoastaan äskeinen pihistäminen ollut. Kummassakin tapauksessa oli Elyan myönnettävä että se oli ollut taidokasta, tosin hänelle kovin harmillista.



Silti hinnat hylätessä kohotti haltia kysyvästi kulmiaan, kuinka kumma. Nojailu seinään hieman eteenpäin nyt kääntyi, kuin olisi kuulut sanat huolettomasti lausutut väärin.
Vaan ei se ehkäpä raha ollut mitä mirtauri taskujensa täytöksi etsi, kenties jotain aivan muuta.
”Eiköhän minulta kolikoita jos moisia löydy”, vastattiin nyökytellen. Oli kojuhälinä näköjään monia muitakin vetänyt puoleensa kuin sen keskellä omissa hämärähommissaan piilottelevia.

Kulmat taas kohosivat, tällä kertaa maahan katsellen kuin äskeinen välikohtaus olisi vasta mieleen muistunutkin. Oivaltava ”ahaa” meinasi jo suusta päästä, mutta pidettiin sitten omana tietona.
Sen sijaan hiljainen nyökkäys heilautti päätä, huvittunut hymynkare yhä huulilla häilyen.

”Nimi saattaa olla vähän hankalampi homma”, todettiin ykskaks suoraan kysymykseen. Käsi nousi kerimään kasvoille pudonneet hopeakutrit, niitä hajamielisesti hipoen.
”Salamyhkäiseltä vaikutan, vaan sellainen ehkä olenkin”, hymähdettiin hitaasti.
”Mutta Elya on se jonka jos joskus kuulet niin kannatan suuntaa vaihtaman, tiedät väärille poluille joutuneesi”, sanottiin katse kohoten mirtauriin. ”Entä itse?”


Korun noustessa esille jopa nälkäisenä välähti taas haltian katse, hymyn taakse kuitenkin pukeutuen ja mirtaurin kommentin kuullessaan naurahdus heleä oli jopa oikeasti huvittunut.
”Se on vanha ja kaunis”, kiusoiteltiin hiljakseen. ”Vaan minulle kovin tarpeellinen.”

//anteeksi kesto, koulussa menossa loppuviikkojen rutistus!

[Ghaldun]

Vinárshka Ikhan

Vastoin mirtaurin odotuksia, kysymykseen vastattiin kuin vastattiinkin nimellä, vaikkakin varoituksen kera. Nuorukainen kohotti kulmaansa, tietämättä pitäisikö naisen -Elyan- huomiosta olla huvittunut vai huolestunut. Vaikkei sitä itselleen myöntäisikään, kallistui vaaka jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle , mutta hymy ei kaikesta huolimatta ottanut hyytyäkseen. Hetken hän jo harkisti ottavansa vitsikkäästi jalat alleen, sillä juurihan hän kyseisen nimen kuuli, muttei uskonut, että Elya arvostaisi hänen loistavaa huumoriaan tarpeeksi. Ainakaan vielä.

”Vinárishka Ikhan”, mirtauri esittäytyi iloisesti koko nimellään, niinkuin äitinsä mukaan hyviin tapoihin kuului. Hän ojensi sorkkiaan hilpeästi ja antoi päälle pienen kumarruksen. Hän jätti kommentoimatta, kuinka Elyan nimi oli niin kovn lyhyt, eikö niitä ollut kuin vain yksi? Salamyhkäistä, toden totta! ”Kutsu toki Ikhaniksi, suotta mennä muodollisuuksiin.” Sarvipää virnisti leveästi.
”Hauska tutustua! Vaikka alku vähän kömpelö”, mirtauri lisäsi sarkastiseen sävyyn yhä äkilliseen kompurointiinsa viitaten, mutta nauroi hyväntuulisena omille sanoilleen.

”Oh!” nuorukainen henkäisi utealiaana. ”Tarpeellinen? Mihin sinä tarvitset vanhaa ja kaunista amulettia?” kysymystulva alkoi jälleen. ”Tosin, sinä näyt tietävän, mikä tämä on”, hän silmäili haltiaa niin arvioivalla katseella, kuin yhdellä silmällään vain kykeni.

”Kuka se haltia oli?” hän kysäisi muka viattomasti, kuin ei ymmärtäisi, mihin oli sekaantumassa (mikä tietysti piti suurelta osin paikkaansa, mutta ei hän mahtanut uteliaisuudelleen mitään). ”Tiedäthän, korun alkuperäinen omistaja?” Mielessään sorkkajalka tuhahti. Liekö mieskään oli korun alkuperäinen omistaja, jos helyä näin aktiivisesti salamyhkäisissä piireissä tavoiteltiin.


//Ei mitään, kiireensä itse kullakin!

[Suzume]

Vaikka varoituksen sävy, jopa uhkauskin hyvällä tahdolla oli lausahduksessa haltian, ei sentään nimeä tyrmätty, saatika sen jälkeistä kysymystä. Kutsumanimikkeen möläytys ei ehkä ollut neidon aikomuksista viisain taikka pienen pään koristamista juonista kelvoitetuin, vaan tehty mikä tehty, sanottu mikä sanottu.

Mutta rehelliseen kysymykseen oli annettu rehellinen vastaus, tai ainakin Elyan mittapuulla jo oikein pisteitä kohtalaisesti kelpuuttava. Lisäksi nimensä antamalla haltia voisi myös varmistaa, että ensi kerralla- jos sellainen vain sorkkajalalle sattuisi- tämä tietäisi mielummin nelistää noilla sorkillaan mitä asiaan sen enempää sotkeutuisi. Huolta mirtaurin puolesta ei osattu havaita Elyan aivoituksissa armaissa, pikemminkin enemmän kylmää laskelmointia ja ongelmien minimointia.

”Ikhan siis.” hymy häilyvä pystyi uudestaan huulille haltian piirtyä, käsien karatessa edestä minne ne oli tylsistyneenä ristitty kuin mielenosoitukseen. Kumarrukselle oltiin suotu huvittunut naurahdus, pään keinahtaessa alaspäin itselläkin.
”Kömpelö tosiaan..” toistettiin, nyt maata katsellen kun äskeinen näkymä helähti vahvana muistikuvana mielessä, muisteli mirtaurin kovaa kolahdusta läpi solakoiden sormien, jotka nyt hopeakutreja ajatuksissaan sivelivät.


Korun esille tultua eivät jalokivisilmät sitä herjenneet jättämän, ja alituisesti ahnaan omistava, kuin lapsestaan huolehtivan äidinkin huoli pyyhkäisi koreilla kasvoilla. Vaivoin pystyttiin tuijotus helystä irrottaa, vain Ikhanin kysymystulvaan nyt katseensa suunnaten, kulmiaan utelulle kohottaen.
”Tarpeellinen, palkkio ja kovan työni tulos”, entistä enemmän kierrellen ja kaarrellen vaikka pieni ärtymys kysymysmerkkien vyörymisestä värähti äänensävyssä. Se kuitenkin katosi, haltian huokaistessa itsekseen ja luodessa suljetut silmänsä maahan, mutisten manauksen haltiainkielellä. Se ehkä enemmän kuitenkin vain puuskahdus vaivasta oli kuin kirous, ja jalokivikatse kohosi taas mirtaurinuorukaiseen. Elya tunsi olevansa näpistelijälle ainakin muutaman vastauksen velkaa, kuitenkin vain niitä jotka eivät häiritsisi hänen asioitaan ääneen kuuluessa. Ja tuskinpa Ikhan oli kova rötöstelyistään ääneen kuuluttamaan, tai näin ainakin naisen vaisto aavisti.
”Mies oli työ…kumppani on ehkä huono sana, vaan bisnekseen kuuluva osapuoli häntä paremmin puhuttelisi.” Aloitti nainen, hitaasti ja varovasti ettei turhia paljastaisi.
”Hely on palkkio vaihtokauppaan, ja se on myös avain muihin hommiini”, jatkettiin, katseen taas ketjun päässä killuvaan kiveen kääntyen. Koru olisi hänelle hyvässä tapauksessa jopa ylimääräinen henkivakuutus: eikä niitä voinut olla liikaa. Jos Elyalla tulisi paikka, jossa hän olisi alakynnessä olisi helyn avulla hän turvannut niin kurjan henkiriepunsa kuin elantonsa. Harmi tosin moisesta olisi luopua, mutta sen aika koittaisi varmasti väistämättä. Heti, kun hän saisi sen itselleen, siis.

”Joten, oletko saanut edes hieman tyydytystä kysymystesi hukuttavalle tulvalle? Nainen ei paljasta salaisuuksiaan, luulisi sinun sen tietävän”, naurahdettiin heleästi, vaikka ilkeys äänestä jo kaikonnut oli.