Guinahir - Hurmeinen höyhensato

[Ghaldun]

Srelárva Nubes Ocaer

Tytön refleksit olivat nopeat, ja haltia ennätti lähes välttää hänen kyntensä. Kävi järkeen, että aavikkoilves olisi ketterä liikkeistään, mutta Nubes ei tiennyt, vaikuttivatko haltioiden muut hahmot heidän taitoihinsa. Samantekevää se oli nyt, mutta harmaankirjava peto pisti asian muistiinsa, sillä hän haluaisi ottaa siitä selvää. Olisi kiehtovaa, jos eläinmuotojensa luontaiset taidot toisivat etuja myös haltiakeholle.

Musta, terävä kynsi korkeintaan repäisi huppuun reiän, mutta varas ei saanut pidettyä jalkoja kunnolla allaan. Albiino osui kyllä seinään, mutta ei läheskään sellaisella luita murskaavalla voimalla, kuin harpyija olisi tahtonut. Nulikka oli kyllä jaloillaan jälleen silmänräpäystä myöhemmin, silmät poukkoillen varuillaan ympärilleen.

Nubes antoi siipiensä iskeä ja johdattaa hänet hivenen taaemmas, suoden itselleen hetken siirtää oma katseensa kujan päässä seisovaan hahmoon. Haltiamies näytti oleskelevan turvallisen välimatkan päässä kaksikosta -tai kolmikosta, jos mukaan laski rähmällään maassa makaavan pojan-, mutta mikä kiinnitti Nubesin huomion, oli se, että mies nimenomaan oleskeli. Sen sijaan, että tulija olisi heidät nähnessään kääntynyt kannoillaan ja juossut tiehensä, ei haltia näyttänyt lainkaan huolestuneelta kapealla kujalla meneillään olevasta tilanteesta, saati vihaisesta harpyijasta. Olipa haltia kehdannut avata suunsa välinpitämöttömään lausahdukseen, vaikka sen sisältö olikin mennyt harpyijalta ohi. Mutta äänensävy riitti kertomaan, kuinka tulija tilanteeseen oikein asennoitui. Ja mikäli Nubesin vaisto piti paikkaansa, oli mies puhunut hänelle.

Harpyija kurtisti kulmiaan ja antoi silmiensä liikkua vuoroin valkeatukkaiseen kakaraan, vuoroin kauempana seisovaan mieheen, pitäen varautuneisuutensa yllä, mikäli jompi kumpi keksisi tehdä äkkinäisiä liikkeitä.

[RavenGuardian]

Mori

Mori ei aikonut osallistua tähän taisteluun jota käytiin. Hän mieluummin pysyi sivussa ja katseli sitä viihteenä samalla kuin mietti mitkä mahdollisuudet hänellä oli löytää se yksi velho tuon väenpaljouden keskeltä. Hän ei tarkalleen edes tiennyt josko velho enää oli siellä. Tämä saattoi olla jo siirtynyt vaikka johonkin taloon ja mahdollisesti jopa haihtunut kirjaimellisesti savuna ilmaa. Nyt korpin täytyi mietti uutta taktiikkaa, mutta omasta mielestään hän oli ansainnut pienen tauon katsella miten tuossa taistelussa kävi jossa pieni kokoinen albiino haltia oli haastanut sen suuren tumman harpyijan. Hän ei osallistuisi, mutta jos joku koettaisi vetää hänet kuitenkin mukaan niin... no tuossa lähellä oli hautausmaa, josta Mori saisi kätevästi itselleen taistelijan. Itse hän ei taistella viitsinyt vaikka kyllä osasikin.

Korppi ei erityisemmin ollut kummankaan puolella tässä taistelussa. Ihan sama kumpi voitti ja kumpi hävisi. Hän arvioi vain heidän tekemiään virheitä ja onnistumisia. Suurena lentävänä etu näytti olevan harpyijan puolella ja siksi hän hieman ihmetteli miksei tuo albiino vain paennut koska oli pieni ja nopea, mutta ei omannut juuri voimaa tai mahdollisuuksia voittaa isoa siivekästä. Siitä syystä kun korppina nekromaagi oli pieni eikä voimakas, hän ei taistellut omia taisteluitaan vaan hyödynsi noita tyhjiä kuoria joita elävät jättivät jälkeensä. Ruumiit olivat siitä hyviä, että ne tottelivat kysymättä, eivät pelänneet mitään ja olivat todella hankalaa tappaa. Ja yksi lisä etu myös niin etevälle nekromaagille kuin Mori oli että hän pystyi pukeutumaan kuolleisiin jolloin oikean kehonsa menettänyt korppi sai jälleen itselleen kädet toimia. Hän oli tosin pystynyt taistelemaan niinkin, mutta miksi vaivautua? Hänhän voisi vahingoittua tai kuolla itse.


Kynsi

Nopeat refleksit olivat pelastaneet nuorukaisen murskaantumatta seinään, mutta hieman vahinkoa se oli kuitenkin tehnyt ja olihan Kynsi menettänyt jalansijansa. Hän kuitenkin pääsi nopeasti pystyyn, mutta hänellä alkoi olla suunnitelmat lopussa. Hän ei hyppäämälläkään tavoittaisi siivekästä jos se lensi ilmassa ja niin se pystyi väistämään hänen iskunsa. Joten mitä hän siis tekisi? Hän pohti yhä sitä voisiko kiivetä. Olisiko hänellä aikaa päästä harpyijaa ylemmäs ja loikata tämän niskaan ennen kuin tämä ehtisi lentää taas ylemmäs? Vai jos hän saisi harhautuksen. Granista tuskin olisi hyötyä. Tämä lojui yhä rähmällään maassa, mutta entä tuo mieshaltia joka oli ilmestynyt seuraamaan heidän taisteluaan? Tuskinpa mies häntä auttaisi koska ei ollut tähänkään mennessä tehnyt muuta kuin katsonut käsivarret rinnalle ristittyinä heitä. Se oikeastaan oli aika ärsyttävää.

Kynsi äkkiä huomasikin harpyijan katseen käyvän siinä haltiamiehessä. Sen enempää aikaa hän ei itselleen varmasti saisikaan. sen oli yksinkertaisesti riitettävä. Seuraavan kerran kun harpyijan katse siirtyi hänestä tuohon mystiseen mieheen, Kynsi ampaisi saman tien lähimmän talon luokse. Ehkä hänen äkkinäinen katoaminen tarjoaisi lisää aikaa. Nuori varas oli varsin nopea kiipeämään. Hänen sormensa ja jalkansa löysivät kuin itsestään kaikki kolot ja kohoumat, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi eikä hän voinut katsoa tumman siivekkään suuntaan sen aikaa kun kiipesi. Hän kuitenkin pääsi katolle hetkessä.

[Ghaldun]

Srelárva Nubes Ocaer

Kujan päässä seisoskeleva mies näytti katselevan heitä välinpitämättömänä, lähes kyllästyneenä. Ja sekös Nubesia ärsyttii. Tylsistynyt katse saikin harpyijan sulat pörhistymään kiukkuisena. Jestas, montako ruumista hän tällä menolla jättäisi jälkeensä? Miksi kaikki halusivat tunkea nokkansa hänen asioihinsa juuri nyt?
Miehen motivaatio napata roisto hallussaanpitämän saaliin vuoksi oli lähes olematon, ja hän kykenisi kyllä löytämään etsimänsä haltian ilmankin, sillä eihän hän edes tiennyt, mitä paperinpala tarkalleen piti sisällään. Mutta ylpeys esti häntä jättämsätä leikkiä kesken, puhumattakaan siitä, että kaikesta ärsyyntyneisyydestään huolimatta harpyija nautti saaliinsa jahtaamisesta.

Katse siirtyi jälleen haltiamieheen, ja samassa näkyi sivusilmässään vain valkea vilahdus, kuin kakara ampaisi matkaan. Varas ennätti kipuamaan hyvän matkaa ylös seinää, ennen kuin Nubes sai raskaat siipensä kunnolla liikkeeseen. Harmaankirjava harpyija lehahti ylöspäin, luoden vielä viimeisen pahan katseen tulokkaalle peremmällä kujalla, ennen kuin suhahti katonharjan ylitse. Mies tunnusteli elementtiään, mutta sähkö ei vastannut hänelle vielä, vain onneton räsähdys käväisi hänen siipisulissaan. Myös tùrma oli ollut varsin hiljainen. Harpyija tunsi siskonsa lähestyvän yhä, mutta nyt ajatus jahtinsa jakamisesta sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Avrâth saisi tehdä mitä halusi, mutta tämä saalis oli yksin hänen.

[RavenGuardian]

Mori

Korppi sai aina pahan katseen sekä albiinolta että etenkin tuolta harpyijalta, mutta hän siitä tuskin välitti. Hän oli saanut elämänsä aikana enemmänkin murhaavia katseita ja yhä hän oli elossa. Hän yksikertaisesti luotti omiin kykyihinsä. Hän ehkä oli suuruudenhulluuden kourissa, mutta loppujen lopuksi hän tiesi mihin pystyi ja mihin ei. Niin kuin hän tiesi ettei ollut taistelija tyyppiä vaan jätti taistelemisen kutsumilleen ruumiille. Itse hän aikoi pysyä elossa ja toteuttaa suuremman haaveensa vaikka aika ajoin hän ei ollut edes varma mistä se oli lähtöisin. Oikeastaan asian oli pannut liikkeelle se kun hänen rakastettunsa oli kuollut. Hän oli epätoivoisesti koettanut palauttaa tämän takaisin eloon, mutta sellaista valtaa hänellä ei ollut. Korppi oli saanut vain tyhjän kuoren joka oli kyllä liikkunut, mutta mitään mikä oli tehnyt siitä Ninyan, ei ollut siellä. Se oli antanut hänelle sysäyksen kohti aina vain suurempaa voimaa kohtaan.

Nyt tilanteeseen sopi, että Mori vain katselisi mitä tapahtui. Siitä ei välttämättä ollut hänelle mitään hyötyä sillä tuskinpa kumpikaan noista taisteluparin osapuolista pysähtyisi kertomaan hänelle missä hänen haluamansa velho oli, kuitenkin hän katseli. Hän kyllä tiesi, että jos harpyija voittaisi tämä varmaan seuraavaksi kävisi Morin itsensä kimppuun, mutta vielä ei ollut aihetta paeta. Vaalean harmaat silmät, jotka tällä haltian ruumiilla oli, siirtyivät katsomaan kuin hyvin nopeasti albiino nuorukainen pinkaisi juoksuun ja ehti kiivetä uskomattoman nopeasti seinää pitkin ylös, mutta ei silti tarpeeksi nopeasti jos tämä ajatteli harpyijan selkään katolta hypätä.


Kynsi

Kynsi oli nopea. Hän oli tottunut kiipeilemään ja ollut erittäin ylpeä niistä taidoistaan koska oli jopa parempi kuin se nainen joka hänet oli kiipeilyn saloihin opastanut. Sen opetuksen jälkeen, nuorukainen oli jatkanut harjoittelua ahkerasti. Opetellut muistamaan pienimmänkin reitin... mutta se oli Wariandissa. Täällä hänen kiipelikenttänsä oli hänelle uusi. Hän olisi ehtinyt katolle asti jos he olisivat olleet Wariadissa, mutta täällä hän ehti puoleen väliin seinään, mutta riittäisikö se? Harpyija suhahti hänen ohitseen katonharjan yli ja sitten Kynsi saavutti huipun. Täältä oli enää turha hypätä kun vastustaja oli jo ilmassa. He olivat siis samassa pisteessä kuin maassa ollessaankin. Yksi vaihtoehto olisi tietysti taas koettaa paeta, mutta Kynttä yhä tympi ajatus karkuun juoksemisesta.

Hän vetäisi veitsensä, jonka oli ennen kiipeämistä tunkenut vyölleen, takaisin käteensä ja seisoi katolla miettimässä mitä tekisi. Ilmeisesti suuri lentävä ei voinut käyttää sähköään vielä uudelleen, mutta se oli pieni lohtu. Tällä oli yhä terävät kynnet ja koko puolellaan. Nuori albiino kirosi sitä, ettei ollut valinnut aseekseen jousipyssyä. Tosin siksi miksi hän ei sitä ollut valinnut oli se, ettei siitä yleisesti ottaen ollut hyötyä hiiviskelevälle varkaalle. Kynsi ei todellakaan voinut tällä hetkellä tehdä muuta kuin odottaa, että harpyija tulisi lähemmäs.

[Ghaldun]

Srelárva Nubes Ocaer

Turkoosit ja punaiset silmät tuijottivat jälleen toisiaan; katsekontakti yhä hyisen intensiivinen, oli kaksikon sijainti sitten alhaalla maankamaralla tai ylhäällä katonharjalla. Molempien silmissä paloi sama ylpeys. Ylpeys, joka ei välttämättä ollut syy, miksi he olivat tähän tilanteeseen ajautuneet, mutta se oli syy, mikä piti heidät kyseisessä tilanteessa. Sisukkuus, jääräpäisyys, miksi sitä kukin halusi nimittää. Peto ei tiennyt oliko hänen saaliinsa tyhmä vai rohkea uhmatessaan häntä. Kenties molempia.

Kaarevan aseen terä välkähti auringonpaisteessa. Pieni veitsi ei harpyijaa kiinnostanut, vaikka jalkansa vihlonta muistuttikin terän maistaneen hänen vertaan aiemmin. Nubesilla ei ollut asetta, mutta ruumiinsa oli puolittain petolinnun; samoin kuin veri tahri tytön asetta, tahri sama puna harpyijan kynsiä. Veri ei kuulunut kuitenkaan sille henkilölle, jolle mies toivoi sen kuuluvan.

Tuulenpuuska pörhisti harmaansävyistä sulkapeitettä Nubesin punnitessa riistaansa. Tyttö seisoi hänen edessään päättäväisenä. Odottaen. Niin uhkarohkea kakara ei ilmeisesti ollut, että olisi hyökännyt hänen kimppuunsa ilman sopivaa hetkeä. Hetkeä, jota harpyija ei aikoisi albiinolle antaa.
Terävät siiveniskut halkoivat ilmaa, ja Nubes lehahti lähemmäs varasta kyntensä ojossa. Hän otti korkeutta, jonkin verran valkeahiuksisen pään yläpuolelle. Jos kakara haluaisi osua häneen, saisi hän hypätä. Harpyija käyttäisi hyödykseen kykyään lentää; siivekäs olento ei olisi vaarassa tipahtaa. Toisin kuin haltia, jota Nubes tähtäsi, aikomuksenaan rysäyttää hänet alas katolta.

[RavenGuardian]

Kynsi

Tilanne ei edennyt miksikään sillä Kynsi ei ollut ollut tarpeeksi nopea kiipeämään katolle. Albiino kirosi sitä, että olisi tarvinnut edes hitusen lisää aikaa. Muutama sekunti lisää ja hänen yrityksensä olisi voinutkin onnistua. Nyt hän oli onnistunut siirtämään tilanteen vain katto tasalle, jossa hänen oma asemansa oli hieman altavastaajana sillä hän voisi pudota katuun. Onneksi kuitenkin Kynsi oli hyvin tottunut liikkumaan katoilla ja oli hyvin ketterä. Hän ei helposti putoaisi, mutta harvemmin hän joutui taistelemaan katoilla. Varsinkaan suurta lentävää olentoa vastaan joka koska tahansa saattaisi saada kykynsä antaa sähköiskuja takaisin. Se ei todellakaan ollut hyvä yhdistelmä katon kanssa. Nuori varas voisi yhä koettaa paeta, mutta edelleen ylpeys ja turhautuneisuus piti hänet seisomassa kohtaamassa tämän uhan jota paljon pienempi hän oli. Hän kuitenkin oli erittäin huimapäinen.

Veitsestä ei ollut hyötyä jos vihollinen pysytteli pois sen ulottuvilta. Toistaiseksi nuorukaisella oli ollut onnea. Hän oli kolhiintunut vain hieman ja näin ollen hän pystyi vielä taistelemaan. Yhden iskun hän oli jopa onnistunut jakamaan, mutta sen hän olisi toivonut olevan syvempi viilto. Oli se kuitenkin jo jotain, mutta kuinka kauan sellainen tuuri saattoi jatkua. Hänen olisi saatava parempi isku tuohon harpyijaan. Hänen piti saada se ajettua pois tai tapettua. Itse hän ei aikonut vielä henkeään heittää.

Kissankynsi otti tukevamman asennon katolla ja keskittyi lähellä, mutta hänen ulottumattomissaan lentävään tummaan harpyijaan. Jos tämä ei lähestynyt häntä tai menisi pois, he olisivat pattitilanteessa. Nuori albiino ei aikonut hypätä. Ei ellei olisi varma siitä, että osuisi lintuun. Hän ei ottaisi kaistapäisiä riskejä, että putoaisi katolta vaikka välillä hän varsinaiselta rämäpäältä vaikuttikin. Nuorempana hänellä olikin aina ollut polvet ja kämmenet auki rämäpäisyyttään. Hän oli nykyäänkin vielä sellainen, mutta nyt hän pystyi arviomaan tilanteet ettei aina leikittelisi kuolemalla. Hän ei aikonut muuttua läntiksi katuun.
Harpyija lensi aivan hänen läheltään hiuksia hipoen saaden hänet kyyristymään, mutta hänen iskunsa meni ohi siitä. "Kauanko ajattelit jatkaa tätä? En kuule aio olla helppo saalis sinulle!" Kynsi huusi sille ärsyyntyneenä. Hän ei vilkaissut siihen outoon mieheen joka seisoi yhä kadulla heitä katsellen.

[Ghaldun]

Srelárva Nubes Ocaer

Kynnet lähentelivät ohimennen valkeita hiussuortuvia. Suurempaa kontaktia ne eivät saaneet rääpäleen kyykistyessä juuri ja juuri pedon jalkojen ulottumattomiin. Mies jäykisti varpaitaan kokeilevasti, kuvitellen, kuinka kakaran kallo rusahtaisi mukavasti kynsien puristuksen alla. Raatelukynnet tömähtivät raskaasti räystääseen kadun toisella puolella, mistä harpyija ponnistikin itsensä takaisin tulosuuntaansa. Harpyija otti jälleen vähän korkeutta, ollen jälleen rasittavalla etäisyydellä haltian päälaesta; hitusen liian korkealla, jotta häneen ylettäisi kunnolla, mutta tarpeeksi lähellä, että siihen oli edes pieni mahdollisuus.

Nubes päästi raakkuvan naurun rosvon kiukulle.
”Olet varmaan nähnyt, kuinka kissa leikittelee hiirellä? Hah, kenties olet tehnyt niin itsekin, ilves”, harmaankirjava harpyija pilkkasi. Suuret siivet iskivät ilmaa, sulkien kärjet ohitse mennessään lähes roiston päälakea hipoen. Mies kaarteli ilmassa katonharjojen yllä, kuin petolintu aukealla.
”Kissat eivät kuitenkaan aina tapa leikkikaluaan”, harpyija korotti hieman käheä ääntään, jotta nulikka kuulisi hänet varmasti. ”Sinulla sitä mahdollisuutta sen sijaan ei ole.”