|
Post by Deleted on Jan 15, 2015 21:20:31 GMT 3
Lukki nyökkäsi kommentille kalasta. Eittämättä sitä voi syödä. Hyvää se ei olisi. Siksi Lukki itse söi lähinnä kasvikunnan ravintoa. Se säilyi lihaa paremmin. Warra tarvitsi lihaa, mutta se metsästi melko hyvin oman ruokansa ja kylistä ja kaupungeista sai kyllä tarpeeksi ruokaa aina seuraavaan moiseen asti.
Lukki hymyili taas kun Kynsi kertoi pitävänsä synkistä tarinoista. Niin nuoret yleensä pitivät. Oli kuitenkin eri asia elää yhtä loppumattoman pitkää synkkää tarinaa kuin kuunnella moisia aina silloin tällöin. Tokihan voi olla, että Kynsi sai nautintoa nähdessään muiden kurjuutta, mutta Lukki epäili sitä. Hän oli yleensä hyvä tekemään arvioita ihmisistä ja taikaolennoista. Hän oli hyvä näkemään, mitä tuli sanoa ja koska, jotta solmisi hyödyllisen kontaktin. Kynsi ei juuri tällä hetkellä ollut aivan mahdottoman hyödyllinen kontakti, mutta tästä voisi olla arvaamatonta hyötyä myöhemmin. Suurempi syy pyytää albiino leiriin oli kuitenkin ilmiselvä; nuori varas oli ensimmäinen albiino ihmisen kaltainen olento, johon Lukki oli koskaan törmännyt. Maagisissa albiinoita näki enemmän.
"Synkät tarinat ovat miellyttävää kuunneltavaa leirinuotiolla", salamurhaaja huomautti ja siirsi kalapannun kauemmaksi tulesta. Ruoka oli kypsää syötäväksi ja jos albiino varas aikoi "nauttia" sitä, siihen olisi nyt tilaisuus.
"Tosin, kun näkee yhtä ja samaa unissaan joka yö, oppii arvostamaan niitä kepeämpiäkin", Lukki jatkoi ja teki kehottavan eleen kädellään: "Syö, mikäli tahdot. Minun ei tarvitse. Niillä, jotka uskaltautuvat syömään kanssani, tuntuu olevan varsin usein valtavia ongelmia pitää ruoka vatsassaan. Olen päätellyt, etten ole miellyttävää katseltavaa ruokaillessani."
Koska aurinko oli poissa eivätkä sen säteet enää voineet vahingoittaa, Lukki riisui pitkät hansikkaansa ja laski hupun lopullisesti kasvoiltaan. Kuten Kynnelläkin, myös miehellä oli kaukaa katsottuna valkoiset, läheltä miltei läpikuultavat hiukset. Ne laskeutuivat avonaisina, lievästi laineillen hartioille. Irtohupun riisuminen paljasti alta taitavasti valmistetun, taipuisan nahkapanssarin, jota oli vahvistettu teräksellä. Sen toisessa olkapäässä oli kirjailtuna valkoinen, pitkäjalkainen hämähäkki.
Hän ei yleensä pitänyt haarniskaa yllään liikkuessaan luonnossa, mutta keskikesän tapaaminen kalmistolla oli saanut miehen suhtautumaan kaikkeen lievästi sanottuna epäillen siitä lähtien.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 16, 2015 3:01:13 GMT 3
Pieni vino hymy ilmestyi taas nuoren albiinon kasvoille. Se oli jollain tapaa hieman pirullinenkin hymy, mutta Kynsi kyllä antoi sille pian selityksen. "Synkät ja etenkin pelottavat tarinat sopivat mainiosti orpokodin pimeään huoneeseen juuri ennen nukkumaan menoa." Hän kertoi hyväntuulisesti ja jopa virnisti sitten. "Minusta oli hauskaa saada ne kakarat pelkäämään mörköä sänkynsä alla." Kyllä hän oli nauttinut siitä suunnattomasti. Orpokodin tädit olivat jo sammuttaneet kynttilät ja huone oli täysin pimeä. Lasten olisi pitänyt jo mennä nukkumaan, mutta tyttö nimeltä Agaru oli kertonut heille vielä yön viimeisen tarinan ja nukkunut itse sen jälkeen hyvillään tietäen, että muut kyyhöttivät peittojensa alla vapisten pitkälle yöhön. Pieni kosto heille heidän teoistaan. Ainoa harmi oli se jos joku huusi jonkun niistä naisista paikalle. Saihan nuori Agaru syytteet siitä että pelotteli toisia.
Se pikku tyttö oli kuitenkin nyt poissa. Nyt oli olemassa vain varas nimeltä Kissankynsi. Orpokoti ei varmasti hänen äkillistä katoamistaan ollut surrut eikä Kynsi sen paikan jättämistä. Täällä hän sai olla vapaampi. Olihan varakaidenkin killassa tiettyjä sääntöjä, mutta siitä huolimatta vapaampi. Loppujen lopuksi Kynsi vastasi itse omasta hengestään ja mitä sillä teki.
Kynsi hieman kohotti toista kulmaansa kun Lukki puhui unien näkemisestä synkistä asioista toistona. No joskus Kynsikin näki niitä. Eivätköhän kaikki tällä ajalla elävät. Mies ei varmaan haluaisi kertoi siitä millaisia hänen unensa olivat. Toinen albiino olikin jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen: Ruokaan. Se oli valmista syötäväksi, mutta ei siitä huolimatta houkutellut Kynttä. Hänen rukahaluns aoli muutenkin mitä oli. Harmi, ettei Lukilla ollut mitään makeaa mukanaan. Kynsi yhä rakasti makeita asioita.
Nuorukainen tökkösi hieman tarjottua ruokaa epäröiden, mutta irroitti sitten metallikynnet ja otti ruokaa käteensä. Ehkä sitä ei kannattanut haistella. Kynsi vilkaisi Lukkia. "Älä huoli. Minua ei moni asia hetkauta. Ja jos minä en saa pidettyä tätä sisälläni se on sitten tämän haisevan otuksen syytä... tai vampirismin. Minulla on ollut aiemminkin ongelmia syödä edes parempaakaan ruokaa sen vuoksi." Hän tokaisi sitten kuoriessaan nahkaa pois ottamastaan kalasta. Hän poimi hieman sisustaa sormillaan suuhunsa ja pohti vakavissaan, että olisi ollut vain parempi mennä syömään jonnekin muualle parempaa ruokaa jos kerran oli pakko syödä. Hän toivoi hartaasti, ettei oksentaisi.
Hetkeksi hän pysähtyi vilkaisemaan miehen asustella ja muuten ulkomuotoa tämän riisuessa irtohuppunsa. Tarjosi hänelle hieman aikaa miettiä mitä hänen vatsansa tykkäisi siitä kalasta. "Odotatko, että joku käy kimppuun?" Hän kysyi sitten nähtyään teräksellä valvistetun nahkapassarin. Kynsi itse liikkui aina kevyesti pukeutuneena. Hän ei omistanut minkäänlaista panssaria eikä uskonut että pitäisi muutenkaan sen painosta. Hänen ainoa suojansa oli juurikin tuo rannesuoja metallikynsineen, joka tällä hetkellä lojui hänen edessään maassa.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 18, 2015 0:56:01 GMT 3
"En", Lukki vastasi ja asettu hupun laskostettuna reppunsa päälle. "Mutten toisaalta odota, etteikö joku hyökkäisi. Olen valmis siihen, mikäli niin käy", salamurhaaja sanoi ja heilautti esittelevään sävyyn toista kättään. "Se on kevyt eikä häiritse liikkumista. Teetätin sen silloin, kun minulla ensi kerran oli moiseen varaa. Minunkaltaisteni ei suo liikuskelevan ilman suojaa. Lisäksi siitä on apua niissä töissä, mitä minä teen. Vaikka teettäminen vei kaiken, mitä silloin omistin, Warraa lukuunottamatta, hyvä haarniska on painonsa arvoinen jos ei kullassa niin säästyneissä elinvuosissa aiemmin. Tarvitsen omiani siihen asti, että pääsen päämäärääni."
Ilmekään ei värähtänyt, vaikka mies antoi selvästi ymmärtää, ettei olisi mitään enää päämäärän jälkeen. Kenties mies oli juuri siksi päässyt niin lähelle päämääräänsä, ettei tällä oikeastaan ollut, mitä pelätä. Jos hän kuolisi, päämäärä jäisi toteuttamatta. Jos hän ei kuolisi ennen päämääräänsä, hän kuolisi sitten sen jälkeen. Joka tapauksessa elämä ja keho, jossa se elämä vietettiin, oli hänelle vain väline.
"Sinä et käytä mitään muuta, kuin tuota?" mies uteli sitten ja viittasi metalliseen rannesuojaan. Hän jätti kommentoimatta puheet vampirismista. Kynsi ei selvästikään pitänyt aihetta miellyttävänä eikä sillä ollut vanhemmalle albiinolle ainakaan tällä hetkellä mitään merkitystä. Kynnestä ei olisi vaaraa hänelle ja niin kauan, kuin tämä ei kokeilisi mielenhallintaa Warraan, he voisivat edelleen pysyä väleissä. Mikä oli hyvä, sillä Lukki oli varsin mielissään juttuseurasta. Nyt jo muustakin syystä kuin uteliaisuudesta.
Kynsi muistutti häntä jollain tavalla hänestä itsestään nuorempana, sillä erotuksella, että kynsi eli. Huolimatta tilastaan nuorukainen eli ja hengitti. Oli avoin kaikelle. Maailma odotti tätä ja kävi miten tahansa, Kynsi oli valinut kohdata sen. Poika, joka Lukki oli joskus ollut, kuoli kauan sitten. Siitä lähtien hän oli ollut vain tehtävänsä. Elinvoiman näkeminen oli kiehtovaa.
Millaista oli tehdä päätöksensä tunteidensa perusteella? Ei siksi, että olisi taas askelen lähempänä tavoitettaan, vaan koska halusi jotain?
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 18, 2015 20:47:35 GMT 3
Kynsi nuokki taas hieman suolaista kalaa suuhunsa, mutta ei uskaltanut ottaa kuin muutaman nokareen kerrallaan ja kohta hän joutui toteamaan muutenkin ettei pystyisi syömään sitä. Hän siirsi sen syrjään hieman alistunut ilme kasvoillaan. Oikeastaan hän ei ollut täysin varma oliko se vaprismin syytä, mutta ainakin ongelma oli kehittynyt sen tultua mukaan kuvioihin. Ja oli vapirismilla sentään pieni osa siinä. Sen takia hänellä ei juuri ollut ruokahalua ja koska oli huomannut sen hänellä oli alkanut olla myös ongelmia syödä. Enemmänkin kyse oli kuitenkin mielestä. Olisihan hän silti ollut nälkäinen. No, mutta tuota kalaa hän ei millään yrittämälläkään saisi alas.
Kynsi kuunteli mitä Lukki kertoi panssaristaan ja huomasi kyllä mihin tämä tarina johti. "Aitko sinä vain heittää henkesi sen jälkeen kun olet saavuttanut päämääräsi?" Kynsi ei silti voinut olla kysymättä. Hän istui risti-istunassa leuka tuettuna tosita kättään vasten. "Mitä jos joku ehtii ensin? Et varmasti ole ainoa joka haluaa valtiaan pään." Kynnelläkin oli päämäärä jonka jälkeen hän ei tiennyt mitä tapahtuisi. Se ei kuitenkaan hänen elämäänsä päättäisi. Hän keksisi kyllä uuden tarkoituksen elämälleen.
Punaiset silmän vilkaisivat metallista rannesuojaa joka lojui hänen edessään. "Hyvä varas ei tarvitse ylimääräistä panssaria. Mutta tokihan tässä maailmassa saattaa ollakin niin, että joka ikinen elävä tarvitsisi panssarin suojakseen kaiken aikaa. Jokuhan saattaa vaikka ilman syytäkin tulla iskemään kuoliaaksi uhrn omaan sänkyynsä. Ei sitä koskaan tiedä." Nuori albiino sanoi. "Tuollainen panssari kuin sinulla maksaa liikaa ja huonompi on vain tiellä kun yrittää luikkia pakoon."
Nuorukainen suoristi selkänsä sitten ja venytteli hieman haukotellen. Alkoi olla jo varsin myöhän ja Kynsi oli oli ollut hereillä varsin aikaisesta aamusta lähtien. Hyödyttömästi koska ei ollut saanut mitään järkevää aikaan ja yleensä hän muutenkin piti pitkään nukkumisesta, mutta nukkumapaikka oli ollut epämukava.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 18, 2015 21:15:37 GMT 3
Lukki kohautti harteitaan kuin olisi puhuttu säästä, ylihinnoitellusta viljasta tai jostain muusta täysin toisarvoisesta asiasta.
"Se, joka joskus oli minä, kuoli kauan sitten. Minä en ole muuta kuin päämääräni, ja jonain päivänä lunastan merkitykseni tekemällä sen, johon muut eivät kykene", salamurhaaja totesi ja nautahti: "Minä tiedän, että moni haluaisi valtiaan pään. Mutta ovatko he onnistuneet aikeissaan? Niin kauan kuin valtias on elossa, minulla on syy olla olemassa."
Lukki ei ollut koskaan ajatellut, että joku muu voisi tappaa valtiaan hänen puolestaan. Ajatus oli täysin absurdi. Hän oli olemassa vain yhtä tarkoitusta varten. Jos joku veisi sen tarkoituksen tappamalla valtiaan ennen häntä, koko hänen olemassaolonsa muuttuisi merkityksettömäksi. Tällä hetkellä valtias kuitenkin eli ja niin kauan kuin tämä eli, Lukki ottaisi askelen kerrallaan tätä kohti.
Kenties hän vain päättäisi elämänsä, jos valtias kuolisi. Tämä maailma ei pitänyt sisällään mitään sellaista, joka pidättelisi Lukkia täällä yhtään pakollista kauempaa. Hän oli korvattavissa jokaiselle, jonka tunsi. Kuolema olisi näille vain hetkellinen suru ennen kuin hänen muistonsa pyyhkäistäisiin syrjään. Kenties joskus kaivettaisiin esille takan ääressä ja muisteltaisi hetki lämmöllä. Ei ollut olemassa suuria, ikuisia rakkauksia, sielujen sympatioita tai kohtaloita, jotka jaettiin niin, että toisen mukana kuoli jotain ainutlaatuista. Toki Lukki olisi toivonut, että olisi, mutta kun ei ollut. Maailma oli ruma eikä mies tuntenut kuuluvansa siihen. Painajaiset päättyisivät kun hän vetäisi viimeisen henkäyksensä. Tulkoon se valtiaan veri hänen tikarinsa kahvalla.
Warra oli lähimpänä aidointa kaunista ja uskollista, mitä hän tiesi, ja Warralle hän oli jo löytänyt sen jonkun, joka pitäisi koirasta huolta. Enää ei tarvinnut murehtia edes sitä.
"Nuku toki, mikäli haluat", salamurhaaja kehotti sitten huomatessaan nuoren seuralaisensa uupumuksen. "Minä pidän vahtia."
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 19, 2015 1:00:53 GMT 3
Kynsi räpäytti silmiään ja nyppi muutaman heinän maasta. "Se kuulostaa itseasiassa aika surulliselta. Etkö voisi ajatella itsellesi vaikka jotain uutta tarkoitusta...? Etkö haluaisi nähdä miten maailmalle käy sen jälkeen. Saattaahan olla, että uusi kusipää nousee vanhan tilalle ja sinun taitojasi taas tarvittaisiin." Nuorukainen nakkasi tukon irottamiaan ruohon korsia tuleen. Tuli ei ilmeisesti ollut halunnut niitä sillä se sihahti protestoivasti. Kynsi olisi oikeastaan halunnut nakata sen kalan jäänteetkin tuleen, mutta ei ollut varma mitä Lukki siitä sitten ajattelisi. Eihän kyllä yleensä välittänyt sellaisesta eikä hän voinut sitä syödäkään, mutta silti. Ehkä tuo koira vain söisi sen pois. Kynsi jätti sen paikalleen maahan.
Lukki kehotti häntä sitten nukkumaan ja hän olikin väsynyt. Olisiko typerää luottaa mieheen jota ei oikeastaan tuntenut? Eipä Kynnellä juuri ollut mitään menettävääkään ja sitä paitsi mies oli jakanut ruokansa ja osan tarinoistaan hänen kanssaan. Nuoresta varkaast ei vain tuntunut, että tämä mies joka eli päämäärälleen päättäisi ryöstää, tappaa tai raiskata hänet. Joten mikä, ettei?
"Hyvä on. Edellinen paikka olikin turhan epämukava siihen... mutta herätä minut vaikka sitten jos sinäkin haluat nukkua... tai enpä tiedä onko tuolla oikeastaan mitään suurempaa uhkaa joka löytäisi meidät täältä..." Kynsi kohautti olkiaan. Hän laskeutui sitten vain kyljelleen ja käpertyi siihen nuotion viereen kuin kissanpentu. Kovin kaukaa ei unta tarvinnut odottaakaan kun se jo valtasi hänet vieden hänet näkemään ehkä sitä parempaa paikkaa toivon mukaan ilman niitä kasvottomia varjoja jotka usein tunkeutuivat häneen uniinsa.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 24, 2015 19:00:50 GMT 3
((Kun olo on parempi, kirjoittaminenkin sujuu. Suuri anteeksipyyntö viivytyksestä. Näitä voi tulla aina välillä, jos töissä tulee altistuksia, mutta yritän kuitenkin pitää tauot aina mahdollisimman lyhyinä))
Lukki hymähti nauruntapaisen. Hän ei osannut nähdä kuolemaansa surullisena. Hänen elämänsä, se sitä surullista oli. Hän oli vaeltanut vuosikausia vain kostonsa ruokkimana, ilman mitään muuta syytä olla ja elää. Öisin hän näki perheensä ja kylänsä tuhon yhä uudelleen. Ennen keskikesää hänellä ei ollut ollut mitään muuta syytä millekään tekemiselleen kuin jossain kaukana horisontissa häämöttävä tavoitteensa. Sen saavuttaminen tarjoaisi hänelle levon. Kuolema oli lopullisuudessaan ollut sitä, mitä Lukki kaipasi. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut päättää päiviään itse. Eloonjääminen oli tarjonnut hänelle mahdollisuuden muuttaa tulevaisuutta. Sen hän tekisi.
"Voit nukkua rauhassa", Lukki vastasi nuorukaisen tarjoukseen. Albiino salamurhaaja nojasi puunrunkoon ja kaivoi repustaan esille käärön. Se oli täynnä omituisia merkkejä ja tekstiä, jonka lukeminen otti aikaa jopa häneltä. "Minä en välitä nukkumisesta juuri nyt."
Juuri nyt ei kuitenkaan kattanut koko yötä, ja aamuyön tunteina Lukki nukahti vasten puuta. Istualteen. Hän ei ollut nukkunut maaten sitten... no, lähestulkoon koskaan kylänsä tuhon jälkeen. Istuminen oli käytännöllisempi tapa nukkua, jos odotti tulevansa ryöstetyksi tai kiinniotetuksi. Epäilys ja kyky olla luottamatta edes niihin, joihin kenties voisi luottaa, olivat pitäneet Lukin elossa. Ne pitäisivät hänet elossa vastakin.
Aamuauringon ensimmäisten säteiden koskettaessa leiriä albiino avasi jälleen punertavat silmänsä, kuin olisi alun perinkin sulkenut ne vain hetkeksi. Totutusta tavasta Lukki varmisti leirin näyttävän samalta, kuin aiemmin. Warran hän huomasi lähteneen. Ilmeisesti tuulenkoira oli ruohikkoarolla ajamassa takaa linkuja ja rusakoita ja työntämässä kirsuaan peltomyyrien koloihin. Se oli kaikessa viisaudessaan yksinkertainen eläin ja nautti elämän pienistä asioista osaamatta koskaan kaivata enempää kuin mitä sillä jo oli.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 24, 2015 22:01:28 GMT 3
((Ei se mitään. Olen joskus joutunut odottamaan parikin kuukautta vastausta, joten kyllä sitä muutaman päivän tai viikon kestää. Pidä vaan taukoja jos siltä tuntuu ^_^))
Jokin varjo yhä väijyi häntä. Se ei tullut esiin, mutta siellä se kuitenkin oli. Kynsi saattoi aistia sen kokoajan uniensa läpi. Hän olisi tahtonut huutaa sille, vaatia sitä näyttäytymään, mutta ei saanut ääntä siihen joten hänen oli vain noudatettava unensa sääntöjä ja antaa sen olla. Varjo pysyi. Tuskinpa se olisikaan huutamalla esille tullutkaan. Eikä siitä ollut oikeastaan pahemmin uhkaakaan koska se ei tehnyt muuta kuin oli olemassa. Silti nuori albiino oli lähes tyytyväinen herätessään unestaan siihen, että auringon ensi säteet häntä koskettivat ja linnut aloittelivat hieman lauluaan.
Kynsi nousi istumaan muutaman ruohon korsi painautuneena poskeensa. Hän venytteli hieman lihaskiaan ja pyykäisi ne sitten pois ennen kuin suuntasi katseensa sen albiino miehen suuntaan joka tämän leirin omisti. Hätkähtäen hän tajusi, ettei se pitkäjalkainen otus ollut miehen seurassa ja hän nopeasti etsi sitä katseellaan, mutta ei löytänyt. Selvä se ei ollut siellä. Punaiset silmät palasivat takaisin mieheen joka oli antanut hänen nukkua ihan rauhassa aamuun asti. Hän pohti kuitenkin oliko mies itse nukkunut ollenkaan. Hän jätti sen kuitenkin kysymättä.
Sen sijaan nuorukainen nousi seisomaan. "Kuule, ei millään pahalla, mutta aamiaseksi minä toivoisin jotain muuta kuin sitä helkkarin pahaa kalaa." Hän totesi sitten. "Taidan mennä katsomaan mitä torilta saa käsiinsä. vastapaistettu leipä olisi varsin mukava." Niin olisihan se. Hänellä oli nälkä, mutta saiskohan hän sitä edes syötyä taaskaan. Ehkä hän saisi käsiinsä myös jotain makeaa. Sen saaminen alas ei ollut ongelma. "Palaan kohta mikäli vielä olet täällä silloin jaetaan se mitä löydän." Hän huikkasi ja kääntyi kiirehtimään samaa reittiä takaisin torille kuin he olivat yöllä tulleet leiriin.
((Ajattelin hidastella tätä vähän, mutta jos haluat voin kyllä jatkaa postia ihan kiinni jäämiseenkin asti?))
|
|
|
Post by Deleted on Feb 15, 2015 16:21:23 GMT 3
((Puuh, viimeinkin voin käyttää konetta. Uusi näytönohjain loistaa poissaolollaan ja tämä vanha varanäyttis on kammottava, mutta ainakin se toimii... ja hitailu sopii kyllä, no problem. Tykkään tunnelmoinnista itsekin))
Nuori albiino heräsi hetki sen jälkeen, kun Lukki itse oli herännyt. Mies oli jo ehtinyt suojata ihonsa hupulla ja hansikkailla, jottei joutuisi olemaan liikaa kosketuksissa auringon kanssa, kun varas liikehti ja avasi silmänsä. Salamurhaaja tarkkaili tätä vaiti. Jos irvokkaasti arpeutuneet kasvot olisivat voineet ilmentää tuntemuksia, olisi niiltä saattanut havaita tiettyä levollisuutta. Se oli harvinainen olotila muiden läsnäollessa.
"Kaikin mokomin", Lukki hymyili Kynnen pukiessa sanoiksi heidän kummankin ajatukset; aamiaiseksi tosiaan olisi suotavaa saada jotain muuta kuin Kynnen sanoin "helkkarin pahaa kalaa". Lukki oli tottunut huonoihin ruokiin eikä hän muutenkaan syönyt aivan valtavasti, varsinkaan kenenkään seurassa. Oli kuitenkin eri asia paastota olta kuin paastota vielä sitä seuraava aamukin vain siksi, että joku jakoi leirinuotion. Kenties hän maistelisi leipää pienissö annoksissa ja säästäisi näin heidän kummatkin siltä kiusalliselta tilanteelta, kun sylki ja jauhettu leipä kisasivat siitä, kumpi ehti valua ensin kauluksesta sisään.
Voisihan se tosin olla, ettei varas edes palaisi. Että tämä jatkaisi matkaansa eri suuntaan. Lukilla ei ollut mitään sitäkään vastaan. Eipä hän ollut kuvitellutkaan heidän tästä lähin lyöttäytyvän yhteen vain siksi, että toinen sattui jakamaan saman ihon.
Huolimatta siitä, aikoiko varas palata vai ei, Lukki jätti leirinsä hyvin pian Kynnen jälkeen. Kenties kyse oli uteliaisuudesta, kenties epäluulo vain oli verissä, mutta albiino lähti siitä huolimatta kulkemaann nuoren seuralaisensa ajalnjäljissä. Hän olisi voinut lähes vannoa, ettei Kynsi myisi häntä kapinallisine ajatuksineen ensimmäiselle vartijalle, mutta lähes ei ollut riittävästi. Hänen oli varmistettava asia ja kuka tietää; jos Kynsi nyt vaikka sattuisikin ostamaan sitä leipää ja vielä lähtemään paluumatkalle, Lukki voisi varmistaa, ettei tämä tuonut huomaamattaan loisia mukanaan. Killat olivat siitä vastenmielisiä, että ne harvoin jättivät omansa täysin yksin. Jollei kyseessä ollut joku erityisen luotettu (aina tosin sekään ei riittänyt), saattoi sitä raahata oman varjonsa lisäksi mukanaan paria muutakin ihan tietämättään. Ja jos sitä sattui jäämään kiinni petoksesta tai edes siitä, että se käväisi mielessä, löysi itsensä hyvin pian katuojasta hengettömänä.
Maa oli vielä kostea yön jäljiltä ja se kasteli vanhat saappaat alta aikayksikön. Aina silloin tällöin Lukki erotti varkaasta vilauksen, joskin Kynnen puolesta oli todettava, ettei tätä ollut mitenkään helppo seurata ilman, että jäisi itse siitä kiinni. Kun he olivat hieman lähempänä kylää, Lukki antoi Kynnen jatkaa matkaansa yksin ja kiipesi tien vierellä kohoavan virstakiven päälle. Toinen jalka koukussa ja toinen rennosti kiven reunan yli heitettynä mies seurasi, miten yksinäinen piste liikkui kohti järven rannalla uuteen aamuun heräilevää kylää.
Päivästä oli tulossa kaunis.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 17, 2015 5:26:28 GMT 3
Kynsi vetäisi hyvissä ajoin ennen kylään pääsyä huppunsa jälleen ylös kätkeäkseen albiinon kasvonsa. Parempi, ettei liikaa väkeä kiinnostuisi hänen hieman kummallisesta väristään. Se häiritsisi hänen työtään jos he pitäisivät katseensa hänessä. Hänen täytyi sulautua joukkoon. Olla vain yksi kylän nuorukaisista jotka pyörivät ympäriinsä kuka minkin askereen perässä. Niihin kukaan ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota. Kynsi myös kiinnitti nimikkoaseensa takaisin paikoilleen, mutta kiskoi tällä kertaa löysän puseronsa hihan sen päälle. Nyt hän olisi valmis kohtamaan väkijoukon, jota tosin ei vielä olisi kovin paljoa liikkeellä. Silti tarpeeksi kauppiaita ja heidän palveluspoikiaan olisi näinkin aikaisin työn touhussa. Nuori albiino pysytteli kokoajan suhteellisen valppaana ja välillä hänestä hieman tuntui että olisi kaikesta kätkeytymisestään huolimatta tarkkailun kohteena. Ympärillä ei silti ollut vielä ketään koska hän ei ollut aivan saavuttanut kylää. Hän torui itseään ylivilkkaasta mielikuvituksesta ja jatkoi matkaa kosteahkon ruohon kastellessa hänen saappaansa kärjet hänen kävellessään. Ilma olisi suoloisen lemppeä ja aamu lupasi mitä parhaita säätä päiväksi. Nuori varas saavutti kylän laidan ja suuntasi sieltä kulkunsa satama alueen torille. Sieltä suunnalta leijailikin hänen nenäänsä vastapaistetun leivän tuoksu ja monen muunkin ruuan. Kynsi ei halunnut hätäillä vaikka hänen vatsansa ilmoittikin tyhjyydestä. Hän käveli rauhallisesti aikaisten lintujen vilinässä tarkkailen ja etsien sopivaa tilaisuutta. Ei hätiköintiä. Hätiköinti johti kiinni jäämiseen. Varsinkin kun niin vähän väkeä oli liikkeellä. Sitten hän löysi mitä oli odottanutkin. Joukko ihmisiä parveili eräällä leipurin kojulla, pälisten ja tinkien. tarpeeksi väkeä jotta he huomaisivat yhtä pienikokoista huputtua henkilöä. Kynsi ujuttautui joukkoon ja tutkaili valikoimaa ja se sai suorastaan veden hänen kielelleen. Ihana vastapaistetun leivän tuoksu. Seuraavaksi hän varovasti tutkaili myyjän ja ostajien ilmeitä. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa hänelle. Tarpeeksi käsiä osoittelemassa ja nostamassa leipiä kojulta. Yhtä kättä lisää he eivät huomasi ja niin nuorukainen vain ojensi kätensä ja oli nopeasti napannut leivän piiloon nuttunsa alle. Hän kuitenkin viipyi vielä hetken kojulla ennen kuin lähti. Hänen silti teki vielä mieli jotain makeaa. Hunajan hankkiminen osoittautui paljon hankalammaksi kuin leivän. Kojulla ei ollut niin paljoa väkeä joten Kynnen täytyi odottaa jonkin aikaa. Hän ehti kulkea kojun ohitse muutaman kerran ennen kuin sai tilaisuuden napata yhden pienen purkin kun myyjä ei katsonut vaan oli suunnannut huomionsa palvelemaan erästä asiakasta. Kynsi oli kuitenkin saanut haluamansa. Hän voisi palata takaisin katsomaan olisiko Lukki vielä leirissään. Nuori albiino toivoi tämän olevan. Hän ei ehtinyt kovin kauas torilta kun erään kulman takanaa ilmestyi käsi joka kiskaisi hänet kujalle. Hetken hän oli jo varautunut tappelemaan kunnes huomasi tuntevansa tämän miehen hieman rispaantuneissa vaatteissa. Kynsi ei vain koskaan oikein ollut pitänyt tuosta luihun näköisestä pikku miehestä joka oli hänen mielestään liian kerskailija. Mies kuitenkin kuului samaan kiltaan joten Kynsi rauhoittui. "Katsos! Aika yllätys löytää sinut täältä... Kissankynsi, niinhän se oli?" Mies hymyili hänelle ja tönäisi hupun päästään. "Olet näköjään ollut varkaissa." "Salamavarjo. Sehän on meidän työmme ja täytyy sitä varkaankin syödä." Kynsi vastasi hieman kireästi. "Mutta minä menenkin nyt." Mies ei irroittanut otettaan hänen käsivarrestaan vaikka nuori varas koettikin nykäistä itsensä vapaaksi. "Menet? Älähän nyt. Voisit tulla minun mukaani kun kerran tapasimme." "Ei kiitos." "Minä vaadin. Olet niin nuori liikkumaan yksin." "Sinun kanssasi minä en ainakaan aio liikkua." Nuori varas tokaisi ja koetti kiskaista itsensä uudelleen vapaaksi, mutta miehen ote tuntui nyt kiristyneen. Miksi ihmeessä tämä ei päästänyt häntä? Jokin oli pielessä. Viimeistään silloin hän tajusi sen kun hänen taakseen ilmeistyi kaksi miestä lisää. Näitä hän ei tuntenut, mutta huomasi heidän kyllä olevan vartijoita. "Nappasin teille taas yhden. Oikein luihu vaikka onkin nöin pieni. Hän ei ole ainoastaan varas vaan pikku murhaaja myös." Vanhempi varas sanoi puhuen noille vartijoille Kynnen tuijottaessa epäuskoisena pienikokoista miestä. Kyllä hän tiesi miehen olevan aikamoinen nilkki, mutta varkaiden killan väki luotti häneen.... ja hän myi heitä vartijoille! "Hyvää työtä. painuhan nyt siitä sitten." Toinen vartijoista sanoi ja heitti rahapussin Salamavarjolle. Toinen taas tarttui Kynteen. Nuori varas vapautui viimein järkytyksestään ja kiepahti ympäri iskeäkseen vartijaa kynsillään huutaen samalla Salamavarjoa palkiaiseksi. Vartija ehti väistää sen verran että metallikynnet eivät uponneet mihinkään kohtalokkaaseen paikkaan ja tämä sai myös otteen hänen ranteestaan. "Vai tällainen pikku peto meillä on." Vartija joka oli iso kuin vuori ja punertava tukkainen ilkkui roikottaen häntä ranteesta. Tämän toinen käsi pyyhkäisi häneltä hupun päästä jonka jälkeen tuo virne hieman laantui. "Vai tuollaiset kirotut punaiset silmät ja vaalea iho." Kynsi koetti potkasita miestä jolloin tämä iski hänet lujaa katukiviin niin, että ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan. Salamavarjo oli tässä vaiheessa luikkimassa tiehensä niin kuin oli käsketty. Toinen vartija, joka oli hieman lyhyempi virnisteli vieressä. "Nätit kasvot pojalla kuitenkin on. Ehkä voisimme pitää hieman hauskaa ennen kuin viemme sen hirtettäväksi." "Sääli tosiaan olla hyödyntämättä noin kaunista naamaa, mutta pojat eivät ole minun makuuni. Ota sinä se sitten." Vartijat tekivät vaihdoin ja se pienempi nappasi nuorta varasta kurkusta kiinni ihan kuin hänen ei olisi jo muutenkin ollut hankalaa hengittää. "Pitäisitkö siitä pikkuinen luonnonoikku?" Tämä kysyi ja siveli hänen kasvojaan. Kynsi ei pystynyt potkaisemaan koska mies oli onnistunut lukitsemaan hänen jalkansa maata vasten omillaan. Aseen käsi oli myös lukittu eikä hän yltänyt toisella kädellään vyöllään olevaan veitseensä, mutta siitä huomimatta häntä koetti upottaa omat kyntensä miehen silmään. Tämä karjaisi kivusta, mutta ei irroittanut otettaan. "Peto! Kyllä minä sinut opetan!" Vartija ärisi. Käsi joka oli sivellyt hänen kasvojaan katosi , mutta palasi sitten veitsen kanssa. Mies muitta mutkitta upotti hänen hänen soliluuhunsa saaden nuoren albiinon parahtamaan tukahtuneesti sillä toinen käsi oli yhä hänen kaulallaan. "Hyvällä tai pahalla! Miten vain haluat!" Mies uhkasi kääntää veistä. Silloin ensimmäistä kertaa koko tilanteen aikana Kynsi todella alkoi pelätä henkensä puolesta. Hän ei pääsyt pakoon. Joutuisiko hän vain antamaan näiden saataisten vartijoiden raiskata hänet ja viedä sitten hirtettäväksi? Jos hän kuolisi kuitenkin eikö hänen pitäisi vain taistella loppuun asti? Mutta hänen ruumiinsa ei totellut enää. Hän vääntelehti tuskasta jonka veitsi aiheutti ja vain ylpeys esti häntä itkemästä ja anomasta armoa. ((Mukavaa että pääsit taas takaisin. Tästä tuli vähän pitkä ))
|
|
|
Post by Deleted on Feb 17, 2015 15:16:13 GMT 3
((No problem, hyvää luettavaa. Piti lukea loppu muutamaan kertaan, että on kunnon kiukku ja raivo päällä, kun alkaa kirjoitella vastaustaan )) Virstanpylväältä ei nähnyt kylään asti kunnolla. Kynnen onnettoman pieni hahmo katosi väkijoukkoon ja Lukki laski katseensa omiin hansikoituihin sormiinsa. Hän kaiveli esille Valtiaan kaartin merkin ja pyöritteli sitä sormissaan kuin miettien, mikä temppu menisi niin mahdottomaksi, ettei Kynsi osaisi yhdeltä katsomalta toistaa sitä. Nuorukaisella oli näppärät sormet ja haltiana tästä eittämättä tulisi aikanaan yliluonnollisen taitava. Eläisihän kynsi monta kertaa kauemmin kuin hän tulisi koskaan elämään. Lukki oli joskus miettinyt, millaista se mahtoi olla. Elää vuosisatoja ja katsoa kaikkien muiden kuin kaltaistensa luolevan ympäriltään. Ei käynyt kateeksi. Aika vieri ja virstanpylvään varjo liikkui hitaasti auringon mukana. Kun Lukki arvioi tpuolen tunnin kuluneen eikä Kynttä näkynyt takaisin vieläkään, alkoi vaikuttaa siltä, ettei varas ollut palaamassa. Salamurhaaja liukui alas kiveltä, suoristeli vaatteensa ja meinasi suunnata leiriinsä. Lievä pettymys kutitteli takaraivossa. Hän oli toivonut varkaan palaavan ja hän oli oikeastaan odottanutkin tämän palaavan. Albiino oli kuulostanut vilpittömältä sanoessaan, että he voisivat jakaa leivän. Varastaminen aamuisen autiolla torilla oli vaikeampaa kuin iltapäivän ruuhkassa, mutta se tuskin oli ongelma haltialle, jolla oli niin vikkelät sormet. Toki Kynsi voisi olla etsimässä leivän seuraksi jotain, muttei senkään luulisi vievän näin kauan. Salamurhaaja kääntyi katselemaan aamuauringossa kylpevää kylää, kirosi uteliasta mieltään ja lähti sitä kohti. Matkaan ei kulunut kauaa, ja Lukki löysi itsensä torin nurkilta ihan pian. Hän seurasi sivusta, kuinka väki hääri aamuaskareissaan, ja etsi tuttua hahmoa vielä melko hillitystä ihmisvilinästä. Hänen valonarkoihin silmiinsä ei kuitenkaan osunut mitään mielenkiintoista. Ei, ennen kuin muutaman sylen päässä aukeavalta pikkukujalta kuului tuttu ääni. Lukki valpastui. Ääni oli hiljainen, tukahtunut, ja ilmeisesti huutaja oli melko kaukana. Torille ääntä oli mahdoton kuulla, mutta lähistöllä seisoskellut kaupungivartija kurtisti kulmiaan, ihan kuin olisi epäillyt korviaan, ja maleksi kuukuilemaan varjoissa kylpevälle kujalle ihan varmuuden vuoksi. Mies tarttui keihääseensa kaksi käsin ja oli aikeissa sanoa jotain, kun kujalta asteli esille luihun näköinen, laiha mies. Jotkut tässä maailmassa vain näyttivät päällepäin yhtä vastenmielisiltä, kuin eittämättä olivat sisältä. Kalastajan verkkovaunut ja kasa haisevia tynnyreitä soivat Lukille hyvän piilopaikan. Salamurhaaja liikkui lähemmäksi ja kuuli, miten mies ja vartija vaihtoivat pari sanaa. Kun vartija ei tuntunut antavan periksi ja aikoi edelleen mennä kujalle, ärähti luihu mies tälle jotain ja kaivoi toisella kädellä esille paksun lompakon. Nuoren vartijan omatunto oli ilmeisesti ostettavissa kolmella hopealla, sillä tämä kohautti harteitaan ja palasi asemiinsa. Luihu mies jatkoi kiroten matkaa, mutta tuntui unohtavan mielipahansa heti kun silmiin sattui kauempana keimaileva, tavallista naista koreammin pukeutunut heitukka. Kun kilisteli kolikoita tarpeeksi kuuluvasti, joka kylästä löytyi maailman vanhimman ammatin harrastajia. Kaksikko näytti olevan tuttu jo ennestään, sillä nainen ei pyytänyt etumaksua lyöttäytyessään käsikynkkään. Lapsijoukko piti meteliä lähistöllä. Nuoren vartijan keskittyessä lapsien pihaleikkeihin Lukki keikautti itsensä kevyesti puulaatikon päälle ja rännin kautta katolle. Niillä liikkuminen oli osoittautunut hyödylliseksi eilen, joten ehkä onni suosi tänäänkin. Lisäksi olisi toivotonta liikkua kapeaa kujaa yhteen suuntaan tulematta nähdyksi saapuessaan perille. Edettyään hetken matkaa hankalaa harjakattoa pitkin Lukki kuulu kamppailun ääniä. Ne olivat tukahtuneita ja päättyivät pian äkäiseen ärähdykseen ja tukahtuneeseen tuskanhuutoon. Albiino liukui varovasti lähemmäksi katon reunaa, painui matalaksi ja kurkkasi rännin yli alas. Näky ei jättänyt arvailemisen varaa. Kujalla oli Kynnen lisäksi kaksi vartijaa. Toinen seisoi muutaman sylen päässä, selkä päin tapahtuvaan rikokseen, ja sytytteli piipputupakkaa. Toinen oli hajareisin maahan painetun Kynnen yllä ja kuristi nuorta varasta kaulasta. Toinen käsi piteli solisluun tienoille tuikatun tikarin kahvaa ja väänsi sitä hitaasti oikealle. Jokaisella tuntui olevan liian kiire omassa touhussaan, jotta kukaan olisi tajunnut katsella taakseen, tai vielä vähemmän ylös. Hitaasti Lukki veti esille veitsensä ja vielä hitaammin hän pudotti jalkansa räystään ylitse. Kynnen kanssa tahiva vartija piti tarpeeksi kuvaa ärinää ja puhinaa yrittäessään päästä tavoitteeseensa jotta vahdissa seisova vartija olisi kuullut kujalle tipahtavan salamurhaajan saappaista kuuluvan kevyen tömähdyksen. Tämä oli armeliaan tiedoton kohtalostaan aina siihen asti, kun kaatui suorilta jaloin taaksepäin ja haparoi käsillään suunta tukkinutta kättä. Kuuma levisi kaulaa pitkin alas samaa tahtia, kun silmissä sumeni. Vielä hetki, ja eloton vartija valahti veltoksi. Lukki laski tämän maahan ja kääntyi saman tien ympäri. Kynnen yllä tahiva vartija oli jättänyt tikarista vääntämisen ja terä törrötti nyt yksinäisenä Kynnen hartiassa. Kovalla kiireellä voitonriemuisesti hymyilevä vartija yritti räpellellä auki housujensa nyörejä päästäkseen itse asiaan. Verinen tikari pyyhittiin vaivihkaa housunreiteen. Rauhallisesti Lukki kaivoi vyöltään ohuen narunpätkän ja pyöritti sen kummankin kämmenensä ympärille. Vartija nauroi ja siirtyi kopeloimaan Kynnen vyötä. Kaksi sormea tunkeutui housunkauluksen alle, aivan kuin väkisin annetut hyväilyt olisivat muuttaneet paniikissa rimpuilevan uhrin yhtäkkiä halukkaaksi ja innokkaaksi. Kuvotus värisytti salamurhaajan vartaloa. Kuinka vastenmielinen ja typerä olento. Seuraavaksi kaikki kävi nopeasti. Paino Kynnen päällä keveni ja vartijan nauru katkesi kuin seinään. Sen tilalle tuli epätoivoinen, kimakka pihinä, kun mies yritti saada huudetuksi ohuen narun puristaessa tukkoon tämän henkitorvea. Kädet haparoivat Lukin käsiä ja harmaat silmät pullistuivat ja punersivat. Kasvot muuttuivat turpeiksi ja punakoiksi. Jalat potkivat ja sätkivät, kunnes Lukki sai kiepautettua vartijan vatsalleen maata vasten. Hän asetti jalkansa vartijan ristiselän päälle ja kiskoi narua ylöspäin, kunnes vartijan selkä oli noussut luonnottomalle kaarelle ja nikamat rutisivat. Joillekin kuoleman oli syytä tulla nopeasti. Joillekin sen oli syytä tulla hitaasti. Oikein hitaasti. ((sano toki jos otin liikaa vapauksia))
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 18, 2015 3:05:53 GMT 3
((Ei, tämä hyvin juuri näin )) Silmitön tuska laantui hieman kun veitsen kääntäminen haavassa lopettiin, mutta se olikin vain pieni lohtu. Nyt vartijan sormet sivelivät hänen vatsansa ihoa ja koettivat tunkeutua hänen housujensa kauluksesta sisään. Mies saisi pian huomata ilokseen hänen olevan sittenkin naispuolinen ja silloin varmasti tuo toinenkin saatainen vartija päättäisi ottaa vuoronsa. Tämä ei ehkä ollut ensimmäinen raiskaus yritys jonka uhriksi Kynsi oli päätymässä, mutta aiempana kertana hän oli oli päässyt yllättämään sen kurjan olennon, nyt hänet itsensä oli yllätetty ja lukittu niin ettei hän voinut tehdä mitään. Eikä hän vieläkään saanut kunnolla henkeä. Jos mies ei irroittaisi otettaan hänen kaulastaan, hänestä ei jäisi mitään hirtettävää myöhemmin. Kaikesta tästä huolimatta hän onnistui ajattelemaan kuinka inhosi noiden sormien kosketusta. Hän värähti sitä kuin koettaen päästä kauemmaksi, mutta tästä mies tuntui vain saavan uutta rohkeutta. Se kurja nauroi hänelle ja käski hänen leikkiä pikku huoraansa. Sairasta! Tilanne oli kerrassaan niin sairas, ettei nuori varas kuten ei tämä vartijakaan huomannut uuden osapuolen ilmestymistä kujalle. Kynsi oli päättänyt ettei soisi vartijalle sitä iloa, että itkisi, mutta tilanne oli pahasti etenemässä ja hän oli lähes murtua, mutta juuri silloin aivan yhtäkkiä miehen paino katosi hänen päältään. Käsi poistui kaulalta ja hyväilevä käsi katosi myös vaikka yrittikin tarttua hänen paitaansa ennen kuin vartija kiskaistiin kokonaan pois. Kynsi ei kuitenkaan pystynyt hetkeen ajattelemaan muuta kuin, että pystyi taas hengittämään ja hänen uhkaavasti pimeyteen lipuva tajuntansa palasi hitaasti. Hetken hän kuitenkin vietti maassa haukkoen ilmaa ja yskien. Sitten hän nopeasti kiskaisi veitsen irti hartiastaan välittämättä siitä kuinka veri pulppusi ulos tahrimaan hänen vaatteensa. Leipä ja purkillinen hunajaa lojuivat maassa, mutta hänellä ei enää ollut mielenkiintoa niille. Kynsi ei tiennyt missä vaiheessa oli sulkenut silmänsä, mutta viimein hän sai ne avattua ja erotti ensin vain suttuiset äärirajat miehestä joka väänsi nyt maassa olevaa vartijaa, sitten hitaasti hän onnistui kohdistamaan katseensa ja tunnisti miehen vaatteista. Lukki. Kynsi oli niin helpottunut, että olisi lähes halunnut itkien tarttua vanhempaan albiinoon, mutta hillitsi itsensä, mutta pakottautui kömpimään jaloilleen ja saamaan vaatteensa jotenkin säädyllisemmin. Vaati suuren ponnistuksen vielä kävellä tuon Lukin uhrin luokse, mutta Kynsi pakottautui siihenkin. Verenpunaiset silmät katsoivat kuinka mies nyt kärsi kunnes sai miehen tuskaisten silmien katseen tämän koristessa siinä. Kynsi sylkäisi päin tämän kasvoja. "Paskiainen!" Nuori albiino sai kähistyä tälle. Sitten hän muisti Salamavarjon. Tätä ei voisi jättää eloon jatkamaan sitä mitä teki. Kynsi ei vieläkään voinut uskoa sitä, että joku killan jäsen vain myisi tovereitaan. Nuorella varkaalla ei kuitenkaan ollut juuri silloin voimaa. Ei ruumiillista eikä henkistä. Hitaasti hän lyyhistyi seinää pitkin valuen alas ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Muuhun hänellä ei ollut voimaa kun ylivoimainen verentarve alkoi vaivata ja mieli oli aivan turtana äskeisistä tapahtumista. Hän ei itkisi. Hän ei taatusti itkisi siltikään. Ylpeys ei sallinut sitä vaikka hänen ruumiinsa tottelemattomasti alkoikin täristä nyyhkäisten voimasta.
|
|
|
Post by Deleted on Feb 18, 2015 14:07:24 GMT 3
Vartija tärisi yhä voimakkaammin. Pakokauhu ja lähestyv kuolema sekä päähän pakkautuva veri sumensivat tämän maailman. Lukki hölläsi narua, jotta mies sai kiskaistua rahisten henkeä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään muu, kuin vääjäämättömän pitkittäminen vielä yhdellä tuskallisella minuutilla sekä se, että mieheen tuli hetkeksi hitusen enemmän eloa. Ihan vain sen verran, että tämä kykeni kiinnittämään pullistuneiden silmiensä katseen Kynteen. Itse tappaminen ei tuottanut Lukille mielihyvää. Hän ei pitänyt henkien viemisestä ja vältti sitä. Juuri nyt hän huomasi kuitenkin saavansa mielihyvää siitä ajatuksesta, että Kynnen rubiininpunaiset silmät olivat viimeinen asia, jota perverssi, kietoutunut mieli rekisteröi ennen kuolemaa. Jahka Kynsi oli toimittanut perille viestinsä ei Lukilla ollut enää syytä pitää vartijaa elossa. Albiino veti narua pitelevät kätensä ristiin, nosti vartijaa ylös ja kun tämän taipunut selkä oli saavuttanut naksuen maksimikaarensa, hän polkaisi ristiselällä levänneen saappaansa rangan taipuneimpaan kohtaan. Sen alta kuului hyyvätä, kumea rasahdus. Vartija sihisi verta turpeiden huuliensa välistä ja valahti veltoksi. Lukki raahasi mieheb narun varassa seinä viereen ja nosti ylös niin, että sai solmittua narun päät seinästä törröttävään, vanhaan vaatepuuhun. Vartija jäi roikkumaan puoliksi istuvaan asentoon kuin irvokas koriste. Verta oli huomattavan vähän, mutta surmatyö huomattaisiin silti viimeistään silloin, kun joku keksisi etsiä kahta kadonnutta. Ruumiiden piilottamisessa ei olisi mitään mieltä. Sitä paitsi, nyt oli suurempi kiire hoitaa Kynsi kuntoon. Nyt kun kaikki muu oli suoritettu, Lukilla oli viimein aikaa kääntyä katsomaan, kuinka nuori varas voi. Salamurhaaja oli hyvä ihmistuntija ja vielä parempi valehtelija. Hän tiesi, mitä piti sanoa ja koska. Nyt hän huomasi kuitenkin olevansa neuvoton. Kynnen pelastamisesta, sen enempää kuin tämän lohduttamisesta, ei olisi hänelle mitään kovinkaan suurta hyötyä. Mitä tahansa hän sanoisikaan, se olisi vilpitöntä. Se tulisi hänestä itsestään eikä tarpeesta saada joku puolelleen. Lukki ei ollut tottunut olemaan vilpitön eikä hän tiennyt edes sitä, oliko kovinkaan empaattinen. Ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi empaattinen sanoakseen jotain, sillä Kynnen nyyhkytys sai hänen olonsa ahdistuneeksi. Albiino kumartui kyykkyyb varkaan eteen ja tarkasteli tämän haavaa. Se ei ollut niin syvä, että siihen kuolisi, mutta varmasti kipeä. Ruumiin tuska taisi kuitenkin olla toissijaista säikähdyksen ja häpeän rinnalla. "Sinä olet kunnossa", salamurhaaja sanoi viimein. Hän ei laskenut kättään olalle, ei tarjonnut syliä, johon painautua, eikä edes hengittänyt päin. Mutta hän oli siinä siitä huolimatta, kalpeana muurina Kynnen ja pimeän kujan välissä. "Pystytkö sinä kävelemään?" Fyysisesti kyllä, eittämättä, mutta ruumiilla oli paha tapa keksiä omia esteitä silloin, kun oli pelästynyt tarpeeksi pahasti. Jalat tuntuivat veteliltä ja silmissä heitti, vaikka kaikki olisi muuten ollut ainakin melkein kunnossa. "Meidän pitää mennä. Minä katson haavaasi leirissä." Jollei Kynsi kykenisi nousemaan, tämä soveltuisi kyllä kannettavaksi. Jotenkin Lukki kuitenkin epäili, ettei ylpeys antaisi nuoren albiinon heittäytyä ihan niin avuttomaksi. Ei edes nyt, kun se olisi ollut ihan ymmärrettävää. ((I just looooove this game ))
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 18, 2015 20:50:33 GMT 3
Kynsi oli kunnossa niin kuin Lukki hänelle sanoikin. Enää ei ollut mitään hätää, mutta silti nuoren albiinon täytyi vakuuttaa itselleen niin monta kertaa ennen kuin pystyi lopettamaan tärisemisen ja hiljaisen nyyhkytyksen. Edes kipu hartian haavassa ei ollut yhtä terävää kuin se henkinen piikki vaikkei vartija ollut ehtinytkään viemään aikeitaan loppuun. Silti se mahdollisuus kummitteli ja samoin kuolemanpelko. Kynsi oli ollut varma, ettei pelkäisi kuolemaa, mutta ajatus siitä että olisi tullut hirtetyksi ilman Lukkia kauhistutti häntä. Kaikesta ylpeydestään huolimatta, Kynsi oli vielä lähes lapsi. Silti hän ei voisi jääd vain siihen tärisemään. Lukki oli oikeassa heidän täysisi siirtyä pois siitä ennen kuin joku tajuaisi kaivata noita kahta kuollutta vartijaa. Hitaasti nuori albiino laski kädet kasvoiltaan varmistettuaan ensin, ettei hänen silmänsä olleet kyynelissä. Hän silti koki olevansa vielä jonkinlaisessa shokissa. Ajatukset tuntuivat puurolta pään sisällä eikä hänen ruumiinsa meinannut totella. "Salamavarjo... täytyy... tappaa Salamavarjo..." Nuori varas lähes ylläyttyi kuulessaan surkean ääneensä kähisevän. Hänen kurkkuunsa sattui. Nyt ei kuitenkaan voinut lähteä heti sen luihun petturin perään. Vanhempi albiino tiedusteli pystyisikö hän kävelmeään. Suoraan sanottuna Kynsi ei ollut varma pääsisikö edes jaloilleen, mutta alkoi hitaasti hivuttamaan itseään pystyyn. Ensin hänen oli pakko ottaa seinästä tukea ennen kuin kokeili seistä ilman sitä. Hänen huojui vaarallisesti, mutta kaiken järkytyksen allakin hän tahtoi ylpeästi kukea omin jaloin mieluummin kuin kannettuna. Hitaasti askel kerrallaan hän kulki ensin poimimaan maasta sen leivän ja hunajan ennen kuin hieman sai nyökättyä Lukille sen merkiksi, että olisi valmis seuraamaan tätä. Puhumiseen hänellä ei tuntunut olevan voimaa. Hän tosin tarvitsi verta. Punaiset silmät vilkaisivat noista kahta kuollutta vartijaa, mutta hän ei niiden saastaita verta halunnut juoda. Lisäksi hänen ajatuksensa olivat vieläkin niin puuroutuneet, ettei hän oikein kyennyt ajattelemaan järkevästi. Hän tahtoi vain pois sieltä kujalta ja heidän pitäisikin mennä. Tämän nuori albiino pystyi ajattelemaan. Pois kujalta. Takaisin leiriin. ((Me too Kohta Kynsi on valmis sanomaan Lukkia veljekseen. Vielä hetki))
|
|
|
Post by Deleted on Feb 19, 2015 0:52:09 GMT 3
Lukki painoi nimen mieleensä. Salamavarjo. Se ei ollut hänelle tuttu, mutta ei vaadittu aivan valtavasti päättelykykyä yhdistää nimeä siihen aiemmin nöähtyyn, luihuun mieheen. Ilmeisesti joku Kynnen tuttu oli saanut houkuteltua varkaan kujalle ja siellä tämä oli petetty ja myyty vartijoille. Kaksikko oli päättänyt pitää hauskaa ennen kuin varkaasta olisi päästetty henki tai tältä olisi katkottu raajoja varastamisesta. Tai kenties molempi parempi.
Kynsi liikkui kuin pakkasen kangistama käärme, mutta liikkuipa kuitenkin. Lukki odotti kärsivällisesti, kunnes varas sai askeliinsa lisää vauhtia ja piti huolen, ettei heitä nähty. Hän valitsi nopean reitin pois kylästä, vaikka se tarkoitti kiertämistä hautausmaan kautta ja leiriin menemistä pikkuisia kinttupolkuja pitkin.
Koko matkan salamurhaaja huolehti siitä, ettei Kynsi jäänyt jälkeen.
Leiri odotti heitä samanlaisena kuin lähtiessäkin. Warra ei ollut palannut vieläkään, mikä nyt ei Lukkia hämmästyttänyt. Koira viihtyi omillaan joskus moniakin tunteja, mutta palasi aina takaisin.
"Minulla ei ole mitään erityistä verenvuotoon, mutta kipua kykenen lievittämään", Lukki selitti samalla, kun tonki reppuaan. Hänen varastonsa oli keskikesällä tuhottu merlko perusteellisesti, mutta metsät olivat kesällä rohtokasveja täynnä. Hänellä oli salvaa sekä tulehduksen poistamiseen että puuduttamiseen. Kumpikin olisi varmasti tervetullutta. Lisäksi haava pitäisi mahdollisesti tikata parilla tikillä, jottei se jäisi auki ja likaantuisi uudelleen.
"Mitä tapahtui?" albiino kysyi levittäessään viimein auki nahkaisen käärön. Sen sisältä paljastui pienin lenkein nahkaa kiinnitettyj koukkuja, neuloja, kaksi terävää, pientä veistä ja lankaa. Yksinkertainen, kätevä setti pienten ja keskisuurten haavojen perushoitamiseen. Kehottavalla eleellä albiino pyysi Kynttä riisumaan paitaa sen verran, että hän saisi tarkistettua haavan syvyyden ja vakavuuden kunnolla. "Olit näemmä saanut leivän ja jotain sen päällekin. Jäitkö kiinni?"
Hän epäili moista suuresti. Leivän osasi varastaa tarpeeksi taitava katulapsikin, ammattivarkaasta nyt puhumattakaan.
((Aah, maltan tuskin odottaa. Feelz~))
|
|