|
Post by RavenGuardian on Feb 19, 2015 3:03:30 GMT 3
Nuori varas antoi Lukin johtaa heidät pois kujalta vain seuraten tätä hiljaa. Ensin hän ei ollut edes ajatellut, että huppu oli hänellä niskassa, mutta kun auringonvalo osui häntä kasvoihin, hän viimein sai ajateltua niin pitkälle, että kiskoi hupun kasvojensa suojaksi.
Alkuun kävellessään, hänen askeleensa olivat enemmänkin kompurointia kuin kunnon kävelyä, mutta pikku hiljaa kun järkytys alkoi vaimenemaan, hän alkoi saamaan paremman otteen maasta. Polvet eivät enää notkuneet vetelinä vaan ottivat hyvin hänen painonsa vastaan. Hänen kiivaasti takova sydämensä myös laantui. Samoinen puuroinen usva hänen aivoissaan. Ikävä kyllä turtumuksen kadotessa myös hartiaa alkoi särkeä enemmän. Samoin niitä muita ruhjeita joita oli rytäkässä saanut, mutta veitsen tekemä haava oli pahin. Hänen oli pakko jättää oikea kätensä vain riippumaan vierelleen, mutta siltikin jokainen heilahdus iski kuin uusi veitsen isku haavaan. Nuori albiino kuitenkin puri hampaansa yhteen kieltäytyen valittamasta.
He kulkivat tällä kertaa haustamaan kautta kaikessa hiljaisuudessa mistä Kynsi oli silloin kiitollinen sillä hänen kurkkunsa oli vielä arka. Hieman hän katselisi sitä isoa kivistä hautaa jonka päällä hän oli sinä ensimmäisenä yönä nukkunut tultuaan tähän kylään. He kulkivat sen ohi ja jatkoivat pikku polkuja pitkin takaisin leiriin joka heitä odotti yhä siellä samalla paikalla tyhjänä.
Nuori varas suorastaan lyyhistyi istumaan siihen ruohon päälle lähelle sammunutta nuotiota, mutta pisti jalkansa sitten risti-istuntaan ja laski leivän ja hunajapurkin käsistään. Vielä jonkinlainen etäisyys viipyi noissa syvänpunaisissa silmissä shokin jälkimaininkeja. Nuori keho myös värisi hieman kuin kylmästä. Hän puristi oikean puleisen kätensä itseään vasten, mutta huomasi pian ettei lihasten jännittäminenkään ollut hyvä idea. Haava hartiassa vain vuosi lisää verta.
Vanhempi albiino kaiveli reppuaan ottaen esille kaikenlaisia haavanhoitoon tarvittavia tarvikkeita samalla kun selitti siitä, että hänellä oli jotain kipuun. Hyvä niin, Kynsi oli jo purrut itselleen haavan huuleensa. Taas lisää verenmenetystä vaikka hän olisi nyt kaivannut sitä lisää. Hän alkoi tuntea itsensä väsyneeksi. Pahajuttu kärsiä vampyyriydesta. Sen pienen pullon sisältö joka hänellä oli vyöllään ei ehkä riittäisi paikkaamaan puutetta.
Lukki kysyi häneltä mitä oli tapahtunut ja viittoi häntä sitten paljastamaan haavan kohta. Kynsi ei vastannut heti sillä hänen piti purra taas huultaan kiskoessaan verinen paitansa hartiansa päältä haavaan asti. Helpompaa olisi olla ollut vain poika ja kiskoa koko paita päältään, mutta jos ei jo aiemmin, niin ainakin nyt salamurhaaja tiesi hänen olevan tyttö. Kynsi olisi ehkä kuitenkin voinut kiskoa paidan päältään kokonaan sillä hän oikeastaan vähät välitti.
"En minä kiinni jäänyt." Kynsi tuhahti. Ainakaan hänen äänensä ei enää kuulostanut siltä säälittävältä kähinältä. "Tai en ainakaan silloin kun varastin leivän ja hunajaa. Niiden varastaminen oli liiankin helppoa. Olin tulossa takaisin kun se näädännäköinen mies, Salamavarjo, yllätti minut... Hän kuuluu varkaiden kiltaan niin kuin minäkin.... hirveä kerskailija, mutta muut pitivät häntä arvossa sillä hän on varsin kyvykäs.... Ja paskat! Hän koetti saada minut lähtemään mukaansa ja kun minä en lähtenyt niin... ne vartijat ilmestyivät. Samalavarjolla oli kai sopimus niiden kanssa. Hän myi minut heille rahasta... Nyt tiedän miksi aina välillä joku meistä tuntuvat jäävän oudosti kiinni tai katoavan. Se on hänen tekosiaan. Se kusipää myy meitä!"
Nuori albiino kiskaisi äkäisesti ruohoa vasemalla kädellään. "Sen sinä sitten näitkin kun ne paskiaiset päättivät saada enemmän hupia minusta kuin vain hirttää suoraan... Jos sinä et olisi tullut.... "Puistatus kulki nuoren varkaan läpi hänen musitelessaan niitä karkeita sormia ihollaan. Vartija ei ollut aivan päässyt siihen mihin pyrki, mutta Kynsi siitä huolimatta tunsi itsensä likaiseksi. Hän tuijotti tiukasti edessään olevaa ruohotupsua silmät kiiluen vuotamattomista kyynelistä hänen yrittäessään olla itkemättä. "Hänen täytyy kuolla."
|
|
|
Post by Deleted on Feb 19, 2015 14:38:30 GMT 3
Riisuutuminen tuotti hankaluuksia. Sen sijaan, että olisi vain leikannut paitansa auki tai riisunut sen toisen hartian kautta kokonaan, Kynsi nyki hankalasti paitaa alemmaksi. Ilmeisesti tällä oli siis jotain, tässä tapauksessa kaksi jotain, joita ei sopinut näytellä vieraille edes haavoittuneena.
Lukki ei välittänyt sukupuolista, yleensä, niillä kun oli hänelle melko vähän merkitystä. Hän oli kuitenkin ollut melko varma siitä, että Kynsi oli miespuolinen. Tämä ei muuttanut mitään, mutta teki nuoren kokemuksesta kenties astetta ikävämmän. Se kun ei varmaankaan ollut ensimmäinen kerta. Naiset tässä kieroutuneessa maailmassa saivat pitää varansa. Kauniit miehetkin, totta kai, mutta oletusarvoisesti sitä tuli suuremmalla todennäköisyydellä raiskatuksi naisena.
Lukin alkaessa hoitaa haavaa Kynsi valaisi tapahtumien kulkua. Petosta ja sitä, miten Salamavarkaaksi kutsuttu oli harrastanut sivutienestiään jo pidemmän aikaa. Lukki kaatoi haavaan puhdasta vettä ja ompeli siihen pari tikkiä kalastajanlangalla. Ne voisi nyppiä pois kun haava olisi paremmassa kunnossa. Jahka kaikki näytti hyvältä, mies jätti haavan hetkeksi hengittämään ja kaatoi kahdesta pussukasta mortteliin kuivaa, punertavaa lehtimurskaa. Hän jauhoi murskan hienoksi, kaatoi sekaan vettä ja levitti sitten varovasti haavan päälle ja reunoille. Jomotus lähti helpottamaan miltei heti, mutta käsi olisi silti käyttökelvoton muutaman päivän. Eipähän kuitenkaan särkisi ihan jatuvalla syötöllä.
"Hän kuoleekin", Lukki sanoi alkaessaan kääriä haavan päälle sidettä. Mies oli taitava työssään, eikä tämä ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta, kun hän paikkaili jotakuta. "Kysymys kuuluukin, kuinka haluat hänen kuolevan? Haluatko lopettaa hänet kuin sian, vai katsella, miten hän joutuu itse hirteen? Kas kun hän on viimeinen, joka on ollut tekemisissä kahden kuolleen ja eittämättä jo löydetyn vartijan kanssa. Todistetusti viimeinen. Näin, miten hän lahjoi huutosi kuulleen nuoremman vartijan torilla. Jos sattuisi esimerkiksi käymään niin", Lukki viimeisteli sidonnan, nojasi taaemmaksi ja tipautti yllättäen Kynnen syliin kaksi paksua rahakukkaroa. Ne olivat aiemmin roikkuneet kujalla vartijoiden vöistä.
"...että hänen majatalohuoneestaan löytyisi kuolleilta varastettua tavaraa, se näyttäisi pahalta. Toki hän voisi yrittää selitellä asiaa itselleen eduksi, mutta sellainen on hankalaa", Lukki jatkoi ja tipautti kahden rahakukkaron päälle pienen, läpinäkyvän lasipullon ", kun ei voi puhua."
Mies kaatoi vettä käsilleen ja pyyhki ne ruohoon.
"Valmistin tuota joskus tarkoituksenani tehdä tappavaa myrkkyä. Se oli kuitenkin liian laimeaa siihen ja aikaansaa lähinnä kasvojen ja raajojen totaalista puutumista. Nukkuvat yhrit tapaavat tukehtua kieleensä, mutta hereillä olevat hoipertelevat ja sammaltelevat kuin humalaiset. Parasta on kuitenkin, että he ymmärtävätä ihan kaiken täysin normaalisti. Voit siis nautiskella siitä ajatuksesta, että kurluttaessaan kuolaansa juuri hetkeä ennen hirttämistään hän on aivan täysin tietoinen siitä, mitä on tapahtumassa."
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 19, 2015 23:47:21 GMT 3
Ompeleminen ei tuntunut mukavalta, mutta Kynsi itsepäisesti pakotti itsensä olemaan kavahtamatta sitä ja valittamatta. Hän kertoi tarinansa ja keskittyi vihan tunteeseen kunnes Lukki sai työnsä tehtyä haavan kanssa. Yrittimurske auttoi turtuttamaan kivun haavassa, mutta nuori albiino arvasi ettei siitä huolimatta voisi käyttää oikeaa kättään vähän aikaan. Onneksi Kynsi oli molempi kätinen joten siitä ei suurempaa vahinkoa hänelle ollut. Tosin vasemassa hänellä oli aina metallikynnet ja oikealla hän yleensä nappasi saaliinsa. Lisäksi Kynsi oli varsinainen rämäpää, että saattaisi saada haavan repään auki ennen kuin se oli kunnolla parantunut.
Nuori albiino henkäisi lähes tyytyväisenä kun vanhempi mies kertoi hänelle, että Salamavarjo tulisi kuolemaan. Ei siis huolta. Se kusipää lakkaisi olemasta eikä olisi enää uhkana killalle. Kysymys vain kuului, tulisiko tämän tilalle uusia? Toistaiseksi sillä ei kai ollut väliä. Kynsi varoittaisi muita, niin he jatkossa ehkä pystyisivät tunnistamaan mahdolliset uhat joukostaan. Lukki antoi hänen päättää kuinka Salamavarjo kuolisi eikä hän osannut vastata aivan heti pohtiessaan tarjottuja vaihtoehtoja. Pelkkä kuolema tuntui liian armeliaalta. Sen miehen täytyi pelätä ennen kuolemaansa. Jos mahdollista niin hänet pitäisi häpäistäkin. Kynsi puntaroi tätä kaikkea vanhemman albiinon sitoessa sidettä hänen haavansa peitoksi.
Kun side oli paikoillaan, nuori varas kiskoi paitansa takaisin hartiansa peitoksi ja vilkaisi rahapusseja jotka Lukki pudotti hänen syliinsä ja sitten tuota läpinäkyvää pulloa. Hän piristyi huomattavasti siitä mitä Lukki hänelle kertoi ja nosti katseensa kohdatakseen miehen punaiset silmät omilla samanlaisilla.
"Kuolkoot hirttettynä kuten ne jotka hän myi." Kynsi tokaisi sitten. "Mutta minä haluan nähdä sen kusipään kuolevan.... jos siitä tulee julkinen teloitus." Hän sanoi päättäväisyyys silmissään. Kuitenkin tuo päättäväisyys alkoi taas pian muuttua väsymykseksi. Hänen oli pakko kaivaa esille se oma pullon vyönsä pussukasta. Pullo oli verenvärinen näyttäen samalta kuin aine sen sisällä. Hetken Kynsi epäröi koska ei ollut varma olisiko Lukista inhottavaa se tosi asia, että nuori vampyyri joi verta. Monien mielestä se oli sairasta. Hän oli kuitenkin varma, että Lukki oli nähnyt niin paljon muutakin, että ajatus tuskin saisi tätä kovasti inhon valtaan. Niinpä Kynsi ujutti pullonsa auki ja nosti huulilleen juodakseen tuota sakeaa nestettä. Pullo haisi vereltä, mutta myös hienoisesti niiltä yrteitä jotka estivät verta vain jähmettymästä pulloon. Kynnen oli pakko tyhjentää koko pullonsa ja hänen pitäisi muistaa täyttää se taas seuraavan kerran. Hieman tahmaista verta jäi hänen huulilleen hänen lopettuaan.
Ehkä hän vielä silti tunsi itsensä uupuneeksi ja se pehmetti hänen aivonsa tai vain se tosi asia, että oli ollut täpärällä että hän oli pelastunut ja se oli yksin Lukin ansiota. Hän kuitenkin alkoi taas puhua hieman poissaoleva ilme silmissään. "Minä en ole koskaan saanut tuntea vanhempiani tai jos minulla on sisaruksia niin en heitäkään. Orpokodissa olen vain yksi kauhukakara muiden turhien hylättyjen lasten joukossa eikä ketään voinut oikein kutsua perheeksi. Kukaan ei oikeasti välittänyt. Varkaiden kilta tuntui ehkä eniten perheeltä, mutta loppujen lopuksi me kaikki olemme omillamme ja monet silti kavahtavat tätä klepaa ulkonäköä... "Hän piti pienen tauon ja räpäytteli hieman silmiään kuin ei olisi varma mitä sanoa. "Sinä olisit voinut vain jättää minut sinne niille vartijoille, mutta sinä et tehnyt niin.... En tiedä... mutta minä halausin perheen... joten haittaisiko sinua jos kutsuisin sinua veljeksi? Sinun ei tarvitse huolehtia minusta tai antaa minun roikkua mukana tai mitään, mutta minä haluaisin ajatella että..." Nuori albiino vaikeni purasiten huultaan ja ryhtyi leikkimään että nuo ruohotupsut olivat erittäin kiinnostavia. Hän tunsi itsensä typeräksi.
|
|
|
Post by Deleted on Feb 20, 2015 1:19:32 GMT 3
Lukki nyökkäsi Kynnen valitessa vihollisensa tavan kuolla. Kynsi ei voinut tappaa tätä itse ja odottaminen voisi olla kohtalokasta, joten tehtävä jäi Lukille. Hän ei kuitenkaan ottanut sitä pahalla. Hänen ei tarvitsisi edes tappaa ketään. Riitti, että muut tappoivat hänen puolestaan. Hän vain tökkisi heitä oikeaan suuntaan.
Salamurhaajan kääriessä hoitotarvikkeita takaisin rullalle Kynsi kertoi ajastaan orpokodissa. Lukki kuunteli keskeyttämättä. Orpokodit olivat kurjia paikkoja. Säilytyspaikkoja lapsille, joita kukaan ei halunnut. Harva pääsi koskaan oman elämänsä herraksi, ellei sattunut käymään hyvä tuuri. Monista tuli varkaita, huijareita ja huoria. Kynsi oli päätynyt varkaaksi kiltaan toivoen löytävänsä sieltä perheen. Perheen maailmassa, jossa oli hyvin yksinäistä olla... yksin.
Kun Kynsi pyysi mahdollisuutta kutsua Lukkia veljekseen, ensimmäistä kertaa koko heidän lyhyen tuttavuutensa aikana salamurhaaja hätkähti. Käsi, joka oli ojentanut kääröä takaisin reppuun jäi ojentuneeksi kankaan päälle. Mies laski katseensa kuin olisi kerrankin ollut sanoja vailla. Sitten, hyvin hitaasti ja harkiten, hän jätti siivoamisen sikseen ja kääntyi Kynnen puoleen.
"Minähän kerroin sinulle eilen, etten ole hyvä keromaan tarinoita. Minun tarinani ovat synkeitä ja loppuvat ikävästi. No, minulla on kuitenkin yksi, joka sinun on ehkä hyvä kuulla. Se kertoo pojasta", albiino sanoi. Hän otti eilisen paikkansa puun vierellä ja taikoi taas jostain esille valtiaan merkin, joka poukkoili sormen välistä toiseen ja pyörähteli kämmenellä.
"Pphjoisessa on paljon ihmisiä. Kyliä, jotka elävät kaukana kaikesta. Kaukana valtiaasta. Poikakin eli siellä. Hän oli pieni, alle kymmenkesäinen ja hieman erikoinen, mutta kukaan ei katsonut häntä kieroon. Hän totteli ja teki, mitä käskettiin. Oli kiinnostunut kasveista ja innokas oppimaan, joten kylän vanha lapsenpäästäjä ja parantaja otti hänet oppiinsa. Poika seurasi häntä metsään, ja eräänä päivänä vanha nainen kylki tavallsta pidemmälle. Niin pitkälle, ettei poika erottanut enää kylän savuja havukaton lävitse. He viipyivät päivän ja yön ja palasivat aamunkoitossa. Poika oli innoissaan, kuten sen ikäiset nyt usein ovat. Kiirehti askelissaan, vaikka nainen käski odottaa. Itse asiassa hän oli niin tohkeissaan paluusta kotiin, että juoksi suoraa päätä metsän laidalle malttamatta kerätä yhtäkään kasvia koriinsa", Lukki kertoi ja pieni hymynkare käväisi terveellä suupielellä. Pian se kuitenkin kuoli ja ääni muuttui haaveilevasta kylmäksi ja kovaksi.
"Metsän reunaan saavuttuaan poika ymmärsi, ettei kaikki ollut kunnossa. Kylästä ei noussut enää monia pieniä savuja, vaan yksi sakea, pimeä pilvi. Kutsu sitä typeryydeksi tai uteliaisuudeksi, kummin päin tahansa, mutta lapsi karasi kylään päin kuin vuohi kesälaitumelle. Vähemmällä ilolla, mutta taatusti yhtä lujaa. Mitä lähemmäksi hän pääsi, sitä selvemmäksi kävi, ettei kylää ollut olemassa enää. Kun lapsiparka saavutti torin, odotti häntä savuavien raunioiden keskellä kasa puoliksi palaneita ruumiita. Irvokkaita, tuhkasta mustia kasvoja, joista lähes jokaisen poika tiesi nimeltä. Yksi ruumis pinon reunalla oli hänen isänsä. Tässä vaiheessa, luonnollisesti, lapseen iski hätä. Kompuroiden ja hätääntyneenä hän lähti juoksemaan sinne, missä koti oli. Ihan niinkuin jokainen pieni lapsi, myös hänen ensimmäinen ajatuksensa ison pelon keskellä oli äiti."
"Tie, jonka taapertamiseen meni tavallisesti henkäys tai kaksi tuntui nyt toivottoman pitkältä. Kun poika viimein saapui perille, rakot paljaissa jaloissaan, näki hän kotinsa paikalla enää hatarasti pystyssä seisovan etuseinän. Kaikki muu oli palanut maan tasalle asti. Etuovi oli auki, ja vapisten pikkulapsi kulki sen läpi."
Jos mies oli tähän asti ollut vakava, nyt saattoi rubiininpunaisissa silmissä nähdä hetken aikaa jotain tutkimatonta. Ehkä se oli surua, ehkä kiukkua, ehkä pelkoa. Mutta se oli jotain aitoa. Jotain, jota mies ei esittänyt. Näitä sanoja ei valittu tarkasti sen mukaan, mitä kuulijan voi odottaa haluavan. Nämä olivat hänen sanojaan. Miehen, joka ei ollut vuosiin ollut mitään muuta kuin kosto ja oikeus.
"Oven toisella puolella, raiskattuna, tapettuna ja naulattuna seinään lapsi näki äitinsä ja isosiskonsa. Tytön, joka ei olisi tullut edes naimaikään vielä muutamaan vuoteen. On totta kai mahdoton sanoa, tapettiinko heidät ennen vai jälkeen seinään naulaamisen, mutta ehdottomasti jälkeen häpäisyn. Sen näki heidän kasvoistaan. Poika, joka ei enää saanut jalkojaan liikkeelle, lyyhistyi entisen tupakeittiön lattialle ja itki kuin perheensä menettäneet mukulat nyt itkevät... ikävä kyllä hän ei ollut kylässä yksin."
"Valtiaan miehistä muutama oli jäänyt kylään etsimään jotain hyödyllistä. Ruokaa, juotavaa, arvoesineitä. He kuulivat lapsen itkun ja kävivät noukkimassa tämän mukaansa. He veivät pojan torille, missä poika näki lapsenpäästäjän ja parantajan muutaman muun sotilaan huvina. Vanha nainen aneli päästämään lapsen pois, olihan tämä täysin syytön kaikkeen. Se ei kuitenkaan sopinut sotilaille. Näes, työnteko voi käydä vähän tylsäksi, kun olet sotilas. Kylä toisensa jälkeen samaa hommaa. Niinpä miehet ajattelivat huvittaa itseään. He hakivat paikalle verikoiransa. Onnettomat, kiukkuisiksi hakatut eläimet, joiden silmissä paloi viha kaikkea elävää kohtaan. Yksi sotilaista seivästi vanhan naisen jalat pehmeään maahan valtavilla hopeapiikeillä ja heitti tämän vapiseviin käsiin keihään. Jos nainen halusi lapsen elävän, se kävisi kyllä. Mikäli hänen onnistuisi tapella koirat pois, kumpikin saisi mennä matkoihinsa."
"Lapsi ei kyennyt enää edes huutamaan. Hän käpertyi pieneksi ja peitti silmänsä ja korvansa. Siitä huolimatta hän kuuli, miten irtipäästetyt pedot hyökkäsivät naisen kimppuun ja kuinka tämä rääkyi, kun niiden hampaat repivät lihan irti luista. Kun nainen oli vainaa, oli pojan vuoro", Lukki totesi, heitti valtiaan merkin ilmaan ja nappasi sen kiinni toisella kädellään.
"Ja niin poika kuoli. Sillä se, mitä kyläänsä palaavat metsästäjät löysivät seuraavana aamuna ruumispinosta ei ollut lapsi. Se oli hirviö, eikä sillä ollut elämässään mitään muuta kuin kostonsa. Sitä se hengitti, siitä se sai voimansa, ja joka yö se katsoi läpi samat painajaiset yhä uudelleen ja uudelleen muistuttaakseen itselleen, miksi se oli jäänyt henkiin. Mikä sen tarkoitus oli."
Laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain tuulen vaimea kahina ympäröivässä heinikossa.
"Tätä minä juuri tarkoitin", albiino totesi sitten, hymyili taas kuin mitään ei olisi tapahtunut ja palautti valtiaan merkin kukkaroonsa. "Melko ankeaa iltanuotiolle. Mutta oli miten oli... minulla ei ole tarjota sinulle tavallista perhettä. Ei niin kuin sinä ehkä kuvittelisit perheen olevan. Minä en... ole. En ole koskaan ollut. Minä olen tarkoitus, päämäärä, tavoite. Mutta jos se ei haittaa sinua ja jos sinä haluat kutsua kostoa veljeksesi", albiino jatkoi ja käänsi katseensa Kynteen. Mies vaikutti jopa jollain tavalla ilahtuneelta, joskin hämmentyneellä tavalla ", minä en estä sinua."
Kenties se tekisi hänestäkin enemmän... jonkun. Olisiko se sitten hyvä vai paha asia, siitä Lukki voi olla montaa mieltä. Ja olikin. Hänen älynsä käski häntä torppaamaan varkaan ajatukset, koska itsensä sitominen mihinkään voisi vaikuttaa haitallisesti tavoitteeseen. Toinen puoli, se hänelle vieraampi, oli käskenut suostua. Tällä kertaa sen käsky oli kuulunut vahvempana.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 20, 2015 20:20:07 GMT 3
Kynsi pelkäsi loukanneensa Lukkia jotenkin ensin kun huomasi miehen jäykistyvän hänen pyyntönsä myötä. Nuori albiino jo mietti kuinka vetää sanansa takaisin ja pyytäisi anteeksi vaikka hänelle ei ollut kovin yleistä pyydellä mitään anteeksi. Hän ei kuitenkaan kaikista tapaamistaan elävistä halunnut loukata juuri Lukkia. Vähiten tätä eikä hän ollut varma miksi niin oli. Siltä se vain tuntui.
Sitten vanhempi albiino alkoikin puhua. Kynsi katsoi tähän epävarmuus punaisissa silmissään, mutta näytti kiinnostuvan kun mies sanoi kertovansa hänelle tarinan. Hän ei ollut varma mitä odottaa siltä, mutta salamurhaajan viedessä tarinaa pidemmälle, Kynsi arvasi mistä se oikeastaan kertoikaan. Hän kuunteli sitä hiirenhiljaa, ilme juurikaan muuttumattomana sillä huolimatta siitä että tarina oli totta ja varsin julma, se kuitenkin lumosi hänen jollain tapaa.
Hänen kuitenkin onnistui samalla tutkimaan Lukin ilmettä ja luuli erottavansa siinä jossain vaiheessa jonkinlaista menetystä ja vihaa. Täysin oikeuttettua. Ei jäänyt epäselväksi miksi Lukki oli valinnut oman elämänsä niin kuin oli valinnut. Kynnelle ei ollut mitään suurempaa tapahtunut. Hänet oli vain hylätty ja jätetty tietämättömyyteen. Ehkä sen vuoksi Kynnellä ei ollut mitään tahtoa valita puoltaan.
Kynsi ei rikkonut hiljaisuutta tarinan jälkeen vaan jäi pohtimaan sitä. He molemmat olivat hiljaa kunnes Lukki taas jatkoi eikä Kynsi ollut varma mihin suuntaan nyt mentäisiin, mutta huomasi sitten vanhemmat miehen hymyilevän noilla arpisilla kasvoillaan.
"Minä tiedän ettei meillä koskaan voi olla yhteistä taloa jossa asua kuin perhe eikä meillä ole yhteistä määränpäätä, emmekä me ehkä enää tapaakaan sitten kun tiemme eroaa, mutta minä vain haluan sanoa että minulla on joku tässä maailmassa. Minä en ole yksin vaan minulla on tuolla jossain veli." Hän sitten viimein avasi suunsa kertoakseen sen päättäväisin ilmein. "Ja jos sitten kuitenkin tapaammme, niin... ei niin kuin vain toisilleen vieraat henkilöyt..."
Sitten nuori varas näytti kuin luimistelevalta kissalta. "Etkä sinä ole minulle ikinä hirviö. Minä olen nähnyt oikean hirviön. Näin sen repivän lapsen äitinsä sylistä. Hampain ja kynsin se repi sitten lapsen kappaleiksi äitinsä silmien edessä ja näytti nauttivan siitä. Se näytti osittain kissalta..." Kynsi pudisti päätään. "Sinä ehkä olet salamurhaaja, mutta sinä olet oikeudenmukainen. Julma silloin kun tarvitsee, mutta siitä huolimatta oikeudenmukainen. "
"Ehkä minäkin sitten kun siihen pystyn alan listimään noita pahuksen kusipäitä." Nuori varas heitti. Osittain vitsinä, osittain täysin vakavissaan. Kyllähän välillä tuli listineeksi jonkun nytkin, mutta pyrki enimmäkseen olemaan tappamatta, mutta kun hän olisi vanhempi hän voisi ehkä alkaa jahtamaan noita epäoikeudenmukaisia saastoja. Sellaisia niin kuin Salamavarjo ja ne vartijat. Sellaisia niin kuin ne sotilaat salamurhaajan tarinassa.
Kynsi oli iloinen siitä, että Lukki näytti hyväksyneen hänen pyyntönsä. Hän hymyili tälle aidosti kiitollista hymyään. Ei sitä pilkallista vinoa jota hän yleensä hymyili. "Kiitos."
Leipä ja hunaja lojuivat yhä ruohossa koskemattomina. Nuori varas nappasi ne käsiinsä ja mursi leivän kahtia vaikka se hieman hankalaa olikin toisten hartian vaurion takia. Hän ojensi toisen puolikkaan vanhemmalle albiinolle. "Syö. Äläkä murehdi siitä, että minä pitäisin sitä iljettävänä." Hän heitti. Hunaja purkkia hän ei millään pystynyt avaamaan.
((Vite Taihiniin mainittu))
|
|
|
Post by Deleted on Feb 21, 2015 0:49:50 GMT 3
"Mikäli minulla on nyt olevinaan pikkusisko", albiino huomautti hymyillen ", minä oletan, että tapaamme jatkossakin. Milloin, sitä en osaa sanoa. Kenties meidän olisi hyvä sopia jokin paikka, jossa tapaamme ja ajankohta sille. En usko, että törmäämme vahingossa."
Kummankin työhön kuului pysyä poissa silmistä, joten olisi erittäin epätodennäköistä vain tavata sattumalta torilla ja vaihtaa siinä kuulumisia. Toisaalta, heillä ei ollut syytä olla liian luottavaisiakaan. Jos he kertoisivat toisilleen liikaa, joku voisi ronkkia tiedot haltuunsa. Kumpikaan tuskin kertoisi edes kidutuksen alla, mutta maailmassa oli mieliä, jotka lukivat toisia kuin avointa kirjaa...
"Minä en tahdo olla salamurhaaja", Lukki totesi sitten halkaistessaan leivän ja avatessaan hunajapurkin. Hän levitti hunajaa kummallekin leivänpuoliskolle ja ojensi toisen sitten Kynnelle. Mies asettui tällä kertaa risti-istuntaan Kynttä vastapäätä ja taittoi pienen palasen leipää. Hänen oli helpompi syödä piskuisia nokareita edes verrattain siististi kuin kokonaisia suullisia. Huolimatta hyvästä yrityksestä kuolaa karkasi toisesta suupielestä ajoittain ja mies pyyhki sitä tottuneesti pieneen ruokarättiin. Hän ei kyennyt syömään täysin vapautuneesti Kynnen seurassa ihan vielä, mutta tätä menoa sekin päivä voisi tulla.
"Minä en nauti tappamisesta... mutta niin on tehtävä. Joskus on vietävä elämä, jotta muut saavat elää tai jotta saat elää itse. Se on velvollisuus. En vihaa sitä, mutten myöskään suuremmin pidä siitä. Sen sijaan pidän sen suunnittelusta ja siihen pyrkimisestä."
Se oli kuin leikkiä. Kisailua muiden kanssa. Lukki nautti haasteesta ja siitä, miten vaara kutitteli vatsanpohjassa. Kun hän saavutti päämääränsä, itse tappaminen oli ohitse nopeasti. Yleensä. Se oli vain jotain, mikä oli tehtävä kaiken päätteeksi.
"Onko sinulla jotain, jota tekisit mieluummin, kuin varkaan hommia? Unelmia tai tavoitteita?" salamurhaaja uteli. Hän oli kiinnostunut kuulemaan, mistä Kynsi haaveili. Hän kun ei osannut haaveilla mistään, paitsi ehkä siitä, että voisi olla auringossa joskus ilman suojaa. Nauttia sen lämmöstä iholla pelkäämättä sairautta ja palamista. Mutta mitään pitkäaikaista hänellä ei ollut. Hän oli suunnitellut elämänsä yhtä tavoitetta varten, eikä hänellä ollut aikomusta jäädä eloon, joten miksi vaivautua?
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 22, 2015 4:27:01 GMT 3
Kynsi naurahti Lukin kutsuessa häntä pikkusiskoksi, mutta sitten hieman kiusoittelevan näköinen ilme tuli hänen kasvoilleen. "Sinulle pikkusisko, mutta jos joku kysyy minusta, Kissankynnestä, niin esiinnyn yleensä poikana." Kynsi kertoi, mutta hymyili kuitenkin. Oli turvallisempaa liikkua poikana silloin kun liikkui yksin. "Tosin sinä varmaan osaat arvioida keille totuus kannattaa kertoa ja keille ei."
Nuoren albiinon asenne oli selvästi muuttunut rennommaksi nyt pelastumisensa jälkeen. Sen sijaan, että olisi vain jatkanut hieman mököttävää linjaan, hän pystyi nyt hymyilemaan ja ehkä jopa nauramaankin vanhemman albiinon läsnäollessa. Varsinkin kun nyt sai kutsua Lukkia veljekseen, hänen asenteensa oli vapaampi. Salamurhaaja tuntui nyt tutummalta ja sellaiselta johon voisi luottaa. "Niin, minäkin tahtoisin meidän vielä tapaavan tämän jälkeen. Minä liikun aika paljon Wariandissa koska... no tunnen alueen ja siellä on paljon mahdollisuuksia varkaalle, mutta entä sinä? Kyllä minulle käy jokin kaukaisempikin tai rauhallisempikin paikka." Nuori varas kertoi.
Kynsi otti hunajalla voidellun leivänpuolikkaan vastaan Lukilta kuunnellen samalla tämän puheita siitä, ettei halunnut olla salamurhaaja. Hän haukkaisi leipää ja oli iloinen siitä, että oli onnistunut pihistämään hunajankin. Olihan leipä yksinäänkin hyvää, mutta vampyyriyden takia nuoren albiinon ruokahalu oli varsin huono. Makeaa hän sentään kaipasi siitäkin huolimatta. Kynsi ei kommentoinut mitenkään vanhemman albiinon vaivalloista syömistä tai kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota. Ihan kuin Lukilla ei olisikaan ollut tuota arpea kasvoissa.
"En minäkään nauti tappamisesta, mutta maailmassa yksin kertaisesti on niitä paskiaisia jotka ansaitsevan kuoleman...." Hän aikoi hauta uuden palan leivästään, mutta pysähtyi sitten ja näytti hieman synkältä. "Se nainen jonka minä tapoin ei olisi tarvinnut kuolla... Minä vain en ollut kyllin vahva. Olin kieltäytynyt verenjuomisesta kokonaan, mutta se teki lopulta niin heikoksi, että kun annoin periksi, en voinutkaan lopettaa." Tyttö kertoi hiljaa katsomattaa Lukkiin, mutta sitten hän huokaisi ja ravisti hieman päätään kuin karistaakseen muiston. "Sinä pidät siis suunnittelusta... minä myös varkauden osalta. Minulla ei ole aina tarvetta rahalle tai muille arvoesineille, mutta en joskus vain voi vastustaa kiusausta kun mahdollisuus tulee vastaan tai kun tiedän homman haasteelliseksi."
Arpikasvoinen salamurhaaja kysyi häneltä sitten tekisikö hän jotain muuta mieluummin kuin olisi varas. Kynnen täytyi hieman pohtia sitä eikä vastannut heti mutustellessaan leipäänsä. "Minä tapasin joskus haluata palkkasoturiksi, mutta enää en ole varma. Kaipa varas sopii minulle parhaiten... mutta siitä olen varma, että mitä tahansa kunhan minua ei tungeta mihinkään mekkoon ja pakoteta käyttäytymään kuin hieno lady. Minä en pidä kurista." Hän tuhahti. "Mutta minun suurin päämääräni tosiaan on löytää perheeni... tai jos ei löytää heitä, niin ainakin saada jokin tieto keitä he olivat olleet ja miksi he eivät halunneet minua tai voineet pitää minua.... ne kakarat siellä orpokodissa sanoivat, että se johtuu siitä kun näytän tältä ja toiset, että olen jonkin huoran penikka. Sitten oli niitä jotka sanoivat, että olen valtiaan äpärä koska minua nyt sattui kiinnostamaan tarinat valtiaasta ja valtiattaresta." Kynsi mutristi suutaan.
|
|
|
Post by Deleted on Feb 24, 2015 19:50:56 GMT 3
Lukki nyökkäsi Kynnen tähdentäessä, että tämä halusi jatkossakin olla poika kaikille vieraille. Eittämättä elämä oli helpompaa poikana kuin tyttönä, jos se piti elää yksin kadulla. Varsinkin, kun Kynsi sanoi liikkuvansa usein Wariandissa.
"Minä pysyttelen usein kaukana Wariandista. En halua eksyä sinne ennen kuin olen oikeasti lähellä päämäärääni. Tällaiset kasvot jäävät mieleen, jos joku nyt sattuisi huomaamaan ne hupun varjoista", salamurhaaja vastasi ja hiljentyi sitten taas kuuntelemaan ruokailunsa ohessa. Häntä inhotti kuvitella Kynttä riistämässä jonkun henkeä puhtaasti itsekkäistä syistä. Kynsi oli kuitenkin vasta lapsi eikä tälle ollut annettu vaihtoehtoja. Niin väärin kuin olikin murhata ruoakseen, eipä se kai loppujen lopuksi eronnut hirveästi metsästämisestä. Kynsi metsästi haltioita, jotkut metsästivät metsän eläimiä. Vaikkei niitä kahta voinut ihan suoraan verrata, niin jollain tavalla kuitenkin.
Lukki ei pitänyt edes metsästämisestä. Hän elätti itsensä niin, ettei hänellä ollut tarvetta taittaa miltään kaniinilta niskaa. Aiemman vartijan murhaaminen oli helppoa, aivan kuin kuoleman ansaitsevien olentojen murhaaminen yleensäkin. Hän ei saanut siitä tunnontuskia. Sen sijaan hän oli joskus joutunut tappamaan Warran kiinnisaaman rastaan ja sen hentoisen niskan vaimea rusahdus oli aiheuttanut hänelle kaksi unetonta yötä.
"Minulla on tällä hetkellä melkoisesti aikaa käsissäni, mutta ikävä kyllä matkustussuuntani on väärä. Aurinkoni matkustaa itään ja minä seuraan häntä ja yritän saada selkoa löytämistämme kääröistä", Lukki selvitti, vaivautumatta sen enempää selventämään, oliko aurinko persoona vai vertaus ajankulusta. Lukin tuntien se saattoi olla kumpi tahansa. Hänellä oli tapana dramatisoida asioita. "Mikäli satun kuitenkin Wariandin lähelle jossain vaiheessa, voimme puhua siitä sinun orpokodistasi. En usko, että heillä on mitään alas kirjoitettuna, mutta sinunkaltaisesi saapuminen jää eittämättä muistiin. Jos joku osaa sanoa, kuinka ja milloin päädyit paikalle, kenties sitä kautta on mahdollista löytää viitteitä alkuperästäsi."
Orpokodin saastaiset pikku mukelot olivat oikeassa siinä, että moni orpokodin asukkaista oli äpäriä. Olihan se mahdollista, että Kynsi oli syntynyt jostain "suuresta rakkaustarinasta", ja lapsensa tappamisen ajatusta kauhistunut äiti oli vienyt lapsensa suurimpaan tietämäänsä orpokotiin peittääkseen piilosuhteensa jäljet. Perin uskottavaa tässä ruumiillisten himojen ohjaamassa paskamaailmassa.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 26, 2015 5:48:53 GMT 3
Totta, albiinon kasvot jäivät varsin hyvin mieleen ja varsinkin jos niissä kulkisi tuollainen arpi kuin Lukilla. Kynnen itsekin piti olla varuillaan Wariandin alueella ja vartijoiden kanssa siellä, mutta hän tunsi silti alueen kaikki salareitit paremmin kuin nämä. Siellä hän osasi kadota jälki jättämättä paikalta ja ilmestyä toisaalle. Jos Lukki tulisi sinne, hän voisi opettaa ne reitit tällekin... Mutta ehkä heidän vain tulisi valita jokin toinen paikka tapaamiselleen. "Ehdota vaikka jotain toista paikkaa. Minulla ei ole ongelmia matkustaa minnekään." Nuori albiino sanoi sitten.
Kynsi mietti mitä Lukki mahtoi ajatella hänen tunnustuksestaan. Siitä, että oli mennyt tappamaan vaikkakin vahingossa sen naisen. Hän oli ollut silloin liian kokematon vampyyri, mutta toisaalta hän oli yhä varsin tuore siinä. Liian kokematon vieläkin vaikka yritti parhaansa. Hän oli alkanut pitää veripulloa mukanaan jossain vaiheessa. Se helpotti hieman tarvetta metsästää, mutta joskus sekin piti täyttää ja ikävää kuin se olikin niin veri maistui paremmalta tuoreena. ja jos Kynsi kieltäytyi juomasta sitä, tarve vain kasvoi. Se teki hänestä heikon, väsyneen ja lopulta hän kuitenkin menettäisi itsehillinnän ja kun seuraisi veren kutsua jonkun luokse siitä tulisi jälleen tappo. Nuori vampyyri oli oppinut nauttimaan pieniä annoksia usein. Silloin hän välttyi tappamiselta, mutta kiinni jäämisen riski oli tietysti suurempi.
Kynsi räpäytti silmiään hieman epävarmana siitä mistä Lukki puhui. Aurinko? Kuka tai mikä se oikein oli? Tuskin kuitenkaan tuo taivaalla oleva. Nuori varas ei kuitenkaan ehtinyt kysyä siitä kun salammurhaaja teki ehdotuksen. Niin, se orpokoti. Kynsi ei ollut aivan halukas palaamaan sinne millään tapaa. Ei edes kyselemään asiota koska eivät ne aiemminkaan olleet hänelle mitään kertoneet. Mutta jos Lukki kyselisi muuttaisiko se niiden akkojen mielen. "Niin kai sitä voisi kokeilla..." Nuorukainen sanoi epävarmana. Hän oli inhonnut orpokotia ja tavaallaan hän pelkäsi saada tietää vastauksen. Mitä jos ne lapset olivat olleetkin oikeassa?
Nuori albiino pisti viimeisen palan leipää suuhunsa, mutta koska hänen teki vielä mieli jotain makeaa hän nappasi hunaja purkin jälleen itselleen ja varsin epähienosti vain kauhaisi sormellaan kellertävää ainetta suuhunsa. Täällä ei ollut niitä akkoja kertomassa mikä heidän kirotun hienolle naiselle oli sopivaa käytöstä. Lukki ei -toivottavasti ainakaan - alkaisi siitä motkottamaan.
"Minä varmaan palaan Wariandiin täältä... kunhan ensin näen sen kusipään kuolevan." Nuorukainen sanoi sitten ja tuhahti. Hän olisi voinut kysyä saisiko seurata Lukkia, mutta oli epävarma siitä ja hänen kiltansa odotti. Hänen olisi kerrottava heille Salamavarjon lopusta. Kynsi alkoi taas pohtia mikä tuo salamurhaajan aurinko oikein oli. "Onko sinulla ystäviä?" Kynsi kysyi sitten.
|
|
|
Post by Deleted on Feb 26, 2015 14:07:54 GMT 3
Kynsi ei vaikuttanut kovinkaan halukkaalta palaamaan orpokotiinsa. No, ei Lukki siihen Kynttä tarvinnut, jahka aika tulisi. Albiino jätti asian sikseen ja keskittyi syömään leipäänsä pienenpieni palanen kerrallaan. Kynsi taas tuntui saaneen tarpeekseen leivästä, mutta hunaja maistui. Lukki ei totta puhuen ollut kovinkaan perso makealle, joten hänen puolestaan nuori albiino saisi pitää koko purnukan.
Kun kohteli itseään lähinnä työvälineenä, pääsi melko hyvin irti kaikesta siitä hedonistisesta mielihyväntavoittelusta, joka ajoi monia. Lukki oli tyytyväinen siihen, mikä riitti juuri ja juuri, koska enempää hän ei tarvinnut. Kunhan hän olisi elossa ja voimissaan tilaisuutensa viimein koittaessa, kaikki olisi erinomaisesti. Ei tarvittu mitään ylimääräistä.
"Eipä juuri", salamurhaaja vastasi todenmukaisesti ja heilautti leipäpalaansa: "Minulla on monia tuttuja, jotka luulevat olevansa ystäviä milloin minkäkin persoonani kanssa. Heistä on minulle hyötyä. En toivo heille pahaa, mutta tosiasiassa he eivät tunne minua sen enempää, kuin minä itsenäni haluaisin tuntea heitä. Toisaalta, minä olen hatara käsite. Olen minä hyvin harvoin ja kun olen... en ole ihan varma, pidänkö siitä, mitä olen."
Lukki oli rakentanut laajan tuttavaverkostonsa sen mukaan, kenestä olisi hyötyä tavoitteen saavuttamisessa. Joistakuista oli hyötyä enemmän, joistakuista vähemmän, mutta yhtä kaikki jokainen hänen tuntemansa näytteli tai oli näytellyt jonkinlaista osaa hänen suuressa suunnitelmassaan. Tällaiset hetket, jolloin salamurhaaja oli joku muu, kuin yksi lukuisista sivupersoonistaan, olivat harvassa. Ja hyvä niin. Yleensä Lukki oli itsensä vain yksin, ja se oli pitänyt hänet sopivasti erillaan muusta maailmasta melko pitkään. Aina silloin tällöin sattui virheitä, joissa hän antoi oman itsensä tulla esille liiaksi. Hänen piti vain toivoa, että ne tähän mennessä tehdyt kolme virhettä eivät maksaisi liian kalliisti, kun aika koittaisi.
"Vielä ennen tätä kesä minulla oli vain Warra. Keskikesällä tapasin hänet ja nyt sinut."
Jos hän jatkaisi tätä menoa, hänellä olisi pataljoona ystäviä ennen keskitalvea... hänen olisi otettava etäisyyttä kaikkeen taas kerran. Muistutettava mieleensä, miksi hän oli olemassa. Sitä paitsi, se oli parempi niin hänen itsensäkin kannalta...
"Tässä maailmassa elävät arvot, jotka ovat minulle vieraita", salamurhaaja totesi sitten ja hänen äänensävynsä muuttui taas vakavaksi. "Rakkaus on ruumiillista himoa. Ei enempää. Sielujen sympatiaa on vain hyväuskoisten bardien lauluissa. Oikeus on kuollut kehtoonsa kauan sitten ja ne, joiden pitäisi puolustaa sitä, raiskaavat sen päivittäin. Ystävyyttä voi ostaa, uskollisuutta ei ole olemassa. Kun kuolet, olet korvattavissa. Jokaiselle. Jopa sille, jonka puolesta olisit itse valmis kärsimään ikuisuuden yksinäisyyttä ja kaipuutta vain todistaaksesi, miten paljon välität... kaikki on maallista eikä sellaista maailmaa, jossa minä haluaisin elää, ole olemassa. Siksi minä viivyn täällä vain sen aikaa, kun minun on pakko."
|
|
|
Post by RavenGuardian on Feb 27, 2015 1:24:38 GMT 3
Kynsi pisti lisää hunajaa suuhunsa. Parempi nauttia siitä kun kerran sitä sai eikä makean suhteen ollut vaaraa että hän alkaisi oksentaa sitä ulos niin kuin muiden ruokien kanssa välillä tuntui olevan. Hän välillä mietti oliko muilla vampyyreillä sama ongelma vai oliko hän ainoa. Välillä kaikki muu vain tuntui maistuvan tuhkalta suussa. Nuorta vampyyriä tämä harmitti suuresti. Varsinkin kun ei ollut vielä tottunut siihen huonoon ruokahalun tunteeseen. Olipa syy vampirismi tai ei, se oli kuitenkin ilmennyt vasta vähän sen jälkeen kun hänet oli muutettu tai enemmänkin ennen kuin hänet oli tartutettu. Sillä vampirismi oli enemmänkin sairaus.
Nuori albiino kuitenkin äkkiä jäykistyi kun Lukki puhui monen persoonaan omaksumisesta. Hänen ajatuksensa palasivat siihen kissahirviöön jonka oli sattunut näkemään ja josta oli sen jälkeen kuullut lisää. Hän ei saanut niitä meripihkan värisiä silmiään pois mielestään ja värisi. Ei, Lukki ei antaisi niiden persooniensa hallita itseään. Tämä ei vaikuttanut sellaiselta mielipuolelta. Lukille ne olivat enemmänkin työkaluja. Ainakin niin Kynsi tahtoi uskoa. Kun nuori albiino pääsi pois tästä pelottavasti mielikuvasta, hän alkoi pohtia asiaa uudesta näkökulmasta. "Minkä Lukin minä olen nähnyt?" Hän kysyi sitten hiljaa, kastoi sormensa taas hunajaan ja pisti sormen suuhunsa, mutta enemmänkin puri sitä jossakin pienessä harmissa. Hänen verenväriset silmänsä eivät katsoneet salamurhaajaan. Hän oli hetken hiljaa ja pohti. "Kuka tämän hän oikein on?" Hän kysyi sitten.
Nuorukainen kuunteli, mutta oli epävarma siitä mitä kerrottiin. Samanlaisia ajatuksiahan hänkin oli jossain vaiheessa päässään hautonut kunnes oli antanut olla. Keskittynyt pelkästään siihen mitä oli tekemässä. Rakkaus ja sankariteot olivat hänen elämänsä ulkopuolella. Paitsi, että... hän kyllä kaipasi ystävää ja perhettä.
Hän oli hylännyt hunajapurkin syliinsä vaikka siinä oli vielä hunajaa jäljellä. Kynsi ei kuitenkaan ottanut sitä enää. Noiden punaisten silmien katseesta oli tullut etäinen eikä hän oikeastaan edes katsonut minnekään. Hän myös pysytteli hiljaa niin kuin hiipiessään varkaisiin tai vain olisi lakannut olemasta. Sitten viimein hän kuitenkin räpäytti silmiään ja käänsi katseensa vanhempaan albiinoon.
"Minullakaan ei oikeastaan ole ollut ketään sellaista jota kutsuisin ystäväksi. Minulla on tuttuja varkaiden killassa, mutta loppujen lopuksi minä en panisi henkeäni heidän käsiinsä. Voimme syödä, juoda ja nauraa yhdessä, mutta silti me olemme yksin... Ja siellä orpokodissa..."Kynsi irvisti. "Kenen kanssa minä siellä muka olisin ystävystynyt?" Kaikki olivat kiusanneet häntä hänen ihonvärinsä ja punaisten silmien takia. "Lisäksi minun käytökseni ei miellytä monia, mutta minun tarkoitukseni ei olekaan miellyttää ketään."
|
|
|
Post by Deleted on Feb 28, 2015 22:01:15 GMT 3
"Sinä olet nähnyt Lukin", albiino vastasi ja laittoi leipänsä syrjään, vaikka siitä oli närhetty vasta neljäsosa. Mies oli ilmeisesti pieniruokainen tai kuvitteli joutuvansa pärjäämään tuolla leilävvä pidemmänkin aikaa. Leivällä ja suolakalalla. Oliko ihme, että leipä meni säästöön pahimman nälän tyydytettyään.
"Se on lähinnä... minua itseäni. Totuus on, ettei minun yleensä tarvitse olla kukaan kellekään. Edes itselleni. Kun olen yksin, keskityn selviämiseen, lukemiseen ja suunnitteluun. Minun ei tarvitse miettiä omaa suhtautumistani maailmaan, koska kaikki, mitä teen, tehdään vain yhdestä tavoitteesta. Tai siis, näin on yleensä", salamurjaaja selitti ja kaivoi laukustaan kankaan. Hän alkoi kääriä leipää siihen, muttei tehnyt elettäkään hunajan suuntaan. Kynsi pitäkööt sen.
"Joskus en osaa sanoa itsekään, kuka olen. Olen niin tottunut kertomaan sen, mitä halutaan kuulla, etten aina edes muista, mitä mieltä itse olen."
Aihe ei selvästikään ollut miehen mieleen. Suupielet olivat kiristyneet vaivihkaa, eikä Lukki tuntunut itse edes huomanneen sitä. Hän inhosi puhua itsestään, koska se oli yksi niistä harvoista asioista maailmassa, josta hän ei tiennyt juuri mitään. Toki hänellä nyt oli moraalinsa ja mielipiteensä, mutta hänen tarvitsi selittää niitä hyvin harvoin kellekään. Lisäksi ollessaan Lukki hän tunsi maailman painon vastenmielisimmillään. Lukille, joka olisi sopinut elämään kaikkialla paitsi tässä materiaan ja hedonismiin keskittyneessä maailmassa, oleminen oli hankalaa. Se oli surullista.
Lukki oli surumielinen, hiljainen ja odotti kuolemaa. Kaipasi maailmaa, jota ei ollut olemassa. Suri kasvoja, joita hän ei muistanut enää kuin unissaan. Hän ei muistanut edes, millä nimellä häntä oli kutsuttu.
Kynsi jatkoi puhettaan ja Lukki rentoutui. Hän tiesi kyllä, että killasta oli varmasti seuraa. Seuraa ja hyötyä. Ei niitä olentoja kuitenkaan vain samaan kiltaan kuulumisesta voinut alkaa kutsua ystävikseen.
"Minä tapasin hänet keskikesällä. Tein hänelle töitä. Teen vieläkin. Olen seuraamassa häntä itään ottaakseni häneen yhteyden sitten, kun saan kaiken valmiiksi ja tiedän enemmän... asioista", mies selvitti, jahka Kynsi oli vaiennut. Kasvoille levisi pieni hymynkare. "Oikeastaan, tapasin hänet pikaisesti jo ennen keskikesää. Hän oli haavoittunut ja parsin hänet kuntoon. Pidin vahtia yöllä, koska en ollut varma, aikooko hän tilaisuuden tullen vääntää niskani nurin. Jossain vaiheessa yötä nukahdin ja herätessäni hän oli tappamisen sijaan heittänyt niskaani turkisviittansa. Se haisi hielle, aserasvalle ja lialle. En muista, että olisin koskaan elämässäni nauttinut jostain tuoksusta niin. Ikävä kyllä hän vei viittansa mukanaan, mutta tapasimme myöhemmin ja hänellä oli tarjota minulle töitä. Ehkä pyydän tällä kertaa palkaksi hänen viittansa."
|
|
|
Post by RavenGuardian on Mar 1, 2015 21:37:22 GMT 3
Kynsi kallisti hieman päätään. Häntä harmitti hieman, ettei Lukki voinut olla ihan oma itsensä ja hänestä oli surullista että tämä eli vain yhtä tarkoitusta varten, mutta koska ei voinut asialle mitään, hän ei oikein voinut sanoa siihen mitään. Hän olisi kyllä halunnut muuttaa sen. halunnut ehdottaa, että Lukki tähtäisi mieluummin tehtävästään selviämiseen. He voisivat ehkä sitten mennä asumaan yhdessä veljenä ja pikkusiskona... Siitä oli kai turha haaveilla. Kun Lukki olisi poissa, Kynsi olisi jälleen yksin tässä maailmassa ellei elämä olisi jo siinä vaiheessa vienyt häneltä henkeä. Mistä sitä koskaan tiesi vaikka hän jo huomenna sattuisi lipeämään talon katolta ja taittamaan niskansa katukiviin.
Nuorella varkaalla ei kyllä ollut aikomustakaan kuolla vielä. Hän silti oli sellainen rämäpää ja varkaan ammatissaan leikki kokoajan kuoleman kanssa. Lukkikin teki niin omassa ammatissaan, mutta salamurhaaja pelasi varman päälle koska hänellä oli tavoite. Kynsi eli hetkelle ja oli liian nuori ja vilkas vielä täysin järkevään ajatteluun. Toki hän oli varovainen, mutta silti siinä varovaisuudessaan tavallaan varomatonkin. Häneltä puuttui se jokin kunnollinen suunnitelmallisuus joka vei seuraavaan päivään ja kohti jotain suurta tavoitetta. Ja toisin kuin Lukki, Kynsi oli tottunut olemaan aina oma itsensä. Miellytti se muita tai ei... usein miten ei.
Vanhempi albiinokaan ei tuntunut nauttivat tästä keskustelusta. Oli siis parempi jättää se ja sen sijaan puhua tästä mystisestä 'hänestä'. Siitä Lukki vaikutti voivan puhua mieluummin ja Kynnestä oli jännittävää kuulla. "Sinä et taida haluta paljastaa hänen nimeään." Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. "Sinä taisit tosiaan pitää hänestä." Toinen toteamus. "Mahtaisiko hänellä olla käyttöä varkaalle?" Jotkut varkaat tarjosivat palveluksiaan maksavien asiakkaiden käyttöön. Kynsi ei vielä ikinä ollut tehnyt niin. Hän oli mieluummin pysytellyt eläen itselleen. Kuitenkin jos oli saanut ylimäärästä rahaa käsiinsä, hän oli joskus heittänyt niille kaduilla kulkeville kerjäläisille jotain. Kilta tietysti vaati pienen osuuden hänen saaliistaan, mutta eipä se haitannut.
Äkkiä jonkinlainen yskän puuska näytti tarttuvan nuoreen albiinon ja hän sai juuri ja juuri nostettua kätensä suun eteen kun hieman verta roiskahti hänen huulilleen. Veripisarat suorastaan hohtivat kalpealla iholla. "Pahus." Nuorukainen sihahti ja pyyhkii kätensä nurmikkoon. Hän tarvitsisi jostain tuoretta haltian verta. Se pullon veri oli selvästi ollut liian vanhaa jo... Sitä paitsi hänen pitäisi täyttää pullo uudelleen. Kuitenkin hänen täytyisi odottaa yötä. Päivällä metsästäminen johtaisi vain kiinni jäämiseen. Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä haittaisiko hartian haavakin tällä kertaa. Hänen olisi hankalaa kiipeillä sisään ikkuinosta sen kanssa...
|
|
|
Post by Deleted on Mar 2, 2015 19:47:45 GMT 3
"Hän harvemmin haluaa tulla esitellyksi", Lukki vastasi hymynkare repaleisilla huulillaan. "Ongelmana on, että hänet on sangen helppo tunnistaa. Jahka joskus tapaatte, hänen tarvitsee tuskin sanoa sanaakaan ja tiedät, kuka hän on. Tai ainakin uskot tietäväsi. Niin minäkin tein, kunnes hän osoitti minun olevan väärässä", salamurhaaja totesi. Kynnen todetessa miehen pitävän hänestä albiino kohautti harteitaan. "Ikävä kyllä pidän edelleenkin. Mutta minä tiedän rajani."
Valtiaan verikoira tuskin tarvitsi varasta ainakaan suoraan, mutta hänellä voisi olla Kynnelle tekemistä Dagmariin liittyen. Jahka hän saisi selvää näistä kääröistä, joku hiipimiseen kykenevä seura voisi olla tarpeen.
"Voi ollakin. Seuraavan kerran, kun tapaamme, minä uskon tarvitsevani sinua seurakseni... matkalle. Luonnollisesti maksan siitä, mitä nyt vain kykenen maksamaan. Se ei ehkä ole kovinkaan paljoa", Lukki huomautti, mutta puhe loppui äkisti nuoren varkaan yskiessä. Veri tahri vaalean kämmenen ja albiino pyyhki sen nurmeen selvästi harmissaan. Vanhempi albiino katseli tahriutuneita ruohonkorsia vakavoituneena.
"Tuo ilmeisesti johtuu sairaudestasi", hän varmisti. Lukki ei suostunut kutsumaan vampirismia miksikään muuksi. Se oli tartutettu Kynteen väkisin eikä nuori albiino voinut sille mitään. Niin vastenmielinen tila kuin se olikin, Kynttä oli siitä turha syyttää. "Mitä se tarkoittaa?"
Oli väärin tappaa ketään vain siksi, että tarvitsisi verta silloin tällöin. Maailmassa oli kuitenkin paskiaisia, joilta verta voisi lypsää tuntematta suurempaa mielipahaa ja eettisiä inhon väristyksiä. Jos hänen oli silloin tällöin valutettava uhriltaan verta lasipulloon elättämään vasten tahtoaan kirottua sisartaan, kenties se oli hyväksyttävä. Sitä paitsi, hän hillitsi itsensä paremmin kuin Kynsi. Nuori albiino myönsi jo surmanneensa jonkun nälkäänsä ihan tahtomattaankin.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Mar 4, 2015 5:09:28 GMT 3
Nuoren albiinon kiinnostus oli herännyt entistä enemmän Lukin kertoessa lisää tästä mystisestä 'hänestä' . Hän vakuutti itselleen, että vielä joskus tapaisin tämän ja tunnistaisi tämän. Hänen pitäisi alkaa vain liikkumaan Wariandin ulkopuolella. Opittava tuntemaan enemmän tätä maata, mutta hän ei mielellään lähtenyt kaupungista juuri siksi ettei tuntenut paikkoja muualla. Hänellä ei ollut missään samanlaista etulyönti asemaa kuin Wariandissa. Siellä kukaan ei saisi häntä kiinni... Siellä mahdollisesti Lukkikaan ei olisi häntä saanut napattua eikä Kynsi olisi silloin koskaan saanut itselleen veljeä. Oli siis ollut hyvä asia että hän oli tapojensa vastaisesti lähtenyt kiertelemään kaupungin ulkopuolelle aina Ruhtoon asti. Tosin kaikki kiinnijäämiset tuskin johtaisivat näin onnelliseen päätökseen.
Kynsi höristeli korviaan kun salamurhaaja kertoi ehkä tarvitsevansa häntä johonkin. Vaikka hinta ei olisi kovin hyvä, nuori varas oli kyllä innokas liittymään mukaan matkalle, mutta ennen kuin hän ehti kysellä mitään hän sai sen yskäkohtaukset ja onnistui tahrimaan kätensä verellä.
Kynnestä se oli varsin kiusallista ja hän näytti taas hieman murjottavalta koettaessaan kätkeä harminsa. Lukki halusi tietää johtuihan se hänen sairaudestaan. Mitäpä muutakaan vapirismi olisi. Nuori vampyyri nyökkäsi hieman peläten kohta yökkivänsä lopukin nielemästään verestä pellolle. Helvetti senkin kanssa taas. Ja tosiaan ennen kuin hän ehti Lukin kysymykseen vastata ja jo oksensikin loputkin verestä ja myös leivästä nurmelle nelinkontin. Vahva veri ja väkisin syöty ruoka eivät olleet hyvä yhdistelmä. Tämän jälkeen häntä alkoi hitaasti vaivata väsymys taas vaikka ehkä jotain siitäkin verestä oli ehtinyt imeytyä kehon käyttöön. Hän ei voinut olla taas pohtimatta sitä tottuisiko mahdollisesti myöhemmin koko vampyyriyteen. Nyt hänen kehonsa ei sitä ainakaan sietänyt eikä hän ollut oppinut siitä vielä kaikkea.
"Vanhaa verta." Kynsi sai viimein kerrottua koettaessaan pyyhkiä veritahroja huuliltaan istuessaan jälleen risti-istunnassa. Hän muistutti vedessä uitettua kissaa. Yhtä harmistunutta ja kiusaantunutta. "Veri ei säily hyvä kauaa niistä yrteistä huolimatta mitä pulloon sen kanssa laitan.... Minä en vähään aikaan ole käyttänyt sen pullon verta." Niin hän oli täyttänyt sen joskus, mutta koska oli ollut kykenevä metsästämään hän oli mieluummin nauttinut verensä tuoreena niin inhottavalta kuin se kuulostikin. Hänen olisi pitänyt tyhjentää ja täyttää pullo uudelleen. Nyt hän olisi sen sisältöä tarvinnut kipeimmin kun haava esti metsästämisen.
Ja häntä väsytti. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsin tämän... sairauden aiheuttamaa väsymystä. Hän oli aina pitänyt itsensä hyvin... toimintakykyisenä. Juo usein, niin ei tarvitse juoda kuin vähän kerrallaan, ei tarvitse tappaa uhria kunhan on varovainen. Tämä kaikki oli Salamavarjon syytä. Se kirottu. Hänetkin piti hoitaa pois päiviltä... Sen paskiaisen piti kuolla.
|
|