|
Post by Deleted on Jan 1, 2015 23:22:12 GMT 3
Kesä oli aina vilkasta aikaa, olit sitten kylässä tai kaupungissa. Kauppa kävi keskikesän jälkeenkin ja minne tahansa Lukki näillä main vaelteli, yleensä hän löysi tiensä sinne, missä se kävi oikein erinomaisesti.
Oikeastaan, Lukin ei olisi pitänyt olla täällä. Hänellä oli seurattavaa. Tehtävä, jonka hän oli asettanut itselleen. Se oli pitkästä aikaa ainoa tehtävä, joka EI johdattanut häntä lähemmäksi Tharonia, pikemminkin kauemmaksi, mutta Lukki oli antautunut sen vietäväksi siitä huolimatta. Kenties kulkemalla kauemmaksi hän kulkisi loppuviimeksi lähemmäksi. Vuosikausien ajan hän oli yrittänyt aivan kirjaimellisesti Tharonin valtakunnansaliin, ja mitä enemmän sinne yritti, sitä kauemmaksi joutui. Kenties kulkemalla kauemmaksi hän pääsisi lopulta iskuetäisyydelle.
Tai kenties se oli kaikki tekosyytä, jonka hänen sydämensä oli keksinyt huijatakseen. Järki ei suinkaan vetänyt häntä kohti Antjoa, vaan sinne vetivät tietyn hevosen suuret kavion painanteet pehmeässä ruohikkomaassa, ja ajatus sen hevosen ratsastajasta. Lukille, jonka elämä oli tarkoin suunniteltua siitä hetkestä lähtien, kun hän oli jättänyt metsämökkinsä, moinen oli jopa jollain tasolla epämiellyttävää. Tunteet aiheuttivat hankaluuksia ja ihminen teki hyvin pysyessään erossa niistä.
Kuoleminen oli helpompaa, kun ei antanut minkään häiritä. Tie oli suora, selvä, ja se oli ollut tiedossa jo kauan. Hän ei aikonut harhautua siltä.
Sen enm,pää sydämen raivostuttava palo kuin järjen äänikään eivät kuitenkaan ruokkineet sitä kehoa, joka oli annettu hänen kostonsa välikappaleeksi. Matka Guardasta oli ollut pitkä eikä ruohikkoiselta erämaalta ollut helppo löytää syötävää. Niinpä Lukki oli joutunut antamaan periksi ja poikkeamaan seuraamiltaan jäljiltä pohjoisemmaksi siinä vaiheessa, kun hän oli varjostustyössään eksynyt lähelle Ruhtoa.
Tämä ei ollut se kylä, jossa Lukin kaltainen ihminen olisi viihtynyt. Taikaväeltä oli vaikea saada arvostusta ja vielä vaikeampi näiden asennetta oli sietää, mutta vuodet olivat koulineet Lukista supliikkimiehen. Hän osasi hymyillä juuri silloin kuin pitikin, ja oli se hymy miten ruma tahansa, sillä sai kontakteja. Olentoja, jotka eivät kenties olisi kuolleet hänen puolestaan, mutta joiden tuotteiden hintojen reiluuteen voi ihminenkin luottaa.
Oli kylä miten pieni tahansa, sen torilla oli aina elämää. Ruhtoa ei voinut kovinkaan pieneksi kyläksi nimittää, eikä sen tori hävinnyt pienempien kaupunkien torien rinnalla. Toisin kuin yleensä, tori ei kuitenkaan sijainnut kaupungin keskustassa vaan se oli pystytetty rannan kalalaitureiden yhteyteen. Viiman sisämereltä puhaltava tuuli toi mukanaan auringossa seisseen kalan tuoksun jo ennen kuin saapuja oli astunut jalallaankaan torin puolelle. Kalakärryt kolisivat toistensa ohitse ja väki kaupitteli kovaäänisesti verkkoja, mertoja, syöttejä ja haaveja. Mitä lähemmäksi laitureita kulki, sitä paksumpi oli maassa saappaiden alla rahiseva suomukerros.
Päivä oli alkanut hiljaksiin kääntyä iltaan. Laskeva aurinko värjäsi sisämeten peilityynen pinnan punertavaksi. Kauppiaille tuli kiire myydä kaikki jäljellä oleva ennen kuin pöydät pitäisi peitellä. Näihin aikoihin taitava tinkijä voi saada hyvätkin alennukset. Vielä paremmat, jos tajusi kysellä oikeilta henkilöiltä.
"Muistin, että olet pihi, mutta tämä lienee uusi ennätys", pöytänsä takana ahertava fauni mutisi ja nosteli esille pergamenttikääröjä. Ne ehtivät tuskin koskea pöytää, kun mustaan nahkahansikkaaseen verhoutunut käsi nappasi ne parempaan talteen ja asetteli tarkasti pieneen reppuun. Hupun verhoamilla kalpeilla, rujoilla kasvoilla häivähti hymyntapainen: "Kanssasi on aina yhtä ilo asioida." "Kunpa voisin sanoa samaa", fauni hymähti ja huiteli sitten sormiaan verhoutunutta miestä kohti kuin häätäisi pois kärpästä: "Mene siitä vähine rahoinesi. Vai aiotko kinua alennusta musteestakin?" "Minulla on sitä riittämiin", ostaja vastasi heittäessään repun olkansa ylitse. Mikäli ei sattunut kiinnittämään katsettaan hupun varjelemiin lumenvalkeisiin kasvoihin ja puuttuvaan vasempaan suupieleen, mikään matkalaisessa ei herättänyt minkäänlasta huomiota. Hänet oli helppo unohtaa. Helppo hukata mielestään.
Se oli kai tarkoituskin.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 2, 2015 19:47:15 GMT 3
Kynnellä ei ollut kiire minnekään. Hän oli joitakin päiviä sitten saapunut tähän kylään jonka nimi oli kai Ruhto. Pahemmin sillä ei ollut väliä albiinolle varkaalle. Pääasia oli, että hän oli löytänyt jonkin kylän tai kaupungin. Erämaa ei ollut oikea paikka varkaalle . Eikä erämaasta löytynyt tarpeeksi oikeanlaista verta. Kynsi oli kolmentoista ja monet olivat sitä mieltä että hän oli liian nuori kulkemaan yksinään, mutta hän oli ollut nuorempi kun oli aloittanut itsenäisen elämänsä. Monet eivät nähneet mitä mahdollisuuksia se tarjosi hänelle.
Albiino istusteli eräällä katolla roikottaen toista jalkaansa reunan yli. Kukaan ei pahemmin kiinnittänyt häneen huomiota, mutta niin kuuluikin olla. Hän oli verhonnut kasvonsa hupun varjoon kätkeäkseen sen mitä oli. Hänen punaiset silmänsä pitivät silmällä toria. Hänellä olisi hyvin ollut mahdollisuus mennä sinne kauppiaiden ja asiakkaiden sekaan ja näpistää jotain. Näpistää rahaa ja ruokaa. Ei sillä, että Kynsi paljoa enää söikään sen jälkeen kun oli kohdannut epäonnekkeseen vampyyrin. Sen vuoksi hän tarvitsi haltian verta, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Kynsi kyllä osasi pitää huolen siitä milloin olisi aika metsästää verta. Tänään hän oli enemmän kiinnostunut jostain arvokkaammasta. Miksi hän sitten ei ollut kuluttanut jo päivää torilla? Nuorukaisesta oli tuntunut siltä, että oli koko sen päivän odottanut jotain. Niinpä hän oli jäänyt tarkkailupaikalleen. Nyt olikuitenkin tulossa jo ilta ja väki vähenisi torilta. Ehkä hänen sittenkin pitäisi kiirehtiä.
Albiino nousi seisomaan ja lähti sitten ketterästi kapuamaan alas katolta pienen kujan puolelta jotta ei saisi osakseen katseita. Viimeiset metrit maahan hän pudottautui pehmeästi jaloilleen kuin kissa ja lähti sitten kävelemään torille hukuttaen itsensä väen sekaan. Kynsi huomasi sen tosiaan levan harvenemaan päin. Hänellä olisi kiire, mutta hän tiesi että liika kiirehtiminen johtaisi vain siihen, että joku nappaisi hänet. Kynnellä ei ollut aikomustakaan viettää aikaansa tyrmässä tai menettää kättään jollekin ylitse kiehahtaneelle kauppiaalle. Varkaan täytyisi kuitenkin pian valita itselleen kohde.
Kissankynsi katseli ympärilleen ja kuljeskeli hieman ympäri toria kunnes sai silmiinsä erään mystisennäköisen miehen erään kauppiaan kojulla. Mies oli verhonnut kasvonsa Kynnen tapaan mikä teki tästä vielä salaperäisemmän. Jotenkin Kynnestä vain tuntui siltä, että tämä olisi jännittävä kohde. Mutta mies oli lähdössä juuri kojulta. Tämä saattaisi olla poistumassa torilta kokonaan jolloin Kynsi joutuisi näkemään enemmän vaivaa hiipiä varastamaan tältä. Toreilla väenpaljoudessa se olisi helpompaa vaikka Kynsi olikin ylpeä siitä, että pystyisi aina näpistämään mitä halusi ja milloin vain. Nyt hän oli vain liian innokas ottamaan selvää mitä erikoista tällä miehellä mahtaisi olla.
Kissamainen varas kiirehti miehen perään tutkaillen samalla mahdollisuuksia. Riemukseen hän huomasi joukon leikkiviä lapsia. Siinä oli muutama haltialapsi ja faunilapsi. Kynsi vilkaisi vielä mieheen ennen kuin kiirehti lasten luokse. "Leikittekö hippaa? Saanko liittyä mukaan? Olen aika varma, että olen nopeampi kuin te. Kokeillaanko?" Hän ehdotti. Lapset eivät turhia epäilleet. Innoikkaina he ottivat haasteen vastaan.
Kynsi oli nopeampi, mutta piti huolen, että lapset pysyivät perässä. Hän johti heidät valitsemansa kohteen luokse. Sen mysteerimiehen. Albiino pujotteli harvan väen seassa ja juoksi sitten miehen toiselle puolelle. Hippana oleva lapsi jäi toiselle puolelle eikä tuntunut välittävän siitä, että mies oli heidän välissään. Lapsiin saattoi aina luottaa. Tämä yritti tavoittaa häntä miehen ohi, mutta Kynsi kiersi miestä toiseen suuntaan nesittäen että oli täysin leikissä mukana. "Mikä on, etkö saa kiinni?" Nuori varas yllytti lasta. "Saanpas! Odota vain!" lapsi huudahti hänelle ja tartti miehen jalkaan päästäkseen nopeasti ohi toiselle puolelle. Kynsi juoksi taas toiselle odottaen, että miehen huomio siirtyi tuohon toiseen lapseen. Hän etsi tilaisuutta napata jotain mieheltä. Hänellä sentään oli vikkelät sormet. Hän osasi nopeasti napata mitä vain huomaamattomasti vyöltä tai atskusta tai mistä vain.
Kynsi piti leikin lyhyen aikaa miehen ympärillä kunnes sai haluamansa ja juoksi sitten lapset perässään kauemmas ja lopulta antoi niden saavuttaa itsensä. "Hyvin napattu. Siinä oli aika juokseminen. Olen nyt hieman väsynyt. Leikitään lisää toiste." Hän kertoi lapsille ja lähti kävelemään kujalle kiivetäkseen sieltä takaisin katoille rauhaan tutkimaan mitä oli saanut.
((Etenkö liian nopeasti? Kerro vain niin voin kyllä muuttaa tekstiä jos tuli otettua liikaa vapauksia))
|
|
|
Post by Deleted on Jan 4, 2015 0:57:20 GMT 3
(Et ollenkaan, tämä meni juuri mainiosti. Eipä Lukki tuossa tilanteessa oikein voi kuin antaa kaiken tapahtua jos se kerran meinaa tulla ryöstetyksi tahallaan :'D Sano sinä puolestasi, onko vuoro ok. Jos haluat Kynnen saapuvan myöhemmin, huomauta vain niin korjailen vuoron loppua)
Oli miten myöhäistä tahansa, lapsia tuntui olevan toreilla aina. Ne kerääntyivät parviksi kuin linnut ja pyrähtelivät sinne tänne, milloin napsien maistiaisia kokin kojulta, milloin pelaillen keskenään kivillä. Aina silloin tällöin joku poimi maasta tikun ja hetken aikaa maailmassa oli ainakin yksi hyvää tarkoittava, jalo ritari valmiina puolustamaan heikompia.
Lukki ei välittänyt lapsista. Hän ei mitenkään inhonnut, vihannut tai edes ollut pitämättä lapsista. Hän ei vain yksinkertaisesti uhrannut niille ajatuksia, vaan koetti luovia niiden parvien läpi kuin kalastaja sumussa. Joskus niiden leikkien keskeltä pakeneminen oli toivottomampaa kuin pakeneminen hyvin vartioidusta tyrmästä.
Lukki olisi voinut aivan hyvin pitäytyä välinpitämättömyydessä tälläkin kertaa, olihan hänellä varsin paljon ajateltavaa, ellei olisi huomannut joutuneensä ryöstöyrityksen kohteeksi. Kesti hetken ymmärtää, mistä on kyse, ja seuraavan hetken hillitä reaktionsa. Kukaan, kuka sai kätensä hänen vyölaukkuunsa lähes tulematta huomatuksi ei ansainnut kätensä murtuvan. Albiino oli suorastaan vaikuttunut.
Lapset kiersivät kehää aikansa ja Lukki yritti olla astumatta kenenkään päälle. Jahka joukkio viimein singahti tiehensä, mies pysähtyi kohentelemaan olallaan roikkuvaa reppua ja selvitti samalla huomaamatta, mitä häneltä oli ryövätty. Rahan hän saattoi hyväksyä, tekijä oli ansainnut sen eikä sitä ollut vyölaukussa kuin parin hopean verran, mutta toisen menettämänsä hän halusi takaisin. Sillä oli paitsi tunnearvoa, myös mittaamattomasti muuta arvoa. Se saattaisi joskus ostaa hänet pulasta tai vaihtoehtoisesti olla hänen pääsylippunsa askelen lähemmäksi valtiasta. Niinpä albiino pani noustessaan merkille, minne lapset olivat kadonneet ja kenen perässä.
Tekijä oli edelleen taitava. Tätä oli melko vaikeaa erottaa isompien lapsien joukosta. Melko vaikeaa, muttei mahdotonta.
Tori jäi taakse. Mies suuntasi kevyet askelensa kapeammalle tielle. Täällä talot kasvoivat niin lähellä toisiaan, että pelkkä ajatus hallitsemattomasta tulesta saisi asukkaissa aikaan päänsärkyä ja paniikkikohtauksia. Jotkut olivat kasanneet vesitynnyreitä jo valmiiksi talojensa edustalle. Ne olivat paitsi varsin hyvä näköeste, toimivat myös kelpona ponnahdusalustana ihmiselle, joka tunsi tarvetta kiivetä katolle.
Aikuinen mies katonharjalla ei ollut se ihan tavanomaisin näky, joten Lukki vältti liikkumasta korkeilla paikoilla ennen pimeää. Hänen onnekseen aurinko oli kuitenkin tarpeeksi maillaan heittääkseen pitkiä varjoja kylän rikkaampien korkeammista taloista. Ne lankesivat köyhempien asujaimiston ylle kuin mustat harsot, piilottaen rahvaan katot pois rumentamasta maisemaa. Sisämereltä puhaltava tuuli humisi syöksyessään kevyenä henkäyksenä kylän kapeille kujille ja piilotti alleen pehmeiden saappaiden askelet kattolaatoilla.
Päästyään nahkurin talon katolle Lukki pysähtyi. Savupiipun pieli näytti joutuneen pääskysen pesäpaikaksi joskus aiempina vuosina. Lukki ropsi vanhan pesän pois, laskeutui kyyryyn ja nojasi olkapäänsä vasten tummentuneen piipun reunaa. Sen jälkeen ei auttanut kuin odottaa. Mikäli hän oli osannut arvella oikein varkaan ajatukset, näille main tämä saapuisi ennemmin tai myöhemmin. Hänellä oli aikaa odotella.
Tuskin kuultavasta rapinasta päätellen hänen ei kuitenkaan tarvitsisi odottaa kauaa. Albiinon kasvoille levisi vino hymy. Ihan vain toivottaakseen tulijan oikein tervetulleeksi, jahka tämä saisi hinattua itsensä räystään ylitse, Lukki veti kasvoiltaan huppunsa ja ojensi kätensä jo valmiiksi. Pitihän sitä nyt olla avulias ja auttaa kanssa-ammattilaisen alku ylös. Hänen irstaasti revenneellä hymyllään taas oli tapana aiheuttaa kahden ja puolen sekunnin henkinen kuolema, josta voisi olla hyötyä, mikäli vikkelä varas päättäisi yrittää leikkiä hippaa hänenkin kanssaan.
Ihan vain tehdäkseen selväksi, ettei kannattaisi, mies oli puristanut toisen kätensä näkyvästi paksun tikarin kahvan ympärille.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 4, 2015 18:58:12 GMT 3
((^.^ ok))
Kynsi tiesi toimineensa suhteellisen hätäisesti, mutta nyt sillä ei tuntunut olevan mitään väliä. Hän oli onnistunut näpistämään jotain ja varmistettuaan ettei häntä seurattu hän tuli varsin tyytyväiseksi onnistumisestaan. Albiino ei uhrannut enempää ajtuksiaan sille mysteerimiehelle tai ajatellut sitä mahdollisuutta että tapaisi tämän vielä. Hän oli enemmän innostunut siitä mitä oli saanut käsiinsä. Vielä hän ei ollut päässyt tutkimaan sitä ja se poltteli hänen taskussaan nuorukaisen koettaessa vastustaa kiusausta kaivaa se esille ja tutkia tarkemmin. Täytyihän sellaisella mysteerimiehellä olla jotain jännittävää mukanaan. Sääntö kuitenkin oli, että ensin piti hakeutua varmaan piilopaikkaan ja vasta sitten tutkia aarretta. Se kuitenkin houkutteli häntä mahdottomasti ja hänen sormensa sivelivät sitä jo taskunpohjalla.
Kynsi asteli varmoin askelin kujalle jonne illanhämärän valo tuskin ylsi. Ikkunatkaan eivät olleet suunnattuina tälle ahtaalle kujalle. Täällä ei ollut ketään muita kuin hän, niinpä Kynsi lakkasi vastustamasta kiusausta ja kaivoi esiin sen jännittävän esineen jonka oli napannut. Se ei ollut raha. Kynnen silmät erottivat sen hyvin tässäkin hämärässä kuin keskellä päivää. Albiino pyyhkäisi sormiaan sen yli ja käänteli sitä, mutta ei ollut varma mitä virkaa sillä oli. Hän kyllä tunnisti Tharonin vaakunan, mutta ei siltikään keksinyt. Oliko tuo mysteerimies ehkä valtiaan palveluksessa? Kuinkahan läheinen tämän kanssa. Kynsi tunsi kylmät väreet selkäänsä pitkin. Eihän albiino toki välittänyt valtataistelusta, mutta jos hän jäisi kiinni hän saattaisi olla pahassakin pulassa. Hetken verenpunaiset silmät vielä katselivat merkkiä ajatuksiin vaipuneena. Muistellen sitä mitä kaikki olivat hänelle orpokodissa sanoneet kiusatakseen häntä kun hän oli rakastanut tarinoita valtias Tharonista ja valtiatar Alaniksesta. Kynsi pudisti päätään kuin pääsisi niin ajatuksista eroon. Hoikat sormet sujauttivat merkin takaisin taskuun. Hän keksisi kyllä myöhemmin mitä tekisi sillä. Nuorukainen etsi sopivan kohdan kiivetä kujalta ylös. Hän ei paljoa tarvinnut päästäkseen ketterästi liikkumaan ylöspäin kohti kattoa. Pieni kohoama tai kolo seinässä riitti hyvin. Kynsi oli varsin ylpeä siitä. Laatikot auttoivat alkuun ja sitten hän vain etsi sopivat askelmat ja pian hän olisi ylhäällä turvassa. Tai niin hän kuvitteli.
Hänen oikea kätensä saavutti katon reunan ja ketterästi poikatyttö kiskaisi itsensä ylöspäin... ja jähmettyi niille sijoilleen. Hän ei ollut täällä yksin. Häntä tuijotti irvokas hymy rikkinäisillä huulillaan, käsi ojennettuna albiino mies. Kynsi tunnisti samantien vaateparren vaikka aiemmin kasvoja ei ollut nähnytkään. Tämä oli se mysteerimies. Hän aikoi samantien pudottautua takaisin reunan yli harmitellen mielessään sitä tosiasiaa, ettei tuntenut tätä kylää ja sen kattoja tai lymyilypaikkoja tarpeeksi hyvin. Hän oli ollut täällä liian lyhyen aikaa. Toisin olisi ollut jos he olisivat olleet Wariandissa. Mies ei ikinä saisi häntä kiinni siellä. Siitä Kynsi oli varma sillä hän tunsi ylpeilemättä varmasti kaupungin jokaisen kätkön ja sala-askelman... Mutta he tosiaan eivät olleet Wariandissa vaan Ruhtossa. Kynnelle vieraalla maaperällä. Albiino sadatteli sitä tosiasiaa mielessään.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 6, 2015 0:34:48 GMT 3
Hahmo, joka räystään ylitse ponnisti, ei ollut ihan sellainen kuin Lukki oli kuvitellut. Itse asiassa, hän oli odottanut näkevänsä aivan tavallisen ihmisen tai haltian sen torilla tapahtuneen jälkeen. Hän ei kuvitellut, että olisi pian kasvotusten toisen valkoisen kanssa.
Hän ei ollut koskaan nähnyt toista kaltaistaan. Vaikka kasvoja oli hupun suojasta vaikea erottaa, valkea iho ja sen läpi kuultava puna kertoivat kyllä tarpeeksi. Mies oli melko varma, että hupun varjoista häntä tuijotti kaksi aivan samalla tavalla rubiininpunaista silmää kuin joka aamu veitsen terän heijastuksestakin. Mitä lajia toinen edusti, sitä oli nuorista kasvoista mahdoton sanoa. Ihminen tai haltija tämä oli eittämättä. Lukki toivoi ensimmäistä, eikä vähiten siksi, että se olisi ollut jo liiankin onnekas sattuma. Kohdata täydellinen peilikuvansa. Joku, joka nautti varjoista aivan samoin kuin hänkin, ja keksi jopa samankalaista ajanvietettä.
Olkoonkin, ettei Lukki ollut varas. Hänen toimensa varjojen suojissa kestivät vielä vähemmän päivänvaloa. Toisaalta, oliko rikkominen vasten epätasa-arvoista lakia varsinaisesti lain rikkomista? Mikä lopulta määritteli hyväksytyn? Yleinen mielipide vai jokin korkeampi, henkisempi aate?
"Ät ät!" mies torui huomatessaan nuoren varkaan aikeet kaikota paikalta: "Ymmärsin jo torilla, että tahdot leikkiä nattia. Ikävä kyllä minulla ei ole sellaiseen aikaa. Olin aivan valmis antamaan rahan sinulle, mutta sen toisen tahdon takaisin. Uskon, että tiedät, mistä puhun", Lukki hymyili ja heilautti vaativasti ojentuneen kätensä sormia. Oli toinen kuinka samankaltainen tahansa, sitä olisi aikaa ihmetellä jahka hän oli saanut haluamansa.
"Sillä on tunnearvoa minulle, ja harvalla asialla on. Mikäli ojennat sen suosiolla, minun ei tarvitse ottaa sitä väkisin", mies jatkoi. Hän tiesi, että todellinen varas tajuaisi varmasti nyt varastaneensa jotain arvokasta. Siksi oli parempi vakuuttaa, että sen palauttaminen olisi mahdollisesta rahallisesta hyödystä huolimatta aivan äärimmäisen kannattavaa. "Tapaan harvoin kaltaisiani... ei, en koskaan tapaa kaltaisiani. Olisi ikävää suolestaa sinut. Vielä ikävämpää, koska panisit eittämättä kelvosti hanttiin. Tekniikkasi oli ihailtavan nerokas. Karu, hiukan itsestäänselvä ja aivan liian hidas, mutta potentiaalinen."
Hän ei missään nimessä halunnut viipaloida nuorukaista katolle. Hän harvemmin halusi turvautua väkivaltaan noin muutenkin, mutta kaikista vähiten nyt. Nyt hän olisi ollut valmis jopa maksamaan kuullakseen, mistä kalpea aave oli kotoisin. Oliko tämän perheessä muita samankaltaisia? Mikä tämä ylipäänsä oli?
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 6, 2015 3:32:55 GMT 3
Kynsi vielä hetken mietti pakoa, mutta päätti sitten suosiolla antaa olla. Hän todennäiköisesti vain loukkaisi itsensä jos pudottautuisi nyt eikä hänen asentonsa oikein muuhun pakoyritykseenkään pystyisi. Niipä hän ponnisti itsensä sitten kokonaan katolle ja mulkoili miestä huppunsa alta. Hän ei tuntenut olevansa välittömässä vaarassa sen jälkeen mitä mies oli sanonut. Jos tämän puheisiin nyt oli luottamista. Mies vain halusi takaisin sen mitä Kynsi oli vienyt. Sen omituisen merkin. Tämä ei uhannut häntä tyrmillä tai kuolemalla. Siksipä nuorukainen uskaltautui seisomaan siinä katsomassa tätä.
Harmistus siitä, että oli toiminut liian hätäisesti tällä kertaa varastaessaan mieheltä, katosi piahkoin. Nyt kun albiino nuorukaisella oli aika tutkia paremmin miestä, hän tajusi hätkähtäen tämän olevan myös albiino niin kuin Kynsikin. Todella yllättävää. Kynsi ei ollut vielä aiemmin törmännyt keneenkään toiseen albiinoon lyhyen elämänsä aikana. Hän hetken ehti jopa herätellä toiveita siitä, että tämä mysteerimies olisi haltia niin kuin hänkin ja ehkä tietäisi jotain Kynnestä itsestään. Hän kuitenkin varsin nopeasti huomasi kyseessä olevan ihminen. Pettymys. Punaiset silmät tarkkailivat silti miehen kasvoja. Erityisesti tuota irvokasta arpea. Se sai toisen näyttämään hieman vaaralliselta.
Älä paljasta kasvojasi ohje kuului, mutta Kynsi ei tällä kertaa välittänyt siitä. Hän tönäisi hupun pois päästään ja nosti leukaansa ylpesti pystyyn. "Minulla oli hieman kiire." Albiino nuorukainen tokaisi. Enkä minä tiennyt, että mokomalla olisi jotain kokemusta varkaista. Itsepähän oli valinnut mysteerimiehen jonkun helpon joka torin tädin tai kauppiaan sijaan. "Tällä merkillä on siis jotain arvoakin? Oletko varma, että saisit minut kiinni jos nyt haluaisinkin leikkiä hippaa?" Hämäystä. Paikka oli vieläkin liian vieras nuorelle varkaalle ja nyt hän oli rikkonut killan ohjeita jo tarpeeksi, mutta rämäpää nuoren oli silti vielä oikein yllytettävä tätä miestä. Kokeneempi varas olisi suosiolla luovuttanut kun kerran mies olisi valmis painamaan asian villasella. Kynsi oli liian nuori ja ylpeä.
"Miksi ihmisellä on merkki jossa on valtiaan vaakuna? Et taatusti ole hänen puolellaan." Kynsi otti muutaman varovaisen askeleen poistuakseen reunan läheltä jonnekin parempaan paikkaan, ettei tuo toinen albiino vain päättäisi tönäistä häntä alas katolta. Kynnellä saattaisi myös olla paremmat mahdollisuuden paeta tähän suuntaan mikäli tarvitsisi. Mitä pahusta hän siitä typerästä merkistä oikein kuvitteli hyötyvänsä? Mutta tuo mies oli loukannut hänen ylpeyttää arvostellessaan hänen ryöstöyritystään. No yritykseksi se oli jäänytkin. Kynnen täytyisi myöntää itselleenkin, että hänen ei olisi pitänyt hätiköidä. Mitä hänen mestarinsakin siitä sanoisi.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 6, 2015 15:17:50 GMT 3
Haltia.
Pettymys haihtui nopeasti. Haltia tai ei, kumpikin heistä kantoi samaa taakkaa. Kumpikin joutui keksimään keinonsa selvitä maailmassa, josta ei löytynyt täysin heille sopivaa paikkaa. Päivisin aurinko sai silmät vuotamaan ja ihon polttamaan, ja öisin kuutamon kalvakka valo valaisi tyhjää maailmaa. Maailmaa, josta oli turha etsiä sen enempää seuraa kuin kauppakumppaneitakaan.
Lukki ei kuitenkaan ollut katkera. Hänen kehonsa oli vain ase, keino saavuttaa päämäärä. Niin kauan, kun se toimi siinä tarkoituksessa, se kelpasi hänelle.
Mies nousi ylös. Jalat pitivät hyvin epävakaalla alustalla, joka puhui sen puolesta, etteivät katot olleet vieras paikka kalpealle ihmisellekään. Hitain askelin, käsi edelleen tikarin kahdalla mutta edelleen sen enempiä uhkailematta Lukki kiersi savupiipun puolelta toisella, tarkkaillen uteliaan pidättyväisesti nuorta varasta edessään. Haltioiden ikää oli mahdoton päätellä tarkasti, mutta Lukki epäili, ettei tämä ollut talsinut maailmassa vielä kovinkaan kauaa.
"Olen täysin varma", Lukki vastasi kysymykseen. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella, joten hoidettiin moiset totuudet alta pois. Silloin kummankaan ei tarvitsisi tehdä mitään, mikä kaduttaisi myöhemmin. Sillä edellytyksellä, että sitä jäisi katumaan. "Merkki on arvokas minulle. Minä sain sen... ystävältä. Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, että olisin rakasta valtiastamme vastaan? Moiset ovat vaarallisia ajatuksia sanottavaksi ääneen", Lukki jatkoi ja irvokas hymy leveni paljastamaan loputkin hampaat: "Ihmisen tässä maailmassa on valittava sanansa hyvin. Meillä on tapana aiheuttaa spontaania ihottumaa muussa väestössä pelkällä olemassaolollamme. Sinunkaltaisesi sulautuvat ympäristöön paljon helpommin... ah, siis yleensä. Yleensä teikäläiset ovat... ruskettuneempia."
Asennosta ja kehonkannosta päätellen nuorukainen oli varsin pätevä siinä, mitä teki. Lukki tiesi olevansa kokeneempi, mutta nuoruus oli lahja sekin. Nopeat jalat ja ketterä selkäranka veivät pitkälle, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Hänellä ei ollut aikaa eikä tahtoa lähteä hippasille juuri nyt, varsinkaan, jos ajojahtiin pitäisi oikeasti uhrata jaksamista. Niinpä mies hetken kierreltyään nojasi toisen kyynärpäänsä savupiipun reunaan ja risti toisen jalkansa säärensä ylitse.
"Me voimme toki käydä tämän saman keskustelun myös takaa-ajon jälkeen, mutta epäilisin olevani huonommalla tuulella silloin."
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 6, 2015 17:28:59 GMT 3
Tämä toinen albiino ei tosiaan antaisi hänen paeta sen merkin kanssa. Mies liikkui varmajalkaisesti vaikka katotto olikin epävakaa pohja. Kynsi voisi tietysti koettaa onneaan aseiden kanssa miestä vastaan, mutta vaikka hän osasikin käyttää varsin näppärästi sekä veitstään, että nimikkoasettaan, hän ei ollut kovin voimakas. Sen puoleen ei merkin pitäminen itsellään kuolemankin uhalla ollut sen arvoista. Jos Kynsi sen saisikin pidettyä itsellään, hän ei voisi sitä eteenpäinkään myydä. Pahemmissa tapauksessa merkistä olisi vain harmia hänelle. Toimisi vielä lippuna lähimpään tyrmään eikä Kissankynnellä ollut mitään aikomusta päätyä virumaan sinne.
Nuorukainen ei enää itse tehnyt elettäkään liikkua. Katseli vain leukapystyssä kun mies liikkui savupiipun lähellä kunnes asettui takaisin paikoilleen. "Ihmiset yleensä ovat valtiasta vastaan koska valtias on heitä vastaan." Kynsi sanoi välittämättä siitä, että he puhuivat vaarallisista asioista. "Valtias on muutenkin kusipää." Hän tuhahti sitten. No jos merkki ei veisi häntä tyrmiin, niin nämä puheet ainakin mestaisivat hänet. Nuorukaisen punaiset silmät eivät katsoneet enää albiino mieheen. Hän tijotti lähes mailleen kadonneet auringon suuntaan silläkin uhalla että se siltikin sai hänen silmänsä aristelemaan, mutta hän ei uskonut että hänen tarvitsikaan paeta enää. Mies saattoi näyttää pahalta irvokkainene rikkinäisin hymyineen, mutta ei tämä Kynttä vahingoittaisi.... mikäli Kynsi lopettaisi rämäpäiset puheensa.
"Eipä sillä... useimmat aikuiset ovat kusipäitä. Minua ei kiinnosta kuka on milläkin puolella." Poikatyttö jatkoi sitten kyllästyneen kuuloisena. Vanhempani etupäässä. Hehän luopuivat minusta. "Minunkin kaltaiseni vierastavat tätä olemusta enkä minä varsinaisesti heihin enää kuulu jos koskaan kuuluinkaan." Miksi hän edes vaivautui puhumaan ryöstökohteensa kanssa. Hän olisi voinut vain ojentaa sen merkin takaisin ja häipyä. Kynsi kaivoikin merkin esiin, vilkaisi sitä vielä ennen kuin heitti sen miehelle. Rahan hän piti. Hän ei kuitenkaan poistunut paikalta. Jälleen jotain minkä kokeneempi varas olisi varmasti tehnyt, mutta Kynsi ei. Häntä kiehtoi yhä se ajatus, että tämä mieskin oli albiino.
Kaikesta huolimatta nuori varas oli taas enemmän varuillaan. Nyt kun mies oli saanut merkin,voisi olla että tämä päättäisi sittenkin tappaa hänet. Varmuuden varalta Kynsi nytkäytti vasemman kätensä sormia tunteakseen, että tuo koko kädensuojus kissankynsineen oli silti paikoillaan. Veitsi oli yhä paikoillaan vyöllä. Kynsi oli tyytyväinen tuntiessaan sen painon.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 6, 2015 19:43:54 GMT 3
Lukki nauroi ja koppasi heitetyn merkin hansikkaan peittämään nyrkkiinsä. Merkki pyörähti näytösmäisesti sormissa muutaman kerran ennen kuin se yksinkertaisesti katosi näkyvistä. Luultavasti jonkinlaiseen salaiseen kätköön, jollaisia miehellä ilmeisesti oli useampia. Kuten kaikki Lukin tekemä, näytöskin oli aivan tarkoituksellista. Hän ei halunnut keskustelukumppaninsa luulevan, etteikö hän halutessaan voisi olla muutakin kuin toispuolista, irvokasta hymyä.
"Valtias tekee paljon kansansa eteen. Niin paljon, että mikäli et hymyile hänen nimensä kuullessaan, hänen miehensä piirtävät sen hymyn kasvoillesi sinun puolestasi", albiino tokaisi eikä ikuisen, toispuoleisen virneen syntyperää tarvinnut enää suuremmin arvailla. "Puolueettomuus on sokeutta, sokeus autuutta. Mitä ei näe, ei mieti," mies jatkoi ja siristi silmiään tarkkaillessaan nuoren olemusta uusin silmin. Vaikka valtiaan pilkkaaminen katolla selvästi kokeneemman, tuntemattoman, valtiaan merkkiä kantavan ihmisen edessä oli typerää, se oli myös rohkeaa. Tai kenties oikea sana olisi "välinpitämätöntä", mutta ne kaksi eivät olleet kovinkaan kaukana toisistaan. Välinpitämättömyys oli katkeroituneen rohkeutta.
"Yhteiskunnan ulkopuolella elämisestä on hyötynsä. Voit olla kuka tahansa ja et kukaan, mikä vain milloinkin sinua hyödyttää", Lukki totesi ja pani merkille nuorukaisen orastavan jännityksen. Tehdäkseen selväksi, ettei tahtonut enää pahaa, ainakaan ilman ärsyttämistä, mies laski irti tikaristaan. Hän oli saanut haluamansa. Valtiaan merkki oli kätkettynä ja sen alkuperäinen antaja jälleen ainakin henkisesti lähempänä häntä. Ajatus oli sietämättömän miellyttävä eikä Lukki ollut tottunut miellyttäviin ajatuksiin. Tunteista ei ollut kuin haittaa.
"Olet saanut koulutusta. Ovatko vanhempasi käytetyn tavaran uudelleensijoittajia myös vai oletko sittenkin sitonut itsesi osaksi suurempaa kokonaisuutta?" Lukki tiedusteli hetken hiljaisuuden jälkeen. Laskeva aurinko paistoi epämukavasti silmien tasalla, mutta se katoaisi pian taivaanrannan taakse ja maa peittyisi jälleen suloisiin varjoihin. Varjoihin ja ikuiseen yksinäisyyteen.
Tavallaan olisi sääli, mikäli nuorukainen oli osa jotain suurempaa organisaatiota. Lukki oli kokeillut sitä aikanaan ja havainnut, että niissä paikoissa lahjakkaimmat löysivät tiensä hyvin helpolla vielä lahjakkaampien leikkikaluiksi. Parempi ottaa, mitä otettavissa oli ja anastaa sen jälkeen vapautensa takaisin. Toisaalta, voihan se olla, että nuorukainen hake ryhmältä jotain, jonne kuulua. Tämä ei omien sanojensa mukaan kuulunut omiensakaan joukkoon. Lukki saattoi sympatisoida.
Hän oli valmis kuolemaan ihmisen nimissä, muttei kokenut kuuluvansa osaksi ihmisyhteiskuntaa siitä huolimatta. Toisaalta, ei miekka ollut kantajansa perhettä. Se oli ase, jolla kantaja suojeli itseään ja kaikkea sitä, mitä piti arvokkaana.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 6, 2015 22:05:50 GMT 3
Kaikesta huolimatta Kynsi oli silti oikeastaan vielä lapsi. Hän katseli lähes lumoutuneena kuin albiino mies nappasi merkin ja näppärästi sai sen sitten katoamaan johonkin kätköönsä. Osasihan nuorukainenkin muutaman tempun ja omasi hyvin näppärät sormet, se oli sentään vaatimus varkaana olemiselle, mutta siitä huolimatta oli kiehtovaa nähdä jonkun tekevän niitä. Kynsi kuitenkin nytkäytti hieman päätään karkottaakseen lumousen. Hänen piti olla valpas. Hän silti oli utelias. Ja kun mies puhui mitä valtias mahdollisesti saisi aikaan, nuoren varkaan katse siirtyi automaattisesti huohon arpeen miehen kasvoissa. Olihan pari kertaa hänellä itselläänkin ollut varsin tiukat paikat valtiaan vartijoiden takia, mutta hän oli onnekseen päässyt pakoon. Pahemmin hänelle oli käynyt kun oli ammattinsa alku aikoina koettanut kömpelösti varastaa ruokaa eräästä kojusta. Oli ollut lähellä ettei hän ollut menettänyt kättään...
Sitten se muisto jonka hän oli vain työntänyt jonnekin pimeään nurkkaan piiloon ja leikkinyt ettei sitä ollut olemassakaan, pulpahti vain taas pintaan. Pahemmin hänelle oli käynyt kun oli mokannut sen vampyyrin kanssa. Kynsi työnsi sen ajatuksen taas mielestään ja palautti katseensa miehen kasvoihin. "Hekö tekivät sinulle tuon?" Olihan vastaus toki jo selvä, mutta Kynsi tarvitsi muuta ajateltavaa ja ehkä mies jopa saattaisi kertoa hänelle jotain jännittävää. Siitäkin huolimatta, että Kynsi ei osannut oikeastaan lukea tai kirjoittaa, hän kyllä piti tarinoista. Tosista ja keksityistä.
Albiino varas pysyi kuitenkin yhä jännittyneenä kunnes näki miehen irroittavan otteensa tikaristaan. Silloin hän itsekin hitaasti rentoutui. Hän käveli takaisin katon reunalle ja istui siellä alas heittäen jalat reunan ylitse. Mitäpä hän yhteiskunnasta välitti kun sekään ei välittänyt hänestä. Se oli juuri niin kuin mies sanoikin. Kun eli ulkopuolella yhteiskunnan lenkistä, hän saattoi vapaasti olla mitä halusi. Nuorukainen ei kommentoinut takaisin miehelle, katseli vaan alas katolta ja harmitteli sitten mielessään sitä, ettei talo ollut korpeampi. Hän kaipasi kavuta niihin korpeampiin rakennuksiin ja torneihin Wariandissa. Ja kaipasi sitä tunsi jokaisen rakennuksen sala-askelmat, jokaisen reitin ja piiloon. Mitä ihmettä hän edes oli kuvitellut lähtiessään pois sieltä. Kynsi oli vain näännyttänyt itsensä matkalla.
Sitten mies puhui hänen koulutuksestaan ja vanhemmista jolloin Kynsi jännittyi taas. Hänen ilmeensä synkkeni. "Minulla ei ole vanhempia!" Hän tokaisi äkäisesti. Siksi, että totuus oli niin turhauttava. Kynsi oli kyllä etsinyt heitä ja etsi yhä. Tahtoen löytää syyn siihen miksi he eivät olleet olleet yhtenä perheenä. Tavallaan hän kuitenkin toivoi heidän kuolleen. Se olisi helpompi hyväksyä kuin se, että hänet oli vain hylätty... ja hylätty sen vuoksi, että hän oli albiino, niin kuin ne toiset lapset olivat orpokodissa sanoneet. Kynnellä kesti hetken nielaista tuohtumuksensa ennen kuin jatkoi. "Minä liityin varkaiden ja he kouluttivat minut." Hän potkiskeli jaloillaan ilmaa istuessaan yhä katon reunalla.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 7, 2015 0:32:32 GMT 3
Lukki hymyili hyväntuulisesti ja hieraisi leveää, irvistävää arpea.
"Epäsuorasti. Tai siis, no, riippuu siitä, tarkoitatko arpea vai kaikkea, mitä siihen liittyy. Kummassakin tapauksessa vastaus tosin on sama", mies totesi ympäripyöreästi. Hän ei ollut koskaan jaksanut suuremmin peitellä sitä, mistä arpensa sai. Jotkut arvet vain olivat liian suuria peitettäväksi, joten niiden kanssa voi sitten yhtä hyvin elää. Töitä tehdessä kasvot tosin oli hyvä peittää. Valtiosta voisi löytyä muutama epäilty, jos surmatyön tekijän kuvailisi albiinoksi. Jos sen kuvailisi albiinoksi, jolla oli naaman tilalla perse, vaihtoehdot vähenisivät radikaalisti.
Nuoren tuttavuuden reaktio perheestä puhuttaessa paljasti, ettei aihe ollut miellyttävä. Siitä oli siis turha jatkaa. Eipä moinen Lukille toisaalta kuulunutkaan. Jos lapsella oli ongelmia vanhempiensa tai tässä tapauksessa vanhemmattomuutensa kanssa, tämä eittämättä osaisi hoitaa ne ihan itse. Varkaiden killan kohdalla mies nyökkäsi.
"Teetkö sinä hommia heille?"
Se oli yhtä paljon kysymys uteliaisuudesta kuin tiedonjanostakin. Jos hänet oli valittu kohteeksi tarkoituksella, voisi tämän kaiken takana olla jotain, joka vaikuttaisi hänen esiintymiseensä näillä main tulevaisuudessa. Jos hän taas oli yksilöimätön saalis, hän voisi liikkua täällä vastakin. Albiino nuorukainen tuskin kokeilisi onneaan toistamiseen.
Oli tavallaan sääli nähdä tuollaista potentiaalia kartuttamassa muiden rahapussia. Niin vapaalta kuin elämä saattoi näyttääkin, killan jäsenenä vastasit aina lopulta killalle. Vaan mitäpä sitä ei ilmeisesti nuori olisi valmis maksamaan saadakseen kuulua johonkin. Lukkia ajoi eteenpäin tehtävä. Jos nuorukaisella ei ollut tavoitetta eikä päämäärää, tämä eittämättä haki hyväksyntää ja yhteenkuuluvuutta samankaltaistensa joukosta. Ymmärrettävää. Tajutonta potentiaalin hukkaanheittämistä, mutta ymmärrettävää.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 7, 2015 2:20:41 GMT 3
Varmasti sääntö kuuluisi, ettei varkaan kuulunut jäädä viettämään aikaa uhrinsa kanssa ja aika varmasti ei ollut suotavaa, että toisilleen vieraat lapsi ja aikuinen jäisivät puhumaan niitä näitä kun aurinkokin oli jo laskenut. No kukaan muu varas tuskin oli ollut samanlaisessa tilanteessa aiemmin ja Kynnellä ei ollut ollut äitiä joka olisi varoittanut juttelemasta vieraille miehille. Orpokodissa hän oli ollut vain pelkkä roska joka ei millään sopeutunut muiden joukkoon. Siinä missä muut tytöt leikkivät nukeillaan, Kynsi leikki sotaa ja tappeli. Eikä ainoastaan leikkinyt vaan livahteli tuon tuosta harjoittelemaan aseiden käyttöä miesten kanssa. Hän oli villi lapsi. Rämäpää ja rääväsuu. Jos hänellä olisi ollut vanhemmat he olivat varmasti olleet yhtä kauhistuneita hänen käytöksestään kuin orpokodin tädit. Hänestä ei koskaan tulisi mitään hienoa ladyä.
Joten miksi ei puhuttaisi tuntemattoman aikuisen miehen kanssa jolla oli rujo arpi naamassaan? Eipä varkaiden killassakaan sen hyväksyttävämpää seuraa ollut ja mitä se ketään kiinnosti millaisessa seurassa hän liikkui. Silti syy miksi Kynsi ei ollut jo kadonnut paikalta, oli lähinnä se tosi asia että oli löytänyt toisen albiinon. Vaikkakin ihminen, mutta ainakin he jakoivat jotain samaa.
Mies kyseli nyt hänen killastaan jättäen perhekeskustelun siihen. Tämä ei myöskään ollut kertonut pidempää tarinaa arvistaan ja kaikesta muusta mikä siihen liittyi. "Joskus." Kynsi vain vastasi, mutta käänsi punaiset silmänsä sitten mieheen. "Ja ei, sinä olit vain sattumalta valittu uhri. Kiltani ei ole osoittanut sinua minulle. Senhän sinä halusit tietää vai mitä?" Kilta ei edes tiennyt hänen olevan poissa Wariandista... tai ehkä heille oli nyt se jo selvinnyt, mutta eivät he varmaan välittäneet. Kynsi ajoittain tahtoi lähteä sooloilemaan.
Ja näin kauas hänen tämän hetkinen sooloilunsa oli vienyt. Hänellä oli mennyt huonosti matkustaessa koska ei ollut törmännyt koviin moniin matkustavaisiin tien päällä ja niistäkin joihin oli törmännyt liian harva oli haltoita. Kynsi välttämättä tarvitsi haltioita... tai ei itse haltioita, mutta niiden verta. Olihan hänellä pienipullo mukanaan, mutta se ei ollut tarpeeksi tällaiselle matkalle. Kynnen oli täynyt etsiä epätoivoisesti kyliä ja kaupunkeja. Ruhtossa hänellä oli nämä pari päivää mennyt hyvin sekä metsästämisen että varastelun suhteen, mutta sitten oli tullut tuo mysteerimies vastaan. No olihan hänellä yhä miehen luovuttama raha.Hän oli viettänyt aiemmat yönsä täällä pihalla, mutta ehkä hän nyt pääsisi vaihteeksi johonkin majataloon. Ehkä hän saisi myös ruokaa... ehkä se jopa tällä kertaa pysyisi alhaalla.
"Kun minä näin sinunkin olevan albiino, minä ajattelin..." Kynsi huomasi aloittaneensa, mutta sulki sitten suuntaan ja käänsi nopeasti katseensa pois miehestä. Hän tuijotti sinne missä tori oli. Pimeys oli vallannut sen ja kaikkialla tuntui olevan jo hiljaista. Hän huomasi värisevänsä vaikka ei oikeastaan palellut tai ainakaan huomannut palelevansa. Yöhän oli juuri se oikea aika hänen kaltaisilleen.
((Haluan niin nähdä, että Kynsi kutsuu Lukkia kuvainnollisesti veljekseen. Yritä nyt Kynsi hieman nauraakin))
|
|
|
Post by Deleted on Jan 7, 2015 20:44:10 GMT 3
((Minä kanssa! Muutenkin, Kynsi on niin riemastuttavan suloisen teenager että voi hyvää päivää :'D Mutta samalla se on hyvin uskottava siinä, että kaiken wannabe-aikuisuutensa takana se on edelleen lapsenomainen, kuten nyt vaikka tuossa Lukin sormitemppua katsellessa))
Tällä kertaa Lukki hymyili ihan aidosti. Se tarkoitti paljon äskeistä hillitympää hymyä, joka ulottui punaisiin, kirkkaisiin silmiin asti. Nuorukainen oli nokkela. Tämä oli arvannut hänen ajatuksensa yhdestä kysymyksestä. Nyt jos koskaan oli syytä olla harmissaan siitä, että moinen lahjakkuus joutui tuhlaamaan aikaansa varkaiden ja kurkunleikkaajien keskellä. Harvalla heistä oli elämässään mitään muuta tavoitetta kuin itsekkyys, ja sellaiseksi he kouluttivat seuraajansakin. Ylenkatsomaan ihmistä ja jokaista, joka oli heitä heikompi. Maailma oli täynnä heidän kaltaisiaan.
"Sinä ajattelit, ettet ole nähnyt toista kaltaistasi. Että kenties me olemme sukua, samasta kylästä. Tai ainakin se ajatus käväisi päässäsi, ennen kuin tajusit, että olen ihminen", Lukki viimeisteli nuorukaisen puolesta ja työnsi itsensä irti savupiipusta. Hän käveli parin sylen päähän nuoresta ja istahti itsekin katonreunalle, antaen toisen jalkansa roikkua huolettomasti reunan ylitse.
"Minä tapasin ajatella aikanani samoin. Tosin minä en koskaan tavannut kaltaisiani. Ihmisiäm kyllä, mutten valkeita. Sitten tajusin, ettei verellä oikeastaan ole merkitystä. Veren perusteella eritteleminen on syypää moniin asioihin tässä maailmassa. Lisäksi minun perheessäni ei ollut yhtäkään kaltaistani. Ei koko kylässä. Olin silti luultavasti sukua yli puolelle heistä", Lukki totesi ja käänsi katseensa nuorukaiseen. Hymy oli pyyhkiytynyt toiselta puolelta kasvoja, toisella se roikkui irvokkaana muistona hänen vihastaan valtiasta kohtaan.
"Oletko ajatellut roikkua loppuelämäsi killan talutusnuoran päässä?"
Sanat oli valittu tarkoin. Nuori albiino ei näyttänyt siltä, että haluaisi olla kenenkään hihnan päässä. Lukki ei tiennyt, mitä tästä tulisi myöhemmin, mutta eittämättä jotain paljon enemmän, jos tämä tajuaisi etsiä tiensä omillaan. Jos ei, eipä Lukilla siihenkään olisi sanomista. Hän ei aikonut suostutella ketään mihinkään. Se ei ollut hänen asiansa. Kun sitä nyt kuitenkin oli hetkeksi juututtu samalle katolle, voisi moista kai kysyä. Sitä paitsi, harvoin, jos koskaan, sitä tosiaan näki kaltaisiaan.
Jos asiat olisivat menneet toisin, kenties Lukki itsekin olisi joskus saattanut elää välinpitämättömästi. Se mahdollisuus oli kuitenkin viety häneltä kauan sitten. Välinpitämättömyys vaati vapautta ja vapaat eivät voineet sitoutua. Lukki oli mies, joka sitoutui tehtäväänsä ja tarkoitukseensa täydellisesti.
|
|
|
Post by RavenGuardian on Jan 7, 2015 23:23:08 GMT 3
((No hienoa olen onnistunyt siis Kynnen kanssa. Aiemmin minulla ei ole ollut noin nuorta hahmoa vaikka lapsenomaisia aikuisia kyllä löytyy))
Nyt se mies hymyili hänelle. Siis erilaista hymyä kuin aiemmin. Kynsi pohti mistä hyvästä tuo tapahtui. Eihän suuremmin ehtinyt sitä pohtia kun he olivat jo siirtyneet uuteen aiheeseen. Nuori varas ei ollut varma miksi oli paljastanut näitä ajatuksiaan tuolle miehelle jonka nimeä ei edes tiennyt. Mies kuitenkin näytti lukeneen hänen ajatuksensa kuin avointa kirjaa. Kynsi jälleen huomasi tuijottavansa tätä yllättyneenä. Ja nyt aikuien albiino siirtyi myös istumaan katon reunalle eikä Kyni enää voinut jatkaa lapsenomaista murjottamistaan vaikka halusikin suojautua tältä keskustelulta. Se kuitenkin tuntui nousseen taas esiin eikä siitä päässyt.
"No se selittäisi varsin hyvin jos perheeni ei halunnut minua." Kynsi sanoi sitten hiljaa. Olihan hän sitä aiemminkin ajatellut, mutta nyt kun mies vielä kertoi sen ettei vanhempien tarvinnut olla albiinoja jotta lapsi olisi albiino, siinä oli enemmän järkeä. Hän huomasi silti taas toivovansa, että hänen vanhempansa olisivat mieluimmin kuolleita... ja silti hän halusi vain tavata perheensä. Mikä ristiriita. "Väki tuntuu näkevän tämän vaarallisena tarttuvana tautina."
Kynsi heilutteli yhä jalkojaan kiusaantuneena. Mies otti killan jälleen puheeksi. Tosiaan mitä hän oikeastaan siltä joukolta varkaita haki? Varkaiden kilta oli tarjonnut hänelle ensimmäisenä suojapaikan, ottanut hänet avosylin vastaan kun hän oli pyörinyt kaduilla kuin pois heitetty roska. Ilman päämäärää kun hän oli paennut orpokodista. Ei... kyllä hänellä oli kokoajan ollut yksi päämäärä, mutta hän ei ollut tiennyt kuinka lähteä sitä tavoittelemaan. Hän oli ollut yksin, kylmissään ja nälissään. Silloin kilta oli kutsunut häntä. Hän ei ollut koskaan ajatellut ryhtyvänsä varkaaksi ennen sitä. Hän oli halunnut palkkasoturiksi, mutta näytti lopulta sopivansa paremmin varkaaksi. Killan talutusnuoran päässä... hmp... ajatus ei ollut miellyttävä, mutta oli Kynsi joskus näitäkin asioita ehtinyt pohtimaan.
"Ajattelin ottaa sen opin mikä heillä on tarjota ja kadota sitten." Nuori albiino kertoi. "Killassa on eräs huippu hyvä naispuolinen varas, Ruusukäsi. Haluaisin hänen oppilaakseen, mutta hän hyvin harvoin ottaa ketään. Nämä harvat jotka ovat saaneet hänen hyväksyntänsä ovat... erityislaatuisia..." Kynsi mutristi suutaan taas kuin sen myöntäminen olisi satuttanut hänen omaa ylpeyttään. Hän ei ollut ollut tarpeeksi kauan killassa eikä tehnyt vielä mitään erityistä.
Kynsi nosti nimikkoaseensa kasvojensan tasalle ja katseli sen metalli pintaan hetken, mutta käänsi punaisten silmiensä katseen jälleen arpinaamaan. "No sinä tiedät, että minä olen varas, mutta mikä sinä sitten olet? Sinä sait minut kiinni vaikka olisin pystynyt huijaamaan ketä tahansa muuta talliaista tuolla tempulla siitäkin huolimatta että hätiköin." Hän heitti sitten.
|
|
|
Post by Deleted on Jan 8, 2015 0:09:32 GMT 3
"Sudet eivät välitä siitä, mitä vuohet näkevät", Lukki huomautti. Yhdessä hetkessä valtiaan merkki oli jälleen ilmestynyt miehen sormiin. Se pyöri sormien välissä, kunnes kellahti miehen kämmenelle. Lukki katseli sitä hetken, ennen kuin nakkasi sen nuorukaisen katsottavaksi. Tämä oli ollut kiinnostunut siitä aiemmin, joten pyöritelkööt nyt moista sormissaan ihan luvan kanssa. Ei se häneltä olisi pois.
Nuorukaiden suunnitelmille ottaa hyöty irti killasta Lukki nyökkäsi hyväksyvästi. Vaikkei olemus muuttunutkaan, seuraavat sanat kuitenkin kylmäsivät miehen sisintä. Lapsi halusi taitavimman oppiin ja sellainen oli jo katsottukin. Tämä kelpuutti vain parhaat, tosin, ja albiino nuorukainen oli moisesta selvästi nyreissään. Lukki oli kuitenkin varma, ettei lapsi noilla taidoilla pysyisi ilman mestaria kauaa. Juuri sitä haluamaansa mestaria.
"Pidä mielessäsi, minkä hinnan olet valmis maksamaan hänen opeistaan", mies sanoi sitten. Vaikkei sitä ulospäin saattanutkaan nähdä, hetken aikaa hänen sanoistaan oli aistittavissa häivähdys jotain synkkää. Kaiku menneisyydestä, jota hän ei mielellään muistellut. Olisi ollut väärin sanoa, että se oli ollut hänen elämässään jotenkin äärimmäisen tärkeä tai erittäin käänteentekevä muisto, mutta se oli yksi niistä, jotka hän olisi voinut jättää elämättä.
Toisaalta, hän oli saanut haluamansa. Aivan, kuten hänen mestarinsakin. Hän oli maksanut enemmän, kuin olisi halunnut, mutta jonain päivänä se kaikki palkittaisiin. Hänen aseensa oli likimain täydellinen. Enää hänen oli päästävä tarpeeksi lähelle valtiasta käyttääkseen sitä.
Viime aikoina Lukki oli ollut huomattavan herkkä tämänkaltaisille tunnemaailman asioille. Hän syytti keskikesän juhlaa siitä. Tai kenties sitä vielä aiempaa kohtaamista. Katse laskeutui nuorukaisen käsissä lepäävään merkkiin ja miehen tietämättä toinen suupieli värähti hienoisesti ylemmäksi. Hän halveksi vaakunaa ja kaikkea, mitä se edusti, mutta siitä huolimatta tuo pieni pala metallia oli muuttunut epätavallisen tärkeäksi. Oli hyvä, että nuori albiino oli antanut sen takaisin ilman sen suurempaa vänkäämistä. Hän olisi ollut jopa valmis taistelemaan siitä.
|
|