Erethian ja Murtan kärrypolku-Syyslehden majatalo

[sinjanko]

-Syyslehden majatalo on siis majatalo Erethian ja Murtan kärrypolun varrella, hieman kuitenkin lähempänä Erethiaa kuin Murtaa. Syyslehden majatalo on tunnettu enimmäkseen ruoastaansa, ja sen omistaa kuusipeuramirtauriperhe. Se on ollut samalla paikalla jo monen sukupolven ajan, ja sitä on laajennettu aikamoisesti. Majatalon omistava mirtauriperhe on ystävällinen ja mukava kaikille, sekä he osaavat asiakaspalvelun hyvin. Monet matkalaiset jotka ovat Erethian ja Murtan välisellä kärrypolulla kulkeneet, saattavatkin muistaa yöpyneensä, pysähtyneensä, tai sitten ruokaillensa Syyslehden majatalossa. Yksin kolmihenkinen mirtauriperhe ei tietenkään pysty majataloa kokonaan pyörittämään, joten heillä on tietenkin työtekijöitä, joiden palkka kuitenkin maksetaan suurimmaksi osaksi majoituksena sekä elintarvikkeina. Jos sattumalta kävi niin huono tuuri että unohdit rahasi kotiin kun lähdit matkaamaan Erethian ja Murtan välistä kärrypolkua pitkin, niin ei hätää. Vaikka Syyslehden majatalon henkilökunta ja omistajat pitävätkin enemmän siitä että heille maksetaan rahalla kuin tuotteilla, hyväksyvät he hätätilanteessa tuotteetkin. Eivät he halua jättää ketän pulaan jos joltakin jäi rahat, mutta kunhan jotain tavaraa olisi, jota voisi käyttää maksuvälineenä.


ERIEN SYYSLEHTI juoksi ruskan värjäämien lehtipuiden keskellä metsässä. Puiden kirjavat lehdet jotka olivat jo pudonneet, rasahtelivat hänen sorkkiensa alla sitä mukaa kun hän niiden päältä juoksi. Erien katseli ihaillen ympärilleen, miettien kuinka kauniilta puut näyttivätkään tähän vuodenaikaan. Hän huomasi värikkäiden lehtien seassa edessään pienen puron, ja kiristi vauhtiaan hypätäkseen sen yli. Kun hänen sorkkansa olivat nousseet maasta pölläyttäen hieman lehtiä ilmaan, kaikki muuttui pimeäksi. Vaikka hänen sorkkiensa olisi pitänyt jo koskea maata, hän vain putosi, putosi ja putosi, kunnes heräsi. Aurinko tulvi ikkunaluukkujen reunoista sisälle hänen huoneeseensa. Hän katseli ympärilleen huoneeseensa, joka näytti tapansa mukaan avaralta ja kolkolta. Olihan huone sentään alunperin tarkoitettu enintään viiden varsan huoneeksi, vaikkei sinä se ollutkaan toiminut pitkään aikaan. Huoneen seinät olivat täynnä piirroksia ja tekstejä, suurimmaksi osaksi hänen tekemiään. Mustetta, hiiltä, maalia, kaiverruksia, ihan mitä tahansa millä vain sai piirrettyä, kirjoitettua, tai malattua jotain. Suurin kaikista oli kuitenkin suuri, maalattu puu, jossa oli käytetty rungossa ja juurissa eri ruskean sävyjä, sekä harvoissa lehdissä ruskean, punaisen, keltaisen, sekä vihreän sävyjä. Se oli hänen sukunsa tunnus, joka symbolisoi, että heidän sukunsa olisi vahva ja hyvin pitkäikäinen, oikein kuolematon. Erien ei kuitenkaan jaksanut jäädä makoilemaan enään pedillensä, jaan nousi jaloillensa ja käveli erään ikkunan luokse, avaten ikkunaluukut. Hän katsoi hetken ulos, jossa oli jo valoisa aamu, tai niin hän ainakin päätteli. Hän käveli erään kirjahyllyn luokse, otti se hyllyltä samanlaisen harmaan paidan kuin hänellä oli ollut päällä nukkuessaan, ja vaihtoi sen entisen paidan tilalle. Hän nappasi kirjahyllyn kylkeen kiinnitetystä naulasta nahasta valmistetun liivinsä ja laittoi sen päällensä. Pukeuduttuaan hän käveli huoneen ovelle, josta pääsi käytävään täynnä ovia. Ovista pääsi majatalon vakituisten asukkaiden huoneisiin, jotka olivat hieman hänen huonettaan kooltaan pienempiä. Osa huoneista olivat kuitenkin asuttamattomia, tarkoitettu mahdollisille tuleville työntekijöille. Erien käveli käytävän päässä oleville alas johtaville portaille, ja alkoi varovasti kavuta niitä alas. Portaat veivät myös toiseen käytävään, siellä tosin huoneiden ovissa oli numeroita, matkalaisten huoneita nimittäin kun olivat. Erien käveli käytävän päästä, josta kuului puhetta. Käytävä johti majatalon aulaan, jossa näytti olevan rauhallinen aamu. Jotkut asiakkaat olivat jo pöydässä syömässä jotain, jotkut taas vain istuskelivat pöydässä kenties odottamassa syötävää. Erienin isä jutteli jotain lähtevien asiakkaiden kanssa, mutta Erieniäei tällä kertaa jaksanut kiinnostaa mitä tai mistä he juttelivat. Hän käveli tiskin takana olevan oven luokse, joka johti keittiöön. Melkein heti keittiöön astuttuaan hänelle tyrkättiin tarjotin, jonka päällä oli pari kulhollista puuroa. "Vihdoin sinä heräsit! Vie nuo nyt nopeasti asikkaille!" Erienin äiti alkoi valittaa. Erien tyytyi vain huokaisemaan ja lähti viemään ruokaa asiakkaille.

//Hieman tönkkä alotusroolaus, mutta tuskimpa se ketään haittaa

[Ghaldun]

//Oliko nyt oikea paikka

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trugón)

Käpy kopsahti mirtaurin takaraivoon saaden nuorukaisen älähtämään kuuluvasti. Kädet nostettiin vaistomaisesti suojaamaan päätä, ja Ikhan seisahtui niille sijoilleen. Hän kääntyi ja loi murhaavan katseen takaan hevosta taluttavaan haltiaan. Missä vaiheessa mies oli edes laskeutunut ratsailta? Hän tiesi arvata toisen jalkautuneen poimiakseen maasta jotain, millä heittää ystäväänsä, mutta miksi, kysymys kuului. Ikhan toisti viimeisen pohdintansa ääneen, päätään liioitellun kivuliaan näköisenä hieroen.
Sahi ei hänelle vastannut, pyöräytti vain tuskastuneena silmiään ja näytti kertakaikkisen turhautuneelta. Leveä, omahyväinen virne nousi sarvipään suupieliin. Kysymyksensä oli ollut muka viaton, sillä hän tiesi tasan tarkkaan, miksi oli saanut kävystä päähänsä. Hän tiesi myös, kuinka helposti Sahi ärsyyntyi hänen jatkuvasta lauleskelustaan. Kuinka vaivatonta häntä olikaan härnätä!
Tietävä, typerä hymy Ikhanin kasvoilla ansaitsi hänelle toisen iskun kävystä, joka osuttuaan kimposi takaisin polulle hänen peurankyljestään.
”Hyvä on, hyvä on! Lopetan!”, Ikhan nauroi, kun kolmas käpy löysi tiensä Sahin käteen.


Aamu oli vielä varhainen. Liian varhainen, mikäli mirtaurilta kysyttiin. Hän ja Sahi, he olivat matkateessaan nukkuneet taivasalla kolmatta yötä. Viime yönä oli aamuyöstä ripotellut vettä. Ei niin paljon, että sitä olisi edes kunnon sateeksi viitsinyt nimittää, mutta tarpeeksi herättämään metsänreunaan leiriytynyt kaksikko. Nukkumisesta ei ollut enää tullut mitään, joten he olivat pakanneet vähäiset kantaumuksensa ja jatkaneet matkaansa.
Auringon ensimmäisten valonsäteiden langetessa olivat he törmänneet toiseen varhaiseen kulkijaan. He olivat jutelleet hetken, ja matkaaja oli kertonut olevansa tulossa läheisestä majatalosta. Syyslehden majatalo, oli fauni kertonut. Kehnosti levänneelle kaksikolle ei ollut suuntaa tarvinnut kahdesti osoittaa.


Ei kulunut kauaa, kunnes edessäpäin tiellä tuli esiin katonharja. Ikhan hihkaisi havaintonsa ja innostuneena kiristi tahtiaan. Sahi huomautti asiasta, mutta mirtauri ei olisi millään malttanut odotella kaksijalkaista, hidasta ystäväänsä. Sarvipää kuitenkin hillitsi itsensä, ja tyytyi etenemään polkua hypähtelevin askelin.
Majatalon läheisyyteen päästyään hänen itsehillintänsä jo rakoili. Mielessään Ikhan saattoi jo nähdä lämpimän, pehmeän vuoteen. Päättäen, ettei hevosta kiinni sitomaan jäänyt haltia voisi eksyä matkallaan rakennuksen nurkalta ovelle, mirtauri pujahti kyseisestä ovesta sisään.

”Huomenta!” hän toivotti heti hyväntuulisesti hymyillen. Jokunen pöydissä istunut kääntyi katsomaan häntä, ja muutamat kasvot vastasi hänen hymyynsä. Yhdet niistä kuuluivat miehelle, joka kääntyi hänen puoleensa kuullessaan oven käyvän. Mies lähestyi häntä tervetuliaisten saattamana, joten Ikhan päätteli hänen olevan majatalon pitäjä. Ja mirtauri, kaiken lisäksi! Kyseinen seikka nostatti nuorukaisen virnettä entisestään. Lajitovereihinsa oli aina hienoa törmätä, mirtaureja kun ei saarella ollut liikaa.
”Kaksi vuodetta yöksi”, sarvipää lausui iloisesti. Sisällä oli valoisaa ja siellä tuoksui hyvältä. Läheisessä pöydässä kaksi yösutta söivät puuroa.
”Ja aamiasta!” Ikhan lisäsi naurahtaen. Kostea leipä, jota he olivat herättyään syöneet, ei ollut pitänyt nälkää kauaa loitolla.


//Aivanjuu, jottet aivan hämmenny; Croanat aka Sahi on Ikhanin mukana kulkeva ystävä, josta voisin vaikka tänään yrittää tehdä infoa valmiiksi sivuhahmoihin

[sinjanko]

Jun 18, 2015 14:22:23 GMT 3 Ghaldun said:

//Oliko nyt oikea paikka

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trugón)

Käpy kopsahti mirtaurin takaraivoon saaden nuorukaisen älähtämään kuuluvasti. Kädet nostettiin vaistomaisesti suojaamaan päätä, ja Ikhan seisahtui niille sijoilleen. Hän kääntyi ja loi murhaavan katseen takaan hevosta taluttavaan haltiaan. Missä vaiheessa mies oli edes laskeutunut ratsailta? Hän tiesi arvata toisen jalkautuneen poimiakseen maasta jotain, millä heittää ystäväänsä, mutta miksi, kysymys kuului. Ikhan toisti viimeisen pohdintansa ääneen, päätään liioitellun kivuliaan näköisenä hieroen.
Sahi ei hänelle vastannut, pyöräytti vain tuskastuneena silmiään ja näytti kertakaikkisen turhautuneelta. Leveä, omahyväinen virne nousi sarvipään suupieliin. Kysymyksensä oli ollut muka viaton, sillä hän tiesi tasan tarkkaan, miksi oli saanut kävystä päähänsä. Hän tiesi myös, kuinka helposti Sahi ärsyyntyi hänen jatkuvasta lauleskelustaan. Kuinka vaivatonta häntä olikaan härnätä!
Tietävä, typerä hymy Ikhanin kasvoilla ansaitsi hänelle toisen iskun kävystä, joka osuttuaan kimposi takaisin polulle hänen peurankyljestään.
”Hyvä on, hyvä on! Lopetan!”, Ikhan nauroi, kun kolmas käpy löysi tiensä Sahin käteen.


Aamu oli vielä varhainen. Liian varhainen, mikäli mirtaurilta kysyttiin. Hän ja Sahi, he olivat matkateessaan nukkuneet taivasalla kolmatta yötä. Viime yönä oli aamuyöstä ripotellut vettä. Ei niin paljon, että sitä olisi edes kunnon sateeksi viitsinyt nimittää, mutta tarpeeksi herättämään metsänreunaan leiriytynyt kaksikko. Nukkumisesta ei ollut enää tullut mitään, joten he olivat pakanneet vähäiset kantaumuksensa ja jatkaneet matkaansa.
Auringon ensimmäisten valonsäteiden langetessa olivat he törmänneet toiseen varhaiseen kulkijaan. He olivat jutelleet hetken, ja matkaaja oli kertonut olevansa tulossa läheisestä majatalosta. Syyslehden majatalo, oli fauni kertonut. Kehnosti levänneelle kaksikolle ei ollut suuntaa tarvinnut kahdesti osoittaa.


Ei kulunut kauaa, kunnes edessäpäin tiellä tuli esiin katonharja. Ikhan hihkaisi havaintonsa ja innostuneena kiristi tahtiaan. Sahi huomautti asiasta, mutta mirtauri ei olisi millään malttanut odotella kaksijalkaista, hidasta ystäväänsä. Sarvipää kuitenkin hillitsi itsensä, ja tyytyi etenemään polkua hypähtelevin askelin.
Majatalon läheisyyteen päästyään hänen itsehillintänsä jo rakoili. Mielessään Ikhan saattoi jo nähdä lämpimän, pehmeän vuoteen. Päättäen, ettei hevosta kiinni sitomaan jäänyt haltia voisi eksyä matkallaan rakennuksen nurkalta ovelle, mirtauri pujahti kyseisestä ovesta sisään.

”Huomenta!” hän toivotti heti hyväntuulisesti hymyillen. Jokunen pöydissä istunut kääntyi katsomaan häntä, ja muutamat kasvot vastasi hänen hymyynsä. Yhdet niistä kuuluivat miehelle, joka kääntyi hänen puoleensa kuullessaan oven käyvän. Mies lähestyi häntä tervetuliaisten saattamana, joten Ikhan päätteli hänen olevan majatalon pitäjä. Ja mirtauri, kaiken lisäksi! Kyseinen seikka nostatti nuorukaisen virnettä entisestään. Lajitovereihinsa oli aina hienoa törmätä, mirtaureja kun ei saarella ollut liikaa.
”Kaksi vuodetta yöksi”, sarvipää lausui iloisesti. Sisällä oli valoisaa ja siellä tuoksui hyvältä. Läheisessä pöydässä kaksi yösutta söivät puuroa.
”Ja aamiasta!” Ikhan lisäsi naurahtaen. Kostea leipä, jota he olivat herättyään syöneet, ei ollut pitänyt nälkää kauaa loitolla.


//Aivanjuu, jottet aivan hämmenny; Croanat aka Sahi on Ikhanin mukana kulkeva ystävä, josta voisin vaikka tänään yrittää tehdä infoa valmiiksi sivuhahmoihin

ERIEN SYYSLEHTI kääntyi katsomaan ovelle, jonka suunnasta kuului iloinen aamun toivotus. Sisään majataloon oli tullut hyvin energiseltä vaikuttava mirtaurimies. "Hyvää huomenta." Erien vastasi lajitoverilleen hymyillen, muttei ollut varma kuuliko hän, tai huomioiko uusi asiakas häntä. Osa aamupalaa syövistä asiakkaistakin tervehtivät hieman unisesti uutta asiakasta, jotkut taas vastasivat hänen hymyynsä, toisin kuin jotkut taas eivät välittäneet. Erienin isä riensi nopeasti toivottamaan uuden asiakkaan tervetulleeksi seuraavalla tavalla, kun Erien itse jatkoi töitä kuunnellen mitä he juttelivat: "Hyvää huomenta teillekkin, herra. Sehän sopii hyvin. Kaksi vuodetta ja kaksi aamupalaa tekisi yhteensä kahdeksantoista yalaa. Voitte käydä pöytään kun olette maksaneet, niin tarjoilija tuo aamupalan teille ja matkatoverillenne, ja minä taas tulen ilmoittamaan mihinkä huoneisiin voitte majoittua, kunhan vain olen ensin tarkistanut asian."

//Sori etten päässyt heti roolaamaan, juuri kun huomasin sun roolauksen, pikkusisko alko kinumaan tablettia, mutta nyt pääsin onneks kotiin ja omalle koneelle. Alko muuten mietityttämään että onko jotain minimi rivimäärää roolauksissa? Toi kahden huoneen ja kahden aamupalan hinta on nyt mitä on, koska en tiedä mikä hinta voisi sopia hyvin niille, varsinkin kun on keskiaika kyseessä. Toki voit ehottaa parempaa hintaa, niin muakkaan.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trúgon)

Huomenen toivotukseen vastattiin, ja sarvipää etsi sen lähteen silmäänsä. Sanat olivat tulleet peremmällä seisseen nuoren mirtaurineidin huulilta. Ikhanin silmässä pilkahti. Kuinka ihastuttavaa! Sorkkajalka vastasi katseeseen syksynpunaisten hiusten takana. Hän vilkaisi hänet vastaanottanutta miestä, ja sitten takaisin tarjotinta mukanaan kantavaa tyttöä, eikä voinut kuin hymyillä yhdennäköisyydelle.

”Herra!” mirtauri toisti naurahtaen hyväntahtoisesti, kenties hieman höpsösti hihittäen. Voi, kuinka kohteliasta palvelua. Sentään nuorukainen osasi loihtia kasvoilleen nolostuneen hymyn, eihän hän sanojaan pilkalla tarkoittanut.
”Kerrassaan hienoa”, sorkkajalka puhui, ja kiitteli perään. Hän kuuli oven käyvän, ja tunsi ennemmin kuin näki, kuinka Sahi asteli viimein hänen vierelleen. Ikhan kääntyi ystävänsä puoleen ja nosti kätensä ilmaan, pitäen yhdeksää sormea pystyssä. Haltia nyökkäsi ymmäryksensä ja kaivoi nahkaisen pussin reppunsa pohjalta. Samankaltaisen pussukan löysi mirtauri oman laukkunsa syövereistä, ja kumosi osan sen sisällöstä kämmenelleen. Hän laski hopeisia kolikoita kädessään hiljaiseen ääneen, mikä sai Sahin tuhahtamaan ja aloittamaan oman laskemisensa alusta.
Tarvittavan määrän yaloja kerättyään hän kumosi ne Sahin käsiin, joka ojensi molempien osuuden sitten mirtaurimiehelle.

Ruoan tuoksu sai Ikhanin malttamattomaksi hänen pujotellessaan tietään pöytien välissä, ja ilahtui suuresti huomatessaan niiden korkeuserot. Saaren asukkaat olivat monenlaisia ja kokoisia, ja joka paikassa sitä ei otettu huomioon. Sudet, aarnikotkat, irut; monelle lajille tavanomaisesti mitoitetun pöydän ääressä istuminen oli kömpelöä jollei mahdotonta. Silllä seikalla, että majatalon pitäjä oli mirtauri ja kyseiseen ryhmään kuuluva itsekin, taisi olla vaikutusta siihen, että huoneesta löytyi myös matalampia pöytiä. Ikhan antoi peuranruumiinsa rojahtaa yhden sellaisen pöydän ääreen hänen väläyttäessään perässään tulevalle Sahille pahoitteleva hymy. Mies ei näyttänyt asiasta kuitenkaan pahastuvan, vaan istahti lattialle häntä vastapäätä ja taittoi jalkansa ristiin.

Ikhan päästi pitkän, nautinnollisen huokauksen ja nojasi kyynärpäänsä pöytään ja leukansa kämmeniinsä.

[sinjanko]

ERIEN SYYSLEHTI huomasi että uuden asiakkaan ja hänen katseensa kohtasivat. Se sai hänet hieman nolostumaan, mutta uusi asiakas varmaan yritti päätellä ulkonäön perusteella oliko Erien majatalon omistajan tytär, ja majatalon omistaja tosiaan oli hänen isänsä. Erien kuitenkin yritti olla välittämättä ja jatkoi ruuan viemistä asiakkaille. Jossain vaiheessa Erien huomasi että hänen isänsä käveli hänen ohitsensa tiskille kädessään rahoja, jotka hän laittoi tiskin alla olevaan lukolliseen laatikkoon, jokaoli oikeastaan veistetty tiskiin jottei sitä varastettaisi. Erien itse meni takaisin keittiöön hakemaan lisää lautasia täynnä ruokaa asiakkaille. Päästyään takaisin ruoala puolelle hän katseli keiltävielä puuttuisi ruoka, sillä majatalossa oli oikeastaan perus aamiaisena puuroa, jollei sitten itse tilannut jotain erikoisempaa aamupalaksi. Hän huomasi että enää vain yhdestä pöytää puuttui ruoka, nimittäin niiden uusien asiakkaiden pöydästä. Vaikka aamu olikin olut aika kiireinen, näytti nyt rauhoittuvan asiakkaiden määrä. Erien käveli uusien asiakkaiden pöydän luokse. "Tässä teidän ruokanne, herrat. Haluaisitteko kenties jotain juotavaakin?" Erien sanoi mahdollisimman ystävällisellä äänensävyllä pieni hymy huulillaan, asettaen lautasellisen puuroa ja lusikan molempien eteen oikeastaan juuri kentaureille, mirtaureille, sekä muille lajeille joille normaali pöytä ei sopinut tarkoitetulla pöydällä.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trugón)

Kaksikko istui hetken levollisessa hiljaisuudessa, lukuun ottamatta Ikhanin hyväntuulista, hiljaista hyminää. Hän taputteli sormiaan poskiaan vasten ja antoi katseensa kiertää avarassa tilassa. Aamuauringon valo tulvi sisään suuresta ikkunasta. Valonsäteitä vasten saattoi nähdä, kuinka muutamia pienen pieniä pölyhiukkasia tanssi ilmassa. Sarvipää hengitti syvään, ja sulki hetkeksi silmänsä. Vaikka pöydissä istuikin yllättävän paljon väkeä, oli puheensorina vielä hiljaista. Monenlaista kulkijaa oli varhain hereillä, mutta moni näytti -ja kuulosti- aloittavan aamunsa varsin leppoisasti.

Korviinsa kantautui lähestyvien sorkkien kopina vasten puista lattiaa, mutta Ikhan raotti silmiään vasta, kun kuuli tulijan puhuvan. Hän kääntyi häntä aiemmin tervehtineen mirtaurineidin puoleen, ja hymyili laiskasti, ainoa näkyvä silmänsä yhä sirillään.
Sahi kiitti tyttöä, ja Ikhan lausui oman kiitoksensa heti perässä. Hän lasti kyynärpäänsä alas pöydältä, pois eteensä asetetun lautasen tieltä. Vastaukseksi punatukkaisen mirtaurin kysymykseen sorkkajalka katsoi kaihoisasti huoneen toisella laidalla olevia oluttynnyreitä, mutta pudisti sitten päätään itsekseen. Hän kohotti katseensa jälleen tytön sinivihreisiin silmiin. Hoikat sormet pomivat eteensä tuodun lusikan, ja nuorukainen pyöritteli sitä hymyillen kädessään.

”Vesi maistuisi”, hän sanoi pirteästi, ja lisäsi sitten virnistäen: ”Ainakin näin alkuun”. Vain yhden silmän ollessa näkyvissä oli silmän iskeminen yhtä tyhjän kanssa, mutta se ei estänyt Ikhania harjoittamasta kyseistä tapaa.
”Simaa, kiitos”, Sahi pyysi lempeällä äänellä. ”Hevosen voisi viedä talliin, jos sellainen löytyy”, hän ehdotti vielä, vilkaisten ovelle.
Ikhan oli jo puuronsa kimpussa, lusikoiden sitä suuhunsa niin nopeasti, että onnistui polttamaan kielensä.

[sinjanko]

"Selvä." vastasi EIREN SYYSLEHTI lajitoverilleen, joka halusi vettä, sekä haltijalle joka halusi simaa. Erien kuitenkin huomasi kuinka tuo mirtauri loi kaihoisan katseen huoneen perällä oleviin oluttynnyreihin, joka alkoi hieman mietityttämään häntä. Pidempään hän ei asiaa kuitenkin jaksanut ajatella, vaan oli jo aikomuksiltaa lähteä hakemaan herroille juotavaa, kunnes kuuli haltian ehdottavan että hänen hevosensa voisi viedä talliin. "Tietenkin, ilmoitan siitä rengille niin hevosesi viedään talliin ja se saa siellä syötävää." Erien vastsi ystävällisesti. Hän suuntasi askeleensa huonekäytävään, josta pääsi henkilökunnan huoneille. Hänen ohitsensa meni kuitenkin hänen isänsä, juttelemaan mirtaurille ja haltijalle. "Päivää taas. Huoneet neljä ja viisi olivat vapaina, eli varasin ne teille. Hyvää päivänjatkoa!" Erien kuuli isänsä ilmoittavan nopeasti, mutta pirteästi heille, kunnes Erienin isä lähti taas jonnekkin. Erien itse jatkoi käytävän perälle, jossa oli portaat yläkertaan. Portaat hän kiipesi varovasti ylös, mirtaurina kun niitä ei kauhean helppo ollut kiivetä. Lopulta hän kuitenkin pääsi yläkertaan, jonka jälkeen suuntasi askeleensa ensimmäiselle vastaantulevalle ovelle, ja koputti siihen. Huoneesta kuului epämääräistä muminaa, jonka johdosta Erien avasi oven. "Huomenta vaan, kannattaisi jo nousta ylös. On nimittäin tullut uusia asiakkaita ja heidän hevosensa pitäisi viedä talliin." Erien sanoi edellee peiton alla makailevalle rengille. Vastaukseksi hän sai lisää muminaa, mutta Erienin ilmoitus sai renkiin myös jotain liikettä. Erien sulki oven ja astui hieman sivulle, eikä kestänyt kauaakaan kunnes huoneesta asteli ulos ihmismies, joka suuntasi askeleensa portaille. Erien seurasi perässä portaille, mutta asteli portaita alas hieman hitaammin kuin majatalon renki. Päästyään portaita alas, Erien huomasi rengin olevan jo melkein käytävän päässä. Hän ei kuitenkaan jaksanut ottaa renkiä kiinni, vaan käveli omaa tahtiansa takaisin suureen huoneeseen, ja sieltä taas keittiöön josta haki niille kahdelle asiakkaalle puisiin tuoppeihin vettä ja simaa, jonka jälkeen meni viemään niitä niille kahdelle asiakkaalle. Noin parinkymmenen askeleen päästä Erien saapui haltian ja mirtaurin luokse, laskien tuopin täynnä vettä mirtaurin eteen pöydälle, sekä laskien simatuopin taas haltian eteen pöydälle. "Tässä näin juomanne, olkaat hyvät." Erien sanoi hymyillen.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trugón)

Sahi nyökkäsi tytölle kiitokseksi, ja Ikhanin virheestä viisaampana antoi ruokansa seistä hetken jäähtymässä, ennen kuin koski siihen. Haltia antoi sarvipäälle kuitenkin tietäväisen, huvittuneen katseen aloittaessaan viimein ateriansa, johon Ikhan herkän kielensä kanssa vain sössötti, kuinka oli mukava olla avuksi.
Heidät vastaanottanut mirtaurimies tuli kaksikon luo, ja nuorukainen vastasi tervehdykseen heti nielaistuaan.

”Mainiota!” hän totesi ilahtuneesti, ja molemmat hyvätapaisesti kiittivät miestä. ”Samoin! Ulkona on niin kaunis ilma, toivottavasti aamuinen sade vain ei toistu”, Ikhan höpötti iloisesti. Vanhempi mirtauri yhtyi mielipiteeseen, mutta ei jäänyt juttelemaan enempiä, vaan katosi muita asiakkaita palvelemaan.
Hieman syömisensä tahtia hidastaen sorkkajalka nosti jälleen toisen kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa käteensä. Hän hymyili toistamiseen ajatellessaan pehmeää vuodetta, vaikka olikin vähän virkistynyt aiempaan verrattuna. Kaksin matkatessaan Ikhan ja Sahi nukkuivat miten milloinkin; kaksi huonetta, yksi huone, taivasalla. Joskus Ikhan nukkui peuranruumiinsa lattialla, ylävartalonsa sängyn jalkapäähän nojaten. Toisinaan Sahi käpertyi levolle näädänhahmossaan, milloin vasten mirtaurin pörröistä turkkia, milloin minnekin vaatekasaan. Ikhanilla oli taipumusta mumista ääneen unissaan, ja nuorukainen tiesi, että Sahista oli mukava saada mumina-vapaa yö aina silloin tällöin.

Tällä kertaa sarvipää ei kiinnittänyt huomiota lähestyvien sorkkien ääneen, ja nostikin äkisti katseensa, kun puinen tuoppi laskettiin hänen eteensä. Mirtauri nappasi sen heti käteensä, ja joi monta pitkää kulausta siinä toivossa, että se helpottaisi kielensä poltetta. Tuoppi laskettiin kalahtaen takaisin pöydälle, ja Ikhan hymyili leveästi.
”Kiitos”, hän naurahti heleästi.
Ikhan loi nopean silmäyksen huoneeseen. Majatalon pitäjä jutteli jonkun kanssa ovella, eikä kukaan näyttänyt kaipaavan mitään.
Nuorukainen viittasi tyttöä jäämään, mutta kasvoillaan oli kysyvä ilme; jos mirtaurineidillä vain oli aikaa?
”No,” sorkkajalka aloitti reippaasti, pyöräyttäen lusikkaansa suuressa kaaressa. Onnekseen siinä ei ollut puuroa, mitä singota kenenkään niskaan. ”Mitä näkemisen arvoista lähistöllä on?” hän kysyi iloisesti. Sitten Ikhan kumartui lähemmäs punatukkaista tyttöä ja siristi silmiään. Hän hymyili salaliittolaisen elkein, kuin tyttö olisi ollut juonessa mukana: ”Etsimisen veroisia aarteita?” kuului toiveikas kysymys. Silmissään oli innostunut pilke.

[sinjanko]

ERIEN SYYSLEHTI ihmetteli hieman kun mirtaurimies joi lähes koko tuopin heti kun Erien oli sen pöydälle laskenut. Kenties mirtauri oli polttanut kielensä puurolla tai sitten oli vain hyvin janoinen. Juuri kun Erien oli lähtemässä, viittoi mirtauri häntä jäämään. Hän nyökkäsi vastaukseksi toisen mirtaurin kysyvään ilmeeseen. Hän pelkäsi hieman että toisen mirtaurin lusikassa oli vielä jotain ruokaa joka lentäisi jonkun päälle hänen pyörittäessään sitä, mutta lusikka oli onneksi tyhjää. Majatalossa oli nimittäin ollut monesti henkilöitä jotka suuttuivat pienestä ja alkoivat raivoamaan kovaan ääneen, eli se olisi ollut hyvin epämiellyttävää jos lusikasta olisi lentänyt ruokaa sellaisen henkilön päälle. Mirtauri kysyi oliko lähistöllä mitään mitään näkemisen arvoista tai etsimisen veroisia aarteita hymyillen kuin Erien olisi jossain salaliitossa tai juonessa mukana. Erienin ilme muuttui miettiväksi. "Täällä on kyllä hienot maisemat, mutta aarteista en ole varma. Kun olin pieni, tänne tuli joku mies etsimään lähistöllä olevaa arvokasta aarretta, mutta en ole varma löysikö hän sen vai oliko sitä koskaan edes olemassa. Tienvarresta saattaa tietenkin löytää vaikka mitä tavaraa, joka on pudonnut jostain kärrystä, mutta se harvemmin on mitään kamalan arvokasta." Erien vastasi lajitoverinsa kysymykseen.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan (& Croanat Trugón)

Tyttöä kuunnellessaan leveni mirtaurin aina hymy sana sanalta. Välissä ehti Ikhan työntää hymyilevien huultensa väliin vielä muutaman lusikallisen aamiaistaan, käyden vallan malttamattomaksi -vaan milloinpa hän ei muka olisi? Malttamaton, nimittäin. Ikhanin kärsivällisyydessä olisi paljon parannettavaa, niin tiesi hän itsekin kertoa. Mutta mikä hän sille voi, että niin monet asiat olivat niin kovin innostavia!

Maisemia sarvipää osasi arvostaa, ja paljon arvostikin. Purppuran ja kullan sävyihin värjäytynyt taivas vasten jylhiä vuoria; tumma, jopa uhkaavan tyynenä seisova vesi lammessa laakson pohjalla; aikojen saatossa sileäksi hioutunut rantakallio; ikimetsä, jonka pohjalla kiemurteleva juurakko oli niin monimutkainen, että saattoi sen kuvitella hetkenä minä hyvänsä lähtevän luikertelemaan eteenpäin kuin käärme. Lista oli loputon! Jos Ikhan olisi yhtä taitava kynän kuin neulan kanssa, ikuistaisi hän maisemia paperille piirtäen, joskin se ei antaisi oikeutta todelliselle näylle.

Näköalat sikseen, mikä sai Ikhanin lähes kiermurtelemaan paikallaan ja sorkkansa syyhyämään, oli maininta aarteesta. Aarteesta! Nuorukainen suorastaan sädehti. Häntä vierestä seurannut Sahi pelkäsi jo hetken ystävänsä silmissä palavan kipinän ottavan fyysisen olomuodon mirtaurin kämmenissä.

”Arvo on katsojan silmässä!” Ikhan vakuutti henkäisten, kuvitellen mielessään mahdollisuuksia, mitä kaikkea saattoikaan löytää. Sormet naputtivat vikkelästi pöydän puista pintaa.
”Ah! Sinun täytyy näyttää minulle parhaat apajat”, mirtauri hihkaisi ja kampesikin jo itsensä ylös lattialta. Hän kumartui vielä hörppäämään tuoppinsa tyhjäksi, ennen kuin nappasi tyttöä kevyesti käsivarresta ja lähti johdattamaan häntä eteenpäin, pöytien välissä pujotellen. Ikhan talutti lajitoverinsa suoraan majatalon pitäjän luokse. Nuorukainen veti syvään henkeä ja otti kasvoilleen surkean ilmeen.

”Oi voi. Kuulkaa, herra”, sarvipää aloitti ja painoi vapaan kätensä dramaattisesti rintaansa vasten.
”Kadotin jotain aiemmin aamulla matkallamme tänne. Katsokaas, hukkaamani asia on minulle hyvän tärkeä. Kuullessaan minun surkuttelevan asiaa tarjoutui, oi, hyväsydäminen tyttt-” Ikhan loi katseen kaksikon välillä sanaa epävarmasti venyttäen, mutta kumpikaan ei näyttänyt reagoivan siihen oudosti: ”-ttäresi lupautui auttamaan minua sen etsimisessä. Kuinka kerrassaan ystävällistä!” mirtauri luikautti pienen valkoisen valheensa. Mutta kukapa kieltäisi auttamasta maksavaa asiakasta. Sorkkajalka virnisti itsekseen.
”Kuinka erinomaista palvelua”, hän lisäsi vielä iloisesti, sillä kehuista ei koskaan ollut haittaa. ”Älkää huoliko, ei se ole varmaankaan kovin etäällä. Emme viivy kauaa!”, Ikhan lupasi, johdattaen tyttöä jo ovelle päin, jättäen varsin hämmentyneen mirtaurimiehen taakseen.

[sinjanko]

"No, hyvä on." ERIEN SYYSLEHTI sai vastattua hyvin pienen hetken mietinnän jälkeen, juuri ennen kuin hänen lajitoverinsa nappasi häntä käsivarresta ja talutti hänet Erienin isän luokse. Hän kuunteli hiljaa hieman hämmästellen mirtaurimiehen valhetta, että Erien olisi muka lupautunut säälistä auttamaan etsimään jotain mirtaurin aijemmin aamulla hävittämää tärkeää esinettä. Erien huomasi että hänen isänsä oli vastaamassa jotain, mutta toinen mirtauri ehti ensin kehua erinomaista palvelua ja vakuuttaa, etteivät he viipyisi kauaa ja että se kadonnut esine olisi varmasti lähellä. Erien taikka hänen isänsä eivät ehtineet tai keksineet mitään sanottavaa, kun asiakkaana oleva mirtaurimies talutti Erieniä jo kohti ovea. Erien katsoi olkansa yli taakseen jäänyttä hämmästelevää isäänsä, varmaankin yhtä hämmästyneellä katseella kohauttaen olkiaan merkiksi siitä ettei myöskään olut varma miten reagoida äskeiseen. Ulkona Erien kuitenkin avasi suunsa puhuakseen. "Miksi valehtelit? Kadotitko oikeasti jotain, jos kadotit niin mitä? Valehtelitko siksi että halusit nähdä paikat josta löytyy eniten kärryistä pudonnutta tavaraa?" pääsi hänen suustaan kokonainen armeija kysymyksiä. Sitten hän muisti erään asian. "Pahoittelen, käytöstavat pääsivät unohtumaan, taas. Minä olen Erien. Kuka sinä olet?" Erien yritti korjata virheensä mahdollisimman sivistyneeseen tapaan, lausuen sanan 'taas' hieman hiljempaa ja hajamielisemmin, ennen kuin hänen lajitoverinsa ehti vastata kysymyksiin. Hän irroitti kätensä toisen mirtaurin otteesta ja tarjosi oikeaa kättään kättelyä varten.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan
 
Ovi sulkeutui heidän perässään, ja Ikhan veti aamun raikasta ilmaa keuhkoihinsa. Hän ennätti sulkea silmänsä nautiskelevasti, mutta räpsytteli ne hämilleen auki tytön aloittaessa kysymystulvansa. Mirtauri katsoi häntä häkeltyneenä, kunnes alkoi nauraa. Taivas, tältäkö tuntui olla hänen seurassaan? Sahi jaksoi aina kertoa hänelle, kuinka Ikhan uteli liikoja, mutta harvemmin nuorukainen oli tiedustelun tässä päässä. Niin paljon kysymyksiä, ja millä tahdilla! Ei ihme, etteivät kaikki saaneet sanaa suustaan, kun sorkkajalka aloitti ristikuulustelunsa -mutta hyväntahtoisen sellaisen, muistutettakoon.

Vapaa käsi nostettiin antautuvin elkein ylös sarvipään yhä nauraessa.
”No, no!” hän tyynnytteli huvittuneena. Ennen kuin mirtauri sai tilaisuutta vastata, esittäytyikin tyttö jo. Kuin peiliin olisi katsonut, nuorukainen ajatteli hilepänä. Pikemminkin kuin olisi omaa puhettaan kuunnellut, mutta Ikhan oli tyytyväinen vertauskuvaansa pelistä.
Jos tyttö, Erien, piti itsensä esittelemisen unohtumista käytöstaparikkeenä, ei sorkkajalka tohtinut arvailla, mitä tuntemattomien väkipakolla ulos retuuttaminen sitten oli. Hän laski Erienin käden vapaaksi, ja tarttui sitten ojennettuun kämmeneen.

”Voit kutsua Ikhaniksi”, hän kertoi hymyillen ja teki pienen kumarruksen peuranjaloillaan.
”Pahoitteluni pienestä valheesta”, mirtauri totesii olkiaan hieman kohauttaen. Ei kai pienessä valheessa mitään pahaa ollut? ”Mutta ajattelin, että ulos olisi helpompi livistää, jos asia koskisi jotenkin töitä”, Ikhan kertoi, selityksensä kovasti ontuen. ”Öh. Meinaan, kuinka kahjolta olisi vaikuttanut, jos olisin sanonut raahaavani sinut etsimään aarretta kanssani?” Siitä, kuinka kahjolta Ikhan sai itse itsensä vaikuttamaan noin muuten, saattoi olla montaa mieltä.
Mirtauri tapautti kätensä yhteen, innostus lainkaan laantumatta.

”Mutta kuka tietää? Ehkä hukkasinkin jotain”, hän hymähti iloisesti, ja taputteli taskujaan kokeilevasti. ”Sitähän ei tiedä, ennen kuin hukatun asian löydän!” Sarvipää hypähteli kauemmas ovelta ja kääntyi sitten kohti punatukkaista mirtauria.
”Noh! Mihikäs suuntaan?” hän kysyi leveästi hymyillen. Dramaattisesti hän painoi kämmenensä rinnalleen ja henkäisi: ”Näytä tie!”

[sinjanko]

Nauru sai ERIEN SYYSLEHDEN kasvoille pienen hymyn. Mieskentaurin nauru vain kuulosti hänestä jokseenkin suloiselta. "Selvä, Ikhan." Erien sanoi kun hänen lajitovetinsa esittäytyi Ikhaniksi. "No se on kyllä totta." Erien myönsi kuunneltuaan ensin Ikhanin selitykset siitä kuinka pahoillaan hän oli valheestaan, ja kuinka hän oli ajatellut niin, että heidän oli helpompi päästä pois majatalosta syyllä että Ikhan oli kadottanut jotain kuin syyllä, että he menisivät etsimään aarretta. Erien naurahti hieman Ikhanille, kun Ikhan selitti että kuka sitä muka tietää jos vaikka hän kadottikin jotain, senhän kuulemma pystyi tietämään vasta kun löysi hukkaamansa asian. Hän käveli Ikhanin perässä, vilkaisten nopesti ensin majatalon seinään ripustettua kylttiä. Kyltti oli pitkulainen ja sen molammat sivut oltiin muotoiltu nuolimaisiksi. Toisessa päässä luki Erethia, toisessa taas Murta. "Jos olen oikeassa, niin tänne päin." hän sanoi ja lähti kulkemaan kohti Murtaa. "Jos olen ymmärtänyt tai oikeastaan muistan aivan oikein, sen aarteen pitäisi olla vanhan Murtaan johtavan tien vieressä olevassa kuilussa. Kuilusta löytää myös kaikenlaista joka on pudonnut sinne kärryistä, sillä se tie on kapea ja sateella kuulemma hyvin liukas. Kävin kerran siellä siskoni ja veljeni kanssa, mutta emme kyllä ehtineet löytää mitään sen matkaajan kertomaa maanalaista tunnelia, jonka päässä kuulemma sen aarteen pitäisi olla." hän selosti Ikhanille. "Jääkö se ystäväsi muuten majataloon?" hän kysyi ihan vain meielenkiinnosta.

[Ghaldun]

Vinárishka Ikhan

Suunta päätettiin, ja mirtauri nyökkäili innostuneesti, kulkien Erienin rinnalla. Hän naurahti hiljaa itsekseen, sillä suunta oli sama, josta he olivat aiemmin Sahin kanssa tulleet. Myönnettäköön, etteivät he olleet matkanneet kärrytietä pitkin kovin pitkää matkaa, vaan alkumatka Tesian vesireitin ylitettyään oli sujunut pienempiä polkuja pitkin. Mutta mikä sattuma olisikaan, jos he olisivat aiemmin kävelleet aarteen ohi sitä lainkaan tietämättä!
”Kuilussa?” sarvipää toisti kiinnostuneena. Hänen silmiinsä ei ollut osunut matkallaan yhtään kuilua, mutta se nyt ei olisi ihmekään. Nuorukaisen katse ja mielenkiinto kun harhailivat alituiseen, joten kuilun huomaamatta ohittaminen oli täysin mahdollista. Ja tietenkin kyse saattoi olla toisesta aivan polusta, vielä ei voinut tietää. Sen näkisi kohta.

Erienin kysymykselle nuorukainen tuhahti huvittuneena.
”Pffft, Sahiko? Luultavasti menee jatkamaan uniaan heti syötyään!” sorkkajalka kertoi hilpeästi. Oma väsymyksensä oli haihtunut tipotiehensä heti aarteesta kuullessaan. Uupumus palaisi varmaan kertaheitolla myöhemmin, mutta sitä odotellessa.
Mielessään sarvipää haaveili jo kaikesta, mitä joku onneton kulkija olisi saattanutkaan kuilun pohjalle hukata. Millaisia aarteita sitä saattoikaan löytää, puhumattamaan oikeasta aarteesta.

”Kuinka syvä kyseinen kuilu oikein on?” mirtauri kysäisi leppoistasti. Kuilu kuulosti jokseenkin syvältä. Syvemmältä kuin kuoppa. Tai monttu. Ei niin uhkaavalta kuin rotko, kenties. Ikhanin ilme oli tarmokas hänen pohtiessaan asiaa. Syvyys ei olisi ongelma. Hän oli taitava kiipeilijä.
Hiukan jäljessä nuorukainen tarttui äkkiä johokin, mitä Erien oli sanonut.
”Oh! Onko sinulla enemmänkin sisaruksia? Vai vain sisko ja veli?” hän kysyi tohkeissaan. ”Minkä ikäisiä he ovat? Oletko nuorin? Vanhin? Keskimmäinen?” mirtauri luetteli. Kuinka hän olikaan kateellinen! Ainakin osittain. Olihan Sahi hänelle kuin veli, mutta millaista olisikaan, jos olisi oikeita sisaruksia.

[sinjanko]

Erien Syyslehti katseli hymyillen vieressä kävelevää lajitoveriaan. "Niin. Sitä on välillä aika vaikea huomata, varsinkin pimeällä tai sateella. Silloin sitä voi helpostikkin luulla pelkäksi aika syväksikin ojaksi." Hän selitti. "Selvä. Matkanne on varmaan ollut pitkä, eikä majatalojakaan ole kuulemma niin kauhean usein ainakaan täällä Eretian ja Murtan kärrypolun varrelle, joten en yhtään ihmettele jos toverisi haluaa levätä vihdoin kunnolla." hän sanoi naurahtaen. Erienin kävi hieman kateeksi Ikhania. Ikhan sai matkustaa minne tahansa, hän ei. Hän säilytti kuitenkin pienen hymyn huulillaan, ja siirsi katseensa Ikhanista tiehen. "En muista kunnolla, ehkä noin kahdeksan kärryä syvä, tai ehkä jopa enemmänkin. Leveyttä tai pituutta ei kuitenkaan ole kamalasti, levetty ainakin vain jotain kaksi kärryä. Se kuilu muistuttaa siltä, kuin joku olisi heittänyt suuren puukon terä edellä maahan." hän kertoi. "Vain veli ja sisko. Veljeni on minua vain vuoden vanhempi, mutta siskoni on taas minua kaksi vuotta vanhempi, eli olen nuorin. Ensin siskoni karkasi erään kentaurin kanssa naimisiin, siirtäen majatalon perimisen veljelleni. Hänkin kuitenkin lähti seikkailemaan maailmalle, sanoen tulematta enään koskaan takaisin. Niinpä siis minä perin majatalon, kun vanhempani ovat liian vanhoja hoitamaan sitä, tai jos he kuolevatkin äkillisesti johonkin." Erien kertoi hieman haikeana katsoen Ikhania suoraan silmiin, mutta palautti nopeasti hymyn huulilleen. Ei hän tietenkään halunnut kenenkään saavan tietää ettei hän välttämättä haluaisi periä majataloa.