USVA
Karma-account
Viestit: 1
|
Post by USVA on Aug 30, 2015 16:13:57 GMT 3
KAKSIKON KÄVELLESSÄ HEIDÄN TAKANAAN KAAREUTUVALLE TAIVAALLE ALKAA KERÄÄNTYÄ SADEPILVIÄ. JOSSAIN HYVIN KAUKANA JYRÄHTÄÄ UKKONEN. SADE ALKAA VIIMEISTÄÄN KOLMEN VIESTIN JÄLKEEN JA MUUTTUU SIITÄ HYVIN PIAN RANKKASATEEKSI. SILLOIN TÄLLÖIN KUULUU JYRINÄÄ JOKA EI TULEKAAN KAUKAA KIERTÄVISTÄ UKKOSPILVISTÄ VAAN JOSTAIN MAAN ALTA!
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 17, 2015 20:21:34 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Vaikka sarvipään huomio harhailikin alituiseen, jos jokin herätti hänen mielenkiintonsa, keskittyi hän siihen armotta. Nyt nuorukaisen uteliaisuus oli täydellisesti Erienin puheessa hänen kuunnellessaan tarkoin jokaista sanaa. Mielensä laukkasi villisti yhtä matkaa tytön kertoilun tahdissa. Hän ehti jo värähtää ajatukselle kuilun luulemisesta ojaksi; mirtauri kun rakasti puikkelehtia maastossa. Mitä haastavampi mäki, mitä paksumpi polulle kaatunut runko, sen parempi. Ojien ja purojen yli hyppelehtiminen oli yksi hänen suosikeistaan, joten kuinka kolkkoa olisikaan ollut, jos hän olisi erehtynyt olettamaan kyseistä kuilua ojaksi.
Heleänä raikava nauru täytti ilman. ”Saa nähdä mikä työ minulla on repiä hänet sitten ylös! Siitä on pieni tovi, kun kumpikaan meistä on nukkunut oikealla vuoteella viimeksi,” Ikhan nauroi huvittuneena. Ja millä unenlahjoilla Sahia oli siunattu! Tarvittaessa mies osasi torkkua kevyesti ollessaan varuillaan, valmiina nousemaan pienimmänkin äänen kuullessaan. Mutta kun haltia pääsi rentoutumaan, oli makuualustansa äkkiä hänen paras ystävänsä, josta mies ei olisi millään halunnut erota. Ikhan itse oli ollut aina jokseenkin levoton nukkuja, liikkuen paljon unissaan ja heräillen milloin mistäkin syystä. Sorkkajalka hymyili ilmeensä täynnä kiintymystä, kunnes sitten virnisti. No, ainakaan kumpikaan heistä ei kuorsannut.
Puheenaihe otti äkkiä hiukan kaihoisan, lähes alakuloisen käänteen. Ikhanin taktiikka oli ollut aina hieman ruosteinen, mitä hienovaraisuuteen tuli, joten nytkin mirtaurin suusta pääsi vain töksäytys: ”Oho!” Vaaleatukkainen katseli jälleen hymyn kasvoilleen loihtinutta tyttöä kummastuneena, tietämättä oikein mitä asiasta pitäisi ajatella. ”Etkö sinä sitten haluaisi lähteä seikkailemaan, nähdä maailmaa?” hän kysyi suorasukaisesti, hidastaen hiukan tahtiaan. ”Tai karata naimisiin”, hän lisäsi jäljestä, päästäen höpsön hihityksen. ”No mutta nythän sinulla on oiva tilai-” Peurankorvat tekivät äkkiä tarkkaavaisen liikkeen, kun jostain kaukaa kantautui vaimea ääni. Ikhanin lause jäi hetkeksi kesken hänen höristellessä korviaan. Kuulosti ukkoselta. Mirtauri vilkaisi olkansa yli, katseen paljastaessa takana harmaantuvan taivaan. Pilvet enteilivät sadetta, mutta olivat kovin kaukana. Sitä paitsi, aamuyön sade oli ollut suunnassa, jonne kaksikko oli matkalla, joten tuskinpa kuuro yllättäisi heitä täällä, vaikka sää myräkäksi yltyisikin.
Sorkkajalka hymähti, ja jatkoi kuin ei olisi koskaan keskeyttänytkään: ”Oiva tilaisuus kunnon seikkailulle, ja mitä loistavimmassa seurassa!” Ikhan julisti hekottaen, tapauttaen kädellään rintakehäänsä. Hän otti hypähteleviä askeleita polulla, jälleen malttamattomana. Mitä pikemmin perillä, sen parempi!
|
|
|
Post by sinjanko on Sept 19, 2015 21:23:16 GMT 3
Erien Syyslehti kuunteli huvittuneena Ikhanin kertomusta siitä, kuinka vaikeaa Sahia oli saada hereille. Vaikka hänellä itsellänsäkin oli todella hyvät unenlahjat, heräsi hän jostain syystä aika helposti. Erien yritti olla välittämättä Ikhanin kummastelevasta ilmeestä, pitäen oman hymynsä kasvoillaan. "Oikeastaan, kyllä haluaisin. Olen kuullut koko ikäni kaikenlaisia tarinoita erilaisilta matkaajilta taruista ja mystisistä paikoista, mutta joutuisin kuitenkin palaamaan takaisin, sillä muuten vanhempani joutuvat joko myymään majatalon tai antamaan sen jollekkin sukulaiselle." hän kertoi, vilkuillen välillä tietä, jottei kävelisi mihinkään kuoppaan tai poikkeaisi tieltä ojaan. "En tiedä, ei täydellisiä miehiä vain hyppää nurkan takaa." Erien vastasi hieman huvittuneena Ikhanin toiseen kysymykseen. Hän oli keskittynyt niin Ikhaniin, että säikähti hieman kuullessaan jyrinää. Hän käänteli päätään, kunnes huomasi kauempana takanansa synkkiä pilviä. Kunnon myrsky oli varmaan pian alkamassa, joten heidän kannattaisi olla mahdollisimman nopeinta. Erien ei jaksanut kuitenkaan välittää mahdollisesta myrskystä, vaan keskittyi taas Ikhaniin. "Mietitään, ehkä jopa voisinkin lähteä seikkailemaan sinun ja Sahin kanssa." hän vastasi hymyillen. "Meidän kannattaa olla nopeita, tai sitten kääntyä takaisin. Raju myrsky on varmaan pian alkamassa." hän sanoi, ja alkoi kävellä ripeämmin eteenpäin.
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 20, 2015 21:30:40 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Hyvä, ettei Ikhan täysin seisahtunut niille sijoilleen kuunnellessaan Erienin sanoja. Hänen askeleensa lähes hyytyivät aivan toviksi, mutta nuorukainen sai lajitoverinsa kiinni jo parilla harppauksella. Tytön tarina aiheutti hänessä epämiellyttävän sykähdyksen. Kuinka onnetonta! Vaaleatukkainen ei osannut eikä tohtinut kuvitellakkaan, miltä tuntui olla sidottuna yhteen paikkaan; pakotettu pysyttelemään aloillaan. Liikkuva elämäntapa oli ainoa, jonka hän tunsi, eikä vaihtaisi sitä mihinkään, ei mistään hinnasta. Erien haaveili selvästi samasta kuin hänkin: päästä elämään itse asiat ja kokea ne seikkailut, joista oli kuullut vain tarinoissa. Mutta Ikhan tiesi myös, kuinka paljon perhe saattoi itse kullekin merkitä. Hän ei halunnut edes ajatella, kuinka pahoin päätöksenteon vaikeus saattoikaan riepotella tyttöä. Mielialansa heitteli kuin tuuliviiri kevyessä myräkässä (mutta siinä nyt ei ollut mitään erikoista). Ikhan ei kuitenkaan ollut sorttia, joka jäisi vellomaan alakulossa, joten hän tarttui heti Erienin seuraaviin sanoihin, nähden tilaisuutensa mielialan kohottamiseksi.
Mirtauri huokaisi teatraalisesti ja puristi takkinsa rintamusta. ”Satutatte minua, neiti hyvä”, hän hengähti muka loukkaantuneena. Pokkansa ei pitänyt kutienkaan kuin hetken, jonka jälkeen sarvipää purskahti jälleen nauruun. Ikhan heitti kätensä niskansa taakse ja pujotti sormensa lomittain. ”Ah, mutta kuka kaipaa täydellisyyttä?” hän kysyi hymyillen, katsoen silmiin punaisen tukan takana. ”Eikö täydellisyys ole aivan tavattoman tylsää?” hän enneminkin totesi, kysymyksensä oikeastaan kaipaamatta vastausta. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt kokonaisvaltaisen virheettömyyden tavoittelua, sillä sellaisestahan uupui täysin kaikki hauskuus.
Erienin kenties varovainen miete sai sorkkajalan hymyn säteilemään kuin aurinko. Kuinka mahtava ajatus olikaan. Ikhanin teki mieli tarttua tyttöä jälleen kädestä. Mitä hän saattaisikaan mirtaurille näyttää! Jalkojensa kulkuset helkähtivät iloisesti sarvipään hypähtäessä. Mutta ennen kuin Ikhan veisi tyttöä mihinkään, oli ensin Erienin vuoro johdattaa häntä tällä seikkailulla. Kuin punatukkaisen mirtaurin sanoja painottaakseen, taivas alkoi ripotella. Sade oli vielä heikkoa tihkua, joten Ikhan pitäytyi tiukasti Erienin ensimmäisenä ehdottamassa vaihtoehdossa.
”Siinä tapauksessa, pidetään kiirettä!” sarvipää hihkaisi ja kiristi hänkin tahtiaan. Hän ei millään malttaisi kääntyä takaisin tässä vaiheessa. Sitä paitsi, ei kai pienestä sateesta nyt liikaa haittaa olisi? Saattoi vain toivoa, etteivät kuilun seinämät olisi turhan liukkaat, mutta jos tilanne näytti huonolta, niin ainahan majatalolle paluu oli yksi vaihtoehto. Mutta nuorukainen ei halunnut luovuttaa ennen aikojaan, joten matka kuilulle jatkuisikoon, ennen kuin idea liian huonoksi todistettasiin. Sadepisarat rummuttivat maata tasaiseen tahtiin, saaden metsän tuoksumaan ihanan raikkaalta. Ikhan kiristi silmällä lepäävän huivin solmua hieman tiukemmalle.
|
|
|
Post by sinjanko on Sept 21, 2015 17:22:14 GMT 3
Erien Syyslehti ihmetteli hieman kun Ikhan melkein pysähtyi, jolloin Erien hidasti hieman kävelynopeuttaan, jotta Ikhan saisi hänet kiinni. Hän siirsi katseensa taivaalle, jota tummat pilvet alkoivat valloittaa. Hänen huvittunut katseensa palasi kuitenkin Ikhaniin, eikä hän voinut olla nauramatta hänen kanssaan. "No okei, en minä aivan täydellistä miestä kaipaa, mutta edes hieman sinnepäin." Erien sanoi huvittunut hymy kasvoillaan. Ehkä hänessä ja Ikhanissa oli jotain samaa lapsellisuutta, jonka takia he tulivat hyvin toimeen keskenään. "Okei." hän vastasi nopeuttaen itsekkin askeliaan. Hän ei ollut kauheasti aijemmin kiinnittänyt huomiotaan huiviin, joka peitti Ikhanin silmän, mutta se alkoi kiinnostaa häntä hieman. "Miksi toisen silmäsi päällä on huivi?" hän kysyi kiinnostuneena. "Hallitsetko muuten jotain magiaa?" hän jatkoi kyselyä kiinnostuneena.
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 21, 2015 22:18:03 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Sormet näpersivät yhä solmun kimpussa, kun mirtaurineiti esitti kysymyksensä. Niiden liike pysähtyi hetkeksi, kunnes pääsivät jälleen vauhtiin, tälläkertaa aiempaa vähän rivakammin. Hetkeen Ikhanin suusta ei päässyt kuin mietteliäs ynähdys. Askareensa tehtyään pysähtyivät lepäämään päälaelle, tarttuen kiinni vaaleista sarvista. Ikhan ei tiennyt miksi hän oli asiasta äkkiä niin kiusaantunut. Hän jakoi usein henkilökohtaisuuksia turhankin vaivattomasti ja joskus ajattelematta, mutta nyt totuuden kertominen tuntui äkkiä jotenkin vaikealta. Kenties kyse oli Erienistä. Tyttö vaikutti ehkä jollain tapaa niin viattomalta, ettei mirtauri tohtinut kertoa hänelle tarkkaa syytä siihen, miksi silmänsä vaati peittelemistä. Lopulta sorkkajalka virnisti hieman vaivaatuneena.
”Sain nyrkistä naamaani muutama vuosi sitten”, Ikhan totesi, pitäen äänensä kepeänä: ”Ehkä vähän puukostakin”, hän lisäsi hymähtäen. Mitäpä asiaa kaunistelemaan. Mutta koko tarinalla vaaleatukkainen ei aikonut Erieniä vaivata. Hoikat sormet tapauttivat kevyesti oranssia, kirjottua kangaspalaa. ”Joka tapauksessa, tämän silmän näkö on melkoisen kehno, eikä se ole kovin kaunis katsoa”, nuorukainen selitti. ”Joten pidän sen peitettynä, ettei täydellisyyteni kärsisi liikoja”, nyt Ikhanin äänessä oli jälleen ilkikurinen sävy, ja hän iski silmäänsä lajitoverilleen. Vaikutelmaa latisti rajusti vain toisen silmän näkyvyys: ele ei kummennut räpyttelystä muulla kuin tarkoituksenmukaisella kestollaan.
Kuullessaan sanan ’magia’ sarvipää hihkaisi innostuneena.’ ”Oh! Vielä kysytkin!” Mirtauri pysähtyi ja rykäisi kuuluvasti. Sitten hän kumarsi syvään, liikkeensä tottumuksesta luontevat. Hän käyttäytyi samoin, kuin olisi katuesityksensä aloittaessaankin tehnyt.
Ikhan toi kätensä suunsa eteen, muodostaen kämmenistään kupin. Hän sulki silmänsä ja puhalsi ensin varoen, ja sitten vähän voimakkaammin. Aivan kuin henkäyksensä tahdissa sykähti kämmentensä väliin pienen pieni liekki, joka kasvoi mirtaurin siihen puhaltaessa. Liekin ollessa hieman isompi, vaaleatukkainen toi sen kauemmas kasvoistaan. Hän levitti käsiään hitaasti, ja pieni roihu jakautui kahtia, väpättäen nyt kirkkaasti kummallakin kämmenellä. Sadepilvet olivat hämärtäneet ilmaa saaden tulen lämpimän hehkun loistamaan kauniisti ympäröivässä harmaudessa. Vielä hetken itsekin liekkiä lumoutuneena tuijotettuaan mirtauri heilautti käsiään lopulta, jolloin tuli katosi kipinäsuihkun saattelemana. Hän kumarsi toistamiseen, ja hymyili kuin idiootti katsoessaan sitten Erieniä. Ukkonen jyrähti jälleen jossain kauempana, mutta Ikhan ei siitä välittänyt. ”Ja Sahi on minua valtavasti taitavampi!” poika kertoi innostuneena. ”Vaikka hän onkin elementtinsä kanssa vähän enemmän käytönnön puoleen”, hän selitti, aiempaan taidonnäytteeseensä viitaten. ”Entä sinä?” mirtauri esitti vastakysymyksensä, innolla vastausta odottaen.
|
|
|
Post by sinjanko on Sept 22, 2015 16:20:51 GMT 3
Erien Syyslehti katsoi hieman vaivaantuneelta vaikuttavaa Ikhania, joka ei suostunut vastaamaan hetkeen Erienin esittämään kysymykseen. "Selvä." Erien sanoi myötätunnosta hieman surullisena kun Ikhan vihdoin suostui vastaamaan kysymykseen koskien hänen peitettyä silmäänsä. Huvittunut hymy palasi kutenkin hänen kasvoilleen, sillä hän arveli Ikhanin yrittäneen iskeä hänelle silmää. Kun Ikhan pysähtyi aloittaakseen esityksen, pysähtyi Erien katsomaan sitä. Hän katseli ihastellen Ikhanin temppuja tulella, alkaen sitten taputtaa lyhyen esityksen jälkeen. Erienkään ei jaksanut välittää enää ukkosesta, mutta vähitellen voimistuva sade alkoi haitata häntä hieman. "No, kyllä sinunkin taitosi hallita tulta ovat mahtavat." Erien sanoi iloisena hymyillen lajitoverilleen. "En valitettavasti osaa hallita magiaa, magiaa kun ei kauheasti meidän suvussa esiinny." hän vastasi Ikhanin kysymykseen hieman surullisena, sillä hän olisi ehkä jopa halunnut hallita jotain magiaa. "Jatketaan matkaa, jotta emme tule kipeiksi tästä sateesta. Tuosta taidostasi on sitten hyötyä niissä luolastoissa, siellä on varmasti pimeää." hän sanoi unohtaen nopeasti murheensa, lähtien jatkamaan matkaa. Ajatus pimeistä ja ahtaista luolastoista häiritsi häntäkyllä hieman, mutta hän yritti pitää pelkonsa piilossa.
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 23, 2015 18:51:30 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Sateen hiljainen ripottelu alkoi vähitellen voimistua kohinaksi. Vaaleat, pörröiset hiukset painautuivat kastuessaan enemmän päätä myöten, mutta uhmasivat sadetta kosteuden kihartaessa niitä entisestään. ”Kiitoksia”, kirjava mirtauri nyökkäsi iloisesti kehuille. Ei hän olisi luonnehtinut taitojaan niinkään mahtaviksi, mutta tiesi kyllä olevansa etevä, mitä elementtinsä kanssa esiintymiseen tuli: olihan hänellä tulen kanssa taiteilemisesta lähes vuosikymmenen kokemus. Toki Ikhan oli harjoittanut magiaansa minkä ehti jo ennen Sahiin tapaamistaan, mutta suuri kiittäminen kävi haltiaa hänen opettamisestaan. Iso osa tulen käsittelyn visuaalisesta puolesta tuli kuitenkin mirtaurilta itseltään, mistä hän oli kovin ylpeä. Vaatimattomuus oli yksi hänen hyvistä piirteistään, mutta kyllä vaaleatukkainen osasi itseään tarvittaessa kehua -useimmiten kuitenkin vitsailumielessä.
”Mikä sääli”, nuorukainen totesi ja antoi Erienille hieman pahoittelevan katseen, kuin kyse olisi ollut henkilökohtaisestakin menetyksestä. Ikhanille se tavallaan oli; hän ei osannut kuvitella, millaista olisi, jos hän ei osaisi hallita magiaa. Elementtinsä oli auttanut häntä niin monessa asiassa. Ei pelkästään työkaluna, vaan myös henkisesti.
Tuttu pilke välähti sarvipään silmäkulmassa. Luolastoja! Hän oli haljeta innostuksesta. Mirtauri näki jo sielunsa silmin pimeitä, kallioon maanalle uurtuneita käytäviä. Synkkiä, kosteita luolia, joiden perältä saattoi löytää mitä tahansa. Sorkkien askel kiihtyi hetkeksi lähes hyppeleväksi laukaksi. Kenties jokin eläin olisi tehnyt pesänsä luoliin? Tai ehkäpä joku olisikin kuin oliskin kätkenyt aarteen kallion uumeniin? Niin tohkeissaan Ikhan oli, että lähes sivuutti osan punatukkaisen sanoista.
Kuinka tahditonta käytöstä häneltä! Ikhanin elementtimagia ei rajoittunut pelkästään varsinaisen tulen tahtoonsa taivuttamisesta: myös lämpö oli osa mirtaurin magiaa. Ja kyseinen lämpö, no, piti hänet lämpimänä. Joten mirtauri ei tullut ajatelleeksikaan, kuinka viileä, jollei kylmä ulkona sateessa olikaan. Ja sairastumisesta huolissaan olevalla Erienillä oli yllään vain ohuennäköinen paita. Sorkkajalka kävi heti tuumasta toimeen, ja alkoi nykiä takkiaan päältään. Ensin hän kuitenkin irrotti käsivarteensa sidotun kankaan, ja sujautti sen kahdelle silmukalle taitettuna ranteeseensa. Jaksamatta avata vyötäisilleen kiedotun huivin solmua, takin riisuminen oli pieni taistelu sen väljyydestä huolimatta. Lopulta, vain muutaman askeleen verran jälkeen jäänyt mirtauri sai kiemurreltua kätensä ulos hihoista ja vedettyä koko vaatekappaleen pois yltään. Voitonriemuisesti hymyillen hän kiri välimatkan kaksikon välillä umpeen, ja -ei niin sulavasti- kevyesti heitti takin tytön harteille.
Jossain päin jyrähti jälleen, tällä kertaa aiempaa reilusti voimakkaammin. Ikhan saattoi tuntea maan värähtävän jalkojensa alla. ”Oho!” hän hengähti yllättyneenä. Nuorukainen päilyili yläilmoihin ja taakseen, missä synkät pilvet yhä olivat. Ne eivät näyttäneet liikkuneen kovinkaan paljoa aiemmasta. Silti ukkonen tuntui iskeneen kovin lähelle, ainakin maan vaimeasta tärähdyksestä päätellen. Ikhan kurtisti kulmiaan hölmistyneenä. Kummallisinta oli, ettei hän ollut nähnyt lainkaan välähdystä. Tietty puolisilmäisyytensä vaikutti reilusti näkökenttäänsä, mutta luulisi lähimaille iskeneen salaman välähdyksen valaisevan koko ympäröivän harmauden hetkeksi. ”Pistetäänhän töpinäksi”, mirtauri kehotti hämmentyneen naurun kera.
|
|
|
Post by sinjanko on Sept 23, 2015 19:56:03 GMT 3
Erien Syyslehti siirsi hetkeksi katseensa Ikhanista menosuntaan, varmistaakseen etteivät he alkaisi kävellä väärää polkua pitkin. "No, ei sille voi mitään, sillä sitä on hieman mahdotonta päättää saako syntyessään jonkun erikoisen taidon vai ei." Erien lausahti pieni hymy huulillaan. Hän laittoi kylmissään kädet puuskaan, ja siirsi katseensa taivaalle. Sade oli kastellut hänet jo melkein kokonaan, josta hän ei pitänyt. Hän siirsi katseensa kuitenkin aika pian takaisin lajitoveriinsa, ja katseli hänen taisteluaan takin kanssa hieman ihmetellen. Erien yllättyi hieman kun Ikhan heitti takin hänen harteilleen. "Kiitos." Hän kiitti hieman yllättyneenä, mutta puki takin hymyillen päällensä. Takki oli hänelle hieman liian iso, mutta hän ei välittänyt siitä. Erien hämmentyi hieman ukkosen jyrähdyksestä, joka tärisytti maata. Hänkin katseli hieman ihmetellen ympärilleen. "Tosiaankin oho." hän mumisi vahingossa hieman epäselvästi, sillä asia ihmetytti häntä. Hän pystyi vaikka vannoa ettei hän ollut nähnyt salaman osuvan minnekkään lähelle. Hän luovutti kuitenkin nopeasti sen asian pohtimisen, kiristäen askeleidensa tahtia hieman.
|
|
|
Post by Ghaldun on Sept 28, 2015 18:30:34 GMT 3
Vinárishka Ikhan
”Eipä mitään”, mirtauri vastasi kiitokseen hymyillen. Takki oli hänelle itselleenkin väljä, ja Erienin päällä se näytti vieläkin isommalta. Äkkiä huvittunut irvistys nousi nuorukaisen kasvoille, ennen kuin hän ehti sitä estää. Sarvipää naurahti mielessään ja pyöräytti silmiään tajutessaan, ettei hänellä ollut aavistustakaan, mitä kaikkea takkinsa taskuissa saattoikaan olla. Ainakin yksi käpy, jonka Ikhan muisti poimineensa ja laittaneensa talteen Sahia niillä heitellessään. No, sopi vain toivoa etteivät Erienin kädet eksyisi takin taskuihin asti. Vaikka eihän se Ikhania kummemin olisi haitannutkaan, mutta hän ei kenties keksisi selitystä kaikelle mahdolliselle pikkutavaralle, jota taskuihinsa usein eksyi.
Kaksikko jolkotti eteenpäin vieretysten. Mirtaurin katse pyöri milloin tienpientareessa, milloin alati synkistyvässä taivaassa. Aina välillä sarvipää katseli ihastellen tytöntuulenvireessä liehuvaa tukkaa, joka näytti lähes liekehtivän punaisuudellaan harmauden keskellä.
Lopulta Ikhanin silmiin osui jotain, mikä kiinnitti heti hänen huomionsa. Vähän matkaa edellä sorainen tie kaventui huomattavasti sen toisen reunan näyttäessä olevan sortunut, kuin dyyniltä valuva hiekka. Heti vaaleatukkainen oli kiiruhtanut askeleissaan ja taittanut matkansa tienreunaan, lähes muistamatta Erienin aiempaa varoitusta siitä, kuinka kohta oli sateella hyvin liukas. Aivan tien reunaan Ikhan ei mennyt nähdessään, kuinka sade oli tehnyt loivasti nousevaan tiehen noroja, jotka virtasivat polun reunaan. Vesi pudotteli matkallaan muutamia pieniä irtokiviä tieltä ja alas reunalta.
Mirtauri ei lainkaan ihmetellyt, etteikö kärryistä helposti tipahtelisi irtaimistoa tällaisessa paikassa; polun jokseenkin äkillinen kapeneminen pakottaisi kärryjä ohjattavan vikkelästi sivummalle, ja tiessä oleva monttu saisi renkaat varmasti tekemään ikävän töyssyn. ”Tämäkö se on?” Ikhan kysyi toiveikkaan innoissaan päilyillessään alas tienreunalta. Kasvillisuus pientareella oli runsasta, saniaisten lomitse hädin tuskin näki. Vaikka sateen kohina rajoittikin kuuloa vähän, saattoi juuri ja juuri erottaa valuvan veden äänen kalliota vasten.
|
|
|
Post by sinjanko on Sept 28, 2015 19:41:57 GMT 3
Erien Syyslehti katseli pieni hymy huulillaan välillä maisemia, välillä taas menosuuntaa ja synkkää taivasta, ja pari kertaa hän vilkaisi myös Ikhania. Maisemia katsellessaan hän oli tainnut jäädä hieman jälkeen Ikhanista, sillä kun hän käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, huomasi hän Ikhanin jo olevan sen kuilun reunalla. Hän kiiruhti nopeasti mirtauriherran luokse, hidastaen askeleitaan päästessään lähemmäksi kuilun reunaa. "Kyllä vain." hän vastasi Ikhanin kysymykseen, katsellen mietteliäästi kuilun seinämiä. "Tule, täältä pääsee helpoiten alas." Erien sanoi, ja käveli kuilun alkupäähän. Hän alkoi kävellä hyvin varovasti jyrkkää ja liukasta seinämää alas, peläten koko ajan astuvansa väärään kohtaan. Ilman sadetta alas kuiluun olisi päässyt helpostikkin, mutta sade vaikeutti asiaa valtavasti.
|
|
|
Post by Ghaldun on Oct 3, 2015 15:38:04 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Innostunut kiilto silmissään Ikhan teki työtä käskettyä ja seurasi tyttöä. Hän pujotteli tiensä kasvillisuuden lävitse tienpientareen yli, irvistäen vähän läpimärkien saniaisten liimautuessa hetkellisesti hänen turkkiinsa. Sade oli jälleen yltynyt, ja nyt mirtauri näki, kuinka vesi valui noroina alas pitkin tummaa kalliota. Kuilu oli kuten Erien oli sitä kuvaillut, kuin maahan isketyn valtavan puukon jäljiltä. Se sai Ikhanin pohtimaan heti, millaisia tarinoita hän oli kuullut jättiläisistä, joiden kerrottiin valetaneen Gwannatharilla. Suuria ja järkkymättömiä, kuin vuoret, oli yhdessä kirjassa kirjoitettu. Satukirjassa, täytyi Ikhanin myöntää, mutta se ei estnyt hänen mieltään harhailemasta aiheeseen.
Niin paljon kuin sarvipää kiipeilemisestä pitikin, oli hänen olonsa hivenen levoton kaiken innokkuutensa alla. Hän kyllä luotti omiin sorkkiinsa, mutta huoli siitä, että Erien liukastuisi märällä kivellä nakersi häntä hieman. Ikhan kertoi huolensa ääneen ”Ethän sitten kaadu”, hän sanoi, oli se sitten pyyntö tai kehotus.
Kuilu oli jyrkkä ja syveni hyvin äkkiä. Sää oli muutenkin hämärä ja kuilun suuaukon jäädessä taakse, pimeys lankesi kivisten seinämien väliin nopeasti. Mirtauri kutsui elementtiään ja seuraavassa hetkessä tanssi pieni liekki hänen kämmenellään. Hän ojensi kättään hymyillen lähemmäs Erieniä, jotta tyttö näkisi paremmin, mihin sorkkansa asetti.
|
|
|
Post by sinjanko on Oct 3, 2015 16:38:40 GMT 3
Erien Syyslehti
"Yritetään." Erien sanoi hieman hätääntyneenä, pitäen katseensa maassa, yrittäen katsella mahdollisimman tukevia ja helppoja kohtia joihin astua. Hänen muistoissaan kuiluun oli helpompi kiivetä, mutta kai sen vaikeutuminen johtui sateesta. Ehkä hänen olisi pitänyt päästää Ikhan edelleen, sillä Ikhan osasi varmasti kiipeillä paljon paremmin kuin hän. Nyt olisi kuitenkin ollut hieman liian vaarallista yrittää vaihtaa paikkoja, eikä Erien halunnut kääntyä kävelemään takaisin ylös.
Pian Erien huomasi takaaltansa tulevaa valoa, ja käänsi hieman päätään taaksepäin nähdäkseen Ikhanin kädessä olevan pienen liekin. Hän hymyili hieman Ikhanille, kunnes keskittyi taas kiipeilyyn.
Lopulta Erienin sorkat koskivat kuilun pohjaa, joka alkoi vähitellen täyttyä vedestä. Hän käänsi hetkeksi aikaa katseensa Ikhaniin. "Sano jos näet jonkun luolan suun, tai kenties jotain mielenkiintoista." Erien sanoi Ikhanille, kääntäen sitten katseensa pois Ikhanista, ja lähtien hitaasti ja varovasti kävelemään, joissain kohdissa hieman jopa kahlaamaan eteenpäin.
|
|
|
Post by Ghaldun on Oct 9, 2015 17:00:04 GMT 3
Vinárishka Ikhan
Eteneminen liukkaalla kalliolla joutui verkkaisesti, mutta varovaisuus ei Ikhania haitannut. Ajatus siitä, että jompi kumpi heistä onnistuisi nyrjäyttämään sorkkansa kompuroidessaan ei houkutellut lainkaan. Olisi vaikea auttaa puolikuntoinen mirtauri takaisin ylös jyrkkää kuilua, kun jo itsekin joutui keskittymään kovasti jottei koipensa lipsahtaisi märällä kivellä.
Loppumatka alas sujui hiljaisuudessa, mutta viimein maa lakkasi viettämästä alaspäin. Valuva sadevesi oli kerääntynyt jo reippaaksi lammikoksi kuilun pohjalle ja jatkanut matkaansa, virraten peremmälle edessä avautuvaan luolaan. Sarvipää vilkaisi kulmiaan kurtistaen ylös, mistä he olivat tulleet. Toivottavasti sade ei yltyisi aivan mahdottomasti.
Erienin puhuessa hän käänsi katseensa tyttöön, ja hymy kohosi saman tien hänen suupieliinsä. ”Selvä pyy!” hän hihkaisi, ja kuroi välimatkan kaksikon välillä umpeen. Tunneli oli ainakin toistaiseksi vielä niin leveä, että he mahtuivat kävelemään rinta rinnan. Sateen ja tuulen äänet olivat hukkununeet jo kauan sitten heidän laskeutuessaan alas kuiluun, ja nyt ne oli korvannut tunnelissa kaikuvat kahlaavat askeleet ja tulen hiljainen rätinä. Pimeyttä valaiseva alati elävä liekki sai myös varjot eloon niiden hypähdellessä kalliota vasten tulen antamassa tahdissa.
|
|
|
Post by sinjanko on Oct 10, 2015 21:31:55 GMT 3
Erien Syyslehti
Erien katsoi hymyillen Ikhania, joka otti hänet kiinni nopeasti. He mahtuivat vielä kävelemään aivan vierekkäin kuilussa, mutta Erienistä tuntui siltä kuin kuilun seinät olisivat liikkuneet toisiaan päin heidän kahden kävellessä eteenpäin. Kyllä hän tiesi että kuilu vain kaventui, mutta se vaikutti Erienistä hieman siltä.
Erien yritti katsella mahdollisimman hyvin ympärilleen, mutta Ikhanin kädessä pitelemästä liekistä loistava valo ei valaissut aivan kaikkia paikkoja. Kuilussa alkoi olla jo aika ahdasta jotta kaksi mirtauria voisi kävellä siinä vierekkäin, joten he molemmat joutuivat kävelemään aika lähellä kallion seinämää. Yhtäkkiä Erienin sorkka vajosi erääseen koloon, jota hän ei edes ollut huomannut. Hän säikähti sitä valtavasti, onnistuen kuitenkin olemaan kiljaisematta. Hän sai noustua kuitenkin takaisin sorkilleen pitäen kalliosta tukea, peruuttaen heti pari askelta edelleen hieman säikätäneenä. Hän kuuli kuinka kiviä vieri hieman maan alla, ja siitä kohtaa johon Erien oli onnistuntu saamaan sorkkansa melkein jumiin, tippui jotain kiviä pois. Hän meni varovasti makaamaan maahan nähdäkseen paremmin mihin sen kohdan kivet olivat oikein tippuneet, nähden heikossa valossa vain kuitenkin hieman jotain tunnelia. Hän nousi nopeasti jaloilleen, yrittäen olla välittämättä maasta turkkiin tarttuneesta liasta. "Joku tunneli vain." Erien mumisi Ikhanille.
|
|