Mistä linnut livertävät

[Chume]

//*asettelee Eskimo-syöttejä* //

Lyoein:
Syksyinen päivä oli aamusta saakka ollut kolea, siitä sateen mukanaan tuoma kosteus oli pitänyt huolen. Viileä ilma olisi varmasti käynyt läpi vaatteista, mutta kotkan sulkapeite piti Lyoeinin lämpimänä tämän lennellessä Suden metsän alueella. Tuttuksi käyneen tapaansa hän etsi saalista, josta sitten kertoisi siitä Bralhonille, joka saapuisi paikalle tekemään oman osansa. Lyoein lensi lehvistön alapuolella, sillä tässä osassa metsää puut kasvoivat tiheässä, eivätkä lehdet olleet vielä tippuneet maahan. Välillä hän asettui oksalle kuuntelemaan ja tarkkailemaan, sillä vaikka hänen todellinen hahmonsa olikin haltia, metsän eläimet eivät sitä aina huomanneet. Hän oli kuunnellut varoitusääniä pitkin päivää, ja vaikka hän oli siihen tottunut vuosien mittaan, se tuntui silti pahalta. Hän oli parantaja, ja hän olisi toivonut, ettei ulkopuolisten ensimmäinen reaktio häneen olisi pelko, mutta hän kyllä ymmärsi sen yhtä kaikki. Hän näytti petolinnulle, eivätkä kaikki eläimet ryhtyneet erottelemaan saalistajan ja mahdollisen haltian välillä, kun tuo hetki saattoi merkitä eroa elämän ja kuoleman välillä.

Hän oli juuri lehahtanut lentoon paksun puun oksalta, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa. Pensaikossa hänen alapuolellaan näkyi hetken kimallusta, ja hän kallisti päätään ihmetellen, mikä sen oli aiheuttanut. Todennäköisimmin se oli vain jotain pensaaseen kiinnijäänyttä, tai mahdollisesti merkki magian käytöstä, hän ajatteli.
Hän ei ehtinyt heti ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtui. Jotakin tippui hänen niskaansa hänen yläpuoleltaan. Se oli liian raskas jotta hän olisi voinut jatkaa lentoaan, ja hän putosi yhtenä myttynä alas maahan. Hetken aikaa hän tempoili vaistonvaraisesti, ja kerran hän päästi ilmoille kotkamaisen kirkaisun, hiljaisemman kuin muut linnut olisivat päästäneet samassa tilanteessa, mutta äännähti kuitenkin. Ääni katkesi kuitenkin lyhyeen hänen tajutessaan, että hän oli tällä hetkellä helppo saalis. Hän lakkasi myös rimpuilemasta, mutta verkko, jonka hän oli ylleen saanut, oli jo sotkeutunut niin paljon, että hänellä menisi aikaa päästä taas vapaaksi, jos se lainkaan onnistuisi.

Yllätyksen mukanaan tuoma paniikki oli saanut hänen hengityksensä kiihtymään, ja hetken aikaa hän keskittyi sen tasaamiseen silmäillessään ympäristöään vaarojen varalle. Verkko oli kietoutunut hänen ympärilleen niin, ettei hän päässyt jaloilleen, joten pakeneminen ei olisi onnistunut. Hän yritti telepatian avulla saada yhteyden Bralhoniin, mutta hänen ei onnistunut vaistota miestä, mikä oli merkki siitä että hän oli lentänyt pidemmälle kuin oli suunnitellut. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että kuka sitten paikalle seuraavaksi saapuisikaan, olisi valmis auttamaan, tai edes jättämään hänet rauhaan.

[Vampuuri]

//Minähän en syötteihin tartu! *natustelee syöttejä*

Virpu

   Oli normaali, syksyinen päivä Suden metsässä. Tähän aikaan vuodesta pikkulintu suuntasi etelään, lämpimämmille alueille. Virpuksi kutsuttu västäräkki lenteli lehvästön rajassa, väistellen oksia ja puunrunkoja, pysähdellen välillä muutamaksi sekunniksi oksille katselemaan ympärilleen ennen kuin jatkoi taas matkaa. Juorulinnun mielessä ei pyörinyt juuri mikään muu kuin jokin lämmin paikka johon asettua olemaan, ehkäpä joku taverna. Lemeaksen mukava taverna oli jäänyt jo taakse, eikä itsepäisen pikkulinnun mielessä käynytkään, että kääntyisi takaisin. Ehkäpä tässä metsässä oli vielä jonkin yksittäinen majatalo matkaajille, tai-
   Virpun ajatuksen keskeytyivät, kun korviinsa kantautui varoitusäänet. Jokin peto oli siis lähistöllä. Västäräkki laski korkeuttaan ja laskeutui hetkeksi pusikon oksalle katselemaan ympärilleen. Mikä peto, missä...? Ajatustaan juorulintu ei saanut loppuun, kun huomasi miltein äänettömästi lentävän, sinisenkirjavan kotkan lentävän jonkin matkan päässä ylitseen. Hetkeksi Virpu jähmettyi paikoilleen, ettei häntä vain huomattaisi. Siltikin, korut hänen jaloissaan kimaltelivat syysauringon valossa.

   Tilanne oli vain sekunnin murto-osassa ohi, ja kotka oli lentänyt pikkulinnun ylitse. Virpu katsoi hetken kotkan perään, ennen kuin päästi puolestaan lintujen varoitushuudon. Hän saattoi hyvin olla henkensä velkaa jollekulle aikaisemmalle, joka oli varoituksen huutanut, joten hän halusi samalla tavalla olla avuksi muille pikkulinnuille. Västäräkki valmistautui lähtemään uudestaan liikkeelle, mutta outo ääni sekä kotkan huuto jähmettivät hänet paikoilleen. Oliko se kotka sittenkin saanut jonkin saaliin...? Virpu katseli suuntaan, johon kotka oli lentänyt, mutta sinistä lintua ei näkynyt... ilmassa. Tummien silmien katse siirtyi alemmas ja huomasi kotkan olevan hyvin epämiellyttävässä tilanteessa.
   Hetken västäräkki mietti, kuinka toimisi. Yksi kotka vähemmän ei ollut hänelle henkilökohtainen menetys. Mutta... oliko tuo kotka kuitenkaan? Västäräkki pani heti merkille, ettei tuo sinikirjava kotka käyttäynyt niin kuin synnynnäiset kotkat. Tavallinen kotka olisi räpistellyt kunnes olisi liian sotkussa liikkuakseen tai pyörtyisi väsymyksestä. Mutta sininen oli yllättävän rauhallinen, ehkä shokissa, tai ehkä... se oli täysin tietoinen tapahtuneesta, eikä vain vaistojensa varassa.
   Västäräkin pää kääntyili nopeasti nytkähdellen, kun se katsoi vuoroin verkkoon sotkeutunutta kotkaa ja vuoroin suuntaa, johon hänen pitäisi lentää. Äh, ei Virpu voisi jatkaa matkaa, jos asia jäisi häiritsemään. Näin ollen hän hyppäsi lentoon ja muutaman siiveniskun kannattamana lensi verkkoon sotkeutuneen kotkan luo. Västäräkki jätti hyvän turvavälin, jos tuo kuitenkin pystyi vielä liikkumaan ja halusi pistää pikkulinnun poskeensa. Linnulle tyypillisin nytkähtelevin liikkein Virpu käänteli päätään ja hyppi hieman eteenpäin.
 "Osaatko sine puhua?" se oli tärkeä kysymys, jonka pikkulintu sirkutti. Oli tuo sitten haltia tai muuten vain itsestään tietoinen olento, osaisi tuo puhua, eikä tuota voisi vain tuohon jättää.

[Chume]

//Höh no... mie sit varmaan heitän nää loput menemään? *ravistelee syöttipakkauksia* :C //

Alun paniikki oli jo lähes tyystin jättänyt haltian taakseen, ja hän pisti merkille useampia asioita kuin vielä hetki sitten. Lintujen laulu oli palannut hänen läsnäolostaan huolimatta, joskin suureksi osaksi se kantautui matkan päästä kuin ne olisivat vielä olleet hiukan varuillaan, vaikka vaarasta ne eivät enää vaikuttaneet sirkuttelevan. Havaitessaan varjon silmäkulmastaan hän pohti, mikä mahtoi saada pienemmän eläimen uskaltautumaan näin lähelle haltiaa pedon sulissa, kun muut vielä pitivät etäisyyttä, mutta ehkä se ymmärsi, että Lyoein ei verkon vankina ollut mikään uhka.
    Kun västäräkki laskeutui maahan, Lyoein pysytteli hiljaa tietämättä, oliko toinen tullut vain uteliaisuuttaan ihmettelemään mitä oli tapahtunut, vaiko kenties ilkkumaan saaliiksi jäänyttä saalistajan näköistä. Aivan varomattomalta tulija ei vaikuttanut, oli sen syy mikä hyvänsä, ja Lyoein piti pienet liikkeensä harkitun varovaisina, jottei olisi pelästyttänyt pienempäänsä karkuun.
    ’Ymmärrän kyllä puhetta’, Lyoein sanoi telepatian välityksellä helpottuneena siitä, että toinen vaikutti, jos ei halukkaalta, niin ainakin valmiilta keskustelemaan. Hän käännähti hiukan voidakseen katsoa toiseen mukavammassa asennossa, mutta sen sijaan verkko tuntui painavan ikävämmin hänen oikeaa siipeään.
    ’Voisitteko auttaa minua? Tai tiedättekö jonkun, joka voisi? En usko, että selviän tästä yksin.’ Hän ei ollut varma, miten västäräkki voisi verkkoa tarpeeksi löysätä, mutta hän tiesi olla aliarvioimatta, sillä saattoihan olla, että tällä oli jokin maaginen temppu siipensä alla piilossa.

[Vampuuri]

// *avaa suun* Heitä tänne. \\

   Virpu tunsi kotkan katseen itsessään, mutta pelkoa pikkulintu ei tuntenut. Hän seisoi paikallaan ylväästi kuin lohikäärme, katse kiertäen nytkähtelevästi ympäri verkkoa, johon kotka oli sotkeutunut. Kotka itse liikkui hyvin hillitysti, todennäköisesti välttääkseen pikkulinnun pelästyttämisen. Miksi tuo niin teki, sitä Virpu ei tiennyt. Saattoi olla että se ei vain halunnut pelästyttää ainoaa apuaan pois, tai sitten se halusi luoda pikkulinnulle turvallisen olon, jotta tuon nappaaminen ruuaksi olisi helpompaa. Jälkimmäisen vaihtoehdon Virpu hylkäsi, kun kuuli kotkan sanat - ei tuon nokasta, vaan ajatuksina suoraan pikkulinnun mielessä.
   Kotka kertoi ymmärtävänsä puhetta. Virpu loikkasi tasajalkaa hieman lähemmäs, pitäen kuitenkin vielä hyvän turvavälin suurempaan lintuun.
 "Oletko sine haltia?" se oli toinen tärkeä kysymys, jonka västäräkki sirkutti. Ei niinkään sillä, että sillä olisi ollut väliä... Virpu vain halusi tietää minkä kanssa oli oikein tekemisissä.
   Kotkan teitittely sai Virpun tuntemaan mielihyvää. Harvat vaivautuivat teitittelemaan västäräkkiä. Tietysti se saattoi olla vain kotkan tapa yrittää pitää kielensä kurissa, ettei ainoa apu lähtisi paikalta, mutta Virpu ei välittänyt tässä asiassa motiivissa. Hän oli vain iloinen, että hänen arvonsa huomattiin.
 "Puolen tunnin lennon peesse on kapakka, voisin hakea sielte apua", Virpu sirkutti pienen hetken mietittyään, "Mutta sine aikana ansan laittanut metsesteje saattaa tulla jo hakemaan sinua."
   Virpu ei enää pelännyt kotkaa. Västäräkki loikki pyrstö heiluen lähemmäs, ennen kuin hyppäsi yhen siiveniskun avustamana maassa makaavan kotkan päälle. Tummat silmät tarkkailivat verkkoa, joka ei itsessään ollut hullun raskasta tekoa, mutta nidottu hyvin vahvasti yhteen. Sitä ei helposti revittäisi. Petolinnun taivaalta pudottama paino oli tullut verkkoon siihen sidotuista painokivistä. Virpu päätti kuitenkin testata verkon lujuutta, hän kiersi pitkät, ohuet varpaansa yhden silmukan ympärille, ja yritti siipiensä avulla saada sitä liikkeelle. Verkko ei liikkunut paljoakaan, Virpun tekemä työ korkeintaan tuuletti hieman kosteassa maassa makaavaa kotkaa.
   Västäräkki laskeutui maahan epäonnistuneena, vaan ei luovuttaneena. Kotkaa kierrellen hän yritti löytää verkosta revennyttä kohtaa tai jotain, mistä tehdä työtä eteenpäin. Sellaista ei näkynyt.
 "Hankalalta vaikuttaa", västäräkki puheli enemmänkin itsekseen kuin kotkalle, "Mutta voisin yrittee ottaa kivet irti. Se voisi auttaa."
Tuumasta toimeen. Suurin osa kivipainoista olivat kietoutuneet yhteen lähelle kotkan pelottavian pedonkynsiä. Ajattelematta edes kynsien tuomaa vaaraa hyppäsi västäräkki yhden kiven päälle ja alkoi nokallaan selvittämään solmua, tai rikkomaan verkon punetta. Kumpi tahansa onnistuisi paremmin. Västäräkin nokka tosin ei oltu luotu tälläiseen, ja otetta punoksesta oli hankala saada. Ei hän mikään papukaija ollut. Hiljaa kiroten hän kuitenkin jatkoi yrittämistä.

[Chume]

//Ootko sie sellanen... elävä Eskimo-syötti-roskis? Nomnom, ja syötit katoaa? *heittää syöttejä kitaan* //

Lyoein epäröi toisen kysyessä hänen lajiaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ehkä hän oli vain niin tottunut elämään kotkana, että totuuden kertominen muille tuntui oudolta. Ehkä hän vain halusi olla kertomatta kirouksesta jonka vuoksi hän tässä hahmossa oli kykenemättä siitä pois muuttumaan. Hän voisi kertoa olevansa haltia, mutta joku voisi ihmetellä, miksei hän sitten alati pysyi kotkana, ja haluttomuudenkin palata haltian muotoon voisi joutua selittämään.
Hetken hiljaisuudessa pohdittuaan hän lopulta sanoi: ’Olen kotka.’ Eihän hän edes tiennyt, näyttäisikö tältä koko lopun elämäänsä, joten yhtä hyvin vastaus saattoi olla jonkinlainen puolitotuus.

’Jos matka on puoli tuntia linnun tietä, se voi viedä paljon enemmän jalan, mikäli paikalla ei ole ketään, joka osaa lentää’, Lyoein sanoi, vaikka uskoi toisen jo itsekin päätelleen saman. Lisäksi västäräkki oli oikeassa, he eivät voineet tietää, oliko metsästäjä jossain lähistöllä, ja haltia ei halunnut saada selville, oliko tämä lintusopan tai rahan perässä.

Kun västäräkki taisteli verkon kanssa, Lyoein katseli hiljaa tämän työskentelyä. Vaikutti sille, ettei tällä ollut mitään kummempaa temppua käytettävissään, ja Lyoein mietti, mahtoiko tätä onnistaa lainkaan, vai pitäisikö heidän vain laskea sen varaan, että joku muu osuisi paikalle. Hän kokeili jälleen etsiä mielellään Bralhonia, mutta ihminen ei ollut vieläkään niin lähellä, että hän olisi saanut tähän yhteyttä.

Pienemmän ensimmäinen lähestymistapa ei näyttänyt toimivan, mutta sisua tältä ei kuitenkaan puuttunut päätellen siitä, kuinka tämä päätti vain vaihtaa suunnitelmasta toiseen. Nokasta kuuluvien sanojen perusteella verkko ei kuitenkaan yrittämisestä huolimatta tuntunut antavan periksi. Tarkkailtuaan vielä aikansa Lyoein liikautti päätään vetääkseen toisen huomion hetkeksi itseensä.
’Odottakaa hetki, kokeilen ottaa siitä kiinni, että se pysyy aloillaan’, hän sanoi, ja antoi pienemmälle aikaa perääntyä ennen kuin haki kynsillään otetta verkosta. Kun hän oli varma, ettei heti alkaisi lipsua, kun toinen jatkaisi puuhiaan, hän nyökkäsi. ’Ehkä se nyt sujuu paremmin.’ Nyt hänestäkin olisi jotain apua, ja lisäksi kynsistä olisi nyt vähemmän todennäköisesti vaaraa hänen auttajalleen, eikä hänen tarvinnut pelätä vahingossa vahingoittavansa tätä liikahtaessaan tai pienemmän ollessa vain huolimaton.

Pian hän tajusi, ettei tiennyt, millä nimellä pikkuista kutsua. Toivoen, ettei toinen vaatinut täydellistä hiljaisuutta työskennelläkseen, hän kysyi: ’Saanko kysyä teidän nimeänne?’

[Vampuuri]

//Aargh anteeksi kovasti hiljaisuus! On ollut viimeinen puoli vuotta sellaista hullunmyllyä, ettei mitään rajaa. Mutta koitetaampas nyt päästä takaisin rope maailmoihin c: \\

Virpu

   Vastaus oli suora ja yksinkertainen, verkkoon sotkeutunut kotka oli siis kotka. No, ei kysymys alunperin ollutkaan mikään miljoonan yalan arvoitus. Västäräkki astui hieman kauemmas sinisulkaisen muuttaessa asentoaan, minkä jälkeen Virpu palasi töihinsä nyökättyään kiitokseksi. Jännitettynä pudos alkoi antaa periksi nopeammin, mutta kestäisi kyllä pienen hetken, ennen kuin kotka olisi jälleen vapaa.
   Teitittely hyväili jälleen västäräkin egoa, ja jos tuo olisi voinut nokkansa kanssa hymyillä, olisi hän niin tehnyt.
 "Virpu", hän vastasi lyhyesti, lisäten sitten samantien perään, "Ente mike sinun nimesi on?"

   Pienen hetken Virpu jatkoi hiljaisuudessa. Ensimmäinen painona ollut kivi oli miltein irti, mutta se tuskin oli tarpeeksi irroittamaan kotkaa.
 "Olet siis kotka", västäräkki sanoi, "mutta voin varmaan olettaa, ettet aio syöde minua heti, kun peeset verkosta?"
Kysymys saattoi vaikuttaa tyhmältä, mutta Virpu ei ottanut riskejä. Hänen kaltaisensa suupalan ei kannattanut tehdä niin ainakaan turhaan. Västäräkille tosin riittäisi vain kotkan lupaus, ettei tekisi hänelle mitään.

   Yhtäkkiä naru antoi periksi napsahtaen ja Virpu oli menettää tasapainonsa. Pieni siipien levitys oli kuitenkin tarpeeksi sen löytämiseen uudelleen. Hän hyppäsi tasajalkaa muutaman askeleen verran taaksepäin.
 "Koita, jos peeset jo irti. Jos et, pitee siirtye seuraavaan painoon", västäräkki sanoi.

[Chume]

//*köhh* En ole minäkään erityisen vikkelä. <.<'' //

’Minua kutsutaan nimellä Yusil’, Lyoein esittäytyi pohtien, olisiko siitä ollut mitään haittaa, vaikka olisikin esittäytynyt syntymänimellään. Jos tämä Virpu kuitenkin kohtaisi Bralhonin, ja kaksikko vaihtaisi sanoja, olisi keskustelu ehkä vähemmän hämmentävää näin.
Jos hänen nokkansa olisi siihen taipunut, hän olisi hymyillyt pikkuiselle. Lempeys kuitenkin sävytti hänen Virpulle lähettämiään ajatuksia. ’Olkaa huoleti, en kävisi auttajani kimppuun. Sitä paitsi, syön mieluummin kalaa, ja sen osan ihmisystäväni saaliista jonka hän minulle suo.’

Napsahdus kantautui Lyoeininkin korviin, ja sitä seurasi paineen helpotus vasemmassa siivessä. Hän kokeili levittää sen, ja onnistuikin, mutta toinen siipi ja jalka olivat sotkeutuneet pahemmin ja lähelle toisiaan, joten hän ei vielä päässyt irti. Nyt, kun verkko ei kuitenkaan pitänyt hänestä yhtä tiukasti kiinni, hän ylsi itsekin nokallaan pahimpaan solmukohtaan. ’Jos haluatte, niin voitte kyllä auttaa. Vapautuisin nopeammin niin’, hän sanoi, ja liikautti oikeaa siipeään osoittaakseen, että Virpu voisi nokkia säiettä joka sitä tiukasti piteli, kun haltia itse koetti vapauttaa jalkansa.